torstai 1. lokakuuta 2015

Hannu Lahtinen - mäkihyppääjäksi omassa pihapiirissä

Kuusaan Miilumäen takarinteessä käy kuhina, kun Lahtisen sisarukset Hannu Lahtinen ja Hannele Rautomäki sekä Hannelen mies Jorma ravaavat mäkeä ylös alas tutkimassa lapsuuden kotipihan rinnettä. Lahtiset asuivat hiihtomajassa, viereisessä rinteessä kohosi mäkihyppytorni ja sen viereen oli rakennettu syöksymäki. Jorma taas asui Miilumäen vastakkaisella rinteellä. Mutta millainen iso urheilukeskus paikka olikaan - siitä lisää Hannele Rautomäen haastattelussa: http://minkuusas.blogspot.fi/2015/10/hannele-rautomaen-lapsuudenkotina.html. Nyt keskitytään kuusaalaisen mäkihypyn loistovuosiin.

Hannu Lahtinen, Hannele Rautomäki  ja Jorma Rautomäki mäkihyppytornin mäellä.
 Lumenkaatopaikan tasanteella ovat vieläkin jäljellä Kuusankosken hyppyrimäen perustukset. Ensimmäinen mäki rakennettiin näille Kymiyhtiön maille 30- tai ehkä jo 20-luvulla. Se korvattiin 50-luvulla uudella. Kesken muutostöiden mäessä tapahtui onnettomuus. Kaikille mäkihyppykilpaulun osallistujille näytettiin raja, missä kohtaa pitää ryhtyä jarruttamaan, mutta eräs  lahtelaispoika laski jostain syystä suoraan, syöksyi kivikkoon ja kuoli. Uuteen mäkeen rakennettiin vastamäki ja aita, joka esti hyppääjiä ajautumasta ulos.

Hannu Lahtinen oli kahdeksanvuotias aloittaessaan mäkihyppyharrastuksen talvella -50. Sukset olivat itse tehdyt, ”varmaan 25-kiloiset”, ja ne veivät miestä eikä toisinpäin.
- Ensimmäisenä talvena hyppäsin neljä kertaa, joka kerta turvalleni kumpuun. Velipoika yritti neuvoa mutta en suostunut jatkamaan. Seuraavana vuonna entrasin suksia, sahasin nipparakärjet pois ja ne oli sitten olevinaan mäkisuksien näköiset. Hyppy ainakin onnistui huomattavasti paremmin. Siitä se hyppääminen käynnistyi, ja 15 vuotta sitä jatkui aktiivisesti, Hannu Lahtinen kertoo.

Kuusankoskella oli 50-luvulla kymmeniä mäkihyppyä harrastavia pikkupoikia. Sarjakisoihinkin heitä osallistui kolmisenkymmentä pelkästään Kuusankosken Urheiluseurasta. Hannu Lahtinen muistaa varsinkin Kajanderin Anssin ja Ismon ja pitkän listan muitakin lapsuuskavereitaan. Hannu kävi vaahtosammuttimen kokoisesta lähtien kisoissa pitkin Etelä-Suomea etupäässä Anssin kanssa.
- Meillä oli Aaten kanssa kansallisissa kisoissa kova kilpailu, että kumpi on viimeinen ja kumpi toiseksi viimeinen, Hannu naureskelee.

Hannu (vas.) ja isoveli Eero Lahtinen.
Hyppyharrastus oli mahdollista, kun vanhat aktiivit olivat toiminnassa mukana. Nuorille järjestettiin välineitä ja annettiin valmennusta.
- Myyrän Enskaltakin saatiin sukset, ja minulla oli jossain vaiheessa Timosen Ekin vanhat sukset ennen kuin sain toiset tosi hyvät. Ihan pienet pojat saattoivat hyppiä pujottelusuksien tapaisilla alamäkeen tehdystä töyssystä, Hannu Lahtinen kertoo.

