tiistai 17. lokakuuta 2017

Ossi Viljakainen, kuusaalaisen paperimiehen perikuva


Ossi Viljakainen on työuransa aikana tullut tutuksi niin paperikoneiden kuin arkkisalin kanssa, oppinut kaiken kalantereista ja giljotiineista. Mutta miksi kuvataide on tullut hänelle niin läheiseksi, suorastaan iholle, viime aikoina?

Ossin isä oli koneenhoitajana Kymiyhtiöllä, ja sen huomasi kotioloistakin. Tässä asemassa olevalle yhtiö toimitti pilkotut puut, ja sähkö oli ilmainen. Äiti oli kotiäiti vaikka kävikin joskus pätkätöissä osuuskaupassa. Ossin lapsuus kuulostaa turvallisemmalta kuin monen muun joenvarren asukkaan: hän ei harrastanut uintiä tukkipuomeille asti.
- Ainoastaan silloin, kun Kajavan Jukka tuli kesäksi mummolleen, uitiin vähän pitemmälle. Jukkahan oli uimakoulunopettajana kotikaupungissaan Oulussa, ja mummolassa ollessaan hän opetti meillekin hyppimistä ja temppuja.

Rantakulmalla asui 40-50-luvuilla muitakin kuin yhtiöläisiä. Siellä oli autoilija, pari hevosmiestä, valtion puuseppä, suutari, kauppiaita, leipuri.
- Niskalantie oli oikein kauppakatu.

Ossi kävi kansakoulun jälkeen ammattikoulun kaksivuotisen yleislinjan, ja sen jälkeen hän meni tehtaalle töihin.
- Kun se oli tos silmis jatkuvastee ja kavereiden kanssa käytiin tehtaan edustalla soutelemassa. Saatiin kertoa työnantajalle, minne päin tehdasta haluttiin töihin. Suurin osa halusi paperi- tai sellutehtaalle. Niitä arvostettiin, jotka pääsivät sähkö- tai mittarikorjaamolle, kun ne oli olevinaan huippuoppilaita ja paikat huippupaikkoja. Mutta myöhemmin samat kaverit sanoi, että hävisivät valinnassa. Heillä oli pienemmät palkat kuin meillä.

Työt aloittaessaan Ossi Viljakainen oli liian nuori vuorotyöhön. Niinpä hän oli prässipoikana, laborassa, massanäytteitä ottamassa. Kuusitoistavuotiaana hän pääsi itsenäiseksi prässipojaksi vahtimaan, että huovat ja viira pysyvät paperikoneessa paikallaan.
- Jos paperirata meni poikki, prässipoika hälytti kuivan pään porukan, että tulkaahan hakemaan uutta päätä. Riippui massasta, kuinka usein sitä tapahtui. Joskus huonona päivänä rata saattoi katketa useamman kerran tunnissa, joskus taas vain kerran pari vuoron aikana.

Prässipojan työoloissa ei ollut kehumista. Kesällä kuumaa, talvella kylmä, istut paikallasi etkä voi lähteä mihinkään. Tätä kahdeksan tuntia putkeen.
- Koneenhoitajalle piti ilmoittaa, jos halusit vessaan. Eväät syötiin koneen äärellä, ja jos tuli ratakatko, eväät syrjään. Yöllä oli vähän vaikeaa pysyä hereillä, Ossi Viljakainen kertoo.

Vuonna 1962, 20-vuotiaana, Ossi pääsi toiseksi rullamieheksi - reserviporukkaan, ei vakinaiseksi. Nämä varamiehet menivät tilalle, jos joku vakituisista oli vaikkapa sairaana. Rullamies oli koneen kuivassa päässä.
- Vaihdettiin tampuri, kun se tuli täyteen. Muuten vaan seurattiin toimintaa. Minulla oli tietenkin  itse tehty lusa, jolla paperi katkaistaan. Puuseppäverstalla tehtiin meille lusien aihiot, ja niitä sitten vuoleskeltiin itse koneen äärellä silloin kun kone pelasi hyvin. Tehtiin useampi varastoon, että riitti. Puinen oli paras, muovinen lusa ei luista samalla tavalla. Kun  puukärki katkesi, vuoltiin uusi kärki. Lusat oli pitkäikäisiä, Ossi kuvailee tätä huipputeknologian äärellä käytettyä yksinkertaista työkalua.

Vaaran paikkoja riitti

Ossi Viljakainen tunsi hyvin Kymintehtaan paperikoneyksilöt.
- Vitoin oli sellain hiljaa kulkeva kapea vanha kone. Kolmoin oli vähän isompi toista laatua tekevä. Neloin teki etupäässä puupitoista paperia, se oli suurin. Samanlaista hommaa rullamies teki joka koneella.

Seuraavaksi Viljakainen siirtyi kalanterin apumieheksi PK neloselle. Se teki etupäässä painopaperia.
- Päällystämätön paperi kiillotettiin sillä koneella. Siinä istuttiin koneen äärellä ja vartuttiin. Meille kuului tampurin vaihto. Tyhjä tampuri piti ottaa pois, kun paperi oli kiillotettu loppuun. Apumies oli ylhäällä tekemässä omat tehtävänsä. Kiillotettava paperi vietiin kalanterin yläosaan ja pujotettiin teloille. Jos rulla katkesi, apumies kävi pujottamassa paperin uudestaan ylhäältä telojen väliin.

Työssä oli monta vaaraa. Apumiehen piti välillä kiivetä ylös ja tulla taas alas. Kun ei ollut hissiä, ylhäältä hypittiin laudalta laudalle "kuin orava", kun paperin päätä tuotiin pujotettavaksi. Vaarallisin paikka oli se, kun paperia syötettiin telojen väliin.
- Välillä se ei meinannut mennä, ja joku huusi että miä tuikkaan vähän sormella. Sehän vetikin sormenpään halki. Viisi- ja kuusikymmenluvulla työsuojelusta ei puhuttu mitään. Tänä päivänä siellä on hissi.

Vuonna -64 Ossi meni takaisin paperikoneelle rullamieheksi. Kone oli PK nelonen, joka teki aikakauslehtien painopaperia. Siihen aikaan koneet kävivät koko ajan, Ossi ei muista minkäänlaisia seisokkeja olleen markkinatilanteen takia.
- Tuotannonrajoitusseisokit keksittiin vasta myöhemmin.

Paperikone neloselta Viljakainen vaihtoi parin vuoden kuluttua arkkisaliin, koska sieltä tarjottiin kaksivuorotyötä. Vuonna -66 arkkisali oli vielä Kymintehtaalla amerikansalin yläpuolella. Tässä vaiheessa yhtiölle tuli ensimmäinen riisin käärintäkone, jolla piti pakata isoja paperikokoja. Se oli prototyyppi, puoliautomaattinen: riisit nostettiin käsin koneeseen, ja siitä ne menivät eteenpäin.
- Se ei onnistunut, kun täällä oli niin monia paperilaatuja ja -kokoja, oli kiiltävää ja mattapintaista. Kone oli käytössä vuoden verran, ja sitten se hylättiin. Minä sitten leikkelin riisikoneen giljotiinilla vapaapäivän tekijänä a-nelosia, Viljakainen jatkaa monipolvisen työuransa kuvausta.

Tämän vaiheen jälkeen arkkisaliin tuli leikkuri, joka leikkasi a-nelosia rullalta suoraan.
- Giljotiini jäi pois ja osittain myös naiset, jotka kääri pakkauksia. Leikkuri leikkasi a-nelosia, ja sen perässä oleva pakkauskone pakkasi niitä. Naisia tarvittiin enää koneen loppupäässä panemaan laatikkoon koneen sylkemät riisit.

Inssille näytettiin ovea

Kuusaanniemen valmistuttua Kymintehtaan arkkisali toimi vielä vuosia. Ossi Viljakainen siirtyi Kuusaanniemen arkkisaliin vuonna -73. Arkkisalissa oli työnjako sukupuolen mukaan.
- Jostain syystä naisille tuli tämä päähomma, miehet hoiti konetta ja vaihtoi rullia. Kone laski aina 500 arkkia kerrallaan laatikkoon ja siirtyi sitten seuraavaan laatikkoon. Meille jäi käärerullien laitto, leikattavien rullien asentaminen ja toiminnan varmistaminen. Vuosien mittaan automaatio lisääntyi ja työtehtävät jaettiin tasapuolisemmin naisten ja miesten kesken. Alussahan naiset saivat huonompaa palkkaa kuin miehet, ja siitä riitti jupinaa. Mutta lopulta pitkien neuvottelujen jälkeen ennen eläkkeelle lähtöäni viimeisellä koneella miehillä ja naisilla oli sama palkka.

Kuusaanniemeä
Arkkisalin työ oli urakkaluontoista. Piti tehdä määrätty määrä peruspalkan saadakseen, ja lisämäärästä sai lisää palkkaa. Henki työpaikalla oli pääosin hyvä. Neljän hengen porukan pitikin tulla keskenään toimeen, kun tehtiin työtä samalla porukalla kahdeksan  tuntia päivässä. Jos joku ei sopeutunut, hänelle alettiin vihjailla hakemisesta muihin tehtäviin. Työsuojelu parani sitä mukaa kuin työntekijät suostuivat käyttämään työnantajan tarjoamia varusteita, kuulosuojaimia ja turvakenkiä.
- Kuulosuojaimet tuntui aluksi hankalilta, oli tunne ettei osaa liikkua tehdasympäristössä ilman siihen kuuluvia ääniä, kun niiden perusteella oli tähän asti suunnistanut. Kuuloon oli kyllä tullut jo vikaa tätä ennen, Ossi kertoo.

Arkkisaliin ei kaivattu esimiehiä kovinkaan tiheästi. Nuoret paperikoneen insinöörit saattoivat uransa alussa käydä useinkin kyselemässä, onko laatu ollut hyvä.
- Ne tyrmättiin isommalla porukalla, että ei siellä tarvi joka päivä käydä, Ossi naurahtaa.

Työtaistelun tapaisenkin Viljakainen muistaa 60-luvulta.
 - Oli jokin epäselvyys, ja me päätettiin spontaanisti ilmaista mieltä panemalla koneet seis. Kylmähän meille tuli, kun koneet ei lämmittäneet, mutta istuttiin vaan. Isännöitsijä Estlander tuli paikalle ja uhosi kutsuvansa poliisit. Ei niitä kuitenkaan kutsuttu. Kerran Estlander kävi arkkisalissa ja huomasi, että palopostin eteen oli unohtunut hylättyjä arkkeja. Hän ei sanonut mitään, mutta hänen mentyään saliin ilmestyi konttoripäällikkö Oljemark. Miehet kysyivät, mitä asiaa konttoripäälliköllä tänne on, niin Oljemark kertoi: "Tuo on kuulemma minun syyni, että nuo paperit ovat palopostin edessä." Asia hoidettiin, Ossi hymähtää.

Isännöitsijä Estlander oli usein napit vastakkain porttivahtien kanssa. Hän nimittäin asui tehdasalueella johtokunnan huvilan vieressä olleessa talossa ja joutui kulkemaan kotiinsa porttivahtien silmien ohi. Nämä puolestaan näyttivät valtaansa mielellään, eikä meno sujunut aina mallikkaasti. Portista ei saanut ajaa polkupyörällä, ja kerran porttivahti juoksi lumihangessa Ossin perään, kun tämä oli hurauttanut portin läpi toisella polkimella seisten. Kerran taas Ossi oli pyrkinyt Ekholmin sillan portista autolla ilman oikeaa vihreää lupalappua, vieläpä yrittänyt huijata toisella vihreällä lapulla. Porttivahti ampaisi tarkastamaan eikä laskenut läpi. Vaikka Ossi seuraavalla kerralla pyrki ihan oikean lapun kanssa läpi, porttivahti ei avannut porttia, "kostoksi".

Satavitosia, omia töitä työajalla, ei kuulemma paperikoneilla ehtinyt oikein tehdä. Mutta arkkisalissa tuli tehtyä vastavuoroisia palveluksia. Ossi leikkasi giljotiinilla kaverille pinon lapuiksi, ja kaveri sorvasi Ossin vaimolle paksut neulepuikot puuseppäverstaalla. Arkkisalin paperia oli helpompi kuljetella paketeissa porttivahdin ohi kuin isoja tilirullia. Se oli kuulemma aika tavallista, 60-luvun puolella paperiarkit menivät lähinnä lasten piirustuspaperiksi kotiin enemmän kuin tulostamiseen kuten nykyisin.
Joskus hävisi muutakin tavaraa. Tehtaalla kuljetettiin pakkauksia nelipyöräisillä kärryillä. Aika usein kärryistä puuttui pyöriä, koska ne olivat samankokoisia kuin työtekijöiden kottikärryissä kotona. Joku vei portista kokonaiset kärrytkin. Porttivahti oli penkonut läpikotaisin kärryillä olleen laatikon, jossa oli eristevillaa muttei ollut huomannut että pakkauksen alla oli yhtiön kärryt.

Muistelemme yhtiön rakennuksia ja niiden käyttötarkoituksen muutoksia. Kerhola oli alkuaan portin ulkopuolella oleva kaikille työntekijöille tarkoitettu paikka ja siirtyi sitten keskusvaraston yläkertaan nykyisen Taideruukin rakennukseen työntekijöiden ruokalaksi. Sieltä se muutti Kuusaanniemeen.
- Olen eläkkeelle siirryttyäni käynyt monessa yhtiön rakennuksessa, jonne ei työvuosina ollut mitään asiaa: vanhassa pääkonttorissa, uudessa pääkonttorissa Helsingin rautatieaseman kupeessa, Koskelassa, johtokunnan huvilassa. Olemme kuljetelleet Niinikosken Eeron pyynnöstä taidesäätiöiden tauluja paikasta toiseen.

Puhdin pakettiauto on tosiaan miehistöineen ajanut pitkin poikin Suomea tauluja kuljettamassa. UPM kustansi takavuosina nuorten taiteilijoiden näyttelyn, ja tauluja kuskasi Ossi Viljakainen kavereineen.
- Näyttely viipyi kaksi viikkoa kaikilla UPM:n tehdaspaikkakunnilla. Myö kuskattiin ne paikalle, ripustettiin, ja kahden viikon päästä haettiin seuraavalle paikkakunnalle. Lahti, Valkeakoski, Rauma, Pietarsaari, Kajaani, Lappeenranta, Kuusankoski, Ossi luettelee. Vanha tuttu urheiluseura saa nyt nauttia eläkeläisten hankkimasta tulosta, ja taitaa kuljetusporukalla olla ihan mielenkiintoista reissuilla, vaikka ne välillä pitkää päivää vaativatkin tekijöiltään.

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Palokunta marssi - syksy on virallisesti alkanut

Kuvat: Raine Martikainen
UPM Kymin tehdaspalokunta on jälleen marssinut syykauden alkaneeksi. Veteraaneista, aktiivipalokuntalaisista, ajoneuvoista ja pikkupojista koostuva joukko taivalsi sunnuntai-iltana Kuusankosken puhallinorkesterin tahdissa Kymintehtaalta keskustan kautta takaisin tehdasalueelle. Soihdut loistivat tunnelmallisesti ja muistuttivat siitä, ketkä meidän turvallisuudestamme ovat tämänkin vuoden huolehtineet. Yleisöä oli kerääntynyt sää huomioon ottaen ihan mukavasti tervehtimään paraatia. Sen  veteraaniosasto lyhenee vuosi vuodelta, mutta marssijoiden ilme kertoi: periksi ei anneta.








Lisää Raine Martikaisen soihtumarssikuvia täällä:
http://rainemartikainen.kamera73.fi/2017/10/03/palokunta-marssi-syksy-on-virallisesti-alkanut/

torstai 21. syyskuuta 2017

Heikki Merivirta kantoi postia teini-ikäisestä lähtien

Heikki Merivirta on tuttu mies kuusankoskelaisille. Kodit ovat saaneet postinsa hänen jakamanaan, moni on nähnyt miehen teatterin lavalla näyttelemässä tai estradilla kupletteja ja lauluja esittämässä. Useat tunnistavat hänet luottamustoimista kaupungilla ja järjestöelämässä. Nyt keskitytään siihen, miten Postin työntekijä Merivirta koki muutoksen tuulet työvuosinaan 40-luvulta 90-luvulle.

Heikki Merivirta syntyi Lotinanpellolla Kymenrannassa asuvaan yhtiöläisperheeseen, jolla oli toinen puoli yhtiön paritalosta kotinaan. Siellä hän vietti 20 ensimmäistä vuottaan ja olisi viettänyt enemmänkin, ellei isä olisi kuollut. Se tiesi lähtöä työsuhdeasunnosta, kun kerran Heikkikään ei innostunut lähtemään Kymiyhtiölle töihin. Hän oli nimittäin ollut siihen mennessä jo kolme vuotta Postissa töissä. Heikki ja äiti muuttivat Voikkaalle. Perheessä oli ollut neljä lasta mutta vain Heikki ja yksi sisko olivat elossa.

Postista tuli Heikki Merivirran kohtalo jo teini-iässä. Hän oli viidentoista, kun Postin esimiehenä toimiva perhetuttu Eino Antila vaimoineen oli Merivirroilla kylässä, ja Heikin isä kysyi pojalleen kesätyöpaikkaa. Sellainen löytyi heti. Ensimmäisen kesän jälkeen esimies kysyi, tulisiko Heikki kouluvuoden jälkeen jälleen postia jakamaan. Mielellään poika sen lupasi.
- Seuraavan kesän jälkeen esimies kysyi, haluaisinko vakituisen paikan. Halusin, ja niin jäi oppikoulusta viimeinen vuosi käymättä. Isä tosin olisi halunnut minut Voikkaan tehtaan höyryosastolle koulutettavaksi. Äiti siihen, että mitäs sinä nyt, anna pojan tehdä niinkun se haluaa. Isä katsoi äitiin, sitten minuun ja sanoi "no tee nyt niinkun itte haluat", ja 45 vuottahan siellä tuli oltua vuodesta -49 lähtien, Heikki kertoo. Kuuntelija seuraa vuorosanoja kuin näytelmää. Tällä kertojalla on taito vangita yleisönsä.

Kesätöissä Heikki kantoi postia ihmisten laatikoihin Lotinanpellon, Myllykallion ja Markantonttien vaiheilla. Jakajille annettiin kannettava posti aamulla Voikkaan seuratalon alapuolella olevassa postitoimipaikassa - sitä ei enää ole. Kantajat lajittelivat postin itse, ensin karkeasti kantopiireittäin.
- Siihen aikaan Voikkaalla ei ollut katuosoitteita, posti lajiteltiin tyyliin Voikkaa 1. piiri, Voikkaa 2. piiri. Taksimiehille ja sairaankuljettajillehan tilanne oli vaikea, kun osoitteet puuttuivat. Voikkaan kadut nimettiin vasta vuonna -65, olin silloin Postin edustajana nimeämistyöryhmssä. Viikon verran istuimme nimiä miettimässä.

Postinkantajalla on nykyisin välineet talon puolesta.
Viisikymmenluvulla jakajan kulku oli vaikeaa. Talvisaikaan Heikki oli usein ensimmäinen, joka aamulla kynti polveen ulottuvaa hankea pyörineen. Hiekoituksesta ei ollut tavallisesti tietoakaan tiellä, mutta omat pihansa ihmiset hiekoittivat. Oman alueen kaikki posti piti viedä pyörän tarakassa ja sarvissa postitoimipaikasta asti. Nykyisin autot kuljettavat niput pitkin kaupunkia lukollisiin laatikoihin jakajia varten.
- Isopostisina päivinä minulla saattoi olla tarakassa kolmekin nippua ja nippu molemmissa sarvissa. Pyörä piti olla omasta takaa, eikä Postista annettu meille laukkuja. Postin pyörät tulivat käyttöön vasta 80-luvun alkuvuosina. Vaatteet tuli kyllä talon puolesta, useampi vaatekerta vuodessa, Heikki Merivirta kertoo.

Matka eteni kahvitellen

Ennen postit jaettiin omakotitaloihinkin oven postiluukusta sisään, nykyisin talojen postilaatikot ovat vähintään tien laidassa, elleivät peräti tien toisella puolen. Kierros pihassa oli joskus hyväkin asia.
- Kun rouvat talvipakkasella näkivät posteljoonin tulevan, he kutsuivat kahville. Jos joku yritti kieltäytyä, he tykkäsivät huonoa. Kun saman kannon aikana viidessäkin paikassa joutui juomaan kahvia aamulla tyhjään mahaan, tuli jo paha olo. Totta puhuen kovalla pakkasella teki hyvää, kun pääsi lämmittelemään, sai kuumaa juotavaa ja joskus voileipääkin. Yhdessä pilkanmaalaisessa talossa oli grammari, josta minulle soitettiin kappaletta Eron kyyneleet, kun läksin maha poltellen jatkamaan matkaa, Heikki nauraa.

Eräälle voikkaalaiselle kantajalle tarjottiin ruokaakin. Tällä oli sairautensa takia mukana eväät, ja hän kysyi talon emännältä, saisiko hän syödä ne sisällä. Emäntä oli juuri keittänyt lihakeiton ja vaati kantajaa syömään sitä pelkän leivän sijasta.
- Rouva kertoi myöhemmin minulle, että se söi kaksi lautasellista ja kysyi seuraavaksi: "Onkos sinul mitää sit vastaan, jos miä käyn toho sohvalle pitkäksein?" Rouva oli laittanut lapsetkin ulos, ettei talonväki häirinnyt nukkujaa. Tämä oli nukkunut toista tuntia ja todennut herättyään olevansa kuin toinen mies. Mutta kuukauden kuluttua hän saikin jo sairauseläkkeen.

Kolarinmäen postitoimipaikka
Aina kohtelu ei ollut yhtä avuliasta. Heikki Merivirta kantoi postia välillä myös muualla, mm. Kymintehtaalla. Kolarinmäellä hän kerran haki seurakuntatalon postitoimistosta ison kuorman jaettavaksi ja lähti taluttamaan pyörää pihasta. Hän kompastui, ja samassa viereen ilmaantui Kolarinmäellä asuva pastori Vapaavuori. Tämä lohdutti: "Kenellekään ei ole annettu enempää taakkaa kuin hän jaksaa kantaa, sanotaan Paavalin kirjeessä roomalaisille", ja jatkoi matkaansa.

Postin palvelutehtävät ovat kautta aikain olleet moninaiset, joskin ennen vanhaan epävirallisesti. Heikki ei ole koskaan joutunut lukemaan asiakkaalle tämän kirjepostia ääneen, kuten joku kollegansa.
- Mutta mattoja olen piiskannut. Ja pitänyt hevosta, kun yksi naisihminen Mattilassa kengitti hevosta. Kun hevonen potkaisi, olin selälläni.
 
Töihin tultiin kuuden ja seitsemän välillä, jakamaan lähdettiin yhdeksän maissa. Helpompina päivinä posti oli jaettu 11:een mennessä, mutta jos oli paljon kannettavaa, saattoi mennä yhteenkin. Kierroksen jälkeen ei tarvinnut palata postille, vaan jokainen meni kotiinsa. 

Työvuorot ovat postilaisilla aina erilaiset kuin tavallista päivätyötä tekevillä, mutta Merivirralla oli esimiesvuosinaan pari vuotta tällainenkin vuoro: seitsemäksi töihin, 11:ltä kotiin, takaisin töihin 14.15 ja työtä 17.30:een. Tähän työrytmiin kuului aamuvuorossa myös auton repsikkana olo. Autolla kierrettiin Voikkaalta Oravalaan ja takaisin, ja reitti ulottui Katajaharjuun asti.
- Siihen aikaan lajiteltiin myös lähtevä posti säkkeihin postivaunuittain junalla kuljetettavaksi. Kouvolasta tuli mies, joka haki sen junalle.

Merivirta on lehtimyyjän unelma

Pitkään 60-luvulle posti jaettiin kahdesti päivässä ja myös lauantaisin. Vuodesta -65 jaettiin päivän toisessa kannossa iltapäivällä vain kirjeposti. Varhaisjakelun firmat tulivat vasta kuusikymmenluvun alussa, joten siihen asti Postin työntekijät kantoivat sanomalehdetkin. Taloihin tuli myös kirjeitä ja aikakauslehtiä.
- Aku Ankka oli ilmestymisajankohdastaan asti ykkönen, lisäksi tuli Seuraa ja Apua, erittäin suosittu oli Kotiliesi. Sitten alkoi tulla Annaa ja muita uusia naistenlehtiä. Suomen Kuvalehteä ei tullut kuusankoskelaisille kovinkaan paljoa, Tekniikan Maailmaa vähän enemmän. Ärrän lehtihyllyllä välillä ihmettelen, että lehtiä on vaikka minkälaisia nykyään. Mutta EU-maista Suomessa ilmestyykin väkilukuun nähden eniten lehtiä, Merivirta selvittää.

Postinkantaja pääsee aika hyvin jyvälle kotitalouden kiinnostuksista sinne kannetun postin kautta. Mutta hänellä onkin vaitiolovelvollisuus.
- Meidän aikana se vannottiin kuin vala, sormi Raamatulla. Se tapahtui postilla konttorinhoitajan huoneessa.

Heikki Merivirta tilaa itse monia lehtiä. Vaimo sitä välillä ihmetteleekin, kun miehellä on kunnan ja seurakunnan luottamuselinten jäsenenä ollut aina paljon muutakin tekemistä kuin lehdenluku.
- Minulle tulee nykyisin Hesari ja Kouvolan Sanomat, Demokraatti, Vihreä Lanka, Kotimaa, Eläkkeensaaja, Suomen Kuvalehti, Apu, Urheilulehti, Suomen Luonto, Katso, Valitut Palat, Tieteen Kuvalehti, Tieteen Kuvalehden Historia, National Geography - niitä on vaikka kuinka paljon.

Kuusankoskella on ollut jopa seitsemän postitoimipaikkaa: Oravala, Pilkanmaa, pääposti Valtakadulla, Sairaalanmäki, nelonen TS:n lähellä, Kymintehtaan asema ja Kolarinmäki. Henkilökunta joutui palvelemaan vuoroin vieraissakin.
- Se oli herrojen määräys. Yksi syy varmaan oli se, että piirit olivat hyvin erilaiset kilometri- ja asiakasmääriltään, ja työtä haluttiin tasata kaikille saman verran. Oli joskus huvittavaa, kun poljin Voikkaalta keskustaan ja keskustan mies polki vastaan kohti Voikkaata. Siinä oppi tuntemaan kantopiirit ympäri kuntaa. Voikkaallakin kannoin joka piiriä. Kolme viikkoa jakaja oli yhdessä piirissä ja siirtyi sitten toiseen.

Jossain vaiheessa viime vuosituhannen lopulla postia ei enää kannettu omakotitalojen kotiovelle, vaan postilaatikot piti pystyttää tien laitaan. Se säästi postinjakajan askeleita, mutta tiesi samalla väen vähentämistä. Mittamies kulki alkuun mittapyörän kanssa kantajan rinnalla ja mittasi matkan.
- Ei mennyt kun muutama viikko, kun tuli tieto, että kantopiirit suurenevat ja väki vähenee. Jakajia oli ollut 33, ja heistä sai lähteä seitsemän, Merivirta muistelee.

Heikki Merivirta kehuu työnantajaansa joustamisesta, kun työntekijälle tuli muita aktiviteetteja työnteon rinnalle. Merivirran elämään on mahtunut paljon muutakin kuin Postin työtä. Hän on toiminut kaupungin eri luottamustehtävissä sosialidemokraattien riveissä kaikkiaan 32 vuotta lautakuntatyö mukaan laskien ja kaupunginvaltuutettunakin 16 vuotta. Kulttuurilautakunnassa hän oli 20 vuotta. Juontohommia Merivirta on tehnyt 55 vuotta, osa keikoista oli päivällä. Hän kiersi Suomea jopa kuukauden mittaisilla kiertueilla voitettuaan Kymenlaakson kuplettimestaruuden vuonna 1954. Valtakunnallisessa kilpailussa hän oli kolmas. Heikki perusti myös oman orkesterin, jossa lauloi ja soitti kontrabassoa. Sen kanssa hän kiersi 22 vuotta. Hän on soittanut monien huippusolistien kanssa: Jukka Kuoppamäen, Paula Koivuniemen, Eila Pienimäen, Jorma Lyytisen, Kalevi Nyqvistin. Kuusankosken teatterissakin hän on ollut aktiivisesti mukana - se harrastus tosin keskittyi iltoihin.
- Kertaakaan esimies ei kieltänyt minua pitämästä vapaata omien juttujeni vuoksi - luottamustehtäviin tietysti pitääkin antaa mahdollisuus, Heikki päivittelee vieläkin päällikön joustavuutta.

Kuusankosken vanha postitalo
Merivirta sanoo tykänneensä kaikesta työstä, mitä Postissa teki. Hän on jakanut ja lajitellut postia, ollut esimiehenä ja "luukkupalvelussakin" eli palvellut asiakkaita tiskin takaa konttoreissa. Hän jäi eläkkeelle vuonna -92 työskenneltyään 45 vuotta Postissa. Alkuun oli outoa.
- Kun joka tapauksessa olen aina herännyt aikaisin, tänäkin päivänä herään yhä viideltä. Kun lenkkeilen kaupungilla, nykyiset postilaiset huutavat usein lastauslaiturilta minut kahville, vaikka heillä on  töitä ihan tarpeeksi muutenkin. Siinä kuulee nykymenosta.

Mikä muuttui Postissa sinun aikanasi?
- Kaikki. Mainospostia alkoi tulla jo 80-luvulla yhä enemmän. Sitä piti jakaa joka talouteen, vaikkei muuta postia olisi ollutkaan. Postikonttoreita suljettiin, ensimmäisinä Kymin asema ja Sairaalanmäki, sitten Pilkanmaa, Kolarinmäki, Voikkaa ja viimeisenä Kuusaan keskustan postitoimipaikka.
- Se oli kumma juttu, en vieläkään tajua, että kaupungin keskustasta lakkautetaan konttori. Meillä kävi omasta aloitteestaan tai meidän kutsusta kansanedustajaa, ministeriä, Postin johtoa keskustelemassa tilanteesta, mutta näin siinä lopulta kävi.

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Vieno Viitakare, väsymätön auttaja


Diakonissa Vieno Viitakare istuu K-kaupan eläkeläissohvalla ja moikkailee melkein kaikki ohi kulkevat asiakkaat. "Morjens" ja rento käden heilautus. Herranrauhaa ei tarvitse toivotella, se henkii Vienon olemuksesta, ja sellainen hauska hymy, jonka takia varmaan niin monet ovat uskaltaneet turvata häneen. Tämä ihminen karttelee koristeellista käytöstä ja pönäkkää muodollisuutta, komeat tittelit ovat hänestä vastenmielisiä.

Jatkamme juttelua Vieno Viitakareen työpaikalla Valtakadulla, Vienon kammarin toimistohuoneessa, siellä kirpparin takana. Vienon Kammari on toiminut jo 16 vuotta, ensin toisessa paikassa. Työpaikalla, niinpä. Ensi vuonna 80 vuotta täyttävä Vieno tekee töitä edelleen vaikka jäi eläkkeelle seurakunnasta 17 vuotta sitten. Vienon kammarin ja Karjalan Tuen toiminta on suoraa jatkoa Viitakareen työlle Kuusankosken seurakunnassa. Siellä työalaan kuului avustustoiminta Venäjän puolella, ja toiminnassa oli mukana paljon vapaaehtoisia. Kun Vieno jäi eläkkeelle, nämä eivät antaneet hänen lopettaa avustamista. Vuoden 2000 lopussa perustettiin yhdistys, joka alkoi toimia alkuvuodesta.
- Jäin tammikuun 2001 lopussa eläkkeelle, ja seuraavana maanantaina ryhdyin hommiin täällä Kammarilla, jonka vapaaehtoiset olivat laittaneet pystyyn. Eläkelahjarahoilla maksoin vuokran, ja siitä se lähti, Vieno kertoo naurahtaen.

Tällä keväisellä viikolla ollaan taas lähdössä viemään avustuksia rajan taa, tällä kertaa Viipuriin. Kuun vaihde on kulunut tavanomaisesti tilityksiä, sopimuksia ja asiakastapaamisia hoidellen, uusia työntekijöitä vastaanottaen.
- Keskiviikkona jaettiin ruoka-apukasseja 18 perheelle - ihan työntäyteinen viikko. Ruoka-avustuksia jaettiin jo seurakunnassa EU-rahoilla. Vienon kammarille rupesin kyselemään kaupoista, tällä hetkellä Woikantori antaa ruokaa jaettavaksi kolme kertaa viikossa. Vaasan&Vaasan leipomosta saadaan leipää, Puurin kanalasta munia.

Muuta apua tulee tavarana mutta myös rahana - joulun aikaan moni lahjoittaa rahaa.
- Silloin tulee 3000-4000 euroakin. Ostamme kaupasta lahjakortit ja annamme ne tarvitseville. Moni löytää meidät perhe- ja sosiaalityöntekijöiden ja seurakunnan kautta. Viime viikolla eräs äiti varasi kirpputorilta lastenvaatteita ja sanoi tulevansa hakemaan ne, kun lapsilisät tulee - heillä oli vain yhdeksän euroa maitorahaa viikonlopuksi.

Byrokratia jarruttaa

Vienon kammari työllistää jatkuvasti parikymmentä työntekijää. Viitakare kertoo, miten monella tapaa heille on työtä järjestynyt.
- Palkkatuella on vielä kolme ihmistä, nythän TE-keskus ei ole luvannut enää palkkatukityöntekijöitä kenellekään. Muutama on työkokeilussa, jossa saa maksimissaan olla kuusi kuukautta. Kuntouttavassa työtoiminnassa on pari ihmistä, ja kolme ihmistä ns. työttömän suojarahalla - he saavat siis hankkia 300 euroa kuussa ilman että se vaikuttaa työttömyyspäivärahaan. Meillä on myös vapaaehtoisia - ihmiset tarvitsevat paikan ja yhteisön. Niin ja yksi nuori aloittaa päiväkodissa nuorten työllistämisrahalla, Vieno kuvailee yhteisöä, jonka sopimusten selvittelyssä viranomaisten kanssa saa tosiaankin huhkia.

Vieno Viitakare luettelee yhteistyökumppaneita työnvälittäjien kanssa, niitä riittää! Se vaatii myös osaamista ja jaksamista - ja kekseliäisyyttä.
- Viime vuonna minulla oli kolme TET-harjoittelijaa Naukiosta, jotkut lähtevät meiltä vanhusten palvelutaloihin harjoittelijoiksi, kaksi nuorta haki lähihoitajaopiskeluun. Kymmenkunta nuorta on lähtenyt hoitoalalle kesänuoristani, Vieno kertoo.

Paperitöitä Vieno ei rakasta mutta niitä on pakko tehdä. Häntä harmittaa, että kahdeksan vuoden hanke ELY-keskuksen kautta päättyi. Sen kautta yhdistyksellä oli hanketyöntekijä tekemässä osan toimistotyöstä. Paperihommat ovat jäljellä, työntekijä ei. Tämähän on jo sekä työnvälitystä että ammatinvalinnanohjausta.  Toissavuonna Vienon Kammari työllisti 59 eri henkilöä.
- Onhan minulla nuorten kohdalla taka-ajatuskin: sitten joskus kun olen vanha, minullakin on hoitajia, Vieno naureskelee.

Joskus viranomaisten toiminta kerta kaikkiaan väsyttää.
-  Työskentely TE-toimiston ja työvoiman palvelukeskuksen kaikkien työntekijöiden kanssa ei ole tasavertaista eikä eikä -laatuista. Työttömät käyvät kyselemässä Kammarilta työpaikkaa, mutta paperinpyöritys on hidasta. Haastattelukutsut viipyvät, monta mutkaa on matkassa. Jotkut työnhakijat jopa kokevat, että heidän ihmisarvoaan loukataan, Vieno Viitakare suomii.

Tilanne näyttää vielä oudommalta, kun Vieno Viitakare kertoo:
-  Meillä Kouvolassa maksettiin vuonna 2016 Kelan työllistämisrahoja takaisin valtiolle yli 7 miljoonaa euroa. Tänä vuonna tuokaan ei taida riittää. Minä kuuntelen sitä turhautumisen ja yksinäisyyden vuodatusta. Joku kestää sen, kun saa olla meillä muutaman päivän vapaaehtoisena.

Vieno patistelee mukaan yhteiskuntaan

Työjako Vienon kammarilla on selkeä. Kolme ihmistä vastaa kirpputorin toiminnasta, avustustavaroiden pakkauslajittelussa on miehiä ja naisia. Ompelimon työntekijät valmistavat äitiyspakkausten makuupusseja ja lakanoita, ja erillisessä ompelimossa tehdään myyntituotteita ja arpavoittoja. Keskiviikkoisin on elintarvikejakelu.
- Monta työpistettä, ja entiset työntekijät opastavat aina uuden työntekijän tehtäviin. Ihmisille tulee hyvä mieli, kun he onnistuvat, ja uusien ihmisten kautta tulee aina uusia ideoita. Mutta sitten kun työsuhteet päättyvät, on aina suru ja itku.

Työsuhteiden määräaikaisuus hankaloittaa sekä Vienon kammarin että sen työntekijöiden elämää. Määrärahoista ei tiedetä etukäteen, usein voidaan palkata ihminen töihin vain kuukausi kerrallaan, kun viranomaisten budjettipäätökset viipyvät.
- Ihmiset ei haluaisi jäädä kotiin. Jos meillä ei ole työtä tarjolla, he sitten poikkeavat täällä vain juttelemassa. Täällä puhutaan isoistakin asioista - liittyy varmaan seurakuntatyöhöni. Yhtenä päivänä puhuin viiden ihmisen kanssa kuolemasta. A-klinikan ja päihdetyön aiheista riittää puhuttavaa. Minulla on entisestä työstä verkostot joka paikkaan, voin vaikka saatella ihmisen lääkäriin tai sosiaalityön ammattilaisen luo. Selvitän toimeentuloasioita ja sitä millaisia oikeuksia asiakkailla on erilaisiin tukiin.

Jos ei ole ammattikoulutusta eikä työkokemusta, ei oikein ole vaihtoehtoja kotona pyörimiselle.- Olen erittäin huolestunut meidän alueen nuorten miesten syrjäytymisestä. Täällä tehdään paljon itsemurhia. Ihan viime aikoina olen kuullut neljästä, se koskettaa kovasti.

Vieno ei kääri asioita pumpuliin. Apua hakeva saa häneltä hennolla äänellä annetut mutta topakat ohjeet.
- Mitäs siekin nuori mies vaan olet. Nyt menet työkkäriin ja tulet meille hommiin. Tämänikäisenä käsittelen näitä nuoria kuin omia lapsenlapsiani. Asiat sanotaan niin kuin ne on, pitää vaan potkaista homma liikkeelle. Joskus onnistuu, joskus ei. Yleensä työ on ihmisille niin tärkeä asia, että meille tulevat työskentelevät tunnollisesti jaksonsa, Viitakare kehuu.

Autettavia löytyy joka askeleella, ei tämä yhteiskunta niin hyvin voi kuin päältä katsoen kuvittelisi. Eläkeläisrouvalla rahat eivät riitä ruokaan ja lääkkeisiin, mutta Kela panttaa tietoja eläkkeensaajan hoitotuesta, jolla monen talous tasapainottuisi. Kun Vieno kuulee tilanteesta, hän käärii hihat, tekee hakemuksen tuesta ja kutsuu mukaan ruoanjakeluun.
- Olen hirveän pahoillani Kelan tyylistä, ihan niinkuin sen työntekijät antaisivat omista rahoistaan. Näille, jotka ovat koko ikänsä tulleet vähällä toimeen, pitäisi erityisesti kertoa tukimahdollisuuksista. Heille kynnys pyytämiseen on hirveän korkea.

Satoja Kammarin äitiyspakkauksia vuodessa naapurimaihin

Kuusankoskelaiselta perheeltä kuoli vauva parin päivän ikäisenä. Äiti oli seurakunnan vanhempi-lapsi-kerhossa. Surussaan hän ei pystynyt luopumaan äitiysavustuspakkauksesta puoleentoista vuoteen.
- Äiti on antanut luvan kertoa tarinansa. Hän soitti minulle, että kun käyn Viipurissa, voisin etsiä äidin joka tarvitsisi pakkauksen. Löysimme synnytyssairaalasta 19-vuotiaan yksinhuoltajaäidin Irinan, luovutimme pakkauksen hänelle, ja siitä se alkoi.

Avustuspaikkoja on Vienon matkan varrella ollut monta. Työ käynnistyi Viipurin Tienhaaran lastenkodista.
- Kohteina ovat olleet synnytyssairaala, sotilassairaala, naistensairaala, lastensairaala ja aluesairaala. Osa jää, tilalle tulee uusia. Viipurissa oli myös tutkintavankila, mutta byrokratia lopetti yhteistyön siellä. Ollaan käyty Sovetskissa, Koivistolla, Pietarin alueella, luostareissa, kirkossa, vammaisten järjestöissä, Inkerinmaalla, Novgorodissa. Virossa meillä on kolme seurakuntaa kumppaneina, siellä on käyty naisvankilassa. Petroskoissa on katukeittiö, asunnottomien asuntola, lastenkoti ja vanhainkoti, joissa olemme vierailleet tuliaisten kanssa. Viipuriin olemme perustaneet perhekerhon, joka on jo poikinut pari lisää. Olen pitänyt tulkin avulla sururyhmää Tsetsenian sodan uhrien äideille ja leskille. Mutta ihan jo vaatteiden ja kenkien saaminen ilahduttaa saajaa.

Vieno ja kumppanit huomasivat, että kannattaa koota vauvoille omat avustuspaketit muiden kassien rinnalle. Nyt niitä viedään viitisensataa vuosittain.
- Lähtiessämme soitamme ja kysymme kunkin paikan tarpeen. Kuusankoskelaisen vauvan tarinan kautta olen tajunnut, ettei elämämme pituus ratkaise, mitä meistä jää. Pikku Saanan elämästä jäi tällainen jälki, tuhansia paketteja muille vauvoille, Vieno miettii.

Esimerkkejä avun vaikutuksista riittää. Moskovan takana 16-vuotias yksinäinen äiti oli luopumassa poikavauvastaan, koska hänellä ei ollut tälle muuta kuin pyyhe ympärille. Kun hän sai Vienon kammarin avustuspaketin, ja kun neljä avustusmatkalla ollutta naista vielä ryhtyi pikku Nikolain kummeiksi, tyttö päätti pitää vauvansa. Kummit veivät kaksi vuotta pojalle vaatteita ja vauvanruokia.
- Olen ajatellut kirjoittaa Putinille, että rupeapa ostamaan Suomesta äitiyspaketteja Venäjälle, Vieno nauraa.

Pakettia Vieno Viitakre kehuu upeaksi: kahteen vuoteen asti vauvanvaatteita, vaippoja, makuupussi, toppahaalari, kaikkea tarpeellista.
- Ihmiset ovat niin paljon mukana tässä, sekä pakettien että tietojen jakamisessa naapurimaiden hoitajien kanssa.

Reissussa tämän tästä

Menneinä vuosina kammarilaisten retkeilijät kutsuivat itseään kilotytöiksi - rajan yli kun jokainen sai viedä 50 kiloa tavaraa. Nytkin painorajat ovat olemassa, mutta linjuriin ei mahdu niin paljon kuin matkustajat saisivat viedä.

Vieno reissaa vuodessa melkoisen määrän avustusmatkoja, viime vuonnakin nelisenkymmentä.
- Parhaimpina vuosina tuli 73 matkaa, mutta nyt se on vähän tasoittunut. Keskimäärin matkalla on ollut kolmisenkymmentä ihmistä. Ei lähimmäisyydestä kannanta niin vaikeaa tehdä. Kun lähtee meidän matkalle Viipuriin, voi viedä monille lämpimiä vaatteita ja kenkiä, niin yksinkertaista se on.

Avustusten saajat eivät ole ainoita, joita toiminta ilahduttaa. Nekin, jotka tuovat Vienon kammariin vaatteita ja muuta tavaraa, ovat onnessaan, kun pääsevät niistä noin kunniallisella tavalla eroon. Moni huokaa kahvitarjoilun äärellä: "Ihanaa kun on tällainen paikka!" Yksityisten ihmisten lisäksi lahjoituksia on tullut sairaaloilta, kouluilta, helluntaiseurakunnalta - monenlaisilta yhteisöiltä.

Kaikkea tätä kuunnellessa on kysyttävä, miten lähes kahdeksankymppisen Vienon voimat riittävät kaikkeen.
- Ne vaan riittää. Kun tulen tänne, niin miehän olen ihan lennossa. Ihmiset on iloisia, jokainen tekee työnsä hyvin, asiakaspalveluamme kehutaan. Sillä sitä jaksaa. Ja hiljaisuudesta saan voimaa. Aamuisinkin kotona on ihan hiljaista.

Sinapinkeltaiset kengät

Vieno on alun perin Punkaharjun tyttöjä, hän syntyi piian ja rengin tyttäreksi. Hänellä oli myös isoveli, ja Vienon jälkeen lapsia tuli reilun vuoden välein kunnes heitä oli seitsemän.
- Minun ja nuorimman välillä on kymmenen vuoden ikäero.

Sodasta Vieno muistaa lentokoneet ja aikuisten pelon, sen kun isä tuli sodasta lomalle ja koputti ikkunaan, toi näkkileipää. Isä oli sodassa viisi vuotta.
- Jälkeenpäin ymmärsin, että kun isä oli käynyt lomalla, kohta meille syntyi uusi lapsi. Asuimme Parikkalassa, ja siellä oli sotilastelttoja. Istuimme Pohjanmaalta tulleiden ruotsinkielisten sotilaiden teltassa ja saimme kaikenlaisia herkkuja. Me varmaan muistutimme sotilaita heidän omista lapsistaan. Kun meidän kotona salolla ei ollut sähköä, sotilaat toivat meille öljylampun, Vieno muistelee.

Sota jätti jälkensä Vienon isään, joka oli sodassa palelluttanut varpaansa, ja jalka myöhemmin amputoitiin.
- Iskällä oli painajaisia, hän ryyppäsi ja lennätti meitä pellollekin. Iskä kuoli, kun olin neljäntoista.

Nuori Vieno joutui ottamaan vastuuta kodista ja sisaruksista varhain. Isän kuoltua äiti oli töissä hoitoapulaisena kunnalliskodissa ja siivosi illalla osuuskaupalla.
- Osuuskaupan lihapuolen hoitaja oli ihana ihminen. Äiti sai tiskiin jääneitä keuhkoa, sydäntä ja maksaa - mehän syötiin aika terveellisesti. Äiti lähti ennen kuutta aamulla, ja meitä odottivat hellan yläpuolella paikatut ja kuivatut vaatteet. Minä laitoin ruokaa ja pidin järjestystä yllä. Minun laittama ruoka oli useimmiten silliä ja perunaa, iskä leipoi leipää. Kesäisin me lapset olimme töissä muilla, tytöt lapsenpiikoina, pojat naapureilla renkipoikina ajamassa hevosta.

Kengät ovat Vienolle olleet merkittävä asia. Hänen äitinsä perheessä kaikille lapsille ei riittänyt kenkiä, joten osa kulki alkusyksyn kouluun paljain jaloin. Varpaat lämpenivät, kun pissasi maahan ja seisoi hetken lätäkössä.
- Minä sain ensimmäiset omat kengät 16-vuotiaana. Ne oli sinapinväriset ja suippokärkiset. Vaikka varpailla oli niissä ahdasta, muistan hienon tunteen - näkeeköhän kaikki minun uudet kengät? Nykyisissä avustuskohteissamme on pulaa kengistä. Saamme niitä tuhansia, kaikenvärisiä, mutta vielä ei ole tullut yhtään sinapinkeltaisia. En olisi nuorena osannut kuvitella, miten suurta kenkäfarmia vielä pyöritän. Edesmennyt kenkäkauppias Eeva Lappi lahjoitti lapsille ekatossut, kullanväriset, Vieno kertoo.

Tarmokas opiskelija

Kansakoulua Vieno kävi neljä vuotta ja pyrki vanhemmiltaan kysymättä oppikouluun. Hän pääsi kirkkaasti sisään, eikä äiti pannut vastaan vaan lähti selvittelemään vapaaoppilaaksi pääsyä. Mutta kunnasta sanottiinkin, että ensimmäinen vuosi on maksettava itse ja tytön annettava näyttöä siitä, että oppii. Sitten vasta pääsisi vapaaoppilaaksi.
- Minä sydämistyin niin, etten enää palannut kouluun vaan menin mukavaan naapuritaloon pikkupiiaksi. Äiti järjesti, että sain käydä suorittamassa opinnot kuudenteen luokkaan asti. Kävin vielä jatkokoulun ja menin sen jälkeen piiaksi yhteen perheeseen.

Uudessa paikassa Vieno tutustui seurakuntanuoriin, jotka olivat lähdössä kansanopistoon. Vienokin halusi sinne, ja tuttu kodinhoitaja kustansi hänen opintonsa. Kansanopiston jälkeen Vieno suoritti Diakonissalaitokseen vaadittuja keskikouluaineita. Hän pääsi sinne opiskelijaksi ja valmistui neljässä vuodessa sairaanhoitajan ja diakonissan ammattiin vuonna 1963.
- Diakonissalaitokselta ehdotettiin seurakuntatyötä, mutta minä päätin toisin. Viimeinen jakso oli erittäin rankka, lepoa liian vähän. Kun apulaisosastonhoitaja aamulla rähjäsi, että kynät ei olleet pituusjärjestyksessä, sain tarpeekseni. Pääsin töihin Etelä-Saimaan keskussairaalaan, jossa veljeni vaimokin oli töissä. Työskentelin siellä leikkaussalissa, jossa oli kova hoitajapula.

Kolmen neljän vuoden kuluttua Vieno muutti Helsinkiin, jossa hänen sulhasensa oli opiskelemassa. Paikka löytyi tutuksi tulleesta Marian sairaalasta. Kun mies valmistui vuonna -72, hän sai paikan Kuusankoskelta vesilaitoksen hoitajana ja Vieno töitä aluesairaalan leikkaussalista. Siellä hän työskenteli 12 vuotta.
- Innostuin erikoistumaan, kävin yhdeksän kuukauden opinnot Kuopiossa anestesia-tehohoidosta. Mutta kurssin jälkeen tulikin Kuusaalla seurakuntasisaren sijaisuus auki. Olin Kuopiossa autellut muistamattomana harhailevaa mummoa, ja se pysäytti. Hain seurakuntatyöhön, jossa voisi auttaa ihmisiä uudella tavalla. Paikka vakinaistettiin, ja olin seurakunnassa 16 vuotta.

Viitakareen työaloina olivat näkövammaiset, kuurot, kriminaalityö, päihdetyö, vanhustyö. 90-luvulla hän erikoistui parin vuoden opinnoissa päihdetyöhön. Vieno sanoo uskonnon olleen elämässä mukana aina, "siellä pohjalla". Nuorena hän halusi kampaajaksi.
- Mutta naapurissa asui kampaaja, joka oli aika reipas, eikä äiti halunnut minusta samanlaista. Kun olimme köyhiä, meillä kävi seurakuntasisar, ja äiti toivoi minusta samanlaista. Olen työssäni Pelastusarmeijan linjoilla: soppaa, saippuaa, sielunhoitoa, arkiset asiat ensin kuntoon. Moni on kysynyt, miksi autan. Kerron, että kun olen itse kokenut Jumalan rakkautta, niin eihän se ole sen kummempaa, sitä voi jakaa. Vierastan hirveästi Raamatulla päähän hakkaamista, kannatan tekoja. Ei viimeisellä tuomiollakaan kysytä arvoa tai tuloja,  vaan oletko auttanut muita.

Titteleitä Vieno innostuu pohtimaan lisääkin. Hän katseli vaalimainosten neuvos- ja herastuomari-titteleitä ja varoitti tuttua poliitikkoa, ettei yhteistyökumppaneille vaan ikinä tulisi mieleen hankkia hänelle neuvos-titteliä.
- Sanoin että antakaa mieluummin se kymppitonni rahana, sillä on käyttöä avustustoiminnassa.

Kuusaalla ihan parasta

Vieno Viitakare oli kaupunginvaltuutettuna viisi kautta. Hän arvosti vaativia tehtäviään valtuutettuna, kaupunginhallituksessa ja ensimmäisenä naispuolisena sosiaalilautakunnan puheenjohtajana. Ajatusmaailma on ollut sosialidemokraattinen.
- Alkuvuosinani Kuusankoskella paperimiehillä oli töitä, kaupungilla verovaroja. Teimme paljon yhteistyötä kaupungin sosiaalitoimen kanssa. Jos laitoimme jollekin asunnon, sosiaalityö osti pakan lakanakangasta ja meidän vapaaehtoiset ompelivat liinavaatteet. Oman Kuusankosken kaupungin ja tuttujen päättäjien kesken oli helpompi hoitaa asioita. Nyt ei ole samanlaista, rahaa on vähän, ollaan hiukan kuppikuntaisia. Olin ensimmäisen kauden myös uudessa Kouvolassa päättäjänä, se oli vähän sellaista hakemista.

Lisäksi Viitakare oli erityishuoltopiirin valtuustoedustaja ja hallituksen puheenjohtaja ja vielä Uudenmaan päihdehuollon kuntayhtymässä edustajana ja hallituksen jäsenenä. Mutta ei Vieno edelleenkään pidä kynttiläänsä vakan alla. Hän ottaa kantaa mm. yleisönosastokirjoituksin. Kadulla ihmiset haluavat pysähtyä juttelemaan hänen kanssaan. Moni muistelee kiitollisena saamaansa apua, jonka Vieno itse on jo unohtanut antaneensa.
- Hieno kiitos on se, kun joku sanoi rukoilevansa joka ilta puolestani.

Vuonna 2010 Vieno Viitakare sai kutsun itsenäisyyspäiväjuhliin Linnaan. Hän soitti presidentin kansliaan ja sanoi, ettei tule, koska on äskettäin jäänyt leskeksi.
- Sieltä sanottiin, että juuri tätä sinä nyt tarvitset. Menin sitten 120 vuotta vanhassa diakonissan asussa. Kutsuissa elin kuin kahdenlaista elämää. Katselin hienosti pukeutuneita ihmisiä ja tansseja ja mietin isän palelemista sodassa, pelkoja silloin. Voisikohan Linnan juhlat olla muutakin kuin pukuesittely?

Entä Kuusankoski kaikkien Etelä-Karjalan ja Helsingin vuosien jälkeen, miten Vieno on sopeutunut? Häntä oli varoitettu kuusaalaisten sisäpiirimentaliteetista, mutta siihen hän ei törmännyt alussakaan.
- Kun opin sanomaan min ja sin, homma alkoi luistaa. Olimme miehen kanssa vuorotyössä, ja lasten hoitopaikat olivat kiven alla. Mutta tytär oli jo löytänyt naapurista Impi-tädin, joka piti tarpeen tullen lapsistamme huolta. Hän sai varmaan toteuttaa jehovantodistajan kutsumustaankin, kun näytti meidän lapsille Raamatusta kuvia. Ihana ystävyyssuhde, Vieno muistelee.

Kuusankoskelaisiin Vieno tutustui enemmänkin siirtyessään leikkaussalista seurakuntaan töihin. Hän kiittelee vapaahtoisia, joita löytyi kerhojen pitäjiksi ja keräyksiin avuksi.
- En voisi kuvitella, että missään olisi parempi elämä kuin Kuusaalla.

Mutta osaammeko enää huolehtia toisistamme tänä vihaisen some-pauhun aikana?
- Lähimmäisyys ei ole mihinkään kadonnut, kyllä me edelleen välitämme toisistamme. Mutta tarvitaan välittäjäaines, oli se kuka hyvänsä. Ne antaa joilla on, ne saa ketkä tarvii. Niin se menee nappiin, Vieno Viitakare tiivistää.

Vienon kammarista ja avustustoiminnasta voit lukea lisää täältä:
http://www.karjalantuki.com/

lauantai 2. syyskuuta 2017

Kamarimusiikkia Taideruukissa, liput nyt myynnissä

Lippuja voi siis ostaa osoitteesta digilippu.fi hintaan 15 euroa. Jos haluat ennen konserttia sunnuntailounaalle Kymin Huvilaan, voit ilmoittautua osoitteeseen eijaleena.melolinna@pp.inet.fi, lounaan hinta on 25 euroa.

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Jukka Pennanen, kenraali joka kotiutui Kuusaalle

Kenraali Jukka Pennanen saapuu täsmälleen oikeaan aikaan tapaamispaikalle. Enää en hämmästele korkean sotilashenkilön rennon kohteliasta käytöstä ja laajaa yleissivistystä. Toimittajavuosina oppi: mitä kovemmat natsat, sitä parempaa seuraa. Karjalan prikaatin komentajien kahvipöydissä puhuttiin enemmän musiikkijuhlista ja sienisadosta kuin varuskunnan sotilaallisesta menosta. Naisena ei tarvinnut ovia aukoa, kaikki sovittu toteutui juuri ajallaan. Loistava strategia, aseistariisuvaa. Yritä siinä sitten kaiken vieraanvaraisuuden keskellä esittää yleläisen tiukkoja kysymyksiä. Sotilaat saavat tähän varmaan erikseen koulutusta?
- Kadettikoulussa jo opetetaan, miten käyttäydytään kalustetussa huoneessa, Jukka Pennanen vastaa pilke silmäkulmassa.

Pennanen on juuri kuskannut lapsenlapsen hoitopaikkaan, nyt isoisällä on aikaa olla sotilas ja tutkija. Maallikon kysymykset hän ottaa tosissaan, vastaa huolella. Kenraalimajuri evp:llä pitää jatkuvasti kiirettä. Vuoden alusta hän on tehnyt osa-aikatyötä, toiminut Urlus-säätiön asiamiehenä. Hän työskentelee etänä Kuusankoskelta käsin.
- Käsittelin vuoden alussa 87 avustushakemusta, jotka koskivat liikuntaa, nuorisoa ja maanpuolustustyötä, liitteineen 1500 sivua tavaraa. Säätiön nimi Urlus on piilonimi. Kun Helsingin suojeluskunnat vuonna -44 jouduttiin lakkauttamaan, perustettiin Urlus-osuuskunta, jonne omaisuus siirrettiin. Viisikymmenluvun alussa perustettiin Urlus-säätiö, ja se on siitä lähtien tukenut pääkaupunkiseudun vapaaehtoista maanpuolustusta, liikuntaa ja nuorisotyötä. Tuemme myös vuosittain yli 10 000 eurolla helsinkiläisten varusmiesten toimintaa Vekaranjärvellä, jossa heitä on runsaasti asepalvelusta suorittamassa. Kaikkiaan jaossa on vuodessa lähes 1,5 miljoonaa euroa - mm. pääkaupunkiseudun partiolaisille tästä lohkeaa huomattavaa tukea, Pennanen kertoo.

Eivät kiireet tähän lopu. Jukka Pennanen on mukana parissa muussakin säätiössä, tekee väitöskirjaa ja on väitöskirjatutkijana Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian laitokselle. Hänellä on muutaman kirjankin teko meneillään.
- Ne työllistävät aika paljon, kun deadlinet paukkuu. Kirjoitukseni ovat lukuja teoksiin, jotka liittyvät satavuotiaaseen Suomeen. Minun osuuteni käsittelevät saksalaisvaikutusta Suomessa. Sitten on vielä muuta hommaa niin että päivät on kyllä täynnä. Se aika mitä jää, on toivottavasti perheen ja mökkielämän käytössä.

Sotahistoria on kenraali Jukka Pennasen ominta osaamista, sitä hänen väitöskirjansakin käsittelee.
- Minua kiinnostaa sotataito, Carl von Clausewitzin ideat ja niiden kulkeutuminen ja muuntuminen 200 vuoden aikana. Historia opettaa, että teorioilla saa aika hyvin kuvattua nykyistäkin menoa. Clausewitzin kuuluisin aksiooma on "sota on politiikan jatkamista toisin keinoin". Politiikan ja sodan yhdistyminen tulee Saksan historiassa esille, ikävälläkin tavalla, ja siitä voi vetää johtopäätöksiä myös tähän päivään. Asevoimia käytetään omien poliittisten tavoitteiden vipuvartena, kuten idässäkin nyt nähdään.

Saksan vaiheet ovat Pennaselle tutut. Saksalaiset valtiot yhdistyivät vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla, mutta siellä on vallinnut vankka akateemisuus kautta vuosisatojen.
- Preussilaisella pedanttisuudella on laadittu ohjesäännöt, jotka pätevät yhä. Hyvän johtajan määritelmä on edelleen sama kuin 1800-luvun puolivälin ohjesäännössä, sanatkin ovat samat.

Sodankäynti on muuttunut, rintamia ei nykysodassa aina entiseen tapaan voida nähdä, tekniikat ovat kehittyneet. Vanhat sotataidon ideat pätevät silti?
- Pätevät täydellisesti. Se ei ole muuttunut, miten asiat vaikuttavat toiseen. Tekniikan kehittyminen vaikuttaa taktiikkaan, alimpaan tasoon ja siten epäsuorasti ylempään tasoon. Sotataito toimii strategisella, operatiivisella ja taktisella tasolla. Strategisella tasolla voidaan hyödyntää sitä teknistä kehitystä, joka vaikuttaa taktisella tasolla. Ennen ei ollut tietotekniikkaa, mutta Hitler ja Stalin ovat hyviä esimerkkejä propagandan hyödyntämisestä. Välineet olivat erilaiset, mutta kansalaisiin vaikutettiin, annettiin väärääkin tietoa ja saatiin enemmistö oman asiaa taakse, Jukka Pennanen kuvailee.

Kiinnostus sotilasuraan heräsi pikku hiljaa

Syntyjään Jukka Pennanen on lahtelainen, viipurilaisten vanhempien vuonna -52 syntynyt poika. Isän töiden takia perhe muutti Lahdesta Helsinkiin, jossa Jukka kirjoitti ylioppilaaksi. Kuusaalaisina meitä tietenkin kiinnostaa tieto, että Jukan perhe on samaa sukua kouvolalaisen Pennasen kauppiasperheen kanssa.

Sotilasura ei vielä varusmiespalveluksen aikaan kiinnostanut - Pennanen palveli rannikkotykistössä eikä oikein nähnyt itseään asumassa eristäytyneellä linnakkeella. Eikä merikään nyt niin kovasti kiehtonut. Mutta varusmiesajan jälkeen Jukka osallistui innokkaasti reserviläistoimintaan.
- Kävin Haminassakin kertomassa pariin kolmeen otteeseen nuorille upseerioppilaille toiminnastamme ja tajusin, että tätähän minä haluan, sotilasuran ja opettamista.

Hämeenlinnasta tuli Pennasten kotikaupunki pitkäksi aikaa.
- Kadettikoulun jälkeen, valmistuttuani, mentiin Sirkan kanssa naimisiin ja muutettiin Hämeenlinnaan. Olin Parolassa panssariprikaatissa vuodesta -77 pitkään töissä, mm. kolme vuotta kapteenikurssin jälkeen komppanianpäällikkönä vuoteen -85. Sitten pääsin Sotakorkeakouluun yleisesikuntaupseerikurssille, joka kesti vuoteen -87. Tutkinto vastaa tiedeyliopiston lisensiaattitutkintoa. Tein diplomityöni naisten asepalvelusta, jota silloin ei Suomessa ollut. Oma johtopäätökseni oli, että Suomessa poliittinen vastustus estää naisten asepalveluksen toteutumisen vielä pitkän aikaa. Ei kestänyt kuin viisi vuotta, kun Elisabeth Rehn oli järjestänyt asiat toisin, Pennanen naurahtaa.

Hämeenlinnassa asuen Jukka Pennanen pystyi hoitamaan myös muita työtehtäviä Helsingissä ja opiskelemaan siellä.

Oppikoulun pitkän saksan valinta vei miehen uusiin tehtäviin, kun Saksat 90-luvulla yhdistyivät.   Sitä ennen Pennanen oli tutustunut Mannerheim-stipendiaattina Sveitsin miliisikoulutukseen eri joukko-osastoissa Suomen puolustusvoimien lähettämänä, vastavierailuperiaatteella. Sveitsissä vahvistui myös saksan kielen taito.

Saksojen yhdistyessä ja Neuvostoliiton hajotessa Saksan korkein sotilasopetuslaitos avautui suomalaisille. Samaan aikaan alkoi uusi aikakausi ajattelutavoissa.
- Vasta silloin voitiin Suomessa aloittaa normaali yhteistoiminta Bundeswehrin, Saksan puolustusvoimien kanssa. Siihen asti asia oli kielletty. Olin suorittanut Suomessa yleisesikuntaupseerin kurssin, ja nyt minut lähetettiin Saksaan lisäoppiin Führungsakademiin. Ensimmäinen vaihe oli Bonnissa, toinen Hampurissa, Pennanen kertaa.

Saksan opintojen jälkeen Pennanen palasi Hämeenlinnaan ja töihin myös Helsinkiin. Mutta vuonna 2001 hänet komennettiin Saksaan sotilasasiamieheksi. Edellisellä kerralla mukana oli koko kolmilapsinen perhe, nyt lapset olivat saaneet koulut käytyä ja vanhemmat muuttivat kaksistaan Berliiniin. Siellä Pennaset viettivät kolme vuotta, sotilasasiamies Pennasella sivumaanaan Puola.
- Varsova tuli kovinkin tutuksi.

Sotilasasiamiehen tehtävät Saksassa olivat hyvin itsenäisiä.
- Toimimme suurlähetystön yhteydessä hyvässä yhteistoiminnassa suurlähettilään kanssa. Tehtäväni oli mm. selvittää kaiken aikaa, mihin Bundeswehr on kehittymässä, millaisia päätöksiä puolustusministeriö tekee, sama Varsovasta. Seurattiin maan poliittista päätöksentekoa puolustus- ja turvallisuuskysymyksissä, asevoimien teknistä ja organisatorista kehitystä ja henkeä. Niistä raportoitiin Suomeen lyhyin raportein ja pitkin katsauksin.

Pennasen Saksan-kauden aikana internet oli vasta tulossa. Tiedot hankittiin avoimista lähteistä, julkisesti, se erottaa toiminnan vakoilusta.
- Luotiin hyvät henkilösuhteet ministeriöön ja asevoimiin. Mitä paremmat suhteet, sen helpompi oli soittaa ja saada nopeasti vastaus. Siellä oli muidenkin Pohjoismaiden sotilasasiamiehet, Islannista tosin turvallisuuspoliittinen asiantuntija, koska heillä ei ole asevoimia. Näiden kanssa veljellisesti vaihdettiin tietoja. Mutta minulle ainakin vakoilun raja oli selkeä. Jos saksalaisilla ilmestyi jokin salainen ohjesääntö, ei olisi tullut mieleenikään kysellä, mistä sen voisi saada.

Kuva: Kenraali Pennanen Jääkärisäätiön puheenjohtajana seppeleen laskussa jääkärien muistomerkillä Hohenlockstedtissa Saksassa.

Berliinissä on sata sotilasasiamiestä eri puolilta maailmaa. Vaikka tieto kulkee nyt helposti, henkilökohtainen paikalla olo kannattaa.
- Henkilön läsnäololla on valtava merkitys. Jos siellä oleva suomalainen on uskottava, se vaikuttaa myös meidän asevoimiemme imagoon siellä.

Kenraali Pennanen ottaa esimerkin simulaattoreista.
- Kun moni tiesi, että olen kiinnostunut simulaattoreista ja tehnyt niistä hankintoja, useampikin tuli kysymään minulta niistä. Annoin kontaktit Suomeen, ja  Pakistanista saattoi tulla joku delegaatio Suomeen näiden kontaktieni takia.

Simulaattorit olivat astuneet Jukka Pennasen elämään jo 80-luvulla. Kerättiin tietoja ja hankittiin panssarivaunuihin liittyviä simulaattoreita, sisätiloihin sovellettuja simulaattoreita, taisteluharjoitusten simulointia.
- Tänä päivänä Vekaralla taisteluharjoituksissa varusmiehillä on simulaattorit aseissa maastossa. Tiedot kerätään konttiin, jossa kuvaruudulta näkyy taistelun kulku. Mutta hankkimisen ideasta toteutukseen kului 25 vuotta. Nyt valmiudet ovat kaikissa Suomen varuskunnissa. Suomi on todella pitkällä tässä, mikään ammattiarmeija ei ole meitä edellä.

Pennasten palatessa Suomeen tie ei käynytkään Helsinkiin eikä Hämeenlinnaan vaan Vekaranjärvelle Karjalan prikaatin komentajaksi.

"Upseeri on myös kasvattaja"

Kenraali Jukka Pennanen on uransa varrella opettanut paljon, mm. johtanut lukuisia alueellisia maanpuolustuskursseja ja ollut valtakunnallisten kurssien apulaisjohtajana Helsingissä. Hän sanoo oppineensa kaikista kursseista itsekin paljon, koska niille kootaan koulutettaviksi yhteiskunnan eri alojen kovia osaajia.
- Olen aina tykännyt opettamisesta, se on hienointa. Jos sen saa tehdä ulkona, maastossa luonnon keskellä, se on vielä hienompaa. Kun siellä pannaan miettimään, miten tässä pitäisi toimia että pysyisi hengissä, oppii helpommin. Tänä aamuna lehteä hakiessa tuli mieleen 80-luvun ajat, kun sai tehdä sitä aamuseitsemästä iltaan ja näki työnsä tulokset: tyytyväisiä nuoria miehiä, noh ei aina niin tyytyväisiä, mutta oppi oli mennyt perille, Jukka Pennanen hehkuttaa.

Miten saadaan oikeanlainen yhteys nuoriin varusmiehiin? Pennanen sanoo sen syntyvän keskustelujen kautta.
- Mutta mistä tietää, milloin on liian vanha verrattuna nuoriin koulutettaviin? Siitä, että musiikkimaku on täysin toinen. Silloin pitää löytää nuorempia lähikouluttajia. Upseeri ei ole vain kouluttaja, hän on myös kasvattaja. Hänen on tunnettava yhteiskunta, löydettävä ymmärrys ihmisten taustoista ja ympäristöstä, osattava strateginen taso.

Yleissivistyksen tehon Pennanen on kokenut omalla työurallaan.
- Kun lähdin Saksaan sotilasasiamieheksi, minun piti osata EU-politiikka, Nato-politiikka, ymmärtää Puolan ja Saksan historiat. En minä Puolassa ryhtynyt heidän uudesta Nato-jäsenyydestään puhumaan vaan heidän historiastaan, maittemme yhteisestä reunavaltioasemasta tai marskin siellä olosta. Kun he huomasivat että tunnen heidän historiansa, saatoin kysyä mitä vaan ja saada rehellisiä vastauksia. Luottamuksen rakentaminenhan on myös johtajuuden perusasioita. Yleissivistys on kaiken a ja o.

Opettaminen jatkui koko Pennasen sotilasuran. Karjalan prikaatin komentajana hän sanoo olleensa kaikkien varusmiesten pääopettaja.
- Vielä sotilasläänin komentajanakin pidin varusmiehille koulutusta. Itsellä säilyy tatsi asiaan, ja varusmiehille on tärkeää nähdä ylempiä sotilaita. Sitä kautta syntyy luottamus järjestelmään. Isojen pomojen on pakko olla kentällä, jos haluavat säilyttää uskottavuutensa, olivat he sitten vaikka UPM:n tai Kouvolan kaupungin johtotehtävissä. Armeijassa tilannetta helpottaa se, että joka kentsukin on ollut alokas, hän tietää alkuaikojen epävarmuuden tunteet. Kenraali saattaa päästä pintaa syvemmälle helpommin kuin luutnantti, ikään kuin isähahmona. Aliupseerioppilaiden kanssa voi jo keskustella  heidän omista ajatuksistaan, palveluksen lopussa heillä on selkeästi omat mielipiteet, Pennanen kehuu.

Suomessa armeijan on helppo saada nuoret varusmiespalvelukseen. Siihen on omat historialliset syynsä.
- Armeijalla on positiivinen leima, tajutaan että tällainen vakuutuslaitos tarvitaan.  Sotaväki on itsekin osannut edistää asiaansa. Meillä on ollut mistä valita kouluttajat, upseerit ja aliupseerit. Koulutusta on osattu kehittää, sotaväen puolellakin ollaan varmasti siinä maailman parhaita. Kriisinhallintatilanteissa näkee, että reserviläiset ovat vähintään yhtä hyviä kuin ammattilaiset. Palkka ei siis ratkaise, vuosi omaa kokemusta armeijasta tuo ryhmänjohtajillakin sen osaamisen.

Eikö nykynuoria ole vaikeampi kouluttaa tottelemaan, kun ne eivät usko auktoriteetteihin kuten me entisajan kiltit? Pennanen huomauttaa, että totteleminen ja koulutus ovat eri asioita. Koulutuksessa on varaa vaihtaa käsityksiä, mutta tulitaisteluharjoituksessa totellaan.
- Jos joku huutaa "tuli seis!", niin siinä ei mietitä että pitääköhän minunkin? Mutta se ei poista ajattelua, sillä suurin osa päätöksistä on omiin tehtäviin liittyvää fiksua miettimistä. Jo Clausewitz painottaa, että päämäärä on koulutettavan itsellinen ajattelu, ja että tämä pystyy sanomaan kouluttajalle oman mielipiteensä. Kriittisyys on tärkeintä, mitä opetetaan yleisesikuntaupseerikoulutuksessa.

Historian painolasti vaativaa tutkijalle

Väitöskirjansa Jukka Pennanen kuvitteli aloittavansa suomalaisista jääkäreistä, jotka opiskelivat ensimmäisinä sotilaskurssilla Saksassa. Häntä rupesi kuitenkin kiinnostamaan se, millainen Saksan armeija oli jääkäreiden mennessä sinne.
- Kaikki puhuivat "preussilaisesta touhusta", kuri oli "preussilaista". Halusinkin tietää miten saksalainen sotataito oli tullut siihen pisteeseen. Piti mennä 1700-luvulle asti. Napoleonin sodat, Saksan yhdistymissodat, sieltä alkaneet metodit - miksi ne olivat sellaisia kuin olivat? Sitten ensimmäinen  maailmansota, jääkäreiden paluu Suomeen, keskusvaltojen tappio. Miten oli mahdollista, että Saksa nousi uudestaan parikymmentä vuotta myöhemmin - miten tämä kaikki on vaikuttanut Suomeen - se kokonaisuus prosessina on kiinnostanut minua enemmän kuin ohjesääntöjen vertailu, Pennanen kuvailee tutkimustyötään.

Vaikka Suomi on saanut sotataidon alalta paljon Saksasta, sitä on tullut muualtakin, Ranskasta, Ruotsista.
- Sitten siitä on kehitetty omaa osaamista Suomessa. On aika vähän pieniä maita, joilla on omanlaista osaamista asevoimien alalla. Meillä on kova koulutustaso. Ilman koulutusta ei ole ajattelua. Pitää olla akateemista osaamista, operatiivista ja käytännön osaamista. Meillä se toimii, ehkä siksi että jokainen akateeminenkin on aloittanut alimmasta portaasta ja tuntee sen ympäristön.

Saksalaisvaikutuksen tutkiminen on Saksassa vaikeaa siksi, että maalla on painolastinsa. Kielletyistä asioista ei puhuta.
- Hankalaa. Voihan hirviöjärjestelmienkin sotataidoissa olla opittavaa, ne ovat vaan käyttäneet oppeja väärään suuntaan. Hyvä esimerkki on Itämeren divisioona, joka tuli auttamaan Suomen valkoisia keväällä -18. He jäivät Suomeen puoleksi vuodeksi, Kouvolaankin heitä jäi tuhatmäärin. Mutta harva pystyy osoittamaan, että he olisivat syyllistyneet mihinkään rikolliseen toimintaan. Kuri oli hyvä, joukko toimi kuin sotaväki toisin kuin Suomen punaisten ja valkoisten joukot, joille sotilaskuri oli valitettavan usein vieras asia. Lapin polttaminenkin toisessa maailmansodassa oli käskyn noudattamista, ei siellä rikollisuuksiin juuri syyllistytty.

Suomessa saksalaisilla on hyvä maine, heistä yleisesti ottaen pidetään. Jukka Pennasen mukaan se on poliittisen johtomme ansiota.
- Saksaa ei päästetty toisen maailmansodan aikana puuttumaan sisäpolitiikkaamme, kuten se puuttui muiden ns. liittolaismaiden politiikkaan. Mutta jos Saksassa yritän vähänkin tuoda esiin jotain positiivista, tulee vastustusta: ei sitä voi tutkia. Tutkin erästä saksalaista everstiä, joka teki vuonna -39 kirjan salamasodan teorioista, ja koko kirjaa ei edes tunneta Saksassa. Ainoa selitys on se, että kaveria pidettiin natsimyönteisenä.  Ja paha sekin, että tämä eversti oli majurina ollut esilukijana ensimmäisessä tilaisuudessa, jossa vuonna -34 vannottiin Hitlerille vala. Teos on huikea, mutta tästä syystä hän ei saanut ansaitsemaansa arvoa.

Suomessa poliitikkojen ja sotilaiden suhteet ovat oikeanlaiset, Pennanen arvioi. Uuteen tehtäväänsä nimitetyt puolustusministerit osaavat kysyä sotilailta ammatillista neuvoa, vahinkoja ei pääse tapahtumaan.
- Meillähän on ylipäällikkö tukena. Hienoa, että presidentti on auktoriteettina varmentamassa puolustusvoimien toimintakykyä, ettei se ole vain päivänpolitiikasta kiinni.

Pennasten koti on Kuusaalla, ja he ovat kaikille kehuneet valintaansa. He asuivat Vekaralle muuttaessaan aluksi varuskunnan alueelle rakennetussa rivitalossa ja rupesivat etsimään omaa taloa. Oli katsottu toistakymmentä asuntoa ja päätettiin katsoa vielä yksi. Se oli perheen nykyinen koti Kettumäen alla Kuusankoskella.
- Ihastuttiin kovasti, ja maaliskuusta 2005 on asuttu Kuusaalla. Tämä oli äärimmäisen positiivinen ratkaisu. Tutkin paikkakuntaa kovasti heti alusta. Luontonsa puolesta hyvä, sopivan kompakti, palvelut saatavilla. Täältä pääsee nopeasti Lahden suuntaan, jossa satavuotias äitini asuu - Sirkan isä asuu Hollolassa. Helsinkiin pääsee helposti lasten ja lastenlasten luo. Yksi lapsista asuu perheineen myös täällä Kuusankoskella. Meiltä pääsee helposti lenkille, mökille Hirvensalmelle on lyhyempi matka kuin Hämeenlinnasta, Pennanen luettelee.

Kehut hivelevät vanhan kuusaalaisen korvaa. Lisää!
- Keskusta on rakennettu uusiksi - aivan upea. Tehdasmiljöön herääminen henkiin on hieno juttu, sen kehittyminen koko ajan on valtava potentiaali. Olin Etulinjassa itään ja länteen -kirjan toimituskunnassa - kirjanhan tekivät Pentti Airio ja Sakari Viinikainen - ja mitä enemmän tutkittiin, sitä enemmän alkoi historia kiinnostaa. Harvalla paikkakunnalla on 150 vuoden aikana menty ylös ja alas niin merkittävästi kuin täällä - viime aikojen esimerkkeinä puunjalostusteollisuuden rakennemuutos ja kuntien yhdistyminen. Muutokset ovat kuitenkin myös vieneet paikkakuntaa eteenpäin.

Kuusaalla on ollut helppo olla.
- Heti kun muutimme, naapurusto tuli tutuksi. Ihan kuin olisi ollut kotoisin täältä. Kettumäellä oli jo valmis naapuriporukka, ja me päästiin siihen mukaan. Viitisentoista perhettä järjestää mm. kesäjuhlat, syödään, juodaan ja vähän pelataan jonain kesälauantaina yhdessä. Tänne haluttiin jäädä, kun minulla työt loppuivat Puolustusvoimissa. Tämä on sopivan kokoinen paikka, tykkään tästä tunnelmasta.
 
Kuvat ovat kahvilakuvia lukuunottamatta Jukka Pennasen arkistosta, polkupyörä- ja kiikkutuolikuvat evp:ksi siirtymisen päivältä.

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Eilan tarina 19. Kalenterimerkintöjä tammikuulta 1946

Eila Piirikkälän vuosi 1945 päättyy kalenterissa dramaattisesti. Innokas tanssittaja, saattelija ja lähes kosija Pena ilmoittaakin, että hänellä on tyttöystävä Tampereella ja he aikovat naimisiin. Eila ottaa asian viileän rauhallisesti, ainakin kalenterimerkinnässään. Hänellä on nyt parempaakin tekemistä.

1.1.1946
"Olin päivällä Salmen kanssa Viljakaisen Aatin ja Gretan kotona. Illalla Pena tuli hakemaan minua elokuviin, mutta en viitsinyt lähteä. Penalla oli jo liput, mutta hän antoi ne Salmelle ja Ollille jotka lähtivät. Tänään Pena pyörsi eliset sanansa ja sanoi, että kyllähän hän on siellä T:reella seurustellut, mutta ei se nyt sentään kovin vakava tapaus ole. Sanoi pitävänsä minusta paljon enemmän kuin ystävästä, mutta minä muka en välitä hänestä ensinkään. Hän potee kuulemma suorastaan alemmuuskompleksia seurassani."

Vai sillä lailla. Nuorimies on yrittänyt saada ihailunsa kohdetta mustasukkaiseksi. Iso virhe, Eila ei ollut mustasukkainen tyyppi, kaikenlaiset temput herättivät hänessä lähinnä säälinsekaista huvittuneisuutta. Mutta miten Pentti edes kuvitteli pääsevänsä tavoitteeseensa tuota kautta? Muutama ajatus tulee mieleen. Pentin kotona oli aikamoinen melske. Mimmi-äiti ei ehkä ehtinyt neuvoa poikaa ihmissuhteiden hoitamisessa, kun vahdittavana oli taaperoikäinen kuopus ja rivi Lasse-miehen veljiä, jotka asuivat samassa huushollissa saadessaan Lasselta suutarinoppia. Tai sitten äiti ehtikin neuvoa ja reipasotteisena karjalaisemäntänä antoi väärän vinkin. Veikkaan kuitenkin, että Pena oli ottanut mallia elokuvista. Niitähän nuoriso ahmi useita viikossa. Penakin kertoo käyneensä Tampereella jopa yksin katsomassa jotain nyyhkyleffaa. Jos hän on vaikka napannut jostain rainasta mallin, ja se ei sitten mennyt ihan hyvin.

Lieventävä asianhaara on sekin, että tämä parkettien partaveitsi on vasta 22-vuotias ja insinööriopiskelija - ehkä niihin opintoihin ei liittynyt mitään ihmissuhdetaitoja. Mutta miksi hän tuntee alemmuutta Eilan rinnalla? Pentti oli kuvien perusteella melkoinen komistus ja pukeutui viimesen päälle. Hän teetti itselleen pukuja vaatturi Leo Hokkasella ja oli tarkka että paidan mansetteja näkyi täsmälleen oikea senttimäärä puvun hihan alta. Hyvät ystävät Leo ja vaimonsa Viivi tosin kiusoittelivat Penaa, ettei hän ikinä tule Eilaa saamaan. Niemisten yrittäjäperhe oli ihan vakavarainen, toisin kuin Eilan silloinen kotikokoonpano. Niinpä kysymys oli henkisestä alimittaisuuden tunteesta pari vuotta vanhemman, yli kaksi vuotta rintamalla pärjänneen lottaneidon rinnalla.

2.1. keskiviikkona Eila viettää työpäivän jälkeen koti-illan radiota kuunnellen. "Tuli aika hauskaa ohjelmaa." Seuraavana iltana tapahtuu jälleen. "Olin Salmen ja Ollin kanssa Marketan luona, kun Pena tuli sinne Maire Kujalan kanssa. Tämä M.K. oli käynyt hakemassa Penan kotoa. Pena oli kuin tulisilla hiilillä ja minä - hävytöntä kyllä - nautin tilanteesta täysin siemauksin." Torstaina Pena soittaa ja pyytää Eilaa tanssimaan perjantaina. "En luvannut varmasti mutta hän sanoi joka tapauksessa tulevansa minua hakemaan." Eila leppyy ja lähtee perjantaina tanssimaan Penan kanssa, seuraan liittyy myös Salme-sisko ja takaisin tullessa Salmen poikaystävä Olli.

Loppiaissunnuntaina lähdetään porukalla tansseihin, kunhan Eila on ensin käynyt päivällä Kukkosella ystävättären luona kylässä. Illalla Mäyrämäelle pölähtävät Elvi, Pena, Eko, Olli ja Kerttu Parkkinen, ja joukko siis suuntaa seuratalolle. "Viimeinen ilta Penan kanssa. Hän lähtee keskiviikkona." Keskiviikkona Eila käy ensin Hakalalla serkkunsa Veikon päivillä ja viettää loppuillan kotona. Salme ja Olli käyvät tanssimassa. "Penakin oli tullut sinne myöhemmin, yksin, selvänä. Terveisiä lähetti ja yksin oli lähtenyt pois."

Eila, Salme ja Elvi Mäyrämäellä. Kuva tosin tärähtänyt.
Perjantain merkintä on jännä. "Kävin hakemassa Elviä ja olimme elokuvissa. Oli kerrassaan ihana ilma. Penan äiti oli myös kuvissa. Istuimme rinnakkain ja hän jutteli kovasti." Helppo uskoa tuo "jutteli kovasti". Otettiinko siinä selvää pojan uudesta tyttöystävästä? Eila ei ainakaan tunnusta mitään ikävöintiä, sillä lauantaina "Olin koko illan kotona ja paistoin munkkeja. Elvi tuli meille ja jäi yöksi. Kuuntelimme radiotanssiaiset ja pistimme välillä pieneksi pyörähtelyksikin." Sunnuntaina Elvi lähtee puolilta päivin kotiin, mutta Eila ja Salme painelevat hänen kotiinsa Viljakaisille illalla. Sieltä "lähdimme kaikki tanssimaan seuratalolle, mutta ei siellä oikein hauskaa ollut."

Kuoroharjoitukset alkavat, samoin Eilan laulutunnit Kouvolassa. Elvi kyläilee. Keskiviikkona käydään elokuvissa Kuusaan puolella, filmin nimi on Kerran elämässä. "Fantastinen elokuva." Poikkeuksellisesti saamme luontokuvauksenkin. "Tammikuun kuutamot ovat olleet ihanimmat kuin pitkään aikaan ja ilmat suorastaan kesäiset. Pakkasta vain joskus päivän pari ja taas lämmintä."

Maanantaina Eila viettää koti-illan ja kirjoittaa lottaystävälleen Maija-Kyllikille kirjeen. Edellisviikolla hän on kirjoittanut jollekin Voitolle, ja nyt Voitto Lehtinen vastaa, pyytää Eilaa kirjoittamaan lisää ja kysyy, eikö saa tulla tapaamaan. Myös Tekkalan tädiltä tulee kirje.

Miksi Tekkalan täti kirjoittaa Eilalle? Tarkistan äidin rintamavieraskirjasta: siellä on lotta Anni Tekkalan useat kiitokset hauskasta illasta ja korvikkeesta. Netistä löydän Tuomas Mannisen kirjoituksen Ilta-Sanomista joulukuussa 2014. Tässä linkki http://www.is.fi/kotimaa/art-2000000848128.html, lainaan osan tekstistä:

"Lahjojen jaolle dramaattinen loppu vuonna 1943: lotat päätyivät vankileirille


Partisaanit veivät Kirsti Ruotsalaisen ja Anni Tekkalan kesken joululahjojen jakamisen. Se oli joulupainajainen. Kaksi lottaa, Kirsti Ruotsalainen ja Anni eli Anna Tekkala, jäi joululahjoja jakaessaan partisaaniosasto "Kostajien" vangiksi Repolan alueella. Joulurauhaa ei oltu julistettu. Kirsti ja Anna olivat muonituslottia, kanttiininpitäjiä.

Anna oli torpan tyttö Oriveden Siitaman kylästä, toimeliaaksi, iloiseksi ja avuliaaksi kehuttu.
Kirsti oli Lapinlahdelta Pohjois-Savosta. Maanviljelijäperheessä oli paljon lapsia, ja Kirsti oli aloittanut 19-vuotiaana työt Tampereella lentokonetehtaassa pienten osien lajittelijana.

Kello 9 aattoaamuna Kirsti ja Anna lähtivät viemään joululahjoja Ontajärven länsirannalle etulinjan kenttävartioihin. Kotirintamalla tehtyjä "tuntemattomien sotilaiden" lahjapaketteja oli kaksi rekikuormallista. Kirkas pakkaspäivä oli kaunis ja maisema rauhallinen.

Setälän lähettämä 8-miehinen partio oli käynyt varmistamassa "lottajoulupukkien" reitin aamuhämärissä. Partio ei ollut havainnut mitään hälyttävää. Siellä ne kuitenkin olivat. Partisaanit. Kauko Unkiala kertoo Oriveden sotaveteraanien Joulu 2007 -lehdessä partisaanien tulleen Ontajärven yli kovan pakkasen halkaisemaa, uudelleen jäätynyttä railoa pitkin. Kirkkaaseen jäähän ei jäänyt jälkiä.

Yöllä oli satanut pakkaslunta. Sekin helpotti "näkymättömyyttä". Kirstin ja Annan mukaan lähtivät ajomiehet Komulainen ja Savolainen sekä jääkäri Ullgren ja kotilomalta etulinjaan palaamassa ollut jääkäri Pynninen. Kun partisaanit avasivat tulen, Komulainen, Savolainen ja toinen hevonen kuolivat heti. Toinen hevonen vauhkoontui ja vei rekensä ja Pynnisen turvaan.

Kirsti, Anna ja Ullgren jäivät vangeiksi. Kirsti sai pintahaavan oikeaan jalkaterään. Ullgren haavoittui pahemmin. Partisaanit kuljettivat vangit ja reen Ontajärven yli itään. Ammunta oli kuultu ja takaa-ajo alkoi. Partisaanien havuilla katetut laavut löytyivät Ontajärven itärannalta, mutta partisaaneja ei tavoitettu. Viisi päivää vangitsemisen jälkeen vankeja kuulusteli Karjalan rintaman partisaanijärjestön 2. osaston päällikkö  majuri Stoljarov. Anna muisteli jälkeenpäin Siitaman kyläkirjassa kuulustelun olleen "pitkä ja kova, mutta ei lyöty eikä pahoinpidelty".
Ainakin vankeuden loppuajan Anna ja Kirsti viettivät isolla leirillä Tsherepovetsissa Vologdan alueella, lähellä Rybinskin tekoallasta. Kaupunki tunnetaan nykyisin KHL-joukkue Severstalista. Anna työskenteli leirin sairaalassa. Kurkkumätä raivosi, ja vankeja kuoli päivittäin. Ainoa desinfioimisaine oli vesi. Ruoka oli huonoa. Nälkä ja toivottomuus aiheuttivat vangeissa syvää masennusta.

Lotat tulivat Suomeen ensimmäisen kotiutetun vankierän mukana 22. marraskuuta 1944. Parkinsonin tautiin sairastunut Anna ei elänyt korkeaan ikään. Sota vaati veronsa.

Juttu on julkaistu alunperin Ilta-Sanomien Lotat-erikoislehdessä.
Bertel Liljequistin suunnittelema Iltatähden rakennus v:lta -32.

Ossi Viljakainen, kuusaalaisen paperimiehen perikuva

Ossi Viljakainen on työuransa aikana tullut tutuksi niin paperikoneiden kuin arkkisalin kanssa, oppinut kaiken kalantereista ja giljotiin...