sunnuntai 3. maaliskuuta 2024

 


Maaliskuussa Kyyti-kirjastojen lukuhaaste tarjoaa kirjoja, joissa on kirjeitä.

https://kyyti.finna.fi/themes/custom/files/lukuhaasteen_miniessee_2024_03.pdf 

Richard Osman, Viimeinen pirulainen

Taas yksi syrjähyppy, koska sain Kyydistä pitkään jonottamani Osmanin neljännen eläkeläisdekkarin ja annan sen mielelläni nopeasti eteenpäin. En rupea sitä tässä esittelemään muuten kuin: hei te kaikki eläkeikäiset (ja varhaiskypsät nuoremmat), lukekaa Osmanin sarja. Paitsi että se on riemukasta kunnianosoitusta harmaille ohimoille ja lempeää virnuilua hiljaiselle tiedolle, siinä on välillä tosi viisaita ajatuksia. En ole koskaan lukenut niin koskettavaa dementian kuvausta kuin tässä Osmanin kirjassa on.


Jane Austen, Uskollinen ystävänne. Kootut kertomukset

Sitä kuvittelee tuntevansa jonkun kirjailijan tyylin ja ajattelutavan. Että esimerkiksi Jane Austen olisi ollut aikanaan rohkea ihan vaan koska uskalsi kirjoittaa tarinoita julkaistaviksi. Vieläpä sellaisia tarinoita, joissa ihmiset veikistelevät ja viekastelevat ja muistuttavat koristeellisten käytöstapojensa keskellä etäisesti nykypäivän todellista oikeaa ihmistä. Vähänpä tiesin, vaikka olen katsonut moneen kertaan Ylpeys ja ennakkoluulo- ja Järki ja tunteet -romaanien filmatisoinnit.

Jo suomentaja Inkeri Koskisen esipuheessa on minulle uutinen: Jane Austen keksi kaikkitietävän kertojan! Lisää seuraa: "Lady Susan on hämmentänyt lukijoitaan, koska sen päähenkilö tuntuu epäinhimillisen kierolta." Naulan kantaan. Kokoelman viimeinen, tarina juonittelevasta sosiopaattiladysta vetää vertoja tämän päivän uutisille vaikkapa nyt eräiden valtiojohtajien kyvystä muuttaa musta valkoiseksi ja päinvastoin. Austen tykittää tulemaan sellaisen kirjeenvaihdon, että moni nykyinen käsikirjoittajatiimi menisi vihreäksi kateudesta. Hauskinta on se, että ladyn käsittämättömät juonittelut kertoo tämä itse kirjeissään aivan kuin olisi käyttäytynyt kaikkien etikettisääntöjen mukaisesti. Oivaltaminen jää lukijalle.

Neljän tarinan kokoelmassa kirjeitä kirjoittaa iso joukko ihmisiä. Heidän tyylinsä todellakin eroaa vaikkapa tämän hetken somekielestä. Mutta myös jokaisella on oma erilainen äänensä, kun tarkkaan lukee. Joku sanoo suoraan, toinen kuorruttaa viestinsä niin, että sen sisältö täytyy ihan louhia tekstistä. Se ei haittaa, niin huvittavasti Austen panee kirjoittajat kuvaamaan olojaan tyyliin "me emme käy missään", ja sen jälkeen seuraa luettelo kymmenestä kartanosta, joissa vieraillaan säännöllisesti. Taitaa olla toimiva esimerkki epäluotettavasta kertojasta.

Ina Ruokolainen, Nenne Hallman & Suvi Ahola, Kolmen naisen kirjeitä

Palataanpas harharetkeltä jälleen Kyyti-lukuhaasteen suosittelemiin teoksiin. Kolmen naisen kirjeenvaihto kuuluu todellisen elämän piiriin, kirjeitä kirjoittaa julkisuudesta tuttu porukka. Nämä kolme ovat tunteneet toisensa Sanoma Oy:n toimittajakoulusta lähtien, parikymppisistä. Välillä työ ja perhe-elämä ovat vieneet heidät kauas toisistaan, mutta ystävyys on säilynyt eläkeiän kynnykselle asti. Nyt uuden elämänvaiheen edessä he kertovat toisilleen asioista, joista ei ole ehditty tarpeeksi puhua. Lapsista ja vanhemmista, perhetaustasta ja tulevaisuuden ajatuksista, rakkaudesta ja luopumisesta, sienistä ja koirista.

Kirjeet on kirjoitettu julkaistaviksi, siksi lukija säästyy sisäpiirivihjailuilta ja pääsee mukaan pohdintoihin. Mitään hätkähdyttävän uutta niissä ei ole, mutta jännä kuulla miten samanlaisia tuntemuksia näillä hienon uran luoneilla ammattikirjoittajilla on elämän eri alueista kuin meillä muillakin. Moni vain ei osaisi tilittää yhtä avoimesti omia sielun (eikä ruumiin) liikkeitäkään kuin he. Hiukan mietityttää, onko reilua kertoa jotain keljua kaikkien tuntemasta ex-puolisosta.

Jälleen kerran vakuutun kirjeiden kirjoittamisen hienoudesta. Vinkki: kaiva esiin vanhat saamasi kirjeet. Pääset ehkä aikamatkalle vuosikymmenten takaiseen elämään - leikkaamaan matonkuteita kesämökille, hortoilemaan Speden Saluunasta Kuusaan suuntaan, osallistumaan perheautokilpailuun 60-luvulla. Ihan tällaiseen aikasiirtymään Kolmen naisen kirjeitä ei vie, se katsoo asioita nykyhetkestä taaksepäin. Niinpä vuoden 2024 lukija onkin jo tietävämpi kuin vuoden 2021 kirjeenkirjoittaja: pandemian jälkeen ei koittanutkaan suuri auvo, tuli jotain ihan muuta.


Daniel Glattauer, Joka seitsemäs aalto

Ilmeisesti digi-ihmissuhteestakaan kertovaa kirjaa ei saa päättää ratkaisemattomaan. Muuten en ihan ymmärrä, miksi kustantaja ja kirjailija päättivät kertoa, mitä tapahtui Kun pohjoistuuli puhaltaa -kirjan kirjeenvaihtoystäville sittemmin. Ymmärrän kyllä, muistan oman raivoni Sofi Oksasen Koirapuiston viimeisellä sivulla. Ehkä kuitenkin wieniläistarinan ensimmäinen osa myi hyvin, ja päätettiin takoa, kun rauta oli kuuma. 

Ihan sujuva tämä jatko-osakin on. Mies ja nainen jatkavat sähköpostien vaihtamista entiseen malliin. Paitsi että nyt edellisen osan kepeys ja huumori ovat poissa. Tilalla on jankkaamista, stalkkaamista, pilkun viilaamista toisen viesteissä. Kunnioitettavaa kuitenkin, että kirjailija on jaksanut keksiä noin paljon sanomista ihan vaan viesteistä, joilla suurimmaksi osaksi ei ole yhteyttä tosielämään. Muutama oikean elämän piirre siellä vilahtaa: tyttöystävä, matkoja. Mutta enimmäkseen istutaan myöhään illalla tai yöllä koneen äärellä odottamassa toisen viestiä. Tekee mieli karjaista molemmille: istuminen vaarantaa terveytesi!

Hienosti Glattauer kuitenkin esittelee netin vaaroja. Miten rinnakkaistodellisuus alkaa koukuttaa ja ohittaa tosimaailman. Miten elämä uhkaa jäädä elämättä, kun odottaa vastausta henkilöltä, jota ei oikeasti edes tunne. Kannattaa tämäkin Glattauer lukea, ja sen jälkeen painua vähintään triathlonille, jotta saisi hengen kulkemaan ja liikuntakykynsä takaisin.


David Nicholls, Sinä päivänä

Koskahan viimeksi itkeä tirautin, kun suljin kirjan viimeisen kerran. Tämän kirjan lopettaessani kävi näin, koska en olisi halunnut luopua sen henkilöistä. Heidän elämäänsä seurataan pari vuosikymmentä - ystävyyttä, erossa olemista, rakkautta. Alussa ollaan opiskelijoita, lopussa nelissäkymmenissä. Muutama kirjekin kirjaan sisältyy maaliskuun teeman mukaisesti, mutta pääasiassa näkökulma on kaikkitietävän kertojan kuvaamana vuoron perään Emman ja Dexterin vaiheissa.

Nichollsilla on taito kuvata tavallista elämää iloineen suruineen niin kepeän rakastettavasti, että vanha lukija tunnistaa parikymppistenkin tilanteista omat nuoruuden tuntonsa. Kun piti astua itsenäisenä aikuisena maailmaan, alkaa luoda omaa elämää, tulla joksikin, eikä ollut hajuakaan mitä oikeasti halusi ja miten ollaan itsenäisiä eikä ikävöidä kotiin ja vanhojen kavereiden luo. 

Kirjan rakenne on kiva. Tarinat etenevät vuosi vuodelta samana päivänä, heinäkuun 15:ntenä. Yhden päivän aikana selviää hyvin, mitä vuoden mittaan on tapahtunut. Päähenkilöiden elämäntilanteet vaihtelevat, muutokset kuvataan melkein sivulauseissa. Tärkein anti on vuoropuheluissa, joissa on hillitöntä huumoria brittitapaan kuivahkojen huomautusten muodossa. Sellaiseen harvoin törmää täällä kotoisessa kirjallisuusmaailmassa - mieleen tulee ensimmäisenä Eeva Turusen Sivistynyt ja miellyttävä ihminen. Arjen ankeuden ja mukavat hetket voi siis kuvailla synkistelemättä, hauskasti, ja silti kirjan sulkiessaan tuntee, että on lukenut jotain aika riipaisevaa. Oppinut ainakin sen, ettei ole ainoaa oikeaa tapaa elää tätä elämää. Joskus heinäkuun 15. päivä tuo hienoja hetkiä, joskus mustia.

Pitää varmaan ottaa Netflix hetkeksi, koska siellä on tästä kirjasta tehty sarja, ja siitäkään ei kuulemma raaskisi luopua.


Jessica Brockmole, Kirjeitä saarelta

Tässä jo toinen maaliskuun lukuhaasteen kirjekirja, jossa kaksi toisilleen tuntematonta aloittaa kirjeenvaihdon. Amerikkalainen nuori David lähettää ihailijakirjeen Britanniaan Skyen saarella asuvalle runoilijalle Elspethille. Tämä vastaa, ja siitä kehkeytyy elinikäinen rakkaustarina iloineen ja eroineen. 

Tarinaan tuo erityistä mielenkiintoa se, että sen kaksi aikatasoa sijoittuvat maailmansotiin. Ensimmäisen maailmansodan aikaan David matkustaa vapaaehtoiseksi ambulanssikuskiksi Ranskaan, ja ystävykset onnistuvat tapaamaan toisensa useaankin kertaan. Toisessa aikatasossa eletään vuotta 1940, jolloin Elspethin tytär alkaa selvittää äitinsä ja omaakin menneisyyttään. 

Kummassakin ajassa kaikki tapahtuu sodan jaloissa ja armoilla. Lukija saa kirjeiden myötä seurata henkilöitä niin hiljaiselle saarelle ja Edinburghiin kuin taistelun tuntumaan Ranskaan. Tilanteet välittyvät kirjeistä elävästi. Jos on lukenut Mirja Turusen Elämänmerkin, kirjan Hälikän pariskunnan kirjeenvaihdosta sodan aikana, ei enää hämmästele, miten hyvin posti kulkee sodankin aikana. Ja samanlaisia toivotuksia toisen hyvinvoinnista saa lukea molemmista kirjoista. Toisaalta toisilleen vieraat kirjekaverit pohtivat samoja asioita kuin nyky-Saksan kirjeenvaihtotoverit Glattauerin kirjassa: uskallammeko tavata, jos vaikka emme vastaakaan odotuksia oikeassa maailmassa.

Kirjeitä sinkoilee muiltakin kuin pääparilta, se virkistää. Äidin menneisyyden selvittely vetää esiin myös äidin ja enon välien katkeamisen. Kirjan lopussa huomaa seikkailleensa jälleen uusissa maisemissa ja tilanteissa ja eläytyneensä kaikkien kirjoittajien osaan.


Daniel Glattauer, Kun pohjoistuuli puhaltaa

Ennen vanhaan romansseja syntyi, kun katseet kohtasivat lavatansseissa, työpaikoilla, yökerhoissa, Suomen Ladun retkillä. Sitten tuli internet ja sosiaalinen media. Nyt tiedetään, että ihmiset istuvat mielellään koneensa äärellä ja elävät ihmissuhteita sen kautta. Monet pitävät liian vaivalloisena lähteä tapaamaan ihmisiä, ja että vielä päätyisi sänkyyn jonkun kanssa. Ei jaksa.

Glattauer rakentaa asetelman, jossa kaksi toisilleen tuntematonta alkaa vahingossa käydä vuoropuhelua sähköpostissa osoitteessa olevan lyöntivirheen vuoksi. Kohteliaiden mutta persoonallisten viestien myötä he kiinnostuvat toisistaan. Pian ollaankin tilanteessa, jossa kumpikin odottaa viestiä toiselta ihan vaan uteliaisuuden vuoksi, arkea paetakseen. Sitten viestittely lähtee käsistä ja alkaa muuttaa kummankin elämää.

Vaikea selittää, miksi kirjeenvaihto koukuttaa lukijan. Yksi syy on se, että sähköisestä alustasta huolimatta kieli on kivaa yleiskieltä. Toiseksi lukija tunnistaa yhteydenotoista itsensä. Jos ei heti tule vastausta, ikävät ajatukset alkavat velloa päässä: se on suuttunut, sairastunut, kuollut... Kolmas syy on se, että tässäkin flirttailusuhteessa edetään uskottavasti samojen lainalaisuuksien kanssa kuin niissä lavatansseissa syntyneissä. Leikitään välillä kissaa ja hiirtä, ollaan vaikeasti tavoitettavia, vaivutaan synkkyyteen, sitten taas vannotaan valoja.

Aika näppärä teos, varsinkin kun se saa miettimään, mikä nykyään on parisuhteissa uskottomuutta. Vasta seksin harrastaminenko? Vai se, että istutaan samalla sohvalla puolison kanssa kumpikin oman kannettavansa kanssa muka ylitöitä tehden ja uskoudutaan syvimmistä tunteista jollekin ulkopuoliselle?


Mari Mörö, Kuuri

Pieni kirja, 144 sivua, mutta niin painava, askarruttava, uteliaisuutta herättävä, taitavasti rakennettu mestariteos. Kalle kirjoittaa kirjeitä rakastetulleen. Alussa lukija on ymmällä, sillä maamerkkejä annetaan vähän - eihän Kallen tarvitse selittää Kaisille asioita, jotka tämä jo tietää. Herää uteliaisuus. Vasta muutaman kirjeen jälkeen lukija huomaa, että eletään pula-aikaa. Mörö lavastaa maisemaa asia kerrallaan. Kalle neuvoo Kaisille, mistä saa elintarvikkeita tai kangasta ja miten käyteltäisiin yhdessä ostokuponkeja.

Kirjeissä on tarkkaa ja asiapitoista ajankuvaa paitsi aineellisesta puutteesta myös moraalikäsityksistä. Mörön on täytynyt kahlata arkistoissa, jotta hän on saanut selville noin paljon sodanjälkeistä arkea. Kunnioitettavaa, varsinkin kun tiedonjyvät on riputeltu kirjeisiin kuin ohimennen, itsestäänselvyyksinä. 

Tarkkana saa olla, että kuvio selkenee. Kallen avioliitto on ohimenevä huomautus, Kaisin motiivit oudon seurustelusuhteen jatkamiseen selittyvät rivien välissä: naisen moraalinen velvollisuus on pitää huolta sodan vaurioittamasta miehestä. Tyylikästä.

Kerrassaan hieno ratkaisu kirjoittaa tarina kirjeiksi, joita vain toinen osapuoli lähettää. Niistä kuitenkin selviävät myös Kaisin tekemiset ja käsitykset. Lukijan tehtäväksi jää päätellä ne Kallen reaktioista. Ne puolestaan alkavat näyttää yhä holtittomammilta. Kallella on alkoholiongelma, ja hän on päätynyt koekaniiniksi Antabus-kokeeseen. Kalle kamppailee viinan ohella myös mielenterveysongelmien kanssa. Lukijaa alkaa surettaa sekä kirjeiden kirjoittajan että niiden saajan puolesta.

Mari Mörö on kirjoittanut koukuttavan, tarkkaan mietityn ja turhasta riisutun tarinan. Lukija saa tehdä oman osansa arvaillessaan, mihin tämäkin lause liittyy, kenestä nyt puhutaan. Kuin kuuntelisi kanssamatkustajan puhelua junassa, paitsi että Kuuri kiinnostaa, puhelut eivät.

Jukka Pakkanen, Tule syyskuu!

Koronapandemian aikaan kaksi vanhaa tuttavaa käy kirjeenvaihtoa. Toinen on suomalainen, toinen italialainen, viime tapaamisesta on kulunut yli 30 vuotta. Outoa, miten kaukaiselta covidin ja sulkujen ajat tuntuvat, kun tilalle ovat tulleet Ukraina, Venäjä, Gaza, Israel. Muutaman vuoden takaiset yhteiset valtaisat kokemukset ovat nyt alkaneet näkyä kaunokirjallisuudessa - olethan lukenut Elizabeth Stroutin Lucy meren rannalla -kirjan.

Kirjeenvaihtoystävät ovat sanan ammattilaisia ja abstraktin ilmaisun osaajia, kaikkea muuta kuin perinteisiä äijämiehiä. Siitä huolimatta miehisyys paistaa heidän teksteistään, eikä aina kovin sympaattisella tavalla. He "tekevät matkoja itseensä". "Jokainen ihminen on keskus, jota muut kiertävät kuin planeetat aurinkoa." Toinen on leski ja viihtyy omissa oloissaan kärsimättä turhan paljon eristysoloista. Toisella on vaimo, jota hän lukijan mielestä laiminlyö mutta huomautusten jälkeen suo tälle aikaansa hyväntekijän elkein. 

Tuo edellinen ikävästi sanottu oli vain minun kokemukseni kirjasta. Joku toinen löytää siitä suurta syvällisyyttä ja runoutta, filosofisia ajatuksia elämästä ja muistoista. Joka tapauksessa kirja saa miettimään koko ihmiskunnan touhuja ja kriisitiloja  - olivat ne luonnonmullistuksia tai itse aiheutettuja - ja sitä miten ne vaikuttavat kaikkien elämään.


Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen, Nainen parvekkeella 

Maaliskuun kirjavalikoimasta tuli poimittua heti kiehtova tarina. Suomalainen Salome tekee dokumenttia Albert Edelfeltin maalauksesta Nainen parvekkeella. Hän löytää siihen tehtyjä luonnoksia ja saa yhteyden myös itse taulun omistajaan. Käynnistyy vyyhti, joka osoittautuu rikoksen suunnitteluksi.

Nuotio ja Soininen ovat kehittäneet monella aikatasolla ja monessa päässä liikkuvan kertomuksen. Vanhin niistä kuvailee ihan oikean Edelfeltin taulun maalaamisen vaiheita ja siihen liittyviä ihmiskohtaloita. Tuoreimmat tapahtumat sijoittuvat vuoteen 2015. Taulun syntyhistoriaa ja merkitystä vatvoo kolme ihmistä, joista yksi haluaa tietää kaiken, toinen salata, ja kolmas epäilee, että se yksi huijaa sitä toista. On kysymys myös isän ja pojan ja äidin ja tyttären suhteista, lapsettomuuden surusta ja kasvatusvanhemmuuden riemusta.

Onpas jännittävä kuvio, kun kohteena on olemassa oleva taideteos. Siihen ympätty tarina on varmaan suurimmaksi osaksi sepitettä, ja jäin pohtimaan, että aika uskaliasta luoda fiktiota tuollaisen faktan ympärille. Mutta hauska lukea taidekauppamaailman omituisista kuvioista, jotka pahimmillaan vievät ihmiseltä hengen.

Maaliskuun teemana ovat siis kirjat, joissa on kirjeitä. Tässä tarina etenee pääasiassa kahden ihmisen sähköpostikirjeenvaihdon kautta. Yllättäen tämä sähköinen alusta ei tuotakaan epämääräistä huolimatonta suomea. Pikemminkin teksti on hauskan vanhahtavaa 35-vuotiaankin kirjoittamana: "...lamaannuin täysin, kun luin kaksi viestiäsi. Voi hyvä jumala, miten hirveää! - - - Sinun on pakko, aivan pakko saada taulu takaisin." Eihän tuollaisia tunteenpurkauksia voisi panna persoonattoman kaikkitietävän kertojan osuuksiin. Kirjeet sallivat ihan omanlaisensa kielen.

Kirjeenkirjoittajien keskellä on yksi henkilö, joka kertoo tarinaa omasta näkökulmastaan. Hänen osuutensa tuntuvat vähän hyppäävän silmille.Tyyli on melkein sama kuin kirjeissä, mutta kelle tai mihin hän sanansa osoittaa? Ei se pahasti häiritse, vähän vain ihmetyttää.

Vahva suositus: lue ihmeessä.



torstai 1. helmikuuta 2024

 


Helmikuussa Kyyti-kirjastot tarjoavat meille uuden lukuhaasteen: norjalaista kaunokirjallisuutta. Tai sitten kirjoja muilta mantereilta, ellei pohjoismainen juuri nyt maita

https://kyyti.finna.fi/Content/lukuhaaste

Havaintoja helmikuun kirjatarjokkaista

- Olipa kiva lukea norjalaista kirjallisuutta monta teosta putkeen ja viipyillä niiden kanssa  norjalaisympäristöissä. Uudenlaista, tuoretta maisemaa, ja sisältö vähän muuta kuin mielikuvat reippaista punaposkisista hiihtäjistä ja parvekkeelta vilkuttavista kuninkaallisista ovat luoneet.

-  Norjassakin perheet hajoavat, puolisot riitelevät. Listalla olevat kirjailijat osaavat kirjoittaa aiheesta ilmavasti, eikä kepeys tee tarinoinnista pinnallista. Eron suomalaisiin ihmissuhdedraamoihin huomaa.

- Onpa Norjassa vaurasta. Kotihoitaja/kodinhoitaja ehtii pelata asiakkaiden kanssa shakkia, juoda kahvia, vetää huonekalujen jalkoihin sukat ennen kuin ryhtyy luuttuamaan lattiaa. Hänellä on vain kaksi asiakasta täyden työpäivän aikana. Valtion öljykassassa on näköjään, mistä ottaa.

- Saksalaismiehitys nousee esiin monessa nykykirjassa. Natsimielisyys ja vastarintaliikkeeseen osallistuminen selittävät edelleen monien käyttäytymistä.

- Hienoa, kun saa lukea valmiista listasta poimittuja kirjoja. Näihinkään en olisi huomannut tarttua ilman Kyyti-lukuhaastetta.


Jo Nesbø, Valtakunta

Tässä oivaa matkalukemista, jos edessäsi on esim. tuhannen kilometrin autokyyti nelostietä. Sen nähtävyydet ovat tien laidoilla seisovat metsät ja välillä jonkin kaupungin takapihat ABC:eineen ja pienteollisuusalueineen. Valtakunta tarjoaa näiden tilalle norjalaista vuoristomaisemaa, huippuja ja rotkoja, varsinkin rotkoja. Ihmiset asuvat pienessä kylässä, jota uhkaa kuihtuminen ohitustiesuunnitelman myötä. Pelastajaksi ilmoittautuu kauan muualla ollut Carl vaimoineen. Heidän tarkoituksenaan on rakentaa hotelli vuoden huipulle ja saada kyläläiset mukaan hankkeeseen. 

Nesbø tempaisee lukijan mukaan ihmissuhdekuvioilla, joita hän paljastaa säästellen, kuin pesisi hitaasti tuulilasia puhtaaksi kurakerros kerrallaan. Pääporukka on ylhäällä vuorenrinteellä asuva perhe, josta ovat jäljellä vain veljekset, huoltoasemaa pitävä Roy ja sijoittaja-rakennuttaja Carl. Isä ja äiti ovat ajaneet autollaan rotkoon vuosia sitten. Sinne on päätynyt myös kuolemia tutkinut nimismies, eikä hän jää viimeiseksi jyrkän kurvin uhriksi. 

Valtakunnassa pyöritellään kylän valta- ja ihmissuhdekuvioita laaksossa ja veljesten ja pikkuveljen vaimon keskinäisiä suhteita koukuttavasti. Poikien elämää varjostaa insesti, kyläläisten välejä väärien ihmisten hengailu keskenään. Rotkokuolemien tutkinta pitää veljekset varpaillaan. Silti kerronta on kepeää, kummallisten tilanteiden värittämää. Taitaa olla sitä mustaa huumoria. Joka tapauksessa Norjan kaltevat maisemat voittavat mennen tullen nelostien näkymät.

Tein ihmiskokeen, päätin olla lukematta takakannen tiivistelmän. Halusin kokeilla, kuinka hyvin tarinaan pääsee sisään tietämättä siitä mitään ennakkoon. Sivulle 200 asti ihmettelin, missä viipyy Harry Hole. Sitten luin takakannen. Loput 400 sivua saatoin lukea keskittyneesti, koska tämä ei ole Harry Hole -dekkari. Lyö kuitenkin laudalta monet Nesbøn Hole-kirjat


Nina Lykke, Ei, ei ja vielä kerran ei

Tämä Lykken kirja ei ollut Kyyti-haasteen helmikuun listalla. Teki kuitenkin mieli lukea häneltä muutakin kuin Kohonnut riski - niin mukaansatempaavasti hän kirjoittaa ihmisten vaikeistakin tilanteista. Hyvä valinta, pääsin taas tolpilleni Fossumin jälkeen.

Norjalaiset perhedraamat ovat tähän mennessä kertoneet puolison pettämisestä ja liittojen hajoamisesta. Siitäkin voi näköjään kirjoittaa monella tyylillä. Perheeseensä väsyneen Ingridin osuuksissa Lykke heittää samanlaista suorapuheista kommenttia koulusta, yhteiskunnasta, palveluista ja niihin tyytymättömistä vätyksistä kuin toisessakin suomennetussa romaanissaan. Oikein ihmetyttää, että Norjassa saa ladella kaunistelematta  meidän ihmisten, asukkaiden ja palvelujen käyttäjien typeryydet. Ainakin vuonna 2016 sai, ellei sitten kirjailija ole vain niin paksunahkainen, että kestää someraivon. Sillä sitä hän ainakin Suomessa saisi niskaansa, jos kehtaisi aiheuttaa pahan mielen pumpulissa kasvaneille.

Kirja kertoo aviovaimon, aviomiehen ja tämän uuden ihastuksen elämät näiden omasta näkökulmasta. Toimii hyvin, henkilöiden outo käytös saa selityksensä, vaikkei kaikkien perusteluja itse ymmärtäisikään. Eivätkä ratkaisutkaan ole niin ilmeisiä kuin äkkiseltään kuvittelisi. Suomentaisivat nyt vielä Lykken kolmannenkin romaanin, ei ole tuota norjan kielen taitoa.


Karin Fossum, Helvetintuli

Tuntuuko joskus, että kaikilla muilla on helppoa paitsi sinulla? Luepa tämä Fossumin kirja kahdesta perheestä, joiden kohtalot punoutuvat toisiinsa.

Tai tuntuuko välillä, että elo on ihan liian pinnallista ja kivaa? Lue siinäkin tapauksessa tämä Fossumin dekkari. Tulee takuulla lohduton olo.

Muistelen lukeneeni ennenkin Karin Fossumin suosittuja dekkareita ja tykänneeni. Tällä kertaa tulee mieleen, että ehkä tämä on häneltä väliteos.

Lars Mytting, Sommen kuusitoista puuta

Jos pitää Dan Brownin Da Vinci -koodin tyylistä, pitää varmaan tästä norjalaiskirjailijankin seikkailuromaanista. Vaatii nimittäin aika lailla keskittymistä juonenkäänteisiin ja yhä uusien vinkkien seuraamiseen, että pysyy vauhdissa mukana, kun se alkaa kiihtyä.

Norjalainen perunanviljelijä on kasvattanut pojanpoikaansa maatilallaan, kun lapsen vanhemmat kuolivat tämän ollessa kolmen ikäinen. Kun isoisä kuolee, nyt nuoreksi mieheksi varttunut Edvard haluaa selvittää menneisyytensä. Samalla tavalla hän tulee selvittäneeksi sukunsa ja parin muunkin suvun vaiheita peräti ensimmäiseen maailmansotaan  ja Sommen taisteluun saakka.

Lähtölaukauksen ampuu vanha pappi, joka kertoo Edvardin sedän ihmeellisistä puusepäntaidoista ja paljastaa, ettei setä kuollutkaan toisen maailmansodan jälkeen. Lukija pääsee tutustumaan norjalaisen visakoivumetsikön ja ranskalaisen saksanpähkinämetsän arvoituksiin. Puulajit ovat käsittämättömän arvokkaita, ja pian kilpaillaankin jo puiden omistuksesta. Mukaan tulee tietysti tyttöystävä jos toinenkin, ampaistaan Shetlannin saarille ja sieltä Ranskaan, kahlataan arkistoissa ja saadaan vinkki sieltä toinen täältä, ja lopulta Edvard saa takaisin muistoja vanhempiensa kuolemastakin. 

Mainio muisti- ja hahmotustesti niille, jotka haluavat pitää aivoistaan huolta. Historiaviittaukset panevat tarkistamaan googlesta, mitä tapahtuikaan Sommessa tai Authuillessa sotien aikaan. Ja vinkeistä lukiessaan voi muistella lapsuuden maastoleikkejä, joita pihan isommat lapset järjestivät metsään - yhden rastin löytäessään sai aina uuden vinkin seuraavasta. Eipä ole sekään leikki mennyt hukkaan, kun selvisin tästä ryteiköstä suht kuivin jaloin.

 

 Per Petterson, Miehet minun tilanteessani

Pettersonin minäkertojan tilanne on tämä: vaimo on lähtenyt 15 aviovuoden jälkeen pariskunnan kolmen tyttären kanssa. Mies on kirjailija, ja vakituisen päivätyön lopetettuaan hän ehtii touhuta yksinäisyydessään monenlaista. Hän käy baareissa, lähtee niistä joka kerta eri naisen matkaan, viruu omalla sohvallaan, nukkuu autossa kun ei saa unta sängyssään, haahuilee pitkin Osloa ja lähiympäristöä.

Kuulostaa tosi kiehtovalta vai mitä? Ei. Mutta Petterson kuvaa taitavasti, miten hiiohoi-takkiin pukeutuneen julkkistaiteilijan ulkokuori ja tekemiset ovat ristiriidassa pään sisäisen myllerryksen kanssa. Arvid Jansson ikävöi tyttäriään, vaimoaankin, vaikkei parilla näytä olleen paljoakaan yhteistä henkisellä puolella viime vuosina. Hän tarkkailee itseään, oli hän sitten kaljalla muiden joukossa tai kahvilassa kirjoittamassa lyijykynällä tulevaa uutta romaaniaan. Hän skannaa melkein pakkomielteisesti vastaantulevat naiset: olisiko tämä se oikea?

Tällaisen sekoilun seuraamisen luulisi olevan puuduttavaa luettavaa, mutta kun se ei ole. Petterson nivoo Arvidin ihmissuhdemietteet maisemaan. Kirjailija pyörii lapsuutensa kulmilla, muistelee, mitä tuonkin talon paikalla ennen oli ja miten seutu on nyt muuttunut tai pysynytkin samanlaisena. Tuttu tunne, kuin olisi Kuusankoski-seuran kotiseutukävelyillä: tässähän oli ennen se Kososen lihakauppa, muistatko. Kaikki muuttuu, niin ympäristö kuin ihmissuhteetkin. Oikeastaan erikoisempaa on se, että jokin pysyy entisellään.

Ei haittaa, vaikka kertoja luettelee katu kadulta, missä liikutaan lukijalle vieraassa kaupungissa. Tarkat ja oivaltavat havainnot näkymistä ja kohdatuista ihmisistä ovat kiinnostavaa luettavaa. Samalla tempautuu mukaan kertojan murheisiin lasten tapaamisesta, yksinäisyydestä. Tälle miehenretaleelle alkaa toivoa pelkkää hyvää, suhtautua häneen lämpimästi. Takakannen kuvaus synkän humoristisesta kuvauksesta jää kuitenkin askarruttamaan. Olenko menettänyt huumorintajuni, kun ei yhtään naurata?

Maja Lunde, Mehiläisten historia

Mehiläisten historiassa vain kirjailija on norjalainen. Kaikki muu onkin kansainvälistä: tapahtumapaikat, globaalit ongelmat. Kirjassa kulkee vuorotellen kolme tarinaa. Varhaisin kertoo mehiläistenhoitajasta, joka elää Englannissa 1800-luvun puolivälissä, seuraava USA:ssa asuvasta mehiläisten hoitajasta vuoden 2007 jälkeen, kolmas entiseen Kiinaan sijoittuvasta dystopiasta vuoden 2098 jälkeen. Kaikissa on mukana mehiläinen.

Kertomukset liikkuvat yksilötasolla, perheen piirissä, mikä tekee niistä helposti luettavaa. Mutta perheiden kohtalot kietoutuvatkin mehiläisten elämään, joka lopulta ratkaisee koko ihmiskunnan tulevaisuuden. Se puolestaan tekee tarinoista hyytäviä, koska Lunde on selvittänyt, miten riippuvaisia hedelmä- ja viljasadot ovat mehiläisistä, ja miten katastrofaalista olisi niiden häviäminen maapallolta. Lukija ei voi tuudittautua siihen, että tämähän on vain kuvitelmaa. Nimittäin USA:ssa koettiin vuonna 2006 valtava mehiläiskato, jolle ei löytynyt yksittäistä syytä. Meidän pitääkin olla huolissamme.

Kolme kertomusta liittyvät toisiinsa, joten dystopioita karttavakin saa luvan kurkistaa vastenmieliseen tulevaisuuteen, jos aikoo kirjan kokonaan lukea. Romaani mehiläisten tärkeydestä on varmaan hyvä tapa herätellä meitä todellisuuteen. Ainakin norjalaiset kirjakauppiaat valitsivat Lunden teoksen vuoden 2015 parhaaksi kaunokirjalliseksi teokseksi.


Aslak Nore, Meren hautausmaa 

Tässäpä vasta mukaansa tempaava kirja lukijalle, joka tietää ulkomuistista, ketkä taistelevat toisiaan vastaan Afganistanissa, keitä ovat jihadistit ja kurdit, Peshmerga ja Isis. Kannattaa myös olla selvillä Norjan saksalaismiehityksestä sekä kiinnostunut rannikkolaivojen yksityiskohtaisesta tuntemuksesta. Lisäksi ei pidä suuttua, jos ei voi luottaa yhteenkään kirjan päähenkilöistä, jos matto vedetään alta kerta toisensa jälkeen. Sehän on vain piristävää. Eikun lukemaan! 

Jännärin tapahtumat sijoittuvat nyky-Norjaan ja sodanaikaiseen Norjaan ja toisaalta Afganistaniin ja Kurdistaniin. Tarina seuraa laivanvarustajasukua, jolla on synkkä salaisuus vartioitavanaan. Osa haluaa sen paljastaa, osa salata. On kysymys rehellisyydestä ja totuudesta ja toisaalta valheesta, joka romuttaisi koko Norjan hienon historian kunniakkaana maana. Totta puhuen tämä mahtipontinen salaisuus jää minulta käsittämättä - onko sillä nyt väliä, upposiko tietty alus englantilaisten miinaan vai saksalaisten räjäytykseen.

Norjan osuudet ovat kiinnostavaa seurattavaa. Saa tietää, että saksalainen miehittäjä saattaakin olla natsismia kammoava vastarintamies. Ja että kulttuuriapurahoja jakava säätiö on savuverho asekätkentäoperaatiolle. Ja oikeastaan tässä tapellaankin perinnöstä, ihan rahasta ja omaisuudesta, ei niinkään Norjan maineesta. Itse asiassa kirjan henkilöistäkään harva on sitä, miltä näyttää ulospäin. 

Mitä pitemmälle 477-sivuinen jännäri etenee, sitä useammin lukijaa potkaistaan nilkkaan. Totta vai valetta, vierastaistelija vai maanpetturi, kurdien puolella vai heitä vastaan? Jos tarinaan ei olisi kytketty Lähi-Idässä hääräilevää, selleissä kidutettuna viruvaa ja välillä merenpohjaan sukeltavaa tiedustelijaa, olisin pysynyt kärryillä kaiken aikaa. Lopulta kuitenkin alkoi tuntua, että kirjailija kovin mielellään esitteli tietämystään aavikoiden vastakkainasettelusta ja taisteluiden vaaroista. Tarina olisi toiminut ilman niitäkin.

Suosittelen lämpimästi kaikille jännärin ystäville, jotka tykkäävät siitä, että heitä huijataan ja että tarinaan tungetaan kaksi kertaa enemmän aineksia kuin siihen mahtuu. Toimii muuten muistitestinäkin lukemattomine henkilöineen ja juonenkäänteineen.


Geir Gulliksen, Kertomus eräästä avioliitosta

Jos odotat raikkaita tunturituulia ja norjalaisia villapaitoja, tämä kirja ei ole sinua varten. Päähenkilöt voisivat yhtä hyvin asua New Yorkissa tai Kouvolassa. Gulliksen keskittyy vain kahden ihmisen, miehen ja naisen, parisuhteeseen. Ja keskittyykin sitten kunnolla.

Pari on eroamassa, ja mies haluaa ymmärtää mitä heille on tapahtunut. Seuraa mielenkiintoinen kertojavalinta. Koska nainen ei osaa puhua omasta osuudestaan, mies sanoittaa naisen kokemukset avioliitosta. Mies kertoo - keksii - mitä nainen on milloinkin ajatellut, kokenut, tuntenut, sanonut silloinkin kun mies ei ole ollut paikalla. Huomasin hiukan ärsyyntyväni ja ymmärtäväni rahtusen kulttuurisen omimisen synnyttämää kohkaamista. Nainenhan ei pukeudu polven alle ulottuvaan hameeseen ja siistiin jakkuun lähtiessään polkemaan töistä kilpaa muiden pyöräilijöiden kanssa. Yksi kertojamoka levittää epäluuloa muitakin väitteitä kohtaan.

Ja väitteitähän riittää. Liitto on alussa molempien mielestä ainutlaatuinen koko maailmassa. Niin ainutlaatuinen, että se kestää vapauden kiintyä muihinkin. Vuosien avioelämän ja kahden lapsen jälkeen nainen törmää kiinnostavaan mieheen. Ai niin, onhan kirjassa sentään norjalaista hiihtourheilua! Aviomies tietää ja sietää niin kauan kuin tuntee vielä olevansa naisen maailman ykkönen. Mustasukkaisuus kuitenkin hiipii rakoilevan liiton keittiöön ja sänkykamariin. Gulliksen taitaa pyrkiä osoittamaan, kuinka huvittavalta näyttää, kun yritämme muokata itsestämme jotain muuta kuin olemme. Kuin pisteenä i:n päälle satuin lukemaan Helsingin Sanomista Laura Frimanin kolumnin En halua avointa suhdetta. "Loputtomien valinnan mahdollisuuksien maailmassa - - - on ennen kaikkea vapauttavaa, että jotakin on vain yksi."

Asetelma on herkullinen, kirja vain 200-sivuinen. Sen takia sen pystyy lukemaan, vaikka kertojamiehellä on vain kaksi asiaa. Hän jauhaa jauhamistaan omia ja vaimonsa (kuviteltuja) mielenliikkeitä eri tilanteissa. Joskus sanottavan tajuaa, välillä se sotkeutuu omaan näppäryyteensä: "... itsesuojeluvietti - kuin ohut rasvakerros paljaiden luiden päällä. Kuin pienen valkoisen rummun kalvo, jota kukaan ei halua kuunnella."  

Napanöyhdän kaivelun vielä kestää, mutta ne sänkykamarijutut, hohhoijaa. Varmin tapa poistaa seksistä hurma on kertoa siitä sanoin. Tässä piehtaroidaan pedissä ahkerasti ja selvitetään teknisellä tarkkuudella missä kunkin kädet ja muut vartalonosat kulloinkin ovat. Olisi jännittävämpää lukea miten mopataan laitteella satametrinen käytävä, sentti sentiltä.  Hienoin eroottinen kohtaus lukemissani kirjoissa on Heidi Köngäksen Luvattu-romaanissa. Piikatyttö osuu istumaan ihastuksensa kohteen viereen pirtinpöytään, ja penkillä hänen ja miehen sormet koskettavat toisiaan. Sillä latauksella olisi valaissut koko pirtin, jos olisi ollut sähkölamppu. Gulliksenin vällyepisodit lähinnä nukuttavat.

Mutta kannattaa lukea tämäkin parisuhdetarina, muistaa vain ottaa välillä lisähappea. Jos sitten kaipaa niitä vuonoja ja rehtiä maalaiselämää, voi aloittaa Anne B. Ragden Berliininpoppelit-sarjan. Minä ainakin jäin koukkuun. Niissä todistetaan, että Norja on kalteva maa, kuten Juice Leskinen sanoo.

 

Nina Lykke, Kohonnut riski

Sattuipa hauskasti, kun heti yhden aviokriisi- ja uskottomuustarinan perään tartuin saman aiheen kirjaan. Muuta yhteistä kuin teema näillä kahdella norjalaiskirjalla ei paljoakaan ole. Lykken kirjassa nainen kertoo tarinaansa itse. Hän on mielestään ihan ok -avioliitossa Akselin kanssa kunnes  ottaa vahingossa somessa yhteyden vuosikymmenten takaiseen poikaystäväänsä Björniin. Suhdehan siitä kehittyy, ja sen kehittymistä seurataan tiiviisti.

Lykken tarinassa, toisin kuin Gulliksenilla, on muutakin elämää kuin salasuhde. Nainen on lääkäri, ja yleislääkärinä hän hoitaa päivittäin tunnollisesti monenlaisia potilaita ja sairauksia. Mielessään hän kuitenkin vastaanotoillaan kiukkuaa asiakkaita, jotka käyvät nillittämässä pienistäkin vaivoistaan ja vaativat ensi töikseen magneettikuvauksen, verikokeet ja röntgenit ennen kuin lääkäri ehtii kunnolla tutkiakaan. Lykken kertojanainen suomii norjalaista yhteiskuntaa, joka tarjoaa ihmisille mahdollisuuden ainakin vaatia perinpohjaisia tutkimuksia valtion piikkiin. Suomii hän mielessään potilaitakin, joilla on otsaa tulla vaatimaan hoitoja masennukseensa, joka johtuu siitä, että joka vuosi täytyy lähteä samaan paikkaan ulkomaille viettämään lomaa. Hän raivoaa mielessään Paksukaista, joka käy säännöllisesti vastaanotoilla edellyttämässä monenlaisia palveluja vaikkei itse edes aio tehdä kuntonsa hyväksi mitään. Kauheita nuo norjalaiset, vai mitä? Lukija hykertelee saadessaan suoraa puhetta meidän nykyihmisten härskiydestä - kaunokirjallisuus on varmaan ainoa paikka missä ihmisille saa enää sanoa suorat sanat näiden typeryyksistä.

Toinen virnuilun aihe on lääkäripariskunnan asuinalue, joka on omasta mielestään boheemiuden ja suvaitsevaisuuden tyyssija. Mutta annas olla, jos joku uskaltaa poiketa kaavasta - sitä ei suvaitsevuus siedä. Kertojakin levittelee vaatteita ympäri vasta siivottua huushollia, ettei näyttäisi niin poroporvarillisen siistiltä, kun on spontaaneja naapureita tulossa kylään.

Valkoisen keskiluokan sietämätön keveys, kuten takakansi määrittelee teeman, on kuvattu mukaansa tempaavasti, huumorin ja lämmön kautta. Siksi kirja on kiva lukea, vaikkei aviokriisin kuvaus jaksaisikaan kaiken aikaa innostaa. Ainoa ihmettelyn aiheeni on kirjan loppupuolella, jossa marssitetaan yllättäen kertoja tapaamaan äitiään palvelutaloon. Tuntui vähän irralliselta muusta kokonaisuudesta. Mutta kannattaa ehdottomasti lukea ja miettiä ennen kuin seuraavan kerran varaa aikaa julkiseen terveydenhuoltoon toisten kustannuksella.


Britt Karin Larsen, Finnskogen, elämän kehto

Tässä ympäristössä en olekaan ennen pyörinyt kirjallisuuden avulla. Ollaan 1800-luvun puolivälin Norjan ja Ruotsin suomalaismetsissä. Kirjasarjan avausteos kuvaa pienen etnisen vähemmistön, suomalaisten, muutamaa jäsentä. Nämä yrittävät tulla toimeen karuissa maaseudun oloissa, kun ympärillä asuvat ruotsalaiset ja norjalaiset pitävät heitä lähes villi-ihmisinä. Ensimmäisessä osassa ei vielä nouse sellaista henkilöhahmoa, jonka vaiheita seuraisi myötätuntoisena. Nyt kuvaillaan enemmänkin niukkoja oloja, joissa nälkä, hylkäämiset, lasten kuolemat, lapsityövoiman käyttö tai naisen täydellinen turvattomuus ovat arkea. Ihmiset seuraavat viettejään, pappi turhautuu kansan sivistämispuuhissaan niin, että sortuu itsekin viinan ja naisten lumoihin. Kukin yrittää pärjäillä miten parhaiten taitaa.

Itse asiassa tuon sanottuani mietin, oliko elämä lähes 200 vuotta sitten pohjimmiltaan ihan erilaista kuin nyt. Puitteet vain ovat erilaiset, selviämisen esteet toiset.

Pahoittelut, tulee pieni ylimääräinen viive norjalaiskirjojen kommentteihin. Sain kauan sitten varaamani kirjan luettavaksi. Syytän siis Helena Juntusta. Hän on kirjoittanut Petri Tammisen toimittaman kirjan Joskus liikaa, aina liian vähän - Oopperalaulaja Helena Juntusen elämäntarinoita. Kirjaa ei vain pysty laskemaan käsistään, ellei sitten nukahda yöunille sen kanssa. Se on kielen ilotulitusta, jossa kirjoittaja kertoo oopperan ja laulajan arjesta esityksissä, kulisseissa, keikkamatkoilla. Loiston ja kimalluksen edestä vedetään esirippu, saamme tietää miltä laulajasta tuntuu eri orkestereiden, eri kapellimestareiden kanssa työskentely, miten arvostelut musertavat tai nostavat pilviin. Juntunen kertoo kommelluksista ja vastoinkäymisistä lavalla ja työyhteisöissä ja siitä kun kaikki puhaltavat samaan hiileen. Tarina ripottelee hauskuuksia tyyliin mitä voi tehdä, kun vastanäyttelijä haisee savusillille sentin päässä naamastasi? Voi työntää hänen suuhunsa kurkkupastillin. Tarinat on kirjoitettu melkein runotyylliin pelkistetyin lausein - äh, minä vain pilaan kun yritän kuvailla miten hieno paljastava ja iso lukukokemus tämä on, lukekaa itse! 

Kysymys: miksi yksi ihminen saa useamman kuin yhden huippulahjan elämäänsä, Helenakin laulajuuden ja kirjallisen taituruuden? 

P.S. Ei tarvitse tykätä oopperasta voidakseen nauttia tästä kirjasta.

Vigdis Hjort, Onko äiti kuollut

Kovia pohtimaan ihmissuhteita nuo norjalaiset. Jo kolmas samantapainen kirja helmikuun lukemistossa Gulliksenin ja Lykken seuraksi. Tässä tarinassa perheestään irti riistäytynyt tytär selvittelee äitisuhdettaan. Hän on nuorena vastavihittynä lähtenyt yhtäkkiä uuden rakkauden perässä USA:han, perustanut perheen ja luonut uran kuvataiteilijana. Nyt hän on palannut Norjaan kotikaupunkiinsa ja haluaa selvitellä välit äitinsä ja siskonsa kanssa.

Minäkertoja annostelee ajatuksiaan sen verran verkkaisesti, että lukija ihmettelee pitkään, miksi välit perheen kanssa ovat poikki. Teksti etenee sykäyksin, välillä pitkää pohdintaa, lähinnä omien ajatusten ja muistikuvien selvittelyä, mutta usein sivulla on vain lause tai pari. Toimii.

Tytär haluaa tavata äidin ja siskon mutta nämä torjuvat hänet vihaisesti. Vähitellen syyt alkavat selvitä lukijallekin, kun tytär kuvailee tilanteita lapsuudestaan. Nyt lukijakin pääsee mukaan ja ymmärtää, miten poikkeuksellinen lapsen ja vanhemman suhde on, varsinkin äidin ja tyttären. Kuten eräs kuusaalainen lastenpsykiatri joskus sanoi: "Hyvän äidin menettämisestä toipuu aikanaan, huonon äidin menettämisestä ei koskaan."

Tarina on rakennettu tarkasti. Juuri kun malttamaton lukija alkaa ihmetellä, eikö tässä päästä eteenpäin, kun ainoat tapahtumat ovat äidin stalkkaaminen ja mökillä puuhastelu, ja muuten vain vispataan samaa perheriitakuviota, kertoja alkaa avata ikkunoita lapsuuden traumaattisiin kokemuksiin. Ehkä pinnaa ei olisi tarvinnut vetää näin kireälle? Mutta se tuntuu olevan nykytyyli, elokuvatkin ovat usein ylipitkiä, aikuiskasvatusta. Kolmen neljän norjalaiskirjan perusteella syntyy kuitenkin jännä uusi mielikuva norjalaisista: tykkäävät ja osaavat paitsi hiihtää myös tutkiskella sielunsa syövereitä.


Marie Aubert, Mikään ei voisi olla paremmin

Valitinko edellä tarinoiden venyttämisestä? Nyt ei tarvitse. Sanotaankohan 144-sivuista kirjaa pienoisromaaniksi vai pitkäksi novelliksi, ja onko luokittelulla mitään väliäkään? Aubert osaa tiivistää perheen tilanteen vain olennaisiin hetkiin ja puheenvuoroihin, muutamiin päähenkilön ajatuksiin, ja asia tulee selväksi.

Asetelma on klassinen: henkilöt kokoontuvat yhteen viettämään muutaman päivän mökillä, ja jännitteet kasvavat. Nytkin on kysymys perhekuvioista kuten yllä kuvatuissa teoksissa. Onko perhekriisi hittiaihe norjalaiskirjallisuudessa vai ovatko suomalaiskustantamot vain poimineet juuri tämän aiheen tekstejä? Ei tietoa, mutta jännän erilaisen kuvan nämä kirjat antavat norjalaisesta elämänmenosta kuin ne hiihtokilpailuiden punaposkiset kaunottaret ja reippaat komistukset. 

Tällä kertaa puidaan lapsettomuutta. Yksi yrittää saada munasolujaan pakastetuiksi, sisko on lopultakin raskaana ja aiheuttaa kateutta, siskokset taistelevat äidin suosiosta vaikka eivät paljoakaan arvosta tämän ajatuksia. Miehet aiheuttavat pettymyksiä, ja loppuratkaisu jättää kylmän olon. Mutta teksti vetää hyvin, keskitytään olennaiseen. Lukija näkee asiat selkeämmin kuin minäkertoja - samaan tapaanhan P. G. Wodehouse antaa meidän ymmärtää Bertie Woosterinsa kuvaamat tilanteet oikeassa valossa, vaikka olemme hänen näkökulmansa armoilla. Se se vasta on taito.


Roy Jacobsen, Näkymättömät

Nyt ollaan ytimessä, saaressa keskellä norjalaisvuonoa jossain menneisyydessä, ehkä toisen maailmansodan vaiheilla. Pienellä saarella asuu perhe, kolmen sukupolven joukko on tarinan mittaan viiden kuuden hengen kokoinen. Päähenkilönä on nuori Ingrid, alussa vasta pikkulapsi, kirjan edetessä nuori aikuinen. Aikuiseksi pitääkin kasvaa yhtäkkiä, kun vanhempi polvi kuolee ja sairastuu.

Merkillistä, miten saaren elämään tempautuu mukaan, vaikka kaikki on niin vierasta - meri, kalastus, myrskyt, elämäntyyli. Sitäkin merkillisempää, kun huomaa, ettei saarelaisten päivissä ole juuri muuta kerrottavaa kuin arkinen aherrus. Teksti vie mukanaan, sen yksinkertaisuus puhuttelee. Kalastetaan, siivotaan saalis ja kalastusvälineet, myydään kuivatut kalat, hoidetaan lehmiä ja mietitään hevosen tarpeellisuutta. Myrsky, tapaturmat, kuolemat, ilot ja yllätykset kuvataan lakonisen toteavasti. 

Toisin kuin yhtä lyhyessä Finnskogenissa tässä kirjassa ehtii päästä henkilöiden pään sisään, eniten tietysti nuoren Ingridin. Hänen pitää kehittyä äidin ja isän pikkutytöstä ensin koululaiseksi ja sitten vastaamaan koko porukan elämästä. Kasvu tapahtuu olosuhteiden vaaltimana, luonnostaan, tarinaan ei sisälly päälleliimattuja syvällisiä pohdintoja.

Repliikkejä on harvassa. Olisi kiinnostavaa tietää, onko suomentaja Pirkko Talvio-Jaatinen keksinyt käyttämänsä murteen itse, vai puhutaanko jossain päin Suomea oikeasti tuollaista murretta. Paikoin vähän särähtää. 

Mutta suosittelen lämpimästi ja ryntään Kuusankosken kirjastoon nappaamaan jatko-osan esittelyhyllystä ennen kuin joku muu ehtii ja meritunnelma häipyy omasta päästä.

 

Lisää norjalaiskirjoja tulossa, kunhan ehdin lukea

Eijaleena Martikainen

tiistai 16. tammikuuta 2024

 
 
Tammikuussa meiltä kysytään, kumpi on parempi, lyhyt vai pitkä kirjan nimi.

https://kyyti.finna.fi/Content/lukuhaaste 


Thomas Bernhard, Pakkanen

Vuodenvaihde on tarjonnut kuusaalaisille niin satumaisen kauniita lumisia maisemia, etten muista vastaavaa. Kireät pakkaset eivät pitele poissa poluilta, täällä riittää monenlaisia tunnelmia rannoilla ja metsämaisemissa. Oikein odotin, että pääsen käsiksi ensimmäiseen Kyyti-haasteen kirjaani nimeltä Pakkanen. Halusin verrata kokemuksiani kirjailijan kanssa. Nolosti kävi.

Mikä noita itävaltalaisia oikein vaivaa? He asuvat uskomattoman kauniissa maassa, upeiden alppimaisemien keskellä, rakentavat suloisia kyliä ja koristelevat talonsa  kesäisin kaikkialle ryöppyävillä kukkaistutuksilla. Thomas Bernhard ei ole ainoa itävaltalainen, jonka tekstissä ei ole jälkeäkään siitä idyllistä.

Kirjan kertoja on palkattu pitämään silmällä erään lääkärin veljeä, joka on vetäytynyt pikkukylään muusta maailmasta eristäytyneeseen alppilaaksoon. Veli löytyy, ja sen enempää en voikaan kirjasta kertoa, koska jätin sen kesken sivulla 38. Ei siinä ollut siihen mennessä vielä yhtään pakkasta. Oli vain kaikesta kiukutteleva veli ja vastenmielinen kyläyhteisö, jossa ei ollut ensimmäistäkään valopilkkua. 

Kirja kannattaa ehdottomasti lukea. Lieveteksti kertoo kirjailijan olleen arvostettu ja tuottelias, joten vika oli nyt lukijassa. Voisiko joku muu hoitaa urakan puolestani? Paljastan keskeyttämiseni, koska haluan rohkaista kaikkia lukemaan vapautuneesti. Lukemisen ei pidä olla suoritus eikä keskeyttämisen epäonnistuminen. Kirjaa ei yleensä pidä nakata nurkkaan muutaman ensimmäisen sivun perusteella. Annan sille mahdollisuuden yleensä 30 sivun verran. Jos ei siihen mennessä mikään nappaa - kieli, tarina, tyyli, ihmiskuvaukset, uusi tieto maailmasta - siirryn seuraavaan. Korkeassa 73 vuoden iässä ei o pakko jos ei taho. 


Markku Aalto, Kaikki päivät maailman loppuun asti

Jaaha, Kyyti-haaste ei näköjään aio päästää lukijaa helpolla. Aallon romaania aloitellessani sain pakottaa itseni keskittymään ja puurtamaan eteenpäin, sen verran vaivalloinen olo siitä alkuun tuli. Raamantunlauseita, kiihkeää tajunnanvirtaa. Ensin tekstissä ei tunnu olevan mitään mieltä, se vaikuttaa houreisen pään mielivaltaiselta tilitykseltä. Mutta kun sitä hiljentyy miettimään, lauseissa alkaakin olla jokin oma järkensä.  Ja koska sivuja on vain 218, tehtävä ei voi olla liian vaativa. Nyt en jätä kesken, varsinkin kun edellisen kanssa kävi kuten kävi.

Yllättäen teksti alkaakin vetää, kun siihen ilmestyy eläviä ihmisiä ja nykymaailmaa. On firma, joka palkkaa guruksi nousseen arvokonsultin tekemään itselleen myyvää profiilia, on konsultin avuksi pantu firman nuori työntekijä ja kolmantena osapuolena konsultin oman yrityksen työntekijä. Näiden kolmen kesken alkaa piirileikki, jossa jokainen on tekevinään yhteistyötä mutta käykin valtataistelua. Peliä pelataan näennäisen sivistyneesti, mutta lukija saa tietää miten pinnan alla kuohuu.

Työyhteisön valtapeli jättää kylmäksi, eikä yksikään kolmikosta saa minulta myötätuntoa, en samastu kehenkään. Se johtuu varmaan siitä, että jokainen on vailla taustaa, kenenkään menneisyyteen ennen työurien alkua ei saa tutustua, ei tule selitystä siihen, miten heistä kasvoi tuollaisia. Tämä on takuulla tietoinen valinta kirjailijalta: kaksiulotteisia ihmisiä, pelinappuloita, joiden elämä tai kohtalo ei merkitse työyhteisössä mitään.

Arvoprojektia kuvatessaan kirja esittelee yritysmaailman raadollisuutta, työntekijöiden armotonta kohtelua, sitä miten talouselämä vieraantuu luonnosta ja maailman todellisuudesta. Rinnalla kulkee kaiken aikaa arvoista suoltavaa jargonia, joissa ei tunnu olevan päätä eikä häntää, varsinkin kun se yhä enemmän sekoittuu lainauksiin Raamatusta ja filosofeilta. Vähitellen pohdinnat alkavat muuttua mielenterveyspotilaan syöksykierteeksi. Kirjan Korinttolaiskirjeestä lainattu mottokin sanoo: jos joku on olevinaan viisas tässä maailmassa, hänestä täytyy ensin tulla hullu.

Kirjan lopussa tarina muuttuu  yllättäen jännäriksi. Tyylinvaihto tulee vähän puskista, mutta kyllä tätä kirjaa lukiessa muutenkin etupäässä ällistytti, hämmensi ja ihmetytti. Että tuollaisiakin tarinoita kirjailijoiden päissä syntyy. Sellaiseen uppoutuminen vaatii useamman raikkaan lenkin satumaisen lumisissa Kuusaan maisemissa. 

 
 Jenny Colgan, Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua 

Tämäkin kirja vaatii reippaan lenkin raittiissa ulkoilmassa, sen verran leiväntuoksuiseksi se olon jättää. Teos on ilmeisesti sitä muodikasta chick-litiä, mimmikirjallisuutta. Ennen vanhaan puhuttiin viihdekirjallisuudesta, sitten lukuromaanista. Erikoista - eikös kaikki romaanit ole tarkoitettu luettavaksi?

Pollyn avioliitto on kariutumassa, yritys menossa konkurssiin ja koti myynnissä. Polly löytää väliaikaisen asunnon pengertien yhdistämältä saarelta kamalasta röttelöstä Cornwallin rannikolta. Tässä kirjassa ei jäädä pohdiskelemaan syntyjä syviä, tässä rynnitään eteenpäin tapahtuma tapahtumalta letkeästi replikoiden. Nuoren naisen ympäristöön kerääntyy tietenkin joukko komistuksia. On tummansinisin silmin varustettua kalastajaa, romanttisen salaperäistä amerikkalaista mehiläistarhuria, äreää mutta hyväsydämistä lääkäriä. Siitä vain valitsemaan!

Onneksi päätähti ei kiinnitä huomiotaan niinkään parveileviin miehiin kuin elantonsa hankkimiseen. Tykkään tarinoista, joissa kääritään hihat ja ryhdytään kohentamaan paikkoja. Pollykin ryhtyy. Hänen kuuraamistaan ja leipomistaan ei ehkä ole kuvailtu niin tyylikkäästi kuin uunin rakentamista Antti Hyryn Uunissa tai talon remontointia ja pihapiirin raivaamista norjalaisen Anne B. Ragden Berliininpoppelit-sarjassa, mutta samassa asiasta siinä on kysymys - uuden luomisesta.

Herkullinen hotkaistava tämä Colganin kirja on. Saa viettää aikaa erikoisessa saarentapaisessa paikassa Englannin lounaisrannikolla, kuvitella kalastajien elämää myrskyävällä merellä ja oppia, että englantilaisetkin osaavat leipoa hyvää leipää, jos vain yrittävät. Kirjan lopussa on jopa erilaisten leipomusten reseptejä. Sellaisia on aina kiva lukea, vaikken minä koskaan Outi Pakkasen Anna Laineenkaan reseptejä itse kokeile.

 


Claudia Gallay, Tyrskyt

Huvittavaa, miten samoista aineksista kahden kirjan tarinat on rakennettu, ja silti niiden tunnelma on ihan erilainen. Sattumalta aloitin tämän Ranskan rannikolle sijoitetun kertomuksen heti Cornwall-kirjan jälkeen. Molemmissa oltiin pikkukylässä meren rannalla, majakan valo loisti pimeällä, päähenkilö ja hänen kiinnostuksensa kohde olivat muualta tulleita, molemmissa oli rannalla odottava nainen, jonka omaiset meri oli vienyt. Oli erojakin; toisessa esiintyi kesy rotta, toisessa kesy lunni. 

Ei tarvinnut kauaa lukea, kun suurin ero kirjojen välillä kävi selväksi. Edellinen tarina eteni reippain askelin kohti tulevaisuutta, tämä taas ei tuntunut etenevän ollenkaan. Gallayn Tyrskyn henkilöt olivat jämähtäneet salaisuuksiinsa ja elivät kylässään enimmäkseen toisilleen tiuskien. Siksi hämmästytti, miksi minäkertoja oli niin kiinnostunut heidän asioistaan ja menneisyydestään. Ehkä työ lintujen tarkkailijana oli sen verran puuduttavaa, että piti ruveta tonkimaan kyläläisten taustoja. Suurin syy oli kuitenkin se toinen muukalainen, kiehtova Lambert.

Nyt tarjoan lukuvinkin: jos ei millään voi ajatella sivun 177 kohdalla  jaksavansa samaa vatulointia sivulle 477, voi hypätä suoraan sivulle 428. Salaisuus ratkeaa siitäkin jatkaen. Aina en ymmärrä, miksi kirjan täytyy olla pitkä, jos pituutta saadaan lisää vain mitäänsanomattomin keskusteluin tai toistelemalla lyhyin lausein näkymiä: Villapaita oli karhea. Kissa oli valkoinen. Jos kerronta on niin rikasta kuin Anni Kytömäen Kivitaskussa, tarina saa ilomielin kestää 645 sivua, mutta jos se muistuttaa omaa kauppalistaa, niin punakynä esiin. Sama venyttäminen tuntuu olevan muotia elokuvissakin, jopa dekkarisarjoissa. Joten: kiitos kirjasta, nautin osan.

 

 
Heidi Köngäs, Hyväntekijä

Kertoja on teini-ikäisen pojan yksinhuoltaja, joka tekee kahta työtä tarjotakseen pojalleen hyvät kotiolot. Se onnistuu. Hänellä on vanhat vanhemmat, äiti dementoitunut ja isä huonosti käyttäytyvä äksyilijä, joten tyttären on yritettävä oman elämänsä ohella hoitaa vanhempiensakin asioita. Tämä puoli naisen elämästä ei puolestaan onnistu, koska sellainen ei ylipäätään ole mahdollista. Kaikki jää aina kesken, hyvin hoidettua tilannetta seuraa heti uusi katastrofi.

Naisen elämässä on suorastaan tilaus lämpimään parisuhteeseen, jossa joku pitäisi hänestäkin huolta. Ihana miestarjokas löytyy, mutta eikös hän olekin lääkäri ilman rajoja, lähtee paljon varoittamatta pelastamaan maailman köyhiä ja sairaita jossain kaukana. Hänen tyttärensä on kärsinyt koko elämänsä siitä, että isä on hylännyt hänet muiden tarvitsevien tähden. Nyt samaa kärvistelyä jatkaa kirjan kertojanainen, joka ei tahdo millään löytää sopivaa olotilaa tarrautumisen ja irti päästämisen välillä. Olisipa epäuskottavaa, jos sellainen tila löytyisikään. 

Missä Charles Dickensin romaanissa onkaan rouva, joka harrastaa intohimoisesti lähetysseuran tukemista ja omistaa elämänsä jonkin kaukaisen kansan pelastamiselle aivan epäkäytännöllisin keinoin? Samalla hänen omat lapsensa pyörivät huushollissa laiminlyötyinä ja vailla vanhemmuutta. Dickens kuvaa rouvan touhut riemastuttavan hauskasti, rivien välissä ristiriitaa esitellen, ja lukijalla on hauskaa vaikka riipaiseekin lasten puolesta. Heidi Köngäs puhuu samasta asiasta: tuntuu että joidenkin on helpompaa jättää vastuullaan olevat ihmiset ja karata pelastamaan vieraita kaukana jossain. Onhan se niin sankarillistakin. 

Hyvin kerrottu, hienosti etenevä lyhyt romaani, jossa on yhden ihmisen vaativa elämäntilanne iloineen ja suruineen kuvattu mukaansa tempaavalla tavalla. Se vain vähän ihmetyttää, miksi tarinan ikäihmiset ovat niin ikäviä olioita. Seitsemänkymmenen paremmalla puolella oleva äiti on dementoitunut, isä öykkäri, tyylikäs ranskalaisrouva pissaa kahvilassa alleen. Kirjan ilmestymisvuonna 2006 ei kai vielä huomattu, että jos 60 on uusi 40, niin 70 on uusi 50. Täydessä iskussa suurin osa senikäisistä.


Satu Rämö, Jakob

Tämä kirja ei ole Kyyti-lukuhaasteen virallisella listalla. Hotkaisin sen kuitenkin, kun sain napattua Kuusankosken kirjaston pikalainahyllystä. Voin suositella vilpittömästi; alle tosin kannattaa lukea Rämön ensimmäinen islantilaisdekkari Hildur ja toinen, Rósa ja Björk. 

Rämö parantaa otettaan kirja kirjalta. Ensimmäisen dekkarin suosio hämmästytti minua, teos on mielestäni jotain matkailuoppaan, surffauskurssin ja jännärin väliltä. Ehkä meilläpäin oli vain niin ihmeellistä, että joku suomalainen asuu Islannissa ja osaa kirjoittaa matkaoppaiden lisäksi dekkareitakin, ettei siinä hypetyksen tuoksinassa viitsitty huomautella itse teoksen laadusta. Toinen kirja on selvästi sujuvampi, islantilaisen maiseman elämän erikoisuudet on upotettu tarinaan luontevammin. Kolmatta osaa lukiessa liikutaan jo ennestään tutussa maisemassa, mutta kirjailija ilahduttaa edelleen uusilla, meille vieraan kulttuurin tavoilla ja luonnon merkillisyyksillä. 

Tarina kertoo hevostiloilla tapahtuvista laittomuuksista ja niihin kytkeytyvistä väkivaltaisuuksista.  Siinä sivussa kuvataan Hildurin tutustumista vastikään löytyneisiin siskoihin. Kirjan päähenkilö on nimen perusteella suomalaispoliisi Jakob, ja kolmas valokeila seuraa hänen taisteluaan lapsensa huoltajuudesta. Eikä tässä vielä kaikki. Jakobin myötä päädytään Suomen Lappiin, ja siellähän tapahtuu vielä yksi rikos. 

Kun tarina hajoaa eri maihin, lukijalla alkaa olla tekemistä kaikkien lankojen pitelyssä. Porukkaa on sivuilla kuin kalkuttalaisessa tyrmässä, joten toimii muistitestinä: kuka kukin on? Kertojaratkaisukin menee vähän erikoiseksi. Islannin tapahtumia kuvaa kertoja, joka tietää kaikki tapahtumat mutta vain Hildurin ajatukset. Mutta kun Hildur painelee Suomeen, niin Islannin rikoksia jää ratkomaan toinen poliisi, Beta pareineen. Nyt kertoja tietääkin myös hänen ajatuksensa. Vähän vinksallaan oleva ratkaisu.

Tapahtumia ja käänteitä kirjassa riittää vähintään tarpeeksi, niistä olisi saanut kaksikin dekkaria. Joukkoon on hämmennetty paikallista kansanrunoutta ja mystiikkaa kuin Wagnerin oopperoissa. Kaiken kukkuraksi tarina pyörähtää ihan lopuksi vielä kerran ympäri. Jatkoa näköjään seuraa. Lopputulos on vahvasti plussan puolella, mutta suosittelen lukemaan nopeasti, etteivät palapelin palaset ehdi hukkua.


Emma Donoghue, Ihme
Myönnän, meni aika monta sivua ennen kuin aloin ymmärtää, miksi itse Stephen King on sanonut tästä teoksesta: "Vastustamaton." Se on onneksi painettu ihan kirjan kanteen ja kannustaa lukemaan eteenpäin. 
 
Outo tarina pohjautuu historialliseen ilmiöön mutta on itsessään fiktiota, ei tapaustutkimus. Englantilainen sairaanhoitaja lähtee 1800-luvun puolivälin jälkeen Irlantiin keikalle. Hänen tehtävänään on varmistaa, ettei köyhän perheen pikkutyttöä ruokita. Niin juuri! Perhe väittää tytön elävän pelkällä vedellä, ja hänen luokseen virtaa ihmettelijöitä ympäri maailmaa lahjoituksineen. Kylän nokkamiesten toimikunta palkkaa tytön vierelle kaksi hoitajaa varmistamaan, ettei tyttöä ruokita salaa vaan kysymys on todella ihmeestä. Nyt nunnalta ja päähenkilöltä, Nightingalen kouluttamalta Krimin sodan sairaanhoitajalta, kysytään moraalia ja eettisiä arvoja. Syntyy ristiriitaa työnantajien vaatimusten ja omantunnon, kutsumuksenkin välillä. Nunna joutuu miettimään asiaa myös hengellisestä näkökulmasta - ihmehän tapahtuu katolisen uskon nimissä.

Paljon enempää juonesta ei voi kertoa spoilaamatta. Donoghuen nykyaikainen kielenkäyttö istuu mainiosti kuvaamaan toissavuosisadan ihmisten ajatuksia ja irlantilaista elämää. Lukija unohtaa ajallisen ja kulttuurisen etäisyyden ja tempautuu mukaan jännittämään lopputulosta. Stephen King tietää, mistä puhuu. Muuten, tarinasta on myös elokuva, jonka näkee Netflixissä.


Antti Hurskainen, Suntio

Hauska sattuma: Suntiossakin on sairas pikkutyttö niin kuin edellisessäkin lukemassani kirjassa Ihme. Joillakin on kyky kuvailla tiloja, tilanteita, ihmisten välisiä suhteita, tunteita muutamin oivaltavin lausein, kuin taidemaalari vetäisi kankaalle vain välttämättömimmän ja enemmän olisi jo liikaa. Luulen, että tämä Hurskaisen taito vangitsi minut lukemaan eteenpäin, vaikka tarinasta annettiin aluksi vain irrallisilta tuntuvia palasia. Pikku hiljaa kuva hahmottui tarkemmaksi, ihmiset asettuivat paikoilleen, ja tapahtumat alkoivat viedä mukanaan.

Päähenkilö on - yllättäen - suntio. Hän tekee työnsä tunnollisesti ja hoitaa yksinhuoltajana viisivuotiasta tytärtään Monikaa. Miten voi muutamasta arkisesta hetkestä rakentaa kuvan ihanasta isän ja tyttären suhteesta, kun tekstissä ei mitenkään tunteilla. Työnsä lomassa suntio keskustelee filosofisia seurakunnan kirkkoherran kanssa - väittelyt ovat kuin eri romaanista mutta sopivat kotikuvioiden seuraan luontevasti. Niissä Hurskainen saa päähenkilö-kertojansa kautta kyseenalaistettua isoja kirkkoa ja uskontoa koskevia asioita. Jännää on se, että suntio se vasta kunnon uskovaiselta vaikuttaakin viinaanmenevään ja tärkeilevään kirkkoherraan verrattuna.

Tyttären sairastuminen saa aikaan suntion elämässä käänteen tuloksena hänen kovasta pyrkimyksestään tehdä oikein ohi kaikkien sääntöjen ja moralisointien. Pysäyttävää, riipaisevaa. Kirjan loppuosa koostuu suntion kirjoittamista kirjeistä, joita hän kirjoittaa läheisilleen ja kaukaisemmille, jopa kodilleen. Hienoja pohdintoja, arkisia totuuksia mutta syvältä viiltäviä viisauksia. Miksiköhän Suntion teksti tuo mieleen iki-ihanan kirjailijan Elizabeth Stroutin... Olipa hienoa, että tämäkin kirja on Kyyti-lukuhaasteen tammikuun listalla, ei olisi ehkä muuten tullut huomattua koko teosta.

 

Tammikuu vetelee viimeisiään, yhteenvedon aika. Lukuhaasteen ensimmäinen tehtävä oli siis tämä: "Vuoden 2024 lukuhaaste aloitetaan teemalla, joka on helppo etsiä kirjahyllystä: Kirjan nimi on vain yksi sana tai kirjalla on pitkä nimi. Kumpi näistä teemoista puhuttelee sinua enemmän?"

Luin - tai aloitin - yhdellä sanalla nimettyjä kirjoja viisi, lisäksi olen lukenut Anni Kytömäen ihanan Kivitaskun ja Antti Hyryn Uunin aikaisemmin. Pitkänimisiä kirjoja luin kaksi, ja suosituksista olen tätä ennen lukenut Eeva Turusen poskettoman hauskan Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa. Lisäksi nappasin pikalainahyllystä välilukemiseksi Marita Toikan Sovituksen. Koska kaikki kirjat olivat jo valmiina ehdotuksina tarjolla lukuhankkeessa enkä valinnut itse, vastaukseni on helppo: en osaa sanoa. Mutta sen voin sanoa, että tosi kiva lukea valmiita ehdotuksia, joiden joukossa on vuosienkin takaisia julkaisuja ja sellaisia, joita en olisi tätä projektia ilman älynnyt lainatakaan. Ihan uudenlainen lukukokemus, kiitos!

Eijaleena Martikainen







   








  Maaliskuussa Kyyti-kirjastojen lukuhaaste tarjoaa kirjoja, joissa on kirjeitä. https://kyyti.finna.fi/themes/custom/files/lukuhaasteen_min...