perjantai 29. tammikuuta 2016

Heleena Niinikoski ja monipuolinen ura yhtiöllä

Heleena Niinikoskea voisi ruveta kadehtimaan, jos olisi kadehtivaa sorttia. Ryhdikäs ja huoliteltu olemus kertoo säännöllisestä liikunnasta, pariskunnan kodissa on tilaa niin kulttuurille kuin lekottelullekin, aviomiehen kanssa on enemmän yhteisiä kiinnostuksen aiheita kuin monilla eläkeikään ehtineillä kumppanuksilla. Tässä olisi tarjolla kaikki ainekset jännittämiseen tyylikkään rouvan seurassa, mutta Heleena riisuu aseista heti ovella. Juttu luistaa kuusaalaisen mutkattomasti, oman hienon työuran kuvaus herättää vähän väliä naurunpyrskähdyksiä.  Ja sokerina pohjalla Heleena kertoo vielä lyömättömän iskurepliikin.

Mutta siis Heleena eikä Helena? Eikä oikeastaan kumpikaan nimi:
- Minun oikea nimeni on Aino Heleena, ja minua kutsuttiin lapsena Ainoksi, Hautamäen Ainoksi. Kun menin naimisiin, suvussa oli jo kaksi Aino Maunoa. Anoppi sanoi, että nyt sinun on otettava toinen nimesi käyttöön. Minulla on kaksi elämää: äiti ja isä, siskot ja veljet puhuivat aina Ainosta, anoppi ja hänen sukunsa Helenasta - kaiken lisäksi miehen suku kutsui siis Helenaksi, mutta virallisissa papereissa piti muistaa kirjoittaa Heleena. Eläkkeelle jäädessäni päätin, että nyt otan sen kirkonkirjojen Heleenan käyttöön, enää ei anoppi ole sanomassa kuka olen. Olen jo mielestäni Heleena, mutta oikeastaan haluaisin olla se Aino, Heleena kuvailee nimen ja persoonan tiivistä yhteyttä. Tuonnempana siis Aino Hautamäki, Helena Mauno ja Heleena Niinikoski vuorottelevat tilanteen mukaan - sama ihminen siinä kuitenkin seikkailee.

Heleena on yhtiöläisiä, tie kulki monien vaiheiden kautta näkyvään rooliin Kymiyhtiön - UPM:n - tiedotuksessa Helena Maunona. Siitä tuonnempana, mutta ensin tarkistetaan syntyperä. Että ollaanko sitä paljasjalkaisia kuusaalaisia vai mistä kotoisin. Jäljet johtavat Pohjanmaalle, isä on Lapualta ja äiti Larsmosta.

Heleena syntyi sotatalvena 1940 vinkuvissa pakkasissa Ylistarossa äitinsä kotitalossa. Hautamäen perheen äiti oli lähtenyt Kuusankoskelta kotipuoleen sotaa pakoon synnyttämään kuudetta lastaan viisi vanhempaa lasta mukanaan. Perhe matkusti härkävaunussa. Niin viimeisillään odottava äiti oli, että hänet piti nostaa vaunuun. Kotitalossa Heleenan äidinäiti joutui kätilöksi, sillä kylässä asuvaa lapsenpäästäjää ei ehditty saada apuun. Pikkuinen tyttövauva sylissään äiti palasi pian katraansa kanssa Kuusaalle, jossa aviomies oli poliisina.

Pikkusiskon kanssa Pilkanpellolla
Heleenan ensimmäinen muistikuva kodista on yhtiön paritalo Pilkanpellolla. Ympäristössä oli todella paljon lapsia. Leluja ei ollut juuri kellään, kaikilla oli puutetta kaikesta.
- Mehän leikittiin metsässä Rauhanvirran rantamilla. Siellä oli isot hiekkakuopat, joissa tehtiin sammalvuoteita, askarreltiin käpylehmiä. Kuljin paljon vuotta nuoremman veljeni kanssa. Kesäisin oltiin Pilkan uimarannassa, talvella käytiin luistelemassa joella. Monta kertaa toinen jalka upposi jään sisään, mulastiin. Kerrankin mentiin kuivattelemaan vaatteita naapuriin, kun siellä ei ollut vanhempia kotona, eikä puhuttu mulasemisesta kotona mitään, Heleena nauraa.

Heleena kavereineen oli niitä lapsia, jotka nostattavat nykyvanhempien hiukset pystyyn: hän ui joen yli ja leikki keskellä jokea olevilla tukkisumilla. Hän oppi itsekseen uimaan kolmi-nelivuotiaana.
- Hyppäsin vimpparista ja uin veden alla rannalle. Joella käytiin tukkisumalla juoksemassa ja välillä pudottiin tukkien sekaan. Minulla oli tosi mukava lapsuus. Saatiin mennä ilman rajoituksia, mutta kova kuri meillä oli. Pahaa ei tehty - poliisin lapset. Muistan kun ehkä seitsenvuotiaana istuin samanikäisen kaverin tarakassa, ei hän olisi vielä saanut viedä pyöräntarakassa ketään. Isä tuli vastaan. Minä hyppäsin tarakalta eikä isä siinä sanonut mitään. Koko matkan takaisin kotiin pelkäsin mitä hän sanoo. Isä ei sanonut mitään! Se oli suurin rangaistus, kun pelkäsin mitä nuhteita tulisi, Heleena kuvailee.

