Näkökulma kuusankoskelaisuuteen

Kuusankoski on paikka – ja jotain ihan muuta. Se on maisemia ja ihmiskätten töitä. Se on murretta ja
tapa olla kotoisin jostakin. Kuusaalaisuus on ajattelumalli, asenne ja näkökulma – kaikkeen.
Kuusankoskia on yhtä monta kuin kuusankoskelaisiakin. Näillä sivuilla rakentuu yhden kuusaalaisen
totuus kotipaikkakunnastaan. Se on yhtä totta kuin sen toisen, joka muistaa, näkee ja kokee asiat ihan
toisin. Juttuja paikoista, tapahtumista, muistoista, ilmiöistä, nimistä, kielestä ja ennen kaikkea
ihmisistä. Tervetuloa katselemaan. Näillä sivuilla en tarjoa tilaisuutta keskusteluun, mutta hauska
kuulla, että vaihdatte aiheista kommentteja omissa yhteisöissänne. Jatkakaa ihmeessä.
Katselukerroista päätellen kuusaalaisuus kiinnostaa, eikä ihme: niin hieno paikka tämä on, ja niin
kiehtovia persoonia täällä asuu ja toimii.

Eijaleena Martikainen, paljasjalkain kuusaalain

torstai 13. helmikuuta 2014

Kunnalliskodista se alkoi


 Kun tämä kunnalliskoti on varmaankin maaseutumme kunnalliskodeista huomattavin, on syytä esittää se tämän lehden lukijakunnalle. 
- Kirjoitus Maalaiskunta-lehdessä v. 1928
Peruskuusaalaiselle "vanhainkoti" tarkoittaa oikeastaan sitä lehmuskujan päässä kohoavaa 1920-luvun keltaista rakennusta. Sitä, joka näyttää arvokkaalta - ja onkin.
 
Eeva Kiviahon Historiikki Kuusankosken kunnalliskodin vaiheista Mäkikylän palvelukeskukseksi vuosilta 1923-1992 kuvaa rakennuksen ja hoidon vaiheet perusteellisesti. Asumispalvelujohtaja Ulla Leskijärvi kokosi puolestaan talon historian esitykseksi Kunnalliskodista palvelukeskukseksi - talon historiaa pähkinänkuoressa, kun rakennuksen 90-vuotisjuhlaa vietettiin vuonna 2013. Ne ovat lähteenä seuraaville poiminnoille rakennuksen elämästä.

Kuusankosken kunta oli vasta kaksivuotias saadessaan aikaan oman kunnalliskodin. Vuonna 1923 valmistunut rakennus oli lehtien ylistysten arvoinen vielä viisi vuotta myöhemminkin - niin muhkea rakennuksesta oli tullut, kun se oli saanut rappauksen verhokseen.


Kunnalliskoti on kahden paikkakunnalle tutun arkkitehdin käsialaa: Armas Lindgrenin ja Bertel Liljeqvistin. Se oli nuoren kunnan ensimmäinen julkinen rakennus, jonka rakentamista tuki - tietenkin - Kymi-yhtiö. Hinnaksi tuli 3 miljoonaa markkaa, eikä hanketta varten tarvinnut ottaa lainoja.

Vaikka laitos oli maaseudun kunnalliskodeista huomattavin, se osoittautui jo alkuvuosina ahtaaksi. Hoitopaikkoja oli 100, mutta talossa hoidettiin vanhusten lisäksi mielisairaita ja kaikenikäisiä turvattomia ihmisiä. Alakerran kaksi käsityöhuonetta päätyivät näin "rauhallisten mielisairaiden osastoksi". Sota-aika lisäsi avun tarvetta, ja 1940-luvulla alettiin harkita rakennuksen laajentamista. Myös sairaille tarvittaisiin omat tilansa, ja ajatusta sairasosaston rakentamisesta lähdettiin ajamaan. Se hanke kuitenkin venyi, ja sairaita sijoiteltiin milloin mihinkin päin kunnalliskotirakennusta.


Asuminen oli asuntolamaista, kun yhteen huoneeseen saatettiin sijoittaa jopa kahdeksan ihmistä. Ei se tosin ennen vanhaan niin ihmeellistä ollut kuin 2000-luvun ihminen herkästi ajattelee.

Hoito kunnalliskodissa oli toista kuin nykyinen vanhainkoti- tai palvelutaloasuminen. Kunnalliskodilla oli lähellä maatila, jossa asukkaat työskentelivät pellolla ja karjanhoidossa. Moni teki myös taloustöitä päärakennuksessa.  Eeva Kiviaho on poiminut pöytäkirjoista muutaman entisajan elämää kuvaavan lauseen: "Päätettiin hankkia pitkiä olkia patjoja varten." "Hoidokin pyynnöstä johtokunta päätti kustantaa hänen yksityisopintonsa, että hän saa suoritettua kansakoulun oppimäärän." "Varoitus eräälle hoidokille juopumuksesta ja ahkeruuspalkkion menetys."

 Tilapula alkoi helpottaa, kun talon viereen valmistui sairaalaosasto vuonna 1956.  Toiselle puolelle päärakennusta rakennettiin vuonna 1964 yleinen osasto, johon tuli sata hoitopaikkaa.

Erik B. Enomaa toimi pitkään lääkärinä myös kunnalliskodissa.

Vanhaa rakennusta remontoitiin ulkoa vuonna 1974. Vuonna 1981 Museovirasto otti kantaa rakennuksen arvoon: "Rakennuksella on huomattava kulttuurihistoriallinen merkitys rakennustaiteellisin perustein. Pitäisi pyrkiä rakennuksen säilyttämiseen alkuperäisessä asussaan kaksikerroksisena."

Rakennuksen suuruuden huomaa vasta takapihalta.

Vuonna 1984 kunnalliskoti-nimitys muuttui Kuusankosken vanhainkodiksi. Uusi nimi kertoo hoidon kehittymisestä: paikat olivat nyt muodostuneet vanhusväestön laitoksiksi, kun niissä aiemmin oli ollut myös kehitysvammaisia, vammaisia ja mielenterveyspotilaita. 1990-luvulla otettiin käyttöön jälleen uusi nimi: Mäkikylän palvelukeskus. Päärakennuksen tilat saneerattiin samoin kuin osastojen 3 ja 4 tilat.
 
Vuoden 2014 alussa vanha päärakennus on vilkkaassa käytössä. Siinä toimii lasten päiväkoti. Vanhuksille tarjotaan päiväkeskustoimintaa kotihoidon alaisena Tempossa, missä noin 15 vanhusta käy päivittäin. Heille on tarjolla viriketoimintaa ja muutaman kerran viikossa sauna. Talossa toimii myös yksityinen kampaaja.



Kirjaston vieressä on tilava kokouspaikka
Vanhassa päärakennukessa on myös juhlasali. Oman talon väelle sillä ei ole juuri juhlakäyttöä, mutta siellä pidetään kaupungin omaa koulutusta ja kokouksia. Talon vanha kirjasto on kammarina. Eeva Kivioja muistelee, miten lääkärin vieraillessa talossa tälle katettiin kahvit kirjastohuoneeseen talon parhailla kupeilla.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti