torstai 31. maaliskuuta 2016

Tuula Lehto uskaltaa heittäytyä uuteen

Tuula Lehtoa ei voi ohittaa huomaamatta häntä; näyttävä olemus ja iloisen rempseä puhetyyli pitävät siitä huolen. On vaikea kuvitella yhtiön myynnissä työuransa tehneestä Tuulasta, että hän on ollut ensin näkymätön pikkutyttö ja aikuistuessaankin vielä pitkään mielestään kaikkea muuta kuin osaava ja nätti. Mutta lisäksi tässä ihmisessä kiinnostavat hänen vauhdikas elämänsä ja jännittävät tehtävänsä Kymiyhtiössä.

Tuula, tyttönimeltään Leskinen, syntyi Riihimäellä mutta muutti Voikkaan Mattilaan isoäidin hoiviin nelivuotiaana, kun hänen äitinsä kuoli. Isoäidin isä, nimeltään Nieminen, oli tullut Voikkaalle tehdasta rakentamaan Tampereen Kattohuopatehtaalta vuonna 1897.

Tuulan isä jäi asumaan Hyvinkäälle eikä pitänyt paljoakaan yhteyttä tyttäreensä. Tuula kuitenkin sanoo ponnekkaasti eläneensä onnellisen lapsuuden mummon luona.
- Kellä on ollut aina koulusta tullessa kotona ruoat valmiina, aikuinen seurana? Kaverit kävi meillä, pöydän ympärillä laulettiiin Iskelmälaulu-vihot läpi, pelattiin dominoa... Sellaista aikaa nykylapset eivät pääse kokemaan.

Vaikka kavereita oli naapurissa, Tuula kertoo olleensa mieluiten yksin, hän ei kavereita kaivannut.
- Yksin olen nyhrännyt, lukenut ja askarrellut kaikenlaista. Jos kaverit joskus hyväksyi leikkeihinsä, niin kyllä ne minut johonkin leikkimökkiin sulki ja häipyi. Mutta ei se minua häirinnyt. Minulla oli oma maailmani, hiihtelin pellon ympäri laskiaisena, kun muut laski mäkeä. Meidän kodin naapurissa kaikki olivat leskirouvia. Minähän olin se hemmoteltu kakara heidän keskellään.

Tuula sai mummoltaan hyviä neuvoja. Hyvin painui mieleen se, että jos naapurissa jotain kysytään kotiasioista, vastaat "en tiiä". Naapurin mummot ovat muistelleet myös, kuinka Tuula oli liiteriin mennessään luukannut samalla tavalla kuin mammansa ja laulanut virsiä.

Kuusivuotiaana Tuula-tytölle avautui runojen ja esiintymisten maailma. Hän sai esittää leikkikoulun juhlassa runon.
- Osasin sen niin hyvin ulkoa, että kukaan ei saanut yhdestäkään sanasta selvää, kun mie annoin tulla! Tuula nauraa.

Vaikka Tuula seurasi muiden lasten touhuja enemmän sivusta, hän sanoo aina halunneensa olla esillä. Hän lausui kodin vieraille runoja, oli hyvä matkimaan. Jossain vaiheessa nuorena hän meni työväenopiston näytelmäpiiriin. Sieltä hänet napattiin Kuusankosken teatteriin, jossa hän viihtyi kolme neljä vuotta.
- Mutta minusta ei koskaan olisi tullut mitään muuta kuin komedienne. En ikinä pystynyt näyttelemään edes nuorta tyttöä. Paras roolini oli Lumikin ja seitsemän kääpiön noita-akka.

Vaikka vartta nyt riittää, Tuula oli lapsena ja nuorena pitkään hyvin pieni. Vasta myöhään kouluiässä hän venähti nykypituuteensa.
- En senttiäkään antaisi pois, Tuula sanoo.

Konttorissa tarkka arvojärjestys

Tie Kymiyhtiöön ei Tuulalla ollut yhtä suoraviivainen kuin samanikäisillä pojilla ammattikoulusta sorvin ääreen. Hän meni keskikoulun jälkeen työväenopistoon kirjanpitokurssille, koska ei ollut varaa lähteä opiskelemaan. Tuula oli jättänyt paperit yhtiön työnhakuun.
- Pelkäsin koko ajan, että jos mamma kuolee niin mitä sitten teen. Yhtiöltä tulikin eräänä päivänä  puhelu: siellä olisi työpaikka, jos vain haluaisin tulla.

Ensimmäinen työpaikka vuonna -61 oli Voikkaan paperitehtaan konttorissa kirjurina. Tuula oli aloittaessaan 19-vuotias. Koneilta tulevista paperirullista tehdään konttorissa listat.
- Siihen aikaan työ tehtiin käsin. Listaan merkittiin mm. brutto- ja nettopaino. Omalla laitteellaan tehtiin luettelot, jotka lähtivät rullien mukana maailmalle.

Kuusikymmenluvun konttorielämää Tuula luonnehtii aika kauheaksi. Työntekijät teitittelivät toisiaan, arvojärjestys oli tiukka. Tuula erehtyi kerran työkaverin nimipäiväkahvilla ottamaan ensin, ja heti oikaistiin: vanhin aloittaa. Saattoihan joku tehdä sinunkaupatkin parin vuoden työtuttavuuden jälkeen: "Kun meillä on nämä syntymäpäivät niin lähekkäin, voisimme sinutella toisiamme."

Konttorissa oli parikymmentä henkeä töissä. Kaikki pelkäsivät insinöörejä, suuria herroja. Jos piti pyytää heiltä allekirjoitusta, käyntiä oli aneltava etukäteen. Konttorityö vaati tarkkuutta ennen tietokoneaikoja. Kuukausiraporttiin ei saanut tulla virheitä. Jos viimeiselle riville pitkien sarakkeiden loppuun tuli virhe, piti aloittaa alusta, korjata ei saanut.
- Niinkun nyt joku suuri herra olisi tiennyt, oliko sitä vähän pyyhitty vai ei, Tuula naureskelee.

Tehtaalla kysyttiin luontoa

Jossain vaiheessa Tuula sai tehtäväkseen käydä tehtaalla tarkistamassa vuorokauden rajan.
- Listat ja rullathan eivät olleet ajan tasalla kaiken päivää. Piti mennä koneelle kysymään pakkareilta, paljonko siellä oli pakkaamattomia rullia, jotka kuuluivat edellisen päivän tuotantoon. Sinne kun tällainen ensikertalainen meni, niin pakkarit häipyivät tahoilleen ja katselivat, että siellä se tyttö seisoo, mennäänkö sanomaan vai ei, Tuula nauraa.

Entisajan paperimiehen työ oli Tuulan mukaan ihan toista kuin nykylaitteiden äärellä työskentelevän.
- Paperimiehet on aina vaatimassa lisää palkkaa, mutta ne ei tiedä, millaista työ oli ennen. Kun rulla tuli koneelta, se pyöriteltiin käsin pakkakääreeseen. Kääre hakattiin päädyistä kämmenenpohjalla tiiviiksi ja liimattiin käsin pensselillä päätylappu. Sitten sabluunalla laivausmerkki päälle. Ajattele: nyt vaan painat nappia, kone tekee kaiken, ja palkkaa tarvii saada lisää, Tuula ihmettelee.

Näiden portaiden päässä oli Kymintehtaan myyntikonttori, ei tosin portaita.
Tehtaalla oli myös pakkakäärekone, jolta vei reiälliset metalliportaat paperikone yhdelletoista. Tuulan oli hankalaa kipittää niitä korkokengissä. Oliko pakko käyttää korkokenkiä?
- No ei ollut, mutta kun halusin. Vaikka olihan siellä pukeutumissäännöt: konttorissa ei pukeuduta punaiseen. Eikä saanut käyttää avonaista puseroa. Vuonna -74 yhtiön Englannin tehtaalla konttorin naiset saivat ensimmäisen kerran käyttää pitkiähousuja, Kuusaalla tosin paljon aikaisemmin.

Tuula paljastuu pikku kapinoijaksi jo alusta asti. Hän muistelee palovakuutusraportin tekemistä. Konttorissa työskenteli vanha neiti, joka oli aina tehnyt raportin käsin ja paperi vaakasuunnassa. Mappiin pantaessa paperi piti taittaa, ja mappi täyttyi nopeasti.
- Kysyin, voisiko raportin kirjoittaa koneella paperi pystysuunnassa. EI. Neiti-ihmisten täyttämässä konttorissa riitti pikku konflikteja - mehän oltiin kaikki naisia paitsi konttoripäällikkö Unto Kantola.

Rullalla passi maailmalle

Tuula Lehto siirtyi konttorista Voikkaan paperitehtaan myyntiosastolle vuonna -70. Tehtäviin kuului mm. tilaustietojen välittäminen. Hän muistaa häkellyttävän tarkasti työn yksityiskohdat.
- Tilauksesta kerrottiin rullan leveydet, laatuvaatimukset, millainen rullan etiketti halutaan, asiakkaat ja muu tarpeellinen. Tiedot vietiin paperikoneenhoitajalle, pituusleikkurille, pakkarille ja varastoon. Tietojen väliin piti leikata erikokoisia kalkkeerauspapereita, koska kaikki tiedot ei saaneet mennä kaikille. Tavallisilla kirjoituskoneilla kirjoitettiin keittiöntuoleilla istuen. Ihmettelen usein, miksi ihmiset vastustaa tietokoneita, kun ne helpottaa työtä niin hirveesti, Tuula sanoo.

Paperirullan etiketti paljastuu sekin tarkkaan suunnitelluksi tuotteeksi. Se tehdään asiakkaan toiveiden mukaiseksi.
- Siinä pitää olla asiakkaan nimi, rullan brutto- ja nettopaino, osa vaatii tiedot metrimäärästä. Osa vaatii tiedon, mistä kohtaa isoa tampuuria rulla on otettu. Tampuurihan on se 30-tonninen rulla, joka tulee paperikoneen päästä. Siitä leikataan pituusleikkurilla asiakasrullia. Etiketissä pitää olla vielä painot, koko ja pintapaino, ja laatu.

Etiketti sisältää tuotteesta kaiken olennaisen tiedon.
- Etiketti on rullan passi maailmalle. Jos tulee valitus, tiedot löytyvät etiketistä, ja tekninen asiakaspalvelu näkee, mistä kohtaa rulla on paperikoneella tullut ja onko siinä ollut vikaa vai ei. Oikein fiksu asiakas sanoi, ettei ota muuta kuin keskirullia. Sveitsiläiset olivat näin fiksuja. Tilauksiahan tuli vuosikymmenten varrella ympäri maailmaa: Australiasta, Uudesta-Seelannista, Kauko-Idästä - Thaimaasta, Kiinasta ennen tehtaiden perustamista sinne, Japanista - Euroopasta, USA:sta. Etelä-Amerikkaan meni vähemmän, Venäjälle meni paljon, esim. vodkapullon etikettejä. Niitä tehtiin Kuusaansaaressa, jossa oli hyvin ohutta paperia valmistava kone. Siinä oli vain yksi iso sylinteri, Lehto kertoo.

Aina valmiina uusiin haasteisiin

Konelappuja kirjoittelevan Tuulan käsitys omasta itsestä muuttui, kun hän sai myyntiosastolla uuden työkaverin.
- Olin aina luullut, että olen hirvittävän tyhmä ja ruma ja että minusta ei ole mihinkään. Työkaverini sai minusta esiin ihan toisenlaisen ihmisen. Hän osasi puhua ja sanoi suoraan, että ei kuule, nyt ei mene ihan hyvin. Paperikoneellahan minut oli aina alistettu, olin hiljainen enkä uskaltanut vastustaa ketään. Muutos näkyi pukeutumisessani, pukeuduin jo punaiseenkin. Keskustelin paljon enemmän ihmisten kanssa, työkaverit eivät enää tuntuneet niin korkea-arvoisilta. Tosin myyntiosastolla oli luokkakaverini, jonka kanssa ensin teititeltiin. Minulle sanottiin siellä: "Olet viimeinen joka tänne kelpaa ilman merkonomin tutkintoa."

Koskaan Tuula Lehto ei anonut siirtoa muihin tehtäviin, hänet on aina siirretty.
- Minulle on aina sanottu "haluatko" ja minä olen sanonut "joo". Tietämättä mitä edessä on, Tuula hihittää.

Tuomon Luomun ikkunasta ei ihan näy Tuula Lehdon seuraava työpaikka, Kymintehtaan myyntikonttori. Siellä ovat nyt Terpsikerhon tilat. Työmaana oli avokonttori. Uudessa työssä Lehto tarkisti konelappuja. Hän muistelee tilanteita insinöörien kokousten tai vierailijatapaamisten viereisessä työpisteessä, jossa oli konttorin ainoa venäjänkielinen kirjoituskone. Sillä piti kirjoittaa Neuvostoliittoon, myöhemmin Venäjälle menevien tilausten laivausmerkinnät.
- Kirjoitin toinen sormi sarakkeella ja toisen käden yhdellä sormella näppäimiä hakaten kirjain kerrallaan. Mietin, mitä vieraat tuumivat sen nähdessään. "Minkälaisia konekirjoittajia tänne on hankittu!"

Kuusaan puolelle siirtyessään Tuula Lehto näki hierarkioiden jo murenevan. Tilanne muuttui vuosien mittaan yhä mutkattomammaksi.
- Ei Asunmaatakaan enää tarvinnut pelätä. Kenen kanssa tahansa voi jutella ja missä vaan, Lehto kertoo.

Työ vaati jonkin verran englannin kielen taitoa, ja yhtiö kustansi kielitunnit. Kuusankoskelle hankittiin Britanniasta nuoria opettamaan kieltä työntekijöille. Tuula Lehto kehuu opetusta: kun englanninkielinen opettaja vaatii keskustelemaan, opiskelija ryhtyy jo alun perin ajattelemaan asiat englanniksi. Yksi opettajista oli myöhemmin Yleen siirtynyt David Mawby, joka myös opasti vieraita tehdaskierroksilla. Eräs ulkomaalainen rouva oli kysynyt Davidilta 30-tonnisesta tampuurista, että kuka ostaa niin ison rullan.
- David vastasi: Kuulkaas kun me emme voi antaa kenellekään yksin noin isoa rullaa, kun paperi menee niin hyvin kaupaksi. Meidän täytyy pilkkoa se, että kaikki saavat.

Tuula Lehto kävi tehdasopaskoulutuksen ja sai ryhmiä opastaessaan kuulla monenlaisia kommentteja. Hänestä työ oli hauskaa, kun siitä löytyi jatkuvasti uutta. Eniten Tuula piti koululaisten opastamisesta, oppilaat olivat niin välittömiä. Kerran hänellä oli tarkkisluokka, jonka kanssa aloitettiin myös Koskelan av-huoneessa.
- Pojat löi itsensä mahalleen pöydälle, "puhu eukko mitä puhut, ei me kuunnella". Aloitin kertomalla, miten Lontoon konttorimme lähelle oli juuri tehty pieni pommi-isku. Kaikki nousivat pystyyn. Vein heidät tehtaalle, pojat kulkivat nätisti perässäni. Tehtaalla oli roskaksi joutuvaa paperia ja pojat saivat ottaa sitä. Yksi teki lennokin, ja minä kysyin voisinko saada siitä mallin. Poika ei puhunut mitään. Kun luokka meni linja-autoon, poika toi lentsikan käteeni. Pitkän aikaa sen jälkeen moni huuteli tavatessa: "Muistatko kun olin sun kierroksella?"

