maanantai 8. joulukuuta 2014

Seija A. Niemi - Tallinmontusta tutkijan uralle

"Tuo on meidän omenapuu," Seija A. Niemi ilahtuu kävellessään Tallinmontussa vanhalle kotipihalleen. Villiintynyt maasto kertoo edelleen, missä oli äidin kasvimaa, missä hiekkapiha. Väitöskirjan teko ei ole jättänyt varjoonsa hienoa lapsuutta kuusaalaismaisemissa. Kuusaan murre on säilynyt aitona kaiken tieteellisen tekstin kirjoittamisen ohella. Juuret Kymenlaaksossa ja tutkijan elämä Turussa mahtuvat yhtä aikaa tämän ihmisen maailmaan.

Seija A. Niemelle vanha kotipiha on edelleen tuttu paikka.
- Meidän talo oli punainen iso talo tuossa jyrkässä mutkassa. Liiterin nurkka oli melkein tiellä. Talo oli entinen Kaartisen kuppila, jossa oli ollut työmaaruokala ennen meidän tuloa. Ilmeisesti autokuskit kävivät siinä syömässä. Alussa talossa oli kaksi asuntoa, meidän ja puutarhuri Impi Hokkasen. Hän oli töissä yhtiön puutarhalla mutta hoiti myös vuorineuvos Ekholmin pihaa ylpeydellä.

Kun Harjut, Seijan lapsuudenperhe, olivat asuneet talossa kymmenen vuotta, se remontoitiin pelkästään heidän käyttöönsä.
- Impi Hokkasen keittiöstä tehtiin meille kylpyhuone. Vuonna -61 se oli erikoista. Vesijohto meillä oli alusta asti, mutta tuli vain kylmä vesi. Branderin Marjatta kutsui minua Aanaksi, kun en pikkuisena osannut sanoa "raana" vaan hihkaisin onnellisena yhdessä keittiössä, että meilläkin on tollain aana, Seija muistelee.

Oma piha on säilynyt ihan erikoisen tarkasti mielessä. Täältäkö Seija sai kipinän, joka vei myöhemmin tutkimaan  Kustavilaisen ajan puutarhanhoitoa ja arkielämää? Kasvimaalla viljeltiin tietysti porkkanaa, perunaa ja lanttua, persiljaa ja tilliä.
- Sitä ympäröi kukkapenkki. Tässä sivussa oli perennoja: kulleroja, keisarinkruunua ja mansikkapenkki. Kaarevaan reunaan äiti kävi joka kevät ostamassa torilta krassin ja asterin taimia. Tuossa taas oli pitkä hernepenkki.

Kuusaalaispihoissa oli 50-luvulla tietenkin marjapensaita: mustia ja punaisia viinimarjoja, karviaisia, vattuja. Ja ne omenapuut. Seijaa ei pakotettu puutarhatöihin, mutta olosuhteet veivät hänet polvilleen multaan.

Toisluokkalainen Seija lähdössä kouluun.
- Olin neljäntoista, kun äiti joutui sairaalaan. Minusta tuli se perheenäiti. Mutta minä tykkäsin hoitaa puutarhaa, sain tehdä just niin kuin halusin. Ikivanhat mansikantaimet eivät kyllä oikein innostuneet tuottamaan, Seija muistaa.

Muistaa, todella.
- Tuolta meni polku kellarille. Sen toisella laidalla oli jykeväjalkainen pihakeinu - vihreät jalat ja keltainen istuin.

Maakellari on vielä paikoillaan. Se oli yhteinen, niin että Harjun perheellä oli yksi sen kolmesta huoneesta. Talon seinustalla oli pikkuinen lastenkeinu, jo Mörkölinjan kodin aikaan teetetty pikku Seijalle, jota äiti ja isä saivat odottaa seitsemän vuotta.
- Olin erittäin odotettu ja rakastettu lapsi, ja minua tietysti suojeltiin kovasti, kun lopulta ilmestyin maailmaan. Lapsenkeinuunikin oli tehty puusta suojakaiteet, etten varmasti putoa siitä, Seija kertoo onnellisen näköisenä.

Asukkaat monen ammatin väkeä

Seija A. Niemi latelee sujuvasti entisten tallinmonttulaisten nimiä. Sulaset, Lempiset, Branderit, Graevenitzit, Rahikaiset, Teinilät. Pitkässä talossa oli yksiöitä, joissa asui yksinäisiä naisia. Seija muistaa Emmi-mummun, joka tarjosi aina kuivaa reikäleipää, pienen tytön mielestä suurta herkkua. Kuusaalaisille tutuin on varmasti Talven perhe.
 - Maisteri Talven talo oli tuolla, Seija viittoo.

Tallinmonttu on nyt autio, ja komea tallirakennus seisoo notkelmassa yksin. Seija A. Niemen lapsuudessa paikalla oli toistakymmentä asuinrakennusta, tienoo vilisi väkeä. Moni joenrannan talo oli peräisin tehtaan perustamisen ajoilta, jolloin yritykset toivat paikalle hirsitaloja lähikylistä, muutaman jopa Haminasta. Tällainen oli mm. tehtaansairaalana toiminut rakennus. Alueesta kiinnostuneet, huom! Uusimmassa Vellikupissa on naapurialueen, Koskenrannan, taloista Ulla Nikulan perusteellinen selvitys. Juttua lukiessa tulee kyllä paha mieli - niin moni Koskenrannankin hienoista huviloista on purettu. Samassa numerossa on myös Arto Sulasen muistelmia Tallinmontun menneisyydestä pikkupojan näkökulmasta. Vellikupin numerosta 11 taas saa lukea Pekka Maunon kirjoituksen Tallinmontun miesten työelämästä. Asentajasta vuorineuvosten kuljettajaksi -nimisessä kirjoituksessa Tallinmontunkin menneisyys herää eloon.

Tallinmontun-Koskenrannan alue ei ollut mitenkään jyrkkärajainen. Harjujenkin osoite oli aluksi Koskenranta 39.  Monttu varsinaisesti oli alue tallin lähistöllä, mutta toisaalta se liittyi tavallaan koko joenrannan alueeseen eli Koskenrantaan. 

Notkelmassa asui monenlaista väkeä autonkuljettajasta vuorineuvokseen. Oikeastaan vuorineuvos Ekholmin talo oli vähän ylempänä rinteessä.
- Hän kulki päivittäin montun poikki kävellen töihin. Me niiasimme ja hän nosti hattua, Seija A. Niemi kertoo.

Seijan isä Tauno Harju oli alkuun töissä yhtiön piirustuskonttorissa.
- Isän titteli oli piirustaja. Viimeiset vuodet hän oli suunnittelija. Isä oli yhtiöllä töissä 49 vuotta. Äiti oli kotiäiti. Minulla on myös vajaat viisi vuotta nuorempi Arska-veli.

Tallinmontun lapsia, Seija oikealla.
Lapset pysyivät hyvin montussa, kun siellä oli kaikki mitä tarvittiin. Perheissä oli kaksi kolme lasta, ja yhdessä leikittiin. Tallin piha oli iltaisin mahdottoman hyvä leikkipaikka, kun autot olivat lopettaneet ajonsa siltä päivältä. Tämänkin kylän lapset leikkivät mustaa maata ja kymmentä tikkua laudalla, kinkattiin ruutua, hypättiin narua.
- Keskellä Monttua oli iso ruohokenttä, jossa oli kiva pelata vaikka neljää maalia. Siinä oli jääpallokenttäkin, jossa harjoittelivat myös paikallisen seuran kaunoluistelijatytöt. Heillä oli niin ihanat vaatteet ja valkoiset luistimet, voi voi, Seija huokailee.

Pikku Seija luisteli itsekin, "nurmeksilla". Hän haaveili tummansinisestä kaunoluistelupuvusta, jossa olisi paljetteja. Mutta tuttu tarina: hänelläkin unelmapuku jäi vain haaveeksi.

Suvun tarina alkaa kiinnostaa

Tänä syksynä Seijan vanhat kansakoulukaverit tapasivat Kuusaalla sen kunniaksi, että kouluun menosta oli kulunut 60 vuotta. Tapaamisen toisena puuhanaisena oli tietenkin Seija A. Tallinmontusta 50-luvun lapset lähtivät Keskustan kansakouluun, jossa Seijan luokalla ehti olla monta opettajaa. Ensimmäinen oli Annikki Rekola, josta meillä molemmilla on ihanat muistot. Mutta hän oli vain vuoden, ja seuraavaksi tulivat Sinikka Väre ja Alisa Päivinen. Neljännen luokan kevääksi tuli vielä uusi opettaja, jonka nimi ei ole jäänyt mieleen.
- Sitten pyrin oppikouluun ja pääsin. Aluksi se oli Kuusankosken Yhteiskoulu, ja minun aikanani siitä tuli Yhteislyseo, valtion koulu. Akseli Kilkki oli koko ajan rehtorina.

Entinen koulujärjestelmä on kirkkaana mielessä, ja meitä hymyilyttää, kun peruskoulun käyneet nykynuoret menevät sekaisin selittäessämme oppikoulua ja keskikoulua ja pyrkimisiä ja kansalaiskoulua.

Jo kouluaikana historia kiinnosti Seijaa.
- Olen syntynyt sukuun, jota tarinat ovat kiinnostaneet. Harjun sukujuhlissa vanhemmat ihmiset muistelivat heitä edeltäviä sukupolvia. Heillä oli hauskoja juttuja, ja nimi- ja syntymäpäivillä kerrottiin aina ne samat jutut.

Jaaha, täältä asti siis kumpuavat sukututkimukseen liittyvät työt, mm. Sukututkimus ja vanhat käsialat -esitelmä kansalaisopistossa.


Isä Tauno oli kiinnostunut historiasta, hänellä oli paljon historiankirjoja Seijankin selailtavaksi.
- Mutta en ikinä lapsena voinut kuvitella, että minusta tulee historioitsija.

Taival Seija A. Niemen tämän päivän historia-asiantuntemuksen tasolle onkin ollut vähintään mielenkiintoinen, ei ainakaan suora. Hän pääsi ylioppilaaksi -67, meni saman vuoden elokuussa kihloihin Kai Niemen kanssa ja lähti Kouvolan kauppaoppilaitokseen opiskelemaan.
- Kauppaopisto oli nopein tie päästä ammattiin - tärkein haaveeni oli tulla äidiksi, ja mies minut elättäisi, Seija naurahtaa nuoruudenhaaveilleen.

Kihlapari meni naimisiin juhannuksena -69. Seija arvelee heidän olleen viimeisiä juhannuksena vihittyjä pareja.
- Kun minun isä ja äiti olivat menneet naimisiin juhannuksena, niin totta kai minäkin. Olen vähän tällainen vanhanaikainen. Asuin Tallinmontussa naimisiinmenooni asti. Muu perhe jäi vielä Tallinmonttuun, mutta 70-luvulla isä osti Mörkölinjan luota Suvannontieltä tiilitalon. Äiti oli silloin jo kuollut, Seija kertaa perheensä vaiheita.

Alppimaan yllätyksiä

Nuori rouva sai pian huomata, että elämää ei voi suunnitella ja hallita ihan miten vaan. Kai valmistui insinööriksi, ja pariskunta muuttikin hänen työnsä takia vuodeksi Sveitsiin. Suunnitelmiin kuului olla naimisissa ainakin viisi vuotta ennen kuin lapsia hankitaan.
- Mutta olinkin pian raskaana. Esikoisemme Joni on Swiss made, Seija nauraa.

Tallinmontun yläkerrassa toimii Mestarikerho.
Seurasi monta kotiäitivuotta. Ensin Niemet muuttivat Espoon Matinkylään. Reilu vuosi Jonin syntymästä perheeseen syntyi tyttö, Susanna. Seijasta oli hyvä olla kotona lasten kanssa, mutta 70-luvun alussa alettiin nostella kulmakarvoja, kun kuultiin mitä hän teki.
- Ai sinä olet vain kotona? Se alkoi vaivata ja keksin ruveta perhepäivähoitajaksi. Olen Espoon ensimmäisten kunnallisten perhepäivähoitajien joukkoa. Näin olin kotona mutta tein töitä, Seija kuvailee ratkaisuaan.

Kun lapset tulivat kouluikään, entiset kotimaisemat alkoivat kiinnostaa. Helsingin seutu oli jo silloin levottomampaa verrattuna Kouvolan tienooseen. Kun täältä ei löytynyt työpaikkaa, Kai Niemi perusti oman yrityksen.
- Koska minä olin merkonomi, niin kukas on halvempi toimistotyöntekijä kuin oma vaimo? Olin ensin puolipäiväisenä toimistoihmisenä. Työ muuttui vähitellen kokopäiväiseksi, elettiin yhdessä yrittäjäelämää 24/7 monta vuotta, kunnes todettiin ettei avioparin kannata tehdä töitä näin.

Seija jäi kotiin ja löysi nopeasti itsensä lukemattomien yhdistysten luottamustoimista.
- Pian huomasin tekeväni kokopäiväisesti palkatonta työtä yhdistysten eteen. Päätin etsiä töitä. Kuinka ollakaan, Kymenlaakson Sydänpiiri etsi toiminnanjohtajaa. Juuri minulle sopiva työ, kunnes kolmen vuoden kuluttua se alkoi muistuttaa liikaa yrityselämää. Niinpä perustin oman yrityksen.

Pinssit olivat tuohon aikaan muotia ainakin Keski-Euroopassa, missä Niemet olivat matkustelleet. Seija ryhtyi tuomaan pinssejä Suomeen.
- Mutta Suomessahan verrattiin pinssejä Neuvostoliiton rintamerkkeihin, niillä oli vääränlainen leima. Semmoista pyöritin kuitenkin kymmenen vuotta, enempi kotirouvan harrastuksena. Kaitsun yrityshän meidät elätti.

Aikaa kului, ja sitten tuli Seijan vuoro suunnitella tulevaisuutta.
- Lapset lähtivät opiskelemaan ja minä siinä miettimään, mitä tekisin, kun en halunnut olla merkonomi lopun ikääni, Seija A. Niemi tiivistää.

Ei väkisin vaan väsyttämällä

Ensin Seija kävi Helsingin yliopiston pääsykokeissa mielessään arkeologia ja kolmen aineen yhdistelmä suomalais-ugrilainen kielitiede, uskontotiede ja folkloristiikka. Myöhemmin hän haki myös opiskelemaan kulttuurihistoriaa.
- En päässyt, olin niin huono vastaamaan pääsykokeissa - siinä vaiheessa. Tenttivastausten myötä asia parani myöhemmin, Seija sättii naureskellen entistä itseään.

Jos ei päästä suoraan, niin mennään sitten mutkan kautta, nainen tuumasi ja ilmoittautui Kymenlaakson opistoon avoimen yliopiston kulttuurihistorian kurssille. Se osoittautui hauskaksi jutuksi ja Seija huomasi, että osaakin jotain.
- Minun ikäisillä naisilla on hirveän huono itsetunto, minullakin oli. Mutta kun tenteistä ja esseistä alkoi tulla hyviä numeroita, päätin jatkaa seuraavalle tasolle. Perusopintojen jälkeen suoritin aineopinnot Joutsenon opistossa, siellä enemmän etäopintoina.

Seuraavaksi Seija suoritti Jyväskylän yliopiston kirjoittajatutkinnon Oriveden opistossa.
- Silloin pystyi tekemään yhdessä talvessa 45 opintoviikkoa - ennen sanottiin appro ja cum laude. Yhdessä talvessa! Se oli tiukka tahti, mutta tein sen. Sen jälkeen vastaavaa ei järjestettykään.

Seija pyörittelee päätään opiskelusessiolle, jossa käytiin läpi kaikki mahdolliset kirjoittamisen lajit ja työskenneltiin eri medioiden toimituksissa.
- Elokuvan käsikirjoituksista runoihin, proosasta tieteelliseen tekstiin. Ja sitten hain jälleen Turun yliopistoon opiskelemaan kulttuurihistoriaa tällä kertaa avoimen väylän kautta ja pääsin. Nyt olen sitten tekemässä väitöskirjaa, tämä sitkeyden perikuva hymyilee.

Tavallisen ihmisen historiaa - ainakin oli tarkoitus

Seija A. Niemi - mutta siis mikä A?
- Astrid. Yhdessä työpaikassani oli toinenkin Seija Niemi, ja otin A:n, jotta meidät osattaisiin erottaa. Nyt Seija A. Niemi on "taiteilijanimeni".

Nimi onkin tullut tutuksi monesta historiahankkeesta. Seija A. sanoo halunneensa tutkia tavallisen ihmisen historiaa mutta nauraa, että ehkä Olavi Virta ja tutkimusmatkailija Nordenskiöld eivät nyt niin kauhean tavallisia olleet.
- Minua kuitenkin kiinnostaa yksilöiden arki. Meidän suvun Paavo-setä kertoi sukujuhlissa paljon vanhoista ajoista. Hän puhui usein Järvi-Paavosta, joka muutti Jaalasta Sippolaan. Sieltä Harjun sukunimi sai alkunsa. Olen siitä harvinainen ihminen, että olen työläinen jo viidennessä polvessa.

"Työläinen" kannattaa tässä ymmärtää väljästi, sillä se kertoo tosiaan uudenlaisesta elämänmuodosta: Harjun suku ei ole moneen sukupolveen saanut elantoaan maaseudusta vaan lasitehtaalta ja Kuusaalta, yhtiöltä.

Entiset asukkaat tekevät Tallinmontusta kirjan.
Maisterintutkintonsa sivuaineina Seija A. Niemi opiskeli kansatiedettä ja sosiologiaa pääaineensa kulttuurihistorian rinnalla. Kaikki tämä palveli hänen intohimoaan sukututkimusta.
- Koko historiaharrastukseni käynnistyi, kun rupesin harrastamaan sukututkimusta 1980-luvulla.

Gradunsa Seija teki siis Olavi Virran julkisuuskuvasta, ja siinäkin suvulla on sormensa pelissä. Eipä olisi Seijan kannattanut virnuilla kummisetänsä Eino Harjun suurelle Olavi Virta -innostukselle. Edestään sen löysi.
- Nuorena oli niin kyllästyttävää, kun radiosta ei paljon muuta tullut kuin Olavi Virtaa, Laulavaa lihapullaa. Minä olin Amerikan hapattama, olisi pitänyt tulla Paul Ankaa, Fabiania, Frankie Avalonia. Bobby Rydellin Sway on edelleen yksi maailman parhaita kappaleita, Seija huokaa.

Mutta kun opinnoissa tuli tehtäväksi kirjoittaa essee populaarikulttuurihistoriasta, Olavi Virta pääsi pannasta.
- Hän koki kovan kohtalon. Ensin Virta sai syyt niskaansa Ilomantsin keikan keskeytymisestä vuonna -59, kun orkesterin hanuristi oli ryypännyt itsensä esiintymiskelvottomaksi. Lehdessä sanottiin totuuden vastaisesti, että kännissä olisi ollut Olavi Virta.

Se oli ensimmäinen kerta, kun Suomen lehdistössä kirjoitettiin jotain negatiivista suuresta tähdestä. Kohu-uutista höystettiin vielä tiedolla, että mukana ollut 18-vuotias naissolisti - silloin ala-ikäinen - olisi myös ollut humalassa.
- Siihen karahti Olavi Virran ura. Tämä lehdistön kohtelu innoitti minua tutkimaan tarkemmin julkisuuskuvan muodostumista, Seija A. Niemi kertoo.

Opiskeluun liittyviä tutkielmiaan Seija A. Niemi onnistui liittämään sukututkimukseen. Hän löysi Järvi-Paavon, Paavo Djerfin, 1800-luvun alun ruotusotilaan, ja kirjoitti hänestä kaksi esseetä. Yhden työn hän kirjoitti vaaristaan Augustista.
- Elämäni suuri tavoite on ollut tehdä sukukirja. Ei ole tehty - vielä.


Samaan aikaan tämä tutkijaluonne oli innostunut myös Voikkaan tehtaan perustajasta Rudolf Elvingistä. SBC-radiossa hän teki tästä pari ohjelmaa Muistojen kätkössä -sarjaan haastattelemalla Kalle Pukkilaa. Työn alla on edelleen elämäkerta tästä paikkakunnan taannoisesta julkkiksesta.

Miten metsää luetaan

Niemi siis valmistui maisteriksi, ja hän olisi ollut täysin tyytyväinen tutkintoonsa. Mutta samaan aikaan toisaalla: Turun yliopiston Suomen historian oppiaine etsi tutkijaa Suomen Akatemian projektiin, jossa tehtiin tutkimusta ympäristön lukutaidosta.
- Olin oikeaan aikaan oikeassa paikassa, minut otettiin siihen tutkijaksi. Olin siinä vajaan kaksi vuotta - palkallisessa työssä! - ja kerkisin siinä ajassa tehdä lisensiaattitutkimuksen, Seija itsekin ihmettelee suoritustaan.

Ympäristön lukutaito - siis mitä?
- Ympäristön lukutaito on taito katsoa, onko ympäristössä tapahtunut negatiivista muutosta ja keksiä, miten sen estäisi tai parantaisi. Oman tutkimukseni kohde oli suomalaisen metsäluonnon lukemisen historia. Pointtini on väittää sitä käsitystä vastaan, että suomalainen talonpoika olisi haaskannut metsävaroja. Se on ruukinpatruunoiden ja kaivosten omistajien propagandaa. Nämä kilpailivat samoista metsän puista, tarvitsivat polttopuuta ja tukipuita omiin laitoksiinsa. Niinpä he alkoivat syyttää talonpoikia metsän tuhlauksesta, Niemi muotoilee kuuman kysymyksen varovaisesti.

Kukapa ei pitkästyisi, jos kirjoittaisi vain pikavauhtia lisensiaattityötään itselle täysin uudesta aihepiiristä. Joten Seija A. Niemi kirjoitti Oravalan kylähistorian, johon oli ryhtynyt maisterivaiheensa loppusuoralla ja luvannut tehdä sen tiettyyn määräaikaan mennessä valmiiksi.
- Sain minä ne molemmat tehtyä, mutta sitten vähän uuvahdin. Rupesin työttömäksi, täyttelin työvoimatoimiston lappuja kolmisen kuukautta ja totesin: nöyryyttävää! Päätin yrittää väitöskirjan tekoa, koska tutkiminen oli niin hauskaa, Seija kertoo.

Seija Astrid ehdotti professorilleen väitöskirjan aiheeksi Rudof Elvingiä, mutta tämä torppasi esityksen sanomalla, ettei kukaan anna rahoitusta noin tuntemattoman henkilön tutkimiseen. Professori ehdotti Adolf Erik Nordenskiöldiä.
- Mietin kaksi sekuntia ja vastasin: "Joo. Kuulostaa oikein hyvältä." Halusin selvittää, millainen ympäristön lukutaito Nordenskiöldillä oli. Hän ehdotti kansallispuistojen perustamista pohjoisiin maihin jo vuonna 1880. Ympäristöhistoriallinen tutkimus on Suomessa aika uutta, Seija A. Niemi kertoo tyytyväisenä.

