Näkökulma kuusankoskelaisuuteen

Kuusankoski on paikka – ja jotain ihan muuta. Se on maisemia ja ihmiskätten töitä. Se on murretta ja
tapa olla kotoisin jostakin. Kuusaalaisuus on ajattelumalli, asenne ja näkökulma – kaikkeen.
Kuusankoskia on yhtä monta kuin kuusankoskelaisiakin. Näillä sivuilla rakentuu yhden kuusaalaisen
totuus kotipaikkakunnastaan. Se on yhtä totta kuin sen toisen, joka muistaa, näkee ja kokee asiat ihan
toisin. Juttuja paikoista, tapahtumista, muistoista, ilmiöistä, nimistä, kielestä ja ennen kaikkea
ihmisistä. Tervetuloa katselemaan. Näillä sivuilla en tarjoa tilaisuutta keskusteluun, mutta hauska
kuulla, että vaihdatte aiheista kommentteja omissa yhteisöissänne. Jatkakaa ihmeessä.
Katselukerroista päätellen kuusaalaisuus kiinnostaa, eikä ihme: niin hieno paikka tämä on, ja niin
kiehtovia persoonia täällä asuu ja toimii.

Eijaleena Martikainen, paljasjalkain kuusaalain

maanantai 7. marraskuuta 2016

Veikko Lehtinen piti ympäristönsuojelutöistä

Veikko Lehtinen pyöräilee Ruukittareen kypärä asiallisesti päässä. Hän ajaa tutuilla kulmilla, päälaboratorion ohi, koluamiensa piippujen juurelta, vanhalle keskusvarastolle. Hän on tutkinut paikkoja työuransa aikana tarkemmin kuin moni muu, jopa katoille kiipeillen. Nurmijärvellä syntyneen Veikko Lehtisen muutto Kuusankoskelle Helsingin seudulta oli mutkaton ratkaisu:
- Kymiyhtiön tutkimusosastolla vapautui vuonna -72 laborantin paikka ja minä sitä hain.

Veikko Lehtinen, taustalla laboratoriorakennus.
Helsingin kaupungin laboratoriokoulu oli antanut Lehtiselle koulutuksen ulkopaikkakuntalaisten kiintiöpaikalla. Lehtinen kertoo opettajansa, koulun rehtorin, olleen Helena Kekkonen, joka muistetaan rauhankasvatustöistä ja on saanut Unicefin rauhanpalkinnonkin. Veikon lahjat kemian suuntaan oli huomannut hänen äitinsä. Tämä oli patistanut poikaansa hakemaan oppilaitokseen.
- Hieno ala, ehkä ei kaikkein leveäleipäisin paikka, mutta eihän se tärkeintä olekaan, Veikko Lehtinen pohtii.

Kehä kolmosen ulkopuolella asuvan korvaan kuulostaa hauskalta, miten Lehtinen selittää Kuusaalle hakeutumistaan.
- Teki mieli päästä katsomaan vähän muutakin maailmaa. Tuntui vähän yksitoikkoiselta siinä Helsingin ympäristössä, oikeastaan halusin päästä vähän sikäläisistä ihmisistä irti. Olin ollut armeija-ajan Kouvolassa, ja paikka tuntui kivalle.

Lehtisen tullessa Kymiyhtiöön laboratorio toimi vesilaitoksen yläkerrassa, jossa on laboratorio nykyisinkin. Se tosin on ulkoistuksen tuloksena saapunut KCL mutta tekee osin samoja töitä kuin entinen yhtiön laboratoriokin.

Veikko asettui paikkakunnalle ja sai ensiasunnoksi vanhan omakotitalon Heinosen takaa - nykyään sitäkin aluetta sanotaan Puistomaaksi. Talon hän jakoi erään teekkarin kanssa ja muistelee aikaa hauskana. Kun paikalle alettiin rakentaa kerrostaloja, Veikko sai uuden asunnon Puistomaan alkuperäisistä kerrostaloista.
- Minä sain yksiön, ruhtinaalliset 25 neliötä. Vessa oli asunnossa mutta suihku kellarissa. Sitten löysin vaimon, ja siirryttiin jatkamaan asumista samaan taloon vähän isompiin tiloihin kaksioon.

Veikko muistelee Puistomaan väljyyttä, kaksiossa oli 64 neliötä, olohuoneeseen mahtuisi nyky-yksiö helposti.
- Se oli kaikin puoli kiva asunto, siinä on molemmat lapsenikin syntyneet. Kun tytöt kasvoivat, he saivat makuuhuoneen, ja minä tein olohuoneeseen alkovin. Sittenkin jäi vielä tilava olohuone käyttöömme. 70-luvun lopulla muutimme rivitaloon Tähteenrinteeseen.