Tuula Lehto emännöi myös ulkomaisia vieraita muualla kuin tehdaskäynneillä. Yhteen aikaan oli muotia käydä heidän kanssaan Formula-Centerissä.
- Nehän tuli ihan hulluiksi ajaessaan, ja illallinen meni siinä että tutkittiin tuloslistoja.

Vierailijoiden joukossa oli monen maan kansalaisia ja monenlaista kysymystä tehtiin. Periaate oli kuitenkin helppo esitellä.
- Paperinteossa ensin imetään, sitten puristetaan ja lopuksi kuivataan. Viirapäässä, siellä mistä massa tulee, huuli määrää paperin painon, tehdäänkö 52-, 80- vai 135-grammaista. Enää en tunne kaikkia paperilaatuja, mutta työvuosina ne piti osata, Lehto kertoo.

Laadut piti hallita, koska myyntisihteeri hoiti tietyn koneen tilaukset. Jokaisella koneella oli määrä, jonka verran sen paperista sai ostaa. Jos asiakas halusi enemmän, myyntisihteeri harkitsi, annetaanko vai ei.
- Jos joku muu asiakas jätti ottamatta, toinen sai sen. Näin oli siihen aikaan, kun oli myyjän markkinat.

Myyntisihteeri myös laski paperin toimitusaikataulut, jotka ilmoitettiin asiakkaille etukäteen. Jos tuotantoon tuli katkos, lähetys saattoi myöhästyä sovitusta laivasta.
- Sitten me soitettiin asiakkaalle: "I´m very sorry..." Haukkumiset tuli. Ranskan konttorissa oli oikein inhottava kaveri, jolle olin luvannut A-nelosten toimituksen aamulaivaan. Sillä oli hyvät mahdollisuudet ehtiä, kun läksin illalla töistä. Kun aamulla menin töihin, oli hirveä pakkanen. Lavalle ladottujen paperilaatikoiden puristekalvo ei ollut kuumentunut riittävästi vaan oli jäänyt löysäksi. Lasti jäi laivasta, se purettiin ja paketoitiin paketti paketilta uudestaan.

Vaativa asiakas oli myös Aura-Printin mies. Kerran hän soitti ja sanoi tarvitsevansa paperia just nyt.
- Sanoin ei pysty. Hän sanoi soittavansa Ensolle, sanoin että soita vaan. Asia vaivasi ja mietin ruokatunnilla ja keksinkin, mistä paperi saadaan. Soitin miehelle, joka ei ollut saanutkaan paperia Ensolta. Sanoin lähettäväni hänelle paperit vielä samana päivänä. Seuraavana päivänä minulle tuli jumalaton kukkakimppu.

Myyntityössä oleva näki tietokoneelta, jos jossain oli käytettäviä rullia. Sitten vaan suostuteltiin miehiä leikkaamaan se; asiasta sovittiin mestareiden ja insinöörien kanssa.
- Siinä tarvittiin henkilökemiaa - että sai puhuttua asian niin, että miehet tekivät työn. Minä viekastelin, kehuin kuinka hyvin toinen oli aina järjestänyt asiat. Ihminen tekee homman mieluummin kehujen kuin määräilyn  jälkeen. Pitää olla psykologista silmää, Tuula vinkkaa.

Myyntisihteereiden täytyi myös tietää, mahtuuko asiakkaan tilaus rullan 8,5 metriin.
- Jos se ei mahtunut, asiakas velvoitettiin ottamaan jokin pieni rulla sivusta. Jos hän ei voinut, aloimme kysellä myyntikonttoreista, onko kenelläkään mahdollista myydä tällaista rullaa. Englantilaisten tilaukset oli vaikeita; kun he muuttivat tuumat senteiksi, tulos oli mitä sattui.

Joskus suuret uutiset näkyivät saman tien paperitehtaalla.
- Kun prinsessa Diana kuoli, oli hirveä homma saada paperia Englantiin, kun lehdet menivät niin hyvin kaupaksi. Kaikki rukoilivat lisää paperia.

Etiketti käsityötä

A-nelosten tilauksissa asiakas sai määrätä, millainen kääre, etiketti ja laatikko niihin piti tulla.
- Me teimme Kouvolan Kirjapainossa mallit asiakkaan toivomusten mukaan ja lähetimme Englantiin. "Ei käy, ei ole ihan samanväriset." Ei voineetkaan olla, koska pakkaus oli pahvia, joka oli aina vähän eriväristä ja painoväri vaihteli sen mukaan. Neljään kertaan lähetin nekin, ennen kuin kelpasivat. Joskus tuntui, että enemmän merkitsi kääre ja laatikko kuin sisältö. Etikettejä saattoi olla sata erilaista.

Tuula Lehto oli myynnissä; markkinoinnista huolehtivat eri ihmiset. Jossain vaiheessa hän myi A4:ää, jonkin ajanjakson hän oli varastomyynnissä. Hyvien aikojen jälkeen tuli huonoja.
- Joskus tiedettiin, että kone ei käy aamuun asti, ellei tule lisää tilauksia. Meitä oli kerrankin kolme myyntisihteeriä vahtaamassa, tulisiko tilauksia ja kelle. Olen ollut juhannuksenkin töissä, ja joulun.

Tietokoneet tulivat konttoreihin 70-luvun puolivälissä. Tuula teki yhden kesän töitä pelkästään koodittaen asiakkaita tilauksista tietokantaan.
- Se olikin melkoista: kun sai yhden tiedon syötettyä, kone meni jumiin. Sitten haettiin ATK-ihminen apuun, ja siinä meni aikaa. Saatiin tehtyä kolme tilausta päivässä, mutta onneksi pystyi tekemään käsinkin. Kun homma toimi, saatiin lopulta 30, jopa 50 tilausta tehtyä päivässä. Mutta se alku oli aika mielenkiintoista aikaa.

Tietojenkäsittely helpotti myyntisihteerin työtäkin. Tilaukset tulivat myyntikonttoreista tietokoneelle, ne kerättiin laaduittain ja toimitettiin koneelle. Etiketitkin tulivat samaa reittiä, ne sai nappia painamalla koneelle.

Ulkomailla yhtiön nimissä

Tuula Lehto nauraa olleensa aina innokas heittäytymään uusiin asioihin. Jos kysyttiin, halusiko hän Milanoon, hän vastasi ensin joo ja kysyi vasta sitten, mitä tekemään. Vuonna -74 Tuula sai Teollisuustoimihenkilöiden stipendin, jolla hän pääsi kolmen kuukauden kesätöihin Blackburnin tehtaille Englantiin. Matkaan lähti toinenkin nuori suomalaisnainen.

Jo "kahden torven" menomatka Blackburniin nostatti itsetuntoa: Helsingin koneen myöhästyminen aiheutti ketjureaktion, jossa likkojen piti selviytyä ensimmäistä kertaa maailmalla yllättävistä tilanteista heikolla kielitaidolla vieraissa paikoissa ennen kännykkäaikakautta. Perille pääsivät ja kesä oli siis onnistunut.
- Eri vaiheiden jälkeen päästiin omakotitaloon parin kiinalaistytön ja muutaman englantilaistytön kanssa. Se oli alun perinkin buukattu meille - asian oli hoitanut Bjarne Nygård. Bjarne on ollut aina tyrkkäämässä minua eteenpäin joka paikassa, Tuula kehuu samalla kun ihmettelee englantilaisten asumisoloja ja käytöstapojakin. 

Työ oli samaa kuin Kuusaalla, se sujui.
- Mutta puhuin englantia aika huonosti. Silloin huomasin, että saan vieraassakin maassa kavereita enkä jää yksin. Kesäni Blackburnissa oli tosi hyvä. Otin osaa niiden urheilupäiviin, mitä kiiteltiin. Reissasin kaikki viikonloput ympäristössä toisen suomalaistytön kanssa. Tehdaskin järjesti ohjelmaa, vierailtiin mm. Manchesterissä katsomassa studiot, joissa kuvattiin Coronation Streetiä, tutustuttiin naapuritehtaaseen, käytiin Lontoossa katsomassa musikaali, vierailtiin Liverpoolissa.

Työnteko oli Englannissa Tuulan mielestä paljon alkeellisempaa kuin meillä. Paikalliset tavat hämmensivät. Tuula oli vieraillut tutun tytön luona, jonka mies oli tehtaalla töissä ja haki Tuulan nuorenparin kotiin. Tuulalle huomautettiin, ettei ole soveliasta seurustella tehtaantyöläisen kanssa. Osaston päällikkö nautti suurta kunnioitusta. Kun hän tuli aamulla töihin, kaikki nousivat ylös: "Good morning, sir!" Jos pojat kävivät hänen huoneessaan, he vetivät pikkutakin ensin päälle.

Seuraava ulkomaankomennus oli vuonna -87. Myyntisihteereiden piti käydä kerran vuodessa jossain ulkomailla olevassa myyntikonttorissa.
- Kaikki ei suostuneet lähtemään, meikäläinen lähti. Ensin menin Brysseliin, lensin sieltä Lontooseen myyntikonttoriin. Brysselissa myyntikonttorin johtaja oli itse minua vastassa kentällä. Hän oli nimittäin aloittaessani työt huutanut minulle kurkku suorana puhelimessa, että jos hän ei saa palaneen varastonsa tilalle uutta paperia, hän soittaa Mika Tiivolalle. Meikäläin alkaa itkemää, niinkun nyt Mika Tiivolaa olisi kiinnostanut jonkin myyntikonttorin johtajan paperit. Itkemiseni meni Bjarne Nygårdin korviin. Hän oli soittanut Brysselin pomolle, että jos on valittamista, soitat hänelle etkä itketä hänen alaisiaan. Kun herra seuraavan kerran tuli Belgiasta, hän pyysi minulta polvillaan anteeksi ja antoi suklaarasian, Tuula nauraa.

Ensimmäisenä Brysselin-päivänä Tuula seuraili myyntikonttorin töitä. Toisena päivänä hänet kuskattiin johonkin kauppakeskukseen shoppailemaan, haettiin sieltä syömään. Seurana oli pieni hieno herrasmies, ruoan kanssa tarjoiltiin shampanjaa, ja Tuulaa nauratti kun kaikki selvästi päättelivät hänet miehen rakastajattareksi.
- Siellä minä söin elämäni ensimmäisen osterin. Seuraavana päivänä oli vaiheikas lento Lontooseen ja perillä seikkailin omin avuin hotelliin. Myyntikonttorissakin käytiin ja syömässä niin, että sain ruokamyrkytyksen jossain boheemissa näyttelijöiden suosimassa ravintolassa.


Vuonna -90 Bjarne Nygård heitti Tuulalle Koskelassa: "Lähdetkö kahdeksi kuukaudeksi Milanoon töihin?" "Juu, lähden."
- Siellä minä Milanossa mapitin papereita. Panin niitä pinosta pinoon ja mapista mappiin. Tarkistin ajat sitten toimitettujen tilausten tilausvahvistuksia. Pitkiä päiviä siellä tehtiin, yhdeksältä aamulla töihin, seitsemän kahdeksan aikaan illalla kotiin. Välissä oli lounastauko.


Tuula viihtyi jälleen uudessa paikassa, vaikka kaikki polttivatkin taukoamatta tupakkaa.
- Siellä oli kyllä kiva olla, hyvä tunnelma, kauhean kivoja ihmisiä kaikki. He pelkäsivät että olisin yksinäinen ja veivät minua mukaan illallisille ja muihin iltarientoihin. Se oli maalaistytön unelmamatka. Lähtiäislahjaksi sain jalkapallon MM-kisoihin liittyvät korut ja laukun, jonka sain itse valita hienosta laukkuliikkeestä. Oli niille täällä kotopuolessa tietysti kadehtijoitakin.

Yksi matkakohteista oli UPM:n Dörpenin tehdas Saksassa. Varsinaisessa korvessa, Tuula Lehto sanoo.
- Siellä näki järjestelmällisyyttä. Tehtaan lattioilla ei ollut yhtään roskia. Jos kone ei käynyt, työntekijät pesivät ikkunoita tai siivosivat lattioita. Täällä ei kukaan koneenhoitaja lähtisi pesemään ikkunoita. Niin se pitäisi ollakin, että kaikki tekevät kaikkea. Sellainen palkka, että sen eteen pitää tehdä töitä eikä vain istuskella, Tuula puuskahtaa.

Viimeisinä työvuosinaan Tuula Lehto kävi myös Kööpenhaminan myyntikonttorissa. Töitäkin siellä tehtiin, mutta myös juhlittiin. Tuula ihmettelee, miten kovia tanskalaiset ovat juhlimaan. Mikäs oli firman laskuun juomia nauttiessa.
- Mutta minä läksin kesken juhlien, kun en jaksanut sellaista. Ja se nainen, jonka kanssa pääsin seuraavana aamuna asiakaskäynnille, ei varmaan ollut selvin päin. Kun tanskalaiset tulivat tänne, he vaativat Vaakunasta sviitin, jossa oli sauna ja shampanjaa. Niihin aikoihin joskus vuosituhannen vaihteessa, kun minä jäin töistä, kaikki tämä loppui. Rahat loppuivat, Tuula kuittaa.

Englannin-reissun mahdollistanut stipendi oli tarjolla vain jonkin aikaa. 70-luvun alussa ei vielä paljon reissattu, joten Tuulan tilaisuus oli harvinainen. Tosin liitto sanoi, ettei olisi koskaan antanut stipendiä Tuulalle, jos olisi tiennyt, että tämä kieltäytyisi lakkovahdin tehtävästä, kun pian matkan jälkeen alkoi teollisuustoimihenkilöiden lakko.
- Minä erosin teollisuustoimihenkilöistä silloin. Sanon aina, että jos mun firmalla menee hyvin, minullakin menee hyvin, jos firmalla menee huonosti, mullakin menee huonosti. En ymmärtänyt lakkoa, asiathan sujuivat. Lakossa oltiin palkkojen ja työaikojen takia. Minulle huomauteltiin, kun olin jutellut rikkureiden kanssa, niinpä erosin.

Työnantaja oli Tuula Lehdon mielestä hyvä.
- Oli kuntokilpailut - kun viitsit vähän kävellä, uida, hiihtää, ja palautit kuntokortin, saatoit saada Lapin-matkan tai esinepalkintoja. Minäkin keräsin kaikki pöytähopeat sillä konstilla. Oli Vuolenkosket ja Verlat. Jos halusi opiskella, se oli joka ikiselle mahdollista. Minäkin suoritin Markkinointi-instituutin kaikki kurssit viimeistä lukuun ottamatta. Yhteen aikaan konttorissa oli joku jääkiekkoilija, joka istui kaikkien sihteerien vieressä, jotta opimme englantia. Kaiken maailman askartelua ja kursseja oli, Tuula luettelee.

Ay-neuvotteluja ei muuten juuri konttorityöntekijöiden keskuudessa käyty, tehtaan puolella sitäkin enemmän. Tuula ihmettelee, että jokin logistiikkajärjestelmä oli vuosia pois käytöstä, kun palkoista ei päästy sopimukseen.
- Ajattele, näille maksetaan saunarahat ja kaikki. Jos vuorotyöläiset oli lauantaina töissä, he saivat saunarahan. Kun ATK tuli, yhtä ainutta nappulaa ei painettu ilman lisää palkkaa, vaikka työ helpottui. Niin että he on kyllä ihan itse pelanneet itsensä ulos.

