maanantai 4. heinäkuuta 2016

Naukion tarinoita. Pertti Karhinen - Kuusas ja Kainuu samassa miehessä

Pertti Karhinen tutki arkkitehtuurin opiskelijana lapsuusympäristönsä Naukion rakennuksia, historiaa ja maisemaa. Puoliksi väsyttämällä, puoliksi väkisin sain hänet kertomaan jotain myös itsestään ja vaiheistaan. Lopulta syntyi kertomus, josta huomaa, miten vähän toisistamme tiedämme. Luulemme jopa tuntevamme ihmisen, kun kerran hänet joka ikisessä Kuusaan kulttuuritapahtumassa ohimennen näemme. "Ne kuusaalaiset veljekset" ovatkin tupsahtaneet Naukioon kaukaa vienankarjalaisesta kylästä, ja heillä on edelleen vahvat siteet Kainuuseen. Annetaan ensin Pertin kertoa muistonsa Naukiosta. Sen jälkeen poimin lisää Pertin tuokioita hänen sähköpostiviesteistään. Tekstien ja Pertti Karhisen kokoelmista saatujen valokuvien kautta saamme paremman käsityksen tästäkin tutusta hahmosta. Ylläolevassa kuvassa Pertti Kalettoman suolla Suomussalmella 23.7.2014 veljensä Reijon ottamassa kuvassa.


Pertti Karhinen kirjoittaa: 
"Perheemme muutti Naukioon Kuusankoskelle syksyllä 1958. Tulimme Kainuusta Suomussalmelta aivan itärajan pinnasta. Rajavartioaseman yläkerran pieni perheasunto vaihtui kolmen huoneen päätyhuoneistoksi Kymiyhtiön kuuden asunnon talossa Sairaalatien varrella – saapasrasvan ja aseöljyn tuoksut vaihtuivat puuteollisuuspaikkakunnan sellun ja uittopuun aromeihin. Perillä oltiin myöhään yöllä, joten heti käytiin nukkumaan, kaksi nuorempaa veljeäni ja minä lattialle isän kaataman karhun taljalle, eikä kovin paljon enempää muuttokuormassa tainnut ollakaan. Mahduimme siihen hyvin, sillä meistä vasta minä olin ehtinut aloittaa koulun samana syksynä. Pienen Hyryn kylän pirttikoulu sijaitsi viiden kilometrin maantietaipaleen päässä kotoa. Tie kulki keskellä korpea ja se piti kävellä. Joskus sentään sain kyydin Kelloniemen Hemmin Valmetin lavalla, rajajääkäri Korven Jawan takaistuimella tai isän pyöräntarakalla, ottipa postinkantajakin minut pyörälleen, jos sattui samaan aikaan matkalle. Muuttopäätös syntyikin paljon perukan hankalien kouluolojen vuoksi, olihan meitä koulua aloittamassa kolme veljestä vuoden välein.

Rajajääkäri Allan Korpi veljesten seurassa
Muuton myötä asumismukavuudet lisääntyivät, kun käyttöön tuli sähkövalo, vesijohto ja sisä-wc. Ei niitä pitkään ihmetelty vaan otettiin luontevasti käyttöön. Ympäristö tarjosi tietysti paljon ihmeteltävää. Vartio oli sijainnut yksinäisellä luonnonkauniilla niemellä Viianginjärven rannalla kapean pistotien päässä. Järveä oli Elias Lönnrot soutanut runonkeruumatkallaan Latvajärven kylään, joka sijaitsi aivan lähellä rajan takana. Naukiossa vilkasliikenteinen Sairaalatie kulki ohitsemme, eikä Kiitotien, nykyisen Kuusaantien risteys ollut kaukana, koska asuimme sen puoleisessa päädyssä kahdesta talosta alemmassa. Tehtaiden välinen kapearaiteinen rata kulki Kiitotien vieressä noin sadan metrin päässä pihastamme. Risteyksessä oli myös Naukion pieni asemarakennus. Kun tavaraliikenne radalla jatkui vielä vuoden verran, ehti Pikku-päkä puutavaravaunuineen, tuoksuineen ja vihellyksineen tulla tutuksi. Aseman kohdalla oli myös sivuraide, niinpä juna joskus viivähti paikalla vaunuja vaihtaessaan. Tätä ja muuta liikennettä oli mukava seurata aseman katetulta terassilta, sillä rakennus sijaitsi törmällä teitä ylempänä, hyvällä tarkkailupaikalla. Terassin sementtilattia, leveät penkit ja kaiteet sekä pyöreät kattoa kannattavat pilarit tekivät siitä monipuolisen oleskelupaikan lähitalojen lapsille – toistuva kysymys oli ”lähetääks' assalle?”.

Paikkakunnan taksit tulivat tutuiksi jo olohuoneen ikkunasta, olihan niillä paljon ajoa Sairaalanmäelle. Autoissa oli hienojakin, kuten Kieman siipiperäinen amerikanrauta ja Vuoren Jopen hieman vanhempi pyöreämuotoinen tummansininen, mutta oli joukossa myös itänaapurin korkeakeulaisia Volgia ja taisi olla vielä joku Pobedakin. Automerkit opittiin äkkiä tuntemaan, sillä autot kiinnostivat kovasti. Assalla harrastettiin autopeliä, jossa seurattiin ohikulkevaa liikennettä. Kukin sai vuorollaan auton, josta toivottiin tietysti mahdollisimman hyvää. Ohi ajoi myös yhtiön tummanvihreitä kuormureita.
Aivan lähellä asuntoamme sijaitsi vanha hautausmaa. Se oli luonnollinen osa ympäristöä eikä sitä mitenkään kummeksuttu. Vaikuttava näky avautui jouluna keittiön ikkunaan, kun hautausmaan jyrkkään rinteeseen syttyivät aattoillan kynttilät.

Merkittävä muutos aiempaan oli naapuruston lukuisat lapset, monet ikäisiämme. Kavereita löytyi pian, joidenkin kanssa osuttiin koulussa samalle luokallakin. Kainuussa leikkitovereita oli ollut vähän, onneksi vartiolla asuvat nuoret rajamiehet kelpuuttivat keskenkasvuiset seuraansa - ja lukivat myös mielellään meille tulevan Sarjakuvalehden. Naapurin lasten kanssa leikittiin mm. kymmentä tikkua laudalla. Hypättiin myös ”lajia”, joka koostui sarjasta erilaisia loikkia ja hyppyjä. Erityisesti poikien leikki oli osuvasti nimetty paskatikku, jossa linkkuveistä heitettiin ja pudotettiin eri tavoin maahan niin, että sen piti jäädä terän varassa pystyyn. Heikoimmaksi jääneen piti nykäistä hampaillaan maasta siihen linkkarin perällä naputeltu tikku. Hauska leikki se oli, ennen kaikkea taitoa vaativan linkkarinheiton vuoksi.

Kuvassa alla Rosenwallin Arin syntymäpäivät, mukana Sirpa-sisiko, Sormusen Emppu ja Leksa, Karhisen Reijo, Saarikosken Miksa, Karhisen Pertti ja Pentti, Kekin Markku ja Martti. Kuva: Otto Rosenwall

Kainuussa pienellä kylällä alkanutta koulunkäyntiäni jatkoin aluksi isossa Keskustan koulussa. Muutos ei olisi voinut olla suurempi, mutta en muista siitä aiheutuneen mitään ongelmia. Veljeni aloittivat suoraan uudessa Tähteen koulussa, jonne minäkin siirryin toiselle luokalle. Koulun opettajat olivat nuoria, vaikka eivät siltä tietysti lapsen silmin tuntuneet. Kaivolammen pariskunta veti musiikkikerhoa, ja musiikkimiehiä olivat muutkin, Paanasen Hannu, veljeni opettaja Taavitsaisen Risto ja Ahon Erkki. Kovia urheilumiehiä he myös olivat, mm. jalkapalloseura Kuusankosken Kumun perustamisen puuhamiehiä. Ristoon törmäämme aina välillä vieläkin. On hupaisaa seurata ”koulutoverusten” hyväntuulista keskustelua. Enemmän kuin yhteisiä koulumuistoja käsitellään nykyään jo muuta maailman menoa.

Koulumatkalle kotipihasta Kekin Markun kanssa. Kuva: PK
Musiikkikerholaiset vietiin kerran Kuusankosken orkesterin konserttiin Seurantalolle. Orkesteria johti Veikko Talvi, joka minulla oli ilo tavata vuosia myöhemmin opiskeluni loppuvaiheessa, kun Talvi ystävällisesti tarkasti tekemästäni harjoitustyöstä Kymiyhtiötä käsittelevän osan. Hän myös järjesti minulle pienen apurahan, ja suhtautui kaikin tavoin erittäin myönteisesti ja kannustavasti puuhaani. Hieno mies!

Naukiossa asui useita isän työkavereita, joiden perheiden luona käytiin kylässä. Lapsista saimme myös hyviä kavereita. Savikon Ilmari oli pari vuotta vanhempi ja syvällä poikien seikkailukirjojen maailmassa. Meillä oli salaseura Savikon liiterin vintillä Naukion vanhalla puolella. Ilmari sai siellä kerran roskan silmäänsä ja joutui käyttämään jonkun aikaa mustaa silmälappua, mutta ei tainnut olla asiasta lainkaan pahoillaan. Tapana oli, että Savikon tontin nurkalle Pengertietä tultuani merkkivihellyksellä varmistin, että kaveri on kotona.
Toinen erittäin hyvä ystäväni oli luokkatoverini Saarikosken Mikko, jonka isä Toivo oli myös isäni työkavereita. Topi oli intohimoinen urheilumies, olihan perhe lähtöisin Etelä-Pohjanmaan vahvoilta paini- ja pesäpalloseuduilta. Hän järjesti meille keskenkasvuisille kylän vanhan puolen pihallaan kuusiaidan katveessa urheilukilpailuja, joissa jaettiin jopa palkintoja. Minulle osui kerran Partiopojan käsikirja.
Topi meidät ensimmäisen kerran vei Nauhan majallekin hiihtämään, ja pian yhtiön kuntoliikunnasta tuli perheellemme säännöllinen harrastus. Siitä vuosittaisena palkintona oli syksyn iso lusikkajuhla Voikkaan seurantalon salissa. Tarjolla yläkerrassa oli lapsille kakkua, limonadia ja piirettyjä elokuvia, missä oli riittävästi houkutinta hiihtää 200 km ja kävellä 30 km.

Karhisen hiihtävä perhe
Kymijoki tuli vähitellen tutuksi, vaikka sinne Naukiosta olikin matkaa. Rataa pitkin kävelimme porukalla Voikkaan sillan korvaan Kissakallioksi sanottuun paikkaan, josta löytyi sopivan turvallinen poukama, sillä uimataito oli aika olematon. Oppia haettiin uimakoulusta Kuusaan urheilukentän rannasta. Siellä oli vedessä vielä aitaus muistona isosta uimalaitoksesta. Koulua veti mukava urheilijanuorukainen, jonka ohjaamat lämmittelytouhut urheilu- ja koripallokentillä olivat mieluisia. Kohentuneiden taitojen lisäksi saatiin uusia tuttuja ja myös paikallistuntemus laajeni.

Joelle pääsimme pian myös veneellä. Etelään muutossa oli pitänyt luopua kevytkulkuisesta tervatusta soutuveneestämme, ylivuokkilaisen venemestarin tekemästä. Hyvän veneen saimme tilalle Kymellekin. Sen valkama oli aluksi Sääksniemessä. Pyöräiltyämme sinne aurinkoisina kesäaamuina soudimme isän ja veljieni kanssa Kuusaanlammin tukkinippulautoille, joille nousimme onkimaan. 

Kalastus olikin ollut varhaislapsuuden mieluisimpia puuhia. Säkälä oli kuitenkin kaukana, joten pian isä toi veneen soutamalla vastavirtaan Voikkaan sillan yläpuolelle Kymenrantaan ja alkoi pitää katiskoita siltapilarien juurella.
Vene maihin Kymenrantaan. Takana Voikkaan sellutehdas ja happotorni. PK
Onkimisen lisäksi toinen jo Kainuussa alkanut mieluisa harrastus oli vuoleskelu – meillä veljeksillä oli aina ollut puukot, ja lapsuudenmuistoja löytyy arpina vieläkin ihosta. Pikku vahingot kuuluivat kuitenkin asiaan. Savikon Ilmari, Illi, oli kätevä käsistään, ja hänen tekemiään puupyssyjä ja muita taidonnäytteitä ihailtiin ja yritettiin jäljitellä.


Kiehtova paikka Naukiossa oli iso hiekkamonttu Kiitotien toisella puolella nykyisen koulukeskuksen paikalla. Sen lähimmässä nurkassa oli yhtiön iso halkolaani, ja tien puolella myös jääkiekkokaukalo, mikä meille jäi aika vieraaksi moneksi vuodeksi. Parasta oli kuitenkin, että montussa alkuaikoina pidettiin joskus motocross-kilpailuja. Silloin istuimme tiiviisti hiekkatörmän, Rinskan päällä vanhan hautausmaan kiviaidan vieressä seuraamassa vauhdikasta ja kovaäänistä tapahtumaa. Kun kylällä kiiri tieto, että montussa oli harjoitettelemassa Sinisalon poika Husqvarnallaan tai Pulkan Mimmi BSA:n selässä, meitä vietiin kohti monttua ja lujaa!

Vajaan kahden vuoden kuluttua muutimme Sairaalatieltä Naukion uudelle puolelle kahden perheen taloon. Vaikka asunnon huoneluku putosi yhdellä tupakeittiöksi ja kamariksi, oli oma piha ja iso tontti riittävä parannus asumiseen. Avovintti tarjosi kesällä runsaasti lisätilaa, ja sinne muutettiin nukkumaan koko perhe samoihin aikoihin, kun alakerran ikkunoista otettiin sisäpuolen tuplat pois. Se toi lintujen laulun, tervapääskyjen kirskunan ja muut kesän äänet sisälle. Vintti toimi rauhallisena ja vilpoisana työtilana, kun oppikouluun piti aikanaan kerätä kahden kesän aikana 80 kasvia.
Lapsia oli paljon täälläkin, ja paritalo sopi hyvin kirkonrotan leikkimiseen: ”kuka koski - montako kiekkaa?” -kysymysten jälkeen joku onneton kiersi taloa ilmoitetun määrän muiden painuessa piiloon.

Sukulaisia Suomussalmelta uuden kodin pihalla. Kuva: Sirkka Pöllänen
Käynti Naukion saunassa kuului alusta alkaen viikko-ohjelmaan. Kun Sairaalatieltä länsipuolelle muutettuamme astuimme miehissä, isä ja kolme poikaa, lauantaina isoon pukuhuoneeseen, totesi Luoton Ville, vanha hyvä naapuri Sairaalantien toiselta puolelta, leikkisästi Mettäkylän poikien tulleen! Yhtiön saunat olivat kesällä vuorollaan kiinni kuukauden, joten jouduimme käymään välillä myös Kuusaalla tehtaan kaupan takana olleessa saunassa ja Kymenrannan saunassa. Jälkimmäinen oli joen rannassa ja siitä pääsi uimaan. Ikävä puoli oli löylyhuoneiden höyrykiuas, joka täysille avattuna piti jonkun aikaa korviahuumaavaa kohinaa. Pian oppi menemään lauteille heti löylynheiton jälkeen... Virtakiven sauna Voikkaan tehtaan yläpuolella tuli tutuksi vasta aikuisiällä 70-luvun puolella. Siellä aloimme käydä avannossa, jopa kahdesti viikossa. Sauna oli yhtiön saunoista viimeisenä toiminnassa.
Saunassa kävijät toivat saunapyyhkeen ja puhtaat vaatteet käärittynä yhtiöltä tilipäivänä saadun paperirullan arkkeihin. Nämä levitettiin penkille ja jalkaritilälle alustaksi. Lakattu puutaulu muistutti seinällä: ”Siisteys täällä riippuu sinusta, muista siis: roskat ja hylkypaperit paperikoreihin”, ja siistiä myös oli. Ylioppilaskesänäni pakkasin Kymintehtaalla selluloosaa kolmessa vuorossa ja ajoin minäkin tilipäivinä kotiin tilirulla pyörän tavaratelineellä!

Tossumaalia Naukiossa
Naukion monttu oli talvella aikamoinen toimintakeskus. Sairaalanmäen pujottelurinne, Pujokkari, oli meille liian vaativa, mutta montussa laskettiin jyrkkiä rinteitä suoraan alas, jolloin terävässä notkossa piti osata painottaa hyvin tarkasti, ettei mennyt nokilleen. Montun rinteillä ja kumpareissa risteili erilaisia latuja, joilla harrastettiin ”jussia” - yksi yritti keksiä mahdollisimman monipuolisia ja yllättäviä reittejä, ja toiset seurasivat perässä.

Polkupyörällä piti opetella ajamaan isän pyörällä putken alta, mutta pian saimme omatkin pyörät. Soramontun reunalle Yhdystien päähän olivat kylän pojat ajaneet töyssyratoja polkupyörillä, ja niitä oli mukava kiertää. Hyvin pyöräilyyn sopivat myös läheiset metsäpolut, jotka olivat paljon käytettyinä leveitä ja sileitä. Uuden puolen takana oli erityisen mainio kolmiorata, jota paineltiin ympäri vauhdikkaasti TT-tyyliin. Parhaiten pään sai pyörälle Hiekkamäentien ja Pohjoistien välissä surmankirnulla, Surskilla. Pienen lautasmaisen syvennyksen kaltevaa reunaa pystyi ajamaan vinhasti parikin pyörää yhtä aikaa. Kettumäen laululavan laajalla sileällä lankkupinnalla käytiin myös kurvailemassa. Asfalttikenttiä ei 60-luvulla ollut juuri tarjolla. Läntisen Naukion selkeä tieverkko mahdollisti pyörillä myös lennätyksen, jossa ajoimme toisiamme takaa. Erityisen hauskaa tämä oli alkusyksyn iltoina dynamovalojen halkoessa pimeyttä. Tuohon aikaan polkupyörissä oli vielä valot...

Pentti Nikulan maailmanennätys seiväshypyssä vuonna 1962 toi telineet meidänkin pihallemme, laji taisikin olla ennestään tuntematon. Hieman yli metrin silloin hypättiin, myöhemmin pihassa meni jo reilusti kaksikin metriä, joskus paljaalle nurmikolle. Isän työkaverilta Sutisen Oivalta saatiin hännästä katkennut miesten keihäs. Sen kaaret kantoivat pihatieltä tontin nurkalle koivun juurelle kompostiin, noin kaksikymmentä metriä.
Isä ei oikein arvostanut joukkuelajeja, mutta nähtyään poikiensa pelaavan pihassa jalkapalloa jostain löytyneellä vanhalla tennispallolla heltyi ostamaan oikean pallon. Se pelattiinkin paikattuna täysin loppuun. Pihapelit pyörivät naapurinpoikien kanssa, talvella tossupelit tiellä jääkiekkomailoilla, kesällä lyötiin pesäpallolla läpilyöntejä iltahämäriin niin, että pallon tulon vain kuuli paikkauseristysnauhan hännän suhinasta. Ihme kyllä ikkunat säilyivät ehjinä, ja miehet.
 Naukion monttu. Kuva: Aimo Lahtela, Vellikuppi 13.
Lähikenttiä urheiluun ei ollut. Niinpä Naukion isot pojat tekivät pienen urheilukentän Kettumäen metsäaukiolle ja raivasivat toisen lähelle Hiekkamäentietä sähkölinjan alusviidakkoon, nykyisen urheilukentän kohdalle. Näitä mekin käytimme.
Syyskesällä pihlajanmarjojen kypsyttyä alkoivat puhallusputkisodat. Mainio paikka oli Hirvivuoren kupeessa, jossa kalliosta irronneen ison lohkareen taakse syntyi ylhäällä oleva puolustuslinnake, jota rinnettä kiiveten yritettiin valloittaa.

Kahden perheen talossa pitkäaikaisista seinänaapureista tuli myös hyviä ystäväperheitä. Lahtelalla oli muuttaessamme kotona vielä neljä lasta, joista nuorin Jouni oli kanssani samalla luokalla.
Kuuden vuoden asumisen jälkeen saimme vastapäisestä talosta asunnon, jossa yläkerrassakin oli huone. Nyt Sormusista tuli seinänaapurit, toki ennestään hyvin tutut, kun oli asuttu jo vuosia vastakkain. Sormusen poikien Leon ja Esan kanssa pihapelit pyörivät, ja pikku-Kaitsukin viihtyi porukoissamme. Poikien Verlan serkku Heikki Hietanen kävi joskus heillä kylässä, ja muistan pelanneeni kerran Heikin kanssa sulkapalloa. Tuolloin ujonoloinen nuori harmonikansoittaja tunnetaan nykyään taiteilijanimellä Pedro Hietanen.
Sormusten jälkeen seinän taakse muutti 70-luvulla nuoripari Risto ja Irja Kärkkäinen pienen Jarkko-pojan kanssa. Heistä tuli perheellemme erittäin hyvät ystävät, samoin Irjan Pelkosenniemellä Lapissa asuvista vanhemmista, Vuotoksen suunnitellun tekoallasalueen viimeisistä sitkeistä asukkaista. Kävinpä veljeni kanssa heillä kylässäkin Kemijokea melomassa. Vaikka ikäero pikku-Jaskaan oli jo aika suuri, viihtyi hän pihallamme ja sai meillä myös ensimmäiset palloiluopit. Vuosia myöhemmin Jaska ja molemmat veljeni jo pelasivat puulaakijalkapalloa tasaveroisina samoissa joukkueissa. Jaskan pikkuveli Villekin ehti peleihin mukaan.

Kärkkäisen Jaska ja Reijo lentopalloilevat. Kuva: PK
Liikunnallinen lapsuus oli tarpeellinen vastapaino sille, että viihdyimme hyvin myös kirja kädessä. Oikeastaan kaikki lukeminen kelpasi. Mäenpääntie oli ollut ensimmäinen koulutieni, mutta sitä pääsi myös kirjastoon, josta tuli aivan ehdoton käyntikohde, aluksi lasten osasto isoine villiviinin peittämine ikkunaseinineen, sitten aikuisten puoli lehtisaleineen. Veljeni muistaa, miten hän malttamatonta riemua tuntien oikaisi pyörällä Mäenpääntieltä kotiin saunan takana kulkevaa töyssyistä Humppa humppa -polkua pitkin, kun tarakalla oli vaikkapa uusi Viisikko-kirja.
Sarjakuvien lainaamista kavereilta ei äiti oikein hyvällä katsonut, niinpä kerran kiellon saatuani luin lainaamani lehdet kevätauringossa halkopinon suojassa Sairaalatien varressa. Saarikoskelle mennessä yleensä ensimmäinen kysymys Miksalle oli, onko uusia lehtiä. Mieluinen oli Suosikki, ja Joka Poikaa luettiin myös, se tuli kotiinkin, seurakuntapoikia kun oltiin. Lehdet luettiin viihtyisässä pihassa isolla avokuistilla. Nurmikon reunoilla kukkivat krassit ja verenpisarat, ja pihaa peitti vuosikymmenien aikana kehittynyt laaja silkinpehmeä matala pintakasvusto, lajeina pihatatar, -saunio ja -ratamo.
- - -
Tulo Kainuun rajaseudulta Kuusankosken teollisuusyhteisöön oli iso muutos elämään. Onneksi asuinpaikaksi sattui Naukio, turvallinen ja monipuolinen kunnon ihmisten kylä. Kotiutuminen alkoikin välittömästi. Kuusankoskella oli varmaan totuttu eri puolelta Suomea tulevaan väkeen. Edes Kainuun murteemme ei aiheuttanut ihmettelyä tai naureskelua, vaikka varmaan se erottui. Jotain hauskoja tilanteita oli kuitenkin syntynyt vanhemmillemme; isä kertoi huvittuneena, miten hän ensi käynnillään Salmisen kaupassa oli herättänyt ihmetystä pyytäessään hienoa leipää, se kun Kainuussa tarkoitti ohutta reikäleipää.
Lomareissuja pohjoiseen ei lapsuusvuosina ollut tapana tehdä, eikä ollut oikein varaakaan, joten varhaislapsuus Kainuussa muuttui jotenkin epätodelliseksi. Onneksi siellä oli sentään paljon sukua ja yhteydet säilyivät. Juuret olivat kuitenkin synnyinseudulla syvällä. Kun mahdollisuus matkustamiseen helpottui työvuosien säännöllisten lomien alettua, Kainuusta ja Koillismaasta tuli taas merkittävä osa elämää, ja vuosittain siellä alkoi kulua monta viikkoa niin korpimailla kuin maalikylissäkin.
Kuusankoskella Naukio on vaihtunut Markankyläksi 35 vuoden jälkeen, mutta paikkakunta on yhä mieluinen. Iloa tuottavat uusi kirjasto ja muu monipuolinen kulttuuritarjonta, erinomaiset liikuntamahdollisuudet ympäri vuoden ja aivan verraton Kymijoki!

Pertti"

Aamu Kymenrannassa. Kuva: Reijo Karhinen
Kuten sanottu, Pertin sähköpostiviesteistä löytyi lisää kiinnostavia kuvia miehen elämästä. Tässä niitä satunnaisessa järjestyksessä:

"Ranta on yksi suosikkipaikoistani, pyörällä noin viiden minuutin päässä kotoa." 

"Nyt katselen Helsingin-kodistani ilta-auringossa kylpevää vihreää lehmusseinää ja 
Torkkelinmäen kattoja puiden takana, ja kuuntelen ikkunasta 
mustarastasta.


Näkymä Helsingin-kodin ikkunasta
Näkymä ei varmaan vastaa yleistä käsitystä kivisestä kaupunginosasta, jossa on kuitenkin
paljon myös hienoja vanhoja puistoja. Hyvin voin nukkua ikkuna auki - ja kuulla ne mustarastaat ja pääskyset,
ja joskus myös vaimeasti kaikuvat Kallion kirkon kellot (arkkit. L.Sonck).
 

Kun valmistumiseni ja armeijan jälkeen sain töitä Helsingistä, muutin 
melkein heti tänne Kallioon. Parikymmentä viimeistä vuotta työpaikka oli 
kävelymatkan päässä, joten olen säästynyt hyvin Helsingin varjopuolista. 
Kun kävelymatkan päässä ovat myös teatterit, taidenäyttelyt ja 
monipuoliset konserttipaikat, olen viihtynyt oikein hyvin, vaikka 
pitkään tunsin kyllä tulleeni Helsinkiin vain väliaikaisesti. Käyn 
vieläkin täällä viikottain, vaikka Kuusaan tarjoamat hiihto-, pyöräily-, 
melonta- ja konserttimahdollisuudet pitävätkin minut jo enemmän siellä; 
veljeni asuu yksin isoa omakotitaloa, joten majoitus löytyy. Teemme myös 
yhdessä tänne silloin tällöin virkistäviä kulttuurirynnäköitä 
konsertteihin ja teatteriin. 



Pidän itseäni aikamoisena onnenpekkana, kun olen voinut jakaa elämäni 
kolmen täysin erilaisen seudun, Kainuun, Pohjois-Kymenlaakson ja 
Helsingin kesken. Kaikilla on omat vahvat, minulle arvokkaat puolensa ja 
viihdyn mainiosti, olen kotonani kaikissa niissä. Kuusankoskella on aina ollut paljon 
sellaisia, jotka eivät ole teitä syntyperäisiä, silti mekin tunnemme 
olevamme ihan oikeita kuusaalaisia.


Terveisin
Kainuulais-kuusaalais-helsinkiläinen Pertti"


Nykyistä Länsi-Naukiota
"Pyöräilin äsken Naukion kautta Kuusaalle, kun tajusin yllättäen, että minähän olen 
suunnitellut tuon ohittamani piharakennuksen. Tuttavani remontoi länsipuolen paritalon ja laadin hänelle joskus 90-luvulla piirustukset 
rakennukseen, johon tuli puuliiterin
lisäksi myös puulämmitteinen sauna. Ammattikoulun pojat sen sitten toteuttivat, tekivätpä

liiteriin katonharjalle säleikköseinäisen
tuuletusventtiilinkin, jollaiset Naukiossa alunperin oli ollut. Vanha konsti kelpasi edelleen. 

Hanke oli mieluinen, pääsinhän
mukaan vanhan kotikyläni rakentamiseen - erityisesti saunan suunnittelu innosti.


Viiangin rajavartioasema
Vienankarjalaisuus liittyy aivan varhaisimpaan lapsuuteemme, sillä koko veljessarjamme syntyi
vienankarjalaiselle Kuivajärven kylälle. Kuivajärvellä oli
vartio, jossa kai vanhempamme tapasivatkin, äiti oli siellä emäntänä. Hänen kotinsa oli
naapurikylässä Veihtivaarassa.

Lapsuus oli jatkuvaa muuttoa - minä synnyin Karhusen kamariin, jonka
vanhempamme vuokrasivat kylän karjalaistalosta. Reijo syntyi Alangon
talliin, jossa vietimme ensimmäiset joulumme, siis melkein raamatullisesti.
Talli oli otettu hädässä asuinkäyttöön, sillä Suomussalmen
rajaseutu hävitettiin talvisodassa maan tasalle, myös kaksi vienalaiskylää.
Omat polttivat myös Veihtivaaran. Pentti syntyi
Karhun pikkupirttiin, kahden huoneen mökkiin Koistinlaksin rannalle.

Alangon talli. Kuva: Kainuun museo.
Kuivajärveltä muutimme keskustaajaman Ämmänsaaren kautta
Hyryyn ja kahdesti Viiankiin.
Vienakarjalaisuus tuli erityisen tutuksi myös siksi, että äitimme sisar oli mennyt naimisiin
toisella karjalaiskylällä Hietajärvellä asuvan Jussi Huovisen kanssa. Tämän esiäiti suorassa polvessa, Toarie Huovinen
oli laulanut Daniel Europaeukselle säkeitä,
jotka saivat Lönnrotin muuttamaan joidenkin runojen järjestystä Uuteen Kalevalaan.

Paljasjalkaiset kuivajärveläiset Pertti ja Reijo Kerttu-äidin kanssa


Jussi Huovinen, viimeiseksi kalevalaisen
runon laulajaksi sanottu, oli toisena päähenkilönä pari vuotta sitten
elokuvateattereissakin esitetyssä Selma Vilhusen dokumenttielokuvassa
Laulu, joka tuli toisen kerran tv:stä vasta viikko sitten. Kun olemme jo vuosia
viettäneet Reijon kanssa talvilomat serkkupoikien
kämpässä Veihtijärvellä, on tullut tavaksi hiihdellä hiljaiselle Hietajärvelle
Jussia tervehtimään. Rajamiesten vyöhykepolkua
pitkin matkaa tulee vain runsaat kymmenen kilometriä. Näin tapahtui tänäkin keväänä.

Karhisen pojat Pentti ja Reijo Sulo-isän ja Kerttu-äidin kanssa vartion rappusilla. Pertti on rannassa laiturilla.
Aikuisiällä vasta on oikeastaan tajunnut, miten rikkaat juuremme ovat vienankarjalaisen
ja kainuulaisen kulttuurin rajalla. Vaikutteita tuli
väestölle kumpaankin suuntaan näillä seuduilla. Pakko on myös todeta,
ettemme koskaan ole syöneet niin hyvin kuin lapsena Kainuun
nälkämailla. Isä Sulo oli erämies, joten kalaa ja linnunlihaa riitti,
peruna tuli omasta pellosta, ja maito haettiin lähitaloista.
Äiti puolestaan oli aiemmin vartion emäntänä tottunut ruokkimaan
isonkin miesjoukon. Hän oli myös hyvä ompelija - piti meidät
vaatteissa ja ompeli asusteita myös muille.
Kuusankoskelle muutettuamme näytti sinivalkoinen Suomen lippu oudolta.
Vartiolla olimme aina nähneet salossa vain leijonavaakunalla
varustetun valtiolipun...

 -Pertti"

Jukka Pennanen, kenraali joka kotiutui Kuusaalle

Kenraali Jukka Pennanen saapuu täsmälleen oikeaan aikaan tapaamispaikalle. Enää en hämmästele korkean sotilashenkilön rennon kohteliasta käy...