keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Pekka Mauno tuntee moottoreiden salat

Juttu Pekka Maunon kanssa käynnistyy ennen kuin olemme kunnolla ehtineet istahtaa Tuomon Luomun kahvipöytään lähelle Maunon entistä työpaikkaa, kuljetusvälinekorjaamoa. Hänkin on innostunut perinteenkeruusta ja tarinoista, ja häntäkin ihmetyttää Väkkärä-nimen väärinkäyttö. Tosin vaikea kuvitella, että joku ei löytäisi yhteisiä aiheita tämän hymyilevän ja kohteliaan ex-yhtiöläisen kanssa - niin monesta alasta mies tuntuu olevan kiinnostunut. Jutun vanhat kuvat ovat Pekka Maunon kokoelmista ja kuvatekstit hänen laatimansa.

Maailma, varsinkin kuljetusten maailma, muuttui aika lailla niinä neljänä vuosikymmenenä, jotka Pekka Mauno työskenteli Kymiyhtiössä - milloin minkäkin nimisenä yhtiönä toimineessa - vuodesta 1967 vuoteen 2007. Juttelun edetessä huomaa, että hän otti uuden tekniikan haltuun päättäväisesti eikä nytkään haikaile vanhojen aikojen paremmuutta.

Pekka Mauno on kolmannen polven yhtiöläisiä. Hänen isänsä oli sellutehtaalla töissä lähes koko ikänsä.
- Oli isä kuorimollakin ja nuorena miehenä Saksanaholla haapoja vuolemassa. Haapa oli yksi paperitehtaan puuraaka-aine. Myös isänisä August Mauno oli Kymillä töissä yli 70 vuoden ikään, teki yli 40 vuoden työputken täällä. Tirvalta tuli, joko työn tai rakkauden perään, perusti kodin Mörkölinjalle, oli töissä ainakin halkolaanilla. Tai lapikuuriksihan sitä silloin sanottiin, Pekka Mauno täsmentää.

Maunon perhe asui Naukiossa Pekan syntyessä v. -49, mutta isä rakensi oman talon Tähteeseen, ja perhe muutti sinne vuonna -55. Taivastelemme sitä, kuinka vanha - oikea - Tähteen nimi korvataan usein Väkkärällä, joka tarkoittaa aluetta Pessankosken sillan tuntumassa. Syyttävä sormeni osoittaa kiinteistönvälittäjiin, heitä eivät oikeat paikannimet tunnu paljon liikuttavan. Mutta asiaan.
- Kaikkien Tähteen lasten isät oli Kymiyhtiöllä töissä, paperitehtaalla, karbiditehtaalla, ihan tavallisia perheitä. Muutamien isät oli tosin muualla kuin  yhtiöllä, mutta hekin olivat ostaneet talonsa yhtiöläiseltä. Tontinhan sai ostaa vain yhtiön työntekijä. Palvelusvuodet leikkasivat tontin hintaa, ja 25 vuoden kuluttua tontti oli viimenää maksettu, Mauno kertoo. 

Pekan lapsuus Tähteessä kului mukavissa merkeissä. Koulua hän kävi ensin kaksi vuotta Keskustan koulussa opettajanaan Eeva Lintunen, sitten upouudessa Tähteen koulussa aluksi Signe Joensuun luokalla. Kuusivuotisen kansakoulun jälkeen Pekka siirtyi tavan mukaan kaksivuotiseen kansalaiskouluun Pilkan koululle.
- Siellä oli paljon työharjoittelua, metalli- ja puutöitä. Ensimmäisenä vuonna teoriatunnit käytiin Kuusaan puolella vanhassa yhteiskoulussa, työtunnit Pilkan koulussa. Toisena vuonna, siis  kahdeksantena kouluvuonna, kaikki tunnit oli Pilkan koulussa.  Nykäin, Nykäsen Mauri, oli meidän opettaja.

Iltaisin pelattiin Tähteessä naapurinpoikien kanssa jalkapalloa.
-  Meitä oli oma kööri: Toivosen pojat Aulis, Antero ja Mauri, Pasin Pertti, Hatvalan Pertti, myö Maunon kolme poikaa. Pelattiin Väkkäränaholla, joka nyt on golfkenttänä. Siellä oli Kuusankosken Puhdin harjoituspaikka. Meillä oli joka kesä legendaarinen ottelu Tähtee vastaan Lindroosin Matin, "Potikan", lohko.

Iltatähdessä Tähteen nuoret kävivät katsomassa Pekkaa ja Pätkää, Abbotia ja Costelloa.
- Usein lähdettiin vain katsomaan jotain suomalaista elokuvaa tietämättä mikä se oli, kunhan vaan päästiin katsomaan kuusaalaista iltayöelämää. Lähtemättömästi jäi mieleen Iltatähden edessä ollut Rommelinin lihapiirakkakioski. Siinä oli Suomen parhaat lihapiirakat. Kerran kun tultiin talvella elokuvista, lumiaura oli vääntänyt kioskin eteen kunnon paltteen, ja vanha Rommelinin rouva kysyi, voisinko luoda lumet pois. Minä loin, ja Rommelinin rouva antoi minulle hienon palkan: lihapiirakan kahdella nakilla. Jäi tosi hyvät muistot, Pekka Mauno hymyilee.

Elokuvissa käyminen harveni, kun koteihin tuli televisiot. Tarvan ohjelmat, Kylli-täti, Rin-Tin-Tin ja Musta ori veivät voiton.

Kymin ammattikoulu huippulaitos

Kansalaiskoulun jälkeen piti miettiä, mille linjalle ammattikouluun halusi.
- Pyrin metallilinjalle ja satuin pääsemään. Arvelin, etteivät minun kyvyt piisaa toiselle suositulle, sähkölinjalle. Ei osannut nähdä kauemmas, että paperilinja olisi ollut kaikkein paras rahallisesti. Mutta ehkä kunnossapito oli henkisesti antoisampi, kun joutui vielä enemmän käyttämään korvien väliä. En pahoittele valintaa, minulla on ollut tuuria kouluvalinnoissa: oli hyvät opettajat ja olen osunut alalle, joka on alkanutkin kiinnostaa viimeistään jonkin ajan kuluttua. Tämäkin auto- ja varsinkin työkoneala.

Mauno kehuu monien muiden tavoin Kymiyhtiön ammattikoulun opetusta.
- Siellä opetettiin perinteinen viilaustaito, johon kuuluu poraamiset ja vastaavat. Siellä opetettiin hitsaamaan ja sorvaamaan sekä tekemään levytöitä. Ensimmäisenä vuonna oltiin jakso  koneistamossa, levypajalla, viilaamossa ja hitsaamossa. Toisena ja kolmantena vuonna erikoistuttiin johonkin näistä. Minä olin hitsaamo-viilaamopuolella.

Pekka Mauno eteni hänkin rivakasti ammattikoulusta yhtiölle. Viimeinen päivä huhtikuuta -67 saatiin päästötodistukset, ja heti vapun jälkeen 17-vuotias nuorimies aloitti junamiehenä Kymiyhtiön kuljetusosastolla.
- Meitä oli viisi kaveria. Oli ehto, että pääsee kuljetusvälinekorjaamolle, jos menee ensin kesälomittajaksi veturihommiin. Niin meille kaikille kävi. Jotta pääsi junamieheksi, piti tenttiä junaturvallisuuskurssi VR:n tiloissa, jossa meillä oli myös lääkärintarkastus. Kun läpäisi kurssin, sai koppalakin, junamieshatun. Se oli tosi hieno, merkki siitä että oli virallinen rautatiehenkilökunnan edustaja.

 Maaliskuun lopussa -60 haketta tuli todella paljon Kymin kuorimon kentälle. Taustalla näkyy Kinnaksen porttikoppi. Kuva: UPM

Mauno oli pääasiassa Kymin veturissa Kymintehtaalla.
- Jäin ensimmäisenä aamuna arastellen Kinnaksen portille. Muistan oikein hyvin, kuinka en tuntenut ketään - jokainen tietää kun menee 17-vuotiaana ensimmäistä kertaa töihin, että askeleet on hyvin haparoivia. Sitten vanhat veturimiehet alkoivat opettaa töihin.

Junamies käänsi ja kytki vaunuja toisiinsa, käänteli vaihteita ja ohjasi vaunut oikeille raiteille.
- Veturi järjesteli paperivaunut laivoittain ja satamittain, teki valmiit letkat ratapihalle. Valtion veturi tuli ja heitti koplan kiinni ja vei ne Kotkaan, Haminaan tai muualle.

Ihastelemme leipomon ikkunasta näkyvää Kymin rakennusosaston tekemää harmaata rakennusta, Maunon ensimmäistä työpaikkaa, jota tämä kehuu hienoksi, aikansa huipputekniikalla valetuksi. - Bertel Liljequistin ja Arne Helanderin suunnittelemasta rakennuksesta on kuvaus Rurik Wasastjernan teoksessa Kolme tehdasta, yksi kunta 1940-1959 s. 163-165. Sen luettuaan tajuaa, millainen arkkitehtoninen arvo tällä lastusäiliörakennuksella on ollut käytännön merkityksensä lisäksi. Sen alta oli purettu vanha veturitalli, joka korvattiin sisällyttämällä vuonna -52 valmistuneeseen säiliörakennukseen uusi veturitalli.

Vetureita oli vuonna -67 neljä. Uusin oli moderni vaihtoveturi numero 14, vanhemmat veturit 11 ja 12 oli modernisoitu muuttamalla vaihteisto hydraulisesta mekaaniseksi. Ne oli hankittu yhtiölle vuonna -52, veturi 13 oli hankittu -60.
- Niitä huollettiin ja rasvattiin, ettei tulisi vikoja. Mutta ainahan vikoja tulee, ohjauksen paineilmalaitteisiin, voimansiirtolaitteisiin, kampikoneistoon, jollaiset oli vanhoissa vetureissa. Uusimmassahan oli kardaanivetoinen koneisto, Mauno selittää ja kuuntelijalle aukeaa ihan uusi maailma kampivetoisten kuljettimien sielunelämään.

Hixénillä riitti ihailijoita
 
Syksyn koittaessa junamiehet pääsivät kuljetusvälinekorjaamolle vanhemman asentajan apureiksi. Työtehtävät olivat yksinkertaisia: osien pesua,  ajoneuvojen pesua, pienempiä korjauksia.
- Esimieheni Seppo Puro oli tullut taloon vasta -66, hänkin otti orastavia ensiaskeleita Kymiyhtiön palveluksessa. Olin paljon veturitöissä - kesätöiden perua varmaan minut laitettiin Olavi Jokelinin sälliksi korjaamaan ja huoltamaan Kymiyhtiön vetureita, Pekka Mauno muistelee.

Ammattikoulussa ei opittu tekniikkaa, johon Mauno sittemmin työelämässä törmäsi. Sen oppi töissä vanhemmilta asentajilta.
- Ja kun oli kova halu oppia, opettelin itsekseni. Nyt ajatellen 60-luvun puolivälin jälkeen tekniikka oli yksinkertaista, Pekka Mauno luonnehtii.

Kymin kuljetusvälinekorjaamollahan korjattiin myös autoja, mutta etupäässä keskityttiin trukkeihin, vetureihin, pyöräkuormaajiin, tuotantoon liittyviin koneisiin. Maansiirtokoneita piti olla, koska yhtiö mm. perkasi koskia.
- Siihen tarvittiin erikoiskalustoa, tosi isoja kaivinkoneita,  maansiirtoautoja, Mammut Majoreita. Yhtiö rakensi paljon 50- ja 60-luvuilla, kalustoa tarvittiin. Konekanta räjähti kasvuun, kun paperin lastaus siirtyi ihmisvoimasta trukkilastaukseen 50-luvun alkupuolella.

Kymiyhtiön motorisoi 50-luvulla legendaarinen Olov Hixén. Mauno sanoo hänen uskaltaneen tehdä virheitäkin, ostaa koneita joilla ei tehnyt mitään. Kun Pekka tuli taloon, päällikkönä oli jo Antero Ahola, Hixénin seuraajia tehtävässä.
- Hixénin maine oli ihan pilvissä. Jopa asentajat kunnioittivat häntä paljon ja ymmärsivät, millainen työ oli ollut yhtiön motorisoinnissa. Kymiyhtiö meni siinä asiassa ihan yhtiöiden kärjessä Suomessa.

Kuljetusosaston päällikkö Olov Hixén (toinen oik.) esittelee upouutta kuljetusosaston korjaamo-osaa silloiselle Kymin Oy:n hallitukselle. Kuva: UPM.

Vaihtolavajärjestelmä kuulostaa yksinkertaiselta menetelmältä, mutta senkin tuomiseen yhtiöön tarvittiin Olov Hixén. Työnjohtajat eivät alkuun uskoneet menetelmään.
- Ennen oli hankalaa, kun kuorma-auto joutui odottamaan paikoillaan lavan purkua ja lastaamista. Vaihtolavasysteemissä lava tiputettiin johonkin, ja auto lähti hakemaan toista lavaa lastauksen ajaksi. Sisäiseen kuljetukseen tuli paljon tehoa.

Toinen kuuluisa Hixénin idea oli Dempster-Dumpstereiden tulo Kymille. Yhtiöhän hoiti silloin kiinteistöjensä jätekuljetukset. Parhaimpaan aikaan säiliöitä oli noin sata. Pekka Mauno sai 70-luvulla tehtäväkseen kartoittaa kaikkien Dempstereiden paikat. Hän miettii, onko piirustus vielä jossain tallessa. Sen hän kuitenkin tietää, että säiliöitä oli monenlaisia rakenteeltaan ja erilaisiin käyttötarkoituksiin tehtaalla ja kotipihoilla. Jäteautot veivät jätteen säiliöissä Saksanahon kaatopaikalle.