Myyntisihteerin palkat eivät tuohon aikaan olleet kovin kummoiset, mutta Lehto sanoo valinneensa aina mieluummin huonon palkan ja hyvät hermot. Paitsi kerran meni myös hermot.

Yhtiöläisillä oli hauskaa työajan ulkopuolellakin. Tuula järjesti ensimäistä kertaa pikkujoulua vuonna -74. Hän oli Lucia-neito. Sen jälkeen hän järjesti vuosikausia pikkujouluihin ohjelmaa Koskelassa pidettyihin juhliin. Alussa juhlaan osallistui vain oma toimisto, myöhemmin tehtaan johtajiakin.
- Ne oli hauskoja juhlia. Paras numero oli se, kun sain meidän insinöörit tanssimaan pienten joutsenten tanssin. Sain Voikkaan mestarikerholta vanhoja pitsiverhoja, joista tein niille hameet. Lisäksi heillä oli villaiset urheilusukat ja lenkkarit, hiihtokilpailulaput rinnassa ja kypärät päässä. Tämä esitettiin kahtena vuonna. Kerran tein muotinäytöksen yhtiön kukkajulisteista. Niitä sidottiin ihmisten päälle insinöörin puvuksi ja toimistotytön puvuksi, korut klemmareista, vessapaperia kaulassa. Kirjoitin siihen sketsin, lausuin runoja, lauloin Tuija Lehdonmaana Arja Saijonmaan lauluja.

Ihmiset viihtyivät, mutta tietysti joku kysyi, miksi aina samat ihmiset esiintymässä.
- Sanoin että olen ihan valmis antamaan hommat muiden tehtäväksi. Minä en voinut juodakaan mitään juhlissa. Piti vahtia järjestelyt ja hoitaa jäljet pois.

Organisaattorin työ poiki lisää hommia.
- Gräsbeck kutsui minut huoneeseensa ja kysyi: "Sanoisitko tyttö minulle kyllä?" Vastasin, etten varmana sano. Mutta kun kuulin ehdotuksen: lähtisinkö jäähalliin kuuluttamaan mainoksia, vastasin iloisesti joo! En ollut nähnyt jääkiekko-otteluita, palkkana oli vain halvin ateriakorvaus. Olin siellä kolme vuotta, tapasin kaikki suuret valmentajat. Kuulutin Suomi-Tsekki-maaottelussakin. Otin myös A-junnujen pelit, ja pojat, joille olisin sopinut äidiksi, puhuttelivat "meiän likaksi". Rauno Korpi sanoi kuitenkin, että kyllästyn kolmessa vuodessa, ja niin siinä kävi.

Touhuaminen jääkiekon maailmassa poisti Tuula Lehdolta stressin. Työasiat eivät painaneet iltaisin matsien äärellä. Stressiä oli kertynyt liioista töistä ja siitä, ettei saanut tilaa tehdä niitä.

Esimiehen kiitospuhe eläkkeelle jäävälle Tuulalle.
Jääkiekon jälkeen joku houkutteli Tuulan jalkapallon pariin samoihin hommiin, kun Kumu pääsi mestaruussarjaan. Sitä mainosten kuuluttamista ja joukkueiden kokoonpanojen ilmoittamista kesti taas kolme vuotta.
- Sitten Mais Kakkosen omistaja pyysi minua juontamaan muotinäytöksiä. Myöhemmin liiviliike Eeva tarvitsi mannekiinia muotinäytökseen. Olin viisikymmentä, kun esiinnyin Pentik-paviljongissa ensimmäisen kerran yleisölle uimapuvussa. Olin tullut Karibialta ja olin ruskea. Aikanaan taas Adrianne pyysi minut malliksi ja olin siellä 65-vuotiaaksi. Susa ei lopettanut töitäni, itse lopetin ajatuksella, että voin sanoa vetäisseeni cat walkilla vielä kuusvitosena, Tuula virnistää.

Muotinäytösten teko ei ole mikään yhden illan juttu. Näytöksiä harjoiteltiin pari viikkoa etukäteen.
- Ensin niitä pidettiin Avassa Pelastakaa Lapset ry:n hyväksi. Olin silloin juontamassa. Sitten niitä on ollut Sommelossa ja Kuusankoskitalolla kerran pari vuodessa. Sieltä sai aina ostettua omat vaatteet.

Kerron Tuulalle, miten helposti hän erottuu katukuvasta - ihan kuin hän ei sitä tietäisi.
- Niin, mutta minähän olen pitkään ollut tuote. Adrianne pukee minut, kampaaja tekee tukaĺleni mitä haluaa, Body-Shopin myyjä antaa meikkiohjeet. Olen kävelevä tuote, ihan kivaa.

Tuula katselee elämäänsä hyväksyen.
- Mitään en kadu. Olen paljon tehnyt, paljon matkustellut, yksin. Se on suuri rikkaus, tutustuu uusiin ihmisiin, sanoo tämä, signorina Ferrari, kuten italialaistutut sanovat.

Italiasta on tullut Tuulalle aikuisena kuin toinen kotimaa. Kolme vuosikymmentä hänellä oli siellä läheinen miesystäväkin - ihastus muuttui aikanaan hyväksi ystävyydeksi. Tuula luettelee matkakohteitaan ympäri Italiaa - monenlaista on nähty ja koettu. Hieno reissu oli myös 50-vuotismatka Karibian-risteilynä.
- Sekin oli maalaistytön unelmamatka. Henkilökunta juhlisti syntymäpäivääni monella tapaa, käytiin maissa monissa paikoissa.

Mattilan tyttö on päässyt pitkälle. Toisaalta hän ei ole koskaan tuntenut olevansa täällä juurillaan.
- Minut on helppo heittää minne vaan, viihdyn aina. En ole koskaan tuntenut suurta kotiseuturakkautta.

Vauhtia riitti hyvin yksinkin, mutta Tuula tapasi joku vuosi sitten Kuusaan torilla tutunoloisen miehen. Tämä oli jäänyt leskeksi.
- Vaimo oli kuollut ja hän oli heti lähtenyt etsimään uutta. Hän oli nähnyt "hurjan hyvännäköisen naisen" ja päättänyt tutustua minuun, eikä muistanut että me oltiin koulussakin rinnakkaisluokilla. Hän rakastui minuun korviaan myöten. Ihmettelen, että asuin 40 vuotta yksin, mutta sulauduin hänen huusholliinsa niin helposti. Nythän me matkustetaan yhdessä aika paljon, kohteina Italia, Kanaria, Pärnu. Sain hänet innostumaan italiantunneistakin.

Tuula kertoo mutkattomaan tyyliinsä elämästään, asettuu tottuneesti kuvattavaksi ja lähtee kotiin katsomaan, millaista ruokaa mies on hakenut kaupasta ja laittanut ateriaksi. Autokyytiä hän ei kelpuuta, vaikka seuraakin mielellään autourheilua - siihen hän oppi nuoruutensa kahdeksan avioliittovuoden aikana.

keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Penan kirjeitä Eilalle 3, teekkarivappua

Isäni kirjeet tyttöystävälleen - meiän äitille - jatkuvat nyt vapunvieton kuvauksella. Teekkareiden vappu 1940- ja 2010-luvulla muistuttaa toinen toistaan vahvasti, vaikkei sodanjälkeistä tamperelaista tekniikan opiskelijafuksia näköjään dipattukaan koskessa kuten nykyisin on tapana. Tutut yhteiset elementit löytyvät molemmista, kuten virvokkeet ja tarkkuus siitä, milloin lakin saa painaa päähänsä. Mutta annetaan Penan kertoa itse vapusta 70 vuoden takaa. Hyppäämme jälleen yli kahdenkeskisten kujerrusten, joita näköjään nämä tekniikan ihmelapsetkin ovat osanneet 40-luvulla suoltaa. Nuorerssa veressä saattaa tosin kiertää vielä edellisillan kemiallinen vahvistus, vai kevätaamun raikkausko saa kynän näin laulamaan?

Pena, lakki vielä tallella
Tampere
Vapunjälkeisenä, armon vuonna 1946

Rakas Oma Kultani!

Eipä ole silmäni niin loistaneet kun silloin kun olin lukenut kirjeesi. Se oli niin hauska, piristävä ja iloinen, että olin koko päivän niinkuin kolmasluokkalainen koulupoika havaitessaan sittenkin onnetarten suosivan itseään kokonaisella kahdella viiksenuntuvahöyhenellä nykerönenänsä alla olevassa ylähuulessaan. Kaveritkin koulussa huomasivat erikoisen iloisuuteni ja arvelivat, että olen aloittanut vapunvastaanoton kaksi päivää liian aikaisin, mikä tietenkin oli vain heidän vilkkaan mielikuvituksensa tuotetta.

Esirippu. Sen verran voin paljastaa, että Kuusankosken suuntaan lähtee noin tuhat suukkoa huomautuksella:
Älä yhtään epäile, että erehtyisin vahingossakaan suunnasta, sillä haluan muina miehinä vaan huomauttaa, että olin tulenjohtoupseeri ja varmasti olet tietoinen niiden ? koneiden pudotustilasta, jotka saivat armoniskun Kotkassa. Koetahan muistella tämän saatuasi, huomasitko mitään illalla klo 22.45 torstaina.

Esirippu, ja lopulta päästään vapunvieton kuvaukseen.
Aamulla heti herättyämme (kämppäkaveri Paulin kanssa) kurkistimme kiireesti ikkunasta haistelemaan, tulisiko edes suht. koht. sää (Nyt on kysymys aatosta). Vähän kärsivän näköisinä me sitten kumminkin painelimme vielä kouluun. - - -

Loppuihan se koulutouhukin viimein ja sitten kiireesti kotiin. Pauli odottikin jo kärsimättömänä ja oli hurjana, kun olin kuluttanut kokonaista 7 min. tulooni lafkalta tänne. Kyllä se sopu sentään pian palautui, kun päästiin juoneen käsiksi. Siinä se iltapäivä menikin aivan kotosalla henkevän keskustelun merkeissä, jossa päähenkilöinä, siis kaikkien puheittemme kohteina, oli kaksi kauneinta ja viehättävintä neitosta, mitä Kuusankoskelta löytyy, nimittäin eräs Eila ja ja sitten Irja. Haikeina me vähän ajattelimme, kuinka hauskaa meillä varmaan olisikaan, jos nuo mainitut tyttölapset olisivat mukana. Tulimme siihen tulokseen, että ellei noilla neitosilla ole mitään vääryyttä vastaan, niin kerran kesällä vietämme neljästään jossain järven rannalla sellaisen Vapun, jonka varmasti voi kirjoittaa isolla V:llä. - - - 

- - - vappuaatto alkoi jo uhkaavasti hämärtyä, kun Varman talon portaista astui kadulle kaksi hieman juhlatuulella olevaa hyväryhtistä (kerrankin) tyyppiä ja lähtee hiippailemaan Tamp. tekn. opistolle vastaanottajaisiin. Loppumatkasta alkoi tahti väkisinkin kiihtyä, sillä kummankin mieltä askarrutti ajatus, että varmasti toinen tai toinen tarjoaa pienet vappuhurvelit. Ja sitten me tarjosimme kumpikin.

Ohjelma oli sellaista kevyttä vappusellaista ja viimein alkoi tanssi. Kumpikin tanssi kuin kiusalla aina sellaisen neitosen kanssa, jonka kavaljeeri vaikutti kovasti rakastuneelta. Täytyihän meidän saada kiusata edes toisia, kun meillä itsellämme ei ollut daameja. Siinä hulinassa se sitten meni puoleenyöhön asti ja olimme vielä kumpikin aivan tukevasti omilla jaloillamme.

Sitten ---------------. Viimeinkin tulee se kauan odotettu hetki, jolloin saa painaa taas sen rakkaan lakkinsa keikkumaan huolettomasti latvaansa. Mieli täynnä kiihkoa ryntäsin kaapilleni ja ojensin käteni ottaakseni hyllyltä "kotsani", mutta samassa huomasin, että hylly olikin tyhjä. Joku onneton oli ehtinyt viedä sen ennen minua lukitusta kaapista. Hetken aikaa haukoin henkeäni, enkä kyennyt ajattelemaan mitään. Sitten tuli äkillinen raivonpuuska, ja oli onni, että ketään ei ollut lähettyvillä, sillä olisin varmaan ensin lyönyt, ja vasta sitten ajatellut. Rauhoituin hieman ja lähdin kauhealla kiireellä etsimään lakkiani noin 300 muun samanlaisen joukosta. Pienessä hiprakassa olevalla on hyvä onni, sanotaan. Niin minullakin, ja löysin omani melkein heti erään kaverin päästä. Tosin sormeni syyhysivät, mutta poika hengittää sentään vieläkin. Loppu oli sitten sellaista touhua klo 1:een asti, ettei siinä juuri mitään erikoista kertomista olekaan.

Kotiin tullessa me sitten pidimme Paulin kanssa serenaadinkin keskellä Hämeensiltaa, mutta poliisisetä pyysi ystävällisesti meitä menemään kotiin hieman lepäämään, vaikka meillä oli niin kiitollinen kuulijakunta ja vaikka meitä ei sitten yhtikäs väsyttänyt. Mikäs muu kumminkaan auttoi, kun lähteä vaan ja hiljaa sitä sitten tassuteltiin tänne kotiinpäin ja laulettiin hyvin hiljaa hyräillen että "aurinko armas oli nousussaan..."

Sitten vapunviettäjä toivoo samanlaista selostusta morsiamelta kuusaalaisvapun vietosta ja lähettää vielä monenlaisia kuhertelevia terveisiä morsiolle ja tämän siskoille ja äidille ja ties kelle kaikille.


maanantai 21. maaliskuuta 2016

Jorma Timonen tuntee ay-draaman

Ensimmäiseksi pääluottamusmies Jorma Timonen pudottaa kattamaansa kahvipöytään uutisen: yhteiskuntasopimusneuvottelut eivät ole aiheuttaneet hänen työyhteisössään Kuusaanniemen sellutehtaalla minkäänlaista keskustelua. Niitähän seurataan mediassa tunti tunnilta, mutta asianosaiset itse eivät juuri korviaan lotkauta kilpailukykysopimuksesta kohkaamiselle.
- Hyvin vähän on ollut puhetta koko hommasta, sanoo Paperiliiton ammattiosasto 85:n pääluottamusmies, mm. Kuusaanniemen sellutyöntekijöiden edustaja Jorma Timonen.

Puunjalostusteollisuuden työntekijöillä taitaa juuri nyt olla asiat niin hyvin, että on varaa vähän tinkiäkin omasta?
- Tietenkin puheena olleet työajan lisäykset ja jotkut leikkaukset lomarahoihin kiinnostaa. Mutta nythän vientialoille ei olisi tulossa niin suuria leikkauksia kuin muille. Muutokset keskittyy rajummin julkiselle puolelle. En kyllä ymmärrä systeemiä nyt, tässähän vasta sovitaan sopimisesta, Timonen pyörittelee päätään suurelle huudolle.

Sivusta seuraavan Timosen mielestä neuvotteluihin liittyy paljon muuta kuin mitä pinnalle näkyy.
- En ole ikinä ymmärtänyt, miksi kaikkien liittojen touhu on niin poliittisesti sitoutunutta. Olin itsekin kyllä kymmenen vuotta mukana politiikassa mukana mm. työväenyhdistyksessä, mutta silti.

Lunkia suhtautumista yhteiskuntasopimusvääntöön selittää sekin, että moni ehdotus on jo arkea Kymillä.
- Paikalliset sopimisetkin, ne on meillä olleet jo kautta aikojen käytössä. Vuonna 2008 työehtosopimukset muuttuivat niin paljon, että paikallista sopimista on tarvittu vähemmän, ei ole enää istuttu joka toinen päivä neuvottelupöydässä. Siihen asti joka ainoa pienikin muutos neuvoteltiin. Sitten teimme uuden palkkasopimuksen, joka käydään läpi kerran vuodessa, aluksi kaksi kertaa vuodessa. Kehitys tosin alkoi jo aiemmin. Vuonna 2003 kerättiin jo koriin useita asioita työmuutoksista sekä niiden vaikutuksesta palkkoihin ja neuvoteltiin niistä vain pari kertaa vuodessa.

Uusi palkkaryhmittely toi neuvotteluihin radikaalin muutoksen.
- Sitä ennen jos työpaikalle tuli uusi laite ja siihen yksikin venttiili lisää, alkoi palkkaneuvottelut. Todettiin itsekin, että tämä on ihan hassua touhua, eihän tässä ehdi muuta kuin istua vänkäämässä, Timonen kertoo. 

Kymin paperi-ja sellutehdas


Pääluottamusmiehen työnkuvakin on muuttunut alkuvuosien, 1990-luvun, väännöistä.
- Aikoinaan palkat saattoivat muuttua viikon välein. Tehtaalla oli reilut 130 eri palkkaa, nyt meillä on ne kahdeksan palkkaluokkaa. Ennen kun oli urakkasopimuksia, se oli jatkuvaa palkkaneuvottelua paikan päällä. Nyt neuvotellaan vain, jos henkilöt siirtyvät tehtäviensä takia palkkaluokasta toiseen. Ne käydään kerran vuodessa läpi - ihmisten osaamiset ja mitä tehtävää tekee.

Ennen vuotta 2008 sopimusneuvottelut olivat Timosen mukaan näytelmä: ei voitu tehdä helppoa ja nopeaa sopimusta, vaikka osapuolien näkemykset olisivat olleet jo lähellä toisiaan. Olisi ihmetelty, miksei neuvotella. Sitten tuli tavaksi, että alkulähtökohta haetaan niin kaukaa, että voidaan neuvotella.
- Työsuhdepäällikkö Pekka Halinen ilmoitti, että 50 penniä per nokka. Minä ilmoitin, että kolme markkaa. Kumpikin tiesi, että se pysähtyy johonkin markka viiteenkymmeneen. Neuvoteltiin vähän aikaa, ei muuta kun kansiot kiinni ja uusi aika. Luottamusmiehet huokaili, että on tää neuvotteleminen rankkaa hommaa. Jossain vaiheessa pidettiin tauko, Halinen ehdotti, että voitaisko käydä pääluottamusmiehen kanssa toisessa huoneessa. Hän kysyi, käykö se puolitoista markkaa, minä siihen että käy se ihan hyvin. Mentiin takaisin kokoukseen, alueen luottamusmies kyseli uutta aikaa, ja minä sanoin ettei tarvita, justiin vetäsin nimen paperiin.

Sellu ohitti paperin

Tuotantotyöntekijät ja kunnossapitomiehet ovat pääasiassa ne Kuusaanniemen sellun työntekijäryhmät, joita pääluottamusmies Jorma Timonen tehtaalta edustaa.
- Aikaisemmin mentiin paperi edellä, mutta uusi palkkaryhmittely käänsikin kupin toisinpäin. Nykyään voimalaitosten ja kattiloiden ihmisten pisteytykset ovat korkeimmat, paperikoneenhoitajat olivat ennen parhaiten palkattuja. Nyt sellun operaattorit ovat menneet heistä ohi vaatimustasoissa. Sellutoimialan  talteenoton työntekijälle annetaan yli 90 päivää erikoiskoulutusta peruskoulutuksen päälle ennen kuin hän on pätevä uuteen tehtäväänsä.

Yllättävää kuulla, että ammattiosasto 85:n jäsenmäärä on yli 1300. Kuusaanniemessähän ei ole nyt  edes yhteensä työntekijöitä kuin noin 700.
- Voikkaa siirtyi meidän osastoon. Sovittiin,  että osaston nimi muutettiin muotoon Kuusaanniemi-Voikkaa 85. Työssäkäyviä meillä on noin 400, mutta jäseniä on muuallakin kuin tehtaalla. On Kalsolla, muissa lähiympäristön yrityksissä sekä julkisella puolella - vanhoja voikkaalaisia. Ulkoistetun siivouksen vanhat yhtiöläiset siivoojat jäivät Paperiliiton ammattiosastoihin, he noudattavat ISS:ssä PAMin sopimuksia, mutta palkkaus sovittiin ukoistuksen yhteydessä erikseen meidän kanssa.

Kuusaanniemen tehtailla - kirjoitetaan nimi nyt kerran virallisessakin muodossaan: UPM-Kymmene Oyj, Kymin paperi- ja sellutehdas - toimii toinenkin Paperiliiton osasto, 19. Se edustaa paperitoimialan työntekijöitä. Tilanne kuvaa sitä, miten erillään paperi- ja sellutoimialat ovat nykyään.
- Olen arvostellut sitä, että paperitehdas on yksi sellutoimialan asiakas muiden joukossa, se joutuu neuvottelemaan hinnat ja muut. Se ei aina ole mutkatonta vaan usein aikamoista sapelinkalistelua. Kalistelut käydään Helsingissä, koska kaikki UPM:n sellutehtaat ovat sellutoimialaa. Mutta nyt on sellainen askellus, että mennään sellu edellä, Timonen kuvailee.

Sellun työntekijöiden pääluottamusmies katsoo yhtiön touhuja kuitenkin laajemmin kuin vain omiensa näkökulmasta.
- Sanoin juuri johtajillemme, että katsotaanpa viisi vuotta eteenpäin. Jos syömähammasta, omaa paperitehdasta vieressä, ei olisikaan niin mihin sitä sellua sitten työnnetään? Jussi Pesosen visio on, että joka vuosi  maailmassa tarvitaan miljoona tonnia sellua lisää. Mutta kun tulee yksi sellutehdas, se miljoona tonnia on siinä. Jos se tehdään ulkomaille, esim. Etelä-Amerikkaan, se onkin kahden miljoonan tonnin tehdas, koska siellä tehtaan ympärille kasvatetaan laajat puuplantaasit. Silloin raaka-ainetta on riittävästi saatavilla noinkin massiiviseen tuotantoon. Sitten ollaan samassa ongelmassa kuin paperi nyt, pitäisi purkaa ylikapasiteettia, Jorma puhisee mutta lisää, että tällä hetkellä käyntiasteet ovat ihan hyvät.

Kuusaanniemen sellutehdas myy paljon ulos. Juuri on rakennettu uudet varastoalueet, joka päivä lähtee junavaunuittain sellua. Tuotantosuunnitelmat ylittävältä tehtaalta noin puolet menee myyntiin oman tehtaan ulkopuolelle ympäri maailmaa Syyriaa ja Trinidad-Tobacoa myöten.
- Ennen integraatissa rahat oli yhteiset. Mutta nyt sellu tekee toistasataa miljoonaa voittoa, paperi menee plus miinus nollassa. Mutta ei sellukaan tekisi voittoa ilman tuota parasta asiakasta, Timonen huitoo paperitehtaalle päin. - Sellun hinta vaan on niin kova nyt markkinoiden vaikutuksesta, ei pelkästään UPM:n päätöksellä. Kuitenkin konsernissa kaikki loppupeleissä helähtää yhteiseen kassaan. Mutta nyt kaikki toimialat on niin mustasukkaisia omastaan.

Kuusaanniemen työntekijöistä suurin osa on kuitenkin paperitoimialan väkeä. Paperikoneet 8 ja 9 työllistävät jonkin verran, mutta enemmän vielä jälkitoiminta, varastointi ja arkkisali. Siihen aikaan, kun tehdas työllisti reilut tuhat henkeä, paperilla oli noin 700 henkeä, sellulla 300.
- Nyt varmaan paperilla on 400, sellulla parisataa. Toimihenkilöitä on enää kourallinen, Timonen kertoo. 

Toisaalta Kymin paperi- ja sellutehtailla työntekijämäärä on nykyisellään suurempi kuin väen vähentämisneuvotteluissa pyrittiin. Tavoite oli 556, mutta ihmisiä onkin 650-700.
- Siinä on paljon määräaikaisia. Oli tarkoitus toimia vanhalla porukalla, mutta uutta väkeä on vähän lisätty sellun ja arkkisalin uudistuksissa, ja uudelle foliolinjalle tuli 25 työpaikkaa.

Voikkaa kiinnosti ympäri maata

Tässä kuussa Voikkaan tehtaan alasajosta on kulunut kymmenen vuotta, mutta asiat ja ajatukset ovat edelleen kirkkaina mielessä. Uutinen tuli aikoinaan pommin lailla.
- Kukaan ei pitänyt mahdollisena, että näin voi käydä. Tehtaaseen oli pantu rahaa, ja vielä lopettamispäätöksen jälkeenkin tietyt investoinnit tehtiin loppuun. Lopettamispäätös oli järjetön. Mutta ilmeisesti puhetta ylikapasiteetista ei otettu niin tosissaan, vaikka nähtiin ettei markkinat vedä. Ajateltiin, että se on hetkellistä.

Pääluottamusmies Jorma Timonen piti Voikkaan tehdasta muista tehtaista poikkeavana, jos ei muuten niin joidenkin aikoinaan taitavasti tehtyjen sopimusten vuoksi. Ne tekivät voikkaalaisista palkkauksen suhteen yhden parhaista Suomessa.
- Muistan kun kävin tehdasvierailulla Veitsiluodossa, ja koneilla olleet oli niin kiinnostuneita: "Oletko Voikkaalta?" "En kun Kymiltä." "Ai no ei sitten mitään."

Jorma arvelee voikkaalaisten hyvinvoinnin aikoinaan johtuneen paljon vahvasta ja taitavasta pääluottamusmiehestä Kimmo Kähärästä.
- Voikkaalla jos missä henkilöstö teki kuitenkin viimeisinä vuosina "kilpailukykyloikkia", sopeutettiin. Oli kova paikka, kun se ei riittänyt.

Hallaan ja takaisin

Timonen aloitti pääluottamusmiehenä vuonna 1994. Sitä ennen hän oli joitain vuosia ammattiosaston puheenjohtajana. Tähän pisteeseen johti mutkitteleva polku, joka alkoi Marskinkadulta. Kun Jorma-vauva oli puolivuotias, Timoset muuttivat Mustallevuorelle.

70-luvun puolivälissä perhe muutti Kotkaan, jossa isä oli saanut paikan Kymiyhtiön omistamalta Hallan sahalta myyntipuolella. Timoset ovat varsinaista yhtiöläissukua. Jorman isä Erkki oli yhtiöllä rakennusmestarina samoin kuin veljensä. Erkki Timonen oli rakentamassa Kuusaanniemeen sellutehdasta ja teki töitä Kuusaalla myös asuntopuolella, sosiaaliosastolla. Hänenkin isänsä oli yhtiöläisiä, tämä työskenteli Läskelän tehtaalla nykyisen rajan takana.
- Isoisä hoiti kahteen kertaan Läskelän tehtaan evakuoinnit. Kävi valvontakomission edessä selvittämässä, mitä tavaroita Läskelästä on siirretty, Joppe kertoo.

Ammattiosastojen 85 ja 19 toimisto, taustalla tehtaat.
Hallassa Timoset asuivat sahan pääkonttorin vieressä aina 80-luvun alkupuolelle, jolloin vanhemmat palasivat Kuusankoskelle.
- Takapihalta oli 30 metriä matkaa merelle. Minä kerkisin olla Hallassa töissä kahdeksan vuotta. Kun sain koulun käytyä, en lähtenyt opiskelemaan vaan menin töihin 17-vuotiaana, mie olin niin huono koului käymää. Vakituinen työsuhde minulla alkoi armeijan jälkeen vuonna -78. Ei siinä tutkintoja tarvittu, kysyttiin vaan että minnes haluat mennä. Olin paikallismyynnissä, ajoin trukkia, tein komponentteja raaminaulaamolle paperipinkkojen alle. Raaminaulaamolla hoidin pakettikatkaisusahaa.

Hallan saha suljettiin vuonna -86. Muu väki siirtyi Hallasta jo aiemmin, ja Jorma jatkoi siellä puoli vuotta yksin.
- Lastailin ja laitoin tulemaan lopputavaroita, hoidin palopäivystyksiä. Ihan loppuaikoina ei ollut minun lisäksi kuin kunnossapitopäällikkö Oikkosen Eenokki, joka oli myös vanhoja.  Jäin ensin asumaan vanhempien kämppään, jossa oli muutama sata neliötä. Loppuajaksi muutin palopäällikön vanhaan kämppään, maksoin vuokraa keittiöstä ja makuuhuoneista. Kaikki sanoivat etten saa käyttää muita huoneita, mutta käytinhän minä. Kyllähän minä siellä juhliakin pidin, kun oli iso takkahuone, Joppe naureskelee.

Jorma palasi loppukesästä -86 Kuusaalle ja siirtyi Niemeen rakennetulle raaminaulaamolle töihin. Hän pääsi todistamaan Kymiyhtiön monia fuusioita, jotka heittelivät raaminaulaamoakin yksiköstä toiseen. Jos ei olisi tullut Kaukas-fuusiota, Kuusaanniemeen olisi perustettu saha. Mutta Kaukaalla oli iso saha, ja vain raaminaulaamo siirtyi Kaukaan Luumäen yksikön alaisuuteen.
- 80-luvun lopulla aloitin luottamustehtävissä, ensin työsuojelussa ja sitten luottamusmiehenä. Ammattiosastoon tulin ensin varapuheenjohtajaksi, siitä puheenjohtajaksi. Sitten pääluottamusmies Hautamäen Kalle jäi sairauden vuoksi pois töistä vuonna -94. Kaikki luottamusmiehet kieltäytyivät asettumasta pääluottamusmiehen tehtäviin ja vaativat yhtiötä nimittämään minut kyseiselle paikalle.

Neuvotteluja uudesta pestistä piti jonkin verran käydä, Jormahan tuli tavallaan eri firmasta.
- Ikinä en ole tuolla tehtaalla ollut töissä, en tunne koko hommaa, paitsi pääluottamusmiehen tehtävät. Aikamme neuvoteltiin ja todettiin, että ilmeisesti pienempi harmi yhtiölle oli, että siirryin Kaukaalta Kymille, Joppe myhäilee.

Jorma Timosta ei saa pakotettua kertomaan, miksi hänet niin väkisin haluttiin pääluottamusmieheksi. Supliikki, itsenäinen ajattelutapa...? Tuletko hyvin toimeen ihmisten kanssa? Sen hän myöntää.
- Joo ystävyyssuhteita syntyi, jopa läheisiä, entisten sekä nykyisten työntekijöiden ja työnantajien kanssa. Pyöritään porukoissa vapaa-aikanakin. Tulen kyllä ihmisten kanssa hyvin toimeen.

Luottamustehtävät vaativat veronsa

Mitä, jos Jorma ei olisikaan suostunut pääluottamusmieheksi?
- Tuota olen miettinyt monta kertaa. Sehän on syönyt niin paljon normaalielämää. Se on kyllä ollut omaakin syytäni. Neuvottelureissut muilla paikkakunnilla oli rankkoja. Sanonta "sinisilmäiset neuvottelijat tulee punasilmäisiksi ja alkaa tekemään sopimuksia" piti paikkansa. Aika paljon viinanottoa siihen aikoinaan liittyi. 2000-luvun alussa aloin laittaa itseäni kuntoon. Kun ensimmäisen kerran menin yhtiön kuntosalille, heräsin Meilahdesta. Pumppu petti, on pettänyt parikin kertaa, suoli puhjennut, näkö lähti hirveän korkean verensokerin takia. 

Seuraa karmaiseva kuvaus huiman korkeasta verensokerista ja rennosta tyylistä, jolla Joppe tilaansa "hoiti". Lopulta isäntä päätyi viikoksi mäelle tiputukseen. Pelkkien tummien hahmojen näkemisen vaihe kesti puoli vuotta.
- Minä en osannut sairastaa oikein, lopetin sairauslomanikin aina kesken. Luulin olevani korvaamaton.

Timonen naureskelee itselleen: puolen vuoden sairausloman aikana häntä alkoi jo rassata se, että homma toimi ilman häntäkin ja kaikki sanoivat, ettei ole mitään hätää.
- Savu nousi korvista, että ei se voi olla näin. Sitten alkoi tajuta, ettei tämä yhdestä miehestä voi olla kiinni. Asiat ovat nyt muuttuneet, joudun parin vuoden välein tekemään selvityksen terveydestäni luottamusmiehille ja meidän hallitukselle.

Jorma Timonen sanoo, että ennen tehtaalaisten kesken vallitsi yhteenkuuluvuuden tunne.
- Kun sain ensimmäisen sydänkohtauksen, yhtiön lääkäri Jokisen Antti oli koko yön mäellä vierelläni lääkärintakki päällä. Liuotettiin yö ennen kuin lähdettiin kuskaamaan minua Meilahteen.

Joppe tapaa nykyisinkin entistä yhtiön lääkäriä Antti Jokista, kahvikupin äärellä.
- Olen sanonut Antille, että olisitpa tajunnut millainen vaikutusvalta sinulla oli minuun. Olisit varmaan monesti pystynyt vaikuttamaan tehtaan riitoihin. Me tultiin hyvin toimeen sairaskassan ja eläkesäätiön hallitusreissuilla, ajatustavat loksahti yhteen.

Timonen kehuu Jokista ja sanoo tämän olleen hyvin pidetty lääkäri yhtiöläisten keskuudessa. Sitten hän joutuu selittämään jälleen yhdelle väärinkäsittäjälle yhtiön terveyspalveluita: lääkärin ja sairaanhoitajapalvelut ja kuntosalin kustantaa yhtiö, mutta hoidot, lääkkeet ja kuntoutukset maksaa henkilöstön omistama sairauskassa.
- Esim. hammashoidosta sairaskassa maksaa 480 euroa vuodessa. Nyt on vähän karsittu: aikaisemmin kassa korvasi ei-kelakorvattavat lääkkeetkin, nykyisin ei. Täytyy sopeuttaa, pääluottamusmies toteaa.

Työtahti ja omanlaisensa neuvottelut jättivät jälkensä. Verisuonisairauksia, diabetes ja pitkin päivää pisteltäviä piikkejä - ne muistuttavat entisistä elämäntavoista. Toki Joppe kerkisi luottamustehtävien ohella perustaa perheen, saada kaksi lasta ja olla melkein 20 vuotta naimisissa. Monella kollegalla kaari on ollut samanlainen.
- Nykyään ajattelu on terveellisempää, kun katselee vaikka tehtaanjohtajiakin. Kuka käy sadan kilometrin hiihdoissa, kuka juoksee maratonia. Entisaikaan ei sellaisesta ollut puhettakaan.

UPM toi kylmän kulttuurin

Pääluottamusmieheksi Jorma Timonen valittiin vuonna -94. Hän joutui alkuun tekemään paljon töitä, jotta pääsi sisälle asioihin. 
- Pojat joskus ihmetteli, kun vielä yhden aikaan paloi konttorissa tehtaalla valot. Oli pakko paneutua ulkopuolelta tulevana, kun kaikki oli niin uutta. 

Pääluottamusmies joutui 90-luvulla vaikeisiin tilanteisiin. Vaikeimpia olivat ne, joihin liittyi henkilökysymyksiä.
- Alkuun väen vähennykset liittyivät teknisiin kysymyksiin ja ne oli helppo ymmärtää. Mutta sitten alkoivat toimintamuutokset. Patruunavaltaisissa yrityksissä kaikki oli pehmeästi hoidettua, mutta
sitten tuli fuusio Kymmenen ja UPM:n välillä.UPM:n vahvuus olikin ääretön nuukuus. Alkuaikoina Kymmenen ja UPM:n pääluottamusmiehet eivät olleet paljon tekemisissäkään keskenään, ja ne harvat tapaamiset olivat aikamoista kipinöintiä.

Ennen fuusion voimaan astumista UPM:n ja Kymmenen porukat istuivat hotelli Tornin kabinetissa.
- Tunturin Markku, UPM:n sielu jota kaikki pelkäsi, esitteli UPM:n arvoja. Kymmenen puolelta sinne oli laitettu Asunmaan Pertti, vaikka hän oli Voikkaalla tuotantojohtajana. Kukaan ei halunnut olla Tunturin kanssa tekemisissä, Asunmaa taas pärjäsi kenelle vaan. Siellä oli pari tarkkailijaa Paperiliitosta. He sanoivat, että tästä tulee maailman vaikein juttu, kun on kaksi niin erilaista konsernia tyyliltään. Toiselle on tärkeää hyvä imago ulospäin ja henkilöstön hoitaminen, toinen on vastakkaista äärilaitaa. Ja heti se kääntyi niin, että Kymmene oli siinä vaan orpopoikana, Timonen kuvailee.

Timonenkaan ei suoraan näe syytä siihen, miksi juuri UPM:n kulttuuri jyräsi Kymin toimintatavan. Siinä kuitenkin meni lopulta kaikki ylimääräinen erämajoja myöten. Valkeakoskella ja Kuusankoskella oli totuttu eri lähtökohtiin, ja nyt piti alkaa nivoa toimintamalleja yhteen.
- Sehän oli yhtä räjähtelyä. Esim. Kymillä oli totuttu palkitsemaan työntekijöitä ja tarjoamaan sosiaalisia etuja, tehtiin ruskaretkiä ja muuta yhteistoimintaa työn ulkopuolella. Upm:läisillä ei ollut kuin tuskaretkiä, kaikki sosiaalinen toiminta oli karsittu Waldénin jälkeen, kun Nuuka-Niilo Hakkaraisesta tuli toimitusjohtaja. Neuvotteluihin lähtiessä sovittiin täällä työnantajan kanssa, että ei kerrota UPM:n väelle, mitä meillä on.

Esimerkkejä ilmastonmuutoksesta löytyy noilta ajoilta helposti. UPM-Kymmene luopui asunnoista, Paperipuoti lakkautettiin ennen kuin se ehti näyttää kunnolla voimansa.
- Paperipuotihan oli käyntikortti, imagojuttu, joka ymmärrettiin Kymmenellä. UPM:ssä se oli vain tuottamaton kustannuserä. Sieltä huomautettiin, että tämä on tuotantolaitos eikä sosiaalivirasto - ei tarvita mitään erämajoja. Täällä työnantaja oli rakentanut työn ympärille erilaisia etuja, koska halusi pitää työntekijät vireessä.

Pääluottamusmies Jorma Timonen sanoo, että "saavutetuilla eduilla" oli vaikutusta työntekijän vointiin ja panokseen. Ne yhdistivät ihmisiä.
- Hallintopuolellakin erot UPM:n ja Kymmenen välillä näkyivät. Meillähän oli Korpelan Markku Kaukaalla ja Purmosen Martti täällä - hirveän sosiaalisia henkilöstöjohtajia. Jos yksittäisellä henkilöllä oli jokin ongelma, se ratkaistiin aina parhain päin. UPM:llä politiikka taas oli hirveän kylmää. Henkilöstöpolitiikassa huomasi kulttuurin muutoksen paremmin kuin tuotantopuolella.

Nykyisin myös verottaja huolehtii siitä, ettei työnantaja voi juurikaan muistaa ja kiitellä työntekijöitä panoksesta. 
- Työnantaja ei saa enää tarjota työntekijälle yli satasen arvosta mitään. Tehtaalla tehdään koko ajan tuotantoennätyksiä ja tapaturmattomien jaksojen ennätyksiä, ja näistä työnantaja haluaisi mielellään tarjota vaikka ruokaa tai lahjoja. Mutta kun lahjat eivät saa liittyä siihen työhön, verottaja on kimpussa heti, Timonen harmittelee.

Osa lähtee ajelehtimaan

Henkilöstövähennyksiä lon riittänyt Jorma Timosen pääluottamusmieskaudella. Vanhan Kymintehtaan puolella tiedettiin 1990-luvulla pommin kasvavan: jenkkikoneilla oli odotettavissa henkilöstön irtisanomisia.
- Moni tilanne osattiin hoitaa hyvin; silloinhan oli mahdollisuus päästä putkeen. Silloin kun ruvettiin ajamaan vuoden -94 henkilömäärää 1700:sta 1200:aan, sitäkin pystyttiin hoitamaan putkiratkaisuilla ja pehmeillä keinoilla. Mutta sitten tulee Voikkaan alasajo ja samaan aikaan puhutaan Kymin paperitehtaan useamman sadan henkilön vähennyksestä hetkessä, ja siinä tarvittiin kovia irtisanomisia. Siinä sitten valitaan: toi ja toi jää, toi ja toi ei. Pahimpia tilanteita oli se, kun samasta työporukasta toiset jäivät, toisille ilmoitettiin, että olet enää puoli vuotta töissä. Siinä pitäisi sitten jatkaa työntekoa yhdessä. Huonostihan se onnistui, Timonen kuittaa.

Kuusaanniemessä irtisanomiset kohdistuivat erityisesti iäkkäämpiin ja kovasti sairastaneisiin.
- Aika rankkaa irtisanotulle sairastelevalle, sillä hän tietää että työmarkkinoilla ei ole hänelle juuri töitä tarjolla. Rankkaa se oli minustakin. Kokeneemmat luottamusmiehet sanoivat, ettei kannata murehtia, mutta eihän siinä voinut olla elämättä mukana, Jorma miettii.

Yt-neuvotteluista on Jorma Timosen mielestä tullut työnantajalle helppo ratkaisu. Se ilmoittaa taloudellisiin ja tuotannollisiin syihin vedoten määrän.
- Tiedetään, että kun työnantaja ilmoittaa että sata lähtee, niin tarkoitus on että 70 lähtee. Sitten lopussa työnantaja voi esittää säästäneensä 30 työpaikkaa. Yt:istä on tehty automaatti, jolla vähennetään. Silloin on vaikea ymmärtää, jos nähdään että työtä kuitenkin on ja se vain jaetaan eri tavalla.


Kovimpina irtisanomisaikoina Timonen ei saanut vertaistukea mistään. Ratkaisut piti tehdä nopeasti, ei ollut aikaa miettiä seuraavaan päivään, ja kenenkään kanssa ei pystynyt pohtimaan tilannetta. Oli yksin. Jorma Timonen on istunut vuosia myös sairauskassan ja eläkesäätiön hallituksissa ja nähnyt, että henkisen puolen vaivat ovat lisääntyneet paljon.

- Se liittyy työn tiukentumiseen mutta ennen kaikkea epävarmuuteen. Työn uutta jakamista ei aina ymmärrä, siinä ajetaan ihminen aika piippuun. Ihmisistä huomaa, että jos on vähäinenkin mahdollisuus lähteä, lähdetään herkästi niinsanotusti ajelehtimaan. Otetaan itse lopputili ja luotetaan siihen, että lait vielä jotenkin suojaavat, saa välityöllistymisten kautta tuet. Moni pelaa vähän riskinkin päälle. Se osoittaa, että kaikki ei ole ihan kohdallaan, Timonen pohtii.

Politiikka ei innostanut

Palataanpa tunti taaksepäin, kun Timosen Joppe sätti politiikan sekoittamista joka paikkaan, ay-toimintaankin. Entäs hän itse, vanha demari?
- Niin. Otin jäsenkirjan vuonna -94 tullessani pääluottamusmieheksi. Kouluaikana olin porvariryhmittymässä Teiniliitossa. Tietenkin. Tulin niin sinivalkoisesta ympäristöstä, isäukko oli Hiihtoliitossa, istui liittovaltuustossa ja oli piirin puheenjohtajana yli 20 vuotta. Sen sinivalkoisempaa ihmistä ei löydy, Kokoomuksen jäsenkin. Isoisä taas oli suojeluskuntapäällikkönä Itä-Karjalassa.

90-luvun lopulla Voikkaan työväenyhdistyksen aktiivit alkoivat pyydellä Jormaa puheenjohtajaksi. Hän lupautui varapuheenjohtajaksi, oli siinä vuoden ja sen jälkeen kymmenen vuotta puheenjohtajana.
- Ihmettelin aina, voiko politiikka olla näin riitaista. Johtokunnan kokoukseen tullessa laittelin aina rollaattorit ojennukseen - kaikki muut olisivat voineet olla minun vanhempia. Kuusankosken kaupungin aikana olin jonkin aikaa tarkastuslautakunnassa. Ilmoitin, että minun luonteella ei tulla mihinkään valtuustoihin kuuntelemaan, mitä sun pitää tehdä.

Sirpa Paatero oli erehtynyt neuvomaan, ketä oli päätetty Kymen alueen piirissä äänestää siinä ainoassa puoluekokouksessa, johon Jorma osallistui.
- Miehän räjähdin ihan täysin, Paatero juoksi melkein karkuun. Sanoin että -kele mulle tulla sanomaan, ja ihan kiusallani äänestin eri henkilöä kuin muut. Näytin ettei joku muu päätä minun puolesta. 

Taitaa poika tulla äitiinsä, jota hän luonnehtii sanoilla "itepäin kun muuli" ja kertoo, kuinka lääkäri oli ehdottanut Helvi-äidille Marjoniemessä, että pitäisi vähän kävellä, jotta kunto kohenisi. Äiti oli tivannut, kuinka paljon lääkäri itse kävelee ja sen kuultuaan sanonut: "Mie olen tuolt Rautjärvelt kotosin ja kaks kertaa kävelly lehmien kans sielt Mikkelii ja takasi, enköhän mie ole siin tarpeeks eläissäin kävelly.

Sopimus on sopimus

Jotkut yhtiöläiset kertovat, kuinka välillä olisi voinut töissä joustaakin, ja asiat olisivat sujuneet silloin juohevammin. Ei kuitenkaan voinut, koska luottamusmiehet estivät joustot. Jorma Timonen heittää takaisin: 
- Olet jutellut Parvisen Illun kanssa! Sillä on valikoiva muisti, olen sen monta kertaa laavulla jutellessa todennut, hän nauraa kaverinsa juttuja. - Täytyy muistaa, että oli voimassa työehtosopimukset. Ei siellä voi häslätä mitä vaan. Jonkun täytyy olla käsijarruna, ettei tule liian rajuja muutoksia niin ettei ihmiset pääse niihin mukaan ja että he voivat ymmärtää, miksi näin tehdään. Kun aloitin nämä työt, Pennasen Artturi oli liittosihteerinä ja puhui jo silloin ristiintyöskentelystä. Kaikki kiroilivat, että ei tuotantomiehet rupea tekemään kunnossapitoa ja päinvastoin. Nythän sitä tehdään ja saadaan jokusia senttejä moniosaamisesta. Mutta ennen oli vakanssit, kunnossapitomies oli kunnossapitomies, Timonen kuvailee.