Kirjoja pukkaa

Kukapa ei pitkästyisi, jos kirjoittaisi pelkästään tohtorinväitöskirjaa. Joten Seija A. Niemi tekee samaan aikaan kirjaa lisensiaattityönsä aihepiiristä mutta vähemmän tieteellisin sanakääntein. Maaliskuussa ilmestyy hänen tietokirjansa koivusta.

- Koivusta on kirjoitettu suhteellisen vähän. Koivu - Suomen kansallispuu paikkaa tätä aukkoa. Se kertoo koivun tarinan tuhansien vuosien takaa tähän päivään, Seija kertoo.

Kukapa ei pitkästyisi, ja niin edelleen, joten Seija A. Niemi pakertaa myös uuden aiheen parissa. Tekeillä on lasten ja nuorten tietokirja työläislasten ja -nuorten historiasta. Aihe löytyi oman suvun historiasta.

Niemi on tehnyt jo yhden tietokirjan lapsille ja nuorille. Siinä tutkimusmatkailija Adolf Nordenskiöld kertoo matkoistaan ja luonnontutkimuksestaan Pohjoisella jäämerellä. Nuorille ja lapsille on Niemen mukaan kirjoitettu hyvin vähän tietokirjoja suomeksi, ja tätä aukkoa hän on halunnut paikata - myös tulevalla työläislasten historiaa valottavalla kirjallaan.
- Arjen tarinoita on vähän. Kirjani tarina sijoittuu sijoittuu Kuusankoskelle. Tunnen sen parhaiten, oman sukuni historian kautta, sydämessäni. Tähän mennessä olen selvittänyt itselleni, millainen paikka tämä oli tehtaiden tullessa. Samalla yritän selvittää, mistä väki tuli ja keitä he olivat - ne jotka alkoivat tehtaissa tehdä töitä. Sellaistakaan tutkimusta ei vielä ole, Seija A. Niemi kertoo.

Tähän mennessä on varmaan jo käynyt selväksi, että Seija tekee monta työtä yhtä aikaa. Miten aivot taipuvat sellaiseen?
- Siten, että jos tekisin vain yhtä tutkimusta kerralla, aivoni menisivät jumiin. En pysty keskittymään pitkää aikaa yhteen ja samaan. Yksi työ stimuloi toisenkin tekemistä.

Turku - Voikkaa - Turku

Nykyisin Seija A. Niemi asuu pysyvästi Turussa, sinkkuna. Syventävien opintojen alussakin hän asui siellä kaksi vuotta. Niihin aikoihin pitkä avioliitto päättyi. Graduntekovaiheessa hän muutti takaisin Kuusankoskelle - Voikkaalle!
- Minulla kuusaalaisena oli ollut asenne, etten millään voisi asua Voikkaalla, mutta sehän onkin tosi kiva paikka. Ihan mielelläni asuisin vaikka Sikomäessä tai Virtakivessä.

Voikkaalla ollessaan Seija A. Niemi piti esitelmiä kansalais- ja työväenopistoissa. CV näyttää komean listan monenlaisista aiheista, joita hän on esityksissään käsitellyt - useimmat niistä liittyvät myös kotiseutuun. Aiheiden skaala kertoo myös siitä, että tämä tutkija katselee elämää laajasti.
Rudolf Elving ja Voikkaan tehdas, Muinaissuomalaisten uskonnosta, Tanssilavakulttuurista Kouvolan seudulla, Sukututkimus ja vanhat käsialat, Saveron lasitehtaan ulkomaalaiset työntekijät, Sippolan hovi – Von Daehn -seura ja Sippolan kotiseutuyhdistys, Kustavilaisen ajan puutarhanhoito ja arkielämä Valkealan seudulla, Kirjokiven kartano – Rudolf Elvingin lumottu puutarha, Sotaveteraanin elämää 1800-luvun alun Suomessa, Pahan hyvää tekevä vaikutus saduissa.

