Näkökulma kuusankoskelaisuuteen

Kuusankoski on paikka – ja jotain ihan muuta. Se on maisemia ja ihmiskätten töitä. Se on murretta ja
tapa olla kotoisin jostakin. Kuusaalaisuus on ajattelumalli, asenne ja näkökulma – kaikkeen.
Kuusankoskia on yhtä monta kuin kuusankoskelaisiakin. Näillä sivuilla rakentuu yhden kuusaalaisen
totuus kotipaikkakunnastaan. Se on yhtä totta kuin sen toisen, joka muistaa, näkee ja kokee asiat ihan
toisin. Juttuja paikoista, tapahtumista, muistoista, ilmiöistä, nimistä, kielestä ja ennen kaikkea
ihmisistä. Tervetuloa katselemaan. Näillä sivuilla en tarjoa tilaisuutta keskusteluun, mutta hauska
kuulla, että vaihdatte aiheista kommentteja omissa yhteisöissänne. Jatkakaa ihmeessä.
Katselukerroista päätellen kuusaalaisuus kiinnostaa, eikä ihme: niin hieno paikka tämä on, ja niin
kiehtovia persoonia täällä asuu ja toimii.

Eijaleena Martikainen, paljasjalkain kuusaalain

maanantai 18. huhtikuuta 2016

Irma Pajula aloitti hoitotyön jo lapsena

Irma Pajula on tehnyt hoitotyötä koko ikänsä. Siitä tuli hänelle ammatti, mutta ala oli hänelle tuttua jo opintojen alussa. Päivätyönsä lomassa ja jälkeen hän on hoitanut lähipiiriään kotioloissa. Nyt hänellä on aikaa katsella Sumulaakson ja vastakkaisen mäenrinteen kauniita maisemia kerrostaloasunnostaan. Puoliso Aarne kuoli pitkään sairastettuaan, ja Irma asuu mukavassa ympäristössä yksin muttei yksinäisenä. Pajulat muuttivat aikoinaan Kuusaalta Kouvolaan eläkevuosia viettämään.

Terveydenhoitaja Pajulan ammatinvalinta tapahtui nykyihmistä tyrmistyttävällä tavalla. Pikkuinen Irma Hatva oli kymmenvuotias pikkulotta, kun talvisota loppui. Perhe asui Uudessakylässä, jossa rautatieläis-isällä oli silloin toimi. Uudenkylän parantola oli muutettu sotasairaalaksi, ja Irma lupautui ystävänsä kanssa sinne auttelemaan.
- Sairaala oli täynnä haavoittuneita. Heitä makasi pitkin käytäviä paareilla lattialla. Aikuiset eivät jaksaneet heitä kontillaan sinne alas syöttää, joten minä ja se toinen pikkulotta syötimme sotilaita aina koko päivän. Käytävillä oli syötettäviä noin 60, ja heillä oli niin pahoja vammoja etteivät pystyneet itse syömään. Ajettiin koko kesä päivittäin sairaalaan kuusi kilometriä kotoa polkupyörillä, Irma Pajula kertoo.

Irman äiti oli aika kauhuissaan tyttären vapaaehtoistyöstä - suotta.
- Me viihdyttiin siellä, ja miehet oli kiitollisia. Ei meitä erikoisemmin väsyttänytkään, vaikka polvillaan syötettiin. Eikä meitä pelottaneet miesten vammatkaan - jollain ei ollut käsiä, moni makasi ihan onnettomana paareilla.

Sota jatkui, ja isä lähetti tyttärensä Iisalmeen käymään oppikoulua. Kolmannelle luokalle Irma pääsi Nokian yhteiskouluun, koska isä oli saanut työpaikan Nokian asemapäällikkönä. Kunnassa oleva Pitkäniemen mielisairaala oli muutettu sotasairaalaksi. Teini-ikäinen Irma kävi teinikunnan mukana sairaalassa viihdyttämässä sotainvalideja.
- Minulle sattui syötettäväksi parissakymmenissä oleva nuorimies, joka oli menettänyt sodassa molemmat kätensä ja jalkansa. Hänet oli sidottu istumaan remmeillä, hän jutteli järkevästi. Keskustelimme ja päätin, että minusta ei koskaan tule sairaanhoitajaa, en uskalla, en enää kestä tätä, Irma kertoo.

Yötyö arvelutti 

Ylioppilastutkinnon jälkeen piti kuitenkin tehdä valinta, ja silloin Irma oli jo valmis hoitoalalle. Hän pääsi Helsingin sairaanhoito-opistoon - hakijoita 400, sisään pääsi 40. Sotavammoihin törmäsi vielä 40-luvun lopullakin, kirurgisessa sairaalassa oli sotasokeita ja sotainvalideja.
- Kirurgisella osastolla joutui kolmannen vuoden opiskelijana päivystämään öisin yksin koko osastoa. Miehiä oli samassa huoneessa 40, heillä oli aavesärkyjä katkenneissa jäsenissä. Se oli hirveää rukoilemista, että anna morfiinipiikki. Eihän sitä voinut.

Yövuoro on jäänyt Irma Pajulan mieleen todella rankkana. Yöllä joettiin kuumemittarit, annettiin pistokset, lääkittiin penisilliinillä. Yövuoron jälkeen Irma ei osannut nukkua. Kun hän seuraavaan vuoroon mennessään nukkui raitiovaunussa sairaalan pysäkin ohi ja rahastaja kyseli, eikö neidin pitänyt jäädä pois ennen päätepysäkkiä, Irma tajusi ettei sovi yötyöhön.
- Minulle valkeni, että kun valmistun sairaanhoitajaksi, lähden saman tien jatkamaan terveydenhoitopuolelle, sehän on päivähommaa. Mitä vielä, ojasta allikkoon! Terveydenhoitaja teki siihen aikaan yötä päivää töitä. Maaseudulla haettiin hevosella keskellä yötä kotoa hoitamaan potilasta.

Sairaanhoitajan koulutus sisälsi monipuolisesti eri hoitoalat kirurgiaa ja mielisairaanhoitoa myöten. Kirurgisessa sairaalassa joutui sekä ensiapuun että leikkauspolille. Helsingin kirurgiseen sairaalaan tuotiin kaikki pahimmat potilaat ympäri Suomea silloin 50-luvun alussa.

- Leikkaussalissa kolmannen vuoden oppilas joutui nukuttamaan leikattavan potilaan eetterikopalla, siis tietämään, paljonko pannaan eetteriä! Se oli niin pelottavaa. Muistan lopun ikääni, kuinka eräässä leikkauksessa valvoin, mittasin verenpainetta ja lisäsin eetteriä. Lääkäri tiuskaisi: "Potilas jännittää, en minä voi leikata." Siis lihakset oli kireällä. Panin lisää eetteriä ja pelkäsin, ettei potilas enää herää, vanha ihminen.

Leikkaus onnistui, ja se oli jo kolmas leikkaus samana yönä.
- Olin saanut itse eetteriä jo niin paljon, että meinasin nukahtaa. Istuin neljännen kerroksen rappuselle, etten horjahtaisi nurin. Sitten tulee tämä leikannut lääkäri viereeni: "Voi anteeksi, neiti Hatva, että hikeennyin leikkauksessa." Ja hän tuo minulle konjakkikarssuja. Eikö ollut ihana! Irma Pajula hymyilee.

Valmistuttuaan Irma Hatva haki ja pääsi kolmeen paikkaan: Invalidisäätiöön, Lastenlinnaan ja Verlaan. Hän valitsi isän yllyttämänä Verlan.
- Isä sanoi, että sehän on kuin menisit valtiolle töihin, kun menet Kymiyhtiölle.

Verlan kautta yhtiöläiseksi

Verlassa Irma ei ollut ensimmäinen terveyssisar. Häntä ennen oli ollut hoitaja, jolla oli niin vihainen koira, etteivät potilaat uskaltaneet tulla hakemaan terveydenhoitajaa. Vaikka yhtiö palkkasi terveydenhoitajan, se antoi Jaalan ja Valkealan lähiseutujen asukkaillekin luvan käydä terveyssisaren luona.

Vaivat olivat nykyajalle tuttuja. Tehtaalaisilla oli selkävaivoja, kaikilla flunssaa ja päänsärkyä. Jos työntekijä jäi töistä pois, terveydenhoitajan piti käydä toteamassa, että ihminen on oikeasti kipeä. Irmalla oli myös lastenneuvola alle kouluikäisille Verlassa. Tehtaalla Irma hankki työntekijöille liikuntavälineitä, renkaita roikkumiseen, jotta selkävaivat eivät iskisi raskaiden paalien nostelusta.