Yritän vielä vängätä, eikö koskaan tule mieleen, että asiat voisi hoitaa kevyemmin kuin jatkuvin neuvotteluin. Timonen muistuttaa, että kun tehdään sopimus, siitä näkee mitä kullekin kuuluu, ja huonoa sopimusta voi muuttaa. Toisaalta hän kertoo esimerkkejä siitä, miten huvittavia tilanteita sopimisestakin voi syntyä.
- Neuvottelin alkuaikoina uuden pumpun tuomisesta vesilaitokselle, ja siitä saatiin miehille 60 penniä lisää liksaa. Jälkeenpäin ihmettelin työsuhdepäällikkö Haliselle, että eihän työntekijät edes käytä sitä pumppua. Hän sanoi että joo mutta haluttiin tarjota sulle tämmönen, kun se oli sinun ensimmäinen sopimus.

Vapailla rientoa riittää

Jorma Timonen harrastaa kullankaivuuta vuokravaltauksella Lapissa, kun kunto kestää. Oma poika on ollut monena vuonna mukana ja ehdottelee uutta reissua ensi kesänä.
- Sanoin että mennään kullankaivajien liiton kaivaukselle, olen jäsen. Pojan on parempi siellä kaivaa. Minä voin sivusta katsella, en enää kaivamaan rupea.

Joppe valmentaa kavereitaan juoksussa, omien sanojensa mukaan "katon miten menee". 
- Paperitehtaan johtaja Laaksosen Matti ja paperin pääluottamusmies Untolahden Pasi juoksevat maratoneja. Ollaan käyty Tukholmaa, Jyväskylää ja Helsinkiä myöten varmaan kohta kymmenen vuoden ajan.

Valmentaja itse ei juokse.
- Urheiluperheessä oli nuorena pakko hiihtää ja juosta. Minä kyllästyin lopulta ja lopetin armeija-aikoinani urheilut, mutta tiedän paljon juoksemisesta. Minulla on hyvä asuntoauto jolla liikutaan, poika on kuskina. Juostaan maraton, saunotaan ja syödään kunnolla päälle. Talvenheimon Kalle, Halisen seuraaja työsuhdepäällikkönä, oli ennen repunkantajana meillä, minä olin huoltomiehenä. Syötin matkan varrella pojille lääkkeitä ja vetelin kylmägeelit jalkaan - piti lääkitä jos kramppasi.

Urheilureissuilla tulee joskus vammautumisiakin. Tässä niistä vakavin:
- Tukholman maratonin jälkeen mentiin laivalle tosi väsyneinä. Syötiin, otettiin oluet ja mentiin hytteihimme. Minä kävin vessassa ja seuraavaksi tajusin, että verta lentää otsasta. Olin lyönyt pään altaaseen. Minä tulin pää paketissa kotiin ja kuulin kyllä, että "siinä on oikein manageri-valmentaja, on kuin olisi ollut isommassakin tappelussa mukana", Joppe hekottelee.

Jos pääluottamusmiehellä on noin kaverivälit työnantajan edustajien kanssa, eikö se ole huono lähtökohta lähteä pitämään työntekijöiden puolta?
- No ei. Ollaan sovittu, että työ on työtä, vapaa-aika on erikseen. Päinvastoin, alussa ennen tutustumista vedinkin usein herneet nenään, myöhemmin pystyi puhumaan rennommin, kun tunsi miehet. Halisen Pekkakin on nyt parhaita kavereitani - hän oli vastaneuvottelijana reilut 15 vuotta. Muistan, kun sairaalassa ollessani Halinen ja Pälvisalon Anssi käveli polvihousuissa ovesta sisään ihan kun jossain saksalaisessa dekkarisarjassa, sanoinkin sen heille. Pälvisalolle jouduin sanomaan, että se on kolme eri kertaa sairaalassa pitänyt mulle saman tervehtymispuheen ja antanut joka kerta kirjan Golfin syntyhistoria Kuusankoskella. Sanoin että mulla alkaa olla niitä enemmänkin, voin laittaa niitä myyntiin, Joppe hekottelee.

tiistai 15. maaliskuuta 2016

Penan kirjeitä Eilalle 2, aprillipäivä ja koti-ikävää

40-luvun seurustelevilla pareilla ei ollut hätäpäivää, vaikkei kännyköistä ja tekstareista osattu edes unelmoida eikä monessakaan kodissa ollut lankapuhelimia. Yhteyttä saattoi pitää yllä kirjeitse. Paljastan taas meiän isän kirjeen meiän äitille. Isä oli Tampereella opiskelemassa rakennusinsinööriksi ja äiti Kuusaalla töissä. Liian henkilökohtaiset tunteenpurkaukset jätän perheen keskinäisiksi, ja "Rakkaani!"-aloitus oli ilmeisesti tuohon aikaan ihan tavallista kirjekieltä. Tässä kirjeessä isällä onkin oikeastaan pilke silmäkulmassa kaiken aikaa. Isä-Pentin kämppäkaverina on Pauli Kiuru, jonka isä kuuli Tampereelle ensi kertaan mennessään kyselevän junassa itselleen boksin jakajaa. Siitä alkoi loppuelämän kestänyt ystävyys. Nyt nuorukaiset paahtavat opinnoissaan ja tyttöystävät ("vaimot") ovat näköjään tavanneet toisensa Kuusaalla.

Aprillina 1946.

Rakkaani!
Kovastee paljon kiitoksia kirjeestäsi ja terveisistä. Molemmat tulivat yht'aikaa perille, nimittäin lauantaiaamuna.  Kiirettä on ollut niin turkasesti, etten ennemmin ole ehtinyt kirjoittaa. Koko lauantai- ja sunnuntaipäivän piirsin oikein nuoruuden innolla ja sitä samaa touhua jatkui vielä tämänkin päivän ja vasta nyt klo 23 minulla on aikaa tarttua kynään. Pauli on par'aikaa työssä samoissa touhuissa tuossa pöydän tuolla puolen. Järkikään ei tahdo oikein luistaa, joten suonet anteeksi, ellei tästä mitään oivallista sepustusta syntyisi.

Kyllä me Paulin kanssa koko sunnuntaipäivän kuulostelimme, että eivätkö korvat soi ollenkaan, nimittäin kun te vaimot siellä oikein rauhassa saitte parjata meitä poikapoloisia. Ihme ja kumma mutta eivät ne soineet ainakaan pahemmin. Tästä voi melkein vetää sen johtopäätöksen, että ette tainneet muistaa meitä ollenkaan. Juu!

Aprillista puheenollen usko tai älä, mutta minua ei narrattu kertaakaan. Pauli yritti kyllä kerran juoksuttaa puhelimeen, mutta huomasin heti alkuun, mistä oli kysymys, ja niin sekin jäi yritykseksi. Kuinkahan sinä olet viettänyt siellä moisen päivän?  Päivä tietystikin luultavasti tavalliseen tapaan ja illalla tanssimaan Seuratalolle. Arvasinko oikein!

Minun huvitukseni täällä ovat supistuneet jokseenkin vähiin. Viikolla olin  kerran yksin ja sitten sunnuntaina Paulin kanssa leffassa, joten siinä suhteessa ei minulla ole paljonkaan kertomista.

En varmaan tiedä, pääsenkö tulemaan ensi lauantaina, mutta luultavasti tulen. Meillä on nyt keskiviikkona ja perjantai-iltana kokeet, samoin ensi tiistaina ja torstaina, joten kiirettä tahtoo näiden koulutouhujen kanssa tulla. Ne perjantai-illan kokeet ovat katalimmat kaikin puolin ja varsinkin sentähden, että en pääse matkustamaan, ennenkuin lauantaiaamuna ja olen niinollen vasta siinä klo 16 maissa kotona. Koeta nyt järjestää elämäsi siihen malliin, että menemme lauantai-iltana sinne Toukkarin Leon häihin, ellei mitään erikoista tapahdu. Soitan sinulle vielä loppuviikolla ja puhutaan sitten asiasta tarkemmin.

Laskemme esiripun loppuluritusten eteen. Ne poikkeavat tyyliltään nykyisestä hästäg-ilmaisusta, mutta sisältö pysyy varmaan samana kuin rakastuneiden kesken kaikkina aikoina.

Seuraava säästynyt kirje on päivätty yllättäen : Pirunsaarella 24.4.1946. Kirjeestä selviää, miksi isä on tuntenut olevansa kuin saarella, joka oli osa Ranskan pahamaineisinta rangaistussiirtokuntaa. Ikävöivä sulho toivoisi, että saisi tutustua morsiamensa sisimpiin ajatuksiin paremmin kuin tähän asti. Hänhän ei tiennyt, että siihen tarjoutuisi mahdollisuus seuraavat 48 vuotta. Luetaan kuitenkin kirjeen alku, joka vie iltatunnelmaan alivuokralaisena tamperelaisessa Pikkaraisen pariskunnan asunnossa.

Neiti Eila Piirikkälä
Rakas!
Ne yrtit sitten tuoksuvat  makiasti tuossa vierelläni olevassa maljakossa. Ne samat viimekeväiset -sellaiset, jotka lähetit sinne asemalle. Pauli on vielä koulussa ja istun tässä karmeanhiljaisessa poikamiesboksissa seuranani vain kellon yksitoikkoinen raksutus ja kynän rapina. Alhaalta kadulta vielä kuuluu lasten lasten vaimeaa ilonpitoa ja Pikkaraisen bassoääni silloin tällöin hörähtää tuolta oven takaa. Aivan sopiva tunnelma, vaikkapa millaisen kauhuromaanin kirjoittamiseen, mutta toivottavasti uskallat lukea tämän sentään loppuun asti. 

Näin yksin istuessa kaikenlaiset ajatukset myllertävät päässäni ja tapahtumat kulkevat filminauhan tavoin silmieni ohi.

Esirippu. Nimittäin lopuksi seuraa kaikkien nuortenparien keskinäistä lirkuttelua, jota muut eivät kerta kaikkiaan kestä kuunnella.

keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Pekka Mauno tuntee moottoreiden salat

Juttu Pekka Maunon kanssa käynnistyy ennen kuin olemme kunnolla ehtineet istahtaa Tuomon Luomun kahvipöytään lähelle Maunon entistä työpaikkaa, kuljetusvälinekorjaamoa. Hänkin on innostunut perinteenkeruusta ja tarinoista, ja häntäkin ihmetyttää Väkkärä-nimen väärinkäyttö. Tosin vaikea kuvitella, että joku ei löytäisi yhteisiä aiheita tämän hymyilevän ja kohteliaan ex-yhtiöläisen kanssa - niin monesta alasta mies tuntuu olevan kiinnostunut. Jutun vanhat kuvat ovat Pekka Maunon kokoelmista ja kuvatekstit hänen laatimansa.

Maailma, varsinkin kuljetusten maailma, muuttui aika lailla niinä neljänä vuosikymmenenä, jotka Pekka Mauno työskenteli Kymiyhtiössä - milloin minkäkin nimisenä yhtiönä toimineessa - vuodesta 1967 vuoteen 2007. Juttelun edetessä huomaa, että hän otti uuden tekniikan haltuun päättäväisesti eikä nytkään haikaile vanhojen aikojen paremmuutta.

Pekka Mauno on kolmannen polven yhtiöläisiä. Hänen isänsä oli sellutehtaalla töissä lähes koko ikänsä.
- Oli isä kuorimollakin ja nuorena miehenä Saksanaholla haapoja vuolemassa. Haapa oli yksi paperitehtaan puuraaka-aine. Myös isänisä August Mauno oli Kymillä töissä yli 70 vuoden ikään, teki yli 40 vuoden työputken täällä. Tirvalta tuli, joko työn tai rakkauden perään, perusti kodin Mörkölinjalle, oli töissä ainakin halkolaanilla. Tai lapikuuriksihan sitä silloin sanottiin, Pekka Mauno täsmentää.

Maunon perhe asui Naukiossa Pekan syntyessä v. -49, mutta isä rakensi oman talon Tähteeseen, ja perhe muutti sinne vuonna -55. Taivastelemme sitä, kuinka vanha - oikea - Tähteen nimi korvataan usein Väkkärällä, joka tarkoittaa aluetta Pessankosken sillan tuntumassa. Syyttävä sormeni osoittaa kiinteistönvälittäjiin, heitä eivät oikeat paikannimet tunnu paljon liikuttavan. Mutta asiaan.
- Kaikkien Tähteen lasten isät oli Kymiyhtiöllä töissä, paperitehtaalla, karbiditehtaalla, ihan tavallisia perheitä. Muutamien isät oli tosin muualla kuin  yhtiöllä, mutta hekin olivat ostaneet talonsa yhtiöläiseltä. Tontinhan sai ostaa vain yhtiön työntekijä. Palvelusvuodet leikkasivat tontin hintaa, ja 25 vuoden kuluttua tontti oli viimenää maksettu, Mauno kertoo. 

Pekan lapsuus Tähteessä kului mukavissa merkeissä. Koulua hän kävi ensin kaksi vuotta Keskustan koulussa opettajanaan Eeva Lintunen, sitten upouudessa Tähteen koulussa aluksi Signe Joensuun luokalla. Kuusivuotisen kansakoulun jälkeen Pekka siirtyi tavan mukaan kaksivuotiseen kansalaiskouluun Pilkan koululle.
- Siellä oli paljon työharjoittelua, metalli- ja puutöitä. Ensimmäisenä vuonna teoriatunnit käytiin Kuusaan puolella vanhassa yhteiskoulussa, työtunnit Pilkan koulussa. Toisena vuonna, siis  kahdeksantena kouluvuonna, kaikki tunnit oli Pilkan koulussa.  Nykäin, Nykäsen Mauri, oli meidän opettaja.

Iltaisin pelattiin Tähteessä naapurinpoikien kanssa jalkapalloa.
-  Meitä oli oma kööri: Toivosen pojat Aulis, Antero ja Mauri, Pasin Pertti, Hatvalan Pertti, myö Maunon kolme poikaa. Pelattiin Väkkäränaholla, joka nyt on golfkenttänä. Siellä oli Kuusankosken Puhdin harjoituspaikka. Meillä oli joka kesä legendaarinen ottelu Tähtee vastaan Lindroosin Matin, "Potikan", lohko.

Iltatähdessä Tähteen nuoret kävivät katsomassa Pekkaa ja Pätkää, Abbotia ja Costelloa.
- Usein lähdettiin vain katsomaan jotain suomalaista elokuvaa tietämättä mikä se oli, kunhan vaan päästiin katsomaan kuusaalaista iltayöelämää. Lähtemättömästi jäi mieleen Iltatähden edessä ollut Rommelinin lihapiirakkakioski. Siinä oli Suomen parhaat lihapiirakat. Kerran kun tultiin talvella elokuvista, lumiaura oli vääntänyt kioskin eteen kunnon paltteen, ja vanha Rommelinin rouva kysyi, voisinko luoda lumet pois. Minä loin, ja Rommelinin rouva antoi minulle hienon palkan: lihapiirakan kahdella nakilla. Jäi tosi hyvät muistot, Pekka Mauno hymyilee.

Elokuvissa käyminen harveni, kun koteihin tuli televisiot. Tarvan ohjelmat, Kylli-täti, Rin-Tin-Tin ja Musta ori veivät voiton.

Kymin ammattikoulu huippulaitos

Kansalaiskoulun jälkeen piti miettiä, mille linjalle ammattikouluun halusi.
- Pyrin metallilinjalle ja satuin pääsemään. Arvelin, etteivät minun kyvyt piisaa toiselle suositulle, sähkölinjalle. Ei osannut nähdä kauemmas, että paperilinja olisi ollut kaikkein paras rahallisesti. Mutta ehkä kunnossapito oli henkisesti antoisampi, kun joutui vielä enemmän käyttämään korvien väliä. En pahoittele valintaa, minulla on ollut tuuria kouluvalinnoissa: oli hyvät opettajat ja olen osunut alalle, joka on alkanutkin kiinnostaa viimeistään jonkin ajan kuluttua. Tämäkin auto- ja varsinkin työkoneala.

Mauno kehuu monien muiden tavoin Kymiyhtiön ammattikoulun opetusta.
- Siellä opetettiin perinteinen viilaustaito, johon kuuluu poraamiset ja vastaavat. Siellä opetettiin hitsaamaan ja sorvaamaan sekä tekemään levytöitä. Ensimmäisenä vuonna oltiin jakso  koneistamossa, levypajalla, viilaamossa ja hitsaamossa. Toisena ja kolmantena vuonna erikoistuttiin johonkin näistä. Minä olin hitsaamo-viilaamopuolella.

Pekka Mauno eteni hänkin rivakasti ammattikoulusta yhtiölle. Viimeinen päivä huhtikuuta -67 saatiin päästötodistukset, ja heti vapun jälkeen 17-vuotias nuorimies aloitti junamiehenä Kymiyhtiön kuljetusosastolla.
- Meitä oli viisi kaveria. Oli ehto, että pääsee kuljetusvälinekorjaamolle, jos menee ensin kesälomittajaksi veturihommiin. Niin meille kaikille kävi. Jotta pääsi junamieheksi, piti tenttiä junaturvallisuuskurssi VR:n tiloissa, jossa meillä oli myös lääkärintarkastus. Kun läpäisi kurssin, sai koppalakin, junamieshatun. Se oli tosi hieno, merkki siitä että oli virallinen rautatiehenkilökunnan edustaja.

 Maaliskuun lopussa -60 haketta tuli todella paljon Kymin kuorimon kentälle. Taustalla näkyy Kinnaksen porttikoppi. Kuva: UPM

Mauno oli pääasiassa Kymin veturissa Kymintehtaalla.
- Jäin ensimmäisenä aamuna arastellen Kinnaksen portille. Muistan oikein hyvin, kuinka en tuntenut ketään - jokainen tietää kun menee 17-vuotiaana ensimmäistä kertaa töihin, että askeleet on hyvin haparoivia. Sitten vanhat veturimiehet alkoivat opettaa töihin.

Junamies käänsi ja kytki vaunuja toisiinsa, käänteli vaihteita ja ohjasi vaunut oikeille raiteille.
- Veturi järjesteli paperivaunut laivoittain ja satamittain, teki valmiit letkat ratapihalle. Valtion veturi tuli ja heitti koplan kiinni ja vei ne Kotkaan, Haminaan tai muualle.

Ihastelemme leipomon ikkunasta näkyvää Kymin rakennusosaston tekemää harmaata rakennusta, Maunon ensimmäistä työpaikkaa, jota tämä kehuu hienoksi, aikansa huipputekniikalla valetuksi. - Bertel Liljequistin ja Arne Helanderin suunnittelemasta rakennuksesta on kuvaus Rurik Wasastjernan teoksessa Kolme tehdasta, yksi kunta 1940-1959 s. 163-165. Sen luettuaan tajuaa, millainen arkkitehtoninen arvo tällä lastusäiliörakennuksella on ollut käytännön merkityksensä lisäksi. Sen alta oli purettu vanha veturitalli, joka korvattiin sisällyttämällä vuonna -52 valmistuneeseen säiliörakennukseen uusi veturitalli.

Vetureita oli vuonna -67 neljä. Uusin oli moderni vaihtoveturi numero 14, vanhemmat veturit 11 ja 12 oli modernisoitu muuttamalla vaihteisto hydraulisesta mekaaniseksi. Ne oli hankittu yhtiölle vuonna -52, veturi 13 oli hankittu -60.
- Niitä huollettiin ja rasvattiin, ettei tulisi vikoja. Mutta ainahan vikoja tulee, ohjauksen paineilmalaitteisiin, voimansiirtolaitteisiin, kampikoneistoon, jollaiset oli vanhoissa vetureissa. Uusimmassahan oli kardaanivetoinen koneisto, Mauno selittää ja kuuntelijalle aukeaa ihan uusi maailma kampivetoisten kuljettimien sielunelämään.

Hixénillä riitti ihailijoita
 
Syksyn koittaessa junamiehet pääsivät kuljetusvälinekorjaamolle vanhemman asentajan apureiksi. Työtehtävät olivat yksinkertaisia: osien pesua,  ajoneuvojen pesua, pienempiä korjauksia.
- Esimieheni Seppo Puro oli tullut taloon vasta -66, hänkin otti orastavia ensiaskeleita Kymiyhtiön palveluksessa. Olin paljon veturitöissä - kesätöiden perua varmaan minut laitettiin Olavi Jokelinin sälliksi korjaamaan ja huoltamaan Kymiyhtiön vetureita, Pekka Mauno muistelee.

Ammattikoulussa ei opittu tekniikkaa, johon Mauno sittemmin työelämässä törmäsi. Sen oppi töissä vanhemmilta asentajilta.
- Ja kun oli kova halu oppia, opettelin itsekseni. Nyt ajatellen 60-luvun puolivälin jälkeen tekniikka oli yksinkertaista, Pekka Mauno luonnehtii.

Kymin kuljetusvälinekorjaamollahan korjattiin myös autoja, mutta etupäässä keskityttiin trukkeihin, vetureihin, pyöräkuormaajiin, tuotantoon liittyviin koneisiin. Maansiirtokoneita piti olla, koska yhtiö mm. perkasi koskia.
- Siihen tarvittiin erikoiskalustoa, tosi isoja kaivinkoneita,  maansiirtoautoja, Mammut Majoreita. Yhtiö rakensi paljon 50- ja 60-luvuilla, kalustoa tarvittiin. Konekanta räjähti kasvuun, kun paperin lastaus siirtyi ihmisvoimasta trukkilastaukseen 50-luvun alkupuolella.

Kymiyhtiön motorisoi 50-luvulla legendaarinen Olov Hixén. Mauno sanoo hänen uskaltaneen tehdä virheitäkin, ostaa koneita joilla ei tehnyt mitään. Kun Pekka tuli taloon, päällikkönä oli jo Antero Ahola, Hixénin seuraajia tehtävässä.
- Hixénin maine oli ihan pilvissä. Jopa asentajat kunnioittivat häntä paljon ja ymmärsivät, millainen työ oli ollut yhtiön motorisoinnissa. Kymiyhtiö meni siinä asiassa ihan yhtiöiden kärjessä Suomessa.

Kuljetusosaston päällikkö Olov Hixén (toinen oik.) esittelee upouutta kuljetusosaston korjaamo-osaa silloiselle Kymin Oy:n hallitukselle. Kuva: UPM.

Vaihtolavajärjestelmä kuulostaa yksinkertaiselta menetelmältä, mutta senkin tuomiseen yhtiöön tarvittiin Olov Hixén. Työnjohtajat eivät alkuun uskoneet menetelmään.
- Ennen oli hankalaa, kun kuorma-auto joutui odottamaan paikoillaan lavan purkua ja lastaamista. Vaihtolavasysteemissä lava tiputettiin johonkin, ja auto lähti hakemaan toista lavaa lastauksen ajaksi. Sisäiseen kuljetukseen tuli paljon tehoa.

Toinen kuuluisa Hixénin idea oli Dempster-Dumpstereiden tulo Kymille. Yhtiöhän hoiti silloin kiinteistöjensä jätekuljetukset. Parhaimpaan aikaan säiliöitä oli noin sata. Pekka Mauno sai 70-luvulla tehtäväkseen kartoittaa kaikkien Dempstereiden paikat. Hän miettii, onko piirustus vielä jossain tallessa. Sen hän kuitenkin tietää, että säiliöitä oli monenlaisia rakenteeltaan ja erilaisiin käyttötarkoituksiin tehtaalla ja kotipihoilla. Jäteautot veivät jätteen säiliöissä Saksanahon kaatopaikalle.

Uudet DD-laitteet Volvon päällä. "Temsteri"-autot olivat ajossa kolmessa vuorossa. Autot ja niiden kuskit tulivat monelle paikkakuntalaiselle tutuksi. Kuva: UPM.

Samaa tahtia yhtiön motorisoinnin kanssa talon huolto-organisaatio paisui. Pekka Mauno kertoo, ettei erikoiskalustolle siihen aikaan ollut huoltoa tarjolla Suomessa, ja koneet vioittuivat herkästi. Vuonna -56 valmistui uusi korjaamo, jossa oli alan huippuvälineet käytössä.
- Tuo korjaamo edusti silloin maailman huippua. Oli lattialämmitykset - ei mitään pattereita, joiden taakse olisi tungettu trasselia, oli isot ikkunat ja valoisaa, oli pakokaasunpoistojärjestelmä. Oli hienot nostimet, erilliset pesupaikat, ettei ajoneuvoja tarvinnut pestä korjauspaikalla. Pesupaikka oli samalla maalaamo, jonka ilmanvaihtosysteemi täytti sen ajan maalaamon normit. Pesussa valuvat öljyt ei päässeet Kymijokeen, vaan kaikkien pesu- ja huoltopaikkojen päässä oli öljynerotuskaivot. Tämä kaikki oli kova sana vielä 70-80 -luvuillakin, Pekka kehuu.

Suuren muutoksen todistaja

Vuonna -74 Pekka Mauno lähti teknilliseen kouluun Seinäjoelle. Välissä oli armeijan käyminen Haminassa. Sotilaspassiin tuli merkintä "Erikoistunut sotilasajoneuvon kuljettamiseen". Koulun valinta oli harkittu juttu.
- Se oli Suomessa ainoa linja, jossa opetettiin autotekniikan lisäksi maanrakennuskoneista ja työkoneista. Pyöräkuormaajat ja hydrauliikalla toimivat työkoneet tulivat tutuiksi. Ihastuin kovasti pohjalaisiin ihmisiinkin, tosi mukavaa porukkaa, vieläkin tapaillaan luokkakavereiden kanssa. Pohjalaisten kanssa tuli hyvin toimeen, ja heissä oli hienoa se, että jos ne oli jossain hyviä, ne kehtasi sanoa sen, Pekka nauraa.

Kolme vuotta teknillistä koulua, kesät lomittajana yhtiöllä, ja -77 Pekka Mauno palasi autoteknikkona.
- Oli hyvää tuuria, pääsin takaisin kuljetusvälinekorjaamolle. Olin korjaamolla, lomittelin kuljetusosastolla työnjohtajia, mm. legendaarista Torsti Borgia, joka jakoi ajokäskyjä pakettiautoille. Sain vuonna -79 komennuksen Voikkaan kuljetukseen ja olin siellä pari vuotta. Palasin -81 Kymin korjaamolle, josta tein visiittejä muualle, tuurasin kuljetuksen vuoromestareita. Mutta pikku hiljaa se asettui ja jämähdin kuljetusvälinekorjaamolle ja olin siellä viimeiset 20 vuotta yhtäjaksoisesti.

Mikä teki Torsti Borgista legendaarisen?
- Hän oli Kymiyhtiön ensimmäinen radioääni. Täällä oli sisäinen taksijärjestelmä, ja Torsti komensi sitä. Jokaiselle, joka oli matkustanut näissä autoissa, Torstin ääni oli tullut tutuksi, Pekka selittää.

Olavi Jokelin koekäyttämässä veturin moottoriyksikköä. Peruskorjatut moottorit koekäytettiin ennen kuin ne asennettiin ajoneuvoon. Näin havaittiin moottorin mahdolliset vuodot ja saatiin säädöt ja sisäänajo tehtyä. Kuva Olavi Jokelinin arkistosta.

"Jämähdin"-luonnehdinnasta huolimatta Pekka Mauno piti kuljetusvälinekorjaamoa hyvin mieluisana työpaikkana. Tehtävät olivat monipuolisia, korjattavat laitteet olivat tulleet ympäri maailmaa eri maanosista.
- Se oli mielenkiintoista varsinkin työnjohtajana ollessa, kun joutui ratkomaan probleemeja. Monta kertaa materiaali on englannin kielellä, ja piti ruveta parantamaan kielitaitoa, että pystyi suomentamaan asentajille korjaamokäsikirjoja ja huolto-ohjeita. Kävin yhtiön englanninkursseilla mutta myös omalla ajalla työväenopistossa. Hokkasen Arvo oli ensimmäinen kielenopettajani. Sitten tuli Irene Varpama, jämäkkä opettaja, joka löi välillä kengänkannalla lattiaan, että läksyt on tehtävä, Mauno naureskelee.

Englannin omatoimisesta opiskelusta oli hyötyä teknillisessä opistossa.
- Siellä englanti oli minulle tosi helppoa, sain hyvät numerot. Siitä vapautui aikaa muuhun opiskeluun, Mauno kertoo ja vahvistaa mielikuvaa määrätietoisesta nuorukaisesta, joka tiesi mitä tahtoi.

Työnjohtajia kuljetusvälinekorjaamolla oli vuonna -67 kaksi, Matti Rämä ja Seppo Puro. Myöhemmin heitä oli neljä, sitten taas vain kaksi, Matti Vainonen ja Pekka Mauno. Pekka Maunolla oli alaisinaan kuusi vuoroasentajaa. Kun työnjohtajia lähti, Maunolle tuli lisää alaisia, heitä oli enimmillään kymmenen. Uran lopulla heidän määränsä väheni, kun kuljetusosastoa alettiin ajaa alas. Mauno kehuu korjaamon asentajia: ongelmia ratkaistaessa he ottivat hanakasti osaa miettimiseen.
- He olivat hyvin omatoimisia ja osaavia.

Kuljettajien ammattitaitoa Pekka Mauno kehuu myös. Monessa firmassa on kuorma-autonkuljettajia, mutta Kymillä kuljettajien piti hallita kaikki ajoneuvot: kuorma-auto, trukki, pyöräkuormaaja, vetomestari, myyrä.
- He olivat tosi moniosaajia.

Korjaajia ja asentajia tarvittiin ajan mittaan vähemmän, koska koneet paranivat ja niissä esiintyi aina vaan vähemmän vikoja. Henkilöautoja ruvettiin siirtämään yhtiön ulkopuolelle korjattavaksi. Kun porukkaa jäi eläkkeelle, uusia ei otettu tilalle.
- Jossain vaiheessa 80-luvulla oli edullisia torjouksia eläkkeelle jäämisestä. Kun täytti 55, pääsi hyvillä eduilla eläkeputkeen.

Mauno näki työuransa aikana suuren muutoksen. Ajoneuvot muuttuivat mekaanisista laitteista tietokoneohjatuiksi.
- Ennen säädettiin moottorin kierroksia vääntämällä ruuvia. Nyt siihen pannaan läppäri kiinni, siinä on oma ohjelma, koneessa oma, ja sieltä säädetään parametreja - trukin maston kallistusta, nopeutta - suuri muutos. Mekaniikasta siirryttiin hydrauliikan kautta hienoihin tietokoneohjattuihin laitteisiin. Ajoneuvoissahan on ollut jo pitkän aikaa monta pientä tietokonetta, jotka ohjaavat eri asioita, vaikka ilmastointilaitetta, moottoria tai vaihteistoa.

Pekka Mauno ei haikaile aikaa, jolloin parametreja pystyi säätämään käsin. Tietokoneen näppäilytekniikkaan ja ohjelmien käyttöön sai opetusta työpaikalla.
- Mutta presiis se ohjelma, jolla ohjattiin vaikka trukin vianhakudiagnoosia, se piti opetella maahantuojien avulla. Osasimme verkottua eri merkkien maahantuojien kanssa. Heillä oli huollon huippuosaajia, ja sieltä neuvottiin. Meillä oli tosi hyvät välit; jos eivät he tulleet Kymille, niin he opastivat meitä puhelimessa. Pysyttiin ajan hengessä mukana. Annan täydet pisteet maahantuojien huoltoneuvojille, jotka tajusivat, ettei tiliä tehdä panttaamalla tietoa vaan panemalla tieto jakoon. Olimme heidän kilpailijoitaan, heillähän oli omat huolto-organisaatiot, jotka mielellään tulivat tänne tekemään homman ja ottamaan rahat pois. Siitä huolimatta he neuvoivat meitä.

Kaikkea ei ehtinyt töissä selvittää, joten illalla jatkettiin. Korjaamokäsikirjoja raahattiin kotiin, jossa sai syventyä ja opetella kytkentäkaavan tai hydrauliikkakaavion rauhassa.
- Mutta siten pystyi omia joukkoja tukemaan ja neuvomaan. Siitä samarialaistyöstä iltaisin ei tietysti saanut mitään palkkaa, Pekka hymyilee.

Tämä Mercedes Benz ajoi lipeää Voikkaan ja Kymin höyryn välillä. Taustalla näkyy pirtutehdas ja veturitallin-hakesiilon kattoa. Kuva: UPM.

Maunolle ei siirtyminen tietotekniikkaan ollut ongelma. Vuosikymmenten varrella oli nähty, miten ala menee eteenpäin.
- Ensin tuli sähköelektroniikkaa, sitten tietokonesoftaa - tällaisilla stepeillä mentiin etiäpäin. Mekaaninenkin vaihtui aikoinaan hydrauliikkaan - ei me voida jarruiksi käydä. Minusta ei tuntunut pahalta vaan mukavalta: haaste eteenpäin. Samassa työpaikassa ajoneuvojen korjauksessa joutui opettelemaan monta uutta ammattia: putkimies, sähkömies, hydrauliikkaosaaja, tietokonemies, moniosaaja on oltava, että pärjää.

Kymiyhtiön korjausammattilaiset saivat opastusta työssä, mutta Pekka Mauno hakeutui myös Autoalan Koulutuskeskuksen kursseille Kymiyhtiön 100-vuotissäätiön rahoituksella.
- Kun ala kiinnosti, niin kävin aika monella kurssilla ihan oman pussin päällekin siellä, pekkaspäivinä ja muilla vapailla.  Paripäiväiset koulutukset oli tosi hyviä täsmäkoulutuksia eri osa-alueisiin. Ammattienedistämislaitoksella kävin muutaman kerran, maahantuojien kursseilla samoin.

Kymiyhtiöllä suhtautuminen koulutukseen oli aaltomaista. Välillä siihen kannustettiin, välillä vanhoissa pöytäkirjoissa näkyy kurssihakemuksen kohdalla "EI" ja "EI".
- Riippui paljon osastopäälliköstä. Kuljetuspäällikkö ymmärsi, että kavereiden on osattava korjata omat koneet. Mutta kun oltiin koneosaston alaisuudessa, siellä ei alkuun ymmärretty koulutuksen merkitystä. Lopulta hekin tajusi, että on tärkeää, että yhtiöläiset osaavat hommansa hyvin. Kaiken kaikkiaan suhtautuminen koulutukseen oli pitkälti ynnän puolella, Mauno summaa.



Monenlaista luottamustehtävää

Pekka Mauno pääsi näköalapaikoille, kun hän oli Suomen Autoteknillisen Liiton hallituksessa ja Suomen Autoalan Koulutuskeskuksen hallituksessa.
- Olin Pohjois-Kymenlaakson Autoteknillisen yhdistyksen puheenjohtaja monta vuotta. Olin myös yhdistyksen Sompa-lehden päätoimittaja, alussa sihteerinä ja monissa tehtävissä. Edustin Kymenlaaksoa ja Mikkeliä, Lappeenrantaa, Kotkaa ja Imatraa Suomen Autoteknillisen liiton liittovaltuustossa pari kautta. Tapasin näissä autoalan huippuja ja pystyin kertomaan heille lattiatasolta, millaista korjausta ja osaamista työpaikoilla tarvittiin.

Pekka Mauno muistelee mieluisana sitäkin, miten osallistui 2000-luvun alussa autoalan FISITA-kongressiin Helsingissä. 90-luvulta on jäänyt mieleen kansainvälinen kongressi, jossa käytiin läpi autojen talviaikaisia ongelmia. Tämä mies on tosiaan ahminut alansa tietoa intoa puhkuen.
- On nähnyt, miten maailman huiput keskustelee näistä asioista, vaikkei kielitaito paras mahdollinen ollutkaan. Ne on olleet mukavia huippuhetkiä tässä työkone-elämässä.

Kuin piste i:n päälle Pekka Maunolle oli pääsy UPM:n globaaliin Lift Truck -tiimiin vuonna 2006. 
 - Konsernihan ostaa valtavat määrät tarvikkeita maailmanlaajuisesti, mm. trukkeja ja trukkitarvikkeita. Silloin koottiin ryhmä, jossa oli edustajia UPM:n tehtailta ympäri maailmaa. Minut kutsuttiin ryhmään. Oli avartavaa kuulla, miten trukkeja ostetaan ja hoidetaan muissa maissa. Varsinkin valtameren takana suhtautuminen oli erikoista. Trukissa ei  ole jousia eikä ilmakumeja - kuskille se on kova paikka istua. Varsinkin vanhat kuskit ovat selästään ja niskoistaan ihan loppu. Suomessa pyrittiin takaamaan kuljettajalle hyvät olosuhteet ja ostettiin trukkeihin hyvät penkit ja ilmastointilaitteet ja tekemään niistä äänettömiä. Jenkkipojat sanoivat, ettei trukeissa mitään tarvita, kunhan on "lauta poikittain penkkinä". Jos ei tämä kuski viihdy, tuolta tulee toinen - näin karrikoituna oli amerikkalaisten henki. Me oltiin kymmenen vuotta heitä edellä kuljettajaystävällisyydessä, Pekka Mauno kertoo.

REO vuosimallia 1956 ja vesisäiliö. Kymillä oli asuntoja, joilla ei ollut kaivoa, minkä vuoksi vesi toimitettiin pihalla oleviin säiliöihin. Kuva: UPM.

Lift Truck -tiimissä käytettiin englantia. Maunon mielestä hän olisi pystynyt antamaan enemmän, jos kielitaito olisi ollut vielä parempi, mutta näinkin pärjättiin. UPM:llä oli projekti nimeltä 300 T - piti säästää 300 miljoonaa euroa Jussi Pesosen määräyksestä. T tarkoitti "together".
- Vuoden 2006 lopussa Pesoselta tuli kirje, että Lift Truck Team oli lisäainetiimin kanssa paras säästötavoitteiden saavuttamisessa. Paketissa oli kirjeen lisäksi reppu ja joku muistaminen. Se oli yksi kohokohta, kun sai Jussi Pesoselta kiitokset, Pekka Mauno sanoo.

Tavoitteen saavuttamisessa Maunon tiimiä auttoi se, että kuljetusosasto auttoi tehokkaasti keräämällä tilastotietoa. Säästö kertyi suuruuden ekonomian hyväksikäytöstä. Ennen joka tehdas oli ostanut omat trukkinsa. Nyt pantiin maiden tilaukset samaan nippuun, tilattiin kahden trukin sijaan kymmeniä.
- Trukkien valmistajat olivat tyytyväisiä, sanoivat meidän olleen jo vähän jäljessä muihin verrattuna. Nyt he pystyivät tarjoamaan isoja määriä halvempaan yksikköhintaan

Yhteisö tärkeä Maunolle

Pekka Maunosta kertoo jotain se, että jotkut entiset työtuttavuudet ovat edelleen säilyneet - aina välillä soitellaan ja päivitetään, mitä uutta maailmalle on tullut yhteisellä alalla.

Yhtiö tarjosi entisaikoina työntekijöilleen työpaikan lisäksi kaikki sosiaaliset palvelut, jotka sittemmin ovat siirtyneet kunnan tehtäviksi. Mutta Pekka Maunosta antoisaa oli myös suureen työyhteisöön kuuluminen. Edelleen morjestellaan - äskenkin vanhaa tuttua työkuvioista - vaikka eläkeputkeen jäämisestä on pian kymmenen vuotta.
- Iso lisä, että on valtavan iso naamatuttujen piiri.

Työura yhtiössä päättyi vuoden 2006 lopussa. Mauno ei ollut vielä eläkeiässä.
- Silloin saneerattiin porukkaa pienemmäksi, ja meistä 40-luvulla syntyneistä valtaosa jäi pois. Tehtaan johdolta taisi tulla ohje ammattiliitolle, että jos ei päästä sopimukseen irtisanottavista, työvuodet ratkaisevat: vanhemmat saavat jäädä, nuoremmat ulos. Me tehtiin kuitenkin ratkaisu, että me vanhemmat jäädään pois, koska mehän tiputaan jaloillemme, nuorille työpaikka on tärkeämpi.

Maunosta ratkaisu oli hyvä. 40 vuotta töitä oli tehty, ja nyt jäi aikaa monenlaiselle muulle aktiivisuudelle.
- Olen ollut 80-luvun lopulta Oravalan osakaskunnan puheenjohtaja. Vähän liian pitkä aika, mutta kun uusia ei saa millään. Siinä hommassa ollaan koetettu puhdistaa Sompasta ravinteista särkikalaa ja lahnanlapukkaa poistamalla. Nyt olen ollut neljä vuotta Kymenlaakson kalatalouskeskuksen johtokunnassa, siitä kolme vuotta puheenjohtajana. Siinä on nähnyt, millaista kalastus on Kymenlaaksossa, ja päässyt muutamaan valtakunnalliseen tapahtumaan mukaan. Sen on ainakin oppinut, miten tärkeitä ammattikalastajat ovat: moni suomalainen haluaa syödä kalaa muttei itse kalasta. Kouvolan alueella on enää yksi ammattikalastaja, joka hänkään ei saa koko elantoaan siitä.

Omaa kalastustaan katiskalla ja pilkillä Pekka luonnehtii luomukalastukseksi.
- En kalasta verkoilla, siinä tulee liikaa kalaa, ja alamittainen kala yleensä siinä kuolee. Katiskassa se säilyy elävänä, ja sen voi päästää pois.

Tästä päästäänkin Kymijoen kalastukseen ja joen kuntoon. Mauno on pahoillaan siitä, ettei joen pohjasta aiota ruopata myrkkyjä. Hän vastasi Oravalan osakaskunnan nimissä Ely-keskukselle, että pahat saasteet pitää saada pois, koska sitten ne olisivat ikuisesti poissa.
- Nyt ne ovat ikuisesti pohjassa, rajoittavat rantarakentamista. Ne 5-6-metriset saastepalkit saisi sieltä kyllä pois nykytekniikalla tekemällä patoja. Jos ne olisi aidattu, pumpattu vesi ympäriltä pois, ne olisi voitu tuhota. Meidän sukupolvi on tuhonnut niin paljon ympäristöä, että pitäisi alkaa ennallistaa paikkoja, edes aloittaa pienin askelin.

Pekka Mauno on tehnyt kierroksen Kuusaan eri kolkilla. Tähteen poika tutustui hyvin myös Pilkanmaahan. Vaimo Ruut on sieltä kotoisin.
-  Ruutin kanssa on oltu porukoissa vuodesta -87, asuttiin hänen kotitalossaan parikymmentä vuotta. Nyt sitten on asuttu yli neljä vuotta Kuusaan keskustassa. Alkuun tuntui erikoiselta ilman talon korjausta ja pihahommia, omaa vapautta savustamisineen ja ajanvietteineen. Mutta nyt siihen on tottunut. Uudessa kodissa ei tarvitse tehdä remontteja, kuten olisi pitänyt monessa kerrostaloasunnossa, joita kävimme katsomassa.

Tarinat kiehtovat

Pekka Mauno on kerännyt talteen Kymiyhtiön perinnettä haastattelemalla vanhoja työntekijöitä, penkomalla arkistoja ja kahlaamalla KymiYhtymä-lehtiä. Hän pelasti asiakirjoja ja kuvia hävitykseltä, kun työpisteitä ajettiin alas. Katselemme vanhoja valokuvia Vellikupin numerosta 11, johon Pekka Mauno on kirjoittanut jutut Kymin Oy:n kuljetustoiminnoista ja vuorineuvosten kuljettajasta. Yhdessä kuvista on kummallisen näköinen kulkupeli kuormineen.
- Vuonna -67 valmistui päällystyslaitos, ja jollain konstilla piti saada paperikoneen iso rulla kokonaisena pälkkärille. Keksittiin erikoisajoneuvo "myyrä", kolmipyöräinen auto, Mauno kuvailee innostuneesti senaikaista maailman huippua, Sisu-nestemoottoria kaikissa kolmessa vetävässä pyörässä.

 - Ja tässä kuvassa taas näkyy, kuinka 50-luvulla ajateltiin, että työnjohdon pitää vahtia työntekoa. Rakennettiin yläkertaan koppi, josta näkee koko saliin. Minun aikana mestarit oli jo tiputettu lattiatasolle. Hixénin idea oli sekin, että ajoneuvoa korjaavan asentajan nimi piti olla näkyvillä. Työnjohtajalla piti olla solmio ja kauluspaita. Minun aikana sitä ei enää ollut, mutta työnjohtajilla piti olla valkoiset takit, vaikka korjaamossa tehtiin likaista hommaa. Ei ne takit oikein valkoisia olleet koskaan.

Pentti Manni korjaustehtävissä 1950-luvulla. Kuva: UPM.

Kuvien joukossa on Inkisen Pekkaa esittävä otos. Tarina on tämä:
- Naukiossa oli pujottelumäki. Normaalisti sitä laskettiin suksilla, mutta tämä kaveri on laskenut sitä pyöräkuormaajalla eikä edes kaatunut. Taitavana ohjaajana Inkisen Pekka pystyi ohjaamaan kuormaajan pujottelurinteestä alas. Mäkeen oli tuotu yhtiöltä jätettä pohjaksi.

Pekka Maunosta pitäisi ottaa mallia, innostuksesta uuteen, kiinnostuksesta vanhaan, halusta tutkia ja oppia. Mutta hänen muistiaan voi vain ihailla, ei matkia.
- Ja tässä kuvassa näkyy kuljetusvälinekorjaamon kehittelemä traktorin pökkimäterä. Kun Kuusaanniemen kuorimo aikoinaan lähti toimimaan, puut kipattiin vesikouruun, ja lavalta niitä tökittiin alas tällä laitteella, Pekka Mauno jatkaa kuvasivuja lehteillen.

Anna-Liisa Vanhalakka, pilkanmaalaisten luottosisar

Anna-Liisa Vanhalakka tietää lukemattomien kuusankoskelaisperheiden ilot ja surut mutta osaa vaieta niistä. Ne ovat tulleet tutuiksi, kun ...