sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Mummin talon tarina

Nykyään niitä kutsutaan mummonmökeiksi. Ei käynyt mielessäkään kutsua meidän mummin taloa mummonmökiksi, vaikkei siinä ollutkaan kuin huone ja keittiö alakerrassa. Nykyiset mummonmökit ovat sopivia yhden tai korkeintaan kahden hengen vapaa-ajan asunnoiksi. Meidän mummin talossa asui välillä puolentusinaa ihmistä ja enemmänkin - omaa väkeä ja vähemmän omaa. Talon viimeisenä jouluna pöydän ympärillä keittiössä istui toistakymmentä henkeä, eikä tehnyt tiukkaakaan.

Vanhat valokuvat herättävät muistot henkiin. Talot tuovat mieleen asukkaansa. Tuttuja huoneita katsellessa kuulee kauan sitten vaienneet äänetkin - sen kun mummi nauraa kihertää tai kun hän vetää puuhellan uunista karjalanpiirakkapeltiä ulos.

Meillä on omat näkymme menneistä paikoista. Ihan uudelle tasolle mielikuvittelu hyppää, kun löytää jonkun toisen haaveita paikkojen uudistamisesta. Löysin isän rakennuspiirustusten pinosta suunnitelmat kotitalon laajentamisesta, ja niissä riittää ihmeteltävää taloihin hurahtaneelle.

Mummin talo näki tosiaan elämää. Sen suojissa kasvoi suutari Lauri Niemisen lapsiperhe ja seuraavaakin polvea, sen katon alla koulutettiin liuta uusia suutareita. Pitikö min sekin kasetti hukata, missä mummi kertoili siitä kaikesta Yleisradion ohjelmassa Suutarien sukua. Jututin mummia joskus 70-luvun lopulla, ja uskallan toistaa juttuja tässä, kun kerran mummi niitä ihan valtakunnanverkkoonkin kertoili.

- Lasse-vaari oli Mäntyharjusta, ja hänel oli kuus veljee. Siin talos oli seitsemän veljestä, ja joka veljel oli yks sisko. Montakos lasta Niemisillä oli? mummi joskus testasi meidän hoksottimia.

Lauri ja nuorikkonsa Wilhelmiina - Miina - Mimmi - Nieminen tulivat Kuusankoskelle Helsingin kautta. Lauri oli Mäntyharjulta ja Mimmi Hiitolasta, nykyisen rajan takaa Karjalasta. Esikoinen Pentti oli syntynyt vuonna 1923, ja hän oli kolmen kuukauden ikäinen, kun Lasse toi perheensä Kuusankoskelle. Täällä riitti paikattavia kenkiä, kun kengänkuluttajia virtasi tehtaille Savoa myöten. Olikohan Lassella täällä tuttuja, jotka markkinoivat hänelle seudun etuja?

Töitä on ilmeisesti riittänyt, koska 30-luvulle tultaessa Niemiset omistivat Kunnanpellolla sen verran ison talon, että siinä oli vuokralaisiakin. Sitten Lasse takasi kaverinsa lainan, eikä kaveri pystynyt maksamaan. Kunnanpellon talo meni vasaran alle. Pentti oli kymmenvuotias, kun talon huutokauppa pidettiin. Perhe lähetti hänet paikalle, kun vanhemmat eivät pystyneet itse menemään murheelliseen tilaisuuteen. Sellainen opettaa ihmiselle loppuelämäksi, miten lainojen takaamiseen kannattaa suhtautua.

Niemiset muuttivat Kymintehtaalle Kuusaantien, Niskalantien ja sillalta Niskalantielle vievän oikotien Kyminkadun muodostamaan  kolmioon. Lähistölläkään ei ole enää muita vanhoja rakennuksia kuin vaaleanpunainen kerrostalo Kuusaantien tuntumassa ja vanha Kyminpuolen apteekin talo, se keltainen. Ei ole Keinäsen liiketaloa, ei Vettasen kauppaa, Osulaa. Talon on täytynyt olla paikalla jo valmiiksi, jos perheellä on ollut kiire muuttaa pois Kunnanpellolta.

