Näkökulma kuusankoskelaisuuteen

Kuusankoski on paikka – ja jotain ihan muuta. Se on maisemia ja ihmiskätten töitä. Se on murretta ja
tapa olla kotoisin jostakin. Kuusaalaisuus on ajattelumalli, asenne ja näkökulma – kaikkeen.
Kuusankoskia on yhtä monta kuin kuusankoskelaisiakin. Näillä sivuilla rakentuu yhden kuusaalaisen
totuus kotipaikkakunnastaan. Se on yhtä totta kuin sen toisen, joka muistaa, näkee ja kokee asiat ihan
toisin. Juttuja paikoista, tapahtumista, muistoista, ilmiöistä, nimistä, kielestä ja ennen kaikkea
ihmisistä. Tervetuloa katselemaan. Näillä sivuilla en tarjoa tilaisuutta keskusteluun, mutta hauska
kuulla, että vaihdatte aiheista kommentteja omissa yhteisöissänne. Jatkakaa ihmeessä.
Katselukerroista päätellen kuusaalaisuus kiinnostaa, eikä ihme: niin hieno paikka tämä on, ja niin
kiehtovia persoonia täällä asuu ja toimii.

Eijaleena Martikainen, paljasjalkain kuusaalain

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Jukka Pennanen, kenraali joka kotiutui Kuusaalle

Kenraali Jukka Pennanen saapuu täsmälleen oikeaan aikaan tapaamispaikalle. Enää en hämmästele korkean sotilashenkilön rennon kohteliasta käytöstä ja laajaa yleissivistystä. Toimittajavuosina oppi: mitä kovemmat natsat, sitä parempaa seuraa. Karjalan prikaatin komentajien kahvipöydissä puhuttiin enemmän musiikkijuhlista ja sienisadosta kuin varuskunnan sotilaallisesta menosta. Naisena ei tarvinnut ovia aukoa, kaikki sovittu toteutui juuri ajallaan. Loistava strategia, aseistariisuvaa. Yritä siinä sitten kaiken vieraanvaraisuuden keskellä esittää yleläisen tiukkoja kysymyksiä. Sotilaat saavat tähän varmaan erikseen koulutusta?
- Kadettikoulussa jo opetetaan, miten käyttäydytään kalustetussa huoneessa, Jukka Pennanen vastaa pilke silmäkulmassa.

Pennanen on juuri kuskannut lapsenlapsen hoitopaikkaan, nyt isoisällä on aikaa olla sotilas ja tutkija. Maallikon kysymykset hän ottaa tosissaan, vastaa huolella. Kenraalimajuri evp:llä pitää jatkuvasti kiirettä. Vuoden alusta hän on tehnyt osa-aikatyötä, toiminut Urlus-säätiön asiamiehenä. Hän työskentelee etänä Kuusankoskelta käsin.
- Käsittelin vuoden alussa 87 avustushakemusta, jotka koskivat liikuntaa, nuorisoa ja maanpuolustustyötä, liitteineen 1500 sivua tavaraa. Säätiön nimi Urlus on piilonimi. Kun Helsingin suojeluskunnat vuonna -44 jouduttiin lakkauttamaan, perustettiin Urlus-osuuskunta, jonne omaisuus siirrettiin. Viisikymmenluvun alussa perustettiin Urlus-säätiö, ja se on siitä lähtien tukenut pääkaupunkiseudun vapaaehtoista maanpuolustusta, liikuntaa ja nuorisotyötä. Tuemme myös vuosittain yli 10 000 eurolla helsinkiläisten varusmiesten toimintaa Vekaranjärvellä, jossa heitä on runsaasti asepalvelusta suorittamassa. Kaikkiaan jaossa on vuodessa lähes 1,5 miljoonaa euroa - mm. pääkaupunkiseudun partiolaisille tästä lohkeaa huomattavaa tukea, Pennanen kertoo.

Eivät kiireet tähän lopu. Jukka Pennanen on mukana parissa muussakin säätiössä, tekee väitöskirjaa ja on väitöskirjatutkijana Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian laitokselle. Hänellä on muutaman kirjankin teko meneillään.
- Ne työllistävät aika paljon, kun deadlinet paukkuu. Kirjoitukseni ovat lukuja teoksiin, jotka liittyvät satavuotiaaseen Suomeen. Minun osuuteni käsittelevät saksalaisvaikutusta Suomessa. Sitten on vielä muuta hommaa niin että päivät on kyllä täynnä. Se aika mitä jää, on toivottavasti perheen ja mökkielämän käytössä.

Sotahistoria on kenraali Jukka Pennasen ominta osaamista, sitä hänen väitöskirjansakin käsittelee.
- Minua kiinnostaa sotataito, Carl von Clausewitzin ideat ja niiden kulkeutuminen ja muuntuminen 200 vuoden aikana. Historia opettaa, että teorioilla saa aika hyvin kuvattua nykyistäkin menoa. Clausewitzin kuuluisin aksiooma on "sota on politiikan jatkamista toisin keinoin". Politiikan ja sodan yhdistyminen tulee Saksan historiassa esille, ikävälläkin tavalla, ja siitä voi vetää johtopäätöksiä myös tähän päivään. Asevoimia käytetään omien poliittisten tavoitteiden vipuvartena, kuten idässäkin nyt nähdään.

Saksan vaiheet ovat Pennaselle tutut. Saksalaiset valtiot yhdistyivät vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla, mutta siellä on vallinnut vankka akateemisuus kautta vuosisatojen.
- Preussilaisella pedanttisuudella on laadittu ohjesäännöt, jotka pätevät yhä. Hyvän johtajan määritelmä on edelleen sama kuin 1800-luvun puolivälin ohjesäännössä, sanatkin ovat samat.

Sodankäynti on muuttunut, rintamia ei nykysodassa aina entiseen tapaan voida nähdä, tekniikat ovat kehittyneet. Vanhat sotataidon ideat pätevät silti?
- Pätevät täydellisesti. Se ei ole muuttunut, miten asiat vaikuttavat toiseen. Tekniikan kehittyminen vaikuttaa taktiikkaan, alimpaan tasoon ja siten epäsuorasti ylempään tasoon. Sotataito toimii strategisella, operatiivisella ja taktisella tasolla. Strategisella tasolla voidaan hyödyntää sitä teknistä kehitystä, joka vaikuttaa taktisella tasolla. Ennen ei ollut tietotekniikkaa, mutta Hitler ja Stalin ovat hyviä esimerkkejä propagandan hyödyntämisestä. Välineet olivat erilaiset, mutta kansalaisiin vaikutettiin, annettiin väärääkin tietoa ja saatiin enemmistö oman asiaa taakse, Jukka Pennanen kuvailee.

Kiinnostus sotilasuraan heräsi pikku hiljaa

Syntyjään Jukka Pennanen on lahtelainen, viipurilaisten vanhempien vuonna -52 syntynyt poika. Isän töiden takia perhe muutti Lahdesta Helsinkiin, jossa Jukka kirjoitti ylioppilaaksi. Kuusaalaisina meitä tietenkin kiinnostaa tieto, että Jukan perhe on samaa sukua kouvolalaisen Pennasen kauppiasperheen kanssa.

Sotilasura ei vielä varusmiespalveluksen aikaan kiinnostanut - Pennanen palveli rannikkotykistössä eikä oikein nähnyt itseään asumassa eristäytyneellä linnakkeella. Eikä merikään nyt niin kovasti kiehtonut. Mutta varusmiesajan jälkeen Jukka osallistui innokkaasti reserviläistoimintaan.
- Kävin Haminassakin kertomassa pariin kolmeen otteeseen nuorille upseerioppilaille toiminnastamme ja tajusin, että tätähän minä haluan, sotilasuran ja opettamista.

Hämeenlinnasta tuli Pennasten kotikaupunki pitkäksi aikaa.
- Kadettikoulun jälkeen, valmistuttuani, mentiin Sirkan kanssa naimisiin ja muutettiin Hämeenlinnaan. Olin Parolassa panssariprikaatissa vuodesta -77 pitkään töissä, mm. kolme vuotta kapteenikurssin jälkeen komppanianpäällikkönä vuoteen -85. Sitten pääsin Sotakorkeakouluun yleisesikuntaupseerikurssille, joka kesti vuoteen -87. Tutkinto vastaa tiedeyliopiston lisensiaattitutkintoa. Tein diplomityöni naisten asepalvelusta, jota silloin ei Suomessa ollut. Oma johtopäätökseni oli, että Suomessa poliittinen vastustus estää naisten asepalveluksen toteutumisen vielä pitkän aikaa. Ei kestänyt kuin viisi vuotta, kun Elisabeth Rehn oli järjestänyt asiat toisin, Pennanen naurahtaa.

Hämeenlinnassa asuen Jukka Pennanen pystyi hoitamaan myös muita työtehtäviä Helsingissä ja opiskelemaan siellä.

Oppikoulun pitkän saksan valinta vei miehen uusiin tehtäviin, kun Saksat 90-luvulla yhdistyivät.   Sitä ennen Pennanen oli tutustunut Mannerheim-stipendiaattina Sveitsin miliisikoulutukseen eri joukko-osastoissa Suomen puolustusvoimien lähettämänä, vastavierailuperiaatteella. Sveitsissä vahvistui myös saksan kielen taito.

Saksojen yhdistyessä ja Neuvostoliiton hajotessa Saksan korkein sotilasopetuslaitos avautui suomalaisille. Samaan aikaan alkoi uusi aikakausi ajattelutavoissa.
- Vasta silloin voitiin Suomessa aloittaa normaali yhteistoiminta Bundeswehrin, Saksan puolustusvoimien kanssa. Siihen asti asia oli kielletty. Olin suorittanut Suomessa yleisesikuntaupseerin kurssin, ja nyt minut lähetettiin Saksaan lisäoppiin Führungsakademiin. Ensimmäinen vaihe oli Bonnissa, toinen Hampurissa, Pennanen kertaa.

Saksan opintojen jälkeen Pennanen palasi Hämeenlinnaan ja töihin myös Helsinkiin. Mutta vuonna 2001 hänet komennettiin Saksaan sotilasasiamieheksi. Edellisellä kerralla mukana oli koko kolmilapsinen perhe, nyt lapset olivat saaneet koulut käytyä ja vanhemmat muuttivat kaksistaan Berliiniin. Siellä Pennaset viettivät kolme vuotta, sotilasasiamies Pennasella sivumaanaan Puola.
- Varsova tuli kovinkin tutuksi.

Sotilasasiamiehen tehtävät Saksassa olivat hyvin itsenäisiä.
- Toimimme suurlähetystön yhteydessä hyvässä yhteistoiminnassa suurlähettilään kanssa. Tehtäväni oli mm. selvittää kaiken aikaa, mihin Bundeswehr on kehittymässä, millaisia päätöksiä puolustusministeriö tekee, sama Varsovasta. Seurattiin maan poliittista päätöksentekoa puolustus- ja turvallisuuskysymyksissä, asevoimien teknistä ja organisatorista kehitystä ja henkeä. Niistä raportoitiin Suomeen lyhyin raportein ja pitkin katsauksin.

Pennasen Saksan-kauden aikana internet oli vasta tulossa. Tiedot hankittiin avoimista lähteistä, julkisesti, se erottaa toiminnan vakoilusta.
- Luotiin hyvät henkilösuhteet ministeriöön ja asevoimiin. Mitä paremmat suhteet, sen helpompi oli soittaa ja saada nopeasti vastaus. Siellä oli muidenkin Pohjoismaiden sotilasasiamiehet, Islannista tosin turvallisuuspoliittinen asiantuntija, koska heillä ei ole asevoimia. Näiden kanssa veljellisesti vaihdettiin tietoja. Mutta minulle ainakin vakoilun raja oli selkeä. Jos saksalaisilla ilmestyi jokin salainen ohjesääntö, ei olisi tullut mieleenikään kysellä, mistä sen voisi saada.

Kuva: Kenraali Pennanen Jääkärisäätiön puheenjohtajana seppeleen laskussa jääkärien muistomerkillä Hohenlockstedtissa Saksassa.

Berliinissä on sata sotilasasiamiestä eri puolilta maailmaa. Vaikka tieto kulkee nyt helposti, henkilökohtainen paikalla olo kannattaa.
- Henkilön läsnäololla on valtava merkitys. Jos siellä oleva suomalainen on uskottava, se vaikuttaa myös meidän asevoimiemme imagoon siellä.

Kenraali Pennanen ottaa esimerkin simulaattoreista.
- Kun moni tiesi, että olen kiinnostunut simulaattoreista ja tehnyt niistä hankintoja, useampikin tuli kysymään minulta niistä. Annoin kontaktit Suomeen, ja  Pakistanista saattoi tulla joku delegaatio Suomeen näiden kontaktieni takia.

Simulaattorit olivat astuneet Jukka Pennasen elämään jo 80-luvulla. Kerättiin tietoja ja hankittiin panssarivaunuihin liittyviä simulaattoreita, sisätiloihin sovellettuja simulaattoreita, taisteluharjoitusten simulointia.
- Tänä päivänä Vekaralla taisteluharjoituksissa varusmiehillä on simulaattorit aseissa maastossa. Tiedot kerätään konttiin, jossa kuvaruudulta näkyy taistelun kulku. Mutta hankkimisen ideasta toteutukseen kului 25 vuotta. Nyt valmiudet ovat kaikissa Suomen varuskunnissa. Suomi on todella pitkällä tässä, mikään ammattiarmeija ei ole meitä edellä.

Pennasten palatessa Suomeen tie ei käynytkään Helsinkiin eikä Hämeenlinnaan vaan Vekaranjärvelle Karjalan prikaatin komentajaksi.

"Upseeri on myös kasvattaja"

Kenraali Jukka Pennanen on uransa varrella opettanut paljon, mm. johtanut lukuisia alueellisia maanpuolustuskursseja ja ollut valtakunnallisten kurssien apulaisjohtajana Helsingissä. Hän sanoo oppineensa kaikista kursseista itsekin paljon, koska niille kootaan koulutettaviksi yhteiskunnan eri alojen kovia osaajia.
- Olen aina tykännyt opettamisesta, se on hienointa. Jos sen saa tehdä ulkona, maastossa luonnon keskellä, se on vielä hienompaa. Kun siellä pannaan miettimään, miten tässä pitäisi toimia että pysyisi hengissä, oppii helpommin. Tänä aamuna lehteä hakiessa tuli mieleen 80-luvun ajat, kun sai tehdä sitä aamuseitsemästä iltaan ja näki työnsä tulokset: tyytyväisiä nuoria miehiä, noh ei aina niin tyytyväisiä, mutta oppi oli mennyt perille, Jukka Pennanen hehkuttaa.

Miten saadaan oikeanlainen yhteys nuoriin varusmiehiin? Pennanen sanoo sen syntyvän keskustelujen kautta.
- Mutta mistä tietää, milloin on liian vanha verrattuna nuoriin koulutettaviin? Siitä, että musiikkimaku on täysin toinen. Silloin pitää löytää nuorempia lähikouluttajia. Upseeri ei ole vain kouluttaja, hän on myös kasvattaja. Hänen on tunnettava yhteiskunta, löydettävä ymmärrys ihmisten taustoista ja ympäristöstä, osattava strateginen taso.

Yleissivistyksen tehon Pennanen on kokenut omalla työurallaan.
- Kun lähdin Saksaan sotilasasiamieheksi, minun piti osata EU-politiikka, Nato-politiikka, ymmärtää Puolan ja Saksan historiat. En minä Puolassa ryhtynyt heidän uudesta Nato-jäsenyydestään puhumaan vaan heidän historiastaan, maittemme yhteisestä reunavaltioasemasta tai marskin siellä olosta. Kun he huomasivat että tunnen heidän historiansa, saatoin kysyä mitä vaan ja saada rehellisiä vastauksia. Luottamuksen rakentaminenhan on myös johtajuuden perusasioita. Yleissivistys on kaiken a ja o.

Opettaminen jatkui koko Pennasen sotilasuran. Karjalan prikaatin komentajana hän sanoo olleensa kaikkien varusmiesten pääopettaja.
- Vielä sotilasläänin komentajanakin pidin varusmiehille koulutusta. Itsellä säilyy tatsi asiaan, ja varusmiehille on tärkeää nähdä ylempiä sotilaita. Sitä kautta syntyy luottamus järjestelmään. Isojen pomojen on pakko olla kentällä, jos haluavat säilyttää uskottavuutensa, olivat he sitten vaikka UPM:n tai Kouvolan kaupungin johtotehtävissä. Armeijassa tilannetta helpottaa se, että joka kentsukin on ollut alokas, hän tietää alkuaikojen epävarmuuden tunteet. Kenraali saattaa päästä pintaa syvemmälle helpommin kuin luutnantti, ikään kuin isähahmona. Aliupseerioppilaiden kanssa voi jo keskustella  heidän omista ajatuksistaan, palveluksen lopussa heillä on selkeästi omat mielipiteet, Pennanen kehuu.

Suomessa armeijan on helppo saada nuoret varusmiespalvelukseen. Siihen on omat historialliset syynsä.
- Armeijalla on positiivinen leima, tajutaan että tällainen vakuutuslaitos tarvitaan.  Sotaväki on itsekin osannut edistää asiaansa. Meillä on ollut mistä valita kouluttajat, upseerit ja aliupseerit. Koulutusta on osattu kehittää, sotaväen puolellakin ollaan varmasti siinä maailman parhaita. Kriisinhallintatilanteissa näkee, että reserviläiset ovat vähintään yhtä hyviä kuin ammattilaiset. Palkka ei siis ratkaise, vuosi omaa kokemusta armeijasta tuo ryhmänjohtajillakin sen osaamisen.

Eikö nykynuoria ole vaikeampi kouluttaa tottelemaan, kun ne eivät usko auktoriteetteihin kuten me entisajan kiltit? Pennanen huomauttaa, että totteleminen ja koulutus ovat eri asioita. Koulutuksessa on varaa vaihtaa käsityksiä, mutta tulitaisteluharjoituksessa totellaan.
- Jos joku huutaa "tuli seis!", niin siinä ei mietitä että pitääköhän minunkin? Mutta se ei poista ajattelua, sillä suurin osa päätöksistä on omiin tehtäviin liittyvää fiksua miettimistä. Jo Clausewitz painottaa, että päämäärä on koulutettavan itsellinen ajattelu, ja että tämä pystyy sanomaan kouluttajalle oman mielipiteensä. Kriittisyys on tärkeintä, mitä opetetaan yleisesikuntaupseerikoulutuksessa.

Historian painolasti vaativaa tutkijalle

Väitöskirjansa Jukka Pennanen kuvitteli aloittavansa suomalaisista jääkäreistä, jotka opiskelivat ensimmäisinä sotilaskurssilla Saksassa. Häntä rupesi kuitenkin kiinnostamaan se, millainen Saksan armeija oli jääkäreiden mennessä sinne.
- Kaikki puhuivat "preussilaisesta touhusta", kuri oli "preussilaista". Halusinkin tietää miten saksalainen sotataito oli tullut siihen pisteeseen. Piti mennä 1700-luvulle asti. Napoleonin sodat, Saksan yhdistymissodat, sieltä alkaneet metodit - miksi ne olivat sellaisia kuin olivat? Sitten ensimmäinen  maailmansota, jääkäreiden paluu Suomeen, keskusvaltojen tappio. Miten oli mahdollista, että Saksa nousi uudestaan parikymmentä vuotta myöhemmin - miten tämä kaikki on vaikuttanut Suomeen - se kokonaisuus prosessina on kiinnostanut minua enemmän kuin ohjesääntöjen vertailu, Pennanen kuvailee tutkimustyötään.

Vaikka Suomi on saanut sotataidon alalta paljon Saksasta, sitä on tullut muualtakin, Ranskasta, Ruotsista.
- Sitten siitä on kehitetty omaa osaamista Suomessa. On aika vähän pieniä maita, joilla on omanlaista osaamista asevoimien alalla. Meillä on kova koulutustaso. Ilman koulutusta ei ole ajattelua. Pitää olla akateemista osaamista, operatiivista ja käytännön osaamista. Meillä se toimii, ehkä siksi että jokainen akateeminenkin on aloittanut alimmasta portaasta ja tuntee sen ympäristön.

Saksalaisvaikutuksen tutkiminen on Saksassa vaikeaa siksi, että maalla on painolastinsa. Kielletyistä asioista ei puhuta.
- Hankalaa. Voihan hirviöjärjestelmienkin sotataidoissa olla opittavaa, ne ovat vaan käyttäneet oppeja väärään suuntaan. Hyvä esimerkki on Itämeren divisioona, joka tuli auttamaan Suomen valkoisia keväällä -18. He jäivät Suomeen puoleksi vuodeksi, Kouvolaankin heitä jäi tuhatmäärin. Mutta harva pystyy osoittamaan, että he olisivat syyllistyneet mihinkään rikolliseen toimintaan. Kuri oli hyvä, joukko toimi kuin sotaväki toisin kuin Suomen punaisten ja valkoisten joukot, joille sotilaskuri oli valitettavan usein vieras asia. Lapin polttaminenkin toisessa maailmansodassa oli käskyn noudattamista, ei siellä rikollisuuksiin juuri syyllistytty.

Suomessa saksalaisilla on hyvä maine, heistä yleisesti ottaen pidetään. Jukka Pennasen mukaan se on poliittisen johtomme ansiota.
- Saksaa ei päästetty toisen maailmansodan aikana puuttumaan sisäpolitiikkaamme, kuten se puuttui muiden ns. liittolaismaiden politiikkaan. Mutta jos Saksassa yritän vähänkin tuoda esiin jotain positiivista, tulee vastustusta: ei sitä voi tutkia. Tutkin erästä saksalaista everstiä, joka teki vuonna -39 kirjan salamasodan teorioista, ja koko kirjaa ei edes tunneta Saksassa. Ainoa selitys on se, että kaveria pidettiin natsimyönteisenä.  Ja paha sekin, että tämä eversti oli majurina ollut esilukijana ensimmäisessä tilaisuudessa, jossa vuonna -34 vannottiin Hitlerille vala. Teos on huikea, mutta tästä syystä hän ei saanut ansaitsemaansa arvoa.

Suomessa poliitikkojen ja sotilaiden suhteet ovat oikeanlaiset, Pennanen arvioi. Uuteen tehtäväänsä nimitetyt puolustusministerit osaavat kysyä sotilailta ammatillista neuvoa, vahinkoja ei pääse tapahtumaan.
- Meillähän on ylipäällikkö tukena. Hienoa, että presidentti on auktoriteettina varmentamassa puolustusvoimien toimintakykyä, ettei se ole vain päivänpolitiikasta kiinni.

Pennasten koti on Kuusaalla, ja he ovat kaikille kehuneet valintaansa. He asuivat Vekaralle muuttaessaan aluksi varuskunnan alueelle rakennetussa rivitalossa ja rupesivat etsimään omaa taloa. Oli katsottu toistakymmentä asuntoa ja päätettiin katsoa vielä yksi. Se oli perheen nykyinen koti Kettumäen alla Kuusankoskella.
- Ihastuttiin kovasti, ja maaliskuusta 2005 on asuttu Kuusaalla. Tämä oli äärimmäisen positiivinen ratkaisu. Tutkin paikkakuntaa kovasti heti alusta. Luontonsa puolesta hyvä, sopivan kompakti, palvelut saatavilla. Täältä pääsee nopeasti Lahden suuntaan, jossa satavuotias äitini asuu - Sirkan isä asuu Hollolassa. Helsinkiin pääsee helposti lasten ja lastenlasten luo. Yksi lapsista asuu perheineen myös täällä Kuusankoskella. Meiltä pääsee helposti lenkille, mökille Hirvensalmelle on lyhyempi matka kuin Hämeenlinnasta, Pennanen luettelee.

Kehut hivelevät vanhan kuusaalaisen korvaa. Lisää!
- Keskusta on rakennettu uusiksi - aivan upea. Tehdasmiljöön herääminen henkiin on hieno juttu, sen kehittyminen koko ajan on valtava potentiaali. Olin Etulinjassa itään ja länteen -kirjan toimituskunnassa - kirjanhan tekivät Pentti Airio ja Sakari Viinikainen - ja mitä enemmän tutkittiin, sitä enemmän alkoi historia kiinnostaa. Harvalla paikkakunnalla on 150 vuoden aikana menty ylös ja alas niin merkittävästi kuin täällä - viime aikojen esimerkkeinä puunjalostusteollisuuden rakennemuutos ja kuntien yhdistyminen. Muutokset ovat kuitenkin myös vieneet paikkakuntaa eteenpäin.

Kuusaalla on ollut helppo olla.
- Heti kun muutimme, naapurusto tuli tutuksi. Ihan kuin olisi ollut kotoisin täältä. Kettumäellä oli jo valmis naapuriporukka, ja me päästiin siihen mukaan. Viitisentoista perhettä järjestää mm. kesäjuhlat, syödään, juodaan ja vähän pelataan jonain kesälauantaina yhdessä. Tänne haluttiin jäädä, kun minulla työt loppuivat Puolustusvoimissa. Tämä on sopivan kokoinen paikka, tykkään tästä tunnelmasta.
 
Kuvat ovat kahvilakuvia lukuunottamatta Jukka Pennasen arkistosta, polkupyörä- ja kiikkutuolikuvat evp:ksi siirtymisen päivältä.

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Eilan tarina 19. Kalenterimerkintöjä tammikuulta 1946

Eila Piirikkälän vuosi 1945 päättyy kalenterissa dramaattisesti. Innokas tanssittaja, saattelija ja lähes kosija Pena ilmoittaakin, että hänellä on tyttöystävä Tampereella ja he aikovat naimisiin. Eila ottaa asian viileän rauhallisesti, ainakin kalenterimerkinnässään. Hänellä on nyt parempaakin tekemistä.

1.1.1946
"Olin päivällä Salmen kanssa Viljakaisen Aatin ja Gretan kotona. Illalla Pena tuli hakemaan minua elokuviin, mutta en viitsinyt lähteä. Penalla oli jo liput, mutta hän antoi ne Salmelle ja Ollille jotka lähtivät. Tänään Pena pyörsi eliset sanansa ja sanoi, että kyllähän hän on siellä T:reella seurustellut, mutta ei se nyt sentään kovin vakava tapaus ole. Sanoi pitävänsä minusta paljon enemmän kuin ystävästä, mutta minä muka en välitä hänestä ensinkään. Hän potee kuulemma suorastaan alemmuuskompleksia seurassani."

Vai sillä lailla. Nuorimies on yrittänyt saada ihailunsa kohdetta mustasukkaiseksi. Iso virhe, Eila ei ollut mustasukkainen tyyppi, kaikenlaiset temput herättivät hänessä lähinnä säälinsekaista huvittuneisuutta. Mutta miten Pentti edes kuvitteli pääsevänsä tavoitteeseensa tuota kautta? Muutama ajatus tulee mieleen. Pentin kotona oli aikamoinen melske. Mimmi-äiti ei ehkä ehtinyt neuvoa poikaa ihmissuhteiden hoitamisessa, kun vahdittavana oli taaperoikäinen kuopus ja rivi Lasse-miehen veljiä, jotka asuivat samassa huushollissa saadessaan Lasselta suutarinoppia. Tai sitten äiti ehtikin neuvoa ja reipasotteisena karjalaisemäntänä antoi väärän vinkin. Veikkaan kuitenkin, että Pena oli ottanut mallia elokuvista. Niitähän nuoriso ahmi useita viikossa. Penakin kertoo käyneensä Tampereella jopa yksin katsomassa jotain nyyhkyleffaa. Jos hän on vaikka napannut jostain rainasta mallin, ja se ei sitten mennyt ihan hyvin.

Lieventävä asianhaara on sekin, että tämä parkettien partaveitsi on vasta 22-vuotias ja insinööriopiskelija - ehkä niihin opintoihin ei liittynyt mitään ihmissuhdetaitoja. Mutta miksi hän tuntee alemmuutta Eilan rinnalla? Pentti oli kuvien perusteella melkoinen komistus ja pukeutui viimesen päälle. Hän teetti itselleen pukuja vaatturi Leo Hokkasella ja oli tarkka että paidan mansetteja näkyi täsmälleen oikea senttimäärä puvun hihan alta. Hyvät ystävät Leo ja vaimonsa Viivi tosin kiusoittelivat Penaa, ettei hän ikinä tule Eilaa saamaan. Niemisten yrittäjäperhe oli ihan vakavarainen, toisin kuin Eilan silloinen kotikokoonpano. Niinpä kysymys oli henkisestä alimittaisuuden tunteesta pari vuotta vanhemman, yli kaksi vuotta rintamalla pärjänneen lottaneidon rinnalla.

2.1. keskiviikkona Eila viettää työpäivän jälkeen koti-illan radiota kuunnellen. "Tuli aika hauskaa ohjelmaa." Seuraavana iltana tapahtuu jälleen. "Olin Salmen ja Ollin kanssa Marketan luona, kun Pena tuli sinne Maire Kujalan kanssa. Tämä M.K. oli käynyt hakemassa Penan kotoa. Pena oli kuin tulisilla hiilillä ja minä - hävytöntä kyllä - nautin tilanteesta täysin siemauksin." Torstaina Pena soittaa ja pyytää Eilaa tanssimaan perjantaina. "En luvannut varmasti mutta hän sanoi joka tapauksessa tulevansa minua hakemaan." Eila leppyy ja lähtee perjantaina tanssimaan Penan kanssa, seuraan liittyy myös Salme-sisko ja takaisin tullessa Salmen poikaystävä Olli.

Loppiaissunnuntaina lähdetään porukalla tansseihin, kunhan Eila on ensin käynyt päivällä Kukkosella ystävättären luona kylässä. Illalla Mäyrämäelle pölähtävät Elvi, Pena, Eko, Olli ja Kerttu Parkkinen, ja joukko siis suuntaa seuratalolle. "Viimeinen ilta Penan kanssa. Hän lähtee keskiviikkona." Keskiviikkona Eila käy ensin Hakalalla serkkunsa Veikon päivillä ja viettää loppuillan kotona. Salme ja Olli käyvät tanssimassa. "Penakin oli tullut sinne myöhemmin, yksin, selvänä. Terveisiä lähetti ja yksin oli lähtenyt pois."

Eila, Salme ja Elvi Mäyrämäellä. Kuva tosin tärähtänyt.
Perjantain merkintä on jännä. "Kävin hakemassa Elviä ja olimme elokuvissa. Oli kerrassaan ihana ilma. Penan äiti oli myös kuvissa. Istuimme rinnakkain ja hän jutteli kovasti." Helppo uskoa tuo "jutteli kovasti". Otettiinko siinä selvää pojan uudesta tyttöystävästä? Eila ei ainakaan tunnusta mitään ikävöintiä, sillä lauantaina "Olin koko illan kotona ja paistoin munkkeja. Elvi tuli meille ja jäi yöksi. Kuuntelimme radiotanssiaiset ja pistimme välillä pieneksi pyörähtelyksikin." Sunnuntaina Elvi lähtee puolilta päivin kotiin, mutta Eila ja Salme painelevat hänen kotiinsa Viljakaisille illalla. Sieltä "lähdimme kaikki tanssimaan seuratalolle, mutta ei siellä oikein hauskaa ollut."

Kuoroharjoitukset alkavat, samoin Eilan laulutunnit Kouvolassa. Elvi kyläilee. Keskiviikkona käydään elokuvissa Kuusaan puolella, filmin nimi on Kerran elämässä. "Fantastinen elokuva." Poikkeuksellisesti saamme luontokuvauksenkin. "Tammikuun kuutamot ovat olleet ihanimmat kuin pitkään aikaan ja ilmat suorastaan kesäiset. Pakkasta vain joskus päivän pari ja taas lämmintä."

Maanantaina Eila viettää koti-illan ja kirjoittaa lottaystävälleen Maija-Kyllikille kirjeen. Edellisviikolla hän on kirjoittanut jollekin Voitolle, ja nyt Voitto Lehtinen vastaa, pyytää Eilaa kirjoittamaan lisää ja kysyy, eikö saa tulla tapaamaan. Myös Tekkalan tädiltä tulee kirje.

Miksi Tekkalan täti kirjoittaa Eilalle? Tarkistan äidin rintamavieraskirjasta: siellä on lotta Anni Tekkalan useat kiitokset hauskasta illasta ja korvikkeesta. Netistä löydän Tuomas Mannisen kirjoituksen Ilta-Sanomista joulukuussa 2014. Tässä linkki http://www.is.fi/kotimaa/art-2000000848128.html, lainaan osan tekstistä:

"Lahjojen jaolle dramaattinen loppu vuonna 1943: lotat päätyivät vankileirille


Partisaanit veivät Kirsti Ruotsalaisen ja Anni Tekkalan kesken joululahjojen jakamisen. Se oli joulupainajainen. Kaksi lottaa, Kirsti Ruotsalainen ja Anni eli Anna Tekkala, jäi joululahjoja jakaessaan partisaaniosasto "Kostajien" vangiksi Repolan alueella. Joulurauhaa ei oltu julistettu. Kirsti ja Anna olivat muonituslottia, kanttiininpitäjiä.

Anna oli torpan tyttö Oriveden Siitaman kylästä, toimeliaaksi, iloiseksi ja avuliaaksi kehuttu.
Kirsti oli Lapinlahdelta Pohjois-Savosta. Maanviljelijäperheessä oli paljon lapsia, ja Kirsti oli aloittanut 19-vuotiaana työt Tampereella lentokonetehtaassa pienten osien lajittelijana.

Kello 9 aattoaamuna Kirsti ja Anna lähtivät viemään joululahjoja Ontajärven länsirannalle etulinjan kenttävartioihin. Kotirintamalla tehtyjä "tuntemattomien sotilaiden" lahjapaketteja oli kaksi rekikuormallista. Kirkas pakkaspäivä oli kaunis ja maisema rauhallinen.

Setälän lähettämä 8-miehinen partio oli käynyt varmistamassa "lottajoulupukkien" reitin aamuhämärissä. Partio ei ollut havainnut mitään hälyttävää. Siellä ne kuitenkin olivat. Partisaanit. Kauko Unkiala kertoo Oriveden sotaveteraanien Joulu 2007 -lehdessä partisaanien tulleen Ontajärven yli kovan pakkasen halkaisemaa, uudelleen jäätynyttä railoa pitkin. Kirkkaaseen jäähän ei jäänyt jälkiä.

Yöllä oli satanut pakkaslunta. Sekin helpotti "näkymättömyyttä". Kirstin ja Annan mukaan lähtivät ajomiehet Komulainen ja Savolainen sekä jääkäri Ullgren ja kotilomalta etulinjaan palaamassa ollut jääkäri Pynninen. Kun partisaanit avasivat tulen, Komulainen, Savolainen ja toinen hevonen kuolivat heti. Toinen hevonen vauhkoontui ja vei rekensä ja Pynnisen turvaan.

Kirsti, Anna ja Ullgren jäivät vangeiksi. Kirsti sai pintahaavan oikeaan jalkaterään. Ullgren haavoittui pahemmin. Partisaanit kuljettivat vangit ja reen Ontajärven yli itään. Ammunta oli kuultu ja takaa-ajo alkoi. Partisaanien havuilla katetut laavut löytyivät Ontajärven itärannalta, mutta partisaaneja ei tavoitettu. Viisi päivää vangitsemisen jälkeen vankeja kuulusteli Karjalan rintaman partisaanijärjestön 2. osaston päällikkö  majuri Stoljarov. Anna muisteli jälkeenpäin Siitaman kyläkirjassa kuulustelun olleen "pitkä ja kova, mutta ei lyöty eikä pahoinpidelty".
Ainakin vankeuden loppuajan Anna ja Kirsti viettivät isolla leirillä Tsherepovetsissa Vologdan alueella, lähellä Rybinskin tekoallasta. Kaupunki tunnetaan nykyisin KHL-joukkue Severstalista. Anna työskenteli leirin sairaalassa. Kurkkumätä raivosi, ja vankeja kuoli päivittäin. Ainoa desinfioimisaine oli vesi. Ruoka oli huonoa. Nälkä ja toivottomuus aiheuttivat vangeissa syvää masennusta.

Lotat tulivat Suomeen ensimmäisen kotiutetun vankierän mukana 22. marraskuuta 1944. Parkinsonin tautiin sairastunut Anna ei elänyt korkeaan ikään. Sota vaati veronsa.

Juttu on julkaistu alunperin Ilta-Sanomien Lotat-erikoislehdessä.
Bertel Liljequistin suunnittelema Iltatähden rakennus v:lta -32.

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Jouko Seppälän muusikonura on jatkunut jo kuusi vuosikymmentä

Jouko Seppälä on muusikkona kiertänyt Suomen kaikki tanssilavat ja säestänyt lukemattomia tunnettuja laulajia Taisto Tammesta Heidi Pakariseen. Keikat ovat vieneet ison osan miehen elämästä ja valvottaneet useimmiten pikkutunneille. Silti Seppälä tarkoittaa vain metallialan työjaksojaan, kun hän puhuu työelämässä olostaan. Kotona Rekolassa on keväällä paranneltu jalkaa, jotta pian 80 täyttävä puhaltaja pääsee taas keikoille yhtyeensä kanssa.

Kuusaalaismiehen elämäntarina alkaa harvoin kuten Jouko Seppälän: olin maalaistalon ainoa lapsi. Mutta kyllä Kuusaaltakin maaseutua löytyy, myös Seppälöiden kotitila Puhjonmäellä. Kymmenen hehtaarin tila oli omavarainen monissa asioissa. Talossa oli lehmiä, hevosia, sikoja, kanoja.
- Heinätyöt ja perunannostot olivat lapsena tuttua touhua, niitä tein kunnes joku kavereistani tuli Tanttarista hakemaan minua leikkimään.Talo on edelleen olemassa, sen kautta on tekeillä tieyhteys Ratamo-sairaalaan. Tanttarin tontit on lohkottu meidän tilasta, Jouko kertoo.

Vuonna 1937 syntyneellä Joukolla on muutama muistikuva sota-ajasta. Ne ovat enemmänkin jänniä kuin pelottavia. Hän näki, kuinka venäläisiä pommikoneita etsittiin valoraketein taivaalta - mahtava ilotulitus - ja tietää, että ne tyhjensivät hätäpäissään pommilastinsa Seppälän peltoon. Sieltä ja lähimetsistä löytyi myöhemmin kymmenittäin räjähtäneitä pommeja.
- Hyvä etteivät taloon osuneet.

Joukon isä oli sodassa muttei rintamalla vaan mm. Hämeenlinnassa sotapoliisin koirapartiossa sotakoirien kouluttajana. Kotitilalla pärjättiin, kun äidin lisäksi tilalla asuivat Joukon isän vanhemmat ja talkooväkeä sai siihen aikaan heinätöihin herkästi ja perunapellolle perunapalkalla.
- Meillä kävi ihmisiä Tanttarista ja Puhjonmäeltä hakemassa tinkimaitoa ja kananmunia omiin kannuihin. Siihen aikaan ei maitoa tarvinnut pastöroida.

Koulua Jouko kävi Kymintehtaalla Niinivaaran koulussa klubin portin lähellä. Tanttarista pääsi kätevästi motilla Kymintehtaan asemalle.
- Koulusta saatiin liput mottiin. Kun aikataulut ei käyneet yksiin koulupäivän kanssa, meillä oli lupa myöhästyä joiltain aamutunneilta. Siinä koulussa kävin kuusi luokkaa ja siirryin sitten Kymin ammattikouluun. Juuri sinä vuonna 1950 aloitti kaksivuotinen yleislinja, jossa käytiin metalli-, puu-, paperi- ja peltisepän linja. Sai joka hommaan tuntumaa, Seppälä kehuu.

Kymin ammattikoulusta moni kuusaalainen on saanut kipinän soittouralle.
Alttotorvi herätti kiinnostuksen soittoon 

Ammattikoulun puutyön opettaja Alvar Korpi antoi sysäyksen Joukon soittouralle kuten monen muunkin pojan musiikkiharrastukselle. Kun tuli uusi vuosikurssi, Alvar ehdotti heti soittamisesta kiinnostuneille koulun soittokuntaan liittymistä.
- Alvar piti harjoituksia aina koulupäivän päätteeksi omaan piikkinsä. Tuskin hän siitä korvauksia sai, Jouko arvelee.

Aluksi Joukon kaverit veivät hänet mukaan puoliväkisin, mutta johan poika innostui, kun sai puhallettavakseen ison torven, altto- tai baritonitorven. Sitten Alvar Korpi antoi hänelle trumpetin ja totesi Joukon lahjat. Itse hän soitti klarinettia.
 - Hän antoi minulle klarinetin, alapas kokeilee tätä. Kun huomattiin, että pärjään sen kanssa, sain oman soittimen. Helsingistä sen toi minulle huippumuusikko Sven Lavela, joka antoi vielä opetustakin soittamiseeni. Ansio tästä kuului Kouvolan musiikkiopiston opettajalle Aleksi Roihiolle, joka soitti Varusmiessoittokunnassa. Musiikkiopistoa kävin kaksi vuotta.

Työnsä Kymiyhtiössä Jouko aloitti sähköverstaalla mutta siirtyi pian kuparipajaan pariksi vuodeksi. Siellä tehtiin monenlaista tuotetta pellistä, putkia, ämpäreitä, tinattiin kuparisia kahvipannuja sisäpuolelta. Töitä tehtiin omiinkin tarpeisiin, kun esimies ei ollut turhan tarkkana. Jouko Seppälä soitti jo siihen aikaan.
- Menin yhtiön herran puheille, että pääsisikö kevyempiin hommiin, kun kuparipajalla sormet jäykistyy. Anoin mittarikorjaamolle ja pääsin. Olin ensin pääkorjaamolla Kuusaansaaressa ja siirryin sieltä Kymin selluloosan mittarikorjaamolle. Vuoteen -64 olin siellä, ja sitten otin lopputilin ja aloin soittelemaan, Jouko kertoo.

Pian alkoi Jouko Seppälän varsinainen soittajan ura. Esko Hautaniemen tanssiorkesteri pestasi hänet pariksi vuodeksi, sitten Jouko siirtyi Arttu Taimelan orkesteriin. Sen jälkeen hän soitti Lavin veljesten porukassa, ja vuonna -59 hän alkoi kiertää Matti Mustosen kokoonpanon kanssa.
- Mukana oli jo Taisto Tammi, mutta hän ei ollut vielä levyttänyt. Käytiin keikoilla ja soitettiin vanhassa Kartanossa kuukauden pesti. Nykyään ei ravintoloissa ole mitään kuukauden pestejä, siellä soitetaan viikonvaihteet kerrallaan, Jouko Seppälä kertoo.

Jouko ja saksofoni
Taisto Tammi levytti sinä aikana ensimmäisen levynsä Ruusu on punainen ja nousi pinnalle välittömästi. Matti Mustosen yhtye oli mukana vain yhdellä levyllä, muissa säestyksen hoiti studio-orkesteri.
- Sitten alettiin kiertää Taiston kanssa. Joka tanssipaikka, kesät talvet Suomessa, jopa Ruotsissa, kahdeksan vuotta. Tukholman Suomi-talossa käytiin useamman kerran, Göteborgissa samoin. Kun keikka siellä loppui, lähdettiin saman tien ajamaan Tukholmaan - 700 kilometriä - että ehdittiin aamulaivaan. Aika väsyksissä oltiin, Jouko muistaa.

Keikoilla Jouko oli usein kuskina.
- Ostin kleinbussin ja ajettiin ensin sillä. Sitten Taisto osti itselleen isoja amerikanrautoja ja ajoin niillä keikoille. Eihän Taistolla ollut korttiakaan, rahaa vain paljon. Taisto oli reilu ja mukava kaveri. Hän kävi usein  meillä kotona. Täällä istuttiin ja rakennettiin Puhjonmäeltä tuoduista ruisoljista himmeleitä.

Kuskin piti viettää raitista elämää, ainakaan isoa känniä ei voinut keikoilla ottaa, jos piti seuraavana päivänä ajaa. Muille kyllä maistui.
- Nykyään järjestäjät vaativat että on oltava selvin päin. Ennen oli paljon vapaampaa, monessa paikassa järjestäjät tuli tarjoamaan soittajille. Takahuoneessa ei entisaikaan ollut tarjoilua kuten nykysolisteille laitetaan. Itse sai eväänsä ostaa.

Talvella tansseja pidettiin seurataloilla ja monenlaisilla urheilutaloilla ja -halleilla. Välillä tanssipaikat vähenivät ja orkesterit soittivat lähinnä hääkeikkoja. Nyt talvi- ja kesäpaikkoja on taas tullut lisää.
Nuorena jaksoi hämmästyttäviä työrupeamia.
- Kerran oli lauantaina keikka Oulussa, nukuttiin sen päälle hotellissa yö ja lähdettiin ajamaan Tuohikottiin, jossa meillä oli sunnuntaina keikka. Pirunmoinen lumisade oli, ei ehditty välillä kotiin, oltiin kahtakymmentä vaille kahdeksan Tuohikotin keikkapaikan pihassa. Takana 600 kilometriä, äkkiä lavalle ja soittamaan, Jouko puistelee päätään, enää ei onnistuisi.

Tammi muutti  aikanaan Tampereelle ja kasasi siellä uuden orkesterin, sillä Mustosen porukasta kukaan ei halunnut muuttaa Tampereelle. Jouko Seppälä siirtyi Esko Rahkosen orkesteriin.

Kuuluisia irtosolisteja

Kuusankoskelle oli perustettu noihin aikoihin Ajanviihde-toimisto. Sillä oli tallissaan kaikki senaikaiset huippusolistit. Seppälä näyttää listaa: Marion, Eija-Sinikka, Kaija Keinänen, myöhemmin Pohjola.
- Marion oli juuri levyttänyt Tipitiin, me säestimme häntä Kansantalolla. Minä vein hänet kotiin Helsinkiin keikan jälkeen. Kantellin Eikka sitä ehdotti, ettei Marionin tarvinnut taksilla matkustaa. Näitä irtosolisteja ehdittiin säestää alussa, kun Taisto ei ollut vielä huipulla. Mutta sitten kun hän pääsi pinnalle, ei ehditty muiden kanssa soittaa.

Yleensä irtosolistien kanssakaan ei ole tarvinnut etukäteen harjoitella. Tavallisesti vähän ennen keikan alkua katsotaan solistin lista ja mitä orkesteri niistä hallitsee. Ohjelmisto ei juuri ole vuosikymmenten varrella muuttunut, samanlaisia kappaleita kuin 60-luvulla soitetaan ja tanssitaan yhä. Puhaltajalla on soolo-osuuksia, tavallisesti niin että laulaja vetää ensin säkeistönsä ja puhaltaja sen jälkeen saman, laulaja sitten vielä lopuksi.
- Välillä on pitänyt vetää soolonsa hilseestä. Ei siinä sen kummempaa, rohkeasti vaan, kovaa ja korkealta, Jouko  naurahtaa.

Jouko Seppälä ja klarinetti
Jouko tietää artistien myöhemmistäkin vaiheista. Eija-Sinikka esiintyi taiteilijanimellä Lolita siihen asti kun tuli kuminukke-Lolilat. Silloin hän otti oman nimensä. Nyt hän on maatilan emäntänä Mikkelin lähellä. Anita Hirvonen ja Anneli Sari tulivat hekin tutuiksi.
- Anitalla on aina ollut sama villi tukkamuoti. Anneli oli ihan tavalliin ihmiin Kuusaalta ennen kun siitä tuli diiva. Paula Koivuniemen kanssa soitettiin, Erkki Junkkarisen kanssa esiinnyttiin monta kertaa, soitin hänen porukassakin muutamat keikat. Laulaja Kalevi Usmalla oli hurja menneisyys, siksi hän kulki pistooli mukanaan. Jouko Takalo oli Kouvolan miehiä. Seppo Hanski on jo kuollut, samoin Tamara Lund. Pertti Ylermi Lindgrenin kanssa kierrettiin yksi kesä kolme kuukautta. Hän osti joka ilta ruusukimpun ja jakoi sen naisille laulaen. Kreivi ja kreivittäret oli bändin nimi. Me jouduttiin pukeutumaan naisiksi yhden tunnin ajaksi.

Monet artistit ovat käyneet Seppälällä kylässä. Kreivikin on heillä saunonut, Esko Rahkonen monesti myös.
- Tamara asui meillä viikon silloin kun Taisto Tammi oli Kouvolassa armeijassa - ne seurusteli. Tamara leikki meillä lapsien kanssa, Taisto tuli iltaisin palveluksen loputtua meille myös, vietti yön Tamaran kanssa ja palasi aamuksi kasarmille. Tämä oli sen jälkeen kun Tamaran sulhanen Rami Sarmasto oli kuollut, Seppälä kertoo.

Seppälä on säestänyt myös tangokuningatar Heidi Pakarista, tämä oli kolmeen otteeseen Joukon  nykyisen porukan Amorin solistina Vantaalla vuonna 2014. Lista jatkuu: ensimmäinen tangokuningas Kauko Simonen, Veikko Lavi, ensimmäinen tangokuningatar Arja Sipola, Veikko Ijäs, Erkki Eräs, nyttemmin taksikuskina Miehikkälässä. Hänen kanssaan Seppälän porukka kävi Ruotsissakin.
- Miehikkälässä oli syksyisin sellainen talkoosoitto, kauden lopettajaiset. Siinä soitti Erkki Eräksen porukka ja Reijo Taipale yhtyeineen.

Seppälä oli jossain vaiheessa töissä Pelkosen konepajalla metallihommissa vähän aikaa ja Voikkaalla Katajaharjun Koneasennuksella sen jälkeen. Soittamista Jouko Seppälä ei näköjään pidä varsinaisena työntekona. Hän muistelee, miten pitkään on nyt soittanut Amorissa ja kysyy vaimoltaan: "Olinks miä työelämäs sillon kun alotin Amoris?" Ja selvittää lisää:
- Olen soittanut välillä samaan aikaan kun olen ollut työelämässä. Hotelli Kouvolassa, Hot-Kopissa, soitettiin kerran kaksi kuukautta samaan aikaan kun olin päivät töissä. Yhdeksästä puoli kolmeen, sunnuntaina päivätanssit ja sitten taas iltatanssit yhdeksästä puoli kolmeen. Olin neljältä aamulla kotona ja menin seitsemäksi töihin. Kun meno oli normaalimpaa, keikkoja oli kolme kertaa viikossa, kaksi kertaa viikonvaihteessa ja lisäksi keskiviikko.

Suomen kaikki tanssipaikat Seppälä sanoo käyneensä. Pohjoisin oli Muonio, ja siitä etelään kesätanssipaikkoja oli paljon enemmän kuin nykyään.
- Silloin oli joka kylässä oma lava. Kaikissa on käyty. Talvitanssipaikoillakin käytiin. Lapissa oli joskus 40 astetta pakkasta, katseltiin korvessa Muonion ja Rovaniemen välillä, että eihän täällä ole talojakaan. Sitten löytyi tanssipaikka ja arveltiin ettei siellä paljon väkeä ole. Kun kemut alkoi kahdeksalta, paikka oli täynnä. Porukkaa tuli satojen kilometrien päästä. Taiston aikana oli aina tupa täynnä.

Soittokuntaa ja puhallinorkesteria

Välillä selaillaan kirjaa, joka kertoo Joukon soittovuosista. Taisto Tammen orkesterissa oli haitari, basso, rummut, saksofoni ja klarinetti. Ohjelmistosta suurin osa oli tangoa. Pohjanmaalla oli pakko soittaa tangoja, järjestäjät tulivat vaatimaan sitä jo heti porukan saapuessa.
- Tehtiin joskus jullikkaa. Soitettiin kolmen vartin setti pelkkää tangoa, tauotta. Ei kukaan tullut valittamaan. - Yleensä keikkaan on kuulunut neljä kolmen vartin rupeamaa, välissä varttitunnin tauot että ehtii vaikka kahvit juoda.

Kuusankosken Puhallinorkesterista tuli Seppälän soittoporukka heti kun hän aloitti soittohommiaan. Tai Kuusankosken Työväen Soittajathan se silloin oli nimeltään. Välillä hän oli muiden keikkojen takia poissa mutta palasi sitten soittokuntaan. Hän soittaa myös voikkaalaisessa Fantasiassa ja Sotilaspoikakuoron orkesterissa. Tämä tietää soittoharjoituksia kolme kertaa viikossa.
- Näiden mukana on nähty maailmaa. On käyty Norjassa, Tanskassa, Ruotsissa, Islannissa. On nähty Puolaa, Saksaa, Unkaria, Kanadaa.

Leila-vaimo saa Joukolta tunnustusta kodin arjen hoitamisesta.
Kaiken työnteon ja soittamisen ohessa Seppälä on kuitenkin ehtinyt perustaa perheen.
- Vuonna  -57 mentiin naimisiin ja Teija syntyi. Kaksospojat syntyivät -60 ja toinen tyttö -62. Talo rakennettiin vuonna -65. Minä en kerinnyt noina vuosina paljon muuta kotona käydä kuin vaihtamassa vaatteet. Appiukko hoiti talonkin rakentamisen, muusikko Seppälä kertoo tyytyväisenä kotikeittiössään.

Nyt Seppälä soittaa saksofonia ja klarinettia Amorissa, jossa Heikki Hytti soittaa haitaria, Paavo Hytti soittaa rumpuja ja laulaa, Kalle Kurki on basisti.
- Sen mukaan soitetaan mistä yleisö tykkää. Tangoa, valssia, humppaa, lattarikappaleita ja jiveä, että eläkeläiset pääsee dzaivaamaan. Meillä on ollut konserttejakin, Sota-ajan lauluja. Niissä konserteissa oli tosi paljon yleisöä.

Soittaminen maistuu edelleen, se ei väsytä. Ainoa muutos on se, että pitää saada istua.
- Jos ei se tämän kummemmaksi muutu, jatkan vielä pitkään, Jouko Seppälä lupaa.

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Kamarimusiikkia Taideruukissa

Ackord-kvartetti. Kuva: József Hárs.
Nyt mennään kohti kesää ja valoa, mutta syyskalenteriin kannattaa tehdä jo yksi merkintä: lokakuun 15. päivä on tarjolla kamarimusiikkikonsertti Taideruukissa Pato Klubilla. Ackord-kvartetin jäsenet saapuvat esiintymään Kuusaalle RSO:n ystäväyhdistyksen toivomuksesta - onhan Kuusankoskella jo yhdistyksen oma solukin. Lippuja aletaan myydä myöhemmin kesällä Pato Klubilta, ja ohjelmistossa on lokakuisena sunnuntaina mm. Beethovenin jousikvartetto. Kuvassa Ackord-ryhmä, vas. Annemari Åström, Tarja-Leena Kircher, Atso Lehto ja edessä Eeva Rysä - kaikki Radion Sinfoniaorkesterin muusikoita.

tiistai 23. toukokuuta 2017

Penan kirjeitä Eilalle 13. Ammatinvalintaa

Kuusaalainen Niemisen Pentti kirjoittaa aina vaan ahkerammin morsiamelleen Eilalle Tampereelta, opiskelupaikkakunnaltaan. Hän on lähettänyt edellisen kirjeensä eilen, ja nyt jo ollaan rustaamassa uutta. Tässä välissä hän on lukenut Eilan lähettämän pitkän kirjeen. Kynään tarttuminen, käsin kirjoittaminen, on kuulemma luovuutta kirvoittavaa. Sen voi uskoa lukiessaan meidän isän mietelmiä ja tunnustuksia. Edelleen tekee mieli kysyä, mihin tämä herkkä kaveri sitten katosi. Ehkä ei mihinkään. Kuohuvat tunteet piti pitää piilossa, ja hauskan seuramiehen tai tiukan palopäällikön rooli sopi paremmin suomalaismiehelle. Siksi poimin tähänkin vain kirjeen karuimmat kohdat.

29.11.46
- - - "olin juuri äsken katsomassa erästä erittäin mielenkiintoista elokuvaa. Missäkö, ei missään muualla kuin tämän saman pöydän ääressä äsken lukiessani Sinun kirjettäsi. Filminauhan tavoin kulkivat tapahtumat ohitseni, mutta paljon elävämpinä kuin koskaan teatterissa. Muistan aivan selvästi ensimmäisen kerran, jolloin tanssimme. Muistan senkin, kuinka heti aloin kertoa Sinulle huolistani, vaikka en edes tuntenut Sinua sen paremmin kuin Salmen siskona. Olen ajatellut monasti mitä Sinä silloin mahdoit ajatella käytöksestäni. Ei se ollut ainakaan minulle mitään edullista, luulisin. Niin ja tarinaa on vain jatkunut samalla tavoin, aina minä olen touhuamassa huolineni. Valitan kovaa kiirettä ja työn paljoutta. Sehän on aivan luonnollinen tila opiskelijalle - - -."

Eila on ilmeisesti kysellyt, kaduttiko Penttiä heidän ensimmäinen yhteinen tanssinsa. Pena kieltää jyrkästi. "Päinvastoin olen kohtalolleni kiitollinen, että niin kävi. Olinhan pitänyt Sinua ylpeänä tyttönä, jolle ei maalaispoika oikein uskalla puhuakaan. Et arvaa kuinka iloinen olen erehtymisestäni, enhän olisi mistään voinut löytää itselleni sydämellisempää, kultaisempaa - - -"

Esirippu.

Pena piirtää v. -59. Kuva: Veikko Hakala
Sitten seuraa tulevaisuudesta haaveilua. Kuinka "yhteinen kotimme on oleva meille molemmille niin rakas, kun sen yhdessä uurastaen olemme rakentaneet, että olisimme valmiit taistelemaan vaikkapa henkeen ja vereen asti sen puolesta." Kyllä on ilmaisutapa ollut ylevää. Ehkä tuo "on oleva" -tyyli oli normaalia kirjallista käytäntöä - ihmetteleehän lastemme sukupolvi sitäkin, puhuivatko ihmiset ennen jotenkin erilaisella äänellä. Vanhoista radio-ohjelmista päätellen kyllä puhuivat.

Nykyäiti ja -isä jo hiukan hätkähtääkin Penan seuraavaa aihetta, tulevien lasten ammatinvalintaa ja siihen liittyviä sukupuolirooleja. Häihin on vielä aikaa, lapset ovat vuorossa niiden jälkeen, mutta  Pentti suunnittelee jo poikansa Jukan (!) ammattia. "Et arvaa millaisella jännityksellä odotan, tuleeko Jukasta lukumies. Silloin minun onneni olisi täydellinen, jos joskus näkisin hänen mielellään opiskelevan insinööriksi, oikein oikeaksi, eikä vain Tampereen sellaiseksi, ja alkavan jatkaa sitä työtä, jonka hänen isänsä on pannut alulle. Olen sitä mieltä, että Jukka saa aivan vapaasti valita uransa, ilman pakotteita, mutta toivon sydämestäni että hänellä olisi halua tehdä juuri niinkuin toivoin. Et saa luulla, että olisin unohtanut Liisan kokonaan. - - - Minä en vain osaa suunnitella hänen tulevaisuuttaan niin kuin Jukan, toivoisin että Sinulla olisi joitain erikoisia toivomuksia hänen suhteensa."

Noin siis kirjoittaa 23-vuotias opistoinsinööriopiskelija vuonna -46. Tämä selittää, miksi hän vielä viimeisinä elinvuosinaan haaveili teekkarin tupsusta lakkiinsa. Eivät toteutuneet nuoren Pentin unelmat. Mutta ei hän koskaan näyttänyt pahoittelevan sitä, että tulikin kaksi tyttöä, joista kumpikaan ei halunnut insinööriksi. Hammaslääkärin uraa hän yritti lapsuuteni jossain kohtaa minulle tarjoilla, mutta sekään ei ottanut tulta. Toimittajaksi ryhtyminen oli isästä ihan hyvä juttu, vaikka hän ensi alkuun lausahtikin: "Ulkomaantoimittaja olisi hieno juttu." Mutta kyllä isälle kelpasi mainiosti ihan aluetoimittajatytärkin.

maanantai 15. toukokuuta 2017

Eilan vaiheita 18. Kalenterimerkintöjä joulukuulta -45

Vuoden 1945 loppu on täynnä dramatiikkaa nuoren Eila Piirikkälän elämässä. Uusi miestuttavuus Niemisen Pentti osoittautuu kaksinaamaiseksi lurjukseksi. Vai osoittautuuko? Alkukuu näyttää kalenterin sivuilla vaisulta.

Lauantai 1. joulukuuta. "Sain tänään mustavalkoisen leninkini ompelijalta. Olin koko illan kotona." Sunnuntaina "Ensin illalla adventtikirkossa laulamassa ja vielä sen jälkeen Lea Piltin konsertissa seuratalolla." Jälleen valioluokan esiintyjä Kuusankosken Seuratalossa. Wikipedia kertoo: "Lea Maire Piltti oli suomalainen oopperalaulaja ja laulupedagogi. Hän oli aikansa maineikkaimpia koloratuurisopraanoita. Hän loi uran Keski-Euroopassa 1930- ja 1940-luvulla ja esiintyi myös Yhdysvalloissa." - Kannattaa lukea samasta lähteestä lisääkin. Piltti teki paljon töitä Saksassa, meni siellä naimisiin ja sai kärsiä saksalaisuudestaan myöhemmin. Ihan kaikkeen Wikipedian sanomaan ei tässäkään voi luottaa: "... hän joutui Saksan kansalaisena syksyllä 1944 internointileirille, jossa hän oli maaliskuuhun 1946 asti", lähde väittää. Miten hän sitten voi esiintyä Kuusankosken Seuratalossa 2.12.1945?

Maanantai-iltana kaverit Elvi, Olli ja Eko kyläilevät Piirikkälällä Mäyrämäellä. Tiistaina Eila käy lauluharjoituksissa ja äänestämässä. Harjoitus pidettiin äänestyksen vuoksi luokassa. Nyt äänestetään kunnanvaltuutetuista. Wikipedia: "Kunnallisvaalit järjestettiin joulukuussa 1945. Äänioikeuttaan käyttäneiden naisten määrä oli ensimmäistä kertaa suurempi kuin miesten. Sosialidemokraatit ja kommunistijohtoiset kansandemokraatit olivat pääsääntöisesti – ensimmäisen ja ainoan kerran – vaaliliitoissa kautta maan. Kunnanvaltuutettujen toimikausi oli säädetty normaalia lyhyemmäksi eli kahdeksi vuodeksi, koska edellisten valtuustojen  toimikausi oli toisen maailmansodan seurauksena kestänyt yhdeksän vuotta".

Keskiviikkona apeus yltyy. "Olin kotona. En viitsinyt lähteä häihinkään, vaikka oli kutsuttu." Keskiviikkona on itsenäisyyspäivän aatto, siitä johtuu erikoinen viikonpäivä häiden viettoon. Mutta kotiin jääminen ei kuulosta yhtään myöhempien aikojen Eilalta, joka piti huolen että juhliin osallistutaan, jos kerran on kutsuttu, ettei sankarille tule paha mieli.

Itsenäisyyspäivänä Eila käy Seuratalossa juhlissa. "Aatos Virtanen puhui siellä."  Kuka? Googlailu herättää lisää kysymyksiä. Jos puhuja oli Atos Wirtanen, niin Kymiyhtiön Seuratalon ohjelmistolinja on todella muuttunut 30-luvun suojeluskuntaväritteisestä politiikasta. Atos Wirtanen "... oli suomenruotsalainen vasemmistointellektuelli, toimittaja, kansanedustaja (1936–1953) ja kulttuurikriitikko. - - - Wirtanen nousi eduskuntaan SDP:n listoilta, mutta vuonna 1946 hän loikkasi  SKDL:n eduskuntaryhmään. - - - Atos Wirtanen oli Tove Janssonin rakastettu ja avopuoliso 1940-luvulla ja esikuva tämän Nuuskamuikkunen-hahmolle, jonka vihreä hattu on lainattu Wirtaselta", Wikipedia kuvailee henkilöä.  Toisaalta voi uskoakin, että vasemmistolainen hyväksyttiin Seuratalolle esiintymään, olivathan sosialidemkraatit ja kansandemokraatit/kommunistit saaneet 99 paikkaa eduskuntaan keväällä -45, kun kommunistit saivat ensi kertaa osallistua vaaleihin. Ilmapiiri oli kääntynyt heille yllättäen suosiolliseksi siihen nähden, että vielä edellisenä vuonna reaalisosialismin edustajat olivat yrittäneet asein voittaa Suomen sodassa.

Eilahan ei tällaisiin pohdiskeluihin kalenterissaan ryhdy, mahtoiko ihmetellä koko asiaa. Perjantaina hän käy lauluharjoituksissa, lauantai-illan murjottaa kotona. "Ei mitään erikoista." Viikon ensimmäisenä päivänä sunnuntaina - vasta vuodesta 1973 viikko on alkanut maanantaista - Eila osallistuu Sibelius-konserttiin Seuratalolla. Sen ovat järjestäneet Kuusankosken orkesteri ja Kaiku-kuoro. "Kansaa oli aika runsaasti."

Maanantaina Elvi käy Mäyrämäellä ja antaa Eilalle hame- ja puserokankaan. "Puserokankaan annan Salmelle joululahjaksi." Olisiko Elvi jo silloin ollut töissä Heinosen kaupassa, jossa myytiin kaikkea muutakin kuin ruokaa, myös kankaita. Eletään aikaa, jolloin kaikesta on pulaa, ehkä Elvi on ehtinyt  ostaa kangasta ennen kuin pakka on myyty loppuun.

Tiistaina lauletaan taas Kaiussa. "Lauloimme illalla (Työv., Voikkaan ja meidän kuoro) nauhalle - kokeilutarkoituksessa." Olisipa kiva tietää tästä lisää. Mitä laulettiin, millainen soundi kuoroilla silloin oli, millaisin välinein äänitettiin, tuliko nauha ehkä joskus radiosta. Emme saa tietää, sen sijaan saamme tietää, että joltain Birgitiltä on tullut kuva ja kirje ja velipuoli Jaakko on tullut lomalle. Keskiviikkoillan Eila viettää kotona sukkia parsien. Torstaina "Salmen kanssa illalla vannassa. Pesin taas tukkani oikein puhtaaksi. Radiosta tuli illalla hauskaa ohjelmaa." Missähän likat ovat käyneet pesulla, vannassa. Joskus aiemmin Eila kertoi heidän kylpeneen ammattikoululla. Oma saunakin Piirikkälän-Koivuniemen perheellä on, mutta kun vesi pitää kantaa äkkijyrkkää rinnettä ylös ratapihan takaa Osulan nurkalta asti, niin helpompi on kai kipaista itse valmiiksi lämmitetyille vesille muualle. Viljakaisen Ossin mukaan siskokset ovat tietenkin käyneet Kymintehtaan saunassa - siellä oli Kymiyhtiön konttoriväelle oma osastonsa, ammeet myös.

Mäyrämäen sauna oli kätevä varsinkin kesäaikaan.
Perjantaina 14.12.46 "Kuoron pikkujoulu. Siellä oli aika rattoisaa!" Sitten monen päivän hiljaiselon jälkeen Eila kirjoittaa 18. joulukuuta aloittaneensa neljän päivän loman töistään yhtiöllä. Seuraavana päivänä hän leipoo pikkuleipiä. "Väsyttää!" Sitä seuraavana päivänä Eila tekee kamarissa suursiivouksen. "Illalla Salmen kanssa suihkussa." Ammattikoulullako? Perjantaina jouluvalmisteluihin kuuluu käynti kampaajalla. "Olin tänään iltapäivän Kouvolassa ja kävin ottamassa uuden permanentin."

Lauantaina tarinaa tulvii pienen kalenterin sivu täyteen: "Illalla talolla tanssimassa. Kun menin sisälle näin Penan, mutta hän ei huomannut minua. Sitten hän hävisi eikä näyttäytynyt vähään aikaan ja luulin hänen jo lähteneen kotiin, mutta takaisin hän sentään tuli ja tuli hakemaan heti tanssiin. Samalla hän kertoi käyneensä hakemassa minua kotoa, kun ei siellä talolla ollut huomannut, mutta äiti oli sanonut minun olevan täällä. Tulimme yhdessä kotiin."

Sunnuntain 23. päivän jouluvalmistelut poikkeavat siitä, mihin myöhemmin kotona totuttiin. "Olin koko päivän kotona ja parsin sukkiani. Illalla tuli Pena hakemaan minua taas tanssimaan. Menimme!" Sukkien parsiminen on tietenkin hyödyllistä, kun uusia oli vaikea saada. Ja jos elintarvikkeita oli vähän, niin ehkä kaikista saaduista jauhoista oli jo tehty kakut ja piparit. Mutta en voi välttyä mielikuvalta, jossa tämän sukanparsijan ja tansseihin kirmaajan äiti Impi heiluu harjan ja rikkalapion kanssa, rapsii mattoja, paperoi hyllyjä, käärii lahjoja paperiin - olikohan lahjoja enempää kuin paperiakaan tuhlattavaksi siihen aikaan.

Jouluaattona Eilan Nelly-sisko, tämän mies Olli ja poika Juhani (Juha, Jukka) tulevat Lahdesta. Eila saa aika paljon lahjoja. Seuraavana yönä ei nukuta. "Heräsin yöllä klo 2 enkä osannut enää nukkua. Nousin ylös, keitin korviketta ja aloin lukea. Salmen kanssa lähdimme joulukirkkoon. Penakin oli siellä isänsä ja äitinsä kanssa. Illalla meillä oli Viljakaisen Elvi, Pethmanin Salme sekä Olli ja Eko."  Että sellaista jäi mieleen joulukirkosta...

Tapaninpäivänä "Päivällä Elvin, Ossin ja Timon kanssa katsomassa Prinsessa Ruususta. Illalla tanssimassa. Taas Penalle kävi samoin kuin lauantainakin. Hän tanssitti minua joka tunnin. Tulimme yhdessä kotiin." Prinsessa Ruususen täytyi olla näytelmä, sillä ensimmäinen Ruusus-elokuva valmistui vuonna 1949.

Torstaina meno jatkuu ja Eilaa jo uuvuttaa. "Olin aivan kamalan väsynyt koko päivän. Illalla Seuratalolla K:kosken kunnan 25-vuotisjuhlassa. Se radioitiin. Olin kuoron mukana laulamassa." Perjantaina Eila parantelee kamalaa nuhaansa töiden jälkeen kotona. Lauantaina Pena soittaa Eilalle töihin heti aamusta. "Hän oli varannut liput illaksi ja sanoi tulevansa hakemaan minua kotoa. Illalla nim. on Seuratalolla karnevaalit. Pena tulikin illalla hakemaan minua ja lähdimme Seuratalolle. Tutustuin siellä Penan kämppäkaveriin Pauli Kiuruun sekä hänen tyttöönsä Irja Pokkiin." Myöhemmin näistä neljästä tuli hyvät ystävät. Pauli kuului kouvolalaiseen Kiurun veljessarjaan, Irja taas oli talon tytär Ruotsulasta - Kymintehtaan Pokinpelto on saanut nimensä juuri näistä Pokeista, jotka alun perin omistivat maan.

Sunnuntaina 30.12. Eila kirjoittaa innoissaan: "Illalla Seuratalolla. Siellä oli niin hauskaa, etten muista, koska niin hauskaa olisi ollut. (Kuusaan juhlat)." Maanantaina Pena pudottaa uutispommin. "Uuden Vuoden aatto. Pena tuli hakemaan minua kotoa. Olimme ensin Kymillä, mutta kun minun teki mieleni Seuratalolle lähdimme sinne. - Kun tulimme kotiin sanoi Pena yht´äkkiä että hänellä on tyttö T:reella ja että he aikovat mennä naimisiin. Hämmästyin aika tavalla, mutta en muuta. Kiitos Luojalle etten ole rakastunut Penttiin. Pena pyysi minua huomenna elokuviin saadakseen selittää. En luvannut varmasti."

Sivu Eilan rintamavieraskijasta
Eila näyttää ottavan asian tyynesti, minä en. Vuoden viimeinen noteeraus on hieno: "Sain tänään kirjeen Perttulilta ja olen niin iloinen." Kapteeni Pentti O. Perttuli vieraili useamman kerran Eilan emännöimässä kanttiinissa Rukajärven suunnalla jatkosodan aikana. Iloinen lotta on jäänyt mieleen mm. hyvien räiskäleiden ja  porukalla pelattujen korttipelien vuoksi ja saa nyt uudenvuoden tervehdyksen rintamakaverilta. Myöhemmin Perttulista tuli Lännen Tehtaiden ensimmäinen, pitkäaikainen toimitusjohtaja. Rukajärven tie -elokuvan tositarina on saatu häneltä.

Wikipedia:
"Rukajärven tie on Olli Saarelan ohjaama sotaelokuva, jonka ensi-ilta oli tammikuussa 1999. Elokuva perustuu pääosin maanviljelysneuvos Pentti Perttulin kertomukseen sekä Antti Tuurin ja Rukajärven suunnan historiikkitoimikunnan keräämään haastattelumateriaaliin. Sen pääosissa nähdään Peter Franzén luutnantti Eero Perkolana (alias Pentti Perttuli) ja Irina Björklund Perkolan rakastettuna lotta Kaarina Vainikaisena. Elokuva kuvaa löyhästi eversti Erkki Raappanan komentamaan 14. divisioonaan kuuluneen Kevyt osasto 2 polkupyöräjoukkueen tiedusteluretkeä Lieksajärven ympäri Suomen aloitettua etenemisensä Neuvostoliiton Karjalaan jatkosodan alkuvaiheessa kesällä 1941. Elokuva keräsi elokuvateattereihin yli 420 000 katsojaa, mikä teki siitä 1990-luvun katsotuimman kotimaisen elokuvan."

maanantai 8. toukokuuta 2017

Penan kirjeitä Eilalle 12. Tulevaisuushaaveita

Teknillisen opiston joululoma lähestyy, ja se tietää Pentille Tampereen opinnoissa kiireisiä aikoja. Hän haluaisi olla Kuusaalla muttei voi. Olisi hauska suunnitella tulevan kesän häitä yhdessä, mutta ajatukset pitää yrittää keskittää matematiikkaan ja piirtämiseen. Kaksi seuraavaa kirjettä ovat niin täynnä liikuttavaa tunteenpurkausta ja rakkauden vannomista, ettei sitä oikein kehtaa edes tyttärenä lukea saati julkaista. Jokunen karskimpi lause joukosta kuitenkin löytyy yleiseenkin jakoon.

Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan jäsenkortti v. -45
"Täällä 25.11.-46
Rakas oma Eilani!
Taas ensimmäinen ilta täällä kaukana ilman sinua." Sitten Pena haaveilee ensi kesän häistä ja tulevaisuudesta, siitä kuinka hän viettää iltaa perheen kanssa, Eila hyräilee ja pikku Liisa (Liisa!) oppii samalla laulun. "Voi turkanen kun on vielä pitkä aika ennenkuin pääsen matkustamaan. Melkein kokonaista kaksi viikkoa vielä."

"Huomenaamulla meillä on sitten se viimeinen matematiikan koe ja olen hiljakseen yrittänyt lukea tämän päivää, mutta ajatukseni tahtovat väkisinkin kääntyä paljon hauskempiin asioihin. Niihin kotoisiin ja Sinuun. Saatan istua pitkän aikaa eteeni tuijottaen, miettiä niitä ensi kesän juttuja, mutta huolestuneeksi ne järjestelytouhut eivät saata minua ensinkään. Minä ainakin uskon, että ne kaikki jutut ja touhut järjestyvät oikein hyvin. Rakas, oma Eilani, kuinka hauskaa on laittaa kuntoon omaa yhteistä kotiamme. Vaikka kaikki tulee olemaankin hyvin pientä ja vaatimatonta, niin sittenkin se on meidän."

"- - - pahat henget täällä Tampereella pääsivät taas valloilleen sillä aikaa, kun minä olin siellä luonasi. Ei sen enempää eikä vähempää kuin että silloin itsenäisyyspäivän jälkeisenä lauantaina, siis joulukuun 7 pv:nä on meillä teräsbetonin koe. Voit arvata täytyikö minun käydä pesemässä suuni senjälkeen kun olin kuullut asiasta. Meidän luokan pojat, sellaiset jotka eivät koskaan matkusta ja jotka myös viime lauantaina olivat koulussa, olivat pyytäneet silloin näitä kokeita, kun reissumiehet eivät olleet pitämässä puoliaan. Kumminkin, jos ne luulivat tekevänsä minulle suurenkin kiusan, niin he erehtyivät suuresti. Tämä koe on nimittäin niin aikaisin aamulla, että ehdin päiväjunaan ja olen illalla siellä. - - - En osaa varmuudella vielä sanoa, mutta jos suinkin on mahdollista yritän saada työni siihen malliin, että pääsisin kanssasi sinne teidän pikkujouluunne silloin maanantai-iltana."

Menee pari päivää, ja Pena on jälleen kirjeenkirjoituspuuhissa. Hämmästyttävää kyllä hän on ehtinyt saada tässä välissä jo vastauksenkin Eilalta. Kello on kymmentä vaille 12 yöllä 27.11.-46, kun Pentti aloittelee uutta kirjettään. Kun tärkein on aluksi kerrottu - arvaatte kyllä aiheen - Pena kertoo odotuksestaan. "Olen niin iloinen, että joululomaan on vain hieman yli neljä viikkoa, vaikka en tiedäkään kuinka selviän tästä työruuhkasta. Olkoon kuinka olkoon, mutta joka tapauksessa olen onnellinen, että pääsen luoksesi edes muutamaksi viikoksi. Onhan sekin askel kohti kevättä ja kohti onnea."

Sitten Pentti taas kuvailee luottavaisena yhteistä tulevaisuutta. "Minusta tuntuu aivan siltä niinkuin pysyisimme aina samanlaisina iloisina, nuorina ja hieman kuhertelevina ihmisinä. Saat olla varma, että meidän talosta ei nauru eikä laulu tule puuttumaan. Toivottavasti eivät äkäiset naapurimme haasta meitä oikeuteen kotirauhan rikkomisesta, kun laulamme iltaisin duettoja." Kaikkitietävä kertoja voi valaista, että Pentti oli tavallaan oikeassa. Laulua ja naurua riitti. En kyllä koskaan kuullut vanhempiemme laulavan duettoja, huh. Mutta molemmat kuuluivat Kaiku-kuoroon, joten stemmoja opeteltiin kotona, ja kuorolaisten kyläillessä lauluja vedettiin äänissä niin että raikui.

Viereinen kuva on pelleilty Ruotsin opintomatkaa varten - olikohan Pentin kuvitelma perheidyllistä ennen naimisiinmenoa tällainen? Eilan vasemmalla puolella olisi kuulunut olla Liisa, sylissä istuvan piti olla Jukka, jos Penan kirjeiden haaveet olisivat toteutuneet prikulleen.

"Huomenaamulla sitten odotan Sinun puhelinsoittoasi, enkä toivo mitään niin hartaasti kuin sitä, että talonväki ei olisi kotona, vaan saisin jutella Sinulle - - - tarvitsematta ajatella, että joku sivullinen kuuntelee korvat höröllä keskusteluamme." Niinpä. Jotain viehättävää odotuksen tuomaa jännitystä on menetetty kännyköiden aikana - tässä tapauksessa Eilalla ei ollut myöskään kotipuhelinta - kun kaikki ovat käden ulottuvilla saman tien.

"Ei ainakaan tällä hetkellä näytä todennäköiseltä, että jäisin luokalle, sillä en ole saanut vielä yhtään ala-arvoista numeroa kokeista, jolleivät ne nyt ole menneet niin loistavastikaan. Älä vain luule, että sanoin tuon kehuakseni. Minä olen vain niin iloinen, sillä onhan enää yksi vuosi tämän jälkeen koulupojan elämää ja sitten alkaa ---?"

Nuoren sulhon toivotukset ovat vähintään yhtä vauhdikkaat kuin ennenkin, ja "sama heppu" muistaa lähettää terveisiä myös Immikille ja Salmelle (Eilan äidille ja siskolle).