perjantai 27. toukokuuta 2016

Marjo Anttila nosti yhtiön siivouksen ajan tasalle

Marjo Anttilalla on kadehdittava taito: hän osaa kertoa elämäntarinaansa selkeästi edeten ja ryydittää tilanteita tarkoilla yksityiskohdilla - kuten pitkään laboratorioissa työskennellyt Kymiyhtiön siivoussuunnittelija ja siivoustyön johtaja osaakin. Ehkä tarina kulkee siksi niin eheänä, että Anttilat ovat nyt yhdessä elämänsä käännekohdista, luopumassa 35 vuoden jälkeen maatilastaan Pellonpäästä, ja näissä tilanteissa tulee kertailtua koettua enemmän kuin muulloin.


Oravalan Pellonpäässä Anttilat ovat tehneet toisen päivätyön yhtiön töiden lisäksi. Asuintalon lisäksi pihapiirissä on monta talousrakennusta - yhdessä sauna kamareineen, yhdessä kotimuseo ja askarteluverstas. Kaikki näyttää olevan priimakunnossa.
- Me ollaan uusittu katot, lattiat, korjattu rakennukset sisältä ja ulkoa, tapetoitu ja laitettu uunit kuntoon, rakennettu talon yläkertaan huoneet, Marjo Anttila luettelee.


Rakennusten kunnostamisen lisäksi Anttilat ovat viljelleet tilalla kaikenlaista syötävää.
- Vihanneksia ihan latva-artisokasta lähtien, kaikkea mitä suinkin voi kuvitella Suomessa viljelevänsä. Tarhaparsaa, porkkanaa, punajuurta, perunaa, palsternakkaa. Ja herneitä. Yhteen aikaan meillä oli 50 metriä kahta riviä hernepenkkiä. Saatettiin seistä kaksi tuntiakin hernemaan laidalla ja vaan syödä, syödä, syödä. Ne oli niin hyvä ettei voinut lopettaa.

Anttiloilla oli myös kasvihuoneita, pihassa ja pellolla. Huikein kasvihuone oli vanhan navetan yläkerrassa, josta oli katto purettu pois.
- Kukaan ei rakennusvaiheessa ajatellut, että vesi piti kantaa ylös tikapuita pitkin. Mutta siellä kaikki kasvoi paremmin kuin missään muualla. Munakoisot ja latva-artisokat olivat niin mahtavia että.

Kaiken tämän hoitaminen on tarjonnut niin paljon ajanvietettä työpäivän päätteeksi, ettei Anttiloiden ole vapaa-ajallaan tarvinnut muuta miettiä, matkusteluakaan. Luopuminen Pellonpäästä on pikkuisen haikeaa, mutta Marjo näkee toisenkin puolen.
- Minulla on oikeus elää toisenkinlaista elämää. Täytyy osata muuntautua tilanteiden mukaan. Sen mukautumisen olen saanut opetella pitkän elämäni aikana.
 
Kasvilavoihin mahtuu taimi poikineen. Viljelyn hoitaa nyt joku muu.
Tulevaisuuteen voi rauhassa katsella, sillä Marjon suvun naiset elävät pitkään, yhdeksänkymppisiksi, jopa yli satavuotiaiksi. Taipaleensa täällä ajassa Marjo aloitti mahdollisimman komeassa paikassa, Voikkaan Virtakivessä, kallion ylimmällä paikalla. Kahden ensimmäisen vuoden kodistaan Marjo jopa muistaa jotain: hankalasti ylitettävät männynjuurakot. Virtakivestä perhe muutti Suopellolle joen toiselle puolelle Onnelantielle.
- Meidän pihassa oli usein repaleisia paperipusseja ja olkia. Sinne nimittäin päättyi lasten liukumäki, jota laskettiin ennen vanhaan oljilla täytetyillä paperisäkeillä. Isä ei tykännyt sotkusta, Marjo kertoo ja sanoo, että isä oli kätevä käsistään. - Hän teki minulle puusta nuket ja kalusteet.

Marjo ei saanut käydä koulua viereisessä Pilkanmaan koulussa, vaan kolme pientä tyttöä siirrettiin Voikkaan kouluun. Ankarat talvisäät ovat jääneet koulumatkoista mieleen.
- Naapurin tytöltä ja minulta paleltui posket. Kun mentiin kouluhoitajan luo, hän hieroi poskiamme lumella, kuten siihen aikaan tehtiin.

Asko Anttilakin on kätevä, kuvassa hänen lintubaarinsa.
Neljän kansakouluvuoden jälkeen Marjo pyrki ja pääsi oppikouluun, joka toimi silloin Kuusaan puolella Marskinkadun varrella.
- Mutta oppikoulun käymiseni tyssäsi ruotsinopettajaan. Olin puhtaasti työläisperheestä, minulla ei ollut mitään taustaa. Mutta eihän lapsi sellaista tajua. Törskäksi kutsuttu opettaja otti minut hampaisiinsa. Pelkäsin opettajaa enkä oppinut ruotsia siksikään. Sanoin kotona, että en enää mene oppikouluun, jossa olin opettajan koulukiusaamisen kohteena.

Kotiväki sanoi, ettei alle 15-vuotias voi noin vain koulua lopettaa, oppivelvollisuuden alainen kun on. Marjo marssi itse keskustan kansakoulun rehtorin Ahti G. Ahtolan puheille. Tämän mielestä Marjon saattoi ottaa suoraan seitsemännelle luokalle, josta hän puoli vuotta käytyään olisi sitten koulunsa käynyt.
- Siinä koulussa minulla oli hyvä olla, helppo opiskella, ja pärjäsin hyvin. Olin niin innostunut siitä koulusta, sain hyvän todistuksen.

Seuraavaksi Marjo aloitti kahden vuoden opiskelun Kymiyhtiön ammattikoulussa, ja sai tyttöjen valmistavan kodinhoidon ammattikoulun todistuksen - hyvin arvosanoin - ja stipendin. Opettaja Veikko Halme oli huomannut tytön lahjat.
- Hän sanoi, että on valmis järjestämään minulle suositukset, jos joskus tarvitsen. Ja kehotti miettimään nyt tulevaisuutta tarkasti.

Laboratoriossa oli ihanaa

Marjo aloitti työuransa E-liikkeen osuuskaupassa Voikkaalla "kolmosessa".
- Siellä oli töissä vanha luokkakaverini Pirjo, ja meillä kahdella nuorella oli ihan hauskaa. Siihen aikaan kaupassa tavara myytiin toisin kuin nyt: oli irtomaito, irtojauhot, irtosokeri, irtovoi. Yläkerrassa oli talous- ja rautakauppatavaraa. Kaupanhoitaja Kalle Leppäsen tempaus jäi mieleen. Asiakas tuli hienon kristallinekan kanssa ja pyysi "termaa". Kauppias kuuli "tervaa" ja toi ulkoa hienossa nekassa asiakkaalle tervaa, Marjo nauraa. Ystävyys Pirjon kanssa on säilynyt lämpimänä näihin päiviin.


Kotimuseossa on vaikka mitä nostalgista.
Kahden vuoden kuluttua Marjo päätti lunastaa Veikko Halmeen antaman lupauksen.
- Menin hänen juttusilleen ja kerroin miettineeni asiaa: haluan laboratorioon töihin ja myös alan opintoihin. Hän selvitteli asiaa ja ohjasi minut yhtiön työhönottajalle, joka taas selvitteli puolestaan asiaani. Isäni oli klooritehtaalla töissä ja hänet tunnettiin ahkerana työntekijänä. Niinpä minua kehotettiin ilmoittautumaan klooritehtaan tutkimusosaston laboratorioon. Siellä maisteri Eklund sanoi, että juu täällä voit aloittaa, Marjo kertaa joustavia työhönottomenetelmiä.

Tämä nainen on selvästi synnynnäinen laboratorio-osaaja. Hän oli työstään niin innoissaan, että olisi voinut tehdä työpäivänsä perään toisen heti ruoan syötyään.
- Se oli niin ihanaa, ei voi sanoin selittää. Minulla oli tutorina vanhempi työntekijä, joka opetti kädestä pitäen, mikä on pipetti tai dekantterilasi. Tein siellä puunkyllästysaineiden tutkimuksia - pieniä milligrammamääriä liuotettiin, poltettiin, hehkutettiin ja haudottiin. Ja titrattiin, Marjo sanoo ja kuvailee mitä siinä tarkassa toimessa tehdään. Opin hän sai työn yhteydessä. - Olin kuin pesusieni, imin kaiken mitä opetettiin. Hän kehuu neiti Olkinuoraa tarkaksi ja rauhalliseksi opettajaksi, joka siirsi tarkkuutensa oppilaaseenkin.

Marjon into kasvoi, ja hän päätti hakea Kauppa- ja teollisuusministeriön järjestämälle lukuvuoden kestävälle laboranttikurssille Kotkan teknilliseen oppilaitokseen. Ensimmäisenä vuonna kuume kaatoikin pyrkijän, mutta hän pääsi sisään seuraavana vuonna. Koulutus vastasi sisällöltään kemian alinta yliopistotutkintoa.
- Siellä oli kolmannes ylioppilaita, keskikoulun käyneitä loput, minulla oli repaleinen koulutustausta ainoana joukosta. Mutta minulla oli niin hyvä työtaito, että sain hyvän todistuksen. Olin viiden parhaan joukossa, minulla oli aina ensimmäisenä työt tehtyinä.

"Kiitos ei" amerikkalaiselle unelmalle

Työt Kymiyhtiössä jatkuivat, mutta olot muuttuivat oudosti. Marjolle luvattiin toimistotyöntekijöiden virka-aika, mutta palkka laski. Hänen ihmettelyynsä vastattiin, että kun hän oli saanut stipendin, se vähennettiin palkasta.

Sitten Marjon USA:ssa asuva täti houkutteli tyttöä luokseen ja tämä lähti. Se vasta olikin reissu. Marjon täti oli töissä monimiljonäärillä, lääkäriperheessä, joka omisti lastensairaalan. Arkkiatri Arvo Ylppö oli viettänyt perheen luona 60-vuotispäiviään, ja isäntä oli antanut hänelle hienon lahjan: Ylppö saisi nimetä sopivan suomalaisnuoren, jonka elämää miljonääri voisi tukea. Kun Marjokin päätyi auttelemaan lääkäriperheen juhlissa kaupungissa ja maaseutuasunnolla, isäntäväki havaitsi hänet juuri sopivaksi tuettavaksi.
- Minä vastasin, että minä lähden kotiin. Ensin ajattelin, ettei se voi olla tottakaan, ei sellaista tapahdu tavalliselle tytölle. Ehkä kohtalo puuttui peliin, olin koti-ikävässä ja minun kohtaloni oli elää täällä.

Amerikan-matkan hattulaukku, arkkukin on tallella.
Puolen vuoden kuluttua Marjo siis palasi Kuusankoskelle ja takaisin yhtiölle. Ehkä ulkomailla olo oli avannut silmiä huomaamaan, että parempaakin voisi olla tarjolla, ja Marjo alkoi katsella työpaikkailmoituksia. Kemira ilmoitti ottavansa Mäntyluotoon perustettavaan vuorikemian tehtaaseensa laborantteja ja laboratorioapulaisia.
- Työntekijöitä palkkaava tohtori Rautala halusi minut tehtävään, jossa tutkitaan aineenrakennetta röntgenlaitteella. Sehän sopi minulle, palkka oli melkein tuplasti Kymin maksamaan verrattuna, 32,5 neliön asunto uudessa talossa minimaalisella vuokralla ihan tehtaan lähellä. Rautateiden linja-autoilla pääsi helposti parinkymmenen kilometrin päähän Poriin.

Pestautuminen oli helppoa, lähtö Kymiltä ei. Marjo, silloinen neiti Elojärvi, lupasi aloittaa Kemiralla vuoden alussa ja sanoi itsensä irti heti Kymille tultuaan. Elettiin marraskuuta.
- Kysyin palkkakonttorista irtisanomisaikaa ja sen palkkaa, heille ei ollut tullut koko irtisanomisilmoitustani. Menin uudelleen esimieheni luo ja sanoin, ettei palkkakonttori ollut saanut ilmoitustani. "No en minä olettanut, että te tosissaan lähdette", hän vastasi. Kerroin olevani ihan tosissani ja kehotin häntä laittamaan lopputilini tulemaan. Soitin muutaman päivän päästä palkkakonttoriin - vieläkään ei ilmoitusta. Menin kolmannen kerran esimieheni luo ihmettelemään, että kumma talo kun tästä ei pääse eroon. Sanoin seisovani huoneessa niin kauan että hän soittaa. No sitten hän soitti palkkakonttoriin ja hoiti asian.

Pyykkipussilla sisään

Alkuajat Kemiran rakenteilla olevalla vuorikemian tehtaalla Marjo Elojärvi koulutti ihmisiä. Siellä oli englantilaisia ajamassa tehdasta ylös.
- Ilmenittimalmista jalostettiin englantilaisella patentilla titaanidioksidia, Marjo sanoo ja kuvailee tarkasti laboratoriotöitään, jotka kemistille ovat peruskauraa mutta yhteiskuntatieteilijälle liian vaikeita selostettaviksi oikein.

Tehdas saatiin käyntiin kesäkuussa, ja sinne tuli nuori mies ns. näytteenottopojaksi. Marjolla oli jo muitakin nuoria tuttuja, hyvä asunto veti väkeä, tansseissa pyörittiin. Tehdas omisti  kesänviettopaikan, jossa nuoret kokoontuivat, pojilla oli kitarat, niiden säestyksellä laulettiin, samanikäiset ja -henkiset pitivät hauskaa. Mutta sitten joukkoon ilmestyi uusi nuorimies.

Takana jo 54 vuotta samalla huumorintajulla
Joillakin ihmisillä on tapana tulla vitsillä sisään. Asko Anttila on esittänyt jotain mieleenpainuvampaa.
- No tämä Anttila ilmestyi kuvioihin. Minulla oli siinä muutakin meneillä, en ottanut häntä niin tosissaan. Eräällä ns. pitkällä vapaalla hän ilmoitti menevänsä kotiin Tyrväälle, äiti pesee pyykit, että ei nähdä nyt vähään aikaan. Selvä. Saman päivän iltana soi ovikello, Anttila seisoo siellä ja minun "mitäs on tapahtunut" -ihmettelyihini hän vastaa: "Ei mitään. Tässä on märkiä pyykkejä, voisitko ripustaa nää kuivumaan." No yhdessä sitten ripustettiin avovintille sen kalsareita ja paitoja. Hän kysyi voisiko jäädä yöksi. Sanoin että ehkä voisi, kun on tämmösen tempun kerran tehnyt. Että minun täytyy vähän miettiä, tämä tuli hiukan yllättäen. No sit me alettii sillee oleen, niinku sanotaan, Marjo naurattaa kuulijaansa.

Samaan huvittuneeseen tyyliinsä Marjo Anttila jatkaa tarinaa ja käyttää puolisostaan Askosta nimitystä se. Niin  kuusaalaista!
- Päätettiin, että kun sen syntymäpäivä on 18.4., niin me mennään kihloihin 19.4. Joululomalla kerroin kotona suunnitelmastamme, ja äiti kauhistui kun ei ollut nähnyt koko miestä. Lepuutin äitiä, että minähän hänet otan. Äiti tuli Mäntyluotoon tutustumaan vävykandidaattiin ja totesimme, että on se ihan kiltti, ei se ole paha ollenkaan.

Sitten nuoripari meni kihloihin ja heinäkuun ensimmäinen päivä heidät vihittiin Pihlavan kirkossa Porin ja Mäntyluodon välillä. Morsian hiukan myöhästyi.
- Kampaaja tunaroi, ja vaikka minut kiidätettiin kirkkoon Fiat 600:lla, tulin myöhässä. Urkuri soitti ihan pieleen. Mies lumoutui niin papin puheesta, että kun tämä sanoi "sormus", se vaan katsoi pappiin. Minä tönin sitä: "Sormus!"  Mies katsoi minuun, toistin: "Pappi sanoi että sormus." "Ai jaa", se hoksasi, ja meidät saatiin vihityksi.

Asko lähti opiskelemaan teknilliseen kouluun Tampereelle. Marjon mielestä hänen olisi kannattanut opiskella paljon pitemmälle, niin älykäs kaveri se on.
- Nytkin lukee tähtitieteellistä kirjallisuutta, fysiikka on sille toinen luonto, Marjo kehuu puolisoaan.

Sarjassamme "elämässä tapahtuu kaikenlaista" Marjo Anttila jatkaa hauskuuttamistaan. Mies siis opiskeli Tampereella, rouva työskenteli Mäntyluodossa, viikonloput vietettiin siellä 32,5 neliön yksiössä.
- Kuinka ollakaan - ei meille mitään semmosta pitänyt tapahtua - tulinkin raskaaksi, hän päivittelee silmät pyöreinä.

Käsi paketissa ei hidasta Marjo Anttilaa. Ainahan voi delegoida
Tyttö syntyi vuonna -63, Marjo palasi kahden kuukauden äitiysloman jälkeen töihin ja kävi ruokatunnilla imettämässä. Vauva oli naapurilla hoidossa, tällä oli omakin vauva. Hoitosuhde katkesi, kun Marjo näki sattumalta, että hoitotäti syöttää Marjon vauvan ruokia omalle lapselleen. Marjo pyysi oman äitinsä hoitajaksi Mäntyluotoon kunnes saisi asiat järjestykseen.
- Kysyin Kemiran Kotkan tutkimuslaitokselta työpaikkaa, jotta pääsisin lähemmäs vanhempiani. Se järjestyi ihan helposti. Mutta asunnon saaminen Kotkasta olikin vaikeaa. Asuimme sitten vanhemman pariskunnan talon yläkerrassa. Näiden tytär oli naimisissa klarinetisti Kalle Kaartisen kanssa, joka oli säveltänyt Veikkaukselle tunnarin Yksi risti kaksi, pennit miljoonaksi..., Marjo Anttila kertoo ja saa tutun tunnarin soimaan päässäni loppupäiväksi.

Tyttärelle järjestyi väännön jälkeen hoitopaikka. Kotkassa ei nimittäin pidetty rouva Anttilaa perheen huoltajana, vaikka tämä oli ainoa, joka ansaitsi tuloja.
- Kotkassa oli siihen aikaan inhottava sosiaalitantta, joka haukkui minut ensin, en tiedä miksi. En antanut periksi, ja tyttö pääsi Metsolan lastentarhaan. Mutta kun hän sai tuhkarokon ja sairasteli muutenkin, hän oli äidin hoidossa Kuusankoskella. Äiti ei antanut Piaa enää tarhaan vaan halusi hoitaa häntä itse. Minä menin keskiviikkoiltaisin Vilkkaan autolla Kuusaalle, seuraavana aamuna takaisin Kotkaan, ja viikonloput oltiin vanhempieni luona koko perhe.

Takaisin länteen

Valmistuttuaan Asko Anttila pääsi Kemiran Uudenkaupungin rakenteilla olevalle lannoitetehtaalle. Hän oli ollut kesäisin tutkimusosastolla koelannoitetehtaalla töissä. Marjokin kyseli itselleen töitä Uudestakaupungista.
- Sanoivat, ettei laboratorio ole vielä valmis, mutta kun se valmistuu, saan paikan. Olin sitten alkuun siellä palkanlaskijana. Se olikin jännää hommaa tilipussien aikaan. Ensin laskettiin kaikki tilit ja niiden summat. Sitten laskettiin montako sadan markan seteliä tarvitaan, montako viidenkymmenen, viiden pennin rahaa jne. Sitten ne pussitettiin. Pussituspäivä oli jännittävä, että meneekö rahat tasan.

Uudenkaupungin tehtaan laboratorio valmistui, ja sinne tuli töihin hollantilaisia ja ranskalaisia, jotka puhuivat englantia. Marjo Anttilasta tuli heidän tulkkinsa laboratoriotöissä. Tehtaalta alkoi tulla näytettä analysoitavaksi turhan tiheään tahtiin, mutta Marjo on aina uskaltanut avata suunsa.
- Sanoin, että analyysi kestää kaksi tuntia, ja te tuotte uusia tunnin välein - ei ole järkeä, koska silloin  me tehdään aina vanhoja näytteitä. Että tuokaa kahden tunnin välein, niin saatte analyysin, koska typen määrän mittaaminen vei sen kaksi tuntia. Seuraavana päivänä Asko kysyi, että mitä minä olen oikein tehnyt, kun se hollantilainen riehui aamukokouksessa. Päästiin me sitten hyvään yhteisymmärrykseen ulkomaalaisen kanssa.

Marjo Anttila oli laboratoriossa kymppinä.
- Tein pientä tutkimustyötä ja vastasin tyttöjen tuomista analyyseistä ja niiden kirjaamisesta. Työtoverina oli myös kääntäjänä toimiva mies, jonka käännökset eivät ihan aina osuneet nappiin. Marjokin oli tehnyt käännöstöitä vuorikemian tehtaalla.

Perhe kasvoi viiden Uudenkaupungin-vuoden jälkeen vuonna -67, Anttilat saivat nyt pojan. Asko Anttila sai työkomennuksen Siilinjärvelle; siellä käynnistettiin samanlaista tehdasta, jota hän oli ollut käynnistämässä Uuteenkaupunkiin. Hän ehti kotiin koko aikana kerran tai kaksi.
- Minä olin kotona lasten kanssa, ja meillä oli ihan hauskaa. Asuimme Kukkomäellä kolmen huoneen ja keittiön mukavassa omistusasunnossa. Tyttö oli niin tomera isosisko. Kerran sanoin hänelle, että menen alakertaan panemaan pyykit koneeseen, ja sie et tee sillä aikaa yhtään mitään, et yhtään mitään. Kun tulen takaisin, poika makaa lattialla ja tyttö vaihtaa sille vaippoja. Oli nostanut veljen sängystä - en ole halunnut miettiä miten - ja sanoo: "Oli niin poika märkänä, että vaihdoin vaipat."

Mies palasi Uuteenkaupunkiin vuorotyöhön mutta alkoi kärsiä hirveistä migreenikohtauksista. Sitten Kemiran Kotkan tutkimusosaston koetehtaalle haettiin päivämestaria. Asko sai paikan - hän oli ollut siellä kesätöissä opiskeluaikana. Marjollekin järjestyi Kotkasta töitä samasta paikasta. Nyt oli taas iso ongelma asunnon kanssa. Aluksi Anttilat asuivat kolme kuukautta Kuusankoskella Marjon vanhempien luona Markantontilla, jonne Marjon vanhemmat rakensivat talon vuonna -59. He ajoivat sieltä päivittäin töihin Kotkaan, kovissa talvipakkasissa. Sitten järjestyi vuokralle talo Kotkasta, Tampsan monttujen läheltä Karhulasta.

Ei aikaakaan, kun perheen työpaikalla tuli jälleen uusi käänne: tutkimusosasto päätettiin siirtää Espooseen. Anttilat eivät sinne halunneet, ja Asko haki kolmea työpaikkaa. Niistä Kymiyhtiön paikka Kuusankoskella voitti, koska siihen kuului asunto. Perhe muutti Puistomaalle ensin yhteen, sitten tien toiselle puolelle toiseen asuntoon.
- Minulla ei ollut töitä, sain työttömyyskorvausta. Meillä oli lasten kanssa oikein hauskaa laitapuolen kulkijoiden kanssa Lappalalla. Mehän ystävystyttiin, paistettiin heidän kanssaan makkaraa, lapset polski vedessä ja otettiin aurinkoa päivät. Sitä siis rahan edestä kaiken kesää, mutta syksyllä päätin että minun pitää tietää mitä isona aion tehdä. Kävin yhtiöllä tuomari Brotheruksen puheilla. Hän sanoi: "Kuulkaa rouva, meillä on teille aina paikka." Näin nätisti sanoi, minulla ei ole koskaan ollut työnsaannin kanssa vaikeuksia, Marjo kertoo.

Kymillä uuden luojana

Marjo Anttilan piti mennä ilmoittautumaan Voikkaan Peroxidille, jossa hän sai sairauslomasijaisuuden. Ilman työhön opastusta alku vähän hämmensi, mutta Marjo sai pian juonesta kiinni. Hän arveli pestinsä päättyneen, kun sairaslomalainen palasi töihin, mutta hänetpä ohjattiinkin seuraavaksi viinatehtaalle.
- Minä menin Kinnaksen pirtutehtaalle. En ollut ikinä niitäkään töitä tehnyt, mutta siitä se lähti toimimaan. Sen pestin päätteeksi kuvittelin meneväni kotiin, mutta Göran Kotka oli unohtanut ilmoittaa, että minun piti mennä taas Voikkaalle Peroxidille. Siellä ollessani Göran Kotka soitti, että minun piti seuraavana aamuna ilmoittautua ammattikoululle Harri Varhomaalle. Kun ilmoittauduin, Varhomaa ilahtui että hyvä kun tulit, nyt sinun pitää selvittää kaikki Kymiyhtiön käyttämät teollisuuskemikaalit.

Ällikällä lyödylle uudelle selvitysnaiselle etsittiin koululta vähän huojuvaa pöytää, keikkuvaa tuolia ja hyllyä, mutta aineistosta ei tiennyt kukaan. Kehotettiin kysymään päävarastosta. Työsuojelupäällikkö Teuvo Karhu oli ideoinut, että nyt tehtaalla selvitetään teollisuuskemikaalit. Oiva Käki antoi valtavan pitkät listat, joissa oli kymmeniätuhansia nimikkeitä.
- Minä kävin läpi listoja ja poimin kaikki, jotka vähän vihjaisivatkin teollisuuskemikaalille. Sitä tehdessäni huomasin hämmästyksekseni, että siellä oli viittä kuutta sorttia samaa ainetta. Siivousaineita oli lähes 300, kun joka pomo tilasi omat aineensa.

Anttilan työn tuloksena lista siistiytyi ja rahaa alkoi säästyä.
- Olen kyllä moneen kertaan sen pienen palkkani ansainnut, mutta ei kukaan siitä hattua nostanut. Sitten vaadin, että kemikaalien hankinnat pitää saada seurantaan ja ehdotin, että työ vietäisiin tietokoneella tehtäväksi. Karhun Teuvo ehdotti, että hankkisin siivousalan koulutusta kursseilla. Kävin kaikilla mahdollisilla firmojen järjestämillä kursseilla, luin ja pänttäsin.

Yhtiö saa kiittää Marjo Anttilaa  hankintojen järkeistämisestäkin. Ei se kyllä kiittänyt, kiitokset menivät muille.
- Puhuin monta vuotta, että hassua tämä homma, kun meille tulee pesuaineita monesta paikasta varastoon, ja tytöt hakee ne sieltä. Että eikö ne voisi tulla tyttöjen tilaamina suoraan meidän postipaikoille. Sain lopulta jonkun vakuutetuksi ja ehdotin, että eräältä kotkalaisfirmalta alettaisiin tilata tuotteet keskitetysti. Vihdoin kaikki muutkin alkoivat tilata samalla tavoin, isoina erinä ja edullisemmin.

Aikaa ja tarmoa on riittänyt keilailuunkin.
Seuraavaksi Anttila huomautti, että siivoojat pitäisi kurssittaa uusien aineiden käyttöön. Hän sai opastaa työsuojelukursseilla työsuojeluosaston alaisuudessa tehtaan työntekijöitä kemikaalien vaaroista.
- Ammattikoululla pidin kursseja jatkuvasti. Siivoojia oli silloin yli 200, ja päivän koulutuksessa oli yleensä 25 osallistujaa. Heillä oli siihen aikaan työvälineenä pitkävartinen kulunut lattiaharja ja sen päälle säkki. Fiinimmissä paikoissa kontattiin lattioilla. Aamulla tultiin vähäksi aikaa töihin pääkonttorille, illalla myös. Jokaisella oli vesipullot juotavaksi - taskulämmintä vettä kaiken päivää, ja lopuksi sillä kasteltiin kukat, Marjo taivastelee.

Työterveyden kanssa Anttila teki paljon yhteistyötä.
- Kerroin aineiden vaikutuksista ja vaaroista - jouduin selvittämään niiden tiedot kirjastossa omaa työtäni varten. Tein joka teollisuuskemikaalista ns. huoneentaulun: mitä tällä työpaikalla käytetään, vaikutukset, miten suojaudutaan. Taulut painettiin Kouvolan kirjapainossa ja vietiin joka työpaikalle. Kymi oli ensimmäisiä, jotka 70-80 -lukujen vaihteessa tekivät tätä.

Marjo Anttilan maine levisi, ja pian hän oli valtakunnallisen Siivoussektori-lehden toimituskunnan jäsen. Hän oli tekemässä ensimmäistä siivoustyön käsikirjaa, hän osallistui Kauppa- ja teollisuusministeriön tilaisuuteen, jossa käsiteltiin tulevaisuuden siivoustyötä.
- Olin siellä teollisuuden edustajan kertomassa miten teollisuudessa kaivataan koulutusta. Kukaan ei uskonut, kun kerroin miten tiukasti meillä kaikki oli säädeltyä, mm. mihin siivooja voi mennä. Minullehan Voikkaan pääluottamusmies Kähärän Kimmo oli sanonut, että tehdas pysähtyy, jos pidetään kertomistani säännöistä kiinni.
Puuceessä on perhosbaari.
Pääluottamusmiehet halusivat pitää siivoojien puolta.
- Siivoojat itse olivat tyytyväisiä uusiin koneisiin ja välineisiin. Mutta kun piti hanttiin pistää vaikkei asiasta mitään ymmärtänyt, Marjo hymähtää. Kysymykseen, miten hän jaksoi ne tilanteet hän sanoo olevansa ääripositiivinen ihminen ja aika sitkeää tekoa. - Kyllä pääluottamusmiehet loppujen lopuksi tiesivät miten asiat ovat. Ollaan heidän kanssa edelleen kamuja. Monta kertaa juotiin Timosenkin kanssa aamukierrokseni jälkeen jossain kopissa kahvia. Hän tiesi, että mie en ole v-mäinen akka, kuten eräs toinen pääluottamusmies minua luonnehti.

Kokemus poiki uusia tehtäviä: Marjo Anttila joutui mukaan materiaali- ja konehankintoihin.
- Kaikki tehtaalla olevat päältä ajettavat ja pienemmät lattianpesukoneet menivät minun sormien läpi. Jouduin suunnittelemaan siivouskeskukset. Tein joka kohteeseen Kymintehtaalle, Kuusaanniemeen ja Voikkaan Peroxidille ja ulkopuolisille alueille esim. vesivoimaloihin ihan hyvän suunnitelman, joka kohteli työntekijöitä oikeudenmukaisesti eikä kaltoin.


Hyvinhoidettu Pellonpää tuotti valtavasti ruokaa.
Eräänä päivänä tehdaspalvelun päällikkö Matti Jankeri soitti ja komensi seuraavaksi aamuksi huoneeseensa. Siellä odotti konsultti Erkki Nurminen, jonka kanssa Marjo Anttilan piti rakentaa Kymiyhtiölle siivoussuunnitelma.
- Erkki Nurmisen kanssa oli todella kiva työskennellä. Siinä sai taas uusiutua, kun kuunteli hänen ehdotuksiaan. Minulla oli kohteista piirustukset ja koneista tiedot. Maunon Pekan kanssa käytiin paljon läpi siivouslaitteita ja niiden toimintaa. Tehdas minun piti tuntea läpikotaisin. Minulla oli valtavat pöydät täynnä isoja piirustuksia, opettelin lukemaan niitä suhdeviivaimen kanssa. Siinä tarvittiin avaruudellista hahmotuskykyä, että pystyi hahmottamaan piirustuksesta paikalle ja toisinpäin, kymmeniätuhansia neliöitä ja kuutioita, Marjo Anttila kertoo.

Suunnitelmaa työstettiin kuukausia, käytiin neuvotteluja luottamusmiestenkin kanssa.
- Niin hassua, mutta luultiin että olin työnantajan edustajana. Siksi pääluottamusmiehet suhtautuivat minuun aika nihkeästi, vaikka tein vain minulle määrättyä työtä. Mutta sitten tuli Rämän Maija, napakka tyttö, joka ymmärsi että tämähän oli siivoojille eduksi. He saivat hyvät välineet ja pesuaineet, siivouskomerot uudistettiin pimeistä luutakopeista asiallisiksi, koneellistettiin kaikki työ.

80-90-lukujen vaihteessa Marjo Anttila hankki vielä yhtiöläisille työvaatteet. Ei pelkästään siivoojille vaan kaikille työntekijöille ja suurelle osalle toimihenkilöitä. Jokainen sai omaksi kolmet vaatteet, joten kun yhdet olivat pesetettävänä, oli ainakin yksi puhdas puku kaapissa. Kaapit tietysti piti järjestää tähän tarkoitukseen myös.

Moni siivooja on jälkeenpäin kiitellyt, että heille tuli silloin hyvät oltavat.
- Nythän siellä on kai kymmenen siivoojaa koko alueella, silloin oli toistasataa. Alueet oli kohtuullistettu, tyttöjä koulutettiin jatkuvasti. Tätä sitten tein koko lopun työelämäni.

Siivoojille ammattilaisen imago

Siivoussuunnittelijan titteli vaihtui siivoustyön johtajaksi.  Marjo Anttilalla oli alaisenaan perustyöryhmä, toistakymmentä tyttöä, jotka tekivät perustyöt.
- Minä vahdin budjettia, kirjasin tyttöjen tunnit, tilasin aineet, kävin työmailla. Minulla saattoi olla kolmisenkymmentä "suviuunoa", ei niin vakavasti otettavia kesätyöntekijöitä. Jollain suhteillahan ne oli sinne päässeet, vähän semmosia paimennettavia.

Siivoustyö oli rakennusosaston alaisuudessa, ja Anttila asioi paljon sen päällikön kanssa. Tämä palkkasi porukkaan vielä siivouspäällikön Marjo Anttilan esimieheksi.

Marjo Anttila käyttää ryhmästään nimitystä tytöt. Tänä tytöttelykammoisena aikana se kuulostaa lämpimän äidilliseltä.
- Tytöt alkoivat kiinnostua siivouksesta paremmin välineiden ja olojen kehittyessä. He rupesivat itse kehittämään sitä. Heiltä tuli ideaa: hei me on keksitty tämmöistä, mitäs mieltä olet? Minä sanoin että hienoa, niin pitääkin tehdä. Siihen asti he olivat vaan siivoojia, jotka vähän jollain harjalla siellä suti, ja miehet vähän kiusasivat. Mutta heistä tuli ammatti-ihmisiä, sitä tolkotin heille koko ajan. Moni tyttö lähti kouluttautumaan alalle.

Sitten Marjo Anttilan polvet alkoivat olla niin huonoina, että oli pakko lähteä tutkimuksiin ja hoitoihin. Yhtiön lääkäri lähetti hänet Heinolaan, jonka lääkäri sanoi, että "kuulkaa rouva, teidän työt on kyllä tehty". Portaiden juokseminen edestakaisin mitoituksia tekemässä oli jättänyt jälkensä. Vuonna 2002 Marjo jäi eläkkeelle. Hän oli tullut taloon vuonna -55, ollut 10 vuotta pois, joten Kymiä hän palveli 37 vuotta.

Tältä naiselta on vaadittu eri tehtävissä luovuutta. Monta kertaa hän on ollut perustamassa, aloittamassa, käynnistämässä, ajamassa ylös jotain uutta. Mielikuvitusta ja näkemystä tarvitaan, kun ei ole ketään, jolta voisi kysyä, miten tämä ennen on hoidettu. Työvuosinaan Marjo Anttilalla ei yhtiöllä ollut oikeasti vertaistukea - ei siellä kukaan muu samanlaista työtä tehnyt.

Nyt Anttilat tyhjentävät Pellonpäätä, tilaa jolla on vietetty kaikki vapaa-aika. Marjo hämmästyttää kysyessäni, mitä hän aikoo nyt kaikella säästyvällä ajallaan tehdä.
- Oikeastaan minulla on aina ollut aikaa kaikkeen mitä haluan tehdä. Olen kova tekemään kortteja, minulle on kunnia-asia, että antamani kortit on itse käsin tekemiäni. Teen käsitöitä, luen aika paljon. Mies tekee kaikki löytämänsä sudokut, minä teen sanaristikoita. Kiva tehdä mitä haluaa, nukkuu kun nukuttaa, syö kun syö. Meillä on miehen kanssa aika hyvä huumori. Kun automatkalla nähdään joku erikoinen auton lasti, me aletaan rakentaa kertomusta, miksi sillä on tuommonen lasti, mistä se on tulossa, mitä on tapahtunut, Marjo kuvailee 54 vuoden avioliittovuoden aikana kehittynyttä hyvää kaveruutta ja hauskanpitoa. Pääsin todistamaan sitä takapenkiltä matkalla Pellonpäähän. Pyykkipussin kiikuttaminen on ollut Askolta hyvä veto.

Jukka Pennanen, kenraali joka kotiutui Kuusaalle

Kenraali Jukka Pennanen saapuu täsmälleen oikeaan aikaan tapaamispaikalle. Enää en hämmästele korkean sotilashenkilön rennon kohteliasta käy...