Viereisessä kuvassa alinna on keltainen arava. Kymin ympyrän yläpuolella näkyy Niskalantien vasemmalla puolella kauppojen rivi ja melkein kuvan keskellä mummin talo. Se on se valkoinen, jonka kaksi ikkunaa katsoo tännepäin. Talorykelmä jäi tien alle 80-luvulla, paikalla on nykyään huoltamo ja KT-Sportin vastapäinen liiketalo pitserioineen, autoliikkeineen,  kokoontumistiloineen. Ympyrässä on liikennevalot, mutta oikeiden kuusaalaisten suussa se on vieläkin Kymin ympyrä. Mummin talon seutu taitaa olla Rantakulmaa.

Niskalantietä 60-luvulla
Tältä Niskalantie näytti ennenvanhaan. Mummin talolle käännyttiin heti liikennemerkin jälkeen oikealle. Milloin tahansa siellä pistäytyikin, mummi aloitti:
- Mihkäs seinään mie nyt veän sen ristin, kun työkii kerran tulitte? Olen ollu koko päivän yksin, ei o kukaa käyny. Vartin kuluttua hän oli jo huomaamattaan luetellut montakin ihmistä, jotka olivat meitä ennen käväisseet samana päivänä. Seurallisia nuo karjalaiset.

Laurilla oli suutarinverstas kotoa tehtaalle päin mennessä, Kino Sammosta seuraavalla tontilla. Kaikki, joilla on verstas - sepän paja siinä kuin polkupyöräkorjaamokin - tietävät, että siellä ei tarvitse olla yksin. Joukkoon liittyy päivän mittaan monikin, jolla ei ole parempaa tekemistä toisaalla. Mikäs sen mukavampaa kuin turista niitä näitä ja katsella kun joku tekee töitä. Laurin verstaan kävijöillä oli joskus mukana miestä väkevämpää, ja se ei jäänyt Mimmiltä huomaamatta. Mutta Mimmi ei jäänyt neuvottomaksi.
- Mie näin, kun niil oli salapullo pöydänjalan vieres. En ollu huomaavinainkaa, menin vaa seuraa istumaa ja potkasin pullon nurin. Istuin siin niin kauan että pullo tyhjeni ja läksin sit kotia.

Vahtimista riitti kotonakin. Lauri tosiaan koulutti veljensä suutareiksi - Vilhon, Antin, Valten, Vaapin jne. - ja nämä olivat kortteerissa veljen huushollissa. Keittiön lattialle levitettiin yöksi makuupaikat vieraille. Vapaa-aikoina meno yltyi joskus hurjaksi. Mummi piti jöötä.
- Kerrankin kun joku niist pörräs oikein humalas, mie vetäsin mattoo sen alta niin että se lens nurin. Sit mie kiskoin sen maton päällä ulos hankee. Soitin sit poliisit hakemaa, eihän sitä voinu pakkasee jättää paleltumaa, neuvokas emäntä kertoi. Tarinaan sisältyy sekin hienous, että talossa oli jo varhain puhelin. Ja sisävessa!

Niemisten elämä oli kaikkea muuta kuin läträämistä, vaikka mummi usein kertoi noita kahta törpöttelyjuttua. Lasse paikkasi ja korjasi kenkiä mutta myös valmisti niitä ja erilaisia töppösiä, tallukoita ja tossuja. Töiden kirjo oli laaja - asiakkailla oli mitä erilaisimpia toiveita hevosvaljaista lähtien. Mummi kehuskeli:
- Muut tekee mitä ne osaa mut myö tehää mitä myö halutaa.

Muukin perhe osallistui suutarintöihin. Pentin piti lapsena viimeistellä lasten tohvelit sisältä, koska vain hänellä oli tarpeeksi pienet kädet. Mimmi ompeli tallukoita muun muassa viiran päästä saadusta viltistä ja kävi myymässä tuotteita toreilla pitkin Kymenlaaksoa. Joku tuttu muisteli äskettäin, että mummi oli usein tullut kolleineen samaan linjuriin tai junaan, jolla hän itse meni kouluun, mukanaan ilmeisesti kenkiä. Niinpä. Ei ollut omaa pakettiautoa kuljetuksiin, pyörä- ja kelkkakyytiä jatkettiin julkisilla päätepisteeseen.
- Myö käytii usein markkinapäivää edeltävään yönä paljaalle lattialle nukkumaa, että saatii ittemme paremmin ylös kun mitä sängyst olis saanu niin aikasin.

Kymintehtaan kauppahalli


Isäni Pentti Niemisen rakennuspiirustusten joukossa oli yllättäviä kuvia. Vuodelta 1948 on piirustuksia kotitalon laajentamisesta. Niemisen perheen esikoinen on valmistunut Tampereen teknillisestä opistosta rakennusinsinööriksi ja saanut tehtäväkseen suunnitella lisää tilaa. On ajateltu siirtää isä-Lassen verstas kodin katon alle ja lisätä samalla perheen asuintilaa. Kuvat on tehty tositarkoituksella, niihin on hankittu hyväksyntä ja leimat, joissa on kunnanrakennusmestari Eino Niinisen allekirjoitus.

Kymintehtaan kauppahalli ja tori, suunnitelma 1948
Yhden kuvan laidassa on karttapiirros, josta näkyy laajennettavan talon sijainti. Siihen on piirretty myös merkinnät kauppatorista ja kauppahallista. Sellaiset olivat siis jonkin kunnanviskaalin suunnitelmissa Kymintehtaalle, jonnekin Okanmäen rinteeseen. Ei se mikään ihme ole, että sellaisia on kaavailtu. Kymintehdas oli siihen aikaan niin vilkas kauppakeskus, että esimerkiksi Myllykalliolta tulevista tuntui kuin olisivat saapuneet kaupunkiin.





Talon laajennuspiirustukset on tehty huolellisesti kuistin kukkasia unohtamatta.


 
Syystä tai toisesta rakennusta ei kuitenkaan laajennettu hyväksyttyjen piirustusten mukaiseksi. Sen sijaan vuodelta 1953 isä on säästänyt kuvan, jonka mukaan taloon tehtiin silloin kuisti ja liiteri saman katon alle.


Tämä suunnitelma toteutui.


Pihan antimista riitti monille


Mimmi Nieminen
Mummin taloon tultiin eteisestä suoraan isoon keittiöön. Olihan se vaarinkin talo, mutta hän kuoli niin varhain, ettei häntä osaa ajatella talon isännäksi. Puuhellalla oli mielestäni aina syntymässä jotain ruokaa, parhaiten muistan kaalikääryleet. Syntymäpäivillä talo ja piha vilisi väkeä, kaikenikäisiä ihmisiä. Silloin pidettiin auki myös kuistin ovi, joka muulloin tuntui olevan käyttämätön. Juhlapäivistä mieleen on painunut näky, jossa miniät ja suvun muu naisväki viihtyvät sisällä kammarissa, miehet seisoksivat ryhmissä pihalla. Kun jonkun perhe on viihtynyt paikalla tunnin verran, perheenpää ilmestyy oviaukkoon lakki takaraivolla ja alkaa tuijotella emäntäänsä ilmeellä "eiks nyt jo lähetä!"


Syyskesäisin yhteydenpito mummin kanssa vilkastui. Viinimarjat ja omenat kypsyivät, ja mitään ei saanut heittää hukkaan. Mummi oli ahkera puhelimenkäyttäjä, ja miniät ja lapsenlapset saivat tiuhaan tahtiin soittoja kotiin ja työpaikalle, jos kerääjiä ei alkanut heti ensi kehotuksen jälkeen kuulua. Pihalla oli kiva kuunnella äidin ja sedän vaimon juttuja, kun he istuivat saman pensaan juurella. Omenoiden, kriikunoiden ja luumujen aikaan oli jo tiukempi komento. Puusta ei saanut poimia, ei oikein puun altakaan vastapudonneita, vaan piti ensin käydä läpi eteiseen nostettu pyykkikori, jossa oli vähän vanhempaa saapumiserää. Korista nousi eteiseen aito syksyn tuoksu, johon sisältyi säästämisen opetus.

Omakotitalot ja Niskalantien liikerakennukset pysyivät paikoillaan 80-luvulle. Sitten kaupunki tarvitsi alueen muuhun käyttöön, ja tie linjattiin uusiksi Kymin ympyrän vierestä. Mummin talo purettiin samoin kuin koko naapurusto. Isän kokoelmista löytyi muutama mustavalkokuva, jotka on otettu ennen puskutraktoreiden tuloa.



Tältä alue näyttää nyt, taustalla keltainen apteekkitalo vasemmalla ja vaaleanpunaisen kivitalon nurkka oikealla.





Niskalantietä 2015, sama paikka kuin alun mustavalkoisessa kuvassa.

Jossain täällä oli pihakeinu haavan alla...





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jukka Pennanen, kenraali joka kotiutui Kuusaalle

Kenraali Jukka Pennanen saapuu täsmälleen oikeaan aikaan tapaamispaikalle. Enää en hämmästele korkean sotilashenkilön rennon kohteliasta käy...