Näkökulma kuusankoskelaisuuteen

Kuusankoski on paikka – ja jotain ihan muuta. Se on maisemia ja ihmiskätten töitä. Se on murretta ja
tapa olla kotoisin jostakin. Kuusaalaisuus on ajattelumalli, asenne ja näkökulma – kaikkeen.
Kuusankoskia on yhtä monta kuin kuusankoskelaisiakin. Näillä sivuilla rakentuu yhden kuusaalaisen
totuus kotipaikkakunnastaan. Se on yhtä totta kuin sen toisen, joka muistaa, näkee ja kokee asiat ihan
toisin. Juttuja paikoista, tapahtumista, muistoista, ilmiöistä, nimistä, kielestä ja ennen kaikkea
ihmisistä. Tervetuloa katselemaan. Näillä sivuilla en tarjoa tilaisuutta keskusteluun, mutta hauska
kuulla, että vaihdatte aiheista kommentteja omissa yhteisöissänne. Jatkakaa ihmeessä.
Katselukerroista päätellen kuusaalaisuus kiinnostaa, eikä ihme: niin hieno paikka tämä on, ja niin
kiehtovia persoonia täällä asuu ja toimii.

Eijaleena Martikainen, paljasjalkain kuusaalain

lauantai 24. syyskuuta 2016

Kalevi Stenberg, yhtiön kuljetusammattilainen

Kalevi Stenberg on ehtinyt elämässään tehdä yhtä ja toista. Ehtiihän sitä, jos ei tyydy yhteen työpäivään vuorokaudessa. Vuorotöissä hän saattoi yhtiön löysin jälkeen tehdä toisen mokoman yksityisellä. Unet siinä jäivät vähiin, mutta perheen talous pysyi kunnossa. Kova työnteko opittiin lapsuuskodissa Jaalassa. Nyt Kalevilla on aikaa soitella urkuja Väkkärän kodissaan ja käydä marjassa sen minkä itseä huvittaa. Tai huvitella Raijan kanssa kaupoilla Veturissa.

Kalevi Stenbergin lapsuuden kotitilalla Verlassa oli pari lehmää, sika ja kolmisen hehtaaria peltoa, josta sai syötävää lehmille ja ihmisille.
- Rukiit, vehnät, heinäpellot ja perunamaat meidän pientilalla Kamposenjärven rannalla oli. Äiti kuoli, kun olin kymmenen vanha. Meitä jäi viisi vuotta vanhempi sisko, pari vuotta nuorempi sisko, isä ja minä. Isä oli ammattisuutari ja Verlan tehtaalla töissä. Lapsuus oli työtä, työtä, työtä. Rukiit puitiin riihessä varstoilla. Vein kärrillä Verlan myllyyn säkit samana päivänä kymmenen vanhana. Vedin kärrejä ite. Säkki painoi 80 kiloa, kärrit oli isot rautapyöräset, nekin painoi. En käsitä vieläkään miten sain kärrit Kesonmäestä alas, ettei ne vieny minuu mennessää, Stenberg päivittelee.

Pikkupojan elämä oli tosiaan työntäyteistä.
- Lehmät oli vapaana laitumilla, niitä sai etsiä kaiket illat, juosta kilometritolkulla. Mutta silloin usko kaikkeen mitä teki. Meikäläinen oppi lypsämäänkin, kun vanhempi sisko lähti kemuihin ja sanoi että lypsä siä noi lehmät, Kalevi hihittelee ja lisää siskostaan: - Pedro Hietasen äiti.

Koulun käytyään Kalevi teki Verlassa metsätöitä ja oli pari vuotta myyjänä osuuskaupassa. Sitten siskonmies osti auton, ja Kalevi oli hänellä viisi vuotta puutavaran ajossa. Aikanaan hän lähti Kuusaalle kysymään Kymin kuljetukselta hommia.
- Minulle pidettiin kahden päivän psykologiset testit pääkonttorilla vuonna -55. Minä sanoin Helsingin herroille, etten ymmärrä testeistä mitään. Ne vastasi että ei minun tarvinutkaan, riittää kun he ymmärtävät. 94 hakijaa, neljä pääsi töihin, minä mukana. Kuljetuksen päällikkönä oli insinööri Hixén, hän hommasi yhtiölle ensimmäiset trukit, ja niiden ajo vaati silmää.

Kalevin isä oli Verlan pahvitehtaalla töissä
Kalevi kehuu Hixéniä: tosi hieno päällikkö. Kun Kalevi oli hakenut yhtiön asuntoa, joista vastasi agronomi Varis, hänelle ei luvattu mitään. Hän kertoi tästä Hixénille, joka meni itse Variksen puheille.
- Viikon päästä meillä oli asunto. Päästiin muuttamaan Raijan kodin yläkerrasta.



