keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Naukiosta maailmalle - Matti Valokari kertoo

Naukion kasvatti Matti Valokari liikkuu lapsuuskotinsa vaiheilla kuin kotonaan.  Ympäristö on muuttunut hänen nuoruusvuosistaan asuntomessujen myötä. Vaikka rakennukset näyttävät nyt hyvinhoidetuilta ja maisema idylliltä, se vanha Naukio tuntuu olevan Valokarille läheisempi.

Matti Valokari asui elämänsä ensimmäiset parikymmentä vuotta vuodesta -44 Naukiossa. Hän haluaa aloittaa kierroksen parkkipaikalta entisen Kymiyhtiön saunan, nykyisen Taidesaunan päädystä. Valokari kertoo olleensa Siiterin Raimon, lämmittäjä-talonmiesperheen pojan kaveri. Siiterit asuivat kahden huoneen asunnossa, jossa aikaisemmin ennen 50-luvun remonttia oli ollut saunan pukuhuonetiloja.
- Urho ja Vuokko Siiteri olivat pelastusarmeijalaisia, ja mekin Raimon kanssa käytiin välillä pelastusarmeijassa. Urho lämmitti talonmiehenä saunaa, ja Vuokko oli kassassa ja hoiti talon muita hommia.

Nuori Valokari näyttää tutkineen hengellistä tarjontaa monipuolisesti. Hän kävi myös kirkon suntion Sulo Laineen poikakerhossa. Sinne oli helppo ajella kapearaiteisen Päkällä.

Saunarakennuksen päädyssä nykyisellä parkkialueella oli ulkorakennus puuceineen. Talossa ei siis ollut sisävessaa?
-  Ei ollut. Vain tämä Eerolan Kallen avulla tyhjennettävä huussi. Ja tuossa koivikossa Willmanin pellon puolella oli meidän leikkipaikka, samoin tässä, Matti osoittaa "punaista toria" saunan edessä. Siinä pelattiin jalkapalloa ja perspalloa, vähän pesäpallon tapaistakin.

Nykyinen saunan pääovi antaa asuinalueelle päin. Kuusaantien puoleinen siipi on rakennettu 50-luvun alun remontin yhteydessä.
- Siihen tuli mankeli ja pesutupa. Alun perin tällä paikalla oli puinen sauna, jonka yhtiö osti. Puusauna paloi, ja sen tilalle tuli ovesta vasemmalla oleva kivirakennus, jossa oli alun perin sauna ja pakari. 1950-luvulla uudistetussa talossa oli talonmiehen asunto, yksi sauna, kaksi löylyhuonetta, yksi pukuhuone, pesutupa ja mankelit. Naisten ja miesten vuorot oli eri päivinä, kaksi kertaa viikossa molemmilla. Kylpeminen oli äärettömän halpaa, ja kun me asuttiin ihan vieressä, käytiin kaksi kertaa viikossa. Kävin varmaan alkuun äitin kanssa, sitten isän mutta aika pian omineni, Matti muistelee.

Naukio on muuttunut Matin lapsuudesta, vuoden -83 asuntomessujen jälkeen. Maanpäälliset kellarit ovat hävinneet, kahden talorivin väliin on tullut uudisrakennuksia, tontit ovat pienemmät. Talorivien välissä oli iso kuusiaita. Valokarit asuivat yhden perheen talossa kapearaiteisen vieressä saunan naapurissa.
- Meidän talo kuului parhaisiin, yhden perheen taloilla oli isoimmat tontit, raja kulki tuon uuden talon seinän kohdalla. Meillä oli tässä iso pelto, siinä kasvatettiin 40-luvulla kessua. Minä en sitä nähnyt kasvamassa, vasta kuivatettuna vintillä. Siinä tuli ensimmäiset savut harjoiteltua.

Pellossa viljeltiin tietenkin syötävääkin; perunaa, porkkanaa, punajuurta. Kotieläiminä oli kanoja ja kukko - kanala oli ulkorakennuksen keskellä.
- Meillä oli myös sika ja joskus kesäisin lammas takalaitumella. Mutta ongelmana ruoan säilytyksessä oli huono kellari, se oli talvella liian kylmä ja kesällä liian lämmin.

Kuvassa pikku Matti perheen ulkorakennuksen edessä 40-luvulla. Hänen takanaan matala kanahäkki ja seinässä aukko, koska kanat olivat yöllä sisällä. Taustalla näkyy Kalle ja Martta Korpin valtava polttopuupino.
- Minulla oli tuolloin 4-5-vuotiaana pitkä tukka, joten olin 15 vuotta edellä muodissa, Matti toteaa.

Pihalla kasvoi yhtiön istuttamia marjapensaita. Matti muistaa ainakin neljä viinimarjapensasta, pari kolme karviaispensasta ja omenapuita neljä.
- Yksi oli väkevää lajia, yksi talviomenaa, ja sitten oli valkeaa kuulasta.

Naukion taloon mahtui monta sukupolvea

Matin perhe oli iso. Hänen isänsä Martti oli tullut asumaan Naukioon vuonna -30, hän oli mennyt naimisiin ensimmäisen kerran, ja perheeseen oli syntynyt tyttö vuonna -30. Lea on edelleen elossa, mutta kaksi seuraavaa lasta ja perheen äiti kuolivat keuhkotautiin seitsemän vuoden sisällä. Matti on isänsä toisen avioliiton vanhin, ja poikia tuli vielä kolme lisää. Matin isä oli sähkömies.

Valokarin isän äiti ja veljet muuttivat kirjansa sodan aikana Lappeenrannasta Kuusankoskelle. Isänäiti asui yläkerrassa, jonkin aikaa siellä asui myös Lea. Sodan jälkeen sinne tuli yksi Matin isän veljistä asumaan.
- Yläkerrassa oli yksi huone, ja siinä asui vähän aikaa kolme ihmistä. Alakerrassa asuttiin me lapset ja äiti ja isä. Lea muutti vuonna -50 muualle mennessään naimisiin.



Kuvassa Valokarin pojat Viljakkalassa n.1955. Vasemmalta ikäjärjestyksessä Esko, Pentti, Pekka ja v. -44 syntynyt Matti.
- Vietimme kesälomia Viljakkalassa nykyisen Ylöjärven alueella Haverin kultakaivoksen vierellä noin kymmenenä vuonna. Asuimme isoäitimme ja kahden tätimme luona, Matti muistelee.

Kantovesi ja pönttöuunit

Aivan asuntoalueen valmistuttua tietyt ammattilaiset vapautuivat vuokranmaksusta. Valokarit maksoivat vuokraa ainakin 60-luvulla, Matti muistaa.
- Paperikoneenhoitajilla oli ilmaiset sähköt, meillä saattoi olla samoin, koska ei sitä paljon kulunut kun oli vain muutama lamppu talossa. Vesi kannettiin saunan nurkalta palokaivosta, jossa oli käsipumppu. Samanlaisia kaivoja oli Naukiossa useampia. Jätteet vietiin tunkioon. Ulkorakennus oli yhteinen Tolvasen perheen kanssa - he asuivat viereisellä tontilla.

Talo lämmitettiin talvisin pönttöuuneilla. Alakerran keittiötä ja makuuhuonetta lämmitti myös keittiön hella. Seinän eristeenä oli puruja, jotka olivat lasehtineet, ja talvisin talo tuppasi olemaan kylmä. Silloin luotiin lunta seinien alaosien eristeeksi.
- Kahden huoneen lisäksi alakerrassa oli eteinen ja portaiden alla komerotila, johon rakennettiin 50-luvulla vessa. Olohuonetta ei erikseen ollut, vieraille tarjottiin kahvit keittiössä. Ei täällä työläisillä niin hienoja oloja ollut, Matti Valokari huomauttaa.

Pojat, isoäiti Ida ja äiti Ellen
Viisikymmenluvun puolivälissä taloon tehtiin viemäri ja vesijohdot.
- Berliinin olympialaisten kymppitonnin hopeamitalisti Arvo Askola johti mestarina viemäröintitöitä. Mutta kävimme edelleen saunassa, koska ei meille suihkua tullut. Vedenkanto kyllä loppui siihen.

Kauppoja oli Naukiossa ja lähiympäristössä useita. Tien toisella puolen oli Salmisen kauppa vuodesta -56 lähtien. Vähän kauempana oli Heinosen kauppa Salomaan mäen alla, Osuuskauppa sen naapurissa. Kansakoulun kohdalla Mäenpääntiellä oli sodan jälkeen Puolakan elintarvikekauppa.
- Sieltä minäkin hain korttiaikana maitoa meille, Matti kertoo ja lisää säilyttäneensä perheen elintarvikekortit näihin päiviin.

Matti Valokari muistaa tutut perheet sitä mukaa kuin kuljemme talojen ohi, Tolvaset, Grönroosit, Båtsmanit, Backmanit, Liimataiset, Laineet, Saastamoiset, Sormuset, Pesut, Pentikäiset, Pilssarit. Äidit olivat melkein kaikki kotona, isät ja pojat tehtaalla paperimiehinä, lämmittäjinä, metallimiehinä, korjauspajalla. Matti päivittelee Naukion muuttumista, eikä pelkästään hyvillä mielin.
- Tämähän oli aukeaa, nyt tämä on pilattu tiheällä rakentamisella. Viheralue on kyllä positiivista.

Tutkimus Naukion asuinoloista 1920-luvulta eteenpäin osoittaa, että Naukio hyvää aluetta.
- Oli ainakin Aronpeltoon verrattuna. Me jouduimme vuonna -65 muuttamaan Aronpellolle, kun isä oli joutunut infarktin takia pois töistä, sairaseläkkeelle. Vaikka eihän sitä eläkettä juuri tullut, sen verran että sai vuokran maksettua.  Minulla on tallella isän lappu, johon hän oli laskenut, paljonko säästetään kun muutetaan Aronpellolle. Täällä vuokra oli yli 50 markkaa, Aronpellolla noin 30 markkaa. Eläke oli 150 markkaa.

Naukiossa oli paremmat puutarhat kuin Aronpellolla.
- Siellä oli joku omenapuun raasku jossain nurkalla, eikä kukaan tiennyt kenen se edes oli. Samassa talossa saattoi asua kuusi perhettä, asunnoissa ei ollut viemäreitä eikä vessoja.

Matin perhettä Aronpellolla
Jäämme pohtimaan, miten 60-luvulla yleensä asuminen järjestettiin eläkkeellä ollessa, kun työiässä ei pystytty keräämään rahaa omaan asuntoon. Joku Valokarin tuttu oli saanut yhtiön asunnon Pajamäestä, Valokarit siis Aronpellolta yhtiön taloista.
- Meillä ei ainakaan jäänyt säästöön asuntoa varten, kun kuusihenkinen perhe piti ruokkia. Joskus syötiin vain perunaa, maitoa, leipää ja suolaa tilin lopulla. Äitimuori ei halunnut ostaa luotolla. Hänellä oli kyllä tyttöaikojen säästöjä hätävarana. Tilin jälkeen ostettiin ehkä vähän enemmän makkaraa. Silakkaa syötiin paljon. Viisikymmenluvulla sai edullisesti hevosenlihaa, koska hevoset lopetettiin Suomesta vähiin, kun autot tuli. Hevosenlihaa kyllä vierastettiin vähän. Joskus oli stroganoffia, joskus läskistä tehtyä sianlihakastiketta. Kotona leivottiin sokerikakkua ja pullaa, se oli suurta herkkua. Äitini Ellen oli käynyt myös Kymiyhtiön ammattikoulun 1920-luvun lopulla ja saanut kotitaloustaidon opit. Melkein kaikki eli samalla tavalla, ei meidän olot tuntuneet yhtään huonommilta kuin muillakaan, Matti muistelee.

Keskikoulusta ammattikouluun

Vuonna -51 Matti aloitti koulunkäyntinsä Keskustan kansakoulussa. Tapauksen kunniaksi hänelle käytiin ostamassa ensimmäiset nahkakengät Lapin kenkäkaupasta Voikkaalta. Hän muistaa mukavalta kansakouluajalta koulumatkan kiusaukset.
- Puolakan kaupasta saattoi ostaa siirappitikkunekkuja, Salomaan leipomosta hyviä munkkeja. Holmbergin Helmillä käytiin parturissa siinä koulun alapuolella. Impi Viitala oli opettajana, sisarensa Lempikin oli opettajana täällä. Kolmannella ja neljännellä minulla oli Aliisa Päivinen, hän eli kuulemma ainakin vielä viime syksynä Tampereella.

Kolmannella luokalla Matille annettiin käteen viulu - toisen viulun sai sillä luokalla Variksen Liisa.
- Oli vähän tuskallista, kun ei aina muilta touhuilta kerinnyt harjoitella. Frans Nyrke huomasi sen ja puristi niskasta. Oppikoulussakin Nyrke oli musiikinopettajana ja patisteli minua jatkamaan viulunsoittoa. Sanoin kotona, etten halunnut Nyrken opetukseen. Keksittiin sanoa, ettei meillä ole varaa viuluun.