Oikean hyppyrimäen lisäksi seudun lapset hyppivät Punavuorella lumesta tehdystä hyppyrimäestä hiihtosuksilla. Samanlaisia hyppyreitä rakennettiin talvisin vähän joka rinteeseen, missä lapsia oli lähettyvillä. Hevoslammilla järjestettiin jopa iltakisoja kynttilänvalossa.
- Meillä oli oikeassa hyppyrimäessä soihdut, ja Kinttumäellä Hevoslammilla matkittiin sitä. Jokainen toi kotoa kynttilöitä, saatiin iltavalaistus alastulorinteeseen. Siellä hypättiin vähän toistakymmentä metriä hiihtosuksilla. Yleisöäkin oli paikalla varmaan lähitienoon joka talosta. Sotien jälkeen järjestettiin vähän joka alueella tällaista omaa toimintaa, Lahtinen kuvailee.

Rakennettuja hyppyrimäkiä ja kisoja oli 50-luvulla Kymenlaaksossakin häkellyttävä määrä: Utissa, Iitissä, Voikkaalla, Valkealassa oikein lentomäki, Anjalassa, Elimäellä, Kouvolassa.
- Mäkiä oli vaikka kuinka paljon. Hurukselassa olen kilpaillut, ja Klamilassa oli aina huimat kevättalven päättäjäiskisat, hailikisat. Jokainen osanottaja sai pussillisen haileja. Kaikki silloiset Suomen huiput kävivät hailikisoissa.

Kisoissa oli tavallisesti alle 18-vuotiaiden sarja ja yleinen sarja, ei sen tarkempaa ikäjaottelua. Mutta SM-tason kisoissa oli erikseen nuorten sarjat 14-16 -vuotiaille, alle 18-vuotiaille ja alle 20-vuotiaille.
Kuusankosken hyppyrimäestä ovat hypänneet kaikki 50-luvun Suomen huiput. Hannu Lahtinen luettelee yläpäästä: Antti Hyvärinen, Eino Kirjonen, Aulis Kallakorpi, Esko Mömmö, Oksasen pojat – mm. Unto, Niilo Halonen, Veikko Heinonen, Seppo Pelli, Pekka Tirkkonen. Myöhemminhän täällä hyppäsivät Timosen Raimo ja Jukka, Rami oli SM-tason yhdistetyn mies, Jukka nuorten maajoukkueen ympyröissä.

Kouvolan Hiihtoseuran kanssa kuusaalaiset pitivät yhteisiä sarjakisoja, joissa oli aina yli 50 poikaa hyppäämässä. 
- Silloin oli alle 14-vuotiaiden sarjassa sellainenkin kova naama kuin Topi Mattila.

Iltamäenlasku iso tapahtuma

Kuusankoskella oli laskiaisena aina iltamäenlaskukisat, joihin tuli Lahden Hiihtoseurasta linja-autollinen hyppääjiä. Lähiseudun harrastajia osallistui kymmenittäin. Kouvolan Hiihtoseurasta osallistui toistakymmentä, hyppääjiä tuli Jaalasta, Kotkasta, Virolahdelta ja Luumäeltäkin. Kisa kulki nimellä Kuusaanniemen hiihdot, ja ne vetivät väkeä. 
- Piha oli aina ihan täynnä yleisöä, osa seisoi rinteessäkin. Kilpailut olivat Kymenlaakson ehkä toiseksi kovimmat kisat. Kouvolan Hiihtoseuralla oli isoimmat, tammikuun talvikisat ja Salpausselän kisojen jälkeen järjestetty iltamäenlasku – kansainväliset kisat, Hannu ja Hannele muistelevat.

Kuusaan iltamäenlaskukisoissa oli erikoisuutena ”miehekäs ilotulitus”. Mäestä sammutettiin valot ja roihut, ja hyppääjä laski ilotulitusraketin valossa. Paitsi silloin, kun Rautomäen Jorma - sittemmin Hannelen mies - kavereineen ei uskaltanutkaan ampua rakettia väkijoukon lähellä ja hyppääjä hyppäsi ihan pimeissä.

"Tuomaritorni oli tuossa vasemmalla."
Laskiaisen iltamäenlaskua valmisteltiin huolellisesti. Hiihtomajan yläkerran kerhohuoneessa tehtiin reklaamit.
- Hännisen Huuko piirsi jonkun mäkimiehen – yleensä Kallakorven Apliksen – kuvan isolle pahville ja siihen teksti Kuusaanniemen iltakisoista ja tulossa olevista huippulaskijoista.

Kuusankosken Urheiluseura järjesti kerran viikossa omat sarjakilpailut.
- Lauantaisin oli hiihtokilpailu täällä, ja sunnuntait kierrettiin muualla mäkihyppykisoissa. Jos ne oli kauempana, mentiin jo lauantaina paikalle. Täytyi olla jonkun tason urheilija, että sai osallistumisoikeuden kansallisiin tai kansainvälisiin kisoihin. Sarjakilpailut olivat täällä keskiviikkoisin, aina iltakilpailut, Hannu Lahtinen muistaa.






Kunnostus talkoilla, joskus yhden hengen

Harrastajat pitivät itse mäen kunnossa. Harjoitusten alussa he tamppasivat mäen, ja jos oli tullut paljon lunta, sitä luotiin pois. Kevättalvella oli helpompaa, kun ei tarvinnut muuta kuin haravoida alastulorinteen lumi rikki, ettei se ollut jäässä.
- Ei silloin huudeltu apua järjestöiltä tai kaupungilta. Kerrankin mentiin sunnuntaiaamuna Anjalaan kisoihin. Yöllä oli tullut puoli metriä lunta. Kilpailijat kunnostivat ensin mäen, satakunta kaveria sai sen suitsait valmiiksi. Sitten alettiin hyppäämään, Hannu Lahtinen kertoo.

Joskus mäen kunnostus vei jonkin verran keskittymistä itse kisaan. Hannu muistelee yhtä Kuusaan kilpailua, jossa mäkeä oli pantu hienoon kuntoon puolen viikkoa. Kun kisan piti alkaa, rupesi tulemaan lunta.
- Oltiin jo menossa sukset olalla torniin, kun kilpailun johtaja Myyrän Enska tuli kysymään, kuka lähtisi tamppaamaan lumet rinteestä. Kaikki käänsi selkänsä, Enska osoitti minua: Hanski. Minä paita märkänä tamppasin alastulorinteen, sitten sukset olalle. En ehtinyt hyppäämään omalla vuorollani. Hikisenä ja hengästyneenä hyppäsin jossain välissä, ensimmäinen hyppy meni pieleen, toinen paremmin, mutta siihen kuivui ainakin sen kisan voitto, Hannu tuumaa.

Tavallisesti mäki kuitenkin kunnostettiin ja koristeltiin jo ennen kilpailuja.
- Siinä oli hieno havutus, siksikin että hyppääjä näki alastulorinteen. Ylärinne oli havutettu koristeelliseksi ja juhlavaksi, alastulorinne oiottiin suoraksi, lumikasat oli työnnetty nätisti reunaan, Hannele kuvailee yleisölle avautunutta näkymää.

Havut otettiin viereisestä Kymiyhtiön metsästä. Ei tarvinnut lupia kysellä - koko alue rakenteineen oli yhtiön omistamaa ja ylläpitämää.

Alastulorinteen yläpäässä oli tuomaritorni. Tuomareita oli viisi, ja he antoivat pisteitä sekä hypyn pituudesta että tyylistä. Huonoin ja paras pisteistä jätettiin pois, asteikko oli 1-20. Mittaamista varten vedettiin hyppyrin kärjestä mittanauha alastulorinteeseen.
- Meidän 45 metrin mäessä ensimmäinen mittataulu pantiin 25 metriin, ja sitten oli viiden metrin välein seuraavat taulut. Joka metrin kohdalla oli lisäksi tikku tai havu. Hypyn pituus mitattiin puolen metrin tarkkuudella. Mittamiehet seisoivat toisella puolella – isoissa kisoissa molemmilla. Heillä oli pitkät kepit, jotka he löivät maahan heti kun kaveri oli osunut rinteeseen. Mitta otettiin jalkojen välistä, tasajalka-alastulossa jalkojen kohdalta, Hannu kuvailee.

Telemark toi pisteitä

Hannu Lahtinen muistaa hyvin 50-luvun hyppytyylit. Alkuun hypättiin Tauno Luiron tapaan kädet ensin takana, ja lopuksi ne vietiin eteen. Sitten tuli Max Bolkart, joka hyppäsi kädet edessä ja makasi suksien päällä.
- Minä sain kipinän yhdeltä kuopiolaiselta, joka hyppäsi kädet takana alastuloon asti. Se iskostui minun päähän. Jalat tulivat maahan peräkkäin Telemark-tyyliin. Se on tyylitekijä: jos tulet alas tasajalkaa, tyylipisteistä putoaa heti, samoin jos osuu käsi maahan. Jos kaatuu kunnolla, menee kymmenen pinnaa. Nykypäivänähän kaikki hyppää samalla tyylillä, pituus vain ratkaisee. Ja nykyään otetaan tuuli huomioon arvostelussa. Myötätuulessa ei lennä, vastatuulessa lentää pitemmälle, kun pääsee ilmapatjan päälle, Lahtinen tietää.

Palkinnot olivat vaatimattomat: komeita pyttyjä ja myöhemmin varustekasseja tai vastaavia.

Isä Jalmari Lahtinen näytti mallia sukulaispojallekin.
Kuusankosken mäki oli Hannu Lahtisen mukaan alkuperäisessä 30-luvun muodossaan aika paha.
- Tässä oli niin korkea hyppyri, että se teki hirveän korkean lentoradan. Ensimmäisen mäen alastulorinteen teko oli jäänyt vähän kesken. Mutta kun sen profiilia muutettiin ja kumpua täytettiin hakkeella, lentorata muuttui myötäsukaisemmaksi ja ihan hyväksi. Ainoa huono kohta oli alastulorinteen notkon alakaarre – sitä ei voitu muotoilla, koska tuli kallio vastaan. Siinä oli kaksi taitetta, ja siksi oli vaikea pysyä pystyssä, jos hyppäsi 45 metrin tuntumaan. Siinä oli liian loivaa.

Hannu Lahtinen muistaa mäen ja sen tapahtumat kuin eilisen päivän. Sen yhden hurjan ilmalennonkin yhdellä suksella. Hannu oli saanut isonveljen Eeron hyvät sukset, mutta omien monojen rantti oli liian kapea, ja toinen suksi irtosi jalasta heti ilmaan päästyä.
- Katsoin alas, että toivottavasti se ei osu mittamiehiä päähän. Ei käynyt kuinkaan, tulin yhdelle sukselle mutta liirasin monojalkaa maassa etten kaatunut. Nurmisen Assu oli tuomarina ja sanoi, että oisit pitänyt jalkaa toisen suksen päällä niin hyppy ei olisi ollut kaatuminen. Jos suksi ei olisi lähtenyt jalasta, se hyppy olisi kantanut tasaiselle asti, lensin kuin pilvessä. Kallakorven Apli ei yleensä kehunut, mutta tästä hän sanoi, että ”oli sellain lähtö etten o ikänäin nähny”, Hannu muistaa.

Miten pikkupoika sitten uskalsi laskea niinkin isosta mäestä, kun kaikkea näköjään sattui?
- Isoveli ja isä hyppäsivät, se on ehkä geeneissä. Pienelle pojalle tuli tarve näyttää miehisyyttään. Ja kun asui mäen vieressä, ei olisi pystynyt kuuntelemaan irvimistä, että mikset hyppää kun asut mäen juurella, Hannu pohtii.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ossi Viljakainen, kuusaalaisen paperimiehen perikuva

Ossi Viljakainen on työuransa aikana tullut tutuksi niin paperikoneiden kuin arkkisalin kanssa, oppinut kaiken kalantereista ja giljotiin...