Irma muistelee surullisena ikävintä tapausta, rantaan hukkunutta lasta. Tämä oli lähtenyt pelastamaan veteen joutunutta rukkastaan. Vastarannan miehet olivat juuri saaneet ensiapukoulutusta Irmalta ja yrittivät pelastaa pojan Even-keinulla. Elvytys ei enää auttanut poikaa, ja hänen isoäitinsä sai heti sydänkohtauksen.
- Siellä maaseudulla tapahtui niin paljon kaikennäköistä, etten ollut osannut varautuakaan sellaiseen. Mutta en kokenut olevani epäpätevä, tein vastavalmistuneena sen minkä osasin. Pidin aamusta sairaanhoitovastaanoton, sitten lastenneuvolan ja äitiysneuvolan. Enhän minä kätilö ollut mutta pystyin punnitsemaan, verenpaineet mittaamaan ja virtsat tutkimaan. Lastenneuvola oli minulle Ylpön koulut käyneelle selvä asia.

Verlan luontoa Irma muistelee ihaillen - silloista luontoa.
- Viisikymmenluvulla Verlan luonto oli niin mahtava, että nykyinen luonto ei ole mitään siihen verrattuna. Silloin oli suuria puita, nyt niitä on kaadettu paljon pois. Koski oli vapaana, miehet uittivat puuta, tukkeja vedettiin hevosella. Ympäristö teki vaikutuksen, kun menin sinne -52 syksyllä.

Irma Pajula ja Verlan patruunan pytinki
Irma asui Verlassa puolitoista vuotta ja tapasi siellä "elämänsä kohtalon", Aarne Pajulan. Tämä oli tullut Verlaan rakentamaan ensimmäistä voimalaitosta.
- Minulla oli yksi huone, Aarnella kaksi huonetta ja keittiö toisessa päässä taloa. Pastori Nykänen vihki meidät Selänpään kansanopistolla. Muutin omat kampsuni Pajulan huusholliin. Kun voimalaitos valmistui, lähdimme Kuusankoskelle.

Isommalla tehdaspaikkakunnalla asuminen oli Irma Pajulalle uusi ja erikoinen kokemus. Verlassa konttorihenkilökunta oli ollut täysin ruotsinkielistä, työväki suomenkielistä.
- Mutta Verlassa oli kivat välit, ei alemmuudentunnetta työntekijöillä. Kuusankoskella tunne oli toinen: ruotsinkieliset olivat suomenkielisen väestön yläpuolella. Kun huomasin sen, kävin Jyväskylässä suorittamassa virallisen sinetöidyn ruotsin kielen todistuksen: puhun ja kirjoitan sujuvasti ruotsia. Että on se paperi, jos täältä joskus työtä haen, Irma kertoo suunnitelmastaan.

Kuusankoskella Irma hoiti perheen ensimäistä poikaa kotona, mies oli töissä Kymiyhtiöllä. Irmalla oli aikaa tarkkailla yhtiön suhtautumista työntekijöihin.
- Huomasin, että hyvänen aika, täällähän annetaan asunto. Meille annettiin Öljymäeltä kolme huonetta ja keittiö. Me saatiin polttopuut pilkottuina ja sähkö, tosin oli kantovesi. Asunto-osasto jakoi virka-aseman perusteella asunnot - vuorotyöläisten perheet saivat yhden huoneen enemmän, että isä pystyi yövuoron jälkeen päivällä nukkumaan. Heiltä kai otettiin vuokraa, mutta mestariportaalta ei vuokraa otettu, ei meiltä mennyt sähkölaskuakaan. Sitten huomasin: ahaa, yhtiö antaa myös saunan, sekä Voikkaalla että Kyminpuolella, Irma Pajula kertoo.

Saunajärjestelyt kummastuttivat nuorta äitiä, joka vetäytyi Kymintehtaan saunaan kylpömään lapsensa kanssa. Myös Aarne otti välillä pojan miesten vuorolle mukaansa. Saunassa oli kylvettäjä.
- Lauteille pantiin lakana, siihen aikuinen pitkälleen. Kun mieheni vei kolmikuisen poikamme saunaan, kylvettäjä ei missään nimessä antanut isän kylvettää vauvaa. Kylvettäjä pesi vauvan ja miehen. Minä menin naisten vuorolla, ja totta kai 25-vuotias nainen haluaa pestä itse itsensä. Kylvettäjä ei antanut periksi: minä lakanan päälle ja kylvettäjä pesi, Irma päivittelee vieläkin ihmeissään.

Nuori rouva jatkoi tarkkailuaan: insinööriportaalla oli vielä paremmat asunnot ja enemmän etuja, oli korkeampia herroja ja lopulta kaikkein korkein kasti omine asuinalueineen. Mustallavuorella oli hienoja asuntoja, Koskenrannassa myös.
- Minä  rupesin kuitenkin väsymään Öljymäellä veden kantoon. Kaivolle oli kaksisataa metriä, ja vesi piti kantaa toiseen kerrokseen. Sanoin miehelleni, että minä saan ainakin työpaikan jostain, terveydenhoitajista on pula. Että sano työnantajalle, että vaimo ei enää jaksa nykyisessä asunnossamme. Aarne vei sanaa, ja me saatiinkin kerrostalosta kolmen huoneen ja keittiön asunto, äskettäin rakennetulta Puistomaalta.

Uudessa asunnossa oli vesijohto, kylmäkellari oli talon alakerrassa, jääkaappeja ei ollut mutta perhe osti sellaisen itse. Pian Irmaa pyydettiin Kymiyhtiölle töihin. Pajulat ottivat lapselle hoitajan kotiin.
- Yhtiö kyllä järjesti niin hyvin, että oli kaksi päiväkotiakin yhtiön työntekijöiden lapsille: Voikkaalla ja Kymintehtaalla. Seimien maksu oli markka päivältä, ja jos perheellä oli useampi lapsi, 75 penniä. Ihmettelin, että yhtiö antoi näin paljon, mutta minulla oli ihan apulainen kotona.

Työntekijöiden olot sydämen asiana

Irma Pajula tuli jälleen yhtiölle kotiäidin ja Verlan vuosien jälkeen, tällä kertaa teollisuusterveyssisareksi. Yhtiö koulutti hänet myöhemmin juuri teollisuuden tehtäviin, hän oli professori Leo Noron oppilaana Helsingissä. Tehtaalla hänen tehtäviään oli huolehtia työpaikkahygieniasta eri tehdasosastoilla. Se edellytti jatkuvaa liikkumista ympäri tehdasta.
- Minä juoksin pitkin tehtaita tarkkailemassa osastojen työoloja, ruokailutiloja, eväänsyöntipaikkoja. Minun kuului täydentää ensiapukaapit, pitää ensiapukurssit - siihen saatiin Helsingistä apuakin. Sitä varten minä siellä olin, että hain vaaran paikkoja.

Vaaran paikkoja tehtaalla riittikin. Irma meni tutkimaan myös paperikoneen alustaa. Hänelle kerrottiin, että siivoojalta oli irronnut päänahka, kun tämä oli siivonnut kuumaa paperikoneen alustaa.
- Minä vaadin siivoojille hattuja ja työvaatteita, he eivät saa tukka liehuen olla paperikoneen alla. Menin konttoriin johtavan insinöörin puheille, mutta hän tyrmäsi minut heti. Minä hikeennyin ja sanoin, että lähden talosta, jollei asia hoidu. Päähineet saatiin, puvut myös,  paperikoneen kuumuudessa työskenteleville. Ja mää jäin työpaikalleni, Irma kertoo pontevalla tamperelaisaksentillaan.

Jollain osastolla teollisuusterveyssisar tuli kurkistaneeksi kupariseen juomavesisäiliöön.
- Nostin kannen ja huomasin: herttinen, siellähän on hometta! Tänne pannaan uutta vettä, ja miehet juo. Kiersin kaikki juomavesiastiat koko tehtaalla läpi. Säiliöitä oli 250 ja joka ikisessä oli kuparihometta. Tein luettelon ja annoin sen sosiaalipäällikölle, ehdotin uusia säiliöitä ruostumattomasta teräksestä, vaikka ne kyllä olisivat kalliita. Hän lupaili viedä sen eteenpäin. Meni pari kolme kuukautta eikä mitään tapahtunut, kunnes eräänä päivänä hyvin korkea-arvoinen herra soitti. Minä pelästyin, että mitä olen tehnyt. Hän sanoikin haluavansa kiittää minua hyvästä työstä. Hän oli löytänyt paperini sosiaalipäällikön pöydältä, ja kaikki juomavesiastiat tullaan vaihtamaan terässäiliöihin, Irma hehkuu vieläkin tyytyväisenä, kun asia järjestyi.

Pahimpina työpaikkoina yhtiöltä Irma Pajula muistaa klooritehtaan.
- Puhuin sosiaalipäällikön mukaani klooritehtaalle. Hän meinasi tukehtua, ja minä meinasin tukehtua heti ovella. Sanoin, että muiden täytyy täällä hankkia leipänsä, me mennään vaan käymään. Mentiin, yskittiin ja kaottiin. En osannut tehdä siellä mitään, klooritehdas toimii tavallaan, työntekijät olivat ilmeisesti tottuneet.

Toinen hirveä paikka oli karbiditehdas, musta ja nokinen.
- Eväspaikkakin oli aivan noessa, seinät, pukukaapit sisältäkin. Tehtaan sisällä miehillä oli pitkävartiset asbestikäsineet, edessä abestiesiliinat. He seisoivat avonaisen luukun äärellä ja pitkillä sauvoilla sekoittivat karbidia  kahdentuhannen asteen kuumuudessa. Yksi ehdotti minullekin: "Koita!" En uskaltanut. Eihän siihen aikaan 50-luvulla tiedetty, mitä asbesti on, kuinka vaarallinen. Ja totta kai asbestia kulkeutui kotiinkin, vaikka asbestivaatteet jätettiin tehtaalle.

Terveyssisar Pajula ehdotti, että pestään pukuhuone - puhtaassa on mukavampi syödä eväät. Sellaista pesuainetta ei kuitenkaan löytynyt, joka olisi noen irrottanut.
- Kokeiltiin kaikki mahdolliset pesuaineet: ei mikään irrottanut mustaa.

Ruokalat kuuluivat nekin terveyssisaren valvontaan. Hän teki joskus pistokekeita, kävi syömässä kummassakin. Voikkaalla oli iso ruokala, Kymillä samoin. Irma Pajulan mielestä ruoka oli ihan tyydyttävää, Voikkaalla jopa erittäin hyvää.

Irma Pajula muistaa myös, miten yhtiölle ostettiin oma ambulanssi. Kauppaa hieroi sosiaaliosaston pihassa ryhmä, jossa ei ollut lääkäriä eikä terveydenhoitajaa, vain maksusta vastaavat virkailijat.
- Ryhmälle oli tullut jotain riitaa, ja eräs korkea herra oli sanonut, että eiköhän haeta asiantuntija paikalle. He tulivat hakemaan minua. Menin ja sanoin mitä tiesin. En olisi millään halunnut, mutta pakkohan se oli, kun haettiin. Yhtiön ambulanssia pidettiin Tallinmontun autotallissa. Sillä kuljetettiin potilaita tehtaalta sairaalaan.

Työturvallisuuskokoukset olivat terveyssisaren kannalta turhauttavia tilaisuuksia. Kokouksissa istuivat osastojen esimiehet ja työntekijät, Irma mukana ainoana naisena.
- Siihen aikaan ei tupakan vaaroja tiedetty, ja ne polttivat niin etten paksulta savulta nähnyt ihmisiä. Kokouksissa käytiin läpi kaikki osastolla sattuneet tapaturmat. Enhän minä niihin jälkikäteen pystynyt mitään sanomaan. Koin oloni siellä vähän turhaksi.

Potilaita ei teollisuusterveyssisar vastaanottanut, mitä joku joskus kävi piikkiä pyytämässä. Lääkärithän tehtailla oli. Mutta iso työtehtävä olivat ammattikoulun tunnit, poikien terveystarkastukset ja poikien ensiapukurssit, tyttöjen terveysopin opetus ja lastenhoidon opetus.
- Ammattikoululla pidin oppitunteja kahdeksan vuotta, osin vielä jäätyäni pois teollisuusterveyssisaren töistä.

Irma muistaa, miten terveyssisaren silmä osui lautasiin, kun ammattikoulun opettajat kävivät syömässä koulun oppilasruokalassa.
- Ne oli emalilautasia, joista oli kappaleita irti. Rupesin vaatimaan, että sinne pitää saada uudet lautaset. Kai saatiinkin. Mutta ruoka oli suht koht, annettiin ilmaiseksi. Minusta yhtiö piti omistaan aika hyvää huolta. Jokainen sai joka kuukausi iso rullan paperiakin, johon lapset voi kotona piirtää. Ja sai vessapaperiakin, joka oli rautakoukussa.


Yhtiöllä oli myös oma tekstiilitaiteilija, Annikki Salmi. Tämä suunnitteli kaiken tekstiilin, mitä yhtiöllä tarvittiin ja kutomoilla käyville yhtiöläisperheiden naisille myös malleja. Voikkaan kutomolla oli Liisa Brandt neuvomassa kävijöitä.
- Ihailin, että hyvänen aika, Kymiyhtiö on antanut kutomot, ammattikoulut, pidettiin huolta työntekijöistä, vaikka työympäristö oli paikoin vaikka mitä. Ja urheilusta pidettiin huolta. Voikkaalla liikunnasta vastasi Jokirannan Keijo, Kymillä Vallealan Raine, molemmat urheilumiehiä.

Irma Pajula työskenteli muutaman vuoden myös Voikkaan tehtaalla samoissa tehtävissä kuin Kymintehtaallakin. Mutta kun tehtaanlääkäri Roschierin sairaanhoitaja hoitaja oli lomalla, hän avusti lääkäriä pienissä leikkauksissa ja haavojen ompelussa.
- Maanantaiaamu oli poliklinikalla kamalin, silloin tuli potilaita palovammojensa, sormeen menneiden tikkujen ja muiden vaivojensa kanssa.

Kaupungille ilman jäsenkirjaa

Tehtaalla teollisuusterveyssisar ei päässyt paljoakaan tekemään potilastyötä, ja Irma Pajula halusi päästä ihmisläheisempään työhön. Kaupungille tuli kaksi terveydenhoitajan paikkaa auki, ja Irma haki. Hän oli sijaistanutkin kaupungilla, ja suostui kun kaupungilta kehotettiin hakemaan.

Valintaa vaikeutti Irma Pajulan epäpoliittisuus.
- Kuusankoskella ei niin vain palkattu henkilöstöä ilman puoluekirjaa. Johtava hoitaja soitteli kesken kokouksen minulle kotiin, etten pääsisi tehtäviin, hakijoissa oli kaksi jäsenkirjan haltijaakin. Minua ei haitannut, enhän ollut oikein menossakaan kaupungille, sillä Antti Jokinen oli houkutellut minua yhtiölle. Sanoin hänelle, etten lähde tehtaalle, johon Antti sanoi että laitetaan minulle verenpainepoliklinikka. Sanoin että se on liian yksitoikkoista, olin ajatellut ihmisläheistä työtä.

Mutta johtava hoitaja soittikin kokouksen jälkeen ja kertoi, että Irma Pajula oli valittu kaupungille. Puheenjohtaja oli katsellut Irman kiitettäviä papereita ja nuijinut asian ilman keskusteluita läpi. Asiaan vaikutti sekin, että Irma oli ollut kaupungin neuvolassa sijaisena pari kolme kertaa. Toisesta hoitajanvakanssin täyttämisestä kyllä äänestettiin.
- Minunkin valinnastani käytiin käytävällä kovaa napinaa. Olisi kuulemma pitänyt äänestää siinäkin kohtaa, johtava hoitaja minulle kertoi. Monen mielestä oli hankalaa, kun minulla ei ollut jäsenkirjaa, Irma Pajula hymähtää.

Pikku asiakas Voikkaalla v. -81
Irma työskenteli Kuusankosken kaupungin terveydenhoitajana lastenneuvolassa, kotisairaanhoidossa, kotikäyntejäkin tehden Voikkaan terveysasemalla. Hän oli Voikkaalla 15 vuotta ennen eläkkeelle jäämistään.
- Johtava lääkäri ihmetteli, että aionko tosissani lähteä Voikkaalle. Hän saattoi tarkoittaa sitä, että Voikkaalla oli siihen aikaan sellaista alamaailman porukkaa. Vastasin, että siellähän mua nimenomaan tarvitaan. Opin heitä kyllä hyvin tuntemaan ja selvisin hyvin heidän kanssaan, pieni siro nainen kertoo silmät loistaen.

Nyt Irma Pajula pääsi ihmisläheiseen työhön. Hän piti siitä.
- Nautin niistä pienistä ihmisistä, jotka kävi neuvolassa. Oli kauheen kiva käydä kotikäynneillä ja huomata, että on todella avuksi ihmisille. Työhön kuului myös opetusvelvollisuus. Kerrankin minulla oli sairaanhoitajaopiskelija, lastenhoitajaopiskelija ja terveydenhoitajaopiskelija - kaikki yhtä aikaa lastenneuvolassa.

Hauskinta Irmasta oli, kun poikia alkoi tulla alan opiskelijoiksi. Häntä naurattaa eräskin käynti Pilkanmaassa valmiin sairaanhoitajapojan kanssa, joka opiskeli terveydenhoitajaksi. Oltiin menossa tarkastamaan kaksiviikkoista vauvaa - sillä käynnillähän mm. katsotaan ja hoidetaan vauvan napa. Irma ohjeisti pitkää komeaa poikaa etukäteen ja sanoi, että tämä saa tehdä tarkastuksen itse.
- Poika otti ohjat käsiinsä. Isotveljet seurasivat silmä tarkkana pikkuveljen hoitamista, ja kaikki meni oikein hyvin. Seuraavalla neuvolakäynnillä äiti kertoi, että arvatkaas mitä, meidän viisivuotias poika on päättänyt, että hänestä tulee isona terveydenhoitaja!

Pilkanmaan neuvola ja Irma Pajulan auto
Tuolloin  isät käyttivät jo usein lapset neuvolassa.
- Tuntui kivalle, kun isätkin rupesivat käyttämään lapsia, äiti ei ollut aina edes mukana. Se oli joskus 80-luvulla, sitä ennen isät eivät juuri lapsia tuoneet, Irma Pajula kertoo.

Terveysasemalla Irma Pajula piti joka aamu kaksi tuntia sairaanhoidon vastaanottoa. Sen jälkeen hän peseytyi, joi kahvit ja alkoi pitää neuvolavastaanottoa. Iltapäiväksi hän lähti kotikäynneille sairaiden luo.
- Vuonna -75 minulla oli mahdollisuus ostaa oma auto, jolla kävin jopa Oravalassa asti kotikäynneillä. Kävin kaikenikäisten luona: vanhuksien, sairaiden lasten luona - eihän äidit ja isät ehtineet aina lapsiaan vastaanotolle tuomaan rokon tai silmätulehduksen takia. Katsottiin kotona, mennäänkö lääkäriin vai miten hoidetaan.

Vanhusten luona Irma Pajula kävi mm. mittaamassa verenpainetta.
- Tein sen havainnon, että iäkkäiden ihmisten verenpaine oli korkea aina, kun edellisenä päivänä oli ollut vieraita. Oli passattu ja laitettu ruokaa. Sanoin, että minä tulen uudestaan myöhemmin, kauankos minä tässä autolla pyörähdän. Sitten verenpaine oli jo rauhoittunutkin.

Kotikäynneillä Pajula näki monenlaista elämää, myös ikäviä tilanteita.
- Oli unohdettuja vanhuksia. Joitain vein aluesairaalaan, yksinäisiä diabeetikkoja, joiden lääkkeet olivat hukkuneet milloin sängyn alle, milloin kenkälaatikkoon. Vein ihmisen Mäelle, odotin siellä hänen kanssaan, en antanut potilaan vaihtaa kotona vaatteitakaan, jotta lääkäri näkee tilanteen ja potilas on pakko ottaa sairaalaan. Sanoin että olen täällä niin kauan että tänne tulee lääkäri, ja sain sillä tavalla ujutettua vanhuksia sairaalaan sisälle. Olin hirveän tyytyväinen, kun sain yksinäiset hoitoon.

Irma ja kymmenkuinen asiakas vuonna -81 Voikkaan neuvolassa
Irma Pajula vertaa työvuosiaan nykytilanteeseen. Hoitajat käyvät kotonakin, mutta usein se maksaa. Irma Pajulan puoliso kuoli äskettäin ja sairasti sitä ennen pitkään.
- Hänen luonaan kävi kaupungin lähihoitaja ja sairaanhoitaja, ja joka ikinen käynti maksoi. Minun aikana ei maksanut mitään, Irma Pajula kertoo.

Irma sai joulun aikaan aina kokea ihmisten kiitollisuuden. Potilaat toivat joulupaketteja.
- Minulla on käsintehtyjä joululiinoja ja vaikka mitä. Ihmeellisin oli hajuvesipullo hurjan hienoa hajuvettä.

Mietimme, kuinka erilaista aikaa nyt eletään. Ihan kaikki on erilaista.
- Kaikki. En tiedä mitään, mikä olisi ihan samanlaista kuin ennen. Vaikkapa pukeutuminen. Valmistuin sairaanhoitajaksi -52. Silloin oli valkoinen päähine, hiuksia ei saanut näkyä sen alta, piti olla siisti puku, valkoiset kaulukset, merkki ja nimi rinnassa. Nyt tämän puhtauden vertauskuvan tilalla terveyskeskuksessa on oven pielessä pullo, josta otetaan käsihuuhdetta. Sitä hygienia on nyt. Kaikki henkilökunta on samanlaisissa vaatteissa. En tiedä, kuka on sairaanhoitaja, kuka lähihoitaja, nimet eivät ole näkyvissä. Ymmärrän, että aika menee eteenpäin, siihen täyty alistua. Se on nyt tätä päivää. Mää oon liian vanha tänne nyt jo, Irma Pajula sanoo päättäväisellä äänellä.

tiistai 12. huhtikuuta 2016

Eva Lintusella käsityö mukana maailmallakin

Itseä vanhempien ihmisten seurassa on mukavaa. He tietävät pitemmän kokemuksensa takia paljon ihmeellisiä asioita. Lisäksi heidän seurassaan saa tuntea itsensä nuoreksi, noh, nuoremmaksi. Eva Lintusen tapaamisessa pätee vain ensimmäinen syy. Kun kuuntelee hänen sujuvaa, jäsenneltyä ja hauskaa jutteluaan Amerikan-matkoista, englanninkielisestä gemmologiakirjallisuudesta tai 12-tuntisista metsänhoitopäivistä, tuntee itsensä kaikkea muuta kuin nuoreksi  ja vireäksi.

Eva Lintunen on palannut toissapäivänä kuukauden reissulta USA:sta. Tässä ei ollut hänelle mitään uutta, hänellä on jo parikymmentä vuotta ollut tapana  käydä poikiensa kotimaassa joka kevät. Ensi keväänä siellä voisi viettää parikin kuukautta.
- Jos olen vielä hengissä. Se varaus pitää tässä iässä tehdä, 92-vuotias rouva sanoo.

Moni kuusankoskelainen tuntee Eva Lintusen omilta kouluvuosiltaan. Kansankoulun, kansalaiskoulun ja peruskoulun opettajana ja varsinkin käsityönopettajana vaikuttanut Lintunen on edelleen tuttu hahmo Kuusaan katukuvassa.
- Työvuosia kertyi eri kouluista 34.

Eva Vilén syntyi Voikkaalla isänsä rakentamaan taloon, johon perhe oli muuttanut neljä päivää aikaisemmin.
- Ihan niin isän tekemä talo, että hän oli itse kaatanut siihen puutkin metsästä. Kävimme lapsena hiihtelemässä ja katselemassa veljen kanssa kantoja Mattilassa Ulasen metsässä. Isä oli puuseppä ja osasi katsoa sellaiset puut, ettei talossa ole yhtään kieroa lautaa. Nyt taloa asuu veljenpoikani.

Isä Vilén oli puuseppänä yksityisyrittäjä mutta hallitsi siis kirvesmiehen työtkin. Hän rakensi taloja muillekin, ainakin pari taloa Voikkaan palossa tuhoutuneiden tilalle.
- Hän oli rakentamassa Tolkkilan kartanoakin, huomasin eräästä valokuvasta. Mutta varsinaisesti isä oli huonekalupuuseppä. Kävin äskettäin Oravalassa kinkereissä satavuotiaassa talossa, johon isäni oli tehnyt ovet ja ikkunat ja huonekaluja. Piironkejakin oli kaksi. Yhtään ei ole saumat auenneet, samat puleeraukset hyvinä edelleen, Eva Lintunen ihastelee.

Evan äiti oli kotiäiti kuten siihen aikaan muutkin äidit.
- Ei meidän mäeltä ollut muualla töissä kuin Tillasen Emmi, joka oli sellukuopalla oikein raskaissa hommissa.

Opettajasukua

Eva aloitti koulunkäyntinsä Mattilan kansakoulussa - jossa oli hänen isänsä tekemät ovet ja ikkunat. Kansakoulunopettajalla ei ollut vaikutusta tytön urahaaveisiin, tämä suunnitteli opiskelevansa agronomiksi. Mutta omassa suvussa oli monta opettajaa, mm. äidin nuorin sisko ja kaksi serkkua. Kodista sai muutenkin hyvää mallia.
- Äiti luki mahdottomasti. Hän oli käynyt vain kansakoulun mutta oli Oravalan koulun paras oppilas siihen mennessä. Hänellä oli aivan mieletön muisti. Minulla oli koko lukion ajan historiassa kymppi, ja se on äidin tarinoiden ansiota. Äiti osasi kaiken, Mattilanmäellä ei tapahtunut mitään ilman että minun äiti järjesti. Hän oli kylän pomo. Laittoi ruumiit arkkuun, kutoi kankaat, oli äärimmäisen hyvä käsityöläinen kuten isäkin, Eva muistelee.

