Näkökulma kuusankoskelaisuuteen

Kuusankoski on paikka – ja jotain ihan muuta. Se on maisemia ja ihmiskätten töitä. Se on murretta ja
tapa olla kotoisin jostakin. Kuusaalaisuus on ajattelumalli, asenne ja näkökulma – kaikkeen.
Kuusankoskia on yhtä monta kuin kuusankoskelaisiakin. Näillä sivuilla rakentuu yhden kuusaalaisen
totuus kotipaikkakunnastaan. Se on yhtä totta kuin sen toisen, joka muistaa, näkee ja kokee asiat ihan
toisin. Juttuja paikoista, tapahtumista, muistoista, ilmiöistä, nimistä, kielestä ja ennen kaikkea
ihmisistä. Tervetuloa katselemaan. Näillä sivuilla en tarjoa tilaisuutta keskusteluun, mutta hauska
kuulla, että vaihdatte aiheista kommentteja omissa yhteisöissänne. Jatkakaa ihmeessä.
Katselukerroista päätellen kuusaalaisuus kiinnostaa, eikä ihme: niin hieno paikka tämä on, ja niin
kiehtovia persoonia täällä asuu ja toimii.

Eijaleena Martikainen, paljasjalkain kuusaalain

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Jorma Kuusenoksa huolehti toisten turvallisuudesta

Jorma Kuusenoksa on nähnyt työuransa aikana työmaiden vaaranpaikat. Kuusenoksa oli Kymiyhtiössä - tai UPM:ssä - töissä 39 vuotta. Hän  sanoo tulleensa yhtiölle vaimonsa Pipsan perässä. Tuotannon puolella tuli tutuksi moni työkohde, joten siirtyminen työsuojelun puolelle oli varmaan luontevaa. Jorma pääsi töihin armeijan jälkeen, kun Kuusaanniemeä rakennettiin.
- Työhönotossa sanottiin, että odota kolme kuukautta, niin pääset. Tosin ensin meni vuosi rakennustöissä ennen kuin siirryin varsinaisesti yhtiölle. Sellutehdashan oli jo valmiina, Jorma täsmentää.

Jorma tuli taloon vuonna -71, ja seuraavana vuonna yhtiö täytti sata vuotta.
- Valtavan isot juhlat pidettiin Voikkaalla, siellä oli vieraita Urho Kekkosta myöten. Junalla vietiin tästä Voikkaalle - Kymin asemalta Harjuun ja sieltä Voikkaalle, Jorma kertoo ja muistelee juhlien aikaisia lakkoja.

Kuusenoksa ei tullut töihin sitä perinteistä tietä Kymin ammattikoulun kautta, hän on Kouvolan lyseon kasvatteja.
- Tosin ruotsin ehdot jäi suorittamatta, niin keskikoulutodistusta ei ole vieläkään. Mutta ei se ole haitannut, hän nauraa.

Ennen armeijaan lähtöään Jorma kerkisi olla töissä paikallisessa Osuuskaupassa Kymenmaassa päävarastolla, maatalousvarastolla.
- Se oli jakeluvarasto, piti hakea tavaraa maakunnasta ja viedä apulantaa tiloille. Silloin oli säkit miesten kokoisia, vehnäsäkki painoi sata kiloa, apulantasäkki 50 kiloa. Siinä tämä selkäkin kului ennen aikojaan. Nykyisin säkit on on pienennetty ergonomisista syistä.

Vaimo Pipsa oli löytynyt Manskin lipan alta. Ja hänen tapaansa Jormakin päätyi arkkisaliin lastintekijäksi.
- Siellä oli arkkileikkureita, joilla paperi leikataan rullasta arkeiksi. Niissä oli rullatelineet, jotka kääntyivät ympäri - toista puolta tehtiin uutta lastia, toista puolta leikattiin. Kuorittiin rullista kääreet päältä, lajiteltiin hylyt ja hylsät. Hylkyä tuli jonkun verran, kun jouduttiin tappamaan sitä pois. Jokaisella oli itse tehty lusa, koivupuinen työkalu. Rullan lopussa oli paperia, joka ei kelvannut, joten rullaan tehtiin pieni viilto, siitä työnnettiin lusalla että sai hylkypaperin pois, joku paksunkin kerroksen kerralla.