Neljän kansakouluvuoden jälkeen Matti pyrki oppikouluun Marskinkadun varrelle.
- Äiti muisti aina kertoa, kuinka opettaja oli sanonut, että Matin täytyy mennä oppikouluun. Kolmannella luokalla todistuksessani oli merkintä "luokan paras keskiarvo". Matematiikka ja lukeminen oli mukavia aineita, urheilu samoin.

Matti Valokari kuuluu niihin ikäluokkiin, jotka muuttivat ensimmäisinä uuteen oppikoulurakennukseen Valtakadulle Marskinkadun koulurakennuksista. Hän kävi keskikoulun.
- Sitten ajattelin, ettei minulla ole varaa lukea ylioppilaaksi, siitä seuraisi päättymätön tie velkavankeuteen. Ammatti piti saada. Ammattikoulun käyneillä kavereilla oli työpaikat, rahaa, autot - meillä ei ollut varaa autoon. Viidennen luokan jälkeen menin ammattikouluun. Sielläkin oli psykologiset testit, rautalangasta väännettiin. Ei keskikoulusta kukaan muu mennyt ammattikouluun kuin minä, Valokari kertoo.

Sähkölinjan Matti valitsi isän perua.
- Ei ollut ketään neuvomassa, mitä muuta maailmassa voisi tehdä kuin mennä yhtiölle töihin. Sähkömies tuntui kuitenkin vähän hienommalta, koska olin tutustunut jo pikkupoikana sähköverstaaseen, kun kävin viemässä isälle eväitä ylitöihin. Portilla piti ilmoittautua porttivahdille, verstaalle menin amerikansalin porttikäytävästä.

Kolmivuotisen sähköalan koulutuksen aloitti 13 kaveria, mutta loppuun sen suoritti kahdeksan. Ammattikoulussa musiikki astui taas kuvaan. Matin luokalla oli Eerolan Lasse, joka soitteli jo alaikäisenä ravintoloissa Matti Lavin orkesterissa saksofonia ja klarinettia, tarvittaessa vaikka rumpuja.
- Kävin hänen kotonaan kuuntelemassa Paul Desmondin levyjä. Lasse yllytti minua, ja niin rupesin soittamaan klarinettia, kun Pertti Huuhkon  johtamassa työväenopiston orkesterissa oli klarinetti vapaana. Teoriaa opiskeltiin musiikkikoulussa. Siellä kävi kuuluisia opettajia Helsingin kaupunginorkesterista. Pari vuotta soitin siellä, sitten  piti lähteä armeijaan.


Puhallinorkesterivaiheeseen liittyy Matti Valokarin ensimmäinen ulkomaanmatkakin vuonna -63, silloin orkesteri vieraili Ruotsin Lindesbergissä. Ja taas löytyy kytkentä Kymiyhtiöön.
- Matkanjohtajana oli yhtiön sosiaalipäällikkö Åke Launikari.

Isän jalanjäljissä

Matin isä Martti Valokari käämimässä
Uransa Kymiyhtiöllä Matti Valokari aloitti samassa sähköverstaassa missä hänen isänsä työskenteli.
- Siellä oli moottorikorjaajien tai käämijöiden tai "lintarien" oma porukka. Muistan heidät tarkkaan: Mettälän Sulo, isäni Martti, Jyräksen Urpo, Niemelän Lippo, Qvickin Onni, Saarimäen Arska ja Laaksosen Alpo. Kesäisin siinä oli teknillisen koulun opiskelijoita. Minä olin aluksi Vahterin Jorman sällinä, hän oli asentajana sähkönjakelulaitteistoa, kytkimöitä ja keskuksia huoltavassa porukassa. Moottorikorjaajat huolehtivat moottoreista ja sain käydä heidän mukanaan tehtaalla. Koneet käämittiin verstaalla  uudestaan, kun moottorista oli käämit palaneet. Määrättiin sitten  Qvickin Onnin kaveriksi. Paksua sähkölankaa vedettiin läpi urasta ja käärittiin monta kertaa moottorin urien läpi ympäri.

Syksyn lopuksi Matti Valokari sai siirron Kuusaanniemeen tehdasta rakentamaan. Moottorit piti merkata ja monta muuta hommaa tehdä. Sitten tuli lähtö armeijaan, ja Matti meni kaverin mallin mukaan ilmavoimiin Tikkakoskelle. Moni luokkakaverikin meni samaan paikkaan.

Alikersantti Valokari v. 1965
Vuonna -65 tuli säästölaki, jolla laskettiin sotaväestä pois kuukautta aikaisemmin. Matti sai palata automaattisesti yhtiöön töihin. Hän oli käynyt Riihimäellä armeijan sähköteknillisen koulun, jossa koulutettiin tutka-asentajiksi.
- Minähän kävin sotaväessä ensin Tikkakoskella alokasajan, sen jälkeen aliupseerikoulun tutkatekniikan linjan. Sitten olin Riihimäellä sähköteknillisessä koulussa, jossa  meillä ei ollut paljoakaan sotilaallista hommaa. Kerran viikossa oli sulkeiset. Kun tulin Uttiin loppujaksolle kuuluisan Suezin kersantin Nuorivuoren esikuntakomppaniaan, siellä oli suksisulkeiset. Nuorivuori ihmetteli kun en suksillä pärjännyt.

Kun Matti Valokari palasi armeijasta, perhe oli muuttanut Naukiosta Aronpellolle. Hän kävi keväällä pyrkimässä Tampereen teknilliseen opistoon, kokeet pidettiin Lahdessa. Yli 200 pyrkijästä otettiin 30, Matti pääsi opistoon. Isä kuitenkin kuoli heinäkuussa kolmanteen infarktiinsa.
- Mietittiin äitimuorin kanssa, mitä nyt tehdään. Äitimuori sanoi, että sie menet sinne kouluun, kai tässä jotenkin toimeen tullaan. Ei ollut mitään tulolähteitä, minä olin perheestä ainoa työikäinen, 21 täyttänyt. Tein kesän yhtiössä töitä, mm. voimalaitospäivystyksiä, ja lähdin syksyllä opiskelemaan.

Oppilasasuntolaelämää 60-luvun lopulla
Opintojen rahoittamiseksi piti anoa kunnalta lainaa, ja sitten sai yhtä suuren apurahan.
- Tätini oli lukenut Helsingin Sanomista, että Heikki ja Hilma Honkasen säätiö jakoi apurahoja köyhille opiskelijoille. Sain sieltä apurahaa joka vuosi jonkun satasen. Sillä pärjäsi, kun oppilasasuntolassa asuttiin ja kiltisti elettiin. Äiti ja pikkuveljet pärjäsivät, kun kahdella veljelläni oli satunnaista postinkantoa. Äitillä oli jotain säästöjä. Tätini Martta avusti myös.

Matti valmistui insinööriksi vuonna -69. Valmistuneet tekivät juhlan kunniaksi luokkaretken Saksan Liittotasavaltaan. Matkarahat kerättiin myymällä maitokauppamyyntiin vapautunutta keskikaljaa Tampereen Insinööriopiskelija-asuntolan Rastin kellaritilassa. Mattia huvittaa muistella, kuinka tutut kuusaalaiset inssiopiskelijat kävivät kaljatiskillä.

Ydinvoimalat tutuksi

Valmistumisen jälkeen tuoreelle insinöörille ei löytynytkään heti töitä. Valokari arvelee syyksi vanhoja syntejä.
- Jo opiskeluaikana olin Kymillä paitsiossa, koska osallistuin vuoden -67 lakkoon. Sen jälkeen ei tunnettu armoa, ei löytynyt työtä. Vaikuttikohan sekin, että isä oli vuonna -58 Sähköammattiliiton ammattiosaston ensimmäinen puheenjohtaja, perustajajäsen Kuusankoskella.

Sirkka-Liisan ja Matin kihlakuva
Valokari oli käynyt viimeisenä opiskeluvuonna -68 harjoittelussa Enso Gutzeitin insuliittitehtaalla Karhulassa pienellä suunnitteluosastolla. Sinne ei nyt päässyt, sen sijaan Valkeakoskelle pääsi, töihin  sähköasennusliikkeeseen.
- Sitä ennen kävin kylmätekniikan kurssin legendaarisen Huurteen Suomisen opissa. Olin Valkeakoskella ja Toijalassa, rakennettiin mm. betonitehtaita. Olin niissä suunnittelijana. Imatran Voimaan hain vuoden -69 lopulla, ja seuraavan vuoden alusta aloitin Loviisan ydinvoimalaprojektissa. Olin laitoksen prosessi- ja instrumentointiryhmässä. Tavattiin projektin laitostoimittajan Technopromexportin johtoa ja Neuvostoliiton lähetystön henkilöitä. Laitoksen prosessia esittelin Suomen Säteilyturvakeskuksen virkamiehille.
Stade, Saksan ensimmäinen ydinvoimala, Matti oikealla.

Loviisa ykkösen työrupeama on ollut avartava vaihe Valokarin elämässä. Hän kertoilee diplomaattitapaamisista ja Saksan ydinvoimaloihin tutustumisesta. Matin vastuulla oli voimalan maadoituskaapelien suunnittelu, samoin läpimenojen piirtämisen - ne menevät viisi- kuusimetrisen pohjan läpi. Eri vaiheissa neuvoteltiin hartaasti venäläisten kanssa.
- Neuvottelu yhdestä mutterista saattoi kestää viikon. Naapurilta oli aina lähetystöstä yksi tai kaksi lähetystösihteeriä vahtimassa neuvottelijoiden porukkaa, joka koostui teknillisistä asiantuntijoista, mutta joilla ei ollut poliittista luotettavuutta.  Minun tehtävä oli kirjata neuvottelujen kulkua ja raportoida ne Imatran Voiman johtokunnalle. En tiedä lukiko ne niitä vai menikö ne roskakoriin, Matti naurahtaa.

IVO:lla Valokari viihtyi kaksi vuotta, mutta sitten hommat rupesivat tuntumaan liian sekalaisilta. Hän mietti jo kotiseudulle palaamista, kun Helsinki työmatkoineen tuntui ankealta asuinpaikalta.
- Senaikaisilla junilla kesti melkein tunnin Tikkurilasta Helsinkiin

Matti hakeutui kuitenkin Helsinkiin Dagmarinkadun teknilliselle Hankkijalle.
- Siellä suunniteltiin meijereiden sähkölaitteistoja, tehtiin myös öljynporauslauttojen sähköistyksiä. Sellaisia projekteja ei Suomessa enää ole. Hankkija teki myös rakenteilla olevan atomivoimalan sähkötöitä. Sitten löytyi parempi tehtävä Hankkijan laitoskonttorilta Kouvolasta. Samalla perhe muutti Kuusankoskelle. Firma oli mukana rakentamassa mm. Kouvolan Pohjola-taloa, Matti kertoo.

Valokari Katajaharjun toimistossa 80-luvulla.

Seuraavaksi tekikin jo mieli tehdä tiliä omaan pussiin, ja Valokari perusti vuonna -76 oman yrityksen vanhan ammattikoulukaverinsa Matti Lomperin kanssa.
- Oli meillä jossain vaiheessa suunnittelufirmakin kyljessä, se toimi vanhassa Iltatähdessä. 11 vuotta omaa yritystä pyöritettiin, mutta tuntui ettei tästä sen valmiimpaa tule. Tämä vaan teettää pirusti töitä. Teimme sähköurakointia, suunnittelua ja toteutusta.  Saatiinkin sitten myytyä firman työt KRT:lle, ja 11 työntekijäämme siirtyivät sinne vanhoina työntekijöinä. Samalla lopetettiin firma vapaaehtoiseen selvitystilaan. Se prosessi kesti muutaman vuoden.

Seuraavaksi Matti Valokari osti mikkeliläisen Pekka Anttosen kanssa suunnitteluyrityksen Vihtori
Kurviselta, vuosi oli 1987.
- Kolme vuotta se pyörikin ihan hyvin. Meillä oli parhaaseen aikaan kahdeksan suunnittelijaa. Mutta syksyllä -90 alkoi näyttää, että tulossa on kova lama. Päätettiin myydä firma, ja saatiin ihan hyvät rahat.

Sitten helsinkiläinen Kupari-Uusitalo -yritys aloitti suunnittelun Kouvolassa. Valokari palkattiin sähköpuolen vastaavaksi, Anttonen LVI-puolen vastaavaksi.
- Vuoden kuluttua firma lomautti meidät, kun ei ollut töitä oikein missään. Menin Lahtisen Kaarlon Sähkökäyttö-nimiseen firmaan perustamaan Kouvolan sivukonttorin. Sielläkin työt loppuivat jo vajaan vuoden kuluttua. Suuri lama tuli sitten -92. Lomautettuna olin mm. Kouvolan ammatillisessa kurssikeskuksessa lomittamassa sähkötyön opettajia.

Koskaan ei ole liian myöhäistä...

Lomautukset toivat Matille uuden idean, hän lähti suorittamaan ylioppilastutkintoa. Kouvolan iltaoppikoulussa opiskelu alkoi -91, ja -94 hän painoi valkolakin päähänsä. Viimeinen äidinkielen kirjoitus oli hänen 50-vuotispäivänään.
- Luin ylioppilaaksi, kun se oli aikoinaan jäänyt suorittamatta ja moni kaveri oli ylioppilas. Ajattelin, että kielitaito auttaisi työnsaannissa. Otin pitkän englannin, pitkän ruotsin ja lyhyen saksan. Kirjoitin reaalit ja matikat.

Kuusankoskelta löytyi työtä v. -95 Työväen Sivistysliiton osuuskuntakurssin vetäjänä.
- Suuren laman aikana yritettiin tyrkyttää kaikille osuuskunta-ajatusta. Ihan hyvä ajatus muttei jostain syystä mene läpi. Olin sitten töissä kouvolalaisella CTS Engineeringillä. He tekivät Ouluun paperin jälkikäsittelyn arkittamolaitosta, minä tein sähkösuunnitelmat. Kävin myös pikkufirman töissä Naantalin öljynjalostamolla tekemässä instrumenttisuunnittelua. Ei minulla juuri siihen koulutusta ollut, Valokari kertoo.

Mahtoiko ylioppilastutkinto vaikuttaa kansainvälisten tehtävien saamiseen, kun Valokari meni Helsinkiin töihin Tekmanni Oy:lle.
- Tehtiin Moskovaan L. M. Erikssonin pääkonttoria, tein sen sähköpiirustukset. Novgorodissa oli tanskalaisen Stimorolin purukumitehdas, sinne tein turvajärjestelmiä. Venäjän hommat oli mielenkiintoisia. Venäläiset selvitteli työpaikan erimielisyyksiä keskenään heittelemällä työntekijöitä yläkerroksista ala-aulaa, me suomalaiset säästyttiin sellaiselta neuvottelumenetelmältä, Valokari kertoo.

Vajaat kaksi vuotta meni Venäjän projekteissa. Sen jälkeen hän palasi CTS:lle Kouvolaan. Paperinjalostusta Kiinaan, Ouluun, Nesteen öljynjalostamoa Naantaliin ja Porvooseen, Suunnittelua ja töiden valvomista Borealikselle Sköldvikissä - Valokari on tosiaan reissannut Suomea ristiin rastiin ja välillä naapurimaatakin.

- Tein niitä ja vähän muitakin hommia CTS:llä kahdeksan vuotta, mm. sahalaitoksen sähkösuunnittelun Kotkaan. Vuonna 2008 jäin eläkkeelle.

Kotiseutu kutsui

Kaikkien työelämän ja opintojen huiskeessa Matti Valokari ehti perustaa perheenkin vuonna -69. Hän sanoo tosin perheen jääneen vähän sivuun olosuhteiden jatkuvasti muuttuessa.
- Muutimme vaimoni Sirkka-Liisan kanssa Valkeakoskelle ensimmäiseen yhteiseen kotiin vuonna -69, ja ensimmäinen tytär syntyi seuraavana vuonna. Toinen tytär syntyi, kun asuttiin Tikkurilassa. Kouvolaan muutettiin vuonna -73, ja siitä lähtien olen ollut täällä työkeikkoja lukuun ottamatta.

Tikkurilan aikaa, sohvalla Minnan ja Johannan kanssa
Mitä kuusaalaisuus Matti Valokarille merkitsee?
- Tuttua ja turvallista, suuri maailma on niin pelottava, Matti vitsailee. - Täällä tietää ja tuntee kaikki. Rauhanharjuun rakennettiin omakotitalo 37 vuotta sitten, siinä nyt kaksistaan elellään.

Eläkkeelle jäätyään Matti on kehittänyt uusia harrastuksia. Ensin hän alkoi digitoida vanhoja äänilevyjä, videoita ja c-kasetteja tietokoneelle. Siihen kyllästyttyään hän innostui sukututkimuksesta, sen innostuksen tartutti pikkuveli Pentti.
- Mutta minua kiinnostaisi tietää näistä ihmisistä nimen ja vuosilukujen lisäksi heidän tarinansa. Nyt olenkin alkanut tutkia yleistä historiaa, joka liittyy suvun henkilöiden elämänvaiheisiin. Kun lukee Suomen historiaa, täytyy ihmetellä, miten ihmiset ovat selvinneet täällä. Sotaa sodan perästä, nälkää nälän perästä, kaikki kuninkaiden aiheuttamat rasitukset.

Matti on kuullut myös isoisästään Antista, joka joutui punavankien leirille Kouvolaan. Tämä oli tehnyt ennen sisällissotaa halkoja apteekkarille, ja apteekkaripa määräsi Hietasen takaisin töihinsä.
- Äitimuori muistaa, kuinka he äitinsä kanssa kävivät heittämässä leipää aidan yli isälleen, vaikka sotilaat kielsivät. Antti oli tehnyt ennen sisällissotaa halkoja Kouvolan apteekkarille, ja tämäpä määräsi Hietasen leiriltä takaisin töihinsä, Matti Valokari kertoo. Näitä tarinoita hän haluaisi lisää uutteran suvun tutkimisensa helmiksi.

Naukio Pertti Karhisen silmin

Itä-Naukio. Kuva: Kymin keskusarkisto

Naukion asuntoalue on kiinnostanut paitsi asukkaitaan myös tutkijoita. Kuusankoskelainen arkkitehti Pertti Karhinen laati opinnäytteenä Tampereen teknillisen korkeakoulun arkkitehtuurin osastolle Kymiyhtiön asuntopolitiikkaa selvittelevän ja Naukion työläiskylän vaiheita esittelevän tutkimuksen Työväenasuminen Kuusankoskella. Vuonna 1978 päivättyä tutkimusta saa lainaksi Kuusankosken kirjastosta. Pääosin tässä kerrottu on Karhisen teoksesta lainattua. Suorat lainaukset etenkin.

Pertti Karhinen kuvailee rakennusaikaista ympäristöä: "Asuntoalue on rakennettu mäkien väliseen laaksoon. Hallitsevimpana kohoaa aivan alueen itäreunassa Sairaalanmäki, jonka rinteet paikoin ovat pystysuoria kallioseinämiä. Kylän nimi on alun perin lähtöisin Sairaalanmäen entisestä nimestä Naukujanvuori, jota käytettiin jo ainakin 1500-luvulla. Nimen kerrotaan aiheutuneen äänestä, joka vuorella syntyi kahden puunrungon hankautuessa tuulessa toisiaan vasten. - - - Sairaalanmäen jatkeena oleva hiekkaharju kaartuu Naukion pohjoispuolelle loivarinteiseksi madaltuen. Harjulla sijaitsee seurakunnan vanha hautausmaa, jonka länsipuolelta harju on hävinnyt soranoton seurauksena. Entinen hiekkakuoppa on täytetty ja paikalle rakennettu koulurakennuksia."

Nimistä puheen ollen: Pertti Karhisen opinnäytteen kirjoitusaikoihin puhuttiin Naukion vanhasta ja uudesta puolesta, jotka junanrata erotti toisistaan. Vuoden 1983 Kuusankosken asuntomessujen jälkeen kaavoittaja kohdisti katseensa Naukion uuteen puoleen, ja silloin alueista alettiin käyttää nimityksiä Itä- ja Länsi-Naukio - itäinen on se ensin rakennettu.

Kuva: Pertti Karhinen
Entinen Naukion asukas Pertti Karhinen määrittelee alueen ulkopuolisen kuvittelemaa laajemmaksi: "Etelässä Naukion asutus osittain nousee Kettumäen loiville pohjoisrinteille, osittain leviää Sairaalanmäen ja Kettumäen väliseen Vuorilaaksona tunnettuun kapeaan laaksoon."

Alueen omisti aikoinaan maanviljelijä Juho Lassila, jolta Kymin Oy osti kaksi hehtaaria hautausmaaksi. Lisää maata siirtyi Kymiyhtiön käyttöön yhtiön johtajan Gösta Björkenheimin kauppojen myötä. Alue oli yksi vaihtoehdoista Kuusankosken kirkon paikaksi 1920-luvulla.

Rata toi lähelle keskustaa

Nykypäivän kuusaalaisen on vaikea kuvitella, että Naukio olisi kaukana tehtaista ja siksi alkuun ollut vähemmän haluttu asuinalue. Mutta kun mieltää alueen korkean mäen taa muusta tehdasyhdyskunnasta erilleen, ympärille peltoja ja metsää, ymmärtää syrjäisyyden tunnun. Alueen asuttamista helpotti kapearaiteinen rautatie, joka kulki Naukujanpellon halki asuntojen vierestä. "Välttämätön edellytys Naukion kylän rakentamiselle oli kapearaiteinen rautatie, jonka Kymiyhtiö rakensi Voikkaan tehtaiden ja Kymintehtaan välille vuosina 1919-1921. Naukion alue oli sen ajan mittapuun mukaan aivan liian kaukana tehtaista, sillä työläiset olivat tottuneet asumaan tehtaiden läheisyydessä. Kun vielä tieolot olivat huonot, täytyi yhtiön järjestää mahdollisuus suorittaa työmatkat junalla. Rataa tarvittiin myös rakennusaikaisiin kuljetuksiin. Puutavaraa tuotiin Kuusaan sahalta ja hiekkaa läheisestä Hiekkamäestä. Hiekanajosta tulikin radan tärkeä käyttömuoto moniksi vuosiksi varsinaisten tehtaiden välisten kuljetusten ohella."

Hiekkamäen pysäkki. Kuva: Leo Lehtonen, Kymin keskusarkisto
"Rata avattiin liikenteelle 1.7.1921, ja sitä liikennöi alusta lähtien sekä matkustaja- että tavarajunia. Asemia oli kaksi, Kuusankosken ja Voikkaan asemat, pysäkkejä oli kolme, joista Hiekkamäen pysäkki sijaitsi Naukiossa kylän pohjoisreunassa. Pysäkkirakennus valmistui vuonna 1923." Karhinen kertoo pysäkkirakennuksessa olleen toimistohuone ja odotustilana toiminut kuisti. Punamullalla maalattu valkopuitteinen pysäkki siirrettiin tarpeettomana muualle vuonna 1966.

"Rataa laskettiin pariin otteeseen Hiekkamäen kohdalla viimeksi Kuusaantien rakentamisen yhteydessä 30-luvun lopulla, jolloin pysäkkirakennus jäi töyräälle paljon radan tasoa ylemmäs. Matkustajajunat lakkasivat kulkemasta radalla1.6.1954 ja kokonaan junaliikenne lopetettiin v. 1959."
Vellikupin numerossa 8 vuodelta 2009  on Jukka Suortasen perinpohjainen kuvaus aiheesta otsikolla "Kapearaideliikennettä Kuusankoskella".

Radan kohdalla kulkee nyt pyörätie Kiitotien laitaa. Tämä tie, nykyisin nimeltään Kuusaantie,  valmistui Kuusaan ja Voikkaan väliä palvelemaan lopullisesti vasta vuonna 1954. Kuusaan silta oli rakennettu vuonna 1949.

Asumistaso parempi kuin muualla


Mikä sai yhtiön rakentamaan niin korkeatasoista tuon ajan mittapuulla? Paikkakunnalla oli tehty asunto- ja tuberkuloositutkimukset. Niistä kävi ilmi, millainen vaikutus asuinoloilla on asukkaiden - työntekijöiden - terveyteen, ja nyt haluttiin taata työvoimalle terve ympäristö. Vaikka alue oli niin kovin kaukana muusta tehdasyhdyskunnasta, lopulta asuinolojen ylivertaisuus houkutteli Naukioon asukkaat. "Asuntojen yleistä arvostusta osoittaa vaikkapa se, että seurakunnan uusi kanttori Salokannel asui paikkakunnalle muutettuaan aluksi parisen vuotta eräässä Naukion uuden puolen asunnossa 20-luvulla", Karhinen kirjoittaa.

Pertti Karhinen on löytänyt vuoden 1921 Arkkitehti-lehdestä kuvauksen ihanteellisesta työväenasunnosta: "Pohjakertaan sijoitetaan tupa eli arkihuone ja kamari, vinttikertaan taasen, paitsi omaa ullakkoa, pienempi vinttihuone. Sääntönä on, että tupa on suurin huone ja että se sijoitetaan auringon puolelle. Siellä oleskelee perhe kaiken päivää, siellä valmistetaan ruoka, siellä tehdään kaikki askareet; se on päivähuone. Sitäpaitsi voidaan huoneeseen järjestää makuusijat tyttärille. Kamari taasen on vanhempain makuuhuone. Eteisestä vie porras ullakkohuoneeseen, joka on poikain makuuhuone ja jota myös voidaan käyttää vuorotyöläisen päivämakuuhuoneena."

Naukion talot ympäristöineen esiintyivät  edukseen, kun vertaillaan niitä ajan muihin paikkakunnan työläisten asuinympäristöihin. Karhinen kirjoittaa:
"Arkkitehti Bertel Liljequistin suunnittelemat työläiskylät vastasivat täysin 1910-luvulla maamme suunnittelijapiireissä vallinneita käsityksiä ihanteellisesta työväenasumisesta. - - - Puutarhakaupunki-ihanteen mukaisesti rakennettiin alueet mataliksi ja tilaviksi, ja raideliikennettä käytettiin hyväksi - - -. Rakennusaineena oli puu, ja rakennustekniikassa kokeiltiin uutta ratkaisua, pystyhirsijärjestelmää. Asunnot olivat tupakeittiön ja huoneen suuruisia, mutta tilava avoullakko tarjosi mahdollisuuden yhden huoneen lisäämiseen ja palveli sellaisenaankin asumista. Kahdelle perheelle yhteisiä talousrakennuksia olivat maakellari sekä halkovajan, eläinsuojan ja käymälän sisältävä rakennus, joissa kummallakin perheellä oli omat erilliset tilansa.  - - - alue oli kaavallisesti selkeä ja edustava. Tontit oli aidattu, ja tonttimaata asuntoa kohti oli runsaasti." Tutkimus kertoo, että Naukiossa 1919-1920 rakennetulla alueella oli 40 asuntoa.

Naukion ilme on siis Kymiyhtiön luottoarkkitehdin Bertel Liljequistin käsialaa. Hän suunnitteli 1920-luvun rakennukset ja teki ainakin yleissuunnitelman Länsi-Naukion alueelle. Karhinen arvelee Liljequistin suunnitelleen myös Itä-Naukion alueen järjestelyn. Apunaan hänellä oli rakennusmestari Bengt Salin, joka oli tullut paikkakunnalle arkkitehtitoimiston edustajana, kun Kymiyhtiön ammattikoulua alettiin rakentaa. 

"Radan itäpuolelle rakennettiin kahteen radansuuntaiseen riviin kumpaankin kuusi asuinrakennusta. Talorivien päissä oli yhden perheen talot, muissa rakennuksissa oli kaksi asuntoa. - - - Käytetyt tontit olivat suuria. Yhden perheen talon tontti vaihteli n. 1800-2400 neliötä. Kahden perheen talon tontti oli noin 3200 neliötä, joten asuntoa kohti tonttia tuli n. 1600 neliötä. Koska sisäänkäynnit kahden perheen taloissa sijaitsivat rakennusten päädyissä, tulivat pihat vastakkain. Talojen välinen etäisyys oli noin 40 m, väliin oli osittaiseksi näkösuojaksi sijoitettu yhteinen ulkorakennus. Maakellarit sijaitsivat rakennusten sivulla, yhden perheen taloilla aivan tontin rajalla."

Tonteilla riitti tilaa yhtiön istuttamien marjapensaiden ja omenapuiden lisäksi asukkaiden omille viljelmille. Nämä käyttivätkin sen tarkkaan perunan ja vihannesten kasvattamiseen. "Tontit varustettiin myös suoja- ja koristeistutuksin. Kun Naukion vanhan puolen istutuksia ei ehditty saada aikaiseksi yhtiön 50-vuotisjuhliin mennessä 1922, mihin mennessä alueen oli ollut määrä valmistua, istutettiin tonteille suurilehtistä raparperiä, jota vieläkin on jossain tonteilla jäljellä."

Länsi-Naukiota. Kuva: Pertti Karhinen


Radan toiselle puolelle Länsi-Naukioon rakennettiin vain kahden perheen taloja. Tontit olivat pienemmät kuin vanhalla puolella, asuntoa kohti n. 1200 neliön suuruiset. Länsipuolellakin talojen etäisyys oli suuri, 40-50 metriä.


Itä-Naukion kahden perheen talot maalattiin keltamullalla, yhden perheen talot ja ulkorakennukset punamullalla. Nurkissa ja ikkunapuitteissa käytettiin valkoista. Myöhemmissä maalausremonteissa luovuttiin keltaisesta ja punaisesta linjasta.

Naukion ullakot perheen omana tilana olivat uhattuina sodan jälkeen asuntopulan vallitessa. Yhtiö suunnitteli rakentavansa ullakoille hellahuoneita. Naukiolaiset pitivät hiekkakuopalla kokouksen ja lähettivät kolmen hengen lähetystön vuorineuvos Ekholmin puheille. Muiden alueiden reaktio oli samanlainen, ja asukkaat saivat pitää vinttinsä. 

Asukkaille säännöt

Kymiyhtiö rakensi asuinalueita työntekijöilleen, ja se myös määräsi asuntojen jakamisesta. Naukio kuului varsinaisille osaajille. Karhinen: "Alueiden laadun huomioiden ei ole ihme, että yhtiö alueiden valmistuttua tarkasti määräsi, ketkä pääsivät asumaan uusiin korkealuokkaisiin asuntoihin. Tehdas tarvitsi kipeästi tärkeitä ammattimiehiä, ja niinpä Naukujanpellon ja Myllykallion uudet työläisasunnot tarjottiin ilmaiseksi eräille ammattityöläisryhmille virka-asuntona asuttavaksi." Vuokraa ryhdyttiin kuitenkin perimään jo 20-luvulla, aluksi melko korkeaa 102 markan kuukausivuokraa.

Kymiyhtiön johtokunta määritteli vuonna 1920 säännöt Naukiossa asumiseen. "Hakijoiden tuli olla perheellisiä ja lukeutua seuraaviin työläisryhmiin: paperikoneen käyttäjät, sylinterimiehet, rullakoneen käyttäjät, kalanterikoneen käyttäjät, selluloosan keittäjät, hapon keittäjät, lyijyjuottajat, veturinkuljettajat, 1. ja 2. remonttimiehet, sähkömonttöörit, vanhemmat rakennusammattimiehet sekä hollanteriesimiehet."

Itä-Naukiota. Kuva: Pertti Karhinen
Säännöt määräsivät myös puutarhan laitosta, polttopuiden ja valaistuksen saannista, oman tontin kunnossapidosta ja siihen liittyvästä korjausrahastosta. "Asuntoon kuuluva puutarhamaa laitetaan mikäli mahdollista kuntoon yhtiön puolesta asuntoa ensi kerran luovutettaessa asuttavaksi. Sen jälkeen on asukkaan itsensä hoidettava puutarhamaansa, jossa suhteessa hänen tulee noudattaa yhtiön puutarhurin ohjeita. Yhtiö hankkii marjapensaita ja hedelmäpuita, jotka jäävät puutarhaan asukkaan muuttaessa."

Lisäksi piti kilpailla puitteiden laadusta. "Kaikki asunnot ottavat osaa vuotuiseen kilpailuun kodin ja puutarhan siistinä pidosta. Palkintolautakunta jonka valitsee yhtiön johtokunta on kokoonpantu sekä työläisistä että virkailijoista ja on sillä oikeus pari kolme kertaa vuodessa tarkastaa asuntoja."

Yksi Naukion rivitaloista. Kuva: Kymin keskusarkisto
Itä-Naukion valmistuttua Kymiyhtiö käynnisti pienen tauon jälkeen varsin monien uusien asuinalueiden rakentamisen. Naukioon - Naukujanpellolle - rakennettiin taloja nyt myös kapearaiteisen radan länsipuolelle 20-luvun alkupuolella. Naukiossa oli myös rivitaloja, mutta niistä ei ole jäljellä ainuttakaan Itä-Naukiossa. Kuuden perheen rivitalot rakennettiin sodan jälkeen, ja niitä tuli silloin Parantolanmäeksi kutsutun mäen rinteen alle seitsemän.



Palvelut ja mukavuudet

Naukiolaisten talot lämpesivät puilla 60-luvulle asti. "Alussa polttopuut tuotiin kapearaiteisella junalla Kymintehtaalta yhtiön Saksanaholla sijainneelta halkovarastolta radan varteen lähelle saunaa. Täällä tapahtui halonmittaus työläisten tehtaalta ostamia halkolappuja vastaan. Tuohon aikaan sai tehtaalainen ostaa vuodessa yhtiöltä halkoja yhtä hellahuonetta varten 20 kuutiota ja huoneen ja keittiön asuntoa varten 25 kuutiota."  Halonmittaus siirtyi myöhemmin lähelle pysäkkiä ja 40-luvulla sorakuoppaan, Karhinen kertoo.

Naukio oli alusta asti sähköistetty. Vesi haettiin ennen vesijohtojen rakentamista kolmesta kaivosta ja kahdesta palokaivosta. Käymäläjätteet ajettiin Kettumäelle ja kompostoitiin suoturpeen kanssa. Rivitaloihin rakennettiin heti alkuun 40-luvulla vesijohto, viemäri ja wc. Kaksikymmenluvun taloihin nämä mukavuudet tulivat 50-luvulla. 

Itä-Naukion rivitaloja. Kuva: Kymin keskusarkisto
Alkuun Naukion lapset kävivät kansakoulunsa kahdessa eri koulussa. Länsipuolen lasten koulupiiri osoitti heille opinahjoksi Maunukselan koulun, itäpuolen lapsille oli tarjolla nykyisen Sairaalanmäen pohjoisrinteellä sijainnut Mäkikoulu, joka muutettiin loppuvuosikseen naistensairaalaksi. Karhisen tutkimuksen valmistuttuakin kouluolot ovat muuttuneet. Osa lapsista käy vielä Keskustan koulua, mutta Tähteen koulu on jo siirtynyt 50-luvun rakennuksestaan Naukion koulun tiloihin. 

Sauna oli vielä tutkimuksen valmistuessa 1978 käytössä, nyt Taidesauna on lähinnä Kouvolan kansalaisopiston taide- ja harrasteryhmien tiloina. Mutta entisaikoina Naukion sauna oli "Euroopan paras". "Naukion saunassa kävi tehtaalaisia etäältäkin, jopa siinä määrin, että harkittiin kävijöiden rajoittamista." Paikalla oli alun perin vuonna 1923 rakennettu puinen saunarakennus. Kun se paloi, tilalle tehtiin vuonna 1931 tiilinen sauna- ja pesutuparakennus. Sitä laajennettiin vuonna 1950 radan päätyyn rakennetulla siivellä. Samalla tilajärjestelyt sisällä muuttuivat.

Pilvet väistyivät

Karhisen tutkimuksen valmistumisaikoihin Naukion yllä leijui uhkia. "Viimeisen viidentoista vuoden aikana alue on joutunut kokemaan voimakkaan ympäristönmuutoksen. Kerrostaloasutus on etelästä tunkeutunut alueen laidalle, ja läntinen kylä on joutunut urheilupuiston ja koulujen puristukseen. Rakennuksia on jo purettu ja koko vanha työläiskylä on uhanalaisena", Karhinen kirjoittaa tuolloin ja lisää, että ratkaiseva vaikuttaja Kymiyhtiö on varsin haluton pitämään yllä tappiollista työasuhdeasuntotoimintaa vanhoilla työläisasuntoalueilla. 

Kuva: Pertti Karhinen
Meni vain pari vuotta ja tilanne muuttui, kun Suomen Asuntomessut kiinnostui Naukiosta. Se päätti järjestää Naukioon peruskorjaus- ja täydennysrakentamismessut. Vuoden 1983 messujen johdosta kylässä alkoi uusi aika, naapurissa tien toisella puolen vähän sen jälkeen. Riippuu katsojasta, onko tiivis kylä parempi kuin entinen väljä mutta rapistuva. Entinen asukas näkee varmasti jotain menetetyn. Ulkopuolisen kävijän silmiin osuvat vanhat hyvin kunnostetut rakennukset, jännittävät ulkorakennusten sokkelot, kodikkaat hoidetut pihat, rehevät uudet ja vanhat koristekasvit, vehreät kentät kylän keskellä. 

Kuva: Pertti Karhinen



Messualueen entinen asukas Marja Elo-Ojalehto kertoo messualueelle muutostaan Vellikupissa numero 12 vuodelta 2013: "Muisteloita asuntomessuajalta eli kun maaherrakin kylässä kävi". Naukiosta kerrotaan myös Murusia Mäenpäästä -kirjassa, joka on Kuusankoski-Seuran perinnejulkaisu nro 21. Näitä julkaisuja myy mm. Kuusankoski-Seura. Tuure Nybergin julkaisu Naukujasta Naukioksi. Naukion työläiskylän tarina ilmestyi vuonna 2003.

torstai 16. kesäkuuta 2016

Anu Kasnio, tuore kuusaalainen

Museointendentti Anu Kasnio julisti vappupuheessaan kotiseututalossa olevansa nyt kuusaalainen. Lämpimästi tervetuloa, kyllä täällä sippolalaissyntyinen tyttö hyvin pärjää. Työmatka Kyminpuolelta Poikiloon on juuri sopivan mittainen - silloin kun päivän työtehtävät sattuvat olemaan kaupunginmuseossa. Murre on tuttu, ajattelutapa myös; tosin Anu juttelee melko lailla yleiskielisesti ainakin näin virkapaikallaan.
Nyt ollaan Poikilossa, ja Anu ilahtuu vieraansa takin väristä: poikilonpunainen! Kaupunginmuseo on ottanut värikseen  reippaan pinkin - joku sanoisi vaalean kirsikanväriseksi - ja sama väri löytyy niin näyttelytilojen vessan seinistä kuin intendentin uusista kengistäkin.

Ensimmäiset 12 vuotta elämästään Anu siis asui Sippolan kirkolla. Sieltä perhe muutti Myllykoskelle, ja kirjoitettuaan ylioppilaaksi vuonna -89 Anu lähti Helsingin yliopistoon opiskelemaan kansatiedettä, arkeologiaa ja historiaa.
- Helsingissä ja Vantaalla tuli asuttua 11 vuotta, pari vuotta Nurmijärvellä, neljä viisi vuotta Hämeenlinnassa. Kymmenen vuotta sitten muutin Kouvolaan, ja viime syksystä olen ollut kuusankoskelain, Anu lausuu oikeaoppisesti.

Hämeenlinnassa Anu Kasniolla oli tekstiilikonservointifirma - hän kun on yliopistotutkintonsa lisäksi valmistunut myös tekstiilikonservaattoriksi nykyisin Metropoliana tunnetusta ammattikorkeakoulusta. Konservointi on oikeastaan syy, miksi Anu on museoalalla.
- Sain idean Pauligin kahvimainoksesta. Minuun teki suuren vaikutuksen vuoden 1984 mainos, jossa esiintyi konservaattori Ulla Kiljunen. Muistelen, että hänen miehensä Veikko Kiljunen on täältä Kouvolasta, ja hän oli myös konservaattori. Mainoksissa vetosi mielikuva sukupolvien ketjusta - ja se kahvitauko, Anu naureskelee uravalintansa perusteita.

Anu on ollut määrätietoinen teini. Kymenlaaksossa oli vuonna -84 yksi konservaattori, hän oli nimenomaan tekstiilikonservaattori, joka työskenteli maakuntamuseossa.
- Kävin tutustumassa hänen työhönsä ja totesin että tää vois olla aika kivaa.

Poikilon pinkki buduaari.
Nykyisin Kasnio ei tee konservointityötä, mutta sitäkin osaamista tarvitaan, sillä työnkuvaan kuuluu olosuhteiden valvonta ja hallinta, se miten esineet ovat säilytyksessä ja niiden kunnon arviointi.
- Mielestäni ammattitaitoni pääsee nyt monipuolisemmin käyttöön kuin pelkästään yrityksessä, jossa esineet konservoidaan ja lähetetään sitten pois, enkä näe niitä enää.

Museoesineitä konservoidaan tapauskohtaisesti. Jos niiden rapistuminen etenee, se pyritään pysäyttämään.
- Jos vaikka puuesineessä on tuhohyönteisiä tai tekstiilissä kemiallista vaurioitumista, jonka voisi pysäyttää pesemällä, niin tehdään. Konservointi on monialaista, siinä tarvitaan kemiaa, biologiaa, historiaa, tekniikkaa ja kädentaitoja, materiaalien tuntemusta, Kasnio luettelee.

Kouvolaan murrosvaiheessa

Kasariteini on nyt ollut jo kymmenen vuotta museotyöntekijänä Kouvolan kaupungilla. Hän aloitti täällä amanuenssina.
- Minun tehtäviini kuului apteekkimuseosta, rautatieläiskotimuseosta ja Puolakan kotimuseosta huolehtiminen. Lisäksi minulla oli 10 000 esineen kokoelma ja 3000 kuvan kuva-arkisto hoidettavana. Meitä oli kulttuuritoimessa me kaksi museoihmistä, kulttuuritoimenjohtaja ja sihteeri, ja silloin aloitti myös museomestari.

Kouvolan historia oli Anulle helppo haltuunotettava - sehän alkaa vasta 1800-luvun lopulta - ja Kouvolan kartta mahtui yhdelle A-kolmoselle. Mutta kuntien yhdistyminen heitti Kasnion syliin täyden lastin. Yhtäkkiä hänellä olikin hoidettava kymmenen paikallismuseota ja 35 000 esineen kokoelma. Uusi kaupunki päätti lakkauttaa ison osan paikallismuseoita, koska ei ollut varaa palkata henkilökuntaa kaikkia hoitamaan.
- Se tarkoitti, että museot piti tyhjentää. Työ ei lopu esineiden siirtoon, vaan ne pitää valokuvata, merkitä kokoelmatunnuksella, pakata, viedä säilytystilaan ja merkitä sijainti tietokantaan, jotta ne löydetään.

Kollegan reviirillä voi tutustua kuusaalaistaiteeseen, Eero Eirton töihin.
Kuntien yhdistyminen leimasi Kasnion työtä Kouvolassa heti ensimmäisen työvuoden jälkeen. Vuonna 2008 alettiin yhdistymistä valmistella, ja 2009 se tapahtui.
- Toiminta laajeni. Olimme jo aiemmin saaneet avoinnapitohenkilökunnan palkkalistoille, mutta yhdistymisessä mukaan tulivat vanhojen kuntien työntekijät, joita oli kaksi Kuusaalla. Lisäksi saimme amanuenssin taidemuseoon. Tällainen kokoelma - 2500 taideteosta, 100 000 valokuvaa, 3500 esinettä, kaksi näyttelytilaa - ja meillä työntekijöitä kahdeksan. Vastaavissa museoissa työntekijöitä on n. 24.

Paikallismuseoiden sulkemista surkuteltiin aikansa, mutta nyt osa niistä on saanut vapaaehtoisia jatkajia.
- Elimäelle perustettu  museon kannatusyhdistys on lujittanut kylää, museo on nyt enemmän kyläläisten museo. Valkealassa on myös perustettu yhdistys, joka ryhtyy hoitamaan Puotimuseota, Kuusaalla Kettumäellä on myös uutta elämää. Kun on innostuneita ihmisiä, jotka voivat keskittyä yhteen kohteeseen, paikoista tulee elävämpiä ja toiminnallisempia kuin niin, että minä huolehdin kymmenestä museosta, Kasnio vakuuttaa.

Yksi on myös poistunut joukosta. Kuusankosken palomuseon autot ovat päätyneet vapaapalokuntiin - nehän eivät olleetkaan kaupungin - ja palomuseon esineistö on säilytyskeskuksessa. Toisaalta useat paikallismuseot olivat interiöörimuseoita, joissa ei voinut juuri tehdä muutoksia.
- Kuusankosken kokoelmissa on 4000 esinettä, mutta yleisön nähtävänä työväenasuntomuseossa saattoi pitää vain viittäsataa.

Vitriineissä on paikallisia tyypillisyyksiä.
Kokoelmista huolehtiminen on edelleen Anu Kasnion päätyötä. Mutta nyt kaupunginmuseoon on avattu näyttelytila, ja suuren osan ajasta vie näyttelytoiminta.
- Tähän asti olemme hyvin vähän keränneet esineitä tietoisesti; suurin osa on tullut niin että joku keksii tarjota tavaroita museolle. Mutta meillä oli äskettäin ensimmäistä kertaa projekti - urheiluaiheinen - jossa systemaattisesti kerättiin aineistoa juuri tietystä aiheesta. Projektitutkija haastatteli menestyneitä urheilijoita, mm. juoksija Aarne Kainlauria ja hiihtäjä Heikki Hasua. Tutkija pääsi myös tutkimaan arkistoja - aika monen seuran arkistot löytyvät sihteerin autotallista, Anu Kasnio kertoo.

Nyt museolla on urheiluaiheesta kattava kokoelma, siihen ei tarvitse enää palata. Kilpakenttien sankarit -näyttely avautuu ensi syksynä.
- Projektin aikana Myllykosken Pallo teki konkurssin, surullinen juttu, mutta me pystyimme valitsemaan seuran aineistosta tärkeät säilytettävät asiat. Meillä on mm. Sami Hyypiän pelipaita, markkinointi- ja fanituotteita 70-luvulta - MyPa oli niissä edelläkävijä - MyPan ja kansainvälisten vastustajien viirejä, ulkomaalaisten joukkueiden antamia lahjoja.

Vaikka me maallikot näemme museotoiminnasta erityisesti näyttelyt, museoiden päätehtävä on kuitenkin esineistön kartuttaminen ja säilyttäminen. Ei ole museota ilman kokoelmia.
- Meidän tehtävä on nykyajastakin kerätä sellaiset esineet, että sadan vuoden päästä näkee vaikkapa, mitä se kouvolalainen urheilu oli vuonna 2016.

Anu Kasnio Mannerin lipan alla -näyttelyssä
Mitä nykyhetkestä sitten pitäisi säilyttää?
- Tosi vaikea tietää. Näyttelytilassa on parhaillaan Mannerin lipan alla -näyttely, ja huomasimme, että 80-luvusta oli hurjan vähän tavaroita. Itse osaisin nyt sanoa, mitä silloin  olisi pitänyt ottaa talteen, 90-luku on jo vaikeampi. Vaatii perspektiiviä, että voi sanoa mistä tuli yleistä ja tavanomaista. Mutta sitten on vältettävä se aikaisempien museosukupolvien ongelma, ettei meille tulisi 123 Nokian kännykkää, kuten meillä nyt on kirnuja tai rukkeja.  Me sanomme 60-lukua vanhemmille talonpoikaisesineille pääsääntöisesti ei kiitos.

Mannerin lipan alla -näyttelyssä on Anun omaa nuoruutta, kirppislöytö kasettiteline täynnä levyjä, teinikalenterit, korvalappustereot, Marimekon meikkipussukka, elektroniikkapelit, tietokone - sellainen tuli kouluopetukseen 80-luvulla. Anu muistelee miten toimitti kaverinsa kanssa partiolippukunnan lehteä edistyksellisen tekniikan avulla. Lehdessä luki: "Tämä on ensimmäinen ATK:lla tehty lehti."

Anu Kasnio pohtii käsitystä, että museon esineissä tärkeintä on tarina. Se ei ole hänestä koko totuus.
- Manski-näyttelyssäkin on tavaroita, joita olen hankkinut kirpputorilta. Niiden pointti ei ole, että se on kuulunut voikkaalaiselle tai mylsäläiselle vaan "mullakin oli toi". Yleisiä esineitä voi siis hankkia, mutta sitten pitäisi kerätä lisäksi niihin liittyviä muistoja. Meillä ei ainakaan vielä ole pystytty tekemään sitä, varmaan isommissa museoissa pystytään.

Kirppislöytökin voi olla aarre.
Mannerin lipan alla -näyttelylle oli selkeä sosiaalinen tilaus.
- On Kouvolan entiset nuoret ja kuusaalaisten facebook-ryhmät - ihmisillä selvä tarve muistella yhdessä nuoruutta. Etsiessäni ja valitessani esineitä näyttelyyn olen yrittänyt miettiä, mikä saa kävijät hihkumaan. Tässä kävi porukka, joka oli kirjoittanut ylioppilaaksi viisikymmenluvulla, ja heidän elekielestään kyllä näki miten hyvä juttu on päästä muistelemaan menneitä esineiden äärellä.

Anu hykertelee onnellisen oloisena näyttelyesineiden keskellä. Mannerin lipan alla vaihtuu syksyllä siis urheiluhistorian esittelyyn.
- Toivottavasti päästään Manski-näyttelyn kanssa lähelle kymmentätuhatta - huhtikuussa oli jo 5000 kävijää. Meillä on ruhtinaalliset kuusi ja puoli viikkoa aikaa purkaa ja rakentaa tilalle uusi näyttely. Forum Marinumilla on viisi kuukautta aikaa vaihtaa näyttely.

Ei paperikonetta Poikiloon

Näyttelyt näkyvät, mutta perustyötä on siis esineistön keruu ja säilytys. Intendentti Anu Kasnio näyttää listaa esineistä, joita ei enää yritetä mahduttaa varastoon: arkut, kirnut, suutarin työvälineet, höylät, sahat, kirveet...
- Esineiden luettelointikin on meillä vielä sillä asteella, että tänne on laitettu esineen nimi ja kuva, joitain asiasanoja ja esineen sijainti kokoelmassamme. Yleisö ei vielä pääse näkemään esineitä netissä, hän kertoo ja pysähtyy silmäilemään kuvia: mäyrämäkeläisen kupparin työvälineitä, Voikkaan tehtaan naulakoneella tehtyjä nauloja, Kuusankosken puhallinorkesterin torvet, Enomaan lääkärinlaukku tavaroineen. Urheiluhistoriahankkeessa on 464 esinettä, mukana mm. kuusankoskelaisen Elmeri Rantalaisen potkunyrkkeily-harjoituskeppi.

Tietokantatyöskentely on hidasta. Kun esine otetaan museoon, sen luetteloiminen tietokantaan kestää puolitoista, kaksi tuntia kuvauksineen kaikkineen.
- Täytyyhän siitä olla hyötyä käyttäjille.

Kymenlaakson ammatilliset museot ovat tehneet kokoelmapoliittisen ohjelman ja selvittäneet, mitä kullakin on ja mitä kukin keräisi.
- Kouvolan kaupunginmuseona meidän tehtävä on kerätä nykyisen Kouvolan alueen ihmisten historiaa ja esineitä, joita on käytetty tai tehty. Toivottavasti jatkossa pystymme tekemään teemakartuntaprojekteja, jolloin olisi selkeämpää tietää mitä kerätään, kaupunginmuseon intendentti Anu Kasnio kaavailee.

Kuvan vitriinissä on huoneentaulu Sorretuille oikeutta, amerikankoneella tehtyä vessapaperia jota saatiin tilipäivänä, ansiomerkki 50 vuoden palveluksesta (moniko yltää!), kirjekuori jossa on annettu palkkaraha (tilipussi), kuusipaperipuiden lähetyslappu rautateille: määräasema Myllykoski, tehtaan raide.


Tässä viitriinissä on oikealla punakaartin kokardi. Valkoinen  pieni lappu on aseenvaltaustodistus Valkealan Hevosojan taistelusta - valkoisten puolella taistellut kuularuiskupäällikkö Priha on vallannut hänellä hallussa olleen kiväärin, ja hänet oikeutetaan pitämään se. Puinen koristeellinen rasia voikkaalaisen Otto Huusarin tekemä Riihimäen vankileirillä, Huusari oli syytettynä Hevosojan sillan räjäyttämisestä, tehtaan dynamiitin ottamisesta.


Täkäläisiä teemoja voisivat olla rautatieläisyys - ihmisiin liittyvä tulokulma rautateihin. Tehtaiden historia on tärkeää.
- Mutta Suomessa on monta muutakin tehdaspaikkaa, ei meidän tarvitse kaikkea siitä aiheesta kerätä, vain tänne tyypillistä. Ja paperikonetta en tänne halua, Anu virnuilee ja jatkaa luetteloa liikehistorialla: Kouvolan Saha, Pukimo, Kouvolan Lakritsi, Lapin kenkäkauppa ovat keruun arvoisia.

Kuva: Poikilo-museot / Kouvolan kaupunginmuseon esinekokoelmat
Entä tyypillisesti kuusaalaista?
- Ehkei tyypillistä mutta mielenkiintoista on puulaatikko, evakuoimislaatikko, jota tehdas jakoi, kun rintama sodan aikana alkoi lähestyä Kuusankoskea. Jaettiin laatikoita ja niiden mukana ohjeet siitä, mitä niihin pakataan. Ne otettiin talteen yhtiön varastoon ja luvattiin pitää siellä kunnes evakuoidut palaavat. Laatikoita ei ollut tarkoitus ottaa mukaan. Meillä on kokoelmissa sellainen.

Evakuointilaatikon ohjeet. Kuva: Poikilo-museot

Kymintehtaan päiväkoti teki mittavan lahjoituksen kaupunginmuseolle, leikkikaluja, astioita.
- Alussa talossa asui päiväkodin henkilökuntaa, ja asunnoissa oli kauniit Arabian astiat valmiina. Lapset käyttivät Arabian lastenastioita. Niitä oli näytillä Lapsen tähden -näyttelyssä muutama vuosi sitten.
 
Kuusaalaisilla vahva identiteetti

Vaikka Anu Kasnio on kiertänyt asumalla Kouvolaa ja Etelä-Suomea, hän sanoo eri paikkojen vertailun eri aikakausina olevan vaikeaa. Sippolan hän tunsi 70-luvulla, jolloin siellä oli kolme kauppaa, posti, pankki, kirjasto, ala- ja yläaste, bussit kulkivat Myllykoskelle ja Kouvolaan näppärästi. Kuusankoskea hän taas tuntee 2010-luvulta. Keskustassa tulee pyörittyä kirjastossa, Kuusankoskitalossa, kirppareilla, kaupoissa, Taideruukissa.
- Joki ja tehdas, mäellä näkyvä sairaala tekevät ympäristöstä mielenkiintoisen, se ei ole pelkkä liikekeskus. Kuusaalaisilla on tosi vahva identiteetti "myö ollaa kuusaalaisii". En koskaan tuntenut itseäni helsinkiläiseksi tai hämeenlinnalaiseksi. Paluu kotiseudulle oli helppoa, kun täällä on vanhoja ystäviä, luokkakavereita, perhettä. Oikeastaan minun kannalta uuden Kouvolan syntyminen oli hyvä juttu - se kuittaa kaiken kotiseututunteessani, Anu nauraa. Hänestä on kiinnostavaa seurata, miten nykyteinit kokevat juurensa - ovatko he edelleen elimäkeläisiä tai valkealalaisia, vai onko asialla enää merkitystä heille?

Millaisista esineistä Anu itse pitää, mahdollisimman vanhoista ja arvokkaista varmaan?
- Tässä on yksi suosikkitöistäni: Taistelevat metsot. Tämä on ollut kuusaalaisen tehtaalaisen sängyn päällä, aika isokokoinen versio - toisella puolella on ollut painokuvana Iltakellot. Tämä on ostettu Kausalan torilta, ostaja toi sen pyörällä rullattuna, ja sukulainen kehysti sen. Se oli seinällä keittiön ja huoneen kokoisessa asunnossa, mutta kun tehtaalainen rakensi 50-luvulla omakotitalon, taulu ei enää päässyt seinälle. Nyt se on meillä museossa tallessa.

sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Verla juhlii 20 vuottaan maailmanperintökohteena


Kulttuurineuvos Eero Niinikosken puhe
maailmanperintökohde Verlassa 12.6.2016

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 20 vuotta siitä, kun Verla nimettiin UNESCOn maailmanperintöluetteloon. Tarkka nimeämispäivä on joulukuun 6:s. Samassa kokouksessa, joka pidettiin vuonna 1996 Meksikon Meridassa, listalle otettiin mm. Kölnin katedraali Saksassa, Baikal-järvi Venäjällä, Hiroshiman rauhanmuistomerkki Japanissa, Okapin eläintensuojelualue Kongon demokraattisessa tasavallassa, Bauhaus-arkkitehtuurin kohteet Weimarissa ja Dessaussa Saksassa, Skelling Michael – luostarisaari Irlannissa, Gammelstadin kirkkokylä Luulajassa Ruotsissa, Martti Lutheriin liittyvät kohteet Eislebenissä ja Wittenbergissä Saksassa sekä Schönbrunnin palatsi puutarhoineen Wienissä Itävallassa.

Miten näin erilaiset kohteet voivat olla sulassa sovussa samassa luettelossa? Vastaus kuuluu: siksi, että UNESCOn nimeämät maailmanperintökohteet ovat tasa-arvoisia keskenään. Jokainen kohde on omalla tavallaan uniikki, ainutlaatuinen. Kun kysyin tätä samaa asiaa 20 vuotta sitten heti Meksikon kokouksen jälkeen Museoviraston silloiselta pääjohtajalta, professori Henrik Liliukselta, hän sanoi, että ”maailmanperintöluetteloa voidaan verrata huippuluokan sinfoniaorkesteriin, jossa kaikki soittajat ovat niin hyviä, että kuka tahansa heistä voi nousta orkesterin solistiksi.”

Vaikka itse maailmanperintösopimus on jo yli 40 vuotta vanha, sitä ei tunneta kovinkaan hyvin. Olin pari viikkoa sitten ryhmämatkalla Toscanassa Italiassa ja ohjelmaamme kuului mm. peräti viisi maailmanperintökohdetta, mikä on melkoinen määrä yhden matkan osalle. Hämmästykseni oli suuri, kun opas, joka muuten oli hyvin tietäväinen ja osasi asiansa, ei maininnut maailmanperinnöstä sanaakaan. Kun hänelle asiasta huomautin, hän hieman hämmästyneenä tokaisi, että ”niitähän on täällä Italiassa niin paljon, ettei niistä jaksa oikein lukua pitää”. Tämä pitää toki paikkansa. Italiassa on kaikkiaan 51 maailmanperintökohdetta eli enemmän kuin missään muussa maailman maassa. Silti niistä jokainen on pienen messun ja varsinkin tutustumisen arvoinen. Ei niitä turhan takia ole valittu ihmiskunnan iloksi.

Mutta miksi sitten tällaisia maailmanperintökohteita on ryhdytty valitsemaan? Asiaan havahduttiin heti toisen maailmansodan jälkeen, jolloin todettiin, että sota tuhosi niin paljon mittaamattoman arvokasta kulttuuriomaisuutta ja ainutkertaisia luontokohteita, että jotakin on tehtävä, ettei tämä enää koskaan toistuisi. Pieni esinäytös ja samalla käytännön harjoitus asiassa käytiin Egyptissä 1960-luvulla, jolloin rakennettiin yhtä maailman suurinta patoa Niilin alajuoksulle. Kun rakennustyöt olivat puolivälissä, huomattiin, että Assuanin jättipadon aiheuttaman vedenpinnan nousun vuoksi veden alle tulisi jäämään lukuisia historiallisia muistomerkkejä kuten erittäin kuuluisa Abu Simbelin luolatemppelikompleksi, jonka kaikki muistamme historian oppikirjoista.

Hätiin tuli YK:n alainen kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö UNESCO, joka organisoi kansainvälisen pelastusorganisaation miettimään ratkaisua vaikeaan pulmaan. Hankkeeseen tuli mukaan useita valtioita, jopa Suomi pienine pennosineen. Mutta miten ihmeessä voidaan pelastaa kallioon hakattu luolatemppeli ja sen edustalla olevat 20 metriä korkeat Ramses Suurta esittävät jättipatsaat, joita on sisäänkäyntiä vartioimassa kaikkiaan neljä kappaletta. Kun Niilin vedenpinta oli jo nousemassa, ruotsalaiset rakennusinsinöörit saivat ajatuksen, että sahataan koko hiekkakiviluomus palasiksi ja siirretään ylängölle ja kootaan uudelleen
mahdollisimman alkuperäisen näköiseksi.

Näin tehtiin. Kokonaisuuteen kuuluvat kaksi temppeliä leikattiin kolmeen tuhanteen 20 tonnin palaan. Työssä ei voitu käyttää koneita, vaan sahurit hankittiin Italian marmorilouhoksilta, missä oli totuttu sahaamaan kiveä käsipelillä. Hanketta johti 29-vuotias italalialainen insinööri Pino Lucano, joka pyrki kuuluisuuteen jalkapalloseura Interin puolustajana, mutta pääsikin aikakirjoihin 3000 vuotta vanhan monumentin pelastajana. Kun tänään käy katsomassa Abu Simbelin temppe-
leitä, ei silmäntasalta pysty huomaamaan, että kokonaisuus on jättimäinen palapeli.
Ilmakuvasta sen sitä vastoin huomaa helposti.

Projekti alkoi 1964 ja kesti neljä vuotta. Koska uusi sijaintipaikka oli tasamaata, oli tehtävä keinotekoiset vuoret temppeleiden taustaksi. Tähän käytettiin modernia betonitekniikkaa. Hanke maksoi 80 milj. dollaria eli 335 miljoonaa silloista markkaa.
Jonkinlaisen käsityksen summan suuruudesta saa, kun tiedetään, että Suomen puolustuslaitoksen menoarvio oli samoihin aikoihin reilut 500 milj. markkaa.

Tämän onnistuneen operaation johdosta UNESCOn yleiskokous perusti v. 1972 maailmanperintösopimuksen, joka jakaantuu kahteen osaan: luontokohteisiin ja kulttuurikohteisiin. Sopimuksen on tähän mennessä hyväksynyt 191 YK:n jäsenvaltiota. Ainoastaan kaksi valtiota vielä miettivät mukaantuloa. Kysymyksessä on kaikkein suosituin yleissopimus YK:n piirissä. Tällä hetkellä kohteita on 1031.
Ne sijaitsevat 163:ssa ei maassa, eli melko moni valtio on vielä ilman omia kohteita. Kaikki niitä kuitenkin haluavat, koska niillä on poikkeuksellisen suuri PR-arvo.

Suomi hyväksyi sopimuksen v. 1987. Sopivien kohteiden etsintä on kulttuurikohteiden osalta Museoviraston ja luontokohteiden osalta ympäristöministeriön vastuulla. Ensimmäisen kerran Verlan liittämisestä maailmanperintöluetteloon keskusteltiin jo v. 1986, kun Suomi valmisteli sopimuksen ratifiointia. Toisena vaihtoehtona näissä keskusteluissa oli
Sunilan tehdasalue Alvar Aallon arkkitehtuurin vuoksi. Vuonna 1988 tehtyyn ensimmäiseen ehdokaslistaan tuli kuitenkin Verla ainutlaatuisuutensa ja alkuperäisyytensä vuoksi mukaan.

Jotta hankkeessa voitiin edetä, museon silloinen omistaja Kymmene Oy teki v. 1991 aloitteen koko museoalueen suojelusta. Kymen lääninhallitus päätti vuotta myöhemmin suojella rakennussuojelulain nojalla vanhan puuhiomon ja pahvitehtaan rakennukset ympäristöineen. Valtioneuvosto hyväksyi suojelupäätöksen keväällä 1993.

Tämän jälkeen UNESCOn maailmanperintökeskuksen nimeämät asiantuntijat ja muut arvioitsijat ryhtyivät laatimaan omia selvityksiään aina vuoden 1996 syksyyn saakka. Tärkeää oli saada selville kuinka ainutlaatuinen teollisuusperintökohde Verla oikein oli koko maailman mittapuussa. Maailmanperintökeskuksen silloinen johtaja, saksalainen kreivi Bernd von Droste zu Hülshoff, peruskoulutukseltaan metsänhoitaja, totesi omassa arviossaan: ”Verla ei ole suurin tai hienoin, eikä se ole maailmanlaajuisesti yhtä arvokas kuin Krakovan kaupunki tai Egyptin pyramidit. Verla on pieni yhteisö, mutta se oli merkittävä omalle ympäristölleen.
Verlan arvo on sen tyypillisyydessä; täällä näkee kuinka aikaisemmat sukupolvet elivät ja työskentelivät ympäristössä, jossa elämä ei aina ollut helppoa,” totesi kreivi von Droste.

Arviointityön aivan viime vaiheessa maailmanperintökeskus vaati vielä takuita siitä, että Verlan vanha kylämiljöö säilytetään muuttumattomana. Tämän varmistamiseksi silloiset Jaalan ja Valkealan kunnat ryhtyivät pikavauhdilla kesken lomakauden laatimaan Verlaan osayleiskaavaa, joka omalta osaltaan tuli säätelemään mm. ruukkikylän uudis- ja korjausrakentamista. Myöhempinä vuosina on käynyt ilmi, että v. 2001 hyväksytty osayleiskaava oli tarpeellinen vanhan kylämiljöön säilyttämiseksi.

Lopullinen päätös Verlan nimeämisestä Suomen neljänneksi maailmanperintökohteeksi tapahtui maailmanperintökomitean kokouksessa Meksikon Meridassa 6. joulukuuta 1996, kuten jo edellä totesin. Tuolloin UNESCOn luettelossa oli vajaat 500 kohdetta. Teollisuushistoriallisia kohteita oli vain muutama. Verla oli ensimmäinen puunjalostusteollisuutta edustava kohde ja on sitä edelleen.

Verlan museovieraat kyselevät varsin usein kuka tai keitä ovat tai olivat ne henkilöt, joita   on kiittäminen Verlan vanhan tehtaan säilyttämisestä jälkipolville. Kiitos kuuluu aivan erityisesti kolmelle Kymiyhtiön eli UPM-konsernin yhden kantayhtiön palveluksessa olleelle neuvokselle. Ilman heidän ideoitaan, kulttuuritahtoaan ja vaikutusvaltaansa Verlan rakennukset olisi mitä todennäköisimmin purettu ja niiden paikalle olisi tullut vähäinen kesämökkikylä. Yhteiskunta ei ollut vielä silloin juurikaan kiinnostunut teollisesta perinteestä.

Eero Niinikoski
Nämä kolme viisasta ja kaukonäköistä neuvosta ovat sosiaalineuvos Åke Launikari, opetusneuvos Veikko Talvi ja vuorineuvos Kurt Swanljung, joka viimeisimpänä tästä joukosta poistui keskuudestamme vain vajaa kuukausi sitten. Jokaisella heistä on tärkeä roolinsa Verlan säilymisessä. Tässä yhteydessä emme myöskään saa unohtaa Verlan nykyistä omistajaa UPM-konsernia, joka vastaa koko maailmanperintöalueen ylläpidosta ja on antanut vuosien mittaan huomattavan panoksen Verlan entisöintiin ja jopa uusinvestointeihin, joista viime vuonna valmistunut suojapato on kauaskantoinen hanke, koska se suojaa tehdasta mahdollisten tulvien aiheuttamilta vesivahingoilta. Merkittävä tunnustus Verlalle on myös ympäristöministeriön tänä keväänä tekemä päätös, jolla suojellaan peräti 30 eri rakennusta maailmanperintöalueella niiden seitsemän lisäksi, jotka suojeltiin jo 1993 valtioneuvoston päätöksellä.

Tänään juhlistamme sitä, että Verla on ollut mukana UNESCOn maailmanperintöluettelossa 20 vuotta. Miten se on vaikuttanut sekä Verlan tehdasmuseoon että koko kyläyhteisöön? Ennen vuotta 1996 museossa vieraili melko tasaisesti 10 000 kävijää, mikä on reilusti suurempi määrä kuin suomalaisissa museoissa keskimäärin. Maailmanperintölistauksen tultua suuren yleisön tietoisuuteen tapahtui kuten oli ennustettukin: museon kävijämäärä lähti jyrkkään nousuun. Kesän 1997 aikana kävi jo 17 000 vierasta ja vuonna 2004 peräti 22 000 vierasta. Tämä on toistaiseksi huippulukema.

Kotimaisten museovieraiden rinnalla myös ulkomaisten kävijöiden määrä on koko 2000-luvun kasvanut vuosi vuodelta. Viime kesänä saavutettiin ulkomaalaisten kohdalla ennätys, kun heitä tuli 1 558 henkilöä peräti 61:stä eri maasta. Kaukaisimmat kävijät saapuivat Australiasta, Uudesta Seelannista, Chilestä sekä ja Brasiliasta. Opastuskierros pystytään tarjoamaan viidellä eri kielellä, minkä lisäksi jokaisen kierroksen alussa esitettävä elokuva ”Näin tehtiin Verlassa käsipahvia”, voidaan tarjota seitsemällä kielellä. Filmiin voidaan lisäksi yhdistää italian-, japanin- ja kiinankielinen tekstitys. Museon yli 40-vuotisen toiminnan aikana kyseistä elokuvaa on esitetty kymmeniä tuhansia kertoja, millä perusteella filmi on ylivoimaisesti eniten esitetty lyhytelokuva Suomessa.

Kasvavien turistivirtojen ohella Verlan nimeäminen maailmanperintöluetteloon on rikastuttanut sekä Verlan kylän elämää että lisännyt kaupallisia ja kultturellisia palveluja niin itse museoalueella kuin sen lähituntumassa. Myös erilaiset kesätapahtumat ovat keränneet suuria kävijämääriä vuodesta toiseen. Kesän kohokohta on koskinäytös, joka järjestetään aina Verla-päivänä heinäkuun 18:s. Tällöin museon naapuri KSS-Energia aukaisee patoluukut ja Mäntyharjun reitin
vesimassat syöksyvät valtoimenaan alavirtaan. Komea näytös on paitsi viesti metsäteollisuuden alkuajoilta, myös muistutus siitä, että Verlankosken äärellä on
tuotettu sähköä jo lähes 130 vuotta.

Verlan tehdasmuseon 10-vuotisjuhlassa museoajatuksen isä, opetusneuvos Veikko Talvi totesi, että teollisuuden ja tehtaiden museoiminen on ollut aina vaikeaa. ”Jos tehtaat eivät kannata, ne lopetetaan. Jos ne taas menestyvät, niitä laajennetaan. Molemmissa tapauksissa vanhoja rakennuksia häviää ja perinnettä katoaa.”

Onneksi Verlassa ei käynyt näin. Vanha tehdas ja koko ruukkikylä ovat säilyneet kuin ihmeen kaupalla muuttumattomina. Kuluvan vuosituhannen alkupuolella brittiläinen museoalan auktoriteetti Sir Neal Cossons ennusti: ”Seuraavien 500 vuoden ajan ihmiset tulevat katsomaan vanhoja tehtaita, entisiä kaivoksia ja rauta-
teitä sekä muita teollisuusperinnekohteita aivan samaan tapaan kuin he ovat aiemmin käyneet ihastelemassa muinaisten kulttuurien arvokkaimpia muistomerk-
kejä Egyptissä, Italiassa, Kiinassa ja Perussa.

Tämä on nyt jo arkipäivää Verlassa. Kiitos UNESCOn maailmanperinnön.


lauantai 4. kesäkuuta 2016

Heinosen veljekset hyvästelivät lapsuudenkotinsa



Heinosen kauppa

Vanha tuttu Heinosen kauppa Valtakatu 11:ssä on saanut uudet omistajat. Heinosen suku väistyy talosta, tilalle tulee pariskunta, jolla on mukavia suunnitelmia rakennuksen entisöinnistä. Siitä joskus tulevaisuudessa, nyt muistellaan menneitä.

Heinosen veljekset Pekka ja Jukka istuskelevat toukokuussa 2016 Heinosen kaupan yläkerrassa Pekan kotona viimeisiä kertoja. Pekka tekee muuttoa sadan metrin päähän kerrostaloon, sillä kaupparakennus on myyty. Pekka Heinonen on asunut talossa koko ikänsä, Jukka muutti aikoinaan Leenansa kanssa Tähtikadulle puolen kilometrin päähän. Veljekset kertovat omia muistojaan talon elämästä 50-luvulta lähtien. Tukena on tietoja Kimmo Seppäsen toimittamasta kirjasta Wilsonin pintaa ja vesiondulointia - kuusankoskelaisia yksityiskauppoja ja -yrityksiä (ks. jutun alle). Vanhat kuvat ovat pääosin Jukka ja Pekka Heinosen kokoelmasta.

Pekka (vas.) ja Jukka Heinonen
Liikerakennuksen yläkerran asuinhuoneet ovat avarat, Pekan  muhkea pahkakalusto vie vain nurkan hirsiseinäisestä tv-huoneesta. Pekan kodin lisäksi yläkerrassa on toinenkin asunto, tyhjillään. Kaksikymmenluvun tunnelma huokuu kauniista kaakeliuuneista ja alkuperäisistä ikkunoista. Nykyinen rakennus on osin vuodelta 1920, jolloin Heinonen ja liikekumppani Laurikainen rakensivat paikalle ensimmäisen liikkeensä. Jo kolmen vuoden kuluttua sitä jatkettiin molemmista päistä - kaupankäynti jatkui koko laajennustyön ajan. "Nopeassa tahdissa 1920-luvun puolivälissä liikkeestä kehittyi todellinen seutukunnan suurliike, jolle avattiin tehtaalaisten asuinalueille useampia pieniä sivumyymälöitä eri puolille Kuusasta ja Kymintehdasta", Seppäsen teos selventää.

Veljekset kertoilevat perheestään. Kaupan perustajalla Einar Heinosella oli kolme poikaa. Vanhin oli Pekan ja Jukan isä Matti, seuraava Risto, jonka tyttäret asuvat Tampereella, ja nuorin oli Hannu. Kaikki olivat töissä kaupassa. Matti hoiti aluksi Mäenpään sivumyymälää ja otti vastuun pääliikkeestä isänsä kuoltua vuonna 1956.
- Silloin Risto ryhtyi vastaamaan Mäenpään liikkeestä ja siirtyi sen lakkauttamisen jälkeen pääliikkeeseen hoitamaan täällä lihapuolta, Pekka Heinonen kertoo.

Kivijalkamyymälä
Matti meni vuonna 1951 naimisiin Terttu Tommolan kanssa, joka oli vuonna 1946 ryhtynyt pitämään kampaamoa Heinosen liiketalon länsipään huoneistossa. Kun pääliikkeessä tehtiin remonttia vuonna 1957, kampaamo siirtyi takahuoneeseen pihan puolelle, Seppäsen kirja kertoo.
- Huomasitko talon takana kolme ovea? Äidin kampaamon ovi oli se viimeinen, Pekka täsmentää.

"Täältä se muutettiin kivijalan liiketilaan vuonna 1965, kun lihakauppa muutti yläkertaan. Terttu Heinosen kampaamo oli toiminnassa vielä haastattelua tehtäessä vuonna 2001", historiakirja kertoo. Terttu kuoli vuonna 2007, puolisonsa Matti 2005.

Lihakauppakin oli Heinosten liiketoimintaa. Se siirtyi yläkertaan, kun kaupasta tuli valintamyymälä, veljekset muistelevat. He kertaavat omista muistikuvistaan kaupan valikoimaa: kangasta, lankoja, liinavaatteita...
- Astioita, paljon lasiastioita. Mutta 60-luvun jälkeen oli oikeastaan pelkästään ruokatarvikkeita. Meidän lapsuudessa moni elintarvike oli irtomyynnissä: maito, jauhot, sokeri. Jauhot oli laarissa, sieltä myyjä pussitti paperipussiin sen mitä asiakas halusi. Vielä 60-luvulla meille tuli 50 kilon vehnäjauhosäkkejä, Pekka muistaa.

Heinosen valikoimaa yhteiskoululla pidetyssä näyttelyssä
Maitotuotteet otettiin Valiolta, niitä ei ympäristön tiloilta hankittu. Toisin oli naapurissa Kauppayhtiössä, jonne maitokin tuotiin Eerolan tilalta. Heinosen veljekset muistavat tehtaankaupan artikkelin, jota ihan jonotettiin.
- Heidän kurrimaitonsa oli yhteen aikaan ihan hittituote. Kaupan edessä oli hirveät jonot, ihmiset siinä maitokannut kädessä, Pekka kertoo. Jukka arvelee, ettei se ollut kurria vaan tavallista maitoa, jonka suosio johtui siitä, että se tuli suoraan maatilalta.

Leivonnaiset tulivat Heinoselle Papulan leipomosta Kouvolasta. Veljekset innostuvat muistelemaan yrittäjäperhettä.
- Eikös niillä ollut limunaatitehdas? Nehän oli Viipurista, Olkkuja. Meille tuli leivonnaisia Tervoliniltakin, ja Mannerista ja Korian leipomosta.

Kuusankoski esittäytyy messut. Matti Heinonen edustaa liikettä.
Tavarat tuotiin kauppaan Keskon autolla. Noutotukkuja alkoi tulla vasta 70-luvulla, ja silloin kauppiaat saivat itse käydä hakemassa tuotteet tukusta.
- Mutta alkuun Valiolta tuli omat tuotteet, Keskolta kuiva elintarvike, liha Karjakunnalta ja voikkaalaiselta lihantoimittajalta Väinö Vuoriselta ja sitten hänen pojaltaan Eerolta.

Heinonen oli keskolainen liike mutta toisaalta ei kuitenkaan.
- Tavallaanhan se Keskoon kuului, yksityinen liike, mutta Keskolta tuli tavarat. Mistä ne ennen Keskon perustamista on tulleet, ei ole tiedossa. Mutta Heinonen toimi koko ajan ilman että keskusliike puuttui kaupan sisustukseen tai ohjaili sen toimintaa, veljekset kertovat.

Heinoset muistavat hyvin lihapiirakkakioskin kauppansa kulmalta. Heillä on siitä kuvakin. Mutta ei Jukan ja Pekan tarvinnut kioskiherkkujen perään haikailla. Heillä oli lapsesta asti kaikkea hyvää tarjolla.
- Limskaa ja karkkii.

Matin pojat olivat nuoresta asti kaupassa ensin auttelemassa ja vähitellen oikein töissä liikkeen lopettamiseen vuoteen 1984 asti. Sitten molemmat pääsivät Kymiyhtiöön arkkisaliin, ensin lomittajiksi ja sitten vakituisiksi. Nyt he ovat olleet pari vuotta eläkkeellä.

Myymälätöihin Heinosen pojat perehdytettiin Keskon kursseilla.
- Oli tavallaan itsestään selvää, että tullaan kauppaan töihin. Olimme alkuun kesätöissä, jaettiin mainoksia, täytettiin hyllyjä. Siihen aikaan kotiinkuljetus oli tavallista, meillä oli hirveästi kuljetuskeikkoja. Mustanvuoren asukkaatkin tilasivat paljon, me kuljetimme autoilla. Tai ennen kortin saamista oltiin apumiehinä, kantamassa tavaroita autosta taloon. Kyllä meiltä kuljetettiin ympäri Kuusasta. Alkuun siitä ei edes veloitettu, myöhemmin muutama markka kuljetukselta, Jukka kertoo.

Veljekset kertovat olleensa ihan mielellään kaupassa hommissa, ehkä joskus kesäaikaan vähän harmitti kun kaverit lähtivät uimaan mutta he eivät päässeet.
- Mutta ei me kouluaikoina tässä kovin kiinni oltu. Aikuisena minä hoidin paljon leipä- ja maitopuolta, Pekka oli usein kassalla, kuljetti tavaroita ja piirsi mainoksia. Hän kävi sitä varten Keskon tekstauskurssinkin, Jukka kertoo.

Liike iltavalaistuksessa joulun aikaan 30-luvun lopulla
Muistelemme, kuinka vielä 60-luvulla ruokakaupankin ikkunat somistettiin purkkipinoilla tai muilla pakkauksilla. Etenkin jouluanaikaan ikkunat koristeltiin kauniiksi. Seuraavalla vuosikymmenellä tilalle tulivat isot mainosplakaatit, joissa erikoistarjoukset houkuttelivat ostajia.

Henkilökunnan määrä vaihteli eri vuosikymmenillä. Viisikymmenluvun kuvassa näkyy vielä melkoinen joukko. Myöhemmin pärjättiin vähemmin työntekijöin, ja heistä moni oli omaa perhettä.

Heinosen henkilökuntaa, vasemmalla Matti, istumassa Emmi.
Pekka ja Jukka Heinonen muistavat myös Gunnarin, joka piti autokoulua ja korjaamoa Heinosen kaupan takana olevassa tiilirakennuksessa. Seppänen kertoo: "Einarin veljen, Gunnar Heinosen, liiketoimet: Pääliikkeen yhteydessä aloitettiin jo heti uusitun komean liiketalon avauksen yhteydessä vuonna 1925 myydä myös polttoainetta. Maahan oli kaivettu 4000 litran bensiinisäiliö, josta jaettiin Nobel-yhtiön tuotetta. Liikennöintiin liittyvissä toimissa aktiivinen oli Einarin veli Gunnar Heinonen (1900-1964), joka harjoitti polttoaineen myynnin, kuljetusliikkeen pidon ja korjausverstaan ohella myös autokoulutoimintaa."

"Samana vuonna, 1923, kun uusi komea liiketalo ja Kymintehtaalla Kolarin talon myymälä avattiin, ostettiin Heinonen & Laurikainen Oy:lle myös paikkakunnan ensimmäinen yhtiön ulkopuolinen kuorma-auto lisääntyneitä kuljetuksia hoitamaan. Autonkuljettajaksi ryhtyi Gunnar Heinonen ja vähän myöhemmin mm. Oiva Honkanen. Näin tavaran jakelu nopeutui huomattavasti ja myytävien tuotteiden hankinta tehostui, mm. sokeria haettiin suoraan Kotkan sokeritehtaalta tai silakoita Loviisasta. Aikaisemmin kuljetukset - lähinnä Kymintehtaan asemalta kaupoille - oli hoitanut ´Kaima` hevosellaan eli hevosmies Einari Koskinen Virkku-hevosensa rattailla."

Autoon nojailevat Pertti Brandt-Ojala ja Einari Koskinen.
Ratsastetaan edelleen Seppäsen kirjalla, mutta siihen kannattaa tutustua myös alkuperäisestä lähteestä. Kirjassa esitellään tarkasti suurliikkeen vaiheet mutta myös monien muiden kuusaalaisyritysten historia.

"Kuorma-auton, T-malli Fordin, talli ja korjaustilat olivat kaupan takapihalla. Vähitellen 1920-luvun loppupuolella korjaustoiminnasta kehittyi autokorjaamo, jossa alettiin korjata ulkopuolistenkin autoja. Samalla kun linja-autoyhtiö Kuusankosken Auto Oy ilmoitti uuden omistajan nimissä 21.5.1927 Kouvolan Sanomissa ajoreiteistään, sisältyi tekstiin myös lyhyt maininta ´Autojen korjauksia otetaan tehtäväksi. Kohtuullisia taksoja noudatetaan... Puhelin N:0 2´. "


Pekan ja Jukan lapsuudessa kodin alakerrassa toimi perheen kauppa, ja muitakin liikkeitä talon katon alla ja pihapiirissä on ollut. Lisäksi Heinosilla oli 50-luvulla myös Mäenpään kauppa, jonka veljekset muistavat lapsuudestaan. Ensimmäisellä vuosikymmenellään 1920-luvullahan Heinonen & Laurikaisella oli peräti viisi sivumyymälää. Kimmo Seppäsen teoksessa mainitaan, että Mäenpään kauppa oli Heinosen monista sivuliikkeistä pitkäikäisin - se toimi vuosia vielä 60-luvulla. Kaupalla oli useampikin kutsumanimi: Rata-Heinonen ja Pikku-Heinonen. Viisikymmenluvun alussa liike muutettiin kapearaiteisen radan länsipuolelta itäpuolelle. Kaupanpitäjäksi tuli Jukan ja Pekan isä Matti, ja vanha liikerakennus jäi hänen veljensä Riston perheen kodiksi.

Vanhoissa valokuvissa näkyy Heinosen kaupan takana ollut rakennus, jossa oli kahvila Lyhty.
- Sitten siinä oli Kuusankosken ensimmäinen apteekki ja parturi, jota piti Postimies Aallon vaimo vielä joskus 60-luvulla. Talo purettiin 80-luvulla. Muistetaan me kahvila Lyhtykin, joka oli siellä 50-luvulla, Jukka ja Pekka kertovat.

Viereisessä kuvassa on autokorjaamonakin toiminut rakennus. Sen kupeessa olleen puisen varaston tuhosi tulipalo 90-luvulla.

 
Uusi omistaja haluaa palauttaa talon ennalleen.
Jukan ja Pekan aikoina Heinosella oli liiketoimintaa myös tehtaankaupan päädyssä, rautakauppatavaraa lähinnä. Osastoa piti Hannu Heinonen.
- Ja tehtaankauppahan oli loppuaikoinaan meillä, siinä oli silloin elintarvikemyymälä. Mutta Hannun rautakauppa jäi vielä sen jälkeenkin taloon, veljekset muistuttavat.

Ennen Jukan ja Pekan aikoja Heinonen oli pitänyt tehtaankaupan tiloissa myös kenkä- ja vaatemyymälää jonkin aikaa. Vuonna 1927 Heinonen mainosti nimittäin lehdessä: "Ilmoitamme täten avanneemme Kuusankoskella ent. Kuusankosken Kauppa Oy:n huoneustossa Erikoisliikkeen Kangas- ja kenkätuotteille, jossa tulemme pitämään kaupan niin kotimaisia kuin ulkolaisiakin kankaita useampaa eri lajia samoin kuin lasten, naisten ja miesten kenkiä, saappaita, lapikkaita ja kalosseja sekä myymme niitä päivän halvimpiin hintoihin. Osa uusiutuvasta varastostamme on nyt jo saapunut ja lähiaikoina saapuu. Toivoen nauttivamme edelleen arv. ostajiemme suosiota ystävällisesti toivotamme teitä käymään katsomassa liikettämme sekä myöskin edullisimmin ostamaan sieltä kangas- ja kenkätuotteet. Käykää, katsokaa ja tutustukaa niin tulette vakuutetuiksi. Heinonen & Laurikainen", Seppänen kertoo ja lisää, että ilmeisesti tämä sivuliike jäi lyhytaikaiseksi.

Tehtaankaupan kuvasi 70-luvulla Arto Sulanen.

Asiakkaat jakautuivat tehtaankaupan aikoihin niin, että yhtiöläiset - varsinkin ruotsinkieliset ja muutamat saksalaiset - ostivat Kauppayhtiöstä, muut Heinoselta. Kävi Heinosellakin yhtiöläisiä mutta vähemmän. Sitten kun Kauppayhtiö lopetti, asiakkaat siirtyivät Heinoseen.
- Hixen, Brommels, Estlander - kyllähän he kaikki kävi tässä. Örmäläthän myöhemmin ostivat paljon, tuomari Mäkelän perhe kävi. Moni tykkäsi kotiinkuljetuksesta.


Muistelemme muita lähitienoon elintarvikeliikkeitä. Kirkolle päin mennessä Valtakadun oikealla laidalla oli Kososen lihakauppa, samassa rakennuksessa - eri aikoina - kukkakauppa ja valokuvaamo. Talo oli alkuun Walkaman pankkirakennus. Siitä eteenpäin vasemmalla oli Osuuskauppa. Marskinkadun suunnalla Aunelantiellä oli Pulkan kauppa. Siitä Pulkka siirsi vielä liikkeensä Kirjakaupanmäelle taloon, jossa oli myöhemmin Tamlanderin sähköliike.

Nyt Heinosen kauppa on jo vaihtanut omistajaa - siis rakennukset, vaikka vanha kuusaalainen puhuu entisin termein niin kuin Vilhusen kaupasta ja Kymin ympyrästäkin, joita ei toviin ole enää ollut. Talon julkisivu on suojeltu, mutta sisällä saa remonttia tehdä ilmettäkin muuttaen.
- On tämä rakas talo, kun olen koko ikäni tässä asunut. Onneksi uuden asunnon parvekkeelta näkyy tämä rakennus, Pekka nauraa.

Heinosen kaupparakennuksen omistaa nyt voikkaalainen pariskunta. Toni Rautjoki toppuuttelee toistaiseksi haastattelun tekemistä mutta kertoo kuitenkin hiukan suunnitelmistaan. Hänen puolisonsa on rakennusrestauroija, joten osaamista vanhan korjaamiseen riittää. Pari haluaa palauttaa rakennuksen entiseen asuunsa ja remontoi sitä kenties uusiksi liiketiloiksikin. Tämän parempaa kohtaloa talolle voi tuskin kuvitella.


Lähde: Wilsonin pintaa ja vesiondulointia, kuusankoskelaisia yksityiskauppoja ja -yrityksiä. Kirjan on toimittanut Kimmo Seppänen vuosina 1999-2000 kokoontuneen perinnepiirin aineistosta. Kirjaa myy mm. Kuusankoski-Seura hintaan 20 euroa.

Jukka Pennanen, kenraali joka kotiutui Kuusaalle

Kenraali Jukka Pennanen saapuu täsmälleen oikeaan aikaan tapaamispaikalle. Enää en hämmästele korkean sotilashenkilön rennon kohteliasta käy...