tiistai 30. elokuuta 2016

Jukka Stenberg ja vuorotyön vuosikymmenet


Jukka Stenberg jätti aikoinaan koulun kesken Kymiyhtiön vuoksi, koki Voikkaan tehtaan sulkemisen ja teki vielä vuosia töitä Kaukaalla - hän on siis todellinen yhtiöläinen. Neljä vuosikymmentä vierähti koneen äärellä vuorotöissä. Nyt eläkkeellä Stenberg ehtii kertailla tehdastyön muutoksia omallakin kohdalla. Tätä miestä pitäisi kyllä mieluummin kuunnella kuin lukea tekstistä, niin väkevästi hän osaa maalailla tilanteet silmien eteen.

Koko Stenbergien perhe on vahvasti sidoksissa Kymiyhtiöön - UPM:ään. Jukka Stenbergin isä on ollut yhtiöllä töissä, kaksi veljeä Kymillä. Äiti työskenteli Koskelassa, mikä tarkoitti alkuun myös silkkaa kymiyhtiöläisyyttä. Ammattikeittäjä jaksoi laittaa isolle perheelle maukasta ruokaa vielä kotonakin.
- Ja tekee edelleen, kyl se ruokaa siellä vielä rollaattorin kanssa tekee, Jukka kehuu.

Lapsia Jukan lapsuudenperheessä on kuusi.
- Ja kaikki voi vielä hyvin. Huumoria sekaan: -55 miä, -56 Vesa, -57 Kari, -58 Hannu, -59 tuli telkkari, -60 Sirpa, -61 Tanja, Jukka virnuilee.

Television tulo mullisti tosiaan monen perheen elämän 60-luvun taitteessa. Jukkakin muistaa hyvin Peyton Placet ja Lahjomattomat. Kennedyn murha jäi mieleen - Jukka oli 8-vuotiaana television ääressä, kun lähetys keskeytettiin suru-uutisen takia.
- Meitä oli Väkkärässä paljon samanikäisiä. Kavereita piisasi, ja harrastuksia. Sotaleikkiähän pojat leikki silloin pienenä kaiket päivät, oli pyssyt ja vyöt, intiaanit ja valkoiset.

Kahdeksanvuotiaana Jukka rupesi pelaamaan jalkapalloa, ja se vei mennessään niin että syömisetkin jäivät väliin. Seura oli Kumu-Peikot, jonka junioritoiminta oli maankuulua. Kymmenvuotiaana Jukka pelasi jo nappuloiden SM-tason kilpailuissa, ja pelaaminen jatkui 17-vuotiaaksi asti.
- Sitten tuli muut kotkotukset. Ja tietysti työt, armeijat ynnä muut. Vanhoilla päivillä aloin uudestaan pelata. Olin jo pitkän matkaa yli kolmenkymmenen, kun perustettiin Hurlumhei Kuusankoskelle. Nimi on hassu, mutta joukkue pelasi nelosdivisioonassa kärkikahinoissa. Sitten pääsin vielä voikkaalaisseura Pallo-Peikkoihin, joka pelasi sarjaa ylempänä. Se oli ammattimaista touhua, Mikkelistä tuli valmentaja, harjoittelu oli jokapäiväistä. Se oli vanhalle miehelle aika kovaa, minähän olin jo 34-vuotias. Kovaa mut kivaa, Jukka selittää.

Jukka Stenberg, edessä oikealla, valmensi Kumun junioreita.
Oma pelaaminen jäi, kun sitä ikääkin kuulemma jo oli, ja kuusaalaisessa jalkapallossa tapahtui ikäviä käänteitä. Jalkapallon seuraaminen on kuitenkin edelleen tärkeää - pelejä Jukka katsoo niin kentän laidalla kuin televisiostakin.
- Onhan se verissä.

Tähteen koulussa Jukka kävi kansakoulunsa ja pääsi sen jälkeen oppikouluun. Hän jätti keskikoulun kesken viidennellä luokalla ja lähti Voikkaan paperitehtaalle.
- Sehän kuulostaa kauhealta, mutta en ole katunut päivääkään. Tehtaalle pääsi, tiedostettiin että siellä tienaa ja leipä on pitkä. Työhönottajana oli Pakkasen Lauri, sukua, sehän järjesti Jukka-pojan töihin 17-vuotiaana.

Prässipoikana niska kenossa

Koska 17-vuotias ei saanut tehdä vuorotöitä, Jukka otettiin ns. sisääntuloammattiin, putsariksi.
- Pestiin seisokissa koneita lipeällä - kauheita hommia. Revittiin vanhoja vilttejä ja vietiin kuivumaan vilttivintille. Mutta kun täytin 18, pääsin heti vuorotöihin paperikone 5:lle prässipojaksi. Se oli hierarkian alin tehtävä paperikoneella. PK2 oli sisaruskone, sielläkin olin rässipoikana. PK17 seinän takana ja sisaruskoneensa PK16 - sinne rässipojaksi. Siihen aikaan oli pumpulivilttejä, joilla varmistettiin paperin jatkuvuus puristinosalta. Rässipoika vahti koko löysin ajan, että huopa pysyi linjassa. Jos et ollut paikalla, huopa läks.

Nykyään paperikoneessa on automaattiohjaus, joka oikaisee, kun viira menee vinoon. Ennen se oli käsipeliä. Jukka näyttää, miten työntekijän yläpuolella kulkevaa viiraa seurattiin niska kenossa ja oikaisiin tarvittaessa. Kauhisteluun työasennosta hän naurahtaa:
- Silloin oltiin nuoria. Kunhan rahaa tuli, niskasta ei ollut niin väliä. Ei ollut valvomoa, puupenkillä kuumassa istuttiin, pääasiassa kongilla mutta paljon myös ratilla, jolla huopa oikaistiin. Kahdeksan tuntia sitä hommaa, eväätkin syötiin siinä. Vain uusilla koneilla, 18 ja 11, oli valvomot, koska silloin laki jo puuttui asiaan uusia koneita rakennettaessa.

Mutta täytyihän vahtimisessa tauot olla, lakisääteiset?
- Ei siinä mitään taukoja ollut, mitäs taukoja siinä voi olla? Tuotannon piti jatkua koko ajan, ja jos ei prässipoika veivannut rattia, tuotanto ei jatkunut. Jos huopa meni rikki ja kasaan, se oli monen tunnin remontti. Huovalla ei tee enää mitään, sitten purat teloja ja vaihdat uutta huopaa. Siihen aikaan tuli patruuna paikalle. Mustatakkiin patruuna tulee viereen: "Jos tämä peli jatkuu, se on lopputili." Se oli kovaa peliä siihen aikaan, oltiin kato herran nuhteessa kaikki.

Jukalle ei koskaan käynyt viiran vahtimisessa pahemmin, mutta muille saattoi käydä vuosien varrella. Sanaristikot ja lukemiset oli kaikki kielletty, mutta joku teki.
- Mustatakkisen patruunan kengät ilmestyy sanaristikon taa. Ja perään konttoriin, ovet kiinni, ja huutaa noin läheltä, Jukka näyttää kymmentä senttiä kasvoista.

Patruunoilla Stenberg tarkoittaa tehtaan johtajia. Huutajien nimiä hän ei halua mainita, hienojen johtajien nimiä sen sijaan mielellään: Anders Lund, Pekka Holm sitten myöhemmin.

Joskus nukutti armottomasti, mutta nukahtaa ei saanut. Jos nukahti, säntäsi jo tavallinenkin insinööri paikalle.
-  Varoitukset oli siihen aikaan herkässä. Jos toistuvasti herätettiin nukkumasta, tuli varoitus. Kesäisin oli kuuma, hiki valui, istuit kahdeksan tuntia. Me keksittiin panna ilmaletkuja puhaltamaan raikkaampaa ilmaa työtilaan; naruilla kiinni, että se puhaltaa koko ajan. Jos jäi siitä kiinni, ei hyvä seurannut. Sehän oli kamalaa energian tuhlausta, joku sähköhän sen ilmankin tuotti.

Jukka selittää ilman luvatonta haltuunottoa.
- Moni asia paperikoneella perustuu instrumentti-ilmoihin. Jos sieltä ilma loppuu, koneella lakkaa toiminnat. Monta kertaa ilma loppui luonnostaan, koska koneet risasivat, paperi meni poikki ja sellaista. Silloin jouduttiin aina käyttämään ilmapillejä, ja silloin sai käyttää ilmaa täysillä. Mutta se oli hyväksyttyä tuotannon eteen tehtyä työtä. Se ei ollut hyväksyttyä, jos viilensi itseään.

Silloinkin oli luottamusmiehet ja työsuojeluvaltuutetut, mutta he eivät aina voineet vaikuttaa.
- Samanlaisia työntekijöitähän nekin oli, herran nuhteessa heidänkin piti elää. Ei hekään voineet suositella tuhlausta, ilmaa kaverille että hän pysyisi virkeämpänä. Myöhemmin asiat korjaantuivat. Meillä oli vuosikymmeniä ilmastoidut valvomot, saniteettitilat, sosiaalitilat. Keiteltiin ruokia, paistettiin pannaria, niin ne ajat muuttui. Ja ilma saatiin niin viileäksi kun haluttiin. Aijai, ergonomiset tuolit, valvomossa oltiin.

Hierarkiassa ylöspäin askel kerrallaan 

Niin ne vuodet vieri, kunnes tuli armeija vuonna -75. Armeijan käytyään Jukka Stenberg palasi Voikkaan tehtaalle, nyt pahvikone PK 14:lle. Kone teki käärepakkapahvia, johon käärittiin paperirullia.
- Toiminnaltaan se oli kuin paperikone mutta teki oksamassasta sähköistä pahvia. Vieraat välillä meni polvilleen, kun erehtyivät silittämään sitä. Valmistuva pahvi oli niin kuivaa, ja alla oli rautalattia. Kyllähän nää veijarit koneella tiesi sen mutteivät varoittaneet. Joku rouvakin kun erehtyi käden laittamaan pahville, niin sähinä kävi ja tukka oli pystyssä, Jukka virnistelee. - Kato siihen aikaan oli vielä koiruutta, oltiin kurettomia. Jos tätillä nyt vähän tukka pöllähti niin mitäs toi. Ja sit pilarin taa nauramaan. Mutta jotain huumoria piti olla, ei muuten jaksanut. Jokainen tiesi kuitenkin, ettei se staattinen sähkö tapa.

Pahvikone meni hitaasti, 28 metriä minuutissa - nykyiset paperikoneet ajavat 1700 metriä minuutissa. Koneella tarvittiin ihmistyötä.
- Sekin risasi kuten paperikoneet. Tampuuri kun valmistui, me vaihdettiin se uuteen. Vanha taljoilla ylös kahden miehen käsivoimin. Kun se toinen oli vähän lusmuilija, niin mie kun jätin kerran vetämättä, ei tapahtunutkaan mitään, Jukka nauraa kihertää. - Nää on ja niit hienoi muistoi.

Stenbergin mielestä ajat alkoivat selvästi parantua hänen armeijasta paluunsa jälkeen. Työnantajatkin alkoivat oivaltaa, että mitä tyytyväisempi työntekijä, sitä parempi tulos.

Sitten Jukka pääsi vähän paremmalle vakanssille PK17:lle ja 16:lle.
- Ja viimenää näille uusille koneille PK18:lle ja 11:lle, aina paremmille vakansseille. Ne teki sitä tuotetta, joka myi maailmalla, päällystettyä aikakauslehtipaperia. Muuthan teki sanomalehtipaperia ja bingolappupaperia, mistä ei tänä päivänä tienaisi mitään. PK18 kiillotti tekemänsä paperin, ja siitä tuli painopaperia, jolla pystyi esittelemään maailman kaunottaria ja huulipunia. PK11 teki samanlaista tuotetta, mutta sitä ei kalanteroitu muuta kuin vähän koneella pehmoisesti - se tuote oli mattapintainen. Sitä oli parempi lukea, kun ei kiillä liikaa. Eihän joku Vogue saa kiiltää liian paljon.

Koneen vaihtuessa Stenbergin vakanssikin aina vaihtui. Hän yleni paperimiehen tapaan ja oli viimein ylinnä, paperikoneen hoitajana. Entä voikkaalaisten maine kovina rassaajina.
- Meinaat työtaisteluja. Niillä työtaisteluilla saatiin erittäin paljon aikaan. Esimerkiksi jos joutui tekemään töitä, jotka ei kuuluneet omaan toimialaan tai ylitöitä, kaikista saatiin järkevä korvaus. Mutta joku tolkkuhan siinäkin piti olla, tuppasi menemään vähän yli. Kun tuli jotain uutta ja vaadittiin sen takia korvausta, niin työnantaja alkoi jo sanoa, että tämähän helpottaa teidän työtä, ei tästä tule rahaa.

Jukka on listannut työhistoriaansa.
- Seitsemällä paperikoneella työskentelin Voikkaalla urani aikana. Työurastani tein 41 vuotta vuorotyötä. Minä sopeuduin siihen hyvin. Yölöysissä juotiin kahvia, syötiin lihapiirakoita - ei se niin terveellistä se touhu ollut. Ruokatunteja ei ollut, vaan asiat piti hoitaa silloin kun kone toimi hyvin. Siehän näet valvomon näytöiltä, että kaikki on hyvin, trendit on ok, pinnat samoin, silloin pannari paistoon! Voi jutella kaksikin tuntia työkavereiden kanssa, välillä käy vilkaisemassa ruutua. Ja hälytyksiä tulee, jos tulee vika. Tämä kaikki mahdollisti sen, että jaksoi.

Päivärytmi muotoutuu omanlaisekseen vuorotyössä ollessa.
- Kuudelta töihin, kahdelta kotiin. Käyt kaupassa, toki sinun on mentävä hyvissä ajoin nukkumaan jaksaaksesi taas aamulla. Se on aamulöysin tarina, ei siinä kauppareissun lisäksi paljon kerkiä - joku golffari voi käydä kentällä. Iltavuoro on melkein vielä kauheampi. Käyt aamulla kaupassa ja syöt, lähdet töihin, kymmeneltä pääset ja menet nukkumaan. Sitten yövuoro. Ennen töihin menoa oli nukuttava jostain kuudesta kahdeksaan yhdeksään, se auttoi paljon jaksamiseen. Aamulla kuuden jälkeen nukkumaan, ja mitä vanhemmaksi tuli, sitä vähemmän nukkui yövuoron jälkeen. Nuorena poikana vedettiin iltapäivään neljään, vanhemmiten alkoi olla 11:ltä hereillä, jopa kymmeneltä. Sitten oli olevinaan enemmän aikaa.

Vapaapäivät Jukka Stenberg vietti harrastuksensa parissa, kalassa. Hän on kalastanut kaiken ikäänsä.
- Joka puolella. Inarinjärvi on koluttu, Pohjois-Norjan tunturijärvet samoin, Saimaat ja lähijärvet uisteltu. Mulla on vene nytkin trailerin päällä aina lähtövalmiina. Talvella pilkitään, kilpaakin kaverien kanssa. Pilkkikilpailut on sosiaalisia tapahtumia, siellä näet vuosi vuodelta samoja tyyppejä. Mutta ei siihen leipäänny, sen takaa kilpailuvietti. Hupikalastuksessa taas rentoutuu. Sulla on kahen litran airamipullo, juot kahvia, sulla ei ole kiire, voit rauhottua, Jukka maalailee.

Kuusi vuotta Kaukaalla

Stenberg kertoo, ettei edes aavistanut Voikkaan tehtaalle niin rajua kohtaloa kuin sitten toteutui. Oli tehty isot säästösuunnitelmat, jotka työntekijät hyväksyivät.
- Mutta sitten tuli se surullinen naistenpäivä vuonna 2006.  Äitini syntymäpäivä. Olin just ajamassa äitille, niin korvaan iski radiosta uutinen. Olin vapailla enkä kuullut asiasta työpaikan kautta niin kuin ne, jotka oli töissä ja sai tietää, että nyt Ovaska - UPM:n hienopaperin suurin johtaja - tulee seuratalolle pitämään jonkun infon. Siellä hän oli melkein heti alkuun kertonut, että tehdas suljetaan. Minä menin äitini syntymäpäiville. Kylhän tunnelma oli apaattiin, tyrmistys oli valtava, ei siinä vaiheessa kyynelii vuodateltu, päiviteltiin vaan. Shokkihan tulee myöhemmin, ja tunnelataukset purkautuu vasta kun tajuaa kokonaisuuden.
 
Jukkaa ei huolestuttanut alasajo-uutisen jälkeen toimeentulo. Hän tiesi saavansa pitkään ansiosidonnaista, ja kovaa palkkaa saavalle päiväraha oli hyvä, koska lasten takia hän sai sen vielä korotettuna.
- Moni ei saanut työelämässä niin hyvää palkkaa kuin minä päivärahaa. Mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan. Vaimohan oli töissä, Kelassa. Murheellista oli niillä pariskunnilla, joista kumpikin oli yhtiöllä ja joutuivat myymään asuntojaan.

Stenberg on kalastanut koko ikänsä.
Tässä vaiheessa Jukka kävi elvytystoimiin kuuluvan kuukauden mittaisen tietokonekurssin, jonka vaikeutta vanhalle miehelle hän vieläkin päivittelee.
- Hiki valuen sain sen läpi, hän naureskelee. - Sitten kuulin kalakavereilta, että minut oli valittu Kymille - olin hätäpäissäni hakenut sinne ja Kaukaalle. Kymille otettiin voikkaalaisia kesäksi, jotta saatiin ne 500 päivän ansiosidonnaisen vaatimat päivät täyteen. Sitten sainkin kirjeen, että minut oli valittu Kaukaalle, Kymi oli peruttu. Kato Kaipiin oli hommannut minut Kaukaalle, Kaipiin tiesi että siellä minun on paljon parempi kuin kesätöissä Kymillä.

Työt Lappeenrannassa alkoivat huhtikuussa 2007.
- Siellä sanottiinkin, että olit koneenhoitajana Voikkaalla mutta täällä ei nyt ole sellaista paikkaa. Sanoin että "ei se mitään, kun Jukka saa vaan olla töissä, että tulee täyteen ne vuodet, että Jukka saa lähtä pois".

Kuusi vuotta vierähti sitten Kaukaallakin. Lappeenrannassa oli monta tuttua insinööriä, entisiä työnjohtajia Voikkaalta.
- Ne otti minut hienosti vastaan. Mutta jos ei ole paikkoja, ei voi mitään. Aloitin sisääntulovakanssilla mutta etenin nopeasti. Välillä meni vain viikko, niin "panehan nimi tuohon" - seuraava vakanssi. Hyvin äkkiä olinkin jo paperikoneen varahoitajana. Kaikki tehtiin lain puitteissa, en voinut mennä syrjäyttämään Kaukaan omia poikia noin vaan.

Jukka Stenberg löysi asunnon tehtaan vierestä ja kävi siitä töissä viikot. Lyhyilläkin vapailla hän ajoi kotiin Kuusaalle.
- Vaimo oli täällä yksin, enhän minä nyt hyvänen aika voinut sinne jäädä, johan siitä olisi tullut sanomista, Jukka naureskelee ja kertoo että kiva oli aina tulla kotiin ja kelju lähteä pois.

Voikkaalta moni työkaveri lähti Kaukaalle, ja osa ajoi päivittäin Kuusaan ja Lappeenrannan väliä.
- Meiltäkin meni sinne 18 ihmistä siinä samassa rytäkässä. Kaipisen Jouko oli yhteinen työsuhdepäällikkö ja hommasi tietyt ihmiset Kaukaalle.

 Uransa varrella Jukka ei ole todellakaan katunut keskikoulun heittämistä kesken.
- Yhtiö on taannut aina hyvän toimeentulon. Mitäs muuta ihminen voi toivoa. Kuusankoski on ihan hieno paikka. Kaksi velipoikaa on ollut Kymillä ikänsä töissä, minä olin Voikkaalla, päästiin vertailemaan. Työ täytti elämästä ison osan.

Onkikilpailujen jälkimaininkeja haitarin ja Torsti Korjan seurassa
Kolmisen vuotta Jukka Stenberg on nyt ollut eläkkeellä.
- Olen kalastellut ja käynyt ympäri Suomea vaimon kanssa isoissa raveissa.

Jukka on musiikkiperheestä, Pedro Hietanenkin on serkku.
- Aikaisemmin olen soittanut yhtyeessä ja omaksi iloksi, tehtiin Siljanders-yhtyeen kanssa keikkaa toistakymmentä vuotta. Soiteltiin ihmisiä naimisiin ja ravintoloissakin. Aloitin haitarilla, isäukko opetti minua armeijaikäisenä soittamaan, Jukka Stenberg kertoo.

torstai 25. elokuuta 2016

Auli Joutjärvi mukana Kuusaan kauppojen muutoksissa

Auli Joutjärven elämäkerran - nykyisinhän jo kolmikymppisistäkin kirjoitetaan elämäkertoja - voisi otsikoida räväkämminkin, esim. Pahnoilta tiskin taa. Hänen lapsuutensa päivähoitoratkaisuineen on nimittäin kuin historiaromaaneista. Nyt Auli nauttii työstään voikkaalaisessa elintarvikemyymälässä ja tietää mikä kulloinkin on trendikästä suuhunpantavaa. Uransa varrella hän on ehtinyt nähdä laajemminkin kuusankoskelaisen kauppahistorian keskeisiä vaiheita.

Auli syntyi Lieksassa Pielisjärven rannalla Lilja ja Alpo Mustosen perheeseen. Vanhemmat olivat kunnan töissä kunnes ne työt loppuivat. Parivuotiaan Aulin isä sai metsurintöitä Kymiyhtiöstä, äiti pääsi Kuusankosken kauppalan sikalanhoitajaksi. Sikalarakennus on edelleen entisen vanhainkodin vieressä - sikojen ja lehmien jälkeen korkeaa tiilitaloa on käytetty moneen muuhun toimintaan. Auli tunsi tilat hyvin.
- En ollut koskaan päivähoidossa vaan äidin kanssa töissä. Hoidin sikalassa porsaita, kannoin omalla pikku ämpärillä sioille ruokia, otin päiväunet pahnoilla. Siellä oli kauhean mukavaa, oli kilttejä emakoita joilla sain ratsastaa aidatulla pihamaalla. Semmonen ihmeellinen lapsuus, Auli nauraa.

Sikoja oli kuusikymmenluvulla parikymmentä. Lilja Mustonen porsitti niitä, jotta vanhainkodille saatiin lihaa. Yli jäänyt ruoka tuotiin taas vanhainkodilta sioille. Vuonna -68 sikojen pito lopetettiin, navetta jäi vielä toimimaan.
- Äiti sai kauppalan puutarhalta töitä, hän oli välillä myös vanhainkodilla auttamassa vanhusten hoitamisessa. Minä ehdin käydä ensimmäisen kouluvuoteni Keskustan koulua, mutta sitten Voikkaalta löytyi meille vanha mökki ja muutimme Mäkikylästä Mattilaan. Minä siirryin Mattilan kouluun.

Alpo Mustonen asui Kymiyhtiön-vuosinaan usein viikot metsäkämpillä metsätöissä ollessaan ja tuli viikonlopuiksi kotiin.
- Isä tuli usein traktorilla ja traktorilla lähti. Minä katsoin haikeana isän perään, Auli Joutjärvi muistaa. - Mutta äidin kanssahan oli turvallista, minulla oli hyvä lapsuus.

Mattilan koulustakin on hyvät muistot. Luokat oli yhdistetty ykkös-kakkos-, kolmos-nelos- ja vitos-kutos -ryhmiksi.
- Ihana koulu, siellä me pihalla käpylehmillä leikittiin ja urheilukentällä pelattiin, isoissa kiikuissa keinuttiin. Keittäjä laittoi meille ruokaa, ulkovessat oli, Auli kertoo.

Koulujärjestelmää ruvettiin purkamaan 60-luvun lopulla, ja Mattilan koulun oppilaat siirtyivät Voikkaan keskustan kouluun, Auli viidennelle luokalle.
- Hain oppikouluun ja kävin oppikoulua Hirvelässä vuoden, kun se muuttuikin peruskoulun yläasteeksi. Murrosvaihe meni luontevasti - luokat olivat kyllä suuria mutta lapsestahan on mukavaa kun on paljon kavereita. Yläasteen jälkeen kävin Voikkaan lukion ja pääsin ylioppilaaksi vuonna -80.

Isoissa kaupoissa ja pienessä

Auli Mustonen oli jo kouluaikoina 16-17-vuotiaana kesätöissä Kouvolan Sokoksessa. Ensimmäisenä kesänä hän myi jäätelöä, pehmiskoneella tehtyä jätskiä Sokoksen alakerran elintarvikeosaston ulkopuolella. Samassa pisteessä myytiin myös kukkia ja kukkapurkkeja. Pistettä hoiti Terttu Kinnunen.
- Seuraavana kesänä lomitin Terttua, tein kaikki hommat kuukauden ajan, samoin sitä seuraavana kesänä. Ylioppilaskesänä olin Kouvolan ja Kuusaan Centrumeissa lomittajana. Kuusaalla olin leipäosastolla Hasun Riitan kanssa töissä. Leipää tuli Hokkiselta, Peltolalta, Korian leipomolta, Tervolinilta, varmaan Fazeriltakin... Hokkisen leipä oli siihen aikaan kova sana asiakkaiden mielestä.

Auli Joutjärven mielestä S-ryhmän Ympäristö ja E-liikkeen Centrum eivät juuri työnantajina eronneet toisistaan.
- Silloin liikkeillä oli väljempää kuin nykyisin, kun ylhäältä annetaan määräykset myymälöihin.

Ylioppilaskesänsä jälkeen Auli lähti Joutsenon opistoon opiskelemaan taideaineita. Sen jälkeen hän kävi tekstauskurssin, jossa opittiin mm. tekemään mainoksia. Sitten hän pääsi osa-aikaiseksi myyjäksi Jatan Valintaan Pilkanmaan Kyttärinmäelle. Omistajan lisäksi kaupassa oli kaksi myyjää. Siihen aikaan Pilkanmaassa oli useampi ruokakauppa, mm. Kippari ja Kymenmaan toimintaa. Isoja liikkeitä ei siihen aikaan ollut, joten asioitiin pikkukaupoissa.
- Jatan Valinnassa oli lihatiski, maitokaappi, työmiehille jätkän lenkki ja lauantaimakkara. Makkarat siivutettiin koneella, punnittiin vanhan ajan vaa'alla. 70-luvun alun hittituotteita olivat HK:n lenkki ja ranskanpulla. Maidot oli jo tölkeissä ja jauhot pusseissa kuten nykyään. Liike oli auki viiteen, kun nykyisin ollaan yhdeksään. Lauantaina suljettiin klo 13.

Lähikaupassa tutustui asiakkaisiin, ja paikalliset tulivat sinne usein vain turisemaan, eivät ostamaan. Auli oli Jatan valinnassa toista vuotta.
- Sitten alettiin puhua, että Kuusaalle tulee City-kulma, elintarvikeliike Osuuspankin taloon. Paikalla oli ollut Tukon liike Halpis. Tuko lopetti sen ja perusti City-kulman, jota eräs pariskunta alkoi pitää.
- Hain sinne tekstaajaksi, ja siellähän oli oikein psykologiset testit. Pääsin sinne kuukausipalkkalaiseksi tekstaajaksi, mutta olin välillä myyjänäkin, tuurasin ruokatuntia pitäviä.  Kaupan ulkopuolella oli isot mainostaulut, ja niihin tekstattiin paperille tarjoukset - "Tänään nauta-sikaa!". Tarjouksissa oli tavallisesti jauhelihaa, kahvia, voita, leipää - mitä ihmiset tarvitsi, sitä tarjottiin mainoksissa. Meillä mainostettiin myös isoissa ikkunoissa. Minulla oli oma mainoshuone, jossa mahtui tekemään tekstaukset. Joka tuotteen kohdalle A-neloslaput, pienemmille tuotteille pienemmät laput, minä tein ja vein paikoilleen, Auli muistaa tarkkaan.

Tarjouksilla oli myös vaikutusta.
- Tien toisella puolen oli S-ryhmän Koskikara, jolla oli omat asiakkaansa. Mutta kuitenkin he vähän valssasivat tien toiselta puolelta toiselle tarjouksia hakemaan. Kuusankosken Sanomissakin ilmoiteltiin. Kauppias hoiti sen. Henkilökuntaa talossa oli kauppiaspariskunnan lisäksi 8-9 ihmistä.

Kuukausipalkalle pääsy suoraan taloon tullessa 24-vuotiaana oli Aulin mielestä erikoista.
- Ja vielä tekstaajaksi ja somistajaksi, tuntipalkkalaisiksihan siihen aikaan yleensä otettiin. Työajat oli säännölliset ja palkka oli hyvä, se oli mahtavaa.

"Kaupanteko on ihanaa"

Auli oli City-kulmassa töissä seitsemän vuotta.  Sitten hän tapasi tulevan miehensä vuonna -87.
- Seurusteltiin, mentiin naimisiin ja -89 syntyi vanhin poika. Olin edelleen City-kulmassa töissä mutta äitiyslomalla. Mutta 90-luvun alussa tuli tieto liikkeen lopettamisesta. Ympärillä oli liikaa kilpailijoita. Äitiyslomalta palattuani oli pian uuden työn etsiminen edessä. Kävin kysymässä Woikantorilta Paalasen Helleviltä, tarvisiko hän työntekijää. Tavattiin, ja Hellevi sanoi että tu töihin, Auli naurahtaa mutkatonta työhönottoa.

Keväästä 1990 Auli Joutjärvi on ollut nykyisessä työpaikassaan Woikantorilla. Ensin hän oli kassalla useamman vuoden. Siihen aikaan liikkeissä oli osastonhoitajat. Leipäosaston hoitaja huolehti myös juustoista. Oli lihaosaston hoitaja, maito-osaston hoitaja, kuivatarvikeosaston hoitaja.
- Leipäosaston kaksi henkilöä lähtivät kumpikin pois, ja Hellevi kysyi minua hoitamaan leipäosastoa - minähän olin ollut leipäosastolla jo City-kulmassakin. Ehkä kymmenen vuotta sitten leipäosaston hommat muuttuivat, ja siirryin kassalle töihin.

Osaston hoitaja kantoi monenlaista vastuuta tilauksista, esillepanosta, kampanjoista. Työ oli vaativaa.
- Stressaavaakin. Kassalla ollessa saa vaan nauttia ihmisten kanssa olemisesta. Siinäkin pitää olla tarkka, kun käsitellään toisten rahoja. Tekniikka on helpottanut niitä töitä samoin kuin tilauksia, varastointia - tietokoneiden ansiosta ei tarvita enää entistä määrää käsityötä. Mainoksetkin tulee suoraan Keskolta, me vain tulostetaan ne. Woikantorille mennessäni mainoksia tekivät vielä myyjät sen mukaan mitä kukin pystyi. Nyt se työ on loppunut.

Auli Joutjärvi kuvailee, miten tietotekniikka auttaa tuotteiden tilaamisessa. Kun kassakoneeseen lyödään leivistä viimeisiä, kone  ilmoittaa, että on tilattava lisää. Kuivatarvikkeista kone ei enää ilmoittele vaan tilaa itse tuotteita lisää.

Kaupanteko on Joutjärven mielestä ihanaa.
- Ihmisten kanssa on mukava asioida. Voikkaalaisten lisäksi meillä käy väkeä Jaalasta ja Valkealasta - niissä ei ole K-kauppaa. Pilkanmaasta käy, myös Kuusaalta nyt kun TS on lopettanut, ihmiset on jo reagoineet siihen. Meiltä haetaan tuotteita, joita ei vaikka S-ryhmältä saa. Ja meillä on hyvä kalatiski ja lihatiski josta saa irtolihaa - se on harvinaista. Meillä on palvelua, jos asiakas tarvii jotain, me etsitään tavara ja tilataan se asiakkaalle, Auli luettelee työpaikkansa plussia.

Keskusliike ei sanele yksittäisen myymälän tekemisiä, Auli kertoo.
- Esimerkiksi monille tärkeitä luomu- tai vege-tuotteita on mahdollisuus myydä. Ihmiset hakee nyhtökauraa, se on uusi mielenkiintoinen tuote, korvaa lihan.

Myyjän on pidettävä tietonsa ajan tasalla, kun uutuuksia vyöryy sekä tuotteisiin että tekniikkaan. Auli Joutjärvi ostaa välillä uutuustuotteita kotiin kokeiltavaksi, kyselee työkavereilta kokemuksia.
- Meidän kaupassa on tosi hyvä henki työkavereiden kesken, tietoja ja taitoja vaihdetaan. K-kaupoilla on myös netissä omaa koulutusta, jota on suoritettu vuosittain. Viime vuonna ei kyllä sitä tehty. Kauppias tietää, että uudet työntekijät tarvitsevat paljon koulutusta, vanhoilla on itselläkin paljon tietoa.

Fetakolmioita evääksi töihin

Työyhteisö saa Aulilta täyden tunnustuksen.
- Kauppias on ihana - Hellevin tytär jatkaa äitinsä jäljissä. Työkavereiden kesken asiat sujuu: työvuoroja vaihdetaan jos on tarvis, toisille voi kertoa vaikka sydänsurunsa.

Auli Joutjärvi analysoi kokeneen työntekijän osaamista.
- Me haemme tietoa itsekin, koska se kiinnostaa, ja meidän elämäntilanteessa tiedon hankkimiseen on aikaa. Meillä vanhemmilla se osaaminen on varmuutta, tietoa tavaroista, kykyä olla ihmisten kanssa. Täytyy olla utelias tuotteiden suhteen, päivittää itseään kaiken aikaa. Työkavereiden kanssa jutellaan uusista tuoteryhmistä, mitä ne sisältävät, kenelle niitä voi  mainostaa. Se edellyttää asiakkaiden tuntemista, ja Voikkaan kokoisessa yhteisössä heidät oppiikin tuntemaan.

Woikantorin asiakaskunta vaihtuu päivän rytmin mukaan. Aamusta käy paljon eläkeläisiä, jotka heräävät aikaisin. Päivällä käy paljon ruokatuntilaisia, miehiä hakemassa evästä. Ja nykyisin aamullakin käy töihin menijöitä hakemassa evääksi vaikkapa salaattiannoksen tai juuri paistettuja leipiä, piirakoita tai fetakolmioita. Iltapäivällä töistä palaavat hakevat päivittäisen tankkauksensa tarvikkeet. Vieressä sijaitseva Sale ei verota Woikantorin väkeä.

Kaupassakäynti on vuosikymmenten varrella muuttunut. Kaupat ovat auki pitkään päivittäin. Kerran viikossa "kauppapäivänään" asioivat ovat vähentyneet, nuoremmat käyvät joka päivä.
- Sunnuntaisinkin käy yllättävän paljon väkeä varsinkin kesäaikaan näin mökkialueiden keskellä sijaitsevassa kaupassa. Mökkiläisiä riittää joka tunnille.

Aulin vapaa-ajan vietto on tuiki tuttua kelle tahansa perheenemännälle. Kodin ja perheen hoitoa, lenkkeilyä, lukemista. Hän hoitaa myös vanhempiensa asioita - Alpo ja Lilja asuvat edelleen Mattilassa ja voivat hyvin, Auli iloitsee.
- Anopin eläessä autoin paljon häntä, hän muutti meidän naapuriin asumaan siksi, kun meillä oli niin hyvät välit. Saaran viime vuonna ilmestyneet muistelmat "Valvojana naisten erityistyöleirillä" aiheutti kohun, Auli Joutjärvi kuvailee Saara Tuukkasen kertomasta syntynyttä keskustelua.

Viime vuosinaan Aulin anoppi nimittäin alkoi kertoa sodanaikaisista kokemuksistaan, joita virallinen historiantutkimus ei tunnusta ja tunnista. Hänen poikansa kokosi ne kirjaksi. Jäämme maallikkoina ihmettelemään, miksi joku keksisi elämänsä viime metreillä itselleen niin erikoisen menneisyyden ihan omasta päästään, ja miksi tavallisen ihmisen tarinaan suhtaudutaan epäillen ja "merkkihenkilöiden" päiväkirjamerkintöihin itsestäänselvyyksinä.

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Jorma Kuusenoksa huolehti toisten turvallisuudesta

Jorma Kuusenoksa on nähnyt työuransa aikana työmaiden vaaranpaikat. Kuusenoksa oli Kymiyhtiössä - tai UPM:ssä - töissä 39 vuotta. Hän  sanoo tulleensa yhtiölle vaimonsa Pipsan perässä. Tuotannon puolella tuli tutuksi moni työkohde, joten siirtyminen työsuojelun puolelle oli varmaan luontevaa. Jorma pääsi töihin armeijan jälkeen, kun Kuusaanniemeä rakennettiin.
- Työhönotossa sanottiin, että odota kolme kuukautta, niin pääset. Tosin ensin meni vuosi rakennustöissä ennen kuin siirryin varsinaisesti yhtiölle. Sellutehdashan oli jo valmiina, Jorma täsmentää.

Jorma tuli taloon vuonna -71, ja seuraavana vuonna yhtiö täytti sata vuotta.
- Valtavan isot juhlat pidettiin Voikkaalla, siellä oli vieraita Urho Kekkosta myöten. Junalla vietiin tästä Voikkaalle - Kymin asemalta Harjuun ja sieltä Voikkaalle, Jorma kertoo ja muistelee juhlien aikaisia lakkoja.

Kuusenoksa ei tullut töihin sitä perinteistä tietä Kymin ammattikoulun kautta, hän on Kouvolan lyseon kasvatteja.
- Tosin ruotsin ehdot jäi suorittamatta, niin keskikoulutodistusta ei ole vieläkään. Mutta ei se ole haitannut, hän nauraa.

Ennen armeijaan lähtöään Jorma kerkisi olla töissä paikallisessa Osuuskaupassa Kymenmaassa päävarastolla, maatalousvarastolla.
- Se oli jakeluvarasto, piti hakea tavaraa maakunnasta ja viedä apulantaa tiloille. Silloin oli säkit miesten kokoisia, vehnäsäkki painoi sata kiloa, apulantasäkki 50 kiloa. Siinä tämä selkäkin kului ennen aikojaan. Nykyisin säkit on on pienennetty ergonomisista syistä.

Vaimo Pipsa oli löytynyt Manskin lipan alta. Ja hänen tapaansa Jormakin päätyi arkkisaliin lastintekijäksi.
- Siellä oli arkkileikkureita, joilla paperi leikataan rullasta arkeiksi. Niissä oli rullatelineet, jotka kääntyivät ympäri - toista puolta tehtiin uutta lastia, toista puolta leikattiin. Kuorittiin rullista kääreet päältä, lajiteltiin hylyt ja hylsät. Hylkyä tuli jonkun verran, kun jouduttiin tappamaan sitä pois. Jokaisella oli itse tehty lusa, koivupuinen työkalu. Rullan lopussa oli paperia, joka ei kelvannut, joten rullaan tehtiin pieni viilto, siitä työnnettiin lusalla että sai hylkypaperin pois, joku paksunkin kerroksen kerralla.

Jorma joutuu taivuttamaan maallikolle rautalangasta, mikä ero on arkkisalin rullalla ja siihen tarvittavalla lusalla ja toisaalta niillä välineillä, joilla iso paperirulla koneella leikataan.
- Siinä toiset käyttää ihan mattoveistäkin, kun otetaan vain ohut kerros pois. Lusalla pystyy ottamaan puolen sentin siivuja kerralla. Sitä käytetään vieläkin jossain määrin, vaikka tuli giljotiinitkin, jotka leikkasi rullan lopun pois, Jorma selvittää. - Kaikki Suomen paperimiehet tietää, mitä tappaminen ja lusa tarkoittaa.

Vanhat leikkurit olivat epätarkkoja, Jorma kertoo.
- Kolmikymmenluvun koneissa paperin leveys saattoi heittää matkan varrella sentinkin. Siksi ne leikattiin giljotiinilla puhtaaksi, eli  arkkileikkurilla ylikokoisiksi ja giljotiinilla sivut siisteiksi. Tein muuten sitäkin hommaa jonkin aikaa.

Nuori innokas mies huomattiin työpaikassa, ja hän pääsi jo vajaan vuoden kuluttua arkkileikkurille apumieheksi.
- Vedettiin päätä väliin, laitettiin teriä - leikkaaja oli erikseen. Leikkurin perässä on monta rullaa, niistä tehdään nivaska, ja vedetään niiden pää vetotelan väliin. Se lähtee pyörimään. Ensin kone halkaisee rullan pituussuunnassa ja leikkaa sitten poikki määrämittaisiksi. Sitten se limittää paperin, joka menee sen jälkeen lavalle, josta se putoilee nättiin kasaan.

Nykyään paperia ei enää lajitella. Paperi on parempilaatuista, eikä siinä tule entistä määrää huonoa.
- Kun aloitin yhtiöllä, Voikkaalla ja Kuusaalla oli yhteensä 13 paperikonetta, nyt niitä on kaksi. Työntekijöitä oli 4500, nyt paljon alle tuhat. Automaatio on korvannut työntekijät. Mutta edelleen laatua tarkkaillaan - rullan päästä näkee, jos paperi menee pussilleen. Silloin se osa vaan hylätään. Huonoa laatua voi tulla, jos viirassa tai paperikoneen viltissä on vikaa. 9,5-metrinen radassa paperi saattaa myös kuivua eri tasoon. Huono paperi menee pulpperiin.

Apumiehen työt vaihtuivat pian, kun yksi kaveri siirtyi vuoromestariksi ja Jorma pääsi leikkaajaksi.
- Silloin olin sen urani huipulla. Urakkatyössä leikkaaja sai aina sata prosenttia, apumies ehkä 90%, lastintekijä määrätyn summan, tarkkailijat samoin.

Kopiolinjalta päällystyslaitokselle

Isojen arkkien homma alkoi vuosien jälkeen kyllästyttää, ja Jorma Kuusenoksa siirtyi kopiolinjoille.
- Niillä tehtiin kopiopaperia. Rulla leikataan pituussuunnassa kymmeneen palaan, 210-levyisiksi osiksi. Sieltä tulee valtavaa vauhtia tavaraa. Noutaja hakee valmiit 500 nippua, jotka kone on käärinyt ja pinkkaa ne, pistää laatikoihin, liimaa laatikot kiinni, lisää etiketit ja pinkkaa vielä lavoihin.

Tälläkin koneella tarvitaan ihmistä. Välillä tulee suttua, käärettä pitää lisätä ja laatikkoaihioita, joku valvoo ja kirjaa tietokoneelle tapahtumat.
- Taisin olla kymmenkunta vuotta kopiolinjoilla. Sitten arkkileikkureista puolet loppui, kun  rakennettiin uusi päällystyslaitos PK8:n perään, ja tuotantoa päätettiin siirtää enemmän päällystetylle paperille. Lopetettujen paikalle tuli nykyinen rullapakkauslinja ja uudestaanrullauskone. Toinen arkkisali jäi sinne, ja isojen arkkien leikkaamo on seinän takana.

Isojen arkkien leikkureita oli parhaimmillaan seitsemän, mutta isojen arkkien tuotanto lopetettiin ja siirryttiin pelkästään rullatavaraan.
- Se oli tuottavampaa, koska tarvittiin vähemmän työvoimaa. Mutta kun lama tuli, tehtaan johto huomasi ettei rullatavaraakaan mene kaupaksi. Nyt sinne on ostettu uusia isojen arkkien leikkureita. Taas leikataan arkkeja, koska esim. Venäjällä on paljon pieniä painolaitoksia, joilla ei ole rullapainokoneita, ne käyttävät arkkipapereita. Sellua tosin menee nyt niin hyvin kaupaksi, ettei siitä viitsittäisi tehdä paperia ollenkaan.

Rullapaperia käyttävät isot rotaatiokoneet, joilla tehdään aikakauslehtiä, sanomalehtiä - kaikkea  missä tuotetaan paljon pitkää sarjaa. Painokone itse katkoo rullaa sopivan mittaisiksi paloiksi. Kuusenoksa luettelee ympäri maailman maita, jonne tätä tuotetta on mennyt, ja niitä riittää.
- Kaikkialle, mutta Pohjoismaihin vähemmän, koska niillä on itselläkin paperituotantoa.

Työsuojeluvaltuutettu näki henkisen paineen kasvun

Kopiopaperilinjalta Kuusenoksa siirtyi töihin uudelle päällystyslaitokselle.
- Ehdin olla siinä vuoteen 2005, ja sitten porukka valitsi minut työsuojeluvaltuutetuksi. Olin päätoiminen työsuojeluvaltuutettu viisi täyttä vuotta pois jäämiseeni saakka. Työsuojeluvaltuutetulle kuuluu kaikki turvallisuuteen liittyvä. Hänelle porukka tulee kertomaan huolensa ja murheensa, ja työsuojeluvaltuutettu ajaa asioita eteenpäin neuvottelemalla. Mitä voidaan tehdä työtapaturmille ennen kuin niitä tulee? Siinä työssä on onnistuttu hyvin, tapaturmia on enää minimaalisen vähän, Kuusenoksa kertoo tyytyväisenä.

Työkenttää riitti alueellisestikin: UPM:n Kuusankosken laitokset kaikki, ja kaukaisimpana Kaltimon voimalaitos Enossa. Paljon yhteistoimintaa vaadittiin muiden UPM:n tehtaiden kanssa, oli konsernitason tapaamisia. Myös työterveyden yhteistoiminta kuului työsuojeluvaltuutetulle.
Ihan kylmiltään Jormaa ei työsuojeluvaltuutetuksi valittu; hän ehti olla kuusi seitsemän vuotta varatyösuojeluvaltuutettuna ja työsuojeluasiamiehenä ja oppia työt sitä kautta.
- Ja koulutusta oli paljon, kävin useita kymmeniä työsuojelukursseja. Työssä olin aika tiukkapipo: jos jokin oli vialla, se hoidettiin. Kärsin siinä vähän itsekin, mutta ei se mitään, oli kuitenkin nautinto palvella ihmisiä.

Jorma Kuusenoksa luettelee tyypillisiä työntekijöiden murheita: tekniset asiat - mihin kolhii päätään, mihin kompastutaan - kuumuus, kylmyys, veto, kaikki työhyvinvointiin liittyvät asiat. Mutta loppuaikoina kun väki väheni ja tahti kiristyi, henkinen työsuojelu nousi korkealle. Siinä sai jutella yhä enemmän mieltä painavista asioista, vähän kuin työpsykologina vaitiolovelvollisuuden alaisena. Usein jo kuunteleminen riitti - "Jokainen ihminen on laulun arvoinen".

Osa työhyvinvointia lisäävistä neuvotteluista ei vaatinut muuta kuin keskustelun vuoromestarin kanssa: pannaan paikka kuntoon. Osa asioista vaati kääntymistä työterveyden puoleen. Työnantaja suhtautui yleensä hyvin.
- Silloin oli aika korni sanonta "Veretöntä paperia", mutta eurooppalaiset asiakkaat vaativat sitä. He halusivat tietää, että työntekijöiden olosuhteet olivat kohdallaan eikä onnettomuuksia sattunut. Kaikki se näkyi virallisissa tilastoissa. Työsuojeluviranomaiset olisivat puuttuneet asiaan, jos olisi käynyt vakavia tilanteita. Myös poliisit kutsutaan tutkimaan, jos vaikka raaja leikkautuu irti - silloin työnantaja joutuu vastuuseen.

Välillä työsuojeluvaltuutettu sai vääntää työntekijöidenkin kanssa - kaikki eivät viitsineet ottaa käyttöön vaikkapa uusia työturvallisuutta parantavia välineitä. "En mie turvakenkiä, mie piän min lenkkarii."
- Turvakengät parani, nykyään ne on jalassa paremmat kuin omat. En usko, että siellä kukaan enää kuluttaa omia kenkiä. Kuulon suojaamisessa sama juttu. Lähes kaikilla vanhan paperitehtaan iäkkäillä työntekijöillä on kuulovamma, kun ennen ei pidetty kuulosuojaimia. Nyt ihmiset ovat tottuneet, jos joku lähtee valvomosta ja meinaa unohtaa kuulosuojaimet, hän kääntyy äkkiä hakemaan ne korvilleen - kiva kuulla linnunlaulua vielä eläkkeelläkin. Nykyään hankalat kulmat varustetaan peileillä, päässä on oltava kolhulippis, projektien aikaan kypärät. Ja työtapaturmat ovat vähentyneet, Jorma muistuttaa.

Kuusenoksa hämmästelee rakennusalan asenteita ja vertaa niitä tehtaan tilanteeseen.
- Millä alalla isä jää useimmin tulematta kotiin? Rakennusalalla, siellä sattuu eniten työtapaturmia. He ovat menneet hirveästi eteenpäin, mutta jos meillä oli 20 työtapaturmaa miljoonaa tehtyä työtuntia kohti, rakennusalalla oli 120-140.

Oma ilmoitus riittää

Rakennusprojektit ovat yrityksessä kriisialtista aikaa. Ne vaativat vierastyövoimaa, jolle ympäristö on uusi. Talteenottolaitosta tehtäessä yhtiön edustajat - Jorma etunenässä - kävivät tarkastamassa olot työmaalla vähintään viikottain. Silti pääsi tapahtumaan vahinkoja, pahoja putoamisiakin.

Alkoholinkäyttö oli ennen iso ongelma Kuusenoksan työympäristössä. Hänen työsuojeluvuosinaan siihen jo puututtiin tiukasti.
- Työntekijä ohjattiin hoitoon yhden kerran. Jos tuli  seuraava kerta, annettiin lopputili. 70-luvulla ruvettiin tiukentamaan otetta, tehtiin ratsioita eväskasseihin. Täällähän oli perinteitä viinan kanssa, kun tehtaalla oli ennen oma viinatehdas. Se teki "tikkuviinaa", valmisti tuotannon tarpeisiin alkoholia puusta. Sitä sitten päätyi työntekijöiden suuhunkin. Nykyään työmaalla on nollatoleranssi. Joku saattaa krapulassa puhaltaa 0,1 ja hän selviää tilanteesta kotiin ohjaamisella, Kuusenoksa kertoo.

Yhtiön työterveyshuollolle Kuusenoksa antaa hyvää palautetta. Käsitys siitä, että yhtiön lääkärit eivät antaisi sairaslomia, ei päde Kuusaalla.
- Kyllä yhtiön lääkäreillä on lääkäreiden etiikka, he tunnistavat sairasloman tarpeen. Heidän kanssaan tehtiin hyvää yhteistyötä.

Jorma kehuu päätöstä, että työntekijä sai jäädä pois töistä omalla ilmoituksella.
- Se oli erittäin hyvä asia sekä työnantajalle että työntekijälle. Porukka tunsi itsensä vastuullisiksi. Turhat sairaslomapäivät jäi pois, koska työntekijä poti flunssansa ja meni heti töihin kun tunsi jaksavansa. Sairaslomapäivät putosivat reilusti. Käytäntö on voimassa edelleen, toimihenkilöillähän se on ollut jo kauan.

Eläkkeellä Jormalla riittää tekemistä. Lapsenlapsia on seitsemän, nytkin heistä on yksi isovanhempien mukana Tuomon Luomussa. Pipsa ja Jorma kalastavat, matkustelevat, pohjoinen kutsuu hiihtelemään.
- Vapaa-aikaa ei periaatteessa ole. En osaa pysähtyä, tulen levottomaksi jos pitää vaan sohvalla olla. Puu ja metalli taipuu minun käsissä, Jorma kertoo ja lähtee Pipsan kanssa jatkamaan lapsenhoitopäivää.

  Maaliskuussa Kyyti-kirjastojen lukuhaaste tarjoaa kirjoja, joissa on kirjeitä. https://kyyti.finna.fi/themes/custom/files/lukuhaasteen_min...