Viktor ja Eva Lintunen
Kätevyydestä tulee mieleen viime vuonna kuollut puoliso Viktor Lintunen. Eva kertoo, että oli kuvaillut itseään millintarkaksi, johon Viktor oli vastannut olevansa millin sadasosan tarkka.
- Minä en olisi viihtynyt puolta päivää ihmisen kanssa, joka olisi ollut käsistään kökkö, Eva tokaisee.

Oppikoulua Eva kävi ensin Kuusankoskella ja siirtyi sieltä Kouvolan lyseoon.
- Vaikka se oli lyseo, poikakoulu, niin meidän luokalla oli vain yksi poika. Poikaluokkia oli vasta tulossa alemmilta luokilta lähtien. Oli meilläkin ensin kolme poikaa, mutta kaksi lähti sotaan. Rehtori oli joustava, meitä oli klassillisella linjalla kaksi tyttöä jotka saimme lukea englannin sijaan pitkän fysiikan ja piirustuksen reaalilinjan kanssa. Luulin tarvitsevani fysiikkaa, mutta mitä vielä, Eva Lintunen nauraa.

Nelikymmenluvulla ei Mattilasta juuri lähdetty jatkamaan opintoja. Osa lähti keskikouluun, ja sieltä kaikki halukkaat pääsivät Eva Lintusen mukaan Kymiyhtiön konttoriin. Hän arvelee olleensa Mattilan koulun käyneistä ensimmäinen ylioppilas. Heinolan seminaarin ylimääräinen ylioppilasluokka koulutti sitten hänestä kahdessa vuodessa kansakoulunopettajan. Lintunen kehuu seminaarin opetusta, jossa opiskeltiin "ihan kaikkea".
- Mutta se harmonin soittaminen oli kerta kaikkiaan kamalaa. Kahdessa vuodessa en oppinut soittamaan vaadittuja viittäkymmentä virttä, vaikka tein hirveästi töitä sen eteen. Joka aamu puoli seitsemältä oltiin seminaarin soittokoppien jonossa. Enkä ole ikinä tarvinnut sitä taitoa isoissa kouluissa, ei niissä tarvinnut itse soittaa. Ei nykykinkereissäkään kanttorit osaa soittaa niitä kauhean vaikeita alkusoittoja, kunhan improvisoivat.

Piirustus ja käsityöt olivat nuoren Evan lempiaineita, piirustuksestakin oli kymppi seminaarissa. Hän olisi päässyt myös käsityönopettajavalmistukseen, mutta kihlaus ratkaisi valinnan. Sompasen tanssilavalta oli vuonna -47 löytynyt Viktor Lintunen. Tämä lähti ensin Helsinkiin opiskelemaan teknilliseen kouluun ja jatkoi Tampereelle teknilliseen opistoon.
- Sulhaseni sanoi, että mene vaan vuotta lyhyempään kansakoulunopettajakoulutukseen, niin voidaan mennä vuotta aikaisemmin naimisiin. Niin minä sitten menin. Ja kaduin opiskeluvalintaani kaiken aikaa, Eva Lintunen hymähtää.

Tiettömien taipaleiden takana

Eva Lintunen valmistui vuonna 1950 ja aloitti työuransa kotiseudulla Oravalan koulussa. Työt alkoivat sekalaisissa oloissa. Kouluihin tuli seitsemäs luokka ilman ennakkovalmisteluja.
- Kouluhallitus oli vaan keksinyt seitsemännen luokan mutta ei opetusohjelmaa. Samassa luokkahuoneessa oli vielä viides ja kuudes luokka, jotka lukivat vuorolukuna - siinä sai itse säveltää.

Seuraava opettajanpaikka oli Kolarissa Yllästunturin takana. Eva oli kysellyt Lapin kouluviranomaisilta paikkaa, jonka palkassa olisi korkea rajaseutulisä.
- Olin mennyt naimisiin ja minulla oli se mies elätettävänä. Kouluviranomainen kysyi papereita ja vastauksen kuultuaan käski laittamaan tavarat valmiiksi, määräys tulee, paikka on Kolarin Teurajärvellä.

Seuraa tarina kuin suoraan Suomi-Filmistä. Eva matkustaa silkkimekossaan ja valkoisissa kengissään matkatavarat mukana Tornion kautta määränpäähänsä, tai niin hän kuvittelee. Kylältä on kuitenkin vielä toistakymmentä kilometriä matkaa kouluun. Sinne ei ole tietä, taksikyydistä ei siis puhettakaan. Jostain keksitään kuorma-auto, joka keikuttelee opettajattaren myskylöineen perille. Eva tapaa toisen opettajattaren ja haluaisi tavata myös koulutoimenjohtajan. Ei käy, hänen luokseen ei ole tietä, vain vetinen, ylittämätön suo. Mutta oppilaita koulussa riitti, 53. Perheissä kun oli lapsia toistakymmentä, jossain 18:kin.

Eva Lintunen otti opetettavakseen luokat yksi, kaksi ja kolme, toinen opettaja loput.
- Olimme ensimmäiset oikeat opettajat siinä viisi vuotta toimineessa koulussa, joka käynnistyi parakkivuosien jälkeen uudessa rakennuksessa. Kolmasluokkalaisetkaan eivät osanneet lukea. Miten olisivatkaan, eihän heidän vanhempansakaan osanneet. Johtokunnan taloudenhoitaja ei ollut käynyt kansakoulua. Minä luin hänen kanssaan kansakoulun, Eva Lintunen päivittelee.

Nuori opettajatar ei juuri opetussuunnitelmia noudatellut, kun tilanne valkeni hänelle.
- Minä jätin pois kaikki ympäristöopit ja askartelut. Opeteltiin vain lukemista, laskentoa ja kirjoittamista kunnes jokainen oppi. Siellä oli kyllä sekalaista seurakuntaa, voi hyvä luoja, Lintunen huokaa.

Lapin vuoden jälkeen Eva Lintunen palasi Kuusankoskelle ja  osasi myös pitää puoliaan. Keskustan kouluun oli tullut niin paljon oppilaita, että tarvittiin yksi luokka lisää. Johtajaopettaja oli soittanut Lintusen kotiin ja kysellyt äidiltä, oliko tyttärellä paikkaa. Tälle oli tulossa sijaisuus Voikkaan koulussa.
- Mutta kun minun kummisetä Taavi Hietanen oli johtokunnan puheenjohtaja, soitin hänelle ja kysyin voisinko mennäkin Voikkaan sijaan Keskustan kansakouluun, niin saisin kesäpalkan. Juu, mene vaan, kummisetä lupasi. Tulin keskustaan, ja virkakin perustettiin hoitamaani tehtävää varten sitten talvella.

Eva Lintusen luokat olivat aina suuria.
- 34 oli se lakisääteinen suurin oppilasmäärä. Mutta johtajaopettaja Halme pisti luokkiin aina vähintään 36 oppilasta ja säästi näin kunnalta yhden opettajan palkan. Kansalaiskoulussa minulla oli aina 40 oppilaan luokka.

Käsityönopettajakoulutus houkutteli kuitenkin edelleen. Koulutoimentarkastaja lupasi virkavapaata koko opiskelun ajaksi, jos Eva hankkisi pätevän sijaisen tilalleen. Niin hän pääsi Hämeenlinnaan opiskelemaan rakastamaansa alaa.
- Suoritin sen kolmivuotisen koulutuksen kahdessa vuodessa - olinhan jo tenttinyt ison osan kasvatusaineista ja psykologiasta seminaarissa. Sain Hämeenlinnassa luvan tenttiä mahdollisimman suuren osan teoriaa istumatta tunneilla, jotta voisin valmistua nopeasti. Asuinkumppaneiksi osui onnekseni saman aineen opiskelijoita eri vuosikursseilta, ja heiltä kyselemällä osasin tehdä oman lukujärjestykseni. Jouluun mennessä olin suorittanut ensimmäisen luokan opinnot, kaavapiirustuksetkin. Se oli aivan hirveää, ennen kahta en koskaan mennyt maate, Eva Lintunen muistelee.

