sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

Arto Sulanen tallentaa lähiympäristöään

Arto Sulanen tunnetaan varsinkin valokuvistaan, joita on vuosikymmenten mittaan ollut esillä lukemattomissa näyttelyissä. Moni tuntee hänet myös kouluajoiltaan - Sulanen on opettanut useissa kouluissa tälläkin seudulla.

On aika kertailla Arton omaa lapsuutta ja nuoruutta. Hänellä on vahvat muistot Puistomaasta, mutta alue ei ole hänen ihan ensimmäinen ympäristönsä. Entisen postimiehen tarkkuudella hän ilmoittaa elämänsä ensimmäisen osoitteen Naukiossa: toiseksi alimmainen pitkä kasarmi, yläpää, Sairaalanmäen rinteessä, Vellikupin jälkeen. Puistomaalle hän muutti perheineen kuusivuotiaana.

Kävelemme vehreällä Puistomaalla, sillä aidolla alkuperäisellä Puistomaan alueella, ja Arto vertailee nykynäkymiä muistojensa maisemaan. Kotitalon ympäristö on niistä ajoista muuttunut. Sulaset asuivat Puistomaankujalla toiseksi alimmaisessa kahden perheen puutalossa, tien puolella. Silloin pihan ja tien välissä oli portti, ja takimmaisen asunnon asukkaat kulkivat kotiinsa etumaisen kodin keittiönikkunoiden alta.
- Tien laidalla oli aita, sen vieressä valtavan syvä oja, jossa leikittiin aina keväällä. Myös kovilla ukonilmoilla leikittiin ojassa, kun vettä tuli Sairaalanmäeltä niin paljon, että oja oli ihan täynnä. Siinä olisi pystynyt uimaan, jos olisi osannut. Ojassa oli silloin voimakas virta.

Koti 50-luvulla Arton kuvaamana
Sulanen muistaa hyvin kotipihansa vanhan näkymän.
- Hevos-Kalle toi lantaa Eerolasta. Meillä oli raparperia, pari viinimarjapensasta, karviaista vuoristolainen, iso punainen lajike ja iso vihreä. Pihassa oli valtavat kukkapenkit talon sivussa naapurin kohdalle asti. Talon toisella puolella piha oli kaareva, ja siellä oli toinen valtava kukkapenkki. Osa taimista tuotiin isän vanhempien pihasta Tallinmontusta, Arto kuvailee.

Aikuisena paikat näyttävät kutistuneen lapsuudesta, mutta silti Arton seuraava kuvaus hämmästyttää. Pääoven yllä talossa on katos, ja sen alle mahtui aikoinaan Sulasten auto, kun katoksen istuinpenkki oli otettu pois.
- Auto oli rappusten ja ristikkoseinän välissä. Ensin meillä oli pitkä piikkinokka-Sitikka, sen jälkeen koppakuoriais-Rellu. Laitettiin rättitalli. Muistan miten isä kiemurteli autosta pois, kun se oli niin tiukka paikka. Muut pitivät samoissa katoksissaan pyöriään.

Puistomaa oli ennen vanhaan turvallinen paikka. Ovia ei pidetty päivisin lukossa, ja Arto muistaa vain kerran, että joku humalainen tuli sisälle. Isä otti tätä niskasta ja toimitti tiehensä.

Puistomaalla työpaikka näkyi asumisessa

Paavo Sulanen, Arton isä, oli Voikkaalla höyryllä vuoromestarina. Kun Kymintehtaalla laajennettiin höyrylaitosta, isä pääsi sinne vuoromestariksi ja jonkin ajan kuluttua päivämestariksi. Samoihin aikoihin Sulaset saivat asunnon Puistomaalta. Arto muistaa hyvin naapurit.
- Nämä paritalot oli lähinnä mestareille. Virtasen Aarne, rakennusmestari, asui meidän talon toisessa päässä. Kujalan Arvo asui alimmassa talossa, jonka toisessa päässä asukkaat vaihtui aika usein. Siinä oli Valjakkaa, Haikolaa ja Ollilaa. Hakalaisen Ahti ja Stadig oli ylimestareita ja asuivat noissa yhden perheen taloissa Puistokadun varrella - niissä oli enemmän tilaa kuin paritaloissa. Meidän yläpuolen talossa asuivat mm. Bromsit, Vierrokset, Ojoset, toisessa päässä Timoset ja Virtaset.

Kotipiha oli toisennäköinen.
Arto muistelee, että isä Ojonen on tehnyt kirjan, jota luettiin innokkaasti - "entiin naapuri on tehny kirjan!"- ja lapset kunnostautuivat kalliomaalausten löytäjinä. Ylimmässä paritalossa asuivat ainakin Sommarbergit ja Väätäset.
- Puistokadun varren ns. sokertoppataloissa asui enimmäkseen työmiehiä, mm. Manko Salosen, nyrkkeilijän, perhe. Siellä asuivat myös Inkeroiset ja Erkki Timosen perhe. Sulanen kerää Puistomaan vaiheita talteen ja muistaa tutkimustyönsäkin ansiosta asukkaita hyvin.

Kerrostaloissa oli Arton muistin mukaan porrastus: diplomi-insinöörit asuivat ylemmässä talossa, ja B-talo oli hierarkiassa matalammalla olleiden asuintalo. A-talossa asui kyllä muitakin kuin insinöörejä perheineen.
- C-talossa asuivat poikamiehet ja toimistovirkailijat. Meidän sukulaisemme Verner Lehti asui C-talossa. Hän kulki kesät talvet takki päällä tai käsivarrella, aina pyörän kanssa muttei koskaan ajaen vaan pyörää taluttaen, Arto naureskelee.

Tito piti olympialaisia

Puistomaan paritaloja vastapäätä mestarikerhon, entisen työväentalon, edessä oli kenttä, nyt jo epämääräiseksi aukeaksi pienentynyt.
- Tässähän Tito meitä opetti, Arto Sulanen muistelee ja tarkoittaa seiväshyppääjä Erkki Katajaa, joka asui Puistomaalla Mäenpääntien tuntumassa. Kataja oli vuosien 1947-1949 seiväshypyn Suomen mestari ja voitti hopeaa Lontoon olympialaisissa vuonna 1948 tuloksella 420. Melkoinen valmentaja Puistomaan pojilla siis oli - tytöhän seurasivat touhua vain sivusta ihaillen.

Erkki Kataja valvoo hyppyä vasemmalla.
Arto muistaa Titon seipäät, mm. sen saman vaaleankeltaiseksi maalatun metalliseipään, jonka sain otsaani kun en älynnyt väistää.
- Se oli harjoitusseiväs. Talon alla Titolla oli useita seipäitä. Hän ei oikein mielellään antanut olympiaseivästään lainaksi, ja jos antoi, pyrki olemaan itse paikalla. Kerran hän ei ollut, mutta olihan hän neuvonut, että aina piti olla hyppääjän lisäksi toinen, joka otti seipään vastaan. Sillä kertaa kaveri ei ottanut seivästä, ja siihen tuli kaatuessa lommo. Minä hyppäsin seuraavaksi, ja seiväs katkesi lommon kohdalta. Tito korjasi sen, löi puutulpan pätkien sisään ja oikaisi lommon. Sitten hän oli seipäästä vielä tarkempi. Oli meillä itse tehtyjäkin seipäitä, minullakin suora pihlajaseiväs, joka kesti yhden kesän. Seuraavana kesänä se katkesi eka hypyssä ja tulin selälleni hiekkakumpareelle. Haukoin hetken henkeäni, Arto kertoo.

Olympiamitalisti näyttää itse mallia.
Erkki Kataja hankki pojille tehtaalta vauhtiradan alustaksi kumimaton, sitten ei tarvinnut lanailla ja korjailla rataa kaiken aikaa.
- Kymiyhtiön auto sen toi, Erkki kertoi keneltä mestarilta lupa mattoon oli saatu. Me pojat talkoilla rullattiin se auki, ja se oli just oikean mittainen. Kun paljasjaloin hypittiin, vauhti ei matolla enää katkennut tikkuihin ja pikkukiviin.

Muutakin Puistomaan lapset leikkivät kuin urheilusankaria.
- Hiekkakentällä kokoonnuttiin ja lyötiin palloa, leikittiin kaikki maholliset leikit paskatikusta lähtien. Työskin vieressä oli nurmikko, joka oli sateella kurainen. Siihen lyötiin tikku, joka piti ottaa maasta hampailla - siksi se oli paskatikku - ennen kuin pääsi etsimään piiloon menneitä. Se oli yksi kuurunpiilon tyyli. 

Palkintojenjako olympialaistyyliin, Sulanen hopeapallilla.
Sairaalanmäen kangasvuokot, kissankäpälät ja mäkitervakot ovat jääneet Arton mieleen.
- Talvisaikaan rinteessä oli hyppyrimäki, josta pisimmälle hyppäsi Vesasen Matti B-talosta. Mäen päälle kiipeiltiin pystysuoraa kalliota, jossa oli viisi-kymmensenttisiä kielekkeitä. Isä varoitteli, että jos sieltä putoaa, on henki pois. Tässä kävi muutama päivä sitten kiipeilijöitä, jotka olivat kuulleet että täällä voi kiipeillä, Sulanen tietää.

Pojilla oli kallion päällä horna. Puunoksaan oli sidottu naru ja siihen solmu tueksi jaloille.
- Kalliolta heijattiin itsemme narulla kilpikaarnamännyn toiselle puolelle ja takaisin. Sääntö oli, että niin kauan sai jatkaa kun jaksoi, kun ei jaksanut, tuli seuraavan vuoro.

Arton kuulantyöntöharjoitus omassa pihassa.
Talvisaikaan Sairaalanmäen rinteissä katkottiin monet sukset.
- Oltiin "seuraa johtajaa", ja  yleensä johtajalta katkesi sukset, kun hän kaatui louhikossa. Seuraava tuli johtoon, ja sitten häneltä meni sukset. Saman päivän aikana meiltä saattoi mennä viidet kuudetkin sukset. Kun joululahjaksi sai sukset, isä sanoi tammikuun puolivälissä ettei lisää tule, kun kahdet on jo katkottu.

Yhtenä kesänä hiekkakentällä oli tivoli, jolla oli leijoniakin. Muistamme kumpikin, kuinka ne karjuivat illalla, kun käytiin nukkumaan. Arto kertoo, että aina kun heillä oli serkkuja yökylässä, lapset nukkuivat ullakolla.
- Ja joskus nukuttiin siskonkin kanssa kesäaikaan ullakolla, toinen toisessa päässä, toinen toisessa, U:n muotoisella vintillä. Muistan sen yön kesällä -60, kun palopilli alkoi huutaa - klooritehtaalla oli tulipalo. Isä oli yövuorossa, ja äiti kertoi että kaikki oli komennettu töihin. Jälkeenpäin isä kertoi, kuinka oli ollut vähällä jäädä tulen vangiksi, kun palomiehet olivat sulkeneet oven tietämättä, että sisällä oli vielä yksi ihminen.

Sulasten koti oli työväentaloa vastapäätä. Arto oli sen tilaisuuksissa monta kertaa narikkapoikana 20 pennin palkalla ja muistaa kuinka joku antoi reikäpennin. Joskus pojat harjasivat lunta rappusista, joskus ohjasivat tilaisuuksiin tulleiden autoja parkkiin eivätkä pyytäneet alkuun rahaakaan siitä. Koti ei ollut poliittinen, ainakaan aiheesta ei puhuttu kotona lasten kuullen.
- Äidin puolen suku on kyllä aika poliittista, sosialidemokraatteja, ja niiden urheiluseuroissa ja näyttämötoiminnassa.

Korkeushyppyä kotipihassa, taustalla työväentalo/mestarikerho
Rakennuksen mestarikerhoajoilta Arto muistaa biljardikilpailut, joita oli seuraamassa useaan kertaan. Kiinnostus lajiin on näköjään jäänyt "otsaluun alle" näihin asti.
- Kuulovammaisopetuksen koulutuksessa Jyväskylässä ollessani olin yhtenä iltana valvontavuorossa. Pojat pelasi biljardia. Yksi poika, joka ei koskaan puhunut mitään, antoi minulle kepin ja sanoi: "Pelaa sinäkin." Se lähtikin menemään aika hyvin, voitin sillä kertaa kaikki pojat. Sen jälkeen olinkin poikien suosiossa. Luokassa ei tarvinnut kun nostaa sormi, niin pojat uskoi minua.

Mestarikerhon paloa Arto ei muista, Voikkaan työväentalon palon sitäkin selvemmin. Isä Paavo oli sammuttamassa ja tuli välillä kotiin sulattelemaan itseään.
- Äiti laittoi tulet hellaan ja isä istui hellalle. Haalarit oli jäätyneet niin tönköiksi ettei niitä saanut päältä. Vettä lainehti joka puolella.

Kauppavalikoima oli lähitienoolla runsas. Heinonen, Kososen lihakauppa, Pitkäsen valokuvaamo, Osula, Salminen, kangaskauppa olivat lähellä, samoin funkistalon kemikalio ja pankit, ensin Valkealan Säästöpankki ja sitten Suomen Yhdyspankki. Eläketalon liikesiivessä oli Mannerin baari, rouva Talven vaatekauppa, Tamlanderin sähköliike, apteekki ja myöhemmin Koirasen kirjakauppa. Valtakadun varrelle rakennettu kerrostalo sen sijaan ei ollut Sulasista kiva juttu.
- Voivoteltiin kovasti, sillä se peitti meiltä näkymän kirkkoon. Kun ennen kerrostalon tuloa yläkerran ikkunasta katsoi, näki kirkon kellon.

Siwan edessä Arto muistelee kohtalokasta kauppareissuaan. Hän lähti kesken ruoanlaiton hakemaan maitoa Osulasta, ei tarkkaillut liikennettä vaan Kymen Pirtistä poistuvia humalaisia ja jysäytti vastaantulevaan Volkkariin. Se oli isän auto, tämä oli ajamassa kotia kohti, Arton Irmeli-sisko oli ajamassa isän kanssa kilpaa, ja isä vahti ettei tyttö jää risteyksessä auton alle. 

Postissa ja yhtiöllä

Keskustan kansakoulu oli Arton ensimmäinen opinahjo, sieltä hän lähti Voikkaalle yhteiskouluun suorittamaan keskikoulun. 
- Jäin toisenkin kerran auton alle. Mm. siksi minulla oli kolmen kuukauden jaksoja, etten voinut mennä kouluun. Siihen aikaan niin pitkä poissaolo jätti automaattisesti luokalle - minulla oli parikin näitä tilanteita.

Postista löytyi Artolle kesätöitä kouluvuosina. Hän oli kysellyt postin päälliköltä Olavi Tuomiselta hommia, ja kerran tämä ilmoitti, että nyt on paikka vapaana.
- Kun menin, ne rupesi istuttamaan minua palvelupuolelle - postimerkkien ja veromerkkien myyntiä. Minä sanoin, että tarkoitin päästä kantopuolelle. Ne ihmetteli, että eihän kukaan halua kantopuolelle, jos toimistoon pääsee. Minä halusin, että kunto pysyisi hyvänä, olen sen verran urheilullinen. Niin pääsin jakamaan postia.

Jakelualue tuli tutuksi: keskustan ympyrästä Heinoselle, Melkunmäki, Puistomaa, Niemen alue, Rantakulma, Kivimäki.
- Taisin olla viitisen vuotta kaikki koulun lomat kantamassa.

Sulanen oli myös Kymillä töissä opiskelukesinään. Ensimmäisen kesän Arto oli apupoikana, levyseppäpuolella, toisen putkipuolella.
- Mutta en viitsinyt katsella vierestä kun toiset tekee vaan pyysin, että enks miekin sais hitsailla. Olin saanut koulutusta siihen, ja minut ylennettiin apupojasta muitten joukkoon. Kolmannen kesän alun kuljin lyijysepän perässä, ja juotettiin viemäriputkia toisiinsa. Loppukesän olin Anderssonin alaisuudessa muovipajalla, opettelin mm. muovihitsauksen. Seuraavana vuonna olinkin jo työnjohtoharjoittelussa, taisin olla siinä toisen ja kolmannenkin vuoden osan vuotta ennen kuin jäin pois.

Armeijassa vierähti toinenkin vuosi.
- Kun oli kova työttömyystalvi, jäin armeijaan toiseksi vuodeksi kantapalvelukseen. Siellä joku kertoi minulle Lahden mieskotiteollisuuskoulusta ja sen opettajanvalmistuslaitoksesta. Pääsin sinne ilman kokeita, kun työ- ja esimieskokemusta oli kertynyt jo niin paljon.

Monta pätevyyttä

Lahden kotiteollisuusopettajaopistossa mieskotiteollisuuskoulu kesti vuoden, opettajanvalmistus kolme vuotta. Sulanen valmistui metallityöosastolta metallityön opettajaksi. Hän pohtii, tekikö suuren munauksen vai ei, kun valitsi Kymiyhtiön ja armeijan sijaan työkseen opettajan hommat. Palkka oli ensin parempi kuin vaihtoehdoissa mutta myöhemmin pienempi.
- Opettajan työssä minulle merkkasi paljon pitkät kesälomat, jotka mahdollisti valokuvauksen ja perheen kanssa olon.

Ensimmäisen opettajavuotensa Arto Sulanen oli Voikkaan yhteiskoulussa, jossa oli ollut oppilaanakin. Hän opetti liikuntaa, biologiaa ja ammatinvalintaa Voikkaalla ja myös ja Kuusaan oppikoulussa. Samaan aikaan siirryttiin vanhasta koulujärjestelmästä peruskouluun. Viimeisenä siirtymävuonna Sulanen opetti Kouvolassa. Kun kotikonnuilta ei löytynyt vakipaikkaa, Sulanen lähti Lahteen teknisen työn opettajaksi yläasteelle. Seuraavana vuonna hän olikin jo kunnallisessa kuulovammaisten koulussa opettamassa käsitöitä.
- Oppilaat opettivat minulle joka päivä uuden viittoman. Siinä opin viittomakielen ja lähdin Jyväskylään kurssille pätevöitymään kuulovammaisten opettajaksi. Kansalaisopistossa suoritin vielä aikuisopetuksen opettajan pätevyyden. Minulta puuttuikin vain alkuopetuksen muodollinen pätevyys. Olin kyllä myös ala-asteella Paanasen Hannun sijaisena. Nämä vuodet eri-ikäisten parissa oli erittäin rikasta aikaa. Haluaisin, että kaikki opettajat joutuisivat opettamaan kaikilla luokka-asteilla. Siinä näkee tasoerot ja osaa suhtautua eri tavalla.

Lahden koulujen jälkeen Arto Sulanen palasi kotiseudulle, Valkealan yläasteelle, jossa hän oli reilun neljännesvuosisadan.
- Alkuun minulla oli myös Kouvolan kansalaisopiston lyhytkursseja neljänä arkipäivänä viikossa - Kouvolan veturimiehille asioita lujuusopista lähtien teknilliseen piirustukseen asti. Valkealassa opetin kansanopistossa puu- ja metallitöitä, kivenhiontaa, korujen tekoa. Olin myös Kouvolan tyttölyseossa vetämässä sen ensimmäistä poikiakin opettavaa luokkaa.

Tyttölyseon vuonna tuli tieto, että tarjolla on koulutus, joka ei toistu. Sulanen tarvitsi peruskoulunopettajaksi pätevöitymiseen myös kurssin, jotka piti käydä Raumalla. 
- Hankin sitten kolmannen pätevyyden, joka sisälsi sähköoppia, koneoppia ja kokonaisvaltaisen teknisen puolen opetuksen.

Valokuvaus alkoi jo lapsena

Arto sai ensimmäisen kameransa enoltaan Pariisin-tuliaisena. Kameraan sopivaa filmiä ei saatu Kuusaalta.
- Reunassa oleva rei'itys ei sopinut, joten leikkasimme sen toisen puolen reiät pois. Isä opetti minulle kehityksen, ja hänen kanssaan valmistettiin kuvat. Meillä oli omatekoinen suurennuskone, kolmen litran maitokannusta tehty. Otettiin sen suuaukko pois, sovitettiin siihen isän kamerasta optiikka ja sillä suurennettiin. Monta hetkeä vietin vessan pimiössä yksin usein parikin tuntia kerralla. Ammeen päällä oli levy, sen päällä kone ja kehitysaineet, loppuhuuhtelu tehtiin ammeen pohjalla.

Isän kannustamana ja enon mallia seuraillen Arto alkoi kuvata, ensin perhettä ja luontoa. Ensimmäisestä Postin-kesätyöpaikastaan saamasta tilistä hän osti uuden kameran - isän kanssa matkattiin Helsinkiin Heliokselle ostoksille.
- Kameraan ostin 300-millisen optiikan ja myöhemmin pienempiä optiikkoja. Se 300-millinen sopi hyvin lintukuvaukseen. 

Vintin ikkunasta näki jänniä juttuja.
Arto muistaa, miten hän tuli kuvanneeksi historiallisen hetken vuonna -56 kylläkin isän kameralla. Oli yleislakko.
- SYPin nurkalta lähti tulemaan työskille kulkue. Kuvasin sitä yläkerran ikkunasta. Roikuin välillä puoleksi ulkona, isä veti jaloista sisään että pois pois, hän joutuu vaikeuksiin, jos  ne näkee että sie kuvaat, tunteet on nyt niin kuumana. En voinut vastustaa, aina kun isä käänsi selän, minä nappasin kuvan. Neljä viisi kuvaa on selkeitä. Isä takavarikoi filmin, enkä saanut pitkään aikaan näyttää kuvia missään. Tehtaalla oli silloin jonkun verran poliittista työmiesten ja esimiesten välistä känää. Vasta vuonna -64 esittelin kuvan valokuvanäyttelyssäni, eikä se aiheuttanut pahennusta.

80-luvulla Sulasen valokuvausharrastus riistäytyi sille tasolle, että hän avasi ensimmäisen julkisen näyttelynsä. Vuosi oli -86 ja paikka Kouvolan kirjaston taidesali. Sen jälkeen hänen töitään on ollut kymmenissä näyttelyissä. Pahin suma on silloin, kun töitä oli yhtä aikaa Kouvolan ja Valkealan kirjastoissa ja Kuusankoskitalossa. Arton kansioissa on paljon näkymiä Kuusaalta ja Kouvolasta, kaduilta, rakennuksista. Lempiteemakseen hän kuitenkin sanoo luonnon.
- Viimeiset kymmenen vuotta olen kuvannut aika paljon myös yksityiskohtia luonnosta. Männyn juurakossa saattaa olla vaikka silmä, räystäslumissa ihmisen pää, makkara-juusto-leivän juustonrei'issä jokin hauska kuva. Tämänhetkisessä näyttelyssä on kuvia, joissa olen "maalannut" kameralla, heiluttanut kameraa tahallaan.

Kuvaaminen on muuttunut hankalammaksi Arton sairastuttua Parkinsonin tautiin. Kuvaaminen vaatii niin suuren rekvisiitan raahaamista mukana - jalustaa, lankalaukaisinta - ettei enää huvita kanniskella.
- Pikkupokkarilla kuvaan, sen saa helposti vaikka puuta vasten nojaamaan. Annoin kameran vaimolle, ja hän ottaa parempia kuvia kuin minä. 

Sulanen sanoo himmailleensa kuvaamista mutta kertoo samaan hengenvetoon olevansa mukana seitsemässä eri projektissa. Niihin liittyy mm. kuvien digitointia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ossi Viljakainen, kuusaalaisen paperimiehen perikuva

Ossi Viljakainen on työuransa aikana tullut tutuksi niin paperikoneiden kuin arkkisalin kanssa, oppinut kaiken kalantereista ja giljotiin...