Lujitemuovia veneisiin

Tutkimusosastoa kutsuttiin yhtiöläisten kesken päälaboratorioksi, jos tarkkoja ollaan niin päälabraksi. Veikko tuli erikoislaatuiseen tehtävään. Paperin ja sellun valmistuksen lisäksi yhtiöllä oli tuolloin kemianteollisuutta, mm. klooritehdas, jonka paikalla on nyt Kemira.
- Yhtiöllä oli myös muovituotantoyksikkö Porvoon maalaiskunnassa Kulloossa, Nesteen kaverina. Se teki polyesterihartsia, josta tehdään lujitemuovituotteita.

Yhtiön laboratorio 1930-luvulla. Polin
Lujitemuovilla ei ollut mitään tekemistä paperin tai sellun kanssa, mutta senkin alan tehtaan omistaminen kuului yhtiön senaikaiseen strategiaan. Se omisti myös metalliteollisuutta, Heinolassa ja Karkkilassa oli yksiköt. Niissä tehtiin mm. valurauta-ammeita ja uuneja.
- Porvoon yksikkö valmisti lujitemuovihartsia, jota laminoitiin lasikuidun kanssa venemateriaaliksi. Esim. Pietarsaaressa tehtiin Swan-veneitä, jotka voittivat maailmanmestaruuksiakin purjehduksessa. Me keitettiin hartsia ja analysoitiin sitä, että saatiin siihen säänkestoa, lujuutta, kaikkia hyviä ominaisuuksia. Se oli tuotekehittelyä. Kemianteollisuuden johtajana oli Krister Brommels, ja me tehtiin jatkuvasti uusia innovaatioita. Eräs viimeisiä tuotteitamme olivat vaneerin pinnoitteet ja lujitemuoviset lumikolat, Lehtinen kertoo.

Päälaboratorio teki klooritehtaankin kanssa yhteistyötä. Valmistettiin lujitemuovia, johon lisättiin klooria, joka tekisi tuotteesta tulenkestävän. Lujitemuovin valmistus loppui kertaheitolla 80-luvun puolivälissä, kun yhtiö myi tehtaan pois kuten monia muitakin rönsyjä.

Päästömittaajan laitearsenaali huollossa laboratoriossa
Työntekijöitä oli päälaboratoriossa mittava määrä, kuutisenkymmentä, päällikkönä oli Pauli Paasonen.
- Suurin osa työntekijöistä toimi sellun ja paperin parissa, siellä oli sellunkeittimetkin. Me keitimme hartsia laboratoriomittakaavassa viiden litran satseissa. Meillä oli pikkunen tuotantotehdaskin, saatiin keitettyä muutama kymmenen kiloa hartsia. Se oli hienoa aikaa, meillä oli oikein hyvä porukka, Veikko Lehtinen kertoo.

Hyvä porukka oli myös fiksua, se noudatti niin hyvin työsuojelumääräyksiä, ettei vahinkoja tapahtunut, vaikka oltiin kemian ilmiöiden kanssa tekemisissä. Lasin kanssa työskennellessä tietysti tulee välillä haavoja, mutta Lehtisen aikaan ei sattunut silmävammojakaan, joita myöhemmin sitten on tapahtunut. Tietokonekin 70-luvun labrassa oli, mutta se oli jossain muualla olevan tietokoneen tyhmä pääte eivätkä sitä saaneet käyttää kuin harvat ja valitut. Veikko alkoi käyttää atk:ta 80-luvun lopulla.

Uusi työ vei korkeuksiin

Lujitemuovitehtaan myynti muutti Veikko Lehtisen työt toisenlaisiksi. Hän kehuu Kymiyhtiötä ympäristöasioiden lipunkantajaksi.
- Oli hieno homma, että siihen työhön tulin lähteneeksi, kun kysyivät. Onhan yhtiötä pilkattu: sellunkeitto haisee, joki on saastunut. Mutta se on tehnyt paljon ympärisönsuojelutöitä jo ennen lakien tuloa. Minä päädyin vuonna -87 ympäristönsuojelutöihin. Se oli työurallani mieluisinta ja jäi parhaiten mieleen. Tehtäviini kuului kiipeillä pitkin tehtaiden kattoja, ottaa savupiipuista näytteitä ja arvioida kuinka paljon meiltä meni saastetta taivaalle.