Kansalaiskoulussa lahjakkaita käsityöihmisiä

Eva Lintunen palasi Hämeenlinnasta Keskustan kouluun opettamaan ensi- ja toisluokkalaisia. Käsityönopettajakoulutuksesta huolimatta hänelle ei riittänyt yhtään ylimääräisiä käsityötunteja. Kollegalta jäi yli 12 tuntia, mutta muut opettajat jakoivat ne keskenään. Meni pari vuotta, ja kansalaiskoulu alkoi vuonna -58.
- Olen ainoa opettaja täällä, joka oli kansalaiskoulussa ensimmäisestä viimeiseen päivään. Minulla oli ammattiopettajan pätevyyden ohella pätevyys opettaa kansalaiskoulussa teoria-aineitakin. Käsityönopettajan virkahan minulla oli, mutta paljon opetin teoriaakin, maantietoa, matematiikkaa, historiaa. Oikein hyvä aine oli asioimiskirjoitus. Jos tytöt ovat säilyttäneet ne vihkot, he osaavat kyllä tehdä testamentin ja lahjakirjat, Lintunen vakuuttaa.

Pyyhkeet valmistuivat juuri ennen Amerikan-matkaa.
Kansalaiskoulussa oli viikossa yhdeksän tuntia käsitöitä. Vain liikelinjan tytöillä oli vähemmän.
- Liikelinjahan oli kuin kauppakoulu, heillä oli käsitöitä vain pari tuntia viikossa. Tytöt tekivät käsityössä todella hienoja töitä, yöpaitoja, puseroita, hameita, mekkoja, taidekäsitöitä. Meillä oli kahdetkymmenet kangaspuut, joten meillä oli kudontaakin. Saimme monet puut Kymiyhtiön kutomolta. Ja meillä oli hyvät ompelukoneet.

Koulu aloitti toimintansa Marskinkadun tuntumassa vanhassa kansakoulurakennuksessa. Opettajat kutsuivat sitä puukouluksi. Samana vuonna -58 käynnistyi myös Tähteen koulu. Keskustan koulu oli siihen mennessä täyttynyt niin, että alakoululaiset kävivät koulua vuorolukuna aamu- ja iltapäivisin. Joka toinen viikko oli aamuvuoro, joka toinen viikko iltavuoro.
- Aamuvuoro sai olla kahdeksasta 11:een omassa luokassaan. Mutta koska koulu jatkui vielä, opettajan piti itse etsiä luokka, jossa opetusta jatkettiin.

Suuri osa Keskustan koulun opettajista siirtyi Tähteeseen.
- Mutta Tähteessä jäi yksi kerros tyhjäksi, ja me kansalaiskoulun opettajat ruvettiin pitämään älämölöä, että haluamme sinne. Ja mehän päästiin. Siellä opiskeltiin tyttöjen kanssa; pojat oli Pilkan koululla. Mutta kun tyttöjä oli paljon, osa opetuksesta oli edelleen puukoululla. Kotitaloutta opetettiin Kymintehtaan koululla. Kansalaiskoululla ei ollut koskaan omaa rakennusta. Oppilaat liikkuivat pitkin viikkoa Tähteen, puukoulun ja Kymintehtaan väliä.

Eva Lintunen kehuu kansalaiskoulun tyttöjä oppivaisiksi - kahdenkymmenen hengen ryhmässäkin opiskelu kiinnosti.
- Minä tykkäsin kansalaiskoulusta, se oli hirveän hieno koulu. Tykkäsin niistä isoista tytöistä, vaikka he olivat murrosikäisiä.

Työuran päätteeksi peruskouluun

Peruskoulun tullessa kansalaiskoulun opettajat siirtyivät sinne. Eva Lintuselle se tarkoitti muuttoa uuteen Naukion kouluun. Käsityötunnit oppilasta kohti vähenivät pariin tuntiin viikossa. Lintunen oli edelleen innostunut aineestaan. Moni tyttö valitsi vielä 8. ja 9. luokalla käsityön.
- Sanoin heille monta kertaa, että tämä on minusta ihan väärin, että kaupunki maksaa tästä minulle palkkaa. Minun pitäisi maksaa kaupungille, kun saan olla teidän kanssa. Ne jotka olivat valinneet käsityön, olivat kaikki ysin ja kympin tyttöjä. Ai että ne oli hyviä tyttöjä, Eva Lintunen hymyilee.

Etukäteen peruskoulun tulo hiukan mietitytti. Nyt koko ikäluokka opiskelisi samoissa luokissa, käsityötunnit vähenisivät.
- Kerran minulle johtajaopettaja sanoikin, että pitää ottaa tunteja alaluokiltakin. Mutta koulutoimenjohtajalle sanoin etten lähde minnekään, olen ensimmäinen virassa enkä lähde ala-asteelle. Ei tarvinnutkaan.

Asiat siis luontuivat Naukiossakin. Kansalaiskoulun vanhat ompelukoneet jäivät romutettaviksi, Naukioon hankittin upouudet. Alakertaan väestönsuojaan saatiin kutomo.
- Naukiossa oli ihan mukavaa. Eikä ikäluokkien opettaminen yhdessä aiheuttanut mitään ongelmia, vaikka luokat olivat isoja, neljänkymmenenkin oppilaan luokkia.

Opettajanhuoneessa ei ehtinyt välituntisin juuri muuta kuin valmistella oman seuraavan tuntinsa, mutta siellä oli aina hyvä tunnelma.
- Kaikkein eniten tykkäsin kolmesta miesopettajasta: kaupallisten aineiden opettaja Tapio Aalto, tarkkiksen opettaja Jarmo Junnonen ja puu- ja metallitöiden opettaja Aarne Kettunen olivat mahdottoman hienoja ihmisiä. He olivat paljon minua nuorempia, mutta eivät ikinä sanoneet vastaan, jos jotain pyysi. Mutta en muista että olisin muidenkaan kanssa koskaan riidellyt 34 opettajavuoteni aikana, Eva Lintunen kertoo.

Niin paljon Eva opettamisesta piti, että eläkkeelle jääminen 60-vuotiaana tuntui ikävältä.
- Ajattelin sen kesän, ettei ihminen voi elää ilman käsityön opetusta. Lähdin kun tunnit olivat vähentyneet ja toinen opettaja halusi tulla Naukioon. Päätin, että nyt lähden tekemään mettätöitä Lintusen kanssa.

Viktor Lintunen oli yhtiöläisiä, ja pariskunta viihtyi kotipaikkakunnallaan Kuusankoskella. Eva tosin sanoo heidän miettineen,  kuinka ei tullut lähdettyä, junttaannuttiin vaan tänne. Oliko huono valinta?
- Ei! Me tykättiin kumpikin tästä. Mutta olisi kai pitänyt nähdä vähän maailmaa, Eva Lintunen sanoo.

Maailmaa on keritty nähdä eläkkeelläkin, nyt vasta onkin matkustettu. USA:n-matkojakin on kertynyt jo 24. Amerikkalaisen vaihto-oppilaan tulo perheeseen 70-luvun alussa avasi tämän maailman Lintusille. Samuelista, Samista, tuli perheelle kuin oma, kolmas poika. Lintuset aloittivat pojan tultua heti pontevan suomen kielen opettamisen. Kuukaudessa tämä oppi jo niin paljon, että jätti elokuviin mennessään pöydälle lapun: "Menen kuva katsoma."

Eva Lintunen muistelee, miten opetti Samille kielioppia kokeita varten ja patisteli omaa poikaansa mukaan oppimaan, tuloksetta.
- Sami sai 9,5 ja kympin suomen kokeista. Timppa sai kolmosen ja nollan. Sille kyllä maittoi sen jälkeen opetus. Sami oppi suomea, jopa astevaihtelun niin hyvin, että puhuu sitä edelleen. Hänestä tuli tuomari, ja hänen asianajotoimistossaan lukee vieläkin "Puhutaan suomea". Timokin asuu USA:ssa, ja pojat tapaavat säännöllisesti. Samin rouvan mukaan Timo on Samuelille läheisempi veli kuin tämän oma biologinen veli, Eva kertoo.

Senkin päällä komeilee joukko nuoria valokuvissa. Omat pojat, Sami hääkuvassaan, Timo meksikolaisen vaimonsa kanssa - kansainvälistä väkeä. Lapsenlapsetkin opiskelevat insinööreiksi, perheeseen tulee siis kolmannen polven insinöörejä, kuten Viktor ja Lintusen kumpikin poika ovat.

Kun Sami palasi Yhdysvaltoihin, Lintusten 13-vuotias Timo meni hänen luokseen Michiganiin kesäksi, töihin puutarhayritykseen. Sama toistui seuraavana kesänä, jota venytettiin USA:ssa vielä syyskuun puoliväliin - rehtorin luvalla. Vanhempi poikakin oli kaikki opiskelukesänsä Yhdysvalloissa töissä.

Yli yhdeksänkymppinen Eva Lintunen singahtelee matkoillaan USA:ssa paikasta toiseen. Tänä keväänä hän vietti aikaa Floridassa, lensi välillä viideksi päiväksi poikansa luo toiseen kaupunkiin ja jatkoi vielä vuokraamassaan asunnossa loppukuun. Aikaisemmin Lintusilla oli Floridassa oma asunto monta vuotta.
- Sitten sain päähäni, että myydään se. Viktor sanoi että myydään vaan. Se oli huono homma kun myytiin, se oli niin hyvällä paikalla.

"Kaksi litraa kotikaljaa"

Eva Lintunen sanoo hyvän kuntonsa johtuvan kovasta metsätöiden tekemisestä. Eläkkeellä hän kävi miehensä kanssa kaksivuotisen metsäkoulun Iitin Selkolassa.
- Me ollaan niin innokkaita metsäläisiä. Meillä on tila Sompasen lähellä, mutta metsäpalstoja olemme ostaneet muualtakin. Jo 60-luvulla ostimme ensimmäisen, Mäntyharjusta. Minulla ei ollut metsäkokemusta kuin lapsuudesta, Viktorin suvussa ei ainakaan neljään sukupolveen tuntumaa metsänhoitoon. Mutta me opiskeltiin.

Lintuset ovat tehneet metsissään kaikki vaaditut työt päätehakkuita lukuun ottamatta.
- Puuntaimiakin ollaan istutettu yli 160 000. Yhtenä vuonna oltiin Mäntyharjun Tyllilän taimitarhalla suurin yksityinen taimien ostaja. Taimikonhoitoa, ensiharvennusta kuormaavalla peräkärryllä ja maataloustraktorilla - kaikki on tehty itse. Mönkijällä ja isolla moottorikelkalla on ajettu taimikoista hirveästi polttopuuta. Energiapuuta en aio korjata, se ei kannata jos ei tee itse, Eva Lintunen himmailee jo.

Metsänhoito ei Lintusillakaan ole ollut pelkkää ruusuilla tanssimista. Hirvituhoja on tullut monta kertaa.
- Metsästä saa helposti pellon, mutta pellosta on todella vaikea saada metsä. Istutettiin yhtenä kesänä kymmenen hehtaaria metsää - ihan kuolemanurakka. Ollaan istutettu koivua ja kuusta mutta myös paljon siperianlehtikuusta ja kontortamäntyä, oikein ruma puu. Sitä Stora Enso innosti kokeilemaan, ja minun mies oli kokeilija. Istutimme sitä ohransänkeen, mutta pari kolme vuotta saimme olla kuokkimassa taimia pystyyn sängen keskeltä, Eva Lintunen päivittelee.

Kiertopalkinto jäi Eva Lintuselle kolmannen voiton jälkeen.
Eikä tässä vielä kaikki.
- Kahtena kesänä tuli ruskotäplämäntypistiäistä. Jos se olisi syönyt taimia vielä kolmantena kesänä, olisi pitänyt ruiskuttaa. Ei alkanut, sen sijaan vanhat ojat olivat alkaneet pusikoitua. Sitten tuli versosurma. Karsittiin joka ikinen puu, kuivat oksat sahattiin, versosurma häipyi. Viime vuonna hakkautin sen, selluksi meni. Alle oli kasvanut hyvää kuusikkoa. Lehtikuusia olen myös myynyt jo, sitä meillä on hirveän paljon. Se on mennyt männyn hinnalla, sanoo monet kurssit käynyt ja jatkuvasti metsänhoitoa tutkiva metsätilan emäntä.

Pariskunta Lintunen on saanut myös palkintoja metsäharrastuksestaan.
- Saimme mieheni kanssa Tapion hopeisen ansiomerkin hyvästä metsänhoidosta. Yhtenä vuonna mieheni olisi saanut kunniakirjan ja hopeisen pienoisvesurin metsän tehotuottajana. Hän sanoi ettei voi ottaa sitä, jos ei siinä ole vaimonkin nimeä. Että kun hän vie vaimon aamulla seitsemältä metsään ja hakee illalla kymmeneltä kotiin, tälle ei tarvitse antaa mukaan muuta kuin kaksi litraa kotikaljaa ja pikiöljypullo. Tuli uusi kunniakirja, jossa oli minunkin nimi.

Eva Lintunen sai yhtenä vuonna Valkealassa Pro metsä -palkinnon, joka annetaan vain yhdelle pitäjässä  kerralla.
- Olen myös kolminkertainen metsänomistajien naisten suomenmestari. Olen käynyt satoja kilpailuja. Niissä on 15 taitokysymystä ja nykyään 70 puun leimaus. Olen ainoa nainen, joka on voittanut Harjun maatalousoppilaitoksen metsäkilpailut. Siitä on jo kai viisi vuotta. Siellä oli miesten ja naisten sarjat, voitin kaikki. Eihän se mitään, jos olisin voittanut tavalliset ihmiset, mutta että Suomenniemen miehetkin, ne on niin hyviä, Eva nauraa ja kertoo saaneensa palkinnoksi Stihlin raivaussahan.

Miehensä kuoltua Eva Lintunen on vielä ollut metsätöissä Viktorin veljenpojan mukana  mutta aikoo nyt teettää työt metsänhoitoyhdistyksellä. Tosin Eva huolehtii omien ja poikiensa metsien hoidosta.
- Se meidän Amerikan-poika on niin innokas metsäläinen. Nytkin kun hän tulee yllättäen lauantaina Suomeen, hän sanoi että jos kokouksilta ehtii niin sitten mennään metsään!

Metsäveroilmoituksen teko tuntuu olevan isotöinen juttu, kun se määrittelee Yhdysvaltoihin lähtöäkin. Eva Lintunen esittelee paksua kansiota täynnä asiapapereita. Ennen ilmoituksen teki Viktor, mutta onneksi Eva ryhtyi tekemään sitä kahtena vuonna vielä miehensä eläessä. Oppi kokeneemman neuvoista.
- On siinä hirveä laskeminen ja tekeminen. Vaikka tulisi tappiollista metsätaloutta, kaikki on ilmoitettava.

Aina käsityö tekeillä

Käsitöistä kysyminen saa Eva Lintusen ponnahtamaan tuolistaan. Hän kipaisee hakemaan pinon pyyheliinoja, joihin on virkannut pitsit. Pussista kaivetaan Amerikan-matkan käsityö, kapeammat koristeelliset pitsit, mutta ne eivät saa opettajalta kymppiä.
- Ei tule kaunista pellavalangasta. Mutta pyyheliinan pitsit on ommeltu joka ikisestä silmukasta kiinni kankaaseen. Hartiat on kipeät ja sormet vereslihalla koukun käyttelystä. Mutta lähden nyt sotaveteraanikuntoutukseen Naantaliin, kun olen rintamalotta.

Eva Lintunen on ylpeä metsäveroilmoituksen teostaan.
Rintamalle Eva Vilén lähti jatkosodan alkupuolella ja oli Suur-Miehikkälässä viestilottana puhelinkeskusta hoitamassa aina rauhan tuloon asti. Lottiin liittyminen sopi hyvin Evalle, joka oli saanut hyvin isänmaallisen kasvatuksen - koko suku oli isänmaallisia ja isän veljet suojeluskuntalaisia.
- Poliittiseen järjestöön isä ei kuitenkaan kuulunut, koska yksityisyrittäjä ei voinut ottaa kantaa jos aikoi saada tilauksia, Lintunen arvioi.

Käsityöihminen muistaa tarkalleen sodanaikaset vaatteensa.
- Kunnostin äskettäin lottapukuani. Se sopi minulle täysin, vaikka olin rintamalle lähtiessäni 19-vuotias, Eva sanoo ja lisää hankkineensa pukuun täydennystä mm. lottamuseosta.

Pahoja tilanteita Eva ei muista Suur-Miehikkälästä muita kuin viimeisen juhannuksen 1944 Neuvostoliiton suurhyökkäyksen jälkeen.
- Se oli hirvittävää. Näimme kodeistaan lähteneitä perheitä, jotka vetivät omaisuuttaan nelipyöräisissä kärreissä. Sinä juhannuksena satoi kauheasti lunta, oli niin kylmä! Evakoita tuli Karjalasta päin, saksalaisia ja suomalaisia sotilaita meni rintamalle päin, tiet oli täynnä. Minullakin oli keskuksessa hyvä sarkamanttelini päällä. Olin myös vähän aikaa Kenttäposti kakkosessa lajittelijana.

Iltalukemista, englanniksi
Työhuoneen seinällä komeilee kaksi diplomia. Eva ja Viktor Lintunen ovat diplomigemmologeja, jalokivien erikoisasiantuntijoita. Tutkinto on kansainvälinen, Eva suoritti sitä kolme, Viktor neljä vuotta. Loppututkinto pidetään koko maailmassa yhtä aikaa samana päivänä.
- Vastaukset menevät Lontooseen, ne käännetään Suomessa. Saimme kirjoittaa siis suomeksi. Voitaisiin pitää missä maailmankolkalla tahansa jalokivilaboratoriota. Tämä kaikki on gemmologista kirjallisuutta, Eva Lintunen osoittaa englanninkielisiä kirjoja, joita on hyllyssä toista metriä. Yöpöydällä on englanninkielisiä Connellyn ja Larssonin dekkareita, Connellystä Lintunen pitää kovasti. Jonakin kesänä hän luki espanjankielisiä kirjoja.

Selvä. Opettajanura, englannin opiskelu työväenopistossa, espanjaa myös, perusteellista metsähoitoa palkintoineen, gemmologian opiskelua, iltalukemisena englanninkielisiä dekkareita... Kiitän tarinoista ihailusta mykkänä, kerään rojuni ja suunnistan kotiin. Ryhdistäytymään.




lauantai 9. huhtikuuta 2016

Penan kirjeitä Eilalle 4. Kihlajaisonnitteluja ja piirtämisen opiskelua

Isäni kirjeissä opiskelupaikkakunnalta alkaa nyt toinen lukuvuosi, syyslukukausi 1946. Pentti aloittelee koulua Tampereen teknillisessä opistossa sormus nimettömässä - kesällä hän ja Eila ovat menneet kihloihin. Kämppäkaverina on edelleen kouvolalainen Kiurun Pauli. Tämä puolestaan on mennyt samana kesänä naimisiin Irjansa kanssa. Kirjeestä näkyy, miten hieno palvelu postilaitoksella oli tuohon aikaan.

Tampereella 3 p:nä syyskuuta 1946.

Kihlapari Eila Piirikkälä ja Pentti Nieminen
Rakas Oma Eilani!

Sain sittenkin Sinulta  kirjeen ensin ja vielä samana päivänä kuin lähdin. Olimme purkaneet jo melkein kaikki tavarat, sillä jätimme ruokatavarat viimeiseksi, kun kirjeesi osui käteeni. Repäisin kuoren auki ja suorastaan ahmin sen sisällön. - - - 

Matka tänne sujui ilman mitään erikoisempaa, mutta tänne päästyä se kiire sitten alkoikin. Varsinaista koulua ei meillä vielä ole ollut, mutta asioiden järjestelyssä on riittänyt puuhaa aivan tarpeeksi. Sen verran meillä oli jo koulua, että luokka oli kerran kasassa. Meidän luokalta on kaikkiaan kolme poikaa mennyt kesän aikana kihloihin ja voi sitä onnittelujen myrskyä. Muutamat yrittivät pitää pienen puheenkin alkamalla: "Kun sinä nyt vihdoin viimein astut vakaana miehenä aviosäätyyn ja aiot nyt...". Pitemmälle ei ehdittykään, kun jostain kuului ylen kovaäänisesti, että "voithan sä sanoa sen lyhyemmin, jotta käsiis jäi." Koko luokka naurussa, kädenpuristuksia, onnitteluja, yhtä sekamelskaa. Viimeinkin ohi ja kadulla hieman selvittelemässä ajatuksiani. Kaiken tuon hälinän keskellä saattoi sittenkin todeta äsken, että toivottivat kaikki parhainta onnea, niinkuin vain luokkatoveri voi toiselle toivottaa. - - -

Eilen illalla käväisimme vielä Retsin luona ja rupattelimme siellä jonkin aikaa. Olimme kotona siinä yhdeksän tienoissa ja minä luin vielä sen Sinulta saamani kirjan loppuun.

Sitten seuraa selvittelyä kirjan lainaamisesta tuonne ja tänne ja missä järjestyksessä. Kirja käsittelee täydellistä avioliittoa ja näköjään sen verran kiinnostavasti, että sitä suorastaan jonotetaan jo muidenkin sulhasmiesten luettavaksi. Nyt on parasta laskea jälleen esirippu.

Pirunsaari 6.9.1946. klo 14.30

Tämän kirjeen yleisesti kiinnostavampi tarina alkaa vasta toisen sivun alalaidasta. Paikkakunnan nimestä voi arvata, että taas on kauhea ikävä morsianta. Kyllähän nuoren sulhasmiehen kaunokerrontaa voisi julkaista missä tahansa siveellisessä laitoksessa, jos se ei olisi oikeasti eläneen ihmisen hengentuotetta. Mutta annetaan isän pitää karskin palomiehen imagonsa ja jätetään ne Soita minulle, Helena -tyyliset tunnustukset morsiusparin keskinäisiksi.

Niinkuin puhelimessa jo mainitsin, ostin eilen yhden kultakukkaron niitä kodin arpoja. Voittoluetteloa katsellessani huomasin, että siellä on voittona m.m. pormestarin tuoli. Ai jee, kuinka mukavaa olisi omistaa sellainen. Tämähän voi olla hyvinkin toiveajattelua, mutta ehkä me sittenkin hyvällä onnella voimme saada jotain. Aikahan sen näyttää. Lähetän nyt nämä arvat Sinun huostaasi, sillä Sinulla on varmaan parempi onnikin kuin minulla.

Kysyit koulunkäynnistäni.  Se pääsi todelliseen alkuun vasta eilen, jolloin olimme neljä tuntia iltapäivällä kartoittamassa. Ensin se oli sellaista tuntimiehen touhua, mutta lopussa innostuttiin huhkimaan oikein urakkamiehen lailla ja tulihan sitä sentään hieman näkyvää jälkeäkin. Maasto oli sitä kuuluisaa Pyynikin rinnettä ja niin jyrkkää, että illalla oli jokainen aika väsyksissä yhtämittaisesta mittanauhan kanssa juoksemisesta. Tätä kartoitus- ja vaakitustouhua jatkuu aina niinmyöhään syksyyn kuin ilmat sallivat.

Penan piirtämä kartta
Piirustustouhu taas pääsi vauhtiin vasta tänään, jolloin meille annettiin suunniteltavaksi ja piirrettäväksi n. 60 m2 suuruinen omakotitalo, johon on piirrettävä täydelliset työpiirustukset. Kyllähän tämä sellaista mielenkiintoista ja hauskaa touhua on, mutta kovasti aikaavievää, joten ei tarvitse luultavasti vähään aikaan kärsiä työnpuutetta.

Ensi viikolla meillä vasta on ensimmäiset kokeet nimittäin teräsbetoniopista. Matematiikan opettajan vaihduttua saamme luultavasti puliveivattua matikan kokeen pois, jos luokan yhteinen subliikki on läheskään sama kuin ennen. Huomenna meillä on luultavasti lyhyt päivä ja silloin aion piirtää koko päivän oikein nuoruuden innolla ja illalla aion sitten mennä, arvaahan mihin, oikein arvattu - elokuviin. Sunnuntaipäivä luultavasti kuluu samanlaisessa piirustustouhussa.

Ensi kirjeessä lähetän Sinulle lukujärjestykseni, josta näet milloin olen kotona ja voit joskus vaikkapa soittaakin minulle.

Ja sitten hän siirtyy jälleen henkilökohtaisuuksiin ja me laskemme esiripun.

Tampere 8.9.-46 klo 22.30

Taitaa pokolla tosiaan olla ikävä, sillä nyt lähtee jos kolmas kirje viikon sisään Tampereelta Kuusankoskelle.

Ensimmäinen sunnuntai kesän jälkeen on lopussa. Et voi kuvitella kuinka pitkältä ja ikävältä se on tuntunut ilman Sinua. Tulimme juuri Paulin kanssa teatteriravintolasta syömästä ja siellä istui juuri minua vastapäätä nuori kihlapari ja jotka olivat niin onnellisia, että suorastaan ahmivat toisiaan katseillaan. Arvaa, olinko heille yhtään kateellinen - - -

Eilen illalla olimme Paulin kanssa elokuvissa katsomassa filmiä "Doverin valkeat kalliot". Kovasti kyynelehtivän kuuluivat muutamat naisihmiset. Pidin siitä aika mielenkiintoisen juonen takia ja erikoisesti siksi, että koko ajan oli teksti melkeinpä loistavaa, ollen runomittaista.  Kerron Sinulle sen juonen sitten tavatessamme tai ehkä näet filmin itsekin siellä Kuusankoskella. Leffan jälkeen innostuimme pelaamaan Paulin kanssa kasinoa ja sitä kesti aina 1.30 asti, jolloin vasta maltoimme käydä nukkumaan.

Tänään päivällä olimme katsomassa pesäpallo-ottelua ja senjälkeen olimme kylässä erään kaverimme luona ja sieltä menimme kolmisin syömään ja nyt istun täällä omassa boksissa kirjoittamassa - - -

                                            Esirippu