perjantai 18. marraskuuta 2016

Eilan tarina. Nuoruusvuosien kalenterimerkintöjä, maaliskuu -39

Eilan tarina on oman äitini elämästä. Äiti kirjoitti nuoresta asti muistiin päivän tapahtumia. Nämä merkinnät on poimittu hänen kalentereistaan, joita on säilynyt kolme: vuosilta 1939, 1945 ja 1946. Ollaan sodan kynnyksellä, mutta nuoren neidon muistiinpanoissa vilahtelevat vain kuvaukset kavereiden kanssa liikkumisesta, ihastuksista ja joskus töistä - äiti oli Kymiyhtiön varastolla kirjurina. Uskon, ettei äiti olisi pahastunut tyttövuosiensa muistiinpanojen julkaisemisesta. Hän kertoi minulle joskus muistojaan nauhallekin - tuskin piilossa pidettäviksi silloinkaan.

Eila ja uusi hattu
MAALISKUU

Sama meno jatkuu kuin helmikuussa: Eila käy töissä ja viettää aikaa kavereiden kanssa kivoissa harrastuksissa. Keskiviikkona 1. maaliskuuta on lottien ompeluilta. "Siellä saa vasta hyvää kahvia", Eila kirjoittaa eikä tiedä, että oppii pian juomaan jopa korviketta.

Torstain tunnelma on suoraan teinipäiväkirjasta - 18-vuotiasta tunteet heittelevät. "Olin katsomassa elokuvaa Kolme ovelaa tyttöä. Kuva oli mainio mutta muuten oli koko ilta kauhea. En muista milloin olisin viimeksi itkenyt niin kovasti kuin tänään. EILA, KALLE, VILLE, AMI JA MINÄ."  Veikkaan, että Eilaa ei itkettänyt pohdinta siitä, johtaako Kiinan ja Japanin sota toisen maailmansodan syttymiseen, vaan itku oli kotikutoisempaa teiniangstia ja liittyi ystävyyssuhteisiin. Tässä kaikille muistiinpanojen tekijöille malliesimerkki, miten kiukuttavaa tuleville lukijoille on se, kun vihjataan muttei selitetä.

Perjantaina on laulu, kuoroharjoitukset, ja nykykuoroillekin tyypillinen ongelma, miehiä vähän. Lauantai on erikoinen päivä, Eila on koko illan kotona Mäyrämäellä, vaikka siskokin lähtee Rautatieläisten talolle. Sunnuntaina Eila kirjoittaa kirjeitä ja lähtee illalla seuratalolle. "Sain tanssia paljon. Oikein hauskaa!"

Maanantaina Eila käy Hakalalla, tädillään kylässä, ja törmää kotimatkalla Kerholan luona Kalleen. Kalle saattaa Eilan kotiin, pyytää tätä keskiviikkona elokuviin, ja kaverukset istuvat juttelemassa yhteen asti yöllä. "Kello oli 1 kun menin sisälle." Maaliskuun alussa istuskellaan ulkona yöyhteen! Ei ihme, että tiistaina töiden ja laulun jälkeen "... kävin heti maate. Kurkku ja pää oli niin kipeä etten kyennyt edes olemaan ylhäällä vaikka oli vieraitakin. Karhunpoika sairastaa..."

Mäyrämäen kammari
Mietin, mihin nurkkaan Eila on kömpinyt sairastamaan. Mäyrämäellä hänen isänsä Oton rakentamassa talossa oli silloin keittiö, kammari ja alkovi. Talossa asuivat Impi-äiti, tyttäret Eila ja Salme, Heikki-setä, joka oli Impin toinen aviomies ja tämän kaksi poikaa. Myöhemmin vinttiin rakennettiin yksi asuinhuone, kun Eila löysi Penttinsä, ja nuoripari tarvitsi ensiasunnon. Millaista oli sairastaa ja elää terveenäkin, kun sauna ja ulkohuussi olivat pihan perällä, ja talossa oli kaksi salskeaa nuortamiestä, heidän isänsä ja naiskolmikko? Moinen 2000-lukulainen pohdintaa ei aiheuta Eilan kalentereihin minkäänlaista merkintää, eikä äiti koskaan myöhemminkään sitä pitänyt mainitsemisen arvoisena hankaluutena. Haitaria soitettiin ja välillä tanssittiinkin, kuten helmikuun merkinnät kertoivat.

Tauti on kuolemaksi, ellei se lauantai-iltaan mennessä parane, minun nuoruudessani sanottiin. Tässä tapauksessa tauti katoaa jo keskiviikkona, kun pitää päästä Kallen kanssa katsomaan elokuvaa Aivotärähdys.  Sitten tullaan yhdessä Eilan kotiin Mäyrämäelle, ja seuraava kuva on kuin Rosvo-Roope-laulusta. "Neuloin hänen takkiaan, koska se oli mennyt rikki napin kohdalta. Meillä tai ainakin minulla oli tosi hauskaa, toivon vaan ettei tämä kaikki lopu heti alkuunsa. Mutta jos niin käy niin minkäs sille sitten voi."

Torstaina Eila on töissä 22.30:een, ja eilisen zeniläisyys alkaa hiipua. "Ei tullut kuitenkaan hän, joka ´sydämeni lauluun toi uuden sävelen ja jätti muiston kaivatun´...". Perjantaina tilanne pahenee: "Miksi kaikki loppuu silloin kun onni on vasta alussa? Jospa minä en olisi koskaan syntynytkään."

Lauantaina Eila kyläilee ystävättärellään. Sunnuntaina Kaiku-kuorolla on konsertti seuratalossa. "Ihmisiä oli aika vähän, mutta meidän laulumme oli ensiluokkaista. Kaikki sanoivat niin."

Maanantaina Hakalalla, tiistaina laulussa. "Kävimme senjälkeen Eilan kanssa Kinon kuvilla ja sieltä suoraan kotiin." Olisivatko likat menneet Kino-Sampoon oman aikataulunsa mukaan, kesken elokuvan? Ennen nimittäin elokuvia pyöritettiin non-stopina niin, että halutessaan saattoi katsoa vaikka ensin lopun ja sitten alun. Voi olla, että "Kinon kuvilla" tarkoittaa vain reksujen katselua. Kuusasta osaamattomalle tiedoksi, että reksut ovat elokuvateatterin ulkoseinällä olevia filmien mainoksia.

Keskiviikkona "Valli saattoi meidät töistä kotiin. Hänen kanssaan on oikein hauska jutella." Niin hauska, että torstaina "Olin illalla Vallin kanssa kävelemässä. Hän kertoi minulle kaikista omista asioistaan ja minä taas hänelle. Keskustelimme myös rakkaudesta y.m. sellaisesta. Hän on oikein hyvä toveri." Toivottavasti meidän äiti osasi käyttäytyä tulevan julkkiksen Aarno Wallin seurassa. Omiin poikiini tekee varmaan suuremman vaikutuksen, että heidän mummonsa on ollut Kingston Wall -yhtyeen perustajan Petri Wallin isän oikein hyvä toveri!

Perjantaina tulee kirje Endeliltä, Eilan virolaiselta kaverilta. Tämäkin halusi olla oikein hyvä toveri, niin hyvä että olisi vienyt meidän äidin Viroon. Nyt hän kertoo tulevansa Kuusaalle kesällä. Suomalaiset kävivät ahkerasti etelänaapurissa Viron itsenäisen tasavallan aikoina. Olikohan äiti tutustunut Endeliin kuoron matkalla, Kaikuhan kävi Virossa vuonna 1938 osana Kymenlaakson maakuntakuoroa. Mahtoiko Endel kuulua Suomenpoikiin, jotka taistelivat jatkosodassa suomalaisten rinnalla? Se ei kuitenkaan selitä, miksi nuoret tuntisivat toisensa jo ennen sotia.

Endel Ruberg
Endel Rubergista tuli tunnettu taiteilija ja humanisti hänen muutettuaan Kanadaan. Hän kuoli siellä vuonna 1989. Ruberg vieraili Suomessakin 80-luvulla, piti ilmeisesti täällä näyttelyn. Nuoruuden kaveri ei ollut unohtunut vuosikymmenten jälkeenkään, Endel lähetti Eilalle yhden taulunsa ja kirjeen. Pieni taulu on maalattu jotenkin pakkasta käyttäen, maalausvaiheessa se on välillä jäädytetty. Vuonna -39 Endel kuitenkin pommittaa Eilaa kirjeillä ja omilla valokuvillaan.

Sunnuntaina 19.3. Eila on seuratalolla tarjoilemassa - lotilla on siellä mannekiininäytös. Ja siellä on myös Kalle. "Hän tuli vähän ennen tanssia juttelemaan kanssani ja kun tanssi alkoi pyysi minua tanssiin. Tanssin aikana hän kysyi kenen kanssa menen kotiin ja kun sanoin että yksin pyysi hän päästä saattamaan. Lupasin. Tulin siis hänen kanssaan sieltä pois." Aika avuton yritys peittää lakoniseen ilmaisuun se, että on takuulla onnesta litteenä.

Asiatyyli jatkuu maanantaina. "Tänään minun pitäisi mennä hänen kanssaan elokuviin. - - -  Kalle tuli illalla hakemaan minua kotoa. Olimme ensin katsomassa elok. Eteenpäin elämään ja senjälkeen kävelimme Kolarinmäen kautta Kouvolaan päin ja taas samaa tietä takaisin. Hänellä on minun E-kirjaimeni."

Tiistaina on laulu, sen jälkeen lenkki Eila-ystävän kanssa ja: "On lintu liverrellyt, on ruusu kukkinut, on kannel helähdellyt ja sydän hehkunut on hehkunut." Keskiviikkona Eilan kaverit tulevat kylään: Eila, Kalle ja Valli - mikseivät he sano häntä Aarnoksi? "Valli tuli ensin yksin ja Kalle tuli taas yksin vähän myöhemmin hän oli ollut äitinsä luona antennia laittamassa. Keskustelimme ensin filmeistä ja senjälkeen pojan ja tytön välisestä ystävyydestä. Oikein hauska ilta." On varmaan käyty syvälliset keskustelut, mutta minua kiinnostaa tuo antenni. Oliko Kallen äidillä jo radio siihen aikaan? Oliko se ihan tavallista? Vai oliko hänellä kidekone, jollaiset olivat yleisiä radion AM-lähetysten alkuaikoina?

Hiihtokeskus-ampumamaja Eerolan peltojen lähellä. Kuva: UPM:n keskusarkisto
Torstaina on ihan alleviivatun ikävää. Eila on niin levoton, että lähtee Hakalalle rauhoittumaan. Silti illalla itkettää. Perjantaina ei huvita edes lähteä seuratalolle karnevaaleihin, vaikka Salme ja tyttökaverit menevät. Lauantaina elämä kirkastuu. "Olin lauantaina keittämässä suojeluskuntalaisille teetä ampumamajalla. Illalla olin Kallen kanssa kävelemässä. Kävimme ensin Sääksniemessä ja sieltä tulimme meille. Keitin kahvia ja joimme ja pidimme hauskaa. Toiset olivat häissä." Kahvitteluhan on kuin nykynuorilla, kuulen kuinka he soittelevat toisilleen lähetkö kahville -puheluita. Mutta kiinnostavampaa on teen keitto suojeluskuntalaisille. Joku on muistellut, että 30-luvun lopulla suojeluskunnan toiminta oli vilkasta, ja harjoituksia ja hiihtokilpailuja olivat tavallisesti lotat muonittamassa. Sunnuntaina Eila kirjoittaa: "Olin illalla S.K. konsertissa seuratalolla. (Jännää)" Ilmeisesti suojeluskunta on järjestänyt konsertin.

Mutta sitten tehtaalle ilmestyy taas tuttu hahmo Pelle ja saa likoissa säpinää aikaan. "Pelle on täällä. Hän pääsi tänne vakituisesti töihin. Eila näki hänet, minä en nähnyt." Maanantaina: "Näin P. tänään kun hän ins. Lundin kanssa meni varaston ohi. Muistihan hän sentään katsoa tänne sisällekin. Päivää sanoi ja hymyili. Siinä kaikki." Keskiviikko: "En ole vielä nähnyt Pelleä muuta kuin maanantaina ikkunasta." Mielenkiintoista, että vaikka Eila on vastikään räytynyt kaipuusta jonkun K:n perään, Pellen pidättyväinen tervehdys otetaan suorastaan loukkaantuneena vastaan. Ei voi kuin kiittää kohtaloa, ettei meidän isäksi tullut joku ihan vieras Pelle tai Kalle tai peräti Endel vaan se tuttu Pentti. Kallen kanssa käydään nyt kuitenkin kävelemässä, selvitellään jokin erehdys ja päätetään mennä perjantaina kuviin katsomaan Helmikuun manifesti. Kuva on hyvä, myös Impi-äidin ja Heikin mielestä.

Lakananpitsin virkkuu kotona ja lottien ompeluilta - "tein nenäliinaa" -hyvien kakkukahvien kanssa piristävät maaliskuun loppupäiviä. Perjantain elokuvissakäynti Pellen kanssa takaa hauskan illan.

Jukka Pennanen, kenraali joka kotiutui Kuusaalle

Kenraali Jukka Pennanen saapuu täsmälleen oikeaan aikaan tapaamispaikalle. Enää en hämmästele korkean sotilashenkilön rennon kohteliasta käy...