sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Lottana kahdessa sodassa - Eila Nieminen kertoo

Kuusankoskelainen Eila Nieminen, äitini, muisteli sodanajan tapahtumia Kymenlaakson Radiolle 30.11.1989, kun talvisodan alkamisesta oli kulunut 50 vuotta. Nyt kun samasta tapahtumasta on kulunut neljännesvuosisata lisää, olen kirjoittanut äidin tarinat jutuksi hiukan tiivistäen ja murretta yleiskielistäen. Eila Nieminen, 1921-1994, oli tyttönimeltään Piirikkälä ja Mäyrämäen tyttöjä. Hän liittyi pikkulottiin kolmikymmenluvulla ja palveli talvi- ja jatkosodissa ensin ilmavalvonnassa ja muonituksessa kotiseudulla ja sitten rintamalla kanttiinin emäntänä Rukajärven suunnalla 1942-44.

Miten paljon 18-vuotias tyttö osasi viisikymmentä vuotta sitten odottaa, että syttyisi sota?
- Minun ikäpolvelle sota oli jotenkin niin kaukainen asia, että ajateltiin, että ei sotaa enää tule. Koko sen linnotusvaiheen ajan aina ajateltiin, että ei siitä voi tulla sotaa, että kyllä tavalla tai toisella tilanne rauhoittuu. Että semmonen toivo oli koko aika.

Vuonna -38 sota tuntui kaukaiselta ajatukselta.
Pelottiko?
- E-ei siinä vaiheessa oikeastaan. Silloin pelotti aina, kun tiedettiin että nyt ne lähtee neuvottelemaan sinne Moskovaan. Ja pelotti kun ne tuli sieltä, kun neuvottelujen tulokset ei olleetkaan semmoset kun odotti. Niin, silloin pelotti, tuli hirvittävä, ahdistava olo.

Entä kun tiesitte, että sota on syttynyt?
- No se oli tietynlainen shokki. Mut sitten kun siitä selvisi, niin tavallaan ei enää pelännyt. Mie en voi puhua niitten puolesta, jotka joutuivat ihan rintamalle sotimaan. Mie puhun nyt omalta kohdaltain. Sitten ei enää sitä sotaa pelännyt, ajatteli että no niin, se on nyt tapahtunut. Tästä ei pääse mihinkään, tämä on nyt jollakin tavoin elettävä läpi. Ainoa mikä pelotti - mutta sitäkään ei uskaltanut usein laskea mieleensä - oli se, että jos hävitään, niin kuinka Suomelle sitten käy ja mihin me joudutaan. Mutta varsinkin meidän nuorten oli helppo pyhkästä se pois mielestä ja elää sitä päivää.

Minkälainen mielikuva sinulla oli siitä, että jos sota hävitään, niin miten suomalaisille käy?
- No semmonen mielikuva, että meille käy varmaan samalla tavalla kun kävi virolaisillekin. Että Suomen kansa pirstotaan ja moraalinen selkäranka hävitetään ja meidät on helppo hajottaa, niin kuin hajotettiin virolaisetkin ympäri Siperiaa ja mihinkä niitä sitten mahdollisesti vietiinkään. Ja se mahdollisuus pelotti. Ja tämä pelko kantoi jaksamaan sodan. Oli tavallaan selkä seinää vasten, että joko kaatui siihen, taikka tapahtuu vielä hirveämpää.

Tiesittekö te siihen aikaan, mitä muissa maissa tapahtui?
- Hyvin vähän. Silloinhan lehtiä tuli hyvin vähän, ei ollut televisiota. Radio oli, mutta sensuuri oli kova, että radiostakin tuli hyvin vähän tietoa. Ja yleensä mitä radiosta tuli, niin yritettiin semmosia rohkaisevia tietoja radion kauttakin antaa. Sitten kun alkoi tulla jossain vaiheessa Saksasta näitä keskitysleirijuttuja ja sellasia, niin mie muistan että ensin naurettiin niille. Että tommosta ei voi tapahtua, eihän ihmiset tommosta tee. Sitä pidettiin sotapropagandana. Meni kauan ennen kuin loppujen lopuksi uskottiin - täytyi tulla jo ihan todisteita sotien jälkeen. Siihen aikaan ei oikein kaikkia voitu uskoa, koska se sotapropaganda oli aika voimakasta.

Ilmavalvontaa ajurinturkeissa lähellä Korian siltaa, Eila oikealla.
Kun talvisota syttyi, niin mitä täällä Kuusankoskella tapahtui?
- No sillon ne, jotka ei olleet joutuneet lähtemään rintamalle - osahan niistä oli jo varmaan jossain asemissakin - sillon ne ilman muuta joutuivat lähtemään. Lotat saivat komennuksen niihin tehtäviin mihin ne oli koulutettu. Mie sain komennuksen ilmavalvontatehtäviin ja olin talvisodan ajan Korian sillan luona. Siellä oli ilmavalvontatorni, missä päivystettiin. 


- Me asuttiin yhdessä maalaistalossa. Meillä oli iso pirtti, meitä oli kymmenkunta lottaa. Ja yksi mies, senikäinen mies, joka ei enää rintamalle joutunut, meidän isäntänä. Se nukkui suurin piirtein päivät ja yöt valvoi. Me päivystimme kaksi tuntia tornissa, ja sitten päivystettiin kaksi tuntia siinä - meillä oli semmonen pieni puhelinkeskus tuvassa. Ja isäntä aina yöllä herätti meidät, kun oli tavallisesti  kahdestakymmenestä kahteentoista, kahdestatoista kahteen, kahdesta neljään, niin hän aina herätti meidät ja saattoi meidät sinne torniin. Sillä oli myrskylyhty, koska oli ihan pimeää yötä. Ja sitten saattoi ne toiset lotat takaisin saman tien, teki tätä yöt ja päiväajan nukkui. Me sitten oltiin se kaksi tuntia siellä, ja kyllä siinä oli olemista, kun varustukset ei olleet silloin kuin nyt, kun on sentään jo monenlaista lämpövarustusta. Semmoset isot ajurin turkit meillä oli omien vaatteitten päällä. Pakkanen oli kova, semmosessa parin neliön alueella koitettiin kävellä edestakasin. Se oli avotorni.

Lotat majoitettiin Ulvin taloon, jossa oli puhelinkeskuskin.
Mitä sieltä näkyi?
- Taivasta ainakin tähyiltiin kovasti koko aika. Yritettiin katsoa, että näkyykö mistään päin. Ja sitten kun koneita näkyi, sitten ilmoitettiin. Soitettiin että siitä ja siitä suunnasta tulee sillä ja sillä korkeudella, ja mikäli nähtiin kuinka paljon, niin ilmoitettiin lukumäärä. Meitä oli opetettu arvioimaan lentokoneitten korkeuskin, että pystyttiin suurin piirtein sanomaan, onko ne kilometrin vai kolmen kilometrin tai millä korkeudella niitä tulee.

Tuliko sinun aikana?
- Tuli niitä. Korian siltaahan pommitettiin aika lailla, että kyllä niitä tuli. Kerran päivystyksessäkin - meitä oli aina kaksi päivystyksessä - pommeja tuli siihen pellollekin, että ikkunan takana multa pöllähteli. Pidettiin kaulasta kiinni ja sanottiin, että "kuollaan yhdessä, jos kuollaan". Mutta ei siinä mitään tapahtunut.

Kuusaallakin oli ilmavalvontatorni? 

- Oli, jatkosodan aikana. Mie olin siellä sitten. Sen välirauhan ajan olin tuossa kanttiinitehtävissä, kun täällä oli se sotasairaala. Ja kun tämä toinen sota alkoi, niin jouduin taas ilmavalvontatehtäviin ja olin ilmavalvontatehtävissä niin kauan, että vuonna -42 sain komennuksen rintamalle. Kerkisin olla - oliko se nyt kaksi vuotta neljä kuukautta rintamatehtävissä Rukajärven suunnalla.

Ammattikoulun sotasairaalaa vastapäätä oli lottien pitämä kanttiini.
Tässä Kuusaallakin oli jännät paikat joskus?
- Niin oli, kun ensin oli se torni niin näkyvillä. Ensin ilmeisesti oletettiin ettei pommituksia niin paljon olekaan eikä koneita täälläpäin. Niin me oltiin päivät työssä. Meille oli määrätty tietty päivystyspäivä, ja sitten kun hälytys tuli, niin juostiin siihen torniin, koska se oli ihan tehtaan lähellä.

- Kerran oli minun vuoro olla. Me oltiin just kiipeämässä sinne torniin. Yksi ainut kone tuli Kuusaalta päin Kyminpuolelle, ja se näki kun me oltiin siihen torniin menossa ja rupesi ampumaan meitä. Me sitten kipin kapin tultiin sieltä alas ja juostiin siihen metsikköön kiven taakse. Kuului, kun ne kimahteli siihen kiveen ne luodit. Ei sitten sen kummempaa, se kone meni menojaan mutta se ajoi meidät vaan alas tornista. Sen jälkeen torni siirrettiin syvemmällä metsään, Kolarinmäen keskelle, ja meille annettiin sieltä oma kämppä, yhtiön taloja. Sitten ei enää oltu töissä. Jatkuvasti asuttiin siinä ja päivystettiin.

Ilmavalvontaa Kyminpuolella jatkosodan alussa.
- Siviilien elämä muuttui sikäli, että kaikki elintarvikkeet meni kortille. Ruoka oli tiukalla.Niissä perheissä,  missä oli omaisia rintamalla oli varmasti pelottavaa, ja postin tulo oli varmasti... Odotti, että jotain viestiä tulee ja pelkäsi varmasti papin tuloa, koska se tiesi aina ikävää viestiä, kun seurakunnan kautta tuli useimmiten kaatumisilmoitukset. Mutta muuten elämä kulki. Ihminen on semmonen, että sitä ajattelee, että kun tilanne on tämä mikä on, niin tästä on nyt tehtävä paras mahdollinen. Ja tavallaan sodan aikana, kun kaikki oli oikein tiukalla, niin nautittiin monesta asiasta paljon enemmän kun nyt osataan nauttia, kun kaikkea on yllin kyllin. Kaikelle pienellekin annettiin arvoa.
- Sen mie muistan, että - mie puhun nyt meistä nuorista, kun olin nuori silloin - niin aina kun kokoonnuttiin niin leikittiin kaiken maailman seuraleikkejä ja kaikkea semmosta. Sitä vaan yritettiin viedä sitä elämää eteenpäin. Ja siihen aikaan kirjakaupat varmasti hankkivat kaikkein enemmän, kirjoja ostettiin paljon ja luettiin. Ja käytiin joka ikinen mahdollinen konsertti. No niitä nyt ei talvisodan aikana tietysti ollutkaan, mutta myöhemminkin mitä oli kulttuuritilaisuuksia, kaikki käytettiin hyväksi.

Sanoit, että elintarvikkeista oli pulaa sotien aikana.
- No niistä oli pulaa. Sokeri ja voi ja kahvi ja sellaset - ne loppuivat ja kaivettiin maasta voikukanjuuria ja tehtiin niistä kahvia. Toiset paahto rukiita ja keitti niistä kahvia, tai korvikettahan se oli. Kaikista oli pulaa. Yksi vaihe oli, kun lihaa sai vajaa puoli kiloa kuukaudessa henkeä kohti.

Valtion ostokortti vaatteita varten
Sinulla on joku luettelo?
- No niin on, henkisen työntekijän korttiannos. Tässä lukee, että ruumiin ja sielun ravintoa vuodeksi: maitoa 2 desilitraa päivässä, voita 150 grammaa kuukaudessa, lihaa 433 grammaa kuukaudessa, leipää 200 grammaa päivässä, sokeria 750 grammaa kuukaudessa, sakariinia 1 gramma kuukaudessa, saippuaa puoli kiloa vuodessa, tupakkaa 4 laatikkoa kuukaudessa, kahvia ja korviketta ei ollenkaan.

- Kansanhuolto jakoi meille kaikille ostokortit, tämmöiset valtion ostokortit. Ilmoitettiin, että nyt on lihaa tai maitoa tai jotain, sitä saa sillä ja sillä kupongilla. Kun sen kävi ostamassa, niin kauppa leikkasi sen kupongin pois, niin että sitä ei voinut enää sillä samalla kupongilla ostaa uudestaan. Tässäkin lukee, että on erilaisiin takkeihin, sukat, naisten. Mie olen yhdet sukat saanut näköjään, tästä on yksi kuponki leikattu. Ja samaten sitten ruuassa.

No miten sitten, kun sai sen oman annoksensa voita? Teitkö niin, että jaoit sen niiksi päiviksi, jotka sen piti riittää vai söitkö kerralla oikein ihanan voileivän?
-  Äiti huolehti voista, että sitä riitti sen mitä riitti. Sitä meni aika paljon tietysti ruuan laittamiseenkin, koska ei ollut rasvoja. Possuihan oli aika monessa talossa, mutta niistäkin kansanhuolto otti aina tietyn osan, että possunlihasta sai vaan jonkun osan itselleen. Kun sokeri tuli, niin se jaettiin jokaisen kesken. Jokaisella oli omat pienet sokerirasiansakin, jotka oli aina mukana. Kun kyläänkin mentiin, niin sokerirasia otettiin mukaan, koska talon sokeria ei saanut käyttää tietystikään. Jokainen vastasi siitä, söikö sen makiansa kerralla vai säästi sen koko kuukauden ajaksi.

Onko semmonen tunne, että talvisodan aikana näki nälkää?
- No en muista talvisodan aikana vielä, silloinhan vielä oli ruokaa enemmän. Mutta kun sota jatkui kauemmin, niin sitten kyllä näki nälkää. Muistan semmosenkin hetken, kun meillä oli oikein nälkä Salmen kanssa eikä ollut leipää eikä mitään. Myö siivottiin ruokakomero, että jos johonkin nurkkaan olisi leipäpala jäänyt. Ja sieltä löytyi kuivuneet leipäpalat. Ne oli kuin karamellit kun niitä imeksittiin. Moni oli sitten joutunut ihan hamstraamaan. Tässä kun oli näitä maapaikkoja ympärillä, niin kellä oli tuttuja ja sukulaisia, ja vierailtakin käytiin kysymässä. Minua ei koskaan laitettu, kun ei luotettu minuun. Sano että jos mie olen jostain talosta onnistunut jotain saamaan, ja sitten kun menen toiseen taloon ja kysyn emännältä ja emäntä sanoo, että voi voi kun ei o ittelläkää, niin mie annan vielä senkin mikä minulla on.

- Mut se oli aika jännää. Kerran kotona oltiin, kun Korian siltaa pommitettiin, niin ilmeisesti se kallio - kun minunkin koti oli kalliolla, Mäyrämäellä vuorella - niin se kallio jotenkin johti niin että meiltä putosi taulut seinältä ja kello alkoi lyödä. Tuntui että ne tulee ne pommit just siihen nurkalle. Ja loppujen lopuksi oli Korian siltaa pommittaneet, ettei se sitten lähempänä ollut.

Ennen kun sota varsinaisesti oli alkanut, meille sanottiin ettei tarvi pelätä, että siviilejä ei ammuta, näitä kohteita pommitetaan. Että menkää aukealla paikalle että säilytte, ettette jää sinne rakennuksiin. Ja kun ensimmäinen hälytys tuli, niin mehän paahdettii siihen aukealle paikalle mäen reunalle ja katsottiin. Niitä koneita tuli sieltä, ja kyllä me sitten aika äkkiä lähdettiin pois, kun ne rupesivat ampumaan meitä. Ei se mikään turvapaikka ollut. Sitten oli määräys, että pitää mennä sirpalesuojaan, mutta sielläkin oli hyvin pikkuinen sirpalesuoja, ettei sinne oikeastaan kaikki mahtuneetkaan. Ja tuppasi olemaan vielä niin, että ne jotka sinne ensimmäiseksi oli menneet, niin niillä oli omat vakituiset paikkansakin, että sinne ei tietysti oikein sopinutkaan. Minusta se oli ahdistavakin paikka, kellari, taikka semmonen maakuoppa. Ettei me sitten sinne menty. Kerran lähdettiin sitten juoksemaan, kun sanottiin, että metsään. Että ottakaa suojavaatteet päälle. Me otettiin, kun tuli hälytys, lakanat selkään ja lähdettiin juoksemaan metsään. Mutta koneet oli jo sitten päällä ja rupesivat ampumaan. Me heittäydyttiin lumihankeen ja vedettiin lakanat päälle ja maattiin siinä niin kauan kun koneet oli menneet ohi. Sitten tultiin takasin kotiin. Se oli viimeinen kerta kun yritettiin sirpalesuojaan tai metsään tai aukealle paikalle. Oltiin kotona ja kuulosteltiin, että tuleeko mitään pommia, ei lähdetty enää mihinkään juoksentelemaan. Paitsi silloin kun töissä oli, niin sillon piti aina kun hälytys tuli, lähteä sinne pommisuojaan, joka oli se kalliosuoja taikka sinne ison piipun alle. Siellä oli iso pommisuoja.

Eli alkuvaiheessa siviilit ei oikeastaan tienneetkään mitä se sota on? Että venäläiset pommittaa vaan kohteita, ei ne halua pahaa siviileille?
- Niin, tämmönen oli ainakin meillä käsitys. Ja mun käsityksen mukaan Helsingissäkin oli niin, että ensin ne juoksi sinne torille, aukealle paikalle kaikki. Siellähän niitä sitten pommitettiinkin. Mutta siihen se loppui se aukeille paikoille juoksenteleminen.

Kuvissa piti aina hymyillä iloisesti, oli sota tai ei.
- Yhtenä yönä, tai se oli iltayötä, tuli hälytys ja mie menin meidän verannalle katsomaan, minkälainen tilanne on. Katselin verannan ikkunasta, niin silloin tuli semmonen valtava laivue. Kun se hiljaa jyrräs sinne, se oli niin kuin matto taivaan päällä. Minulla oli aikaa laskea, niitä oli seitsemän konetta rinnakkain ja yhdeksän riviä - tuli semmosina aaltoina jatkuvasti. Se oli valtava jytinä, tuntui että koko talokin hajoaa, kun ne raskaat pommikoneet jylisi. Mutta oli joku laskenut että oli satakaksikymmentä konettakin, muistaakseni sodan loppuvaiheessa.


Sinä kylmin ilmein seisoit kuistilla ja katselit?
- En nyt niin kylmin ilmein. Kyllähän siinä ajatteli, että jos sieltä alkaa jotain tippumaan, niin lähtöhän se on. Mut ei siinä muutakaan voinut. Jotenkin sota-aikana tulee semmoinen, että kun se tilanne on mikä on, niin ei sille mitään mahda. Siinä vaan on. Ja kyllä sitä toivoo, että menkää, menkää, menkää ohi.

Maija-Kyllikki ja Eila Rukajärven Turina-tuvalla.
Sinulla ei ollut isää tai veljeä rintamalla. Näitkö tilanteita, missä omaiset kuulivat, että joku läheinen on kuollut?
- No en varsinaisesti nähnyt semmosta tilannetta. Mutta jatkosodan aikana jouduin ilmoittamaan semmosen asian. Se oli kyllä vaikeaa - minulle tietysti ilmottaa  sekä sille joka sen vastaanotti. Mie olin semmosen ison kanttiinin emäntänä, missä oli enemmän lottia. Siinä oli lotta, jonka kanssa oltiin aika paljon oltu yhdessä, vaikka sitten jouduttiin eroon, kun kaksi meidän lotista joutui vangiksi. Lottia koottiin sinne, ja sinne tuli tämä Maija-Kyllikkikin. Maija-Kyllikki oli kihloissa. Mie muistan aina sen päivänkin sodan loppuvaiheessa, oikein lämmin nätti päivä. Me istuttiin kanttiinin rappusilla, keittiön rappusilla kun oli kanttiini kiinni. Puhelin soi, mie menin vastaamaan. Sitten kysyttiin, onko semmonen ja semmonen lotta minun kanttiinissa. Sanoin että on. Niin pyydettiin ilmottamaan, että sen sulhanen on kaatunut nyt just. Siinä kyllä mietti kauan aikaa että miten mie tämän sanon. Menin istumaan ja istuttiin vähän aikaa ihan hiljaa. Maija-Kyllikki kysyi, että mikä se oli se puhelu. Sitten mie sanoin, että sieltä tuli tieto, että sun sulhases on kuollut. Se katso minua ensin vähän aikaa, sitten se sanoi hiljaa, että ei, hetken päästä että ei vielä kovemmin, sitten se huusi että ei oikein kovaa ja  juoksi pois, ja mie jäin istumaan ja itkemään siihen rappusille.

Haastattelussa katsellaan Eilan lehtileikkeitä, joita hän on alkanut koota 18-vuotiaana talvisodan alkaessa. Oliko itsestään selvää lukea pommituksista ja sodankäynnistä?
- Ei se itsestään selvää ollut. Kyllä koko aika ajateltiin ensimmäiseksi, että miten on suomalaisille käynyt. Ja yritettiin selata, että missä näkyy tappiot ja onkohan omia poikia mennyt, siis tuttuja poikia. Tai suomalaisia yleensä, kuinka paljon on mennyt, onkohan siellä ollut meidän kylän poikia. Koko aika oli vatsanpohjassa semmonen ahdistava tunne, että voi kun ei siellä olisi mitään semmosta, joka satuttaa oikein kovasti, kun satutti ihan tarpeeksi jo pelkkä tämä asia.

Rukajärven suunnan sotilaita lepotauolla.
Miksi olet säilyttänyt esim. tiedon, että unkarilaiset ovat Suomen puolella tai "Suomalaisia ei säikytetä ilmapommituksilla, kirjoittavat Parisin lehdet"?
- Oli semmonen tunne kun luki mitä kirjoitetaan Pariisissa tai Sveitsissä tai Unkarissa tai jossain, ettei ahdingossa oltu yksin. Että maailma näki mitä meille tapahtuu. Ja oli tunne siitä, että ne tulee vielä viime hetkellä auttamaan, ne ei anna meille tapahtua ihan mitä vaan. Miehän en tiedä, oliko tilanne näin, mutta kirjotukset antoi semmosen tietynlaisen turvallisen tunteen, että kyllä sitä tiedetään, mitä täällä tehdään.

Lehdet kertovat vihollisesta: "Venäläiset aliupseerit ampuivat ja ryöstivät haavoittuneet toverinsa - suomalaisen sotilaan kuvaus näkemästään", "Murhalentäjät pommittivat jälleen eilen kaupunkejamme". Miten suhtauduit näihin otsikoihin?
- Kun se oli kaikki yhtä sotaa, niin sitä vaan ajatteli että nyt oli tuolla, ei tiedä koska on täällä. Että ei voinut elää sillä lailla, että jatkuvasti pelkäsi, vaan yritti elää mahdollisimman paljon ihan normaalia elämää. Ja ajatella vaan, että nyt sitten tapahtuu mitä tapahtuu.

Minkälaiseksi kuvittelit vihollisen?
- Mites mie nyt sen sanoisin? Vihollinen ryhmänä oli vihollinen, joka teki meille pahaa. Mutta esimerkiksi kun sotavankeja tuli, kun ne oli täällä taloissakin, niin ne oli ihmisiä. Ne auttoivat talon maatöissä. Utissa oli vankileirejä, tiedän joitakin jotka olivat siellä töissä. Ne vangit olivat kehuneet kovasti, kuinka hyvää huolta pidetään. Tottakai ruoka oli huonoa, mutta ruoka oli huonoa siviileilläkin. Kun ne vangiksi tulivat ja olivat täällä suomalaisten joukossa, niin ne oli yksilöitä, tavallisia ihmisiä. Mutta silloin kun ne tuli joukkoina, ampuivat ja pommittivat ja hyökkäsivät, niin sillon ne oli vihollisia.

Alasammuttu viholliskone Rukajärvellä.
Paha ryssä?
Niin, sillon käytettii ryssä-sanaa. Ryssälläkin on monta vivahdetta, samaa sanaa voitiin käyttää monella eri vivahteella. Niinkun meillä käytetään sanaa hurri, niin voidaan sanoa ihan ystävällisesti, että se on hurri. Ja sama oli tässä ryssässäkin. Mie muistan sen sodan jälkeen kun tuli kielto, että niitä ei saa sanoa enää ryssäksi, niin muistan kun ihmeteltiin että no miksikäs niitä sitten sanotaan. Että kun se oli tietty kansa, ihan niinkun ruotsalainen tai tanskalainen. Sitten kun sanottiin vielä, että venäläisiä. No ei ne venäläisiä ole, ei niitä saa venäläisiksi sanoa. Ja sitten neuvostoliittolaisia piti sanoa sodan jälkeen. Niin se tuntu niin älyttömän pitkältä sanaltakin. Ja sitten vasta rupesi miettimään, että mitäs se ryssä-sana voisi merkitä, kun silloin kun se oli vihollinen, niin se oli ryssä, mutta Ryssland-sanastahan se on tullut, semmonen suomalaisen muunnos ruotsalaisesta sanasta.


Mikä muuten sai ennen sotia tavallisen kuusaalaislikan liittymään lottajärjestöön?
- No se oli semmonen aika, että hei mie olen lotissa, liity siekin. Ihan samalla tavalla kun että mie olen partiossa, tu siekin partioon. Sillä lailla mie liityin ensin aikoinaan lottiin, että minun tyttöystävät oli lotissa ja sanoivat, että tu siekin sinne. Niin sitä tuli sitten vaan liityttyä. Ja ihan mukavaa meillä oli.

Ymmärsitkö silloin, että se olisi ollut aatteellinen järjestö?
- Ei sitä silloin... Isänmaallinen se oli, sen ymmärsi kyllä. Mutta ei se millään tavoin liittynyt sotaan. Siihen aikaan oli nämä Runerbergin runot, mitä koulussakin luettiin. Missäs runossa on että "hän Lottansa vei mukanaan"? Oli semmoinen tunne, että jos olen lottajärjestössä ja jos tarvii, jos jotain tapahtuu, niin voin mennä mukaan ja auttaa. Ei sitä osannut liittyessä ajatella, että joutuu rintamalle, mutta tehdä montaa muuta työtä, niinkun  muonitustyötä. Esimerkiksi jo linnotustöiden aikanahan sitä muonitettiin. Me oltiin Kouvolan asemallakin, kun linnotusjunat meni siitä ohi ja annettiin ruokaa pojille. Kenttäkeittiöllä aina keitettiin ruokaa, jos oli jotain tilanteita. Silloin oli yleensä vähän Martta-järjestön tapaista, että tehtiin kaikkea tämmöstä missä tarvittiin muonittajia tai jotain semmosia, niin siellä oli aina lotat.

Orkesteri viihdytyskiertueellaan Turinatuvan kanttiinin lavalla.
Jouduit Rukajärven suunnalle rintamalle. Kuinka vaarallisiin paikkoihin?
- No se oli jo asemasotaa lähinnä, että oli semmosia taistelunnujakoita, hyökkäyksiä puolin ja toisin. Mutta oli pitkälti ihan tommosta asemasotaa. Siellä oli viihdytyskiertueita, siellä oli orkesterit, omasta porukasta pystyttiin kasaamaan. Pojat rakensivat asuntoja sinne, ihan kivoja asuntoja. Niistä korsuista oli päästy irti.



Katsellaan valokuvia, kuvia kanttiinista ja asuintalosta, joka on hirsimökki.
- Se oli hirsimökki. Se edellinen missä asuttiin, oli kyhätty äkkiä silloin kun sinne oli menty, kun ne oli hyökänneet ja laittaneet asunnon itselleen sinne. Ja siellä oli rottiakin niin paljon, että meidän täytyi aina ruuat laittaa pakettiin ja narulla roikkumaan katosta. Jos vaan vahingossakaan jäi joku paketti pöydälle tai johonkin, niin se meni sen tien. Sinne vietiin lakanat ja kaikki, ja kun lomalle tultiin, niin tuotiin ja pestiin niitä. Maija-Kyllikinkin oli semmosessa pakkauksessa sängyn alla lakanat, ja se lähti lomalle ja rupesi pakkaamaan niitä matkalaukkuihin, niin rotat oli syöneet kaikki pitsit.

Poikien sisustama kämppä
Mitä lotat tekivät?
- Meillä oli kaksi kertaa päivässä kanttiini auki. Aamulla, sitten oli pienen hetken päivällä kiinni ja sitten taas iltaan asti auki. Me keitettiin ja myytiin kahvia, ja meillä oli pieni kioski, missä oli kirjekuoria, kirjelehtiöitä, vähän kirjoja ja tulitikkuja, ja kaikkea pikkutavaraa, kynää, kumia, korttia myytiin.

Oliko tavallaan jo totuttu siihen, että on sota, ja siinä ehdittiin tehdä kaikkea muutakin?
- Oli joo, ja ilmeisesti tehtiin koko aika jotain. Meillä oli oikein hyvä kanttiini, ja sitten ne halusivat ruvetakin tekemään sinne vielä pikkutuoleja ja pikkupöytiä, kun ensin oli penkit. Se olisi käynyt liian pitkäksi, kun ei ollut sotimista varsinaisesti, muuta kuin silloin tällöin. Se oli terapiaa, että ne aina rakensivat ja tekivät jotain, vähän paremman asunnon itselleen ja vähän paremmat huonekalut sinne. Ei muuten olisi pelkällä makaamisella sitä aikaa kestänyt.
- Koska olin kanttiinin emäntä, jouduin aina Tiiksaan asti tulemaan. Olisikohan siitä ollut viisi kuusikymmentä kilometriä. Että aamulla lähti ja illalla tuli kerran kuussa aina tilittämään kaikki kanttiinin asiat. Mie olin tulossa illalla kotiin sieltä postiautolla. Se oli semmosta aikaa, että oli lunta. Oltiin jo niin lähellä, että oli kilometrin verran enää siihen, että auto kääntyi tieltä peltoaukeamien keskelle. Samalla kun se kääntyi, sieltä kahden puolen hyppäsi lumipukuisia sotilaita kiväärit ojossa ja näyttivät kivääreillään sitä autoa: ulos, ulos vaan autosta. Tultiin sitten ulos. Siinä mie ehdin ajatella, tuli hirvittävä tunne niinkun olisi jäitä valunut vatsaan. Ensimmäinen ajatus minulla oli, että miltähän äidistä tuntuu. Ja toinen ajatus oli, että joutuukohan vangiksi vai ampuukohan ne heti. Mutta kun päästiin maahan, niin ne olikin omia poikia, se oli ihan turvallinen tunne sitten. Sieltä oli tullut joku venäläisten joukko läpi. Ne oli siellä varttumassa, ja ne oletti että me oltiin niitä venäläisiä.

Kanttiini kesällä, kukansiemenet oli tuotu kotoa.
Tarttuivatko lotat aseisiin?
- Ei. Oli ehdottomasti kielletty. Lotta ei saa kantaa asetta, lotilla ei ollut aseita koskaan missään, yhtä ainoaa kertaa lukuunottamatta. Silloinkaan sitä asetta ei käytetty. Meidän kämppä oli sellasessa paikassa, että  komppanianpäällikön kämppä oli vieressä, ja sitten oli ainakin puoli kilometriä joka suuntaan ennen kun oli varsinaiset komppanian asunnot ja kanttiinit ja muut. Yhtenä iltana myöhään, se oli varmaan loka-marraskuuta, tuli komppanianpäällikkö ja sanoi että nyt on tilanne sellanen, että tuolta on venäläiset tulleet läpi, ja joka ikinen mies joutuu lähtemään. Että nyt kukaan ei jää teidän turvaksi tänne. Hän tuo aseen teille, että jos tarvitte sitä. Me oltiin nukkumassa jo Maija-Kyllikin kanssa, ja meillä oli sängyt niin että pikkunen yöpöytä oli sänkyjen välissä. Komppanianpäällikkö pisti sen aseen siihen pöydälle ja lähti. Oli hirvittävän pimeä, vähän sateinen ja tuulinen. Kun oli oikein hiljaista niin tuntui, että koko ajan jotain käveli siellä ulkona. Maija-Kyllikki vähän aikaa siinä silmitteli ja veti peiton korviinsa ja alkoi nukkumaan. Mie istuin jonkun aikaa sängyn vierellä ja pelkäsin. Kuuntelin ääniä ulkoa ja ajattelin, että minulle jäi tommonen vastuu. Sitten mietin, että jos ovesta tulee venäläinen, niin ammunko mie sen. Ajattelin että en voi ampua. Ammunko mie Maija-Kyllikin ja itseni? En mie voi sitäkään tehdä. Katsoin kun Maija-Kyllikki nukkui niin rauhallisesti, ajattelin että kun en kuitenkaan tälle asialle pysty mitään tekemään, niin käyn nukkumaan. Aamulla  herättiin siihen, kun komppanianpäällikkö tuli sanomaan, että tilanne on ohi ja onko täällä kaikki kunnossa ja vei aseen pois. En ollut edes koskenut asetta koko aikana. Se on ainoa kerta, kun aseen kanssa on joutunut jollakin tavoin tekemisiin. Aseen käyttö oli ehdottomasti lotilta kiellettykin, ja yleensä kaikki mikä viittasi sotilaallisuuteen.

Eikö joskus venäläiset hyökänneet sinne, missä teillä oli kanttiininne?
- Niin, siinä vaiheessa kun olin Tuliviuhkan kanttiinissa, se oli tykistökomppania. Siellä tuli yhtenä yönä oikein kova tykistökeskitys. Oli pakkasyö, ja niitä tuli niin että ikkunat meni rikki meiltäkin ja monesta muustakin paikasta, ja joitain rakennuksia vaurioitui vähän. Mutta ei meiltä, eikä kanttiinia, eikä ketään haavoittunutkaan edes. Niin sopivasti meni ne pommit, vihollisen tykistökeskitys, niiden keskelle. Yöllä pistettiin kaikki vaatteet päälle mitä löytyi. Pakkasta oli jotain kaksikymmentä astetta. Ja sitten pantiin jotain paperia ikkunan eteen. Nukuttiin sitten, kun se rytinä oli ohi. Ja aamulla ruvettiin siivoamaan lasinsirpaleita, ja pojat pistivät uudet lasit. Jatkettiin taas niinkun ainakin.

Eikö siellä ollut kaiken aikaa jäätävä pelko?
- Ei. Sitä ei ollut. Eikä siellä ilmeisesti olisi jaksanutkaan. En tiedä mitä oli silloin oikein hyökkäysvaiheessa, mutta tässä vaiheessa istuttiin kanttiinilla ja rupateltiin, keitettiin ja juotiin kahvia ja pidettiin tupailtoja ja viihdytysiltoja ja käytiin kiertueilla. Kaikkea mahdollista mahdollisimman siviilinomaisesti.
Jouluna -42 Rukajärvellä

Lotista puhutaan kaikennäköstä. Kuinka hulvatonta elämää lotat viettivät rintamalla?

- Hulvattomuudesta ei voi kyllä puhua. Nuoria oltiin ja naurettiin ja kikatettiin ja keksittiin kaikkea hauskaa. Mutta me oltiin niin tarkan kontrollin alla, että en ymmärrä ollenkaan niitä puheita. Vaikka  kuinka pientä tapahtui, niin rajatoimisto tiesi heti, ja soitetttiin heti ja kysyttiin, että mikä tämä tai tämä tilanne on.

Eikö tilanne, että siellä on kymmeniä ja satoja miehiä ympärillä ja muutama nätti likka keskellä, saanut aikaan vaikka mitä?
- No lähinnä se tilanne just ei saanut aikaan. Tämä nyt ei ole mitenkään väheksyvästi sanottu, mutta kun niitä poikia oli vaikka kuinka paljon, niin siinä oli runsaudenpulaa, ettei sillä tavalla edes ajatellut poikia jonain seurustelukumppaneina. Ne oli hirvittävän mukavia kavereita kaikki. Ja toisaalta taas pojatkin piti pikkusen kontrollia, että kun ei niitä ole kun kaksi tai kolme, niin niistä ei kaikille kumminkaan riitä, niin niitä ei kukaan saa ottaa. Yhdessä oltiin ja isoilla joukoilla. Pojat saattoivat  tulla ja sanoa, että saako tulla iltakylään ja juttelemaan, mutta hyvin harvoin sitäkään. Kun me oltiin jo päivät kanttiinilla poikien kanssa, niin ne on melkein lukukertoja, kun meillä oli iltakahvilla kotona ketään. Sitä oltiin niin kauhean mielellään kämpällä jo omissa oloissaan. Sitä sai ihan tarpeekseen päivän mittaan jutella ja nauraa, pitää hauskaa, niinkun nuoret ihmiset pitää hauskaa ja laskee leikkiä.

Juhannus -43 Rukajärvellä
Miten pojat suhtautuivat teihin?
- Minun vieraskirjassa moni poika on kirjoittanut, että niinkun sisko. Ne piti huolenaan, et tässä on vähän niinkuin pikkusiskosta kysymys, että ei siellä päässyt paljon temppuilemaan. Ja ne huolehti hirveän tarkkaa sitten, että onko kaikki hyvin, tarviiko lotat jotain ja voidaanko jotenkin auttaa. Mie ajattelen niin suurella lämmöllä suomalaista sotilasta. Siellä oli niin hyvä niitten joukossa olla, ei milloinkaan tarvinnut pelätä mitään. Jos mitä apuu tarvi, niin aina sai, aina oli turva.

Eila Nieminen on vuosien varrella miettinyt, että varmasti jälkipolvet osaavat arvostaa isien ja äitien taistelua, mutta onkohan häntä itseään enää silloin. Se aika on kai koittanut. Ei lotilta kuitenkaan 50 vuotta sitten vaadittu niin paljon turhaan.
- Esimerkiksi näin meille sanottiin: "Rauhan tultua arvioidaan suomalaisen lotan osuus poikiemme rinnalla. Mikä on silloin heidän käsityksensä meistä? Miehellä on aina oikeus odottaa naiselta paljon. Meidän täytyy kestää, meidän täytyy jaksaa tukea ja osoittaa ylöspäin." Meillä oli aina semmonen tunne, että meidän täytyi yrittää parhaamme. Totta kai siellä oli masennuksen hetkiä, oli kylmä ja nälkä ja märkä, ja ikävä oli omaa väkeä kotona. Tuettiin toisiamme, että kyllä me kestetään, on pojatkin kestäneet näin kauan. Ja sitten kun me päästään kotiin, niin lapset ja lapsenlapset on ylpeitä äidistään ja mummostaan, kun ollaan oltu täällä isänmaata puolustamassa, Suomelle itsenäisyyttä. Että se meitä kantoi eteenpäin. Me ei saatu repsahtaa siellä, piti aina olla esimerkillinen lotta ja esimerkillinen nainen. Ja niinkun pojatkin sanoo jossain noissa kirjeissään mitä tuohon vieraskirjaan on kirjoitettu, että me näytettiin esimerkkiä pojille siellä, että ne koko ajan näki, että minkä takia heidän kannatti taistella. Lotat edustivat siellä niitä arvoja, mitä pojilla oli kotona: koti, perhe ja lapset ja vanhemmat.

"Sodan jälkeen lotista pitikin vaieta."
Sitä lasten tunnustusta sai vaan jonkin aikaa odottaa.
- No, ei se mitään, parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Sinulla on mitaleita, mitä nämä tarkoittavat?
- Tässä on ensin talvisodan mitali - ilmapuolustus lukee tuossa. Jatkosodasta sain tämän toisen luokan vapaudenmitalin ja ensimmäisen luokan vapaudenmitalin. Minulle oli anottu ensimmäisen luokan vapaudenristiäkin, mutta siitä puuttui rintamalla olosta kaksi kuukautta, niin että en saanut sitä ristiä, sain tämän ensimmäisen luokan vapaudenmitalin. Tässä on mitali, joka on näistä sodista saatu, jotka on osallistuneet sotiin näinä vuosina. Tämä on Rukajärven suunnan risti, koska olin Rukajärven suunnalla ja raja pataljoonassa.

Miehet tämmösiä ylpeinä kanniskelee juhlatilaisuuksissa. Osaako nainen olla ylpeä tällaisista?
- On sitä tietysti ilonen, että on saanut. Kun niitä katsoo, niin ajattelee että aatella, olen nuokin elämänvaiheet kestänyt. Mut eihän niitä nyt samalla tavalla tietysti osaa arvostaa - tai arvostaa mutta ei sillä lailla että se rinnassa kävelisi.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jukka Pennanen, kenraali joka kotiutui Kuusaalle

Kenraali Jukka Pennanen saapuu täsmälleen oikeaan aikaan tapaamispaikalle. Enää en hämmästele korkean sotilashenkilön rennon kohteliasta käy...