Uudet DD-laitteet Volvon päällä. "Temsteri"-autot olivat ajossa kolmessa vuorossa. Autot ja niiden kuskit tulivat monelle paikkakuntalaiselle tutuksi. Kuva: UPM.

Samaa tahtia yhtiön motorisoinnin kanssa talon huolto-organisaatio paisui. Pekka Mauno kertoo, ettei erikoiskalustolle siihen aikaan ollut huoltoa tarjolla Suomessa, ja koneet vioittuivat herkästi. Vuonna -56 valmistui uusi korjaamo, jossa oli alan huippuvälineet käytössä.
- Tuo korjaamo edusti silloin maailman huippua. Oli lattialämmitykset - ei mitään pattereita, joiden taakse olisi tungettu trasselia, oli isot ikkunat ja valoisaa, oli pakokaasunpoistojärjestelmä. Oli hienot nostimet, erilliset pesupaikat, ettei ajoneuvoja tarvinnut pestä korjauspaikalla. Pesupaikka oli samalla maalaamo, jonka ilmanvaihtosysteemi täytti sen ajan maalaamon normit. Pesussa valuvat öljyt ei päässeet Kymijokeen, vaan kaikkien pesu- ja huoltopaikkojen päässä oli öljynerotuskaivot. Tämä kaikki oli kova sana vielä 70-80 -luvuillakin, Pekka kehuu.

Suuren muutoksen todistaja

Vuonna -74 Pekka Mauno lähti teknilliseen kouluun Seinäjoelle. Välissä oli armeijan käyminen Haminassa. Sotilaspassiin tuli merkintä "Erikoistunut sotilasajoneuvon kuljettamiseen". Koulun valinta oli harkittu juttu.
- Se oli Suomessa ainoa linja, jossa opetettiin autotekniikan lisäksi maanrakennuskoneista ja työkoneista. Pyöräkuormaajat ja hydrauliikalla toimivat työkoneet tulivat tutuiksi. Ihastuin kovasti pohjalaisiin ihmisiinkin, tosi mukavaa porukkaa, vieläkin tapaillaan luokkakavereiden kanssa. Pohjalaisten kanssa tuli hyvin toimeen, ja heissä oli hienoa se, että jos ne oli jossain hyviä, ne kehtasi sanoa sen, Pekka nauraa.

Kolme vuotta teknillistä koulua, kesät lomittajana yhtiöllä, ja -77 Pekka Mauno palasi autoteknikkona.
- Oli hyvää tuuria, pääsin takaisin kuljetusvälinekorjaamolle. Olin korjaamolla, lomittelin kuljetusosastolla työnjohtajia, mm. legendaarista Torsti Borgia, joka jakoi ajokäskyjä pakettiautoille. Sain vuonna -79 komennuksen Voikkaan kuljetukseen ja olin siellä pari vuotta. Palasin -81 Kymin korjaamolle, josta tein visiittejä muualle, tuurasin kuljetuksen vuoromestareita. Mutta pikku hiljaa se asettui ja jämähdin kuljetusvälinekorjaamolle ja olin siellä viimeiset 20 vuotta yhtäjaksoisesti.

Mikä teki Torsti Borgista legendaarisen?
- Hän oli Kymiyhtiön ensimmäinen radioääni. Täällä oli sisäinen taksijärjestelmä, ja Torsti komensi sitä. Jokaiselle, joka oli matkustanut näissä autoissa, Torstin ääni oli tullut tutuksi, Pekka selittää.

Olavi Jokelin koekäyttämässä veturin moottoriyksikköä. Peruskorjatut moottorit koekäytettiin ennen kuin ne asennettiin ajoneuvoon. Näin havaittiin moottorin mahdolliset vuodot ja saatiin säädöt ja sisäänajo tehtyä. Kuva Olavi Jokelinin arkistosta.

"Jämähdin"-luonnehdinnasta huolimatta Pekka Mauno piti kuljetusvälinekorjaamoa hyvin mieluisana työpaikkana. Tehtävät olivat monipuolisia, korjattavat laitteet olivat tulleet ympäri maailmaa eri maanosista.
- Se oli mielenkiintoista varsinkin työnjohtajana ollessa, kun joutui ratkomaan probleemeja. Monta kertaa materiaali on englannin kielellä, ja piti ruveta parantamaan kielitaitoa, että pystyi suomentamaan asentajille korjaamokäsikirjoja ja huolto-ohjeita. Kävin yhtiön englanninkursseilla mutta myös omalla ajalla työväenopistossa. Hokkasen Arvo oli ensimmäinen kielenopettajani. Sitten tuli Irene Varpama, jämäkkä opettaja, joka löi välillä kengänkannalla lattiaan, että läksyt on tehtävä, Mauno naureskelee.

Englannin omatoimisesta opiskelusta oli hyötyä teknillisessä opistossa.
- Siellä englanti oli minulle tosi helppoa, sain hyvät numerot. Siitä vapautui aikaa muuhun opiskeluun, Mauno kertoo ja vahvistaa mielikuvaa määrätietoisesta nuorukaisesta, joka tiesi mitä tahtoi.

Työnjohtajia kuljetusvälinekorjaamolla oli vuonna -67 kaksi, Matti Rämä ja Seppo Puro. Myöhemmin heitä oli neljä, sitten taas vain kaksi, Matti Vainonen ja Pekka Mauno. Pekka Maunolla oli alaisinaan kuusi vuoroasentajaa. Kun työnjohtajia lähti, Maunolle tuli lisää alaisia, heitä oli enimmillään kymmenen. Uran lopulla heidän määränsä väheni, kun kuljetusosastoa alettiin ajaa alas. Mauno kehuu korjaamon asentajia: ongelmia ratkaistaessa he ottivat hanakasti osaa miettimiseen.
- He olivat hyvin omatoimisia ja osaavia.

Kuljettajien ammattitaitoa Pekka Mauno kehuu myös. Monessa firmassa on kuorma-autonkuljettajia, mutta Kymillä kuljettajien piti hallita kaikki ajoneuvot: kuorma-auto, trukki, pyöräkuormaaja, vetomestari, myyrä.
- He olivat tosi moniosaajia.

Korjaajia ja asentajia tarvittiin ajan mittaan vähemmän, koska koneet paranivat ja niissä esiintyi aina vaan vähemmän vikoja. Henkilöautoja ruvettiin siirtämään yhtiön ulkopuolelle korjattavaksi. Kun porukkaa jäi eläkkeelle, uusia ei otettu tilalle.
- Jossain vaiheessa 80-luvulla oli edullisia torjouksia eläkkeelle jäämisestä. Kun täytti 55, pääsi hyvillä eduilla eläkeputkeen.

Mauno näki työuransa aikana suuren muutoksen. Ajoneuvot muuttuivat mekaanisista laitteista tietokoneohjatuiksi.
- Ennen säädettiin moottorin kierroksia vääntämällä ruuvia. Nyt siihen pannaan läppäri kiinni, siinä on oma ohjelma, koneessa oma, ja sieltä säädetään parametreja - trukin maston kallistusta, nopeutta - suuri muutos. Mekaniikasta siirryttiin hydrauliikan kautta hienoihin tietokoneohjattuihin laitteisiin. Ajoneuvoissahan on ollut jo pitkän aikaa monta pientä tietokonetta, jotka ohjaavat eri asioita, vaikka ilmastointilaitetta, moottoria tai vaihteistoa.

Pekka Mauno ei haikaile aikaa, jolloin parametreja pystyi säätämään käsin. Tietokoneen näppäilytekniikkaan ja ohjelmien käyttöön sai opetusta työpaikalla.
- Mutta presiis se ohjelma, jolla ohjattiin vaikka trukin vianhakudiagnoosia, se piti opetella maahantuojien avulla. Osasimme verkottua eri merkkien maahantuojien kanssa. Heillä oli huollon huippuosaajia, ja sieltä neuvottiin. Meillä oli tosi hyvät välit; jos eivät he tulleet Kymille, niin he opastivat meitä puhelimessa. Pysyttiin ajan hengessä mukana. Annan täydet pisteet maahantuojien huoltoneuvojille, jotka tajusivat, ettei tiliä tehdä panttaamalla tietoa vaan panemalla tieto jakoon. Olimme heidän kilpailijoitaan, heillähän oli omat huolto-organisaatiot, jotka mielellään tulivat tänne tekemään homman ja ottamaan rahat pois. Siitä huolimatta he neuvoivat meitä.

Kaikkea ei ehtinyt töissä selvittää, joten illalla jatkettiin. Korjaamokäsikirjoja raahattiin kotiin, jossa sai syventyä ja opetella kytkentäkaavan tai hydrauliikkakaavion rauhassa.
- Mutta siten pystyi omia joukkoja tukemaan ja neuvomaan. Siitä samarialaistyöstä iltaisin ei tietysti saanut mitään palkkaa, Pekka hymyilee.

Tämä Mercedes Benz ajoi lipeää Voikkaan ja Kymin höyryn välillä. Taustalla näkyy pirtutehdas ja veturitallin-hakesiilon kattoa. Kuva: UPM.

Maunolle ei siirtyminen tietotekniikkaan ollut ongelma. Vuosikymmenten varrella oli nähty, miten ala menee eteenpäin.
- Ensin tuli sähköelektroniikkaa, sitten tietokonesoftaa - tällaisilla stepeillä mentiin etiäpäin. Mekaaninenkin vaihtui aikoinaan hydrauliikkaan - ei me voida jarruiksi käydä. Minusta ei tuntunut pahalta vaan mukavalta: haaste eteenpäin. Samassa työpaikassa ajoneuvojen korjauksessa joutui opettelemaan monta uutta ammattia: putkimies, sähkömies, hydrauliikkaosaaja, tietokonemies, moniosaaja on oltava, että pärjää.

Kymiyhtiön korjausammattilaiset saivat opastusta työssä, mutta Pekka Mauno hakeutui myös Autoalan Koulutuskeskuksen kursseille Kymiyhtiön 100-vuotissäätiön rahoituksella.
- Kun ala kiinnosti, niin kävin aika monella kurssilla ihan oman pussin päällekin siellä, pekkaspäivinä ja muilla vapailla.  Paripäiväiset koulutukset oli tosi hyviä täsmäkoulutuksia eri osa-alueisiin. Ammattienedistämislaitoksella kävin muutaman kerran, maahantuojien kursseilla samoin.

Kymiyhtiöllä suhtautuminen koulutukseen oli aaltomaista. Välillä siihen kannustettiin, välillä vanhoissa pöytäkirjoissa näkyy kurssihakemuksen kohdalla "EI" ja "EI".
- Riippui paljon osastopäälliköstä. Kuljetuspäällikkö ymmärsi, että kavereiden on osattava korjata omat koneet. Mutta kun oltiin koneosaston alaisuudessa, siellä ei alkuun ymmärretty koulutuksen merkitystä. Lopulta hekin tajusi, että on tärkeää, että yhtiöläiset osaavat hommansa hyvin. Kaiken kaikkiaan suhtautuminen koulutukseen oli pitkälti ynnän puolella, Mauno summaa.



Monenlaista luottamustehtävää

Pekka Mauno pääsi näköalapaikoille, kun hän oli Suomen Autoteknillisen Liiton hallituksessa ja Suomen Autoalan Koulutuskeskuksen hallituksessa.
- Olin Pohjois-Kymenlaakson Autoteknillisen yhdistyksen puheenjohtaja monta vuotta. Olin myös yhdistyksen Sompa-lehden päätoimittaja, alussa sihteerinä ja monissa tehtävissä. Edustin Kymenlaaksoa ja Mikkeliä, Lappeenrantaa, Kotkaa ja Imatraa Suomen Autoteknillisen liiton liittovaltuustossa pari kautta. Tapasin näissä autoalan huippuja ja pystyin kertomaan heille lattiatasolta, millaista korjausta ja osaamista työpaikoilla tarvittiin.

Pekka Mauno muistelee mieluisana sitäkin, miten osallistui 2000-luvun alussa autoalan FISITA-kongressiin Helsingissä. 90-luvulta on jäänyt mieleen kansainvälinen kongressi, jossa käytiin läpi autojen talviaikaisia ongelmia. Tämä mies on tosiaan ahminut alansa tietoa intoa puhkuen.
- On nähnyt, miten maailman huiput keskustelee näistä asioista, vaikkei kielitaito paras mahdollinen ollutkaan. Ne on olleet mukavia huippuhetkiä tässä työkone-elämässä.

Kuin piste i:n päälle Pekka Maunolle oli pääsy UPM:n globaaliin Lift Truck -tiimiin vuonna 2006. 
 - Konsernihan ostaa valtavat määrät tarvikkeita maailmanlaajuisesti, mm. trukkeja ja trukkitarvikkeita. Silloin koottiin ryhmä, jossa oli edustajia UPM:n tehtailta ympäri maailmaa. Minut kutsuttiin ryhmään. Oli avartavaa kuulla, miten trukkeja ostetaan ja hoidetaan muissa maissa. Varsinkin valtameren takana suhtautuminen oli erikoista. Trukissa ei  ole jousia eikä ilmakumeja - kuskille se on kova paikka istua. Varsinkin vanhat kuskit ovat selästään ja niskoistaan ihan loppu. Suomessa pyrittiin takaamaan kuljettajalle hyvät olosuhteet ja ostettiin trukkeihin hyvät penkit ja ilmastointilaitteet ja tekemään niistä äänettömiä. Jenkkipojat sanoivat, ettei trukeissa mitään tarvita, kunhan on "lauta poikittain penkkinä". Jos ei tämä kuski viihdy, tuolta tulee toinen - näin karrikoituna oli amerikkalaisten henki. Me oltiin kymmenen vuotta heitä edellä kuljettajaystävällisyydessä, Pekka Mauno kertoo.

REO vuosimallia 1956 ja vesisäiliö. Kymillä oli asuntoja, joilla ei ollut kaivoa, minkä vuoksi vesi toimitettiin pihalla oleviin säiliöihin. Kuva: UPM.

Lift Truck -tiimissä käytettiin englantia. Maunon mielestä hän olisi pystynyt antamaan enemmän, jos kielitaito olisi ollut vielä parempi, mutta näinkin pärjättiin. UPM:llä oli projekti nimeltä 300 T - piti säästää 300 miljoonaa euroa Jussi Pesosen määräyksestä. T tarkoitti "together".
- Vuoden 2006 lopussa Pesoselta tuli kirje, että Lift Truck Team oli lisäainetiimin kanssa paras säästötavoitteiden saavuttamisessa. Paketissa oli kirjeen lisäksi reppu ja joku muistaminen. Se oli yksi kohokohta, kun sai Jussi Pesoselta kiitokset, Pekka Mauno sanoo.

Tavoitteen saavuttamisessa Maunon tiimiä auttoi se, että kuljetusosasto auttoi tehokkaasti keräämällä tilastotietoa. Säästö kertyi suuruuden ekonomian hyväksikäytöstä. Ennen joka tehdas oli ostanut omat trukkinsa. Nyt pantiin maiden tilaukset samaan nippuun, tilattiin kahden trukin sijaan kymmeniä.
- Trukkien valmistajat olivat tyytyväisiä, sanoivat meidän olleen jo vähän jäljessä muihin verrattuna. Nyt he pystyivät tarjoamaan isoja määriä halvempaan yksikköhintaan

Yhteisö tärkeä Maunolle

Pekka Maunosta kertoo jotain se, että jotkut entiset työtuttavuudet ovat edelleen säilyneet - aina välillä soitellaan ja päivitetään, mitä uutta maailmalle on tullut yhteisellä alalla.

Yhtiö tarjosi entisaikoina työntekijöilleen työpaikan lisäksi kaikki sosiaaliset palvelut, jotka sittemmin ovat siirtyneet kunnan tehtäviksi. Mutta Pekka Maunosta antoisaa oli myös suureen työyhteisöön kuuluminen. Edelleen morjestellaan - äskenkin vanhaa tuttua työkuvioista - vaikka eläkeputkeen jäämisestä on pian kymmenen vuotta.
- Iso lisä, että on valtavan iso naamatuttujen piiri.

Työura yhtiössä päättyi vuoden 2006 lopussa. Mauno ei ollut vielä eläkeiässä.
- Silloin saneerattiin porukkaa pienemmäksi, ja meistä 40-luvulla syntyneistä valtaosa jäi pois. Tehtaan johdolta taisi tulla ohje ammattiliitolle, että jos ei päästä sopimukseen irtisanottavista, työvuodet ratkaisevat: vanhemmat saavat jäädä, nuoremmat ulos. Me tehtiin kuitenkin ratkaisu, että me vanhemmat jäädään pois, koska mehän tiputaan jaloillemme, nuorille työpaikka on tärkeämpi.

Maunosta ratkaisu oli hyvä. 40 vuotta töitä oli tehty, ja nyt jäi aikaa monenlaiselle muulle aktiivisuudelle.
- Olen ollut 80-luvun lopulta Oravalan osakaskunnan puheenjohtaja. Vähän liian pitkä aika, mutta kun uusia ei saa millään. Siinä hommassa ollaan koetettu puhdistaa Sompasta ravinteista särkikalaa ja lahnanlapukkaa poistamalla. Nyt olen ollut neljä vuotta Kymenlaakson kalatalouskeskuksen johtokunnassa, siitä kolme vuotta puheenjohtajana. Siinä on nähnyt, millaista kalastus on Kymenlaaksossa, ja päässyt muutamaan valtakunnalliseen tapahtumaan mukaan. Sen on ainakin oppinut, miten tärkeitä ammattikalastajat ovat: moni suomalainen haluaa syödä kalaa muttei itse kalasta. Kouvolan alueella on enää yksi ammattikalastaja, joka hänkään ei saa koko elantoaan siitä.

Omaa kalastustaan katiskalla ja pilkillä Pekka luonnehtii luomukalastukseksi.
- En kalasta verkoilla, siinä tulee liikaa kalaa, ja alamittainen kala yleensä siinä kuolee. Katiskassa se säilyy elävänä, ja sen voi päästää pois.