Jorma joutuu taivuttamaan maallikolle rautalangasta, mikä ero on arkkisalin rullalla ja siihen tarvittavalla lusalla ja toisaalta niillä välineillä, joilla iso paperirulla koneella leikataan.
- Siinä toiset käyttää ihan mattoveistäkin, kun otetaan vain ohut kerros pois. Lusalla pystyy ottamaan puolen sentin siivuja kerralla. Sitä käytetään vieläkin jossain määrin, vaikka tuli giljotiinitkin, jotka leikkasi rullan lopun pois, Jorma selvittää. - Kaikki Suomen paperimiehet tietää, mitä tappaminen ja lusa tarkoittaa.

Vanhat leikkurit olivat epätarkkoja, Jorma kertoo.
- Kolmikymmenluvun koneissa paperin leveys saattoi heittää matkan varrella sentinkin. Siksi ne leikattiin giljotiinilla puhtaaksi, eli  arkkileikkurilla ylikokoisiksi ja giljotiinilla sivut siisteiksi. Tein muuten sitäkin hommaa jonkin aikaa.

Nuori innokas mies huomattiin työpaikassa, ja hän pääsi jo vajaan vuoden kuluttua arkkileikkurille apumieheksi.
- Vedettiin päätä väliin, laitettiin teriä - leikkaaja oli erikseen. Leikkurin perässä on monta rullaa, niistä tehdään nivaska, ja vedetään niiden pää vetotelan väliin. Se lähtee pyörimään. Ensin kone halkaisee rullan pituussuunnassa ja leikkaa sitten poikki määrämittaisiksi. Sitten se limittää paperin, joka menee sen jälkeen lavalle, josta se putoilee nättiin kasaan.

Nykyään paperia ei enää lajitella. Paperi on parempilaatuista, eikä siinä tule entistä määrää huonoa.
- Kun aloitin yhtiöllä, Voikkaalla ja Kuusaalla oli yhteensä 13 paperikonetta, nyt niitä on kaksi. Työntekijöitä oli 4500, nyt paljon alle tuhat. Automaatio on korvannut työntekijät. Mutta edelleen laatua tarkkaillaan - rullan päästä näkee, jos paperi menee pussilleen. Silloin se osa vaan hylätään. Huonoa laatua voi tulla, jos viirassa tai paperikoneen viltissä on vikaa. 9,5-metrinen radassa paperi saattaa myös kuivua eri tasoon. Huono paperi menee pulpperiin.

Apumiehen työt vaihtuivat pian, kun yksi kaveri siirtyi vuoromestariksi ja Jorma pääsi leikkaajaksi.
- Silloin olin sen urani huipulla. Urakkatyössä leikkaaja sai aina sata prosenttia, apumies ehkä 90%, lastintekijä määrätyn summan, tarkkailijat samoin.

Kopiolinjalta päällystyslaitokselle

Isojen arkkien homma alkoi vuosien jälkeen kyllästyttää, ja Jorma Kuusenoksa siirtyi kopiolinjoille.
- Niillä tehtiin kopiopaperia. Rulla leikataan pituussuunnassa kymmeneen palaan, 210-levyisiksi osiksi. Sieltä tulee valtavaa vauhtia tavaraa. Noutaja hakee valmiit 500 nippua, jotka kone on käärinyt ja pinkkaa ne, pistää laatikoihin, liimaa laatikot kiinni, lisää etiketit ja pinkkaa vielä lavoihin.

Tälläkin koneella tarvitaan ihmistä. Välillä tulee suttua, käärettä pitää lisätä ja laatikkoaihioita, joku valvoo ja kirjaa tietokoneelle tapahtumat.
- Taisin olla kymmenkunta vuotta kopiolinjoilla. Sitten arkkileikkureista puolet loppui, kun  rakennettiin uusi päällystyslaitos PK8:n perään, ja tuotantoa päätettiin siirtää enemmän päällystetylle paperille. Lopetettujen paikalle tuli nykyinen rullapakkauslinja ja uudestaanrullauskone. Toinen arkkisali jäi sinne, ja isojen arkkien leikkaamo on seinän takana.

