keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Penan kirjeitä Eilalle 3, teekkarivappua

Isäni kirjeet tyttöystävälleen - meiän äitille - jatkuvat nyt vapunvieton kuvauksella. Teekkareiden vappu 1940- ja 2010-luvulla muistuttaa toinen toistaan vahvasti, vaikkei sodanjälkeistä tamperelaista tekniikan opiskelijafuksia näköjään dipattukaan koskessa kuten nykyisin on tapana. Tutut yhteiset elementit löytyvät molemmista, kuten virvokkeet ja tarkkuus siitä, milloin lakin saa painaa päähänsä. Mutta annetaan Penan kertoa itse vapusta 70 vuoden takaa. Hyppäämme jälleen yli kahdenkeskisten kujerrusten, joita näköjään nämä tekniikan ihmelapsetkin ovat osanneet 40-luvulla suoltaa. Nuorerssa veressä saattaa tosin kiertää vielä edellisillan kemiallinen vahvistus, vai kevätaamun raikkausko saa kynän näin laulamaan?

Pena, lakki vielä tallella
Tampere
Vapunjälkeisenä, armon vuonna 1946

Rakas Oma Kultani!

Eipä ole silmäni niin loistaneet kun silloin kun olin lukenut kirjeesi. Se oli niin hauska, piristävä ja iloinen, että olin koko päivän niinkuin kolmasluokkalainen koulupoika havaitessaan sittenkin onnetarten suosivan itseään kokonaisella kahdella viiksenuntuvahöyhenellä nykerönenänsä alla olevassa ylähuulessaan. Kaveritkin koulussa huomasivat erikoisen iloisuuteni ja arvelivat, että olen aloittanut vapunvastaanoton kaksi päivää liian aikaisin, mikä tietenkin oli vain heidän vilkkaan mielikuvituksensa tuotetta.

Esirippu. Sen verran voin paljastaa, että Kuusankosken suuntaan lähtee noin tuhat suukkoa huomautuksella:
Älä yhtään epäile, että erehtyisin vahingossakaan suunnasta, sillä haluan muina miehinä vaan huomauttaa, että olin tulenjohtoupseeri ja varmasti olet tietoinen niiden ? koneiden pudotustilasta, jotka saivat armoniskun Kotkassa. Koetahan muistella tämän saatuasi, huomasitko mitään illalla klo 22.45 torstaina.

Esirippu, ja lopulta päästään vapunvieton kuvaukseen.
Aamulla heti herättyämme (kämppäkaveri Paulin kanssa) kurkistimme kiireesti ikkunasta haistelemaan, tulisiko edes suht. koht. sää (Nyt on kysymys aatosta). Vähän kärsivän näköisinä me sitten kumminkin painelimme vielä kouluun. - - -

Loppuihan se koulutouhukin viimein ja sitten kiireesti kotiin. Pauli odottikin jo kärsimättömänä ja oli hurjana, kun olin kuluttanut kokonaista 7 min. tulooni lafkalta tänne. Kyllä se sopu sentään pian palautui, kun päästiin juoneen käsiksi. Siinä se iltapäivä menikin aivan kotosalla henkevän keskustelun merkeissä, jossa päähenkilöinä, siis kaikkien puheittemme kohteina, oli kaksi kauneinta ja viehättävintä neitosta, mitä Kuusankoskelta löytyy, nimittäin eräs Eila ja ja sitten Irja. Haikeina me vähän ajattelimme, kuinka hauskaa meillä varmaan olisikaan, jos nuo mainitut tyttölapset olisivat mukana. Tulimme siihen tulokseen, että ellei noilla neitosilla ole mitään vääryyttä vastaan, niin kerran kesällä vietämme neljästään jossain järven rannalla sellaisen Vapun, jonka varmasti voi kirjoittaa isolla V:llä. - - - 

- - - vappuaatto alkoi jo uhkaavasti hämärtyä, kun Varman talon portaista astui kadulle kaksi hieman juhlatuulella olevaa hyväryhtistä (kerrankin) tyyppiä ja lähtee hiippailemaan Tamp. tekn. opistolle vastaanottajaisiin. Loppumatkasta alkoi tahti väkisinkin kiihtyä, sillä kummankin mieltä askarrutti ajatus, että varmasti toinen tai toinen tarjoaa pienet vappuhurvelit. Ja sitten me tarjosimme kumpikin.

Ohjelma oli sellaista kevyttä vappusellaista ja viimein alkoi tanssi. Kumpikin tanssi kuin kiusalla aina sellaisen neitosen kanssa, jonka kavaljeeri vaikutti kovasti rakastuneelta. Täytyihän meidän saada kiusata edes toisia, kun meillä itsellämme ei ollut daameja. Siinä hulinassa se sitten meni puoleenyöhön asti ja olimme vielä kumpikin aivan tukevasti omilla jaloillamme.

Sitten ---------------. Viimeinkin tulee se kauan odotettu hetki, jolloin saa painaa taas sen rakkaan lakkinsa keikkumaan huolettomasti latvaansa. Mieli täynnä kiihkoa ryntäsin kaapilleni ja ojensin käteni ottaakseni hyllyltä "kotsani", mutta samassa huomasin, että hylly olikin tyhjä. Joku onneton oli ehtinyt viedä sen ennen minua lukitusta kaapista. Hetken aikaa haukoin henkeäni, enkä kyennyt ajattelemaan mitään. Sitten tuli äkillinen raivonpuuska, ja oli onni, että ketään ei ollut lähettyvillä, sillä olisin varmaan ensin lyönyt, ja vasta sitten ajatellut. Rauhoituin hieman ja lähdin kauhealla kiireellä etsimään lakkiani noin 300 muun samanlaisen joukosta. Pienessä hiprakassa olevalla on hyvä onni, sanotaan. Niin minullakin, ja löysin omani melkein heti erään kaverin päästä. Tosin sormeni syyhysivät, mutta poika hengittää sentään vieläkin. Loppu oli sitten sellaista touhua klo 1:een asti, ettei siinä juuri mitään erikoista kertomista olekaan.

Kotiin tullessa me sitten pidimme Paulin kanssa serenaadinkin keskellä Hämeensiltaa, mutta poliisisetä pyysi ystävällisesti meitä menemään kotiin hieman lepäämään, vaikka meillä oli niin kiitollinen kuulijakunta ja vaikka meitä ei sitten yhtikäs väsyttänyt. Mikäs muu kumminkaan auttoi, kun lähteä vaan ja hiljaa sitä sitten tassuteltiin tänne kotiinpäin ja laulettiin hyvin hiljaa hyräillen että "aurinko armas oli nousussaan..."

Sitten vapunviettäjä toivoo samanlaista selostusta morsiamelta kuusaalaisvapun vietosta ja lähettää vielä monenlaisia kuhertelevia terveisiä morsiolle ja tämän siskoille ja äidille ja ties kelle kaikille.


Ossi Viljakainen, kuusaalaisen paperimiehen perikuva

Ossi Viljakainen on työuransa aikana tullut tutuksi niin paperikoneiden kuin arkkisalin kanssa, oppinut kaiken kalantereista ja giljotiin...