Tästä päästäänkin Kymijoen kalastukseen ja joen kuntoon. Mauno on pahoillaan siitä, ettei joen pohjasta aiota ruopata myrkkyjä. Hän vastasi Oravalan osakaskunnan nimissä Ely-keskukselle, että pahat saasteet pitää saada pois, koska sitten ne olisivat ikuisesti poissa.
- Nyt ne ovat ikuisesti pohjassa, rajoittavat rantarakentamista. Ne 5-6-metriset saastepalkit saisi sieltä kyllä pois nykytekniikalla tekemällä patoja. Jos ne olisi aidattu, pumpattu vesi ympäriltä pois, ne olisi voitu tuhota. Meidän sukupolvi on tuhonnut niin paljon ympäristöä, että pitäisi alkaa ennallistaa paikkoja, edes aloittaa pienin askelin.

Pekka Mauno on tehnyt kierroksen Kuusaan eri kolkilla. Tähteen poika tutustui hyvin myös Pilkanmaahan. Vaimo Ruut on sieltä kotoisin.
-  Ruutin kanssa on oltu porukoissa vuodesta -87, asuttiin hänen kotitalossaan parikymmentä vuotta. Nyt sitten on asuttu yli neljä vuotta Kuusaan keskustassa. Alkuun tuntui erikoiselta ilman talon korjausta ja pihahommia, omaa vapautta savustamisineen ja ajanvietteineen. Mutta nyt siihen on tottunut. Uudessa kodissa ei tarvitse tehdä remontteja, kuten olisi pitänyt monessa kerrostaloasunnossa, joita kävimme katsomassa.

Tarinat kiehtovat

Pekka Mauno on kerännyt talteen Kymiyhtiön perinnettä haastattelemalla vanhoja työntekijöitä, penkomalla arkistoja ja kahlaamalla KymiYhtymä-lehtiä. Hän pelasti asiakirjoja ja kuvia hävitykseltä, kun työpisteitä ajettiin alas. Katselemme vanhoja valokuvia Vellikupin numerosta 11, johon Pekka Mauno on kirjoittanut jutut Kymin Oy:n kuljetustoiminnoista ja vuorineuvosten kuljettajasta. Yhdessä kuvista on kummallisen näköinen kulkupeli kuormineen.
- Vuonna -67 valmistui päällystyslaitos, ja jollain konstilla piti saada paperikoneen iso rulla kokonaisena pälkkärille. Keksittiin erikoisajoneuvo "myyrä", kolmipyöräinen auto, Mauno kuvailee innostuneesti senaikaista maailman huippua, Sisu-nestemoottoria kaikissa kolmessa vetävässä pyörässä.

 - Ja tässä kuvassa taas näkyy, kuinka 50-luvulla ajateltiin, että työnjohdon pitää vahtia työntekoa. Rakennettiin yläkertaan koppi, josta näkee koko saliin. Minun aikana mestarit oli jo tiputettu lattiatasolle. Hixénin idea oli sekin, että ajoneuvoa korjaavan asentajan nimi piti olla näkyvillä. Työnjohtajalla piti olla solmio ja kauluspaita. Minun aikana sitä ei enää ollut, mutta työnjohtajilla piti olla valkoiset takit, vaikka korjaamossa tehtiin likaista hommaa. Ei ne takit oikein valkoisia olleet koskaan.

Pentti Manni korjaustehtävissä 1950-luvulla. Kuva: UPM.

Kuvien joukossa on Inkisen Pekkaa esittävä otos. Tarina on tämä:
- Naukiossa oli pujottelumäki. Normaalisti sitä laskettiin suksilla, mutta tämä kaveri on laskenut sitä pyöräkuormaajalla eikä edes kaatunut. Taitavana ohjaajana Inkisen Pekka pystyi ohjaamaan kuormaajan pujottelurinteestä alas. Mäkeen oli tuotu yhtiöltä jätettä pohjaksi.

Pekka Maunosta pitäisi ottaa mallia, innostuksesta uuteen, kiinnostuksesta vanhaan, halusta tutkia ja oppia. Mutta hänen muistiaan voi vain ihailla, ei matkia.
- Ja tässä kuvassa näkyy kuljetusvälinekorjaamon kehittelemä traktorin pökkimäterä. Kun Kuusaanniemen kuorimo aikoinaan lähti toimimaan, puut kipattiin vesikouruun, ja lavalta niitä tökittiin alas tällä laitteella, Pekka Mauno jatkaa kuvasivuja lehteillen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ossi Viljakainen, kuusaalaisen paperimiehen perikuva

Ossi Viljakainen on työuransa aikana tullut tutuksi niin paperikoneiden kuin arkkisalin kanssa, oppinut kaiken kalantereista ja giljotiin...