Tästä saimme jo vähän käsitystä, mutta lista jatkuu:
Sukututkimuksen jatkokurssi...
Vetäjänä seuraavissa:
Oravalan perinnepiiri, Kuusaan perinnepiiri, Eläkeläisten opintopiiri. ,
Satujen maailmassa, Sotaan ja rauhaan, Rudolf Elving, lapsuus ja nuoruus
Rudolf Elving, yhteiskunnallinen elämä, Kansanvalistusseuran Etäopiston Lehtiavustajan kurssin etäohjaaja, mahtava juttusarja seudun kiinnostavista persoonista paikallisradioon - tehtyjen tutkimusten ja artikkeleiden lista on uskomaton.

Kotiseututyötä voi tehdä Turussakin

Kohtalo kuitenkin avasi taas uuden oven, kuten Seijan elämässä monesti ennenkin.
- Jo mennessäni Turkuun ensimmäisen kerran vuonna 1999 Uunisepät-firma tarvitsi tiedottajaa. Sain siinä ansaittua opiskelurahoja ja melko lailla tietoa puun polttamisesta pesässä. Kun sain sen akatemiatutkijan paikan vuonna 2003 ja aloin tutkia metsänluonnon lukutaitoa, muutin takaisin Turkuun.

Tallirakennuksen yläkerrassa on hyvät kokoontumistilat.
Tällä hetkellä Seija A. Niemi on villi tutkija, ei kenenkään palkkalistoilla.
- Olen jo niin vanha että olen eläkkeellä, tutkimusta teen apurahoilla.

No vanhahan ihminen saa olla mutta mielellään tuollainen, jolla on tallella intohimo elämän ymmärtämiseen, ilmiöiden tutkimiseen, maailman ihmettelemiseen.
- Olen hirveän utelias, kiinnostunut kaikesta, avoin ja helposti lähestyttävä. Turkulaiset ovat ruvenneet juttelemaan min kans jopa bussipysäkillä, Seija A. Niemi naurahtaa.

Satunnainen bussipysäkkikeskustelu johdatti hänet Hanna-työn pariin.
- Se on kansainvälinen lähetys- ja rukousryhmä naisten puolesta. Se rukoilee lakkaamatta, jotta ympäri maailmaa ankeissa tilanteissa elävät naiset saisivat paremman osan. Ja että pienet tytöt pääsisivät kaikkialla kouluun.

Turun Varissuolle asettunut entinen tallinmonttulainen sanoo viihtyvänsä kaikkialla, myös Turussa. Mutta kotimurrettaan hän ei unohda ja vetää kuusaalaista lounaissuomalaisten iloksi. He kuulemma ilahtuvat kuullessaan kymenlaaksolaista puhetta.
- Heitä se hymyilyttää, se on heistä hirveän hauskaa.

Niin asettunut Seija tosiaan on, että hän vetää paikallisessa seurakunnassa Valpurin kammaria.

Mutta eihän tämä kaikki vielä riitä täyttämään energiapakkauksen päiviä. Hän on taloyhtiönsä hallituksessa ja yrittää luoda asukkaiden keskeen yhteisöllisyyttä erilaisin tapahtumin. Äskettäin hän liittyi Varissuo-Seuraan ja yrittää parantaa Varissuon asuinalueen imagoa.
- Media on luonut Varissuosta huonon käsityksen, aina tartutaan negatiivisiin asioihin. Nyt kun olen asunut siellä 6 vuotta, olen kypsä puhumaan alueen puolesta. Olen juuri aloittanut siellä Varissuon perinnepiirin.

Entä kuusaalaisuus, mitä se Turun vuosien jälkeen merkitsee?
- Kuusaalaisuus on sydänvertani. Kymijoki on kuin elämän virta. Taas eilen, kun tulin tänne junalla, tuli oikein ihana olo Korian sillalla, kun joki näkyi. Sydän on täällä. Ja asuuhan täällä perhettänikin, veli Kyminpuolella ja tytär Jaalassa.











Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jukka Pennanen, kenraali joka kotiutui Kuusaalle

Kenraali Jukka Pennanen saapuu täsmälleen oikeaan aikaan tapaamispaikalle. Enää en hämmästele korkean sotilashenkilön rennon kohteliasta käy...