Kaksi työpäivää peräkkäin

Trukin kuljettaminen oli Kalevi Stenbergin pääasiallista työtä. Se oli vaativaa, paljon tarkempaa senttipeliä kuin auton ajaminen.
- Sitä ne psykologiset testitkin mittasi. Täytyy miettiä, miten ajaa kuorman trukilla sisään, oikea järjestys, että saa ovenpieletkin lastattua. Siinä täytyy ajaa ensin takaperin sisälle, että pääsee lopuksi pois, Stenberg kuvailee.

Kun Kalevi oppi homman tekemällä, Saimaa Linesin päällikkö pyysi häntä opettamaan hänenkin työntekijöilleen lastaamista.
- Olin joskus opettamassa, välillä kävin ajamassa hankalampia kuormia vaunuihin sisään, kun he eivät saaneet niitä.

Stenbergin kuljettajantehtävät vaihtelivat.
- Olen ajanut kaikkia vehkeitä paitsi junaa. Trukkia, autoa, turvetta Haukkasuolta rekoilla. Ajoin yhtiön maansiirtoajoa vuosina -59-60, kun tehtiin Voikkaan voimalaitosta, ja Lintusen Voldemarin kuorma-autoa aina toista löysiä. Samaa työmaata mutta kahta löysiä, koko talvi.

Kalevi siis teki kuukausikaupalla kahta työpäivää peräkkäin.
- Jos minulla oli iltalöysi yhtiöllä, menin sen perään yöksi Vollen ajoon. Silloin ajatteli, että kun saisi nukkua! Nyt kun saisi, ei nukuta, Kalevi hymähtää. - Tupakkaa meni valvoessa tuhottomasti. Tulos on tässä: jaloista verisuonet tukossa.
 
Vuonna -68 Voikkaalla käynnistyi PK8, ja Stenberg siirtyi sinne trukkikuskiksi. Pinkkarit tekivät siellä kolmea vuoroa, lastaajat kahta. Pinkkarit pinosivat paperikoneelta tulevia rullia varastoon. Kun tietokoneet tulivat, trukkikuskin piti ajaessa näpytellä tieto, mihin rullat laitettiin.
- Siinä meni monta työpaikkaa, ainakin kymmenen työpaikkaa varastolta. Ennen naiset olivat merkinneet paikat.

Kalevi kertoo pitäneensä vuorotyöstä. Hän teki sitä enemmän kuin päivätöitä.
- Ajoin Lehtisen Lassen ja Veijon autoja vuosikausia viraapelina. Se onnistui vuorotöitä tehdessä. Siihen aikaan asuntolainan korot oli 16 prosenttia, siksi viraapelit kiinnosti. Ajettiin massaa Kuusaanniemestä Karhulaan, Lehtisen Veijollakin oli kaksi kuorma-autoa, joita yhtiö käytti ajoihinsa. Olihan yhtiöllä silloin omia autojakin, ja paljon. Nyt ei taida olla kuin yksi, Kalevi sanoo.

Entisajan autoissa oli pienet tehot. Puutavaran ajossa kuormat tehtiin käsipelillä, tukkikuormatkin - kovaa työtä. Puutavara kerättiin eri puolilta yhtiön hakkuilta, ajettiin Puolakankoskelle ja pantiin siinä Kymijokeen. Puuta tuli Mäntyharjun reittiä Verlan ohi Pyhäjärveä kohti, ne jatkoivat Pyhäjärveä pitkin Voikkaalle, missä ne nostettiin joesta. Kalevi oli nuorena Pyhäjärvellä tekemässä uittoyhtiön lauttoja.

- Puomeista tehtiin kilometrin mittainen lenkki, johon puut tulivat - jos oli sopivan tyyntä. Kun puomi täyttyi, laiva vei puut pois ja alettiin tehdä uutta lauttaa. Pyhäjärvellä oli laiva ja Leininselällä toinen, jotka hinasivat lauttoja. Laiva haki lautat, minä hain Saukkolasta pienellä moottorilla uudet puomit.

Lumivalkoset vilttitossot

Stenberg on seurannut isänsä jalanjälkiä. Hän on tehnyt satoja tallukoita, "tikkatossuja".
- Verlan museon avajaisiin minulta tilattiin tikkatossot Verlan viltistä. Kerran minut soitettiin tehtaanjohtaja Holmin puheille. Pahvikone oli lopetettu. Holm sanoi, että Itävallasta oli kuitenkin tullut koneelle villahuopaa, jota pantiin paperikoneella kivitelan päälle. Sen tehtävä oli imeä vesi pois massasta. Holm sanoi: "Minä ostin sen, teetkö neljät tossut, saat koko mansongin?" Mansonki maksoi 60 000 markkaa. Sanoin, että teen vaikka viidet. Vuosien mittaan lopusta mansongista on saatu lukemattomat pohjat.

Mansonki herättää vieläkin mukavia muistoja Stenbergeissä. Se piti viedä tehtaan portin ulkopuolelle, josta Kalevi sen haki - etteivät muut olisi tulleet kateellisiksi. Raija-vaimo ja Kalevi muistelevat miten ihanaa paksua pehmeää villaa se oli.
- Kolmenkymmenen sentin pala kutistui kastellessa viisi senttiä.

Olkinuoran Aila toi Kaleville usein herrojen vanhoja ulstereita, joista sai mahtavaa kangasta tallukoihin. Kalevi sai tilauksia yhtiöläisiltä ja muiltakin, kun sana taidoista levisi. Eräs nainen tilasi häneltä kolmet lumivalkoiset tallukat. Kalevi varoitteli, että pohjaa on vaikea saada pysymään valkoisena, kun sitä pikilangalla ommellaan. Siitä huolimatta valkoiset tallukat tehtiin, yhdet tilaajalle, toiset Helsinkiin, kolmannet Kanadaan.
- Jos pohjat liimataan maitoliimalla, ne ei ole enää lämpöset. Tossojen teko vaatii taitoa. Kauanhan minä sain niitä alkuun tehdä ennen kun isä sanoi, että nyt ne on sen näköset, Kalevi kertoo.

Voikkaan tehdas oli Kalevi Stenbergin mielestä ihan mahtava työpaikka. Tauot pidettiin ajallaan. Palkka oli sidottu koneelta tulevaan tonnimäärään. Ansiotaso nousi paljon, kun trukkikuskit pääsivät kuljetuspuolelta paperitehtaan kirjoihin ja Paperiliiton jäseniksi.
- Apuosastot oli aina huonopalkkaisia - kuljetuskin oli apuosasto. Minä tykkäsin pinkkarihommasta, kun se oli säännöllistä. Kuljetuksella ei aamulla tiennyt, mitä laittaa päälle, kun ei ollut tietoa päivän ajoista.

Seinällä on Kalevista on piirros, jossa hänellä on haitari. Huuliharppukaan ei ole unohtunut, vaikka viimeksi hän on sellaisella soittanut 60 vuotta sitten. Muusikkous on Stenbergeillä sukuvika.
- Isä oli hyvä soittamaan, sisko on hyvä soittamaan. Meidän opettaja Valma Karppi pisti minut ja koulukaverini Niemin Aimon - sittemmin Dallapé-hanuristi - lauantaina arestiin, kun oltiin puhuttu tunnilla. Hän tuli katsomaan meitä arestia kärsiviä: mitäs te täällä istutte, menkääs nostamaan minun perunat. Myöhemmin kun tavattiin, Valma kertoi, että oli tullut katsomaan meidän työntekoa: yhtään perunaa ei ollut nostettu, Säkkijärven polkka vaan soi huuliharpulla.

Kalevin serkulla oli italialainen pianohaitari, jolla Kalevi opetteli "kaikenlaista".
- Vasta vanhempana opin soittamaan kunnolla. 60 vuoden ajalta muistin kaiken, se on luojan suoma lahja. Nuotteja en viitsinyt opetella, kun opin korvakuulolta. Armeijassa soitin kitaraa, Soittopojissa, siinä oli Niemin Aimo hanuristina. Isäukko osti minullekin hanurin, mutta elämä oli niin tiukkaa, että soittaminen jäi vähemmälle.

Työelämään päästyään Kalevi osti itselleen "pelin" ja vaihtoi sen vielä Kouvolan harmonikkatehtaan soittimeen.
- Se on tosi hyvä soitin. Käytiin paljon Silénin Leon reissuilla Jaltalla ja Marmariksella - aina piti olla haitari mukana, kun porukka niin vaati. Illat meni siinä, että toiset lauloi, minä soitin. Kerran haitaria ei meinattu huolia Finnairin koneeseen, ja minä en antanut sitä matkatavaroihin, kallista konetta. Silénin Leo tuli sanomaan, että sitten jää 30 henkeä kyydistä pois. Johan löyty paikka, Kalevi nauraa.

Haitari oli kuitenkin painava raahata, Kalevi myi sen ja osti urut. Stenberg muistelee erikoisia soittokeikkojaan naureskellen. Voikkaan tehtaan satavuotisjuhliin hänet tilattiin tukkilaisasussa soittamaan harmonikkaa - hän oli silloin jo eläkkeellä.

Stenberg on kova kalamies. Norjassa hän kävi 25 vuotta peräkkäin joka kevät pilkillä.
- Paras saalis oli 60 kiloa nieriää tunnissa - niissä järvissä ei muuta ollut kuin punalihaista nieriää. Koukuissa oli kaksi kilon painoista aina yhtä aikaa. Kalat perattiin, suolattiin ja pantiin hangen alle, etteivät jäädy mutteivät sula. Kotiin tullessa ne oli just sopivia savustettaviksi. Ottajia kyllä oli.

Metsästys on Kalevin toinen ajanviete. Hänellä on ollut monta hyvää ajokoiraa.
- Yksikin oli vuonna -80 Kymen läänin paras koira. Käytin niitä kilpailuissa pitkin maata. Maine levisi, Lieksasta asti tultiin hakemaan meiltä pentuja. Metässä, marjassa, pilkillä käytiin ennen ympäri vuoden. Vieläkin käyn hillaa ja puolukkaa poimimassa. Tää istuu autossa ja tuumii, että minä saan raitista ilmaa poimiessani, Kalevi viittaa Raija-vaimoonsa. - Olen käynyt Lieksassakin puolukassa, kun täällä ei ollut. Poikien kanssa poimittiin kolmeen pekkaan 500 litraa puolukkaa yhtenä lauantaina tuttujen lieksalaisten näyttämästä paikasta, Kalevi kehuskelee.

Stenbergit ovat todellinen kymiyhtiöläisperhe. Kalevi on ollut töissä yhtiöllä, vaimo Raija yhtiön virkailijaravintolassa Koskelassa. Pojista Jukka on ollut yhtiöllä, Vesa ja Hannu ovat edelleen, Kari oli kouluaikanaan tekemässä mestareiden lomia. Tytär Tarja oli Voikkaalla yhtiön ostovarastolla, Sirpakin oli kesätöissä Voikkaan tehtaalla.
- Ja min isä oli sota-ajasta lähtien Verlan pahvitehtaalla siihen asti kunnes Verlan tehdas lopetettiin. Hän oli puuhiomolla, sanottiin liipiksi, siellä hiottiin puusta massaa, Kalevi kertoo. Raija huomauttaa, että Vesan poikakin oli kesätöissä Kuusaanniemessä.

tiistai 13. syyskuuta 2016

Raija Stenberg oli keittäjänä Koskelassa

Raija Stenberg tietää, miten ruoan saa maistumaan. Taloustöitä ja ruoanvalmistusta hän opiskeli jo nuorena ammattikoulussa, ja suurperhe kouli äidin laittamaan ravitsevaa syötävää. Metsämiehen emäntänä Raija on tottunut laittamaan ruokaa riistasta. Mutta työ Kymiyhtiön virkailijain lounasravintolassa ja yhtiön edustustilassa Koskelassa antoi mahdollisuuksia sellaiseenkin ruoanlaittoon, johon tavallisessa kuusaalaisperheessä ei arkisin totuttu.

Raija Stenberg on elänyt puolet elämästään Voikkaalla ja toisen puolen joen vastarannalla. Väkkärän omakotitalolta ei ole pitkä matka lapsuuskotiin Mattilaan, jossa Halmeen perhe asui omassa talossaan - äiti, isä, kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Isä oli Voikkaan tehtaalla pannuhuoneessa lämmittäjänä. Raijan puheessa vilahtelee harvemmin kuultu nimi Voikas, kun hän selvittää, missä kulkee Mattilan ja Voikkaan raja.
- Voikas on se kaupunkimainen osa.

Raija kävi kansakoulun Voikkaan Koulunmäellä ja lähti sen jälkeen Kymiyhtiön ammattikouluun kolmen vuoden opintoihin.
- Ensin tehtiin käsitöissä vuosi työvaatteita keittiöön, ja sen jälkeen opiskeltiin talouspuolella kaksi vuotta.

Opintojen jälkeen Raija oli töissä eri puolilla, mm. Lummen kioskissa, Harjussa lapsia hoitamassa, maalikaupassa. Kioskissa myytiin Lummen leipomon tuotteita, niitä hyviä munkkipossujakin.
- Taisto Tammi oli pieni poika ja kävi kioskilla. Hän ehdotti, että täti mie laulan kun annat munkin. Ihana pikkupoika, osasi laulaa. Ja sai munkin, Raija hymyilee.

Tämä tyttö ei ole elämässään aikaillut. Kun hän tapasi verlalaisen Kalevin, kihloihin mentiin kun Raija oli 17-vuotias ja naimisiin seuraavana vuonna.
- Voikkaan tytöt kävi linja-autolla Selänpään tanssipaikassa, siellä minä tuon tapasin, Raija vilkaisee Kaleviaan.

Kymiyhtiölle ei päässyt vakituiseen paikkaan, jos oli rouva. Kesätöihin naimisissa olevia kuitenkin otettiin. Raija oli muutamana kesänä töissä yhtiön puutarhassa ja tehtaalla siivoamassa. Puutarhan työntekijät hoitivat johtajien kotipihoja ja kiersivät tehdasalueillakin.
- Koskelan pihan ison nurmikon leikkuussa meni aina päivä käsin tyrkättävillä koneilla. Olen kyllä viikateaikanakin nurmea leikannut. Meitä oli aina neljän naisen ryhmä yhdessä liikkeellä.

Raija sanoo puutarhatöitä "ihan hyväksi hommaksi", kun ei vielä ollut paremmasta kokemusta.
- Hyvä että sai tehdä töitä, kun meillä oli paljon lapsia.

Koskelan keittäjä

Aikanaan Raija haki sitten vakituista työtä yhtiön työnhakutoimistosta.
- Kantola sanoi: "Ulos!" Minä läksin. Nyt kyllä kysyisin, miksi minun pitää lähteä. Mutta ei mennyt kauan, kun hän oli oven välissä: "Nyt rouva Koskelassa on paikka. Menette heti." Siellä oli Paula Lehtovirta vastassa ja kutsui töihin heti seuraavana päivänä.

Koskelan keittiössä Raija Stenberg laittoi ruokaa ja leipoi. Siinä oli paljon apua ammattikouluopinnoista ja oman keittiön kokemuksista. Siihen aikaan, 60-luvulla, Koskelan keittiössä oli yhtä aikaa neljä työntekijää vuorossa. Iltavuoroonkin tuli monta keittiötyöntekijää. Keittiöhenkilökunnan lisäksi oli tarjoilijat.
- Silloin oli paljon väkeä, mutta pikku hiljaa määrä väheni. Olin viimeisinä vuosina jonkin aikaa  yksinkin keittiössä, Raija kertoo.

Koskela
Koskela oli toimihenkilöiden lounaspaikka.
- Ison konttorin porukka kävi päivällä, parisataa syöjää. Minä tein heille ruoat, keitin sopat ja kastikkeet. Ensin tosin olin keittäjän apuna, hain kellarista tavarat. Mutta Paula sanoi, että toi on ihan tyhmä homma, sinulle täytyy saada jotain muuta työtä. Paula oli mukava, ihana ihminen ja hyvä johtaja, osasi vaatia. Eläkkeellä ollessanikin kutsuin Paulan joskus meille syömään. Hän huokaili, ettei ole saanut mettopaistia ja minä sanoin että tulet meille, meillä on metto, metsämiehen vaimo Raija kertoo.

Illalla oli usein herraseurue syömässä. Heitä saattoi olla parikymmentä henkeä.
- Jos olin iltalöysissä, jouduin tekemään ekstraruokaa, hienoja pihvejä, aineksista mitä ei kannattanut kotiin ostaa, mutta siellä oli kaikkea.

Keittiössä oli erikseen keittäjät, keittiöapulaiset ja kylmäköt, jotka tekivät salaatit.
- Ja jos herrat tilasivat kakkuja kotiin, kylmäkkö teki ne.

- Tää oli löysis - Raija kertoo lastenhoitojärjestelystä ja tarkoittaa, että Kalevi tuli vuorotöistä siihen mennessä kun Raijan piti lähteä töihin. Lapsetkin olivat jo kouluiässä, kun Raija pääsi vakituisiin töihin.

Kuvassa "herrojen vuosijuhlaa -90", henkilökuntaa vas. Kaarina Tuukkanen, Raija Stenberg, Ari Rautjärvi, Seija Lahtinen ja Amican tyttöjä.

Jossain vaiheessa 80-luvulla Koskela siirtyi Amicalle. Työntekijöiltä kysyttiin, halusivatko he siirtyä uudelle työnantajalle.
- Jokainen kutsuttiin vuorollaan ja kysyttiin "alatko amicalaiseksi?" Moni meistä sanoi ei. Minä ainakin sanoin etten ala, sillä yhtiön eläkehän on aivan erilainen kuin Amican, ja palkka oli Amicalla pieni. Me saatiin pysyä yhtiöläisinä.

Raija Stenberg muistelee lounasruokia.
- Lihapullia, jotka on min bravuuri vieläkin. Paistit leikattiin ohuiksi koneella, kanoja keitettiin isot kattilalliset, lohimedaljonkeja. Salaatit oli hyvät, läpi talven tomaattia ja kurkkua, mitä koteihin ei vielä saanut kaupoista kaiken vuotta. Kerran tuli kokonainen sikakin. Vanha keittäjä osasi pilkkoa sen, pakata ja säilöä. Ruokalista laadittiin kuudeksi viikoksi peräkkäin, sitten se alkoi alusta uudelleen.

Reseptit vaihtuivat uuden omistajan tullessa.
- Amican ruuat oli  vähän outoja: ei kermaa eikä voita. Herrat niitä muutaman päivän söivät ja sanoivat, että takas se sama ruoka! Me toisen keittäjän Kaarinan kanssa sanottiin, että ihanaa, nyt saadaan käyttää taas kermaa ja tehdä herroille hyvät ruoat, joihin he oli tottuneet. Olihan se kalliimpaa, mutta eihän Kymiyhtiö katsonut mitä ruoka maksaa, sehän piti olla hyvää.

Vuosijuhla -91
Herroilla oli omat herkut.
- Metsäpäällikkö Qvist toi Koskelaan majavan ja halusi siitä illallista. Sanoin etten ole koskaan majavaa laittanut, mutta Paula sanoi, että kyllä osaat. Metsämiehen vaimona olen tottunut laittamaan jänistä. Minäkin jouduin maistamaan majavaruokaani, ja ihan hyvä riistaruoka se oli, Raija myöntää.

Aikaisemmin Koskelassa ei ollut ulkopuolisten juhlia, kuten nykyisin häitä ja hautajaisia. Mutta kerran vuodessa oli vuosijuhlat.
- Herrojen oma vuosijuhla, ja rouvat oli mukana. Siellä oli pari pitkää pöytää täynnä ruokaa, Raija kertoo ja näyttää valokuvaa kattauksesta. - Tos on sillipöytä, tässä kalaa eri muodoissa, tuolla puolella lihaa, oli hyydytettyjä ruokia kanasta ja lihasta. Kaikki meni. Minä olin yölöysissä, kun olin kuulemma sukkela yhdistämään kahden vadin ruuat yhteen, ja sitten vati takaisin pöytään.

Mitään erikoista koulutusta keittiöhenkilöstölle ei järjestetty .
- Tytöt oppivat vuosien varrella työssä.

Vuosijuhla -92, Amican juhla
Keittiötyö oli fyysisesti välillä raskasta.  Joutui nostelemaan isoja kattiloita käsivoimin.
- Hella oli iso ja siinä oli paljon kattiloita. Perunakattilakaan ei ollut mikään pieni, kun perunat keitit kahdellesadalle.  Muuten Koskela oli moderni ja hyvä työympäristö: kauheasti kylmiöitä ja tavaroille tilaa, alakertaan pääsi hissillä. Perunaämpärit oli korkeat, kaksi tyttöä oli aina kuorimassa perunoita, niitä kun meni päiväaikaan hirviästi. Vedellä täytetyn peruna-astian kantaminen kaksistaan oli raskasta, Raija Stenberg kertoo.

Rankkaa tai ei, Raija piti työstään.
- Kun menin töihin, ajattelin että on se ihanaa, kun on ihmisellä työpaikka. Se oli hyvä paikka, olen onnellinen siitä. Palkkakin oli hyvä, yhtiö maksoi hyvin.

Sukkia syntyy kuin liukuhihnalta koko suvulle.
Raija Stenberg näyttää Ifolor-kirjaa, jonka lapsenlapsi on tehnyt Raijan viimekeväisistä 80-vuotispäivistä. Juhlat olivat näköjään melkoiset.
- Yksi pojista sanoi, että pidä ne hänen kotonaan. Meitähän on omaakin porukkaa jo 40, ja veljen lapset lisäksi. Ruuat tilasin muualta, kakut leivoin itse. Yksi toi lohet, jokahiin toi jotain, pojat auttoi. Minun tytöistä tuli hyviä ruuanlaittajia, kun katselivat minun tietämättä, miten tein. Pojatkin osaa laittaa hyviä ruokia vaimoilleen. Mutta jos on kaalipadasta kysymys, minä teen sen kokon joukolle, Raija kertoo ja paljastaa suurperheen suosikkiruoan reseptin.

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Tapani Joutjärvi löysi trukin ajamisesta oman juttunsa

Tapani Joutjärvi ehti olla Voikkaan tehtaalla useassa paikassa töissä, vaikka pitkä sairausloma keskeytti työuran vuosiksi. Ensimmäiset työkokemukset tulivat jo 18-vuotiaana, ja Tapani jäi töistä yhtä aikaa satojen muiden voikkaalaisten kanssa, kun tehdas suljettiin. Voikkaan tehdas taisi olla miehelle itsestäänselvä työpaikka - olihan siellä jo hänen isänsäkin.

Ensimmäiset Tapanin elämän muistikuvat ovat Pilkanmaasta ihan koulun vierestä. Kymenmaan kaupan vastapäätä oli pitkä punainen Kymiyhtiön talo, jossa Joutjärvet asuivat vuoteen -66 ja muuttivat sitten Voikkaalle. Isän työpaikasta Tapani muistaa, että tämä oli ainakin karbiditehtaalla.
- Isä toi tehtaalta kerran kuussa paperia, tilirullan ja vessapaperia. Ensimmäinen tupakanpolttokokemukseni liittyi niihin melkein läpinäkyviin vessapaperiarkkeihin: laitettiin Jymyä vessapaperin sisään, kääritiin rulla ja nuoltiin se kiinni. Siitä kun vetäisi henkeen, oli tillin tallin nurin. Ei tehnyt enää mieli tupakkaa, Tapani naureskelee.

Pilkanmaan kansakoulua seurasi opinahjona kansalaiskoulun liikelinja Tähteen koulun suojissa.
- Tuli käytyä puntiksella, sillä koulun lähellä oli teurastamo, ja veli oli siellä töissä. Sukua on ollut teurastamossa enemmänkin. Isän siskon mies Vuorisen Väinö oli teurastaja ja osakkaana Perhepesulan paikalla olleessa teurastamossa. Se lopetettiin 60-luvulla, ja toiminta siirtyi Karjakuntaan.

Liikelinjan jälkeen Tapani kävi konepuuseppäkurssin.
- Enkä päivääkään ollut puupuolella töissä muuta kuin puuhiomolla ennen armeijaa.

Jonkin aikaa nuoruudessaan Tapani oli Potinkaralla töissä. Hänen piti päästä siellä lautapojaksi, mutta muurari tarvitsikin apulaista, kun PK7:lla muurattiin lasitiili-ikkunoita.
- Pari viikkoa aamuviidestä iltakymmeneen käytiin kääntämässä muurareille laastia. Olin siellä kaikkiaan syyskuun alusta helmikuuhun. Kun työt loppuivat, ajoin polkupyörällä suoraan yhtiön työnvälitykseen.  Siihen aikaan työnhaku oli helppoa: meni vaan työnvälitykseen, ja sieltä määrättiin osasto, jolla oli paikkoja auki. Minut osoitettiin puuhiomolle, ja samana päivänä olinkin jo yhtiön kirjoissa.

Voikkaan tehtaalla puu jauhettiin massaksi, sitä ei keitetty selluksi kuten Kymintehtaalla ja Kuusaanniemessä.
- Ajettiin isoja määriä puuta kuorimoon, jossa rumpu karsi kuoret. Havupuupöllit tulivat kuljetinta myöten hiomolle. Me sanottiin uuneiksi laitteita, joissa isot kivet jauhoivat veden kanssa puun hiokkeeksi. Kivet oli tehty Voikkaalla Sampo-tehtaassa, mutta osa kivistä tuli Nortonin tehtaalta Englannista - ne olivat isompia ja tehokkaampia kuin voikkaalaiset.

Joutjärven tehtävänä hiomolla oli heitellä pokarallaan pöllejä "uuniin" hiottavaksi. Hänen tittelinsä oli latoja. Viimeisen kesänsä ennen armeijaa hän teki myös lomituksia.
- Sieltä läksin armeijaan, kenttätykistöön Lappeenrantaan. Kun palasin armeijasta, kävin taas työnvälityksessä ja pääsin Voikkaan höyrylle.

Höyryvoimalla oli vaaran paikkoja

Voikkaan höyry valmisti energiaa, jolla saatiin koneet pyörimään. Siellä tehtiin myös sähköä, mutta sen teossa Joutjärvi oli mukana vain remonttien aikoina.
- Silloin me kaikki jouduttiin pakinkantajiksi, Saksasta tuli AEG:n miehet tekemään kahden kuukauden mittaisia remontteja neljän vuoden välein. Kun saksalainen myy laitteet, se myy myös miehet tekemään niihin huollot. Sieltä tuli aina kahdesta viiteen miestä, jotka tunsivat koneet ja katsoivat että ne varmasti pelaavat. Me siirreltiin ja auottiin laitteita, saksalaiset tarkisteli. Me vietiin vialliset osat korjattaviksi.

Tapania naurattaa vuorovaikutus ulkomaalaisten kanssa.
- Opin siinä saksaa erittäin hyvin. Stahlbürste on teräsharja. Hapettuneesta metallista raaputettiin numerosarja esiin teräsharjalla.

Joutjärven aikaan vesihöyryä tehtiin kivihiilellä ja öljyllä, myöhemmin maakaasulla. Höyry syntyi kattiloissa, joissa lämpöasteita oli viitisensataa. Paineet saattoivat olla 70 kiloa neliösenttiä kohti.
- Jos putki olisi hajonnut, et ehtinyt alta pois. Mutta ei sellaista tapahtunut, laitteet oli niin varmoja. Ja siellä oppi varovaiseksi.

Tapani oli höyryvoimalla useissa tehtävissä, hiilikuljettimella, pääasiassa Venäjältä tulleita öljysäiliöitä purkamassa vaunuista, purukuljetinta käyttämässä - kuoren purujäte poltettiin energiaksi.
- 70-luvulla luin A-koneenhoitajan kirjan eli pätevöidyin lämmittäjäksi. Mutta ei minua kiinnostanut siihen vaadittu vuorotyö. Opettelin hitsaamaan talven kestävillä kursseilla yhtiön ammattikoululla. Se oli iltaopiskelua. Kurssipäivänä pääsi lähtemään töistä kolmelta, ja klo 16-20 oltiin kurssilla. Yhtiö maksoi kaiken.

Kurssit kiinnostivat, koska Tapani haaveili merille lähtemisestä, ja kurssista sai alikonemestarin paperit.
- Mutta ei tullut lähdettyä, jämähdin tänne. Aloin funtsaamaan, että kyl täs elää tälläviisteekin ihan hyvin. Olin päivätöissä laitosmiehenä vuoteen -89 asti. Ihan alkuun olin laitosapulainen, sitten apulämmittäjä vuoden vuorotöissä ollessani.

Joutjärvi kertoo tykänneensä työstään höyryvoimalaitoksella.
 - Kun osasi työnsä, ei tarvinnut olla kenenkään hiillostettavana. Tehtiin jatkuvaa laitteiden huoltotyötä ympäri höyryvoimaa. Aamuseitsemältä oli työnjako, jossa lähetettiin töihin pareittain. Yksin ei työskennelty koskaan.

Vian ammattimiehet tunnistivat äänestä. Tehtaan lähellä liikkunutkin huomaa, kun varoventtiileitä ponnistetaan. Sillä varmistetaan, ettei laite pääsisi rikkoontumaan.
- Kävihän sitäkin, että meni rikki, muttei onneksi syntynyt vaarallisia tilanteita.

Tapani Joutjärvi oli Voikkaan tehdaspalokunnassakin. Isän malli hänet sinne veti - ja työkaveri Aitalan Santtu. Isä oli ollut palokunnassa jo 40-luvulla, ja kun hän lähti palopaikalle, poika polki pyörällä perässä, jos tulipalo oli lähellä.
- Palokunta jäi, kun jouduin onnettomuuteen. Kolaria edeltävänä päivänä ajoin Sikomäen pieniä teitä paloautolla ja harjoittelin tulipalojen varalta. Jokainenhan osaa autoa ajaa, mutta paloauton hienouksia ei tunne ennen kuin ajaa itse. Viidentoista vuoden palokuntaharrastus päättyi elokuun viimeisenä päivänä -89.

Trukin ajo osoittautui kiinnostavaksi

Vuonna -89 työnteko loppui kuin leikaten. Tapani oli menossa Multamäen kohdalla lintumetsälle ja kertoo saaneensa häkämyrkytyksen. Vakuutusyhtiö puolestaan sanoo auton vauhdin olleen liian kova.
- Heräsin puusta. Olin kiinni autossa ennen kuin palokunta irroitti minut. Vietin seuraavat 99 päivää sairaalassa. Jalka, perna, ohutsuoli, muisti, Joutjärvi luettelee kolarin vaurioita. Hän kertoo, että muistissa on aukkoja onnettomuutta edeltäneiltäkin vuosilta.

Sairauslomasta tuli häkellyttävän pitkä, 8 vuotta 2 kuukautta. Välillä Joutjärvi oli pari kuukautta päävarastossa työharjoittelussa, mutta ei siitä jalan takia oikein tullut mitään. Useiden luunsiirtoleikkausten jälkeen hän oli toisen kerran PK18:lla tekemässä sen verran töitä kuin pystyi.

Onnettomuuden tapahtuessa Tapanin poika oli puolivuotias. Sairauslomansa aikana hän ei paljon pystynyt pojan kanssa touhuamaan. Kaksi vuotta ja yhdeksän kuukautta siitä meni keppien kanssa.
- Sitten kun pääsinm kepeistä eroon me ajeltiin pojan kanssa autolla, tehtiin toisinaan 500 kilometrin päivälenkkejä, kun vaimoni Auli oli töissä. Kotonakaan en pystynyt tekemään juuri mitään. Auli sitten hommasi laitteet, joilla pystyin tekemään taulujen kehyksiä. Äitini näyttelyyn 90-luvun alussa tein 45 taulun raamit.

Lopulta löytyi työ, jota leikellyn jalan kanssa pystyi tekemään: Tapani pääsi trukinkuljettajaksi  Voikkaan paperivarastolle. Sitä hän teki kymmenen vuotta.
- Eihän trukin ajo vaikeaa ollut, mutta sopeutuminen työelämään kahdeksan vuoden jälkeen oli.

Maallikon korviin trukin käyttö ei kyllä kuulosta helpolta vaan vaatii järkeilyä ja ajotaitoa.
- Jos osaa tehdä homman, auton lastaaminen vie 20 minuuttia. Jos ei osaa, sitä tekee monta tuntia ja särkee paperirullia samalla. Täytyy laskea autoon tulevien rullien painot ja tasapainottaa lasti. Puoli vuotta minulla meni ennen kuin naksahti päässä: tämähän onkin minun homma! Opin tykkäämään jopa vuorotyöstä.

Töitä sai tehdä olan takaa. Yövuorossa saatettiin lastata paperia kahdeksan junavaunullista.
- Osaan vaunuista mahtui 64 tonnia, osaan 25 tonnia. Me tehtiin hirveän hyödyllistä työtä yhtiölle. Höyryllä ollessani palkasta meni 39,5 % veroa. Kun palasin kahdeksan sairaslomavuoden jälkeen töihin, sain 60 000 markkaa enemmän vuodessa, ja vero oli tippunut 32 prosenttiin. Loppuvuosina saimme tuotantopalkkioitakin. Joulun alla tullutta summaa sanottiin kinkkurahaksi, se oli muistaakseni noin viikon palkan suuruinen. Mutta tuotantopalkkiosta meni veroa 50 prosenttia.

Tapani Joutjärvi oli trukkikuskina Voikkaan tehtaan lopettamiseen asti. Lakkautuksesta hän kuuli yllättävältä taholta, tehtaanlääkäriltä. Lääkärikäynnillä Tapani sai ehdotuksen, että hänelle kannattaisi hakea eläkettä, sillä tehdas lopetetaan. Eläkepäätös tuli, asiat ovat nyt mallillaan.