Isojen arkkien leikkureita oli parhaimmillaan seitsemän, mutta isojen arkkien tuotanto lopetettiin ja siirryttiin pelkästään rullatavaraan.
- Se oli tuottavampaa, koska tarvittiin vähemmän työvoimaa. Mutta kun lama tuli, tehtaan johto huomasi ettei rullatavaraakaan mene kaupaksi. Nyt sinne on ostettu uusia isojen arkkien leikkureita. Taas leikataan arkkeja, koska esim. Venäjällä on paljon pieniä painolaitoksia, joilla ei ole rullapainokoneita, ne käyttävät arkkipapereita. Sellua tosin menee nyt niin hyvin kaupaksi, ettei siitä viitsittäisi tehdä paperia ollenkaan.

Rullapaperia käyttävät isot rotaatiokoneet, joilla tehdään aikakauslehtiä, sanomalehtiä - kaikkea  missä tuotetaan paljon pitkää sarjaa. Painokone itse katkoo rullaa sopivan mittaisiksi paloiksi. Kuusenoksa luettelee ympäri maailman maita, jonne tätä tuotetta on mennyt, ja niitä riittää.
- Kaikkialle, mutta Pohjoismaihin vähemmän, koska niillä on itselläkin paperituotantoa.

Työsuojeluvaltuutettu näki henkisen paineen kasvun

Kopiopaperilinjalta Kuusenoksa siirtyi töihin uudelle päällystyslaitokselle.
- Ehdin olla siinä vuoteen 2005, ja sitten porukka valitsi minut työsuojeluvaltuutetuksi. Olin päätoiminen työsuojeluvaltuutettu viisi täyttä vuotta pois jäämiseeni saakka. Työsuojeluvaltuutetulle kuuluu kaikki turvallisuuteen liittyvä. Hänelle porukka tulee kertomaan huolensa ja murheensa, ja työsuojeluvaltuutettu ajaa asioita eteenpäin neuvottelemalla. Mitä voidaan tehdä työtapaturmille ennen kuin niitä tulee? Siinä työssä on onnistuttu hyvin, tapaturmia on enää minimaalisen vähän, Kuusenoksa kertoo tyytyväisenä.

Työkenttää riitti alueellisestikin: UPM:n Kuusankosken laitokset kaikki, ja kaukaisimpana Kaltimon voimalaitos Enossa. Paljon yhteistoimintaa vaadittiin muiden UPM:n tehtaiden kanssa, oli konsernitason tapaamisia. Myös työterveyden yhteistoiminta kuului työsuojeluvaltuutetulle.
Ihan kylmiltään Jormaa ei työsuojeluvaltuutetuksi valittu; hän ehti olla kuusi seitsemän vuotta varatyösuojeluvaltuutettuna ja työsuojeluasiamiehenä ja oppia työt sitä kautta.
- Ja koulutusta oli paljon, kävin useita kymmeniä työsuojelukursseja. Työssä olin aika tiukkapipo: jos jokin oli vialla, se hoidettiin. Kärsin siinä vähän itsekin, mutta ei se mitään, oli kuitenkin nautinto palvella ihmisiä.

Jorma Kuusenoksa luettelee tyypillisiä työntekijöiden murheita: tekniset asiat - mihin kolhii päätään, mihin kompastutaan - kuumuus, kylmyys, veto, kaikki työhyvinvointiin liittyvät asiat. Mutta loppuaikoina kun väki väheni ja tahti kiristyi, henkinen työsuojelu nousi korkealle. Siinä sai jutella yhä enemmän mieltä painavista asioista, vähän kuin työpsykologina vaitiolovelvollisuuden alaisena. Usein jo kuunteleminen riitti - "Jokainen ihminen on laulun arvoinen".

Osa työhyvinvointia lisäävistä neuvotteluista ei vaatinut muuta kuin keskustelun vuoromestarin kanssa: pannaan paikka kuntoon. Osa asioista vaati kääntymistä työterveyden puoleen. Työnantaja suhtautui yleensä hyvin.
- Silloin oli aika korni sanonta "Veretöntä paperia", mutta eurooppalaiset asiakkaat vaativat sitä. He halusivat tietää, että työntekijöiden olosuhteet olivat kohdallaan eikä onnettomuuksia sattunut. Kaikki se näkyi virallisissa tilastoissa. Työsuojeluviranomaiset olisivat puuttuneet asiaan, jos olisi käynyt vakavia tilanteita. Myös poliisit kutsutaan tutkimaan, jos vaikka raaja leikkautuu irti - silloin työnantaja joutuu vastuuseen.

Välillä työsuojeluvaltuutettu sai vääntää työntekijöidenkin kanssa - kaikki eivät viitsineet ottaa käyttöön vaikkapa uusia työturvallisuutta parantavia välineitä. "En mie turvakenkiä, mie piän min lenkkarii."
- Turvakengät parani, nykyään ne on jalassa paremmat kuin omat. En usko, että siellä kukaan enää kuluttaa omia kenkiä. Kuulon suojaamisessa sama juttu. Lähes kaikilla vanhan paperitehtaan iäkkäillä työntekijöillä on kuulovamma, kun ennen ei pidetty kuulosuojaimia. Nyt ihmiset ovat tottuneet, jos joku lähtee valvomosta ja meinaa unohtaa kuulosuojaimet, hän kääntyy äkkiä hakemaan ne korvilleen - kiva kuulla linnunlaulua vielä eläkkeelläkin. Nykyään hankalat kulmat varustetaan peileillä, päässä on oltava kolhulippis, projektien aikaan kypärät. Ja työtapaturmat ovat vähentyneet, Jorma muistuttaa.

Kuusenoksa hämmästelee rakennusalan asenteita ja vertaa niitä tehtaan tilanteeseen.
- Millä alalla isä jää useimmin tulematta kotiin? Rakennusalalla, siellä sattuu eniten työtapaturmia. He ovat menneet hirveästi eteenpäin, mutta jos meillä oli 20 työtapaturmaa miljoonaa tehtyä työtuntia kohti, rakennusalalla oli 120-140.

Oma ilmoitus riittää

Rakennusprojektit ovat yrityksessä kriisialtista aikaa. Ne vaativat vierastyövoimaa, jolle ympäristö on uusi. Talteenottolaitosta tehtäessä yhtiön edustajat - Jorma etunenässä - kävivät tarkastamassa olot työmaalla vähintään viikottain. Silti pääsi tapahtumaan vahinkoja, pahoja putoamisiakin.

Alkoholinkäyttö oli ennen iso ongelma Kuusenoksan työympäristössä. Hänen työsuojeluvuosinaan siihen jo puututtiin tiukasti.
- Työntekijä ohjattiin hoitoon yhden kerran. Jos tuli  seuraava kerta, annettiin lopputili. 70-luvulla ruvettiin tiukentamaan otetta, tehtiin ratsioita eväskasseihin. Täällähän oli perinteitä viinan kanssa, kun tehtaalla oli ennen oma viinatehdas. Se teki "tikkuviinaa", valmisti tuotannon tarpeisiin alkoholia puusta. Sitä sitten päätyi työntekijöiden suuhunkin. Nykyään työmaalla on nollatoleranssi. Joku saattaa krapulassa puhaltaa 0,1 ja hän selviää tilanteesta kotiin ohjaamisella, Kuusenoksa kertoo.

Yhtiön työterveyshuollolle Kuusenoksa antaa hyvää palautetta. Käsitys siitä, että yhtiön lääkärit eivät antaisi sairaslomia, ei päde Kuusaalla.
- Kyllä yhtiön lääkäreillä on lääkäreiden etiikka, he tunnistavat sairasloman tarpeen. Heidän kanssaan tehtiin hyvää yhteistyötä.

Jorma kehuu päätöstä, että työntekijä sai jäädä pois töistä omalla ilmoituksella.
- Se oli erittäin hyvä asia sekä työnantajalle että työntekijälle. Porukka tunsi itsensä vastuullisiksi. Turhat sairaslomapäivät jäi pois, koska työntekijä poti flunssansa ja meni heti töihin kun tunsi jaksavansa. Sairaslomapäivät putosivat reilusti. Käytäntö on voimassa edelleen, toimihenkilöillähän se on ollut jo kauan.

Eläkkeellä Jormalla riittää tekemistä. Lapsenlapsia on seitsemän, nytkin heistä on yksi isovanhempien mukana Tuomon Luomussa. Pipsa ja Jorma kalastavat, matkustelevat, pohjoinen kutsuu hiihtelemään.
- Vapaa-aikaa ei periaatteessa ole. En osaa pysähtyä, tulen levottomaksi jos pitää vaan sohvalla olla. Puu ja metalli taipuu minun käsissä, Jorma kertoo ja lähtee Pipsan kanssa jatkamaan lapsenhoitopäivää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti