maanantai 12. tammikuuta 2015

Piia Kleimola: Nyt tarvitaan iloa

Piia Kleimolan uusi elämä erossa Kuusankosken Teatterista vaikuttaa mukavalta. Itkut on itketty, epäonnistumisen tunne on poissa, tilalla on uutta toimintaa, voimaa, oma yritys ja ihana palkkatyö. Muutosten keskellä jotkin asiat pysyvät, Piiallakin rakkaus taiteeseen - ja perheeseen.
 
Kuusankosken Taideruukin kolmannessa kerroksessa on hetki aikaa kertailla menneitä ennen kuin Kirkonkylän koulun opettajat saapuvat viettämään Piia Kleimolan järjestämää tammikuista pikkujouluaan. Täällä tuoreehkossa työtilassaan Piia vaikuttaa yhtä energiseltä ja iloiselta kuin aina takavuosina haastatteluja tehdessämme. Vaikea kuvitella, että tämä nainen olisi itkeskellyt teatterin rahahuolien takia.
-Viimeinen syksy ja talvi teatterilla oli yhtä itkemistä. Kaikki johtokunnan kokouksetkin vaan itkin - olen kova itkemään, Piia nauraa nyt.

Itkujen syy oli raha. Sen puute oli ollut vuosia totta teatterissa, mutta ei se ennen ollut häirinnyt.
- Se oli oikeastaan voimavara: me mennään vaikkei rahaa olekaan!

Teatterilla oli neljä työntekijää, tämä piti kustantaa vuosiavustuksen ja lipputulojen summilla, mutta niitä ei kertynyt tarpeeksi, vaikka sali olisi myyty täyteen joka kerta.
- Hyvät jutut myivät yli sadan prosentin täytöllä, mutta mahoton mikä mahoton, Piia tietää nyt.

Kleimola pani itsensä likoon monet kerrat taloudellisestikin, että teatteri pystyi jatkamaan. Hän ei nostanut välillä palkkaansa, otti lainaa omiin nimiinsä, jotta toisten palkat saatiin maksettua,  jakoi teatterin vuokrarahat työntekijöille palkoiksi, jotka muuten olisivat jääneet saamatta. Siitä johtokunta moitti, mutta kukaan ei keksinyt muutakaan ratkaisuksi. Piian tivatessa vaihtoehtoa vallitsi täysi hiljaisuus.
- Kaikki kokeiltiin mitä vaan ikinä pystyttiin. Vuosia mietin, onko yhtälö mahdoton vai olenko minä niin huono etten osaa hoitaa taloutta vaikka muun osaisinkin. Nyt etäisyyden päästä olen valmis antamaan itselleni armoa: yhtälö oli mahdoton.  Muutaman kymppitonnin takia talous kaatui -  pikkusummia, jos ajattelee vaikka Korvenkylän kesäteatterin lipputuloja. Joskus teen vielä näytelmän kaikesta siitä, Piia henkäisee.

Nyt Kuusankosken Teatteri on velaton. Neljästä työntekijästä Piia irtisanoutui, tekniikan työsopimusta ei jatkettu, ja kaksi oli pakkolomalla kunnes teatterilla oli jälleen pää pinnalla. Töitä tehtiin talkoilla se aika.

Jotain jännää illan asiakasryhmälle...
Uutta tilalle saman tien

Piia Kleimolalla oli jälleen yksi itkuinen ilta teatterin johtokunnan kokouksen jälkeen joulukuussa 2012. Kun sama tunne jatkui aamulla, Piia sanoi itsensä irti. Mutta murhe ja ahdistus eivät tätä itkijänaista lamaannuttaneet. Jo seuraavassa kuussa hän perusti oman yrityksen, Toimintavoiman. http://www.toimintavoima.fi/index.php?sivu=etusivu
- Niin luja rakkaus on tähän draaman tekemiseen, että ajattelin katsoa, elättääkö pelkkä tämän alan yritys vai etsinkö muualtakin töitä. Mutta ainakin yritys olisi keino tehdä koulutus- ja ohjaustöitä. Senhän tietää kaikki, että kulttuurin määrärahoja leikataan kaiken aikaa. Ei siihen Karjalan mäntyyn kannata päätään hakata. Hankerahoitus on päivän sana, niin moni on pätkätyöläisenä jonkin hankkeen puitteissa nykyään.

Piian  yritykselle oli sopiva rako markkinoilla.
- Selvittelin ja opin, että maassa ei ole paljonkaan sellaisia yrityksiä, jotka lähtevät teatteri- ja draamakentältä, vaikka moni käyttääkin koulutuksessa osallistavia menetelmiä. Jos olen tässä edelläkävijä, niin sehän vasta hivelee leijonaluonnettani. Oppia saa ottaa, voi kun joku muukin saisi tästä pontta itselleen, Piia houkuttelee.
 
Heti ensimmäinen vuosi meni hyvin, erittäin hyvin. Yritys sai Kulttuurirahastolta ison projektin toteutettavaksi. Kuule mua! -hanke nostaa esiin nuorten mielipiteitä ja näkemyksiä maakunnasta, kotikaupungista, kodista ja kodin tunteesta.

Osallistava ja soveltava draaman tekeminen oli heti alkuun Toimintavoiman päällimmäisenä ideana.
- En halunnut firman nimeen teatteri-sanaa. Kun teatteri on toimintaa ja parhaimmillaan hirveän voimaannuttavaa, niin nimi yhdistyi näistä käsitteistä. Se mitä teen, ei ole niinkään esityskeskeistä kuin kaikkea muuta.

Työtilaan Taideruukin yläkerrassa
Kysyntää koulutuksille oli alusta lähtien niin paljon, että Piia Kleimolaa ihmetyttää. Eri tahot osasivat kysyä ja tilata, koska Piia oli ehtinyt luoda teatterivuosiensa aikana muissa tehtävissä ison verkoston. Yksi isoimpia asiakkaita on Kouvolan kaupunki. Varhaiskasvatuksen ja peruskoulun opettajat ja oppilaat, sosiaali- ja terveyspuolelta palvelukotien henkilökunnat, vammaisten ja kehitysvammaisten ryhmät, seurakuntien väki ovat muiden muassa saaneet Piialta ohjausta. Iso asiakasryhmä ovat myös nuorisopsykiatrian työntekijät - lahtelaishenkilöstöä oli äskettäin Piian koulutuksessa Verlassa.

Kouluvuoden aikana Kleimola tapaa paljon oppilaita.
- Meillä pyörivät nytkin draamatunnit. Käyn moikkailemassa vitosluokkia aina kun ehdin. Puolitoista tuntia kerrallaan yhden luokan kanssa on minimi; siinä päästään jo asiaan, Piia kertoo.

Draama helpottaa ydinasian löytämistä

Ihmettelen, eikö draama menetelmänä pelota osallistujia, uskaltavatko kouluikäisetkin heittäytyä näyttelemään.
- Roolihan saattaa tuoda turvan, jota kautta vaikeita asioita voi käsitellä. Käytän paljon prosessidraamaa. Siinä annetaan tarinan alku, josta osallistujat jatkavat. Lempparitarinani on viidakkotarina, sitten on intiaanitarinaa ja avaruustarinaa. Vaikka ympäristö on etäinen, draaman asiat ovat ihan jokapäiväisestä arjesta: miten toista kohdellaan, miten kuunnellaan kaveria.

Kuunteleminen on Piian mielestä tärkein taito.
- Nykymuksujen kanssa on usein suuri saavutus, jos heidät saa kuuntelemaan toisiaan. Nykymaailmassa kuvitellaan, että pitää mennä kyynärpäät edellä eikä ole niin väliä, miltä toisesta tuntuu. Järvisen Esko Pilkan koululta sanoi ihanasti, että pidä näille sellaisia elämän oppitunteja. Eihän oppilaista näyttelijöitä yritetä tehdä. Enemmän se on sitä, miten uskallat olla, miten hallitset jännitystä, miten kuuntelet toista.

Draamatoiminta leikin varjolla antaa ikään kuin luvan nostaa kissan pöydälle. Kleimola kertoo hankalasti edenneistä tilanteista, joissa onkin yllättäen opittu enemmän kuin helposti sujuneissa.
- Yksi yläasteryhmä vuosien takaa oli ihan yhden pomotyypin tossun alla, kukaan ei uskaltanut mitään kun tämä yksi liidasi koko touhua. Jälkipuinnissa kysyin, miten vuorovaikutus oli toiminut. Pomotyyppi totesi, että vuorovaikutus oli ihan perseestä, ei toiminut yhtään. Vastasin että aivan, mistäköhän johtui. Pomo lisäsi, että sinuu vissii otti päähän koko ajan. Kerroin, että niin otti. Siinä päästiin kiinni itse luurankoon, Piia kuvailee.

Aikuisten tilanteissakin puolitoista tuntia on hyvä aika, vaikka joissain ryhmissä koulutus kestää puoli päivää, päivänkin. Tänä iltana koulutusosuus on normimittainen.
- Puolitoista tuntia pidän ensin työpajaa, sen jälkeen saavat rellestää oman mielensä mukaan, Kleimola virnistää.

Lähtökohdan ja tavoitteen valitsevat asiakkaat. Piia antaa heidän valita, haluavatko he oppia draaman ja osallistavien työtapojen käyttöä omassa työssään, vai haluavatko he vain irrottautua omasta arjestaan ja pitää kivan hetken.
- Jos päädytään koulutukseen, opetan heille samaa mitä itse osaan. Moni kaipaa reseptikirjaa tuekseen: mitä missäkin tilanteessa voisi tehdä. Kerron kyllä, en mitenkään mustasukkaisesti varjele tietämystäni vaan mielelläni kannustan muita ottamaan tavat käyttöön. Mutta siinä tarvitaan ensin oma kokemus vastaavasta tilanteesta, eivät menetelmät oikein kirjasta lukemalla aukea, Piia Kleimola painottaa.

Piia kehuu Kouvolan henkilöstöä avoimuudesta uusia työtapoja kohtaan.
- Päiväkodeissakin tehdään niin ihanaa työtä. He kyllä osaavat, kunhan vain uskaltavat kokeilla. Ja usein kuulen heidän hämmästelevän, että ovathan he tällaista jo tehneetkin, ottaneet kasvatukseen mukaan kuvataidetta, tanssia, teatteria.

Voimateatteri etsii nyt asukkailta tosielämän kertomuksia

Marraskuussa 2014 Toimintavoiman Voimateatteri esitti ensimmäiset teatteriesityksensä. Piia Kleimola harmittelee, ettei Taideruukilla ole sopivia esitystiloja. Mutta eihän hän tietenkään antanut sen häiritä vaan päätti etsiä oman pienen näyttämötilan muualta - mieluiten mahdollisimman keskeiseltä paikalta. Se löytyi Kauppakeskus Valtarista muttei silti osu kaupoissa ja kuntosalilla pyörivien silmiin.
- Se on kuule jännässä paikassa, kellarissa. Me haetaan aina yleisö katutasolta ja viedään hissillä teatteritilaan. Meillä on 75 paikkaa, ja ne ovat täyttyneet tosi hyvin. Ihmiset löysivät sinne vaikkei juuri rummutettu. Esitykset ovat kannattaneet taloudellisestikin, Piia taivastelee.

Taideruukin tila sopii työpajoille muttei teatteriesityksiin.
Voimateatterilla on tällä kaudella tarjolla Metsäjätti ja musiikkipitoinen Tähtitaivas - kannattaa muuten katsoa netistä ja sitten itse esitykset! Lisäksi Voimateatterilla on kasarimusiikkiesitys, jota voi tilata tilaisuuksiin keikalle.

Kevääksi Kleimola haluaisi jotain lapsille. Hän kaipaa nukketeatteria, pienten katsojien esitykset olisivat Voimateatterille onnen omiaan.
- Sitten haluan esityksen, jossa etsitään Kouvolan identiteettiä. Etsimme tekstejä Kouvolan vanhoista emäkunnista, aitoja tapahtumia, tosielämän kertomuksia ja henkilötarinoita. Mieti: tarina Jaalasta ja siihen valokuvat projisoituna taustalle! Mehän voidaan herättää henkiin vaikka keitä vanhoja henkilöhahmoja - saahan Kustaa kolmaskin nyt fyysisen muodon. Meille käyvät ihan tavallisetkin ihmiset, Piia kaavailee intoa täynnä.

Kuusaalla tehtiin teatterihistoriaa

Kuusankosken Teatterin Taipo-ryhmiä Piia Kleimola pitää edelleenkin. Siis niitä lasten ja nuorten taiteen perusopetusryhmiä, jotka kokoontuvat kerran viikossa teatterin äärelle.
- Mutta niitä pidän kansalaisopiston tiloissa, en pysty vielä menemään teatterille, kun alkaa aina itkettää. Miä annoin teatterille min kaiken. Min poikahan on kasvanut teatterin tiloissa ekat vuotensa. Mutta aika aikaa kutakin, Piia tilittää.

Nyt kun haastateltavamme ei enää purskahtele kyyneliin puhuessaan Kuusankosken teatterista - hän on pystynyt jopa käymään Kuusankoskitalossa pariin otteeseen - haluan kerrata merkkitapauksia Piia Kleimolan johtajakaudelta. Ohjelmisto poikkesi totutusta harrastajateatteritarjonnasta, koska Kleimola ei halunnut siihen liian kaluttuja näytelmiä. Ja loppu onkin - ei historiaa vaan muka sattumaa. Sattumaa se ei tietenkään ollut, koska Piia haisteli tuulia ja kyttäsi aktiivisesti näytelmien esitysoikeuksia, joskus kinusikin niitä omalle teatterilleen.

Piia ja Nina
Vuosi 2005 oli Näkymätön Elina -vuosi. Näytelmä vieraili Mikkelissä Näyttämöpäivillä, sen näki monta tuhatta koululaista, ja siihen liittyi työpajoja. Vuosi 2006 oli Nurmilinnut-vuosi.
- Juha Salminen puhui siitä vuosia aikaisemmin, mutta sanoin, että minä en voi ohjata sitä, olen aivan liian nuori ja ymmärtämätön käsittelemään vuoden 1918 kipeää ja isoa aihetta, siinä pitää olla taju. Tuomo Salmela, joka oli johtajana ennen minua, aloitti sen mutta siirtyikin muualle syksyllä. Ja siinä sitä sitten oltiin: teatterin juhlavuosi ja Nurmilinnut, alas Piia tekemään!

Nurmilintuja esitettiin 33 kertaa, tajuton määrä harrastajateatterin näytelmälle.
- En ikinä unohda sitä näytelmää. Kaukaisimmat katsojat tulivat Amerikasta, sähköposteja tulvi, vanhat ihmiset soittivat, yksi rouva tuli käymään ja kertoi miten hänen isotätinsä oli puhunut vanhoista asioista vasta nähtyään esityksen. Uskomattomia seurauksia.

Vuonna 2007 Full Monty - Housut pois! -näytelmä jatkoi Kuusankosken teatterissa alkanutta lumivyöryä. Kleimolalle oli sanottu, ettei harrastajateatteri varmaan ikinä saa siihen esitysoikeuksia, mutta hän jatkoi kyselemistä. Ja kun oikeudet sitten olivat auki, Voikkaan tehtaan lakkauttamisesta tuli tieto samaan syssyyn.
- Kysyin yhdeltä Voikkaan tehtaan työntekijältä, miltä tuntuu, jos tässä tilanteessa tehdään Housut pois! Hän kävi nauramaan ja sanoi, että loistavaa, tehkää heistä paperimiehiä. Selvä. Sen kävimme esittämässä Mikkelissäkin, ja siellä presidenttikin istui katsomossa ja nauroi kippurassa.

Syksyllä 2008 Kuusankosken Teatterilla oli The Beatles Story, ammattilaisia ohjaamassa ja esittämässä. Sitä seurasi syksyllä 2009 Tankki täyteen. Sitten vuonna 2010 Kleimola halusi kymenlaaksolaisen valitusnäytelmän, ja porukka keksi Napakat-näytelmän, Kouvolan Sanomien yleisöpalstan ruikutuksista kootun tekstin. Seuraavana vuonna esitettiin Katsastusta. Lastenjutuista Kuusankosken Teatteri esitti ensimmäisenä Mimmi-lehmä ja varis -näytelmän, jota sitten näyteltiin paljon ympäri maata. Siinä taas kollegat saivat kirjailijan vakuuttumaan, että Kuusankosken teatteri on niin hyvä, että harrastajateatterinakin pystyy sen esittämään.
- Syksy 2012 oli Köyhän kabaree -syksy. Sanoin, että nyt nauretaan sille, että meillä ei ole rahaa. Siinä vaiheessa olen varmaan jo alitajuisesti tehnyt omaa irtiottoa, Piia pohtii.

Kleimola uskoo, että mitä lähempää ryhmä löytää aiheen tai syyn tehdä jokin näytelmä, tai mitä hauskempaa sillä on tekstin parissa, sen varmemmin se kiinnostaa laajaa yleisöä.
- Jos yrittää ajatella laajasti, se ei välttämättä kiinnosta, mutta toisinpäin se toimii - läheltä lähtien laajaan ajatteluun. Jokin sellainen ihme näissä toimii. Ja hirveä säkä! Meitä kannusti Opetusministeriön lastenpäiväpalkinnon saaminen ja Kymin 100-vuotissäätiön kaksi juhla-apurahaa - rakkaudella muistan ne.

Kokopäivätyötä leikkien

Palataanpa Piian nykyelämään. Kun Piia uskalsi ottaa hypyn tuntemattomaan, useita ovia avautui. Reilun vuoden kuluttua oman yrityksen perustamisesta keväällä 2014 hänet valittiin Mannerheimin Lastensuojeluliiton leikkilähetiksi. Suomen Kulttuurirahasto käynnisti kolmivuotisen hankkeen Koko Suomi leikkii. Mannerheimin Lastensuojeluliitto ja Suomen Punainen Risti palkkasivat maahan kymmenen leikkilähettiä - yksi heistä on meidän Piia Kleimola.

Leikkilähetti-sana tarkoittaa tässä leikin lähettilästä, ei mitään valelähetti-tyyppistä hommaa. Lähettien tehtävä on perustaa kuntiin Terho-kerhoja. Ne ovat sekä lapsille että mummoille ja vaareille tarkoitettuja kerhoja. Tavoitteena on pidentää lasten leikki-ikää ja vähentää vanhusten yksinäisyyttä.

Piian vauhti on tähän mennessä ollut ihan mukava: hänen tavoitteensa oli perustaa kymmenen kerhoa, mutta tähän mennessä niitä on käynnistynyt viitisentoista.
- Kuusankoskella Sote-klinikka Hellillä, Jaalassa, Anjalassa koulun kanssa. Kouvolaan toivon kerhoa Saagaan, Kuusaalla Kettumäen palvelukoti on tulossa mukaan, Valkealassa ja Elimäellä aloitti kerho. Kotkassa kerho tulee Vellamoon, Haminassa se on yhteistyössä teatterin kanssa, Lappeenrannassa Toivo-kodilla, sitten on Mikkeli, Ristiina, Miehikkälä, Iitti ja Savonlinna - Kerimäelläkin aloittaa oma kerho. Kaikissa näissä paikoissa olen ehtinyt käydä, Piia singahtelee mielessään omaa aluettaan ristiin rastiin.

Kerhoja pyörittävät vapaaehtoiset, ja heitä on Piian alueella löytynyt hyvin. Nyt pitää vain rummuttaa kerhot yleiseen tietoisuuteen. Koulut tuovat kerhoihin lapsiosallistujia. Kerhojen ohjelma riippuu osallistujista.
- Jossain on korjattu polkupyöriä, jossain pelattu lautapelejä, jossain askarreltu ja laulettu - ihan mitä vaan.
Piia löysi kauan etsimänsä Kymintehdas-taulun netistä.

Piia Kleimolan elämä on nyt menevämpää kuin teatterin aikoina. Kuusankoskelta on poistuttava ahkeraan, että leikkityö tulee tehdyksi. Myös yksi iso taakka on poissa.
- Nyt ei tarvitse koko aika murehtia rahan riittämistä. Ja Voimateatterillakin ajattelen vain, että se määrä pitää tulla, mikä menee.

Oman teatteritien jokainen luo itse

Piia sai teatterikärpäsen pureman jo lapsena, kotona Tirvalla. Isä näytteli Valkealan kesäteatterin legendaarisessa Oravan Matissa, äiti ompeli teatteriin vaatteita, ja tytär pääsi mukaan siihen maailmaan. Valkealan yläasteella oli opettaja Laura Lassila, joka kannusti tekemään teatteriesityksiä. Samaa koulua kävivät vuotta ylempänä Pirjo Lonka ja Elina Knihtilä, jota Piia fanitti.
- Ajattele, olen ollut seiskaluokalla mukana esityksessä, josta en muista omaa roolihenkilöäni, mutta Ellun esittämän melueläimen muistan vieläkin, se oli loistava!

Kun Piian vanhemmat erosivat vuonna -85, hän muutti äitinsä kanssa Kuusaalle ja lähti aika pian mukaan teatterin nuorten ryhmään. Hän oli silloin 13-vuotias.
- En minä kuitenkaan koskaan ajatellut itselleni näyttelijän ammattia. Minusta siinä olisi pitänyt olla jotenkin sellainen - erikoinen, boheemi, Piia pelehtii ylväin ilmein.

Enemmän nuorta Piia Pasia kiinnosti ohjaaminen, vaikka hän olikin aktiivisesti näyttelijöiden porukassa. Tämän huomasi kai Salmisen Lassekin - kommentista päätellen.
- Tehtiin Ja ilta oli rauhaisa -näytelmää ja istuin Lassen vieressä katsomossa. Olin varmaan 16-vuotiaan ärsyttävään tyyliin julistanut käsityksiäni siitä, mitä lavalla kannattaisi tehdä, koska Lasse sanoi minulle: "Sin kannattais varmaan itte kokeilla ohjaamist." Lassea on varmaan kypsyttänyt minun neuvomiseni. Mutta totta puhuen ohjaaminen on kiinnostanut minua paljon enemmän ohjaaminen kuin näytteleminen.

Joka tapauksessa näyttelemisestä tuli kokemusta paljonkin, sekä nuorisoteatterista että aikuisten puolelta. Lisäksi Piia ohjasi lasten ryhmiä. Hänen ensimmäinen teatteriohjauksensa oli - ei enempää eikä vähempää - Hannu Salaman Se tavallinen tarina!

Teatteriharrastus on varmasti muuttunut vakavasti otettavaksi viimeistään silloin, kun Piia lähti koulutukseen Keski-Suomen opistoon teatteri-ilmaisun linjalle vuodeksi.
- Siellä kaikki se, mitä olin jo tehnyt, alkoi hahmottua ja saada merkityksiä. Tajusin, että jes, tää on niin min juttu. Sen jälkeen ryhdyin toden teolla pitämään kouluissa ohjausta ja kerhoja.

Piia teki draamapedagogiikan appron Jyväskylän yliopistoon Suolahden opinnoissani. Sen jälkeen hän jatkoi Helsingissä Teatterikorkeakoulun täydennyskoulutuksessa ja teki sinne cumun, pedagogisen draaman opinnot. Siellä opiskeltiin ohjaamista ja opettamista kaksi vuotta, työn ohella.
- Ai että rakastin niitä tunteja! En halunnut olla hetkeäkään poissa sieltä. Sitten kävin Irja Ahtovirran kanssa yleisötyökoulutuksen Helsingissä. Loppumetreillä kävin vielä teatterinjohtajakoulutuksen. Sen jälkeen olinkin ihan varma, että en halua enää olla teatterinjohtaja. Se oli hyvä koulutus, toi järjen päähäni, Piia nauraa.

Teatteria, koulutuksia ja työtä - kaikkia yhtä aikaa vuosia. Mutta siis mitä työtä?
- Minähän kävin kauppaopiston, ja jokin kaupallisessa alassa kiinnostikin. Olin töissä kaupoissa ja meidän leipomolla Viisleivässä, hoidin Kuusaalla teatterilla lasten teatteritapahtumaa ja taiteen perusopetusta, vaikken virallisesti töissä niissä ollutkaan. Vuonna 2005 minusta tuli sitten Kuusankosken Teatterin toiminnanjohtaja.

Ohjaajana Piia Kleimola toivoo olevansa iloinen ja kannustava.
- Yritän miettiä rooleihin oikeat ihmiset, mietin että kaikista olisi kiva näytellä juuri omat roolinsa. Sekin on uskottava, että näyttämöllä oleva näyttelijä tietää aina enemmän näyttämöllä olosta kuin ohjaaja. Jos hän sanoo, että hänellä on tyhmä olo, minun pitää uskoa enkä voi karjua että paskat sulla mikään tyhmä olo on. Harrastajateatterissa ihmisillä pitää olla kivaa.

Esitykset toimivat, jos niissä on oikeanlainen rytmi. Ohjaajan tehtävä on huolehtia siitä.
- Vaikka näyttelijät olisivat kuinka hyviä, näytelmä ei toimi jos rytmissä on vikaa.

Idylli Mäyrämäellä

Vuonna 2003 Piiasta oli siis tullut äiti, ja Topi-poika on yhä paras ikinä. Vuonna 2008 Piia ja hänen miehensä erosivat oltuaan yhdessä tosi nuoresta. Eron jälkeen Piia tiesi, missä halusi asua: Kyminpuolella. Talo löytyi Mäyrämäen rinteestä eikä siitä hehkuttamiselle loppua tule. (En ihmettele, juuri sen talon minäkin Mäyrämäeltä olisin valinnut - toim.huom.)
- Se on niin ihana! Se ei vaadi mitään, siellä voi vaan olla. Se on ihan minun sielunpaikka. Talo ei ollut edes myynnissä, sain siitä vihiä tutulta ja soitin omistajalle. Hän kutsui minut käymään ja näki, että olin ihan rakastunut taloon. Hänenkin oli sitten helpompi luopua siitä.

Ihanassa Mäyrämäen talossaan Piia asuu Topin ja nykyisen miehensä Anssi Aholan kanssa.
- Anssi on min vaimo. Hän sanoo ymmärtäneensä hyvin varhain, että tämä on sellainen yhtälö, joka vaatii vaimon kotiin. Hän hoitaa ruoanlaiton ja kotityöt - sellaisia miehiä löytyy Tampereelta. Tosin Anssilla on omiakin töitä - Voimateatterissa hän hoitaa tekniikkapuolta ja tekee myös graafisia töitä, mm. Kustaan sodan mainokset. Meillä moni asia natsasi heti, järkiavioliitto, Piia virnuilee.

Piia Kleimola haluaa olla toisia ohjatessaan iloinen. Mutta hän toivoo iloa kaikkeen muuhunkin yhteiseen tekemiseen.
- Jos ilo katoaa, on syytä huolestua. Ilon tuominen on tämän lähetin ydinsanoma.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ossi Viljakainen, kuusaalaisen paperimiehen perikuva

Ossi Viljakainen on työuransa aikana tullut tutuksi niin paperikoneiden kuin arkkisalin kanssa, oppinut kaiken kalantereista ja giljotiin...