Moni Veikon kiipeämä piippu on jo purettu, mm. kahden soodakattilan piiput, meesauunillakin oli silloin oma piippunsa.
- Kymin höyrylläkin oli kaksi savupiippua. Tässä jäljellä olevassakin olen käynyt mutta melko alhaalla. Ei minulla oikeastaan ollut mitään asiaa sinne. Sinne ei päässyt kuin ulkopuolelta - hyvin turvatonta touhua. Mutta siinä vaiheessa kun aloin tehdä tätä ympäristötyötä, työsuojelukin rupesi roimasti kehittymään. Ei tarvinnut tikkaita kiipeillä, katoille oli turvalliset portaat, Lehtinen kuvailee.

Veikolla ei ole korkean paikan kammoa, hän ajattelee kiipeämistä järjen kautta.
- Mitään todellista vaaraa ei ollut. Mutta monelle on kauhun paikka nousta ritiläportaita 50 metriin, kun alas näkee vaivatta.

Koska päästömittaus oli uutta ja koko maassa henkilökuntaa siihen vähän, Lehtinen pääsi näköalapaikalta seuraamaan alan huimaa kehitystä. Mittaustulokset ilmoitettiin viranomaisille - nämä vertasivat niitä päästölupien sallimiin arvoihin.
- Pikku hiljaa mittaaminen siirtyi akkreditoiduille mittausporukoille, niin kuin ihan oikein onkin. Minultakin oli kyselty naureskellen rehellisyyttä omien päästöjen mittaamisessa. Sanoin että vähän sama asia kuin tilintarkastus: tässäkin voi puijata, mutta siitä voi jäädä kiinni. Piti olla mahdollisimman rehellinen.

Aikoinaan piipuista tuli erinäköistä tavaraa kuin nyt.
- Silloin tuli paljon pölyä soodakattiloiden piipuista, nyt sen määrä on pienentynyt valtavasti uusien suodattimien myötä. Pöly sinänsä ei ole vaarallista - se oli enimmäkseen glaubersuolaa ja kalkkia - mutta sen mukana saattoi tulla raskasmetalleja. Valkasimolta mittasin klooripäästöjä, ja rikkidioksidia ja typen oksideja mittasin myös.

Kun ulkopuoliset ryhmät alkoivat huolehtia mittauksesta, yhtiön oma mittaaminen siirtyi taka-alalle. Samoihin aikoihin yhtiö perusti ympäristöteknikon vakanssin.
- Ympäristöpäällikkö Harri Jussila otti minut siihen virkaan, ja se oli toinen hieno juttu työurallani. Kansainväliset direktiivit alkoivat kehittyä, niitä piti seurata ja noudattaa. Samalla valvoin päästöjämme ilmaan ja veteen - automaattiset mittarithan tätä nykyään hoitaa.

Valvonnasta seurasi myös parannustoimia. Päästöjä pyrittiin rajoittamaan polttotekniikkaa säätämällä ja pesuvesien optimoinnilla. Aika hyvin siinä Lehtisen mukaan onnistuttiin.

Mieskuoro juurrutti lopullisesti

Sitten alkoi vaihe, jossa yhtiö tarjosi kaikille 40-luvulla syntyneille mahdollisuuden päästä putkeen.
- Vähän haikealta se tuntui, sillä työ oli kivaa. Mutta monelle muulle se sattui paljon huonommin kuin minulle. Jäin pois töistä vuoden 2006 lopussa. Katselen vieläkin Kuusaalla pyöräillessäni, mitä piipuista tulee. Kun minulle kuului töissä ollessa yhteydenpito jätteiden kuljettajiin, tekee vieläkin mieli mennä kurkkaamaan roskiksiin. Vaimo kuitenkin estelee, Veikko nauraa.

Veikko Lehtinen pääsi sujuvasti mukaan kuusaalaisyhteisöön, vaikka siinä oli paljon sellaisia, jotka olivat jo usean sukupolven ajan olleet yhtiöläisiä.
- Olen nyt kuusankoskelainen. Liityin 80-luvulla Kuusankosken Mieslaulajiin, ja sitä myötä minusta on pakostakin tullut paikkakuntalainen. Harkat on joka maanantai, parhaillaan valmistelemme kuoron 70-vuotiskonserttia. Ollaan myös tekemässä konserttisarjaa Jukka Kuoppamäen tunnetuksi tekemistä lauluista, Veikko paljastaa.

Lehtisen harrastukset eivät kuorolauluun jää. Hän piirtää ja maalaa ja saa siihen oppia kansalaisopiston kursseilta. Kuvanveistokaan ei ole vierasta.
- Siinä pidän nyt pienen tauon, kun noita puutarhatonttuja alkaa olla jo tarpeeksi pientä rivitalopihaa varten.

Vanha laboratoriokuva Julius Polinin kirjasta Kymiyhtiön sivistyksellinen ja yhteiskunnallinen toiminta. 1932.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti