keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Penan kirjeitä Eilalle 1, junamatka Tampereelle

Omat vanhemmat antavat ihmiselle monenlaista ihmettelynaihetta koko elämän ajaksi. Ensinhän he eivät ole oikein ihmisiäkään, ovat vain äiti ja isä, jotain perusolioita, jollaisia kuuluu elämässä olla ilman omia ominaisuuksia. Lapsena ja nuorena oikein nolottaa, jos jompikumpi käyttäytyy turhan persoonallisesti. Vasta korkeassa iässä alkaa arvata, että omilla vanhemmillakin on ollut oma elämä, menneisyys, rakastumisensa ja pettymyksensä. Tässäkään iässä en olisi arvannut, että oma isä, se insinööri, olisi nuorena ollut sellainen runollinen tunteiden kuvaaja kuin hänen kirjeistään tyttöystävälleen - meiän äitille! - paljastuu. Isä tuskin suuttuisi jos näkisi kirjeensä toistenkin luettavana, varsinkin kun lupaan jättää liian kahdenkeskeiset tunnelmoinnit esiripun taa. Kirjeistä kuitenkin löytyy niin paljon huumoria ja ajankuvaa mm. junamatkoista, opiskelijaelämästä ja sen ajan kielenkäytöstä, että ne on kiva jakaa muidenkin kanssa. Julkaisen niitä silloin tällöin blogissani. Tässä ensimmäinen, joka on kirjoitettu heti kun Pena on päässyt opiskelijaboksiinsa palattuaan kotoa Kuusaalta Tampereelle, jossa hän opiskeli Teknillisessä opistossa.


Tampere 26.3.46

Rakkaani!
Jälleen täällä Tampereella. - - - Virkistyin siellä niin, että minusta tuntuu kuin olisin toinen ihminen. Sairaudesta ei ole enää jäljellä hituistakaan, ruoka- ja nukkumishalut ovat muuttuneet jälleen lukuhaluiksi ja olo tuntuu aivan yhtä mukavalta kuin joku paraikaa sivelisi sielua höyhenellä. Tämä kaikki muutos on Sinun ansiotasi. En löydä tällä hetkellä tarpeeksi kauniita sanoja, mutta jos olisit tarpeeksi lähellä, niin rutistaisin sinut keskeltä kahtia pelkästä ilosta ja kiitollisuudesta.

Niin siitä matkasta puheenollen. Lupaavastihan se alkoi jo Kymintehtaan asemalla, niinkuin muistat - seisomalla. Kouvolan asemalla meinasi sama jatkua, mutta tapasin erään UK:n aikuisen kaverin ja hän suostui ystävällisesti jakamaan paikkansa minun kanssani. Näin sitä mennä rytyytettiin Riihimäelle. Siinä sivussa on senverran tilaa, että saattoi lukea hieman sitä "kuherrussellaistakin". Voit olla varma, että olin hihkaista ilosta ääneen, kun sieltä löytyi Sinun kirjeesikin. - - - talletin sen povitaskuuni juuri siihen oikeaan paikkaan, jossa se oli kaikkein lähinnä. - - - 

Vielä valoisaan aikaan oli juna Riihimäellä - - - ja yritin tunkea hennon tomumajani Tampereen junaan. Kyllä hyvin kävikin päinsä, sillä kansa osasi todella  käyttäytymistavat tällaisessa tilanteessa, nimittäin että ensin mennään sisään ja vasta senjälkeen tulevat ne ulos, jotka aikovat jäädä p.o. asemalla. Iloni oli tosiaan suuri, kun sain senverran tilaa, että sain sijoitettua matkalaukkuni alleni ja huokasin helpotuksesta. - - - Iloni oli ennenaikainen, sillä joku naisääni mainitsi falsettiäänellä nimeni ja minulle nousi tuskanhiki, sillä ajattelin heti, vaikka minulla ei ollutkaan laskutikkua mukanani, että 2+2 tekee tässä tapauksessa varmasti 5 ja oikein arvattu. Siinähän olikin samassa meijän luokan ainoa hamettakantava, joka melkoisen peittelemättä toi julki ajatuksensa. Sanasota päättyi siihen, että keikuin yhdellä jalallani ja toisella kädelläni pidin kiinni yhden vanhan tädin hihasta ja niin sitä taas mentiin. - - - Tätä tällaista jatkui noin 2  1/100 000 ajastaikaa ja sitten alkoivat jo "valot satamassa loistaa" ja tämä kaikkien aikojen junamatka oli saanut loppunsa. 

Seuraava näytös noin 3 min. kuluttua Aleksanterink. 24 D 7:ssä. Kylpyhuoneen ovi avautuu ja siitä astuu ulos viheltävä noin 40 vuotta edellistä pääosan esittäjää nuorempi mieshenkilö. (Vihellys: Joen rannalla...) Istahtaa tämän jälkeen sängynlaidalle ja avaa huolellisesti voileipäpaketin ja huudahtaa ilosta jälleen. Nauttii suht koht nopeasti voileipäpaketin sisällön ja hänen päältään näkee, ettei hän ole syönyt noin hyviä voileipiä pitkään aikaan. Kellahtaa sitten vuoteelle, kaivaa kirjeen povitaskustaan ja hetkisen kuluttua kuuluu taas ilonpurkaus. Ei aikaakaan ja mainittu tyyppi polttelee jotain vasta tupakoimaan opettelevalle polvelle tuntematonta savuketta ja aivan turhaa olisi hänen lausuakaan ääneen kuinka onnellinen hän on, sillä moisen jutun näkee jo hänen ilmeestään täysin selvästi. Lopetettuaan lukemisensa hän tuijottaa eteensä ja jos olisin ajatustenlukija, arvelisin hänen mietteitään seuraaviksi: "Mikä olisi ollessa, jos nyt olisin kotona - - -"

Seuraa kuvitelma perhe-elämän arki-illasta. Jos olet katsonut Suomisen perhe -elokuvia, näet kuvan sielusi silmin. Joka tapauksessa tekniikan ylioppilas hämmästyttää tässäkin kohtaa kirjeessään. Kun hän edellä siirtyi ulkopuoliseksi havainnoijaksi ja kuvasi iltatoimiaan kaikkitietävän kertojan otteella, niin nyt hänestä putkahtaa käsikirjoittaja, jonka tekstissä on samaa tunnelmaa kuin F.E. Sillanpään Ihmiset suviyössä  -romaanissa. Pidetään esirippu vielä hetki alhaalla ja annetaan 22-vuotiaan nuorenmiehen haaveilla. Kirjeen lopputoivotukset kuulostavat siltä kuin edessä olisi pitkäkin ero. Tuonikäiselle rakastuneelle viikonkin ero on ikuisuus.

Rakkaani, vielä kerran kiitos kaikesta hyvyydestäsi. Toivottavasti voit niin hyvin, että voin odottaa Sinulta kirjettä oikein pian.
               Terveisin Penasi

Jukka Pennanen, kenraali joka kotiutui Kuusaalle

Kenraali Jukka Pennanen saapuu täsmälleen oikeaan aikaan tapaamispaikalle. Enää en hämmästele korkean sotilashenkilön rennon kohteliasta käy...