Taisivat Hautamäen lapset ollakin kilttejä, koska vanhat naapurit ovat äskettäin muistelleet Heleenalle: "Kyllä myö muistetaan teiän iso perhe, koskaan teiän lapset ei tehnyt pahaa!" Kuusi tyttöä ja kolme poikaa ovat jääneet tädeille mieleen mukavana joukkona.

Heleena sisaruksineen jokunen vuosi lapsuuden jälkeen.
Äiti oli Heleenan sanoin "sopeutuvainen", niitä äitejä, joiden luo muutkin lapset helposti hakeutuvat.
- Kaikki kylän lapset leikkivät meidän pihalla. Mahtuihan sinne - vaikka meitä lapsia oli yhdeksän niin ei me kaikki oltu yhtä aikaa kotona. Ikäerot olivat suuret, ja minun nuorin sisko oli syntyessään jo täti. Äiti hoiti meidät ilman ulkopuolista apua, lapsista isommathan hoitivat pienempiä, vahtivat ja pitivät kurissa. Ei kotona mitään koneita ollut, ei edes vesijohtoa.

Pilkanpellon kaivo ei ollut hyvä, joten yhtiön vesiauto toi tien varteen vettä isoihin tiinuihin.
- Me lapset päästiin aina auton kyydissä tien alapäästä yläpäähän. Auton kyljessä oli silta ja kaiteet, siinä seisottiin.

Taivastelemme entisaikojen rentoa suhtautumista turvallisuuteen ja Heleena sanoo, ettei heillä koskaan käynyt isoja vahinkoja. Joskus jonkun jalka katkesi hyppyrimäessä Kuusaan puolella.

Kotona lapsilla oli muutamia velvollisuuksia. Heidän tehtävänään oli tuoda polttopuut sisään - taloissa oli puulämmitys.
- Ei meidän tarvinnut paljoa tehdä, äiti teki kaikki. Isompana, kun opittiin leipomaan, äiti saattoi sanoa että leivotko. Eikä me sanottu vastaan, ei koskaan. Äiti ja isä sanoivat sanan, ja niin tehtiin. Järjestyksestä meillä oli tiukat säännöt: sukset riviin seinälle. Kun isä tuli töistä, muisti kyllä kipaista äkkiä nostamaan sukset ja kelkat ojennukseen. Jos vanhemmilla oli vieraita, lapset eivät saaneet tulla pöytään. Olen aina sanonutkin, että meidät on kasvatettu pöydän alla, Heleena naurahtaa.

Kesällä Hautamäen lasten työnä oli pestä matot ja paljon muutakin pyykkiä joella. Pilkan rannassa oli iso pata, jossa jotkut keittivät lipeässä lakanapyykit. Hautamäen äiti vei pyörällä pyykkinsä tehtaan  saunan pesutupaan ja pesi ne siellä.
- Äiti lähti aamulla ja tuli illalla. Me kävimme välillä viemässä hänelle evästä. Onneksi siihen aikaan ei vaatteita vaihdettu koko ajan, eikä niitä meillä paljon ollutkaan. Harvoin sai uusia vaatteita, minä perin aina vanhemman siskon vaatteet.

Tehtaan saunalta Heleenalla on jännä muisto.
- Joku täti ihmetteli, kun minä jäin vahtimaan vauvaa kun äiti meni pesemään itseään. No, minähän olinkin vasta alle kaksivuotias.

Heleena kunnioittaa äitiään vielä enemmän nyt aikuisena. Hän ihailee tämän jaksamista.
- Äiti jaksoi tulla katsomaan meidän leikkejä metsään ja tuoda sinne pullaa. Pilkanpellolla asuin 15-vuotiaaksi asti. Sitten isä rakennutti oman talon Pilkanmäkeen.

Koulunkäyntinsä Heleena aloitti Pilkan koulussa ja kävi viimeisen kansakouluvuotensa vastavalmistuneessa Kymintehtaan koulussa. Ensimmäistä opettajaansa Maire Korpista Heleena luonnehtii erittäin ankaraksi. Lapset pelkäsivät häntä.
- Joka aamu piti panna kädet pulpetin päälle, ja vieressä piti olla lusikka ja puhdas nenäliina. Kun läksit yhdeksänlapsisesta perheestä, ei äitillä ollut antaa jokaiselle puhdasta nenäliinaa taskuun ja aikaa tarkistaa onko kynnet puhtaat. Onneksi oli aina joku paperinpala. Oma lusikka piti viedä kouluun, sillä syötiin koulun kupista esim. läskikastiketta, jossa oli isoja paksuja läskilontteja - en tykännyt. Ison perheen lapsena ei oltu ronkeleita muttei meistä kukaan siitä ruoasta tykännyt. Maire Korpinen pakotti syömään: nielaise jos et muuten saa alas.

Heleena muistaa kurjana lukemisen opettelunkin. Alkuvaiheessa sanat eivät aina  muutenkaan menneet oikein, varsinkaan kun jännitti niin hirveästi.
- Opettaja takertui heti virheisiin: harjoittele enemmän kotona.

Heikki Toppilan luokassa, Aino takana keskellä kuvaa
Kolmannen luokan kesällä Heleena joutui opettajan kasvimaan hoitajaksi. Koulun opettajan asunnossa olevalla Korpisella oli koulun pihalla kasvimaa, jota piti kastella opettajan lomaillessa kotipuolessa - koko kesä. Opettaja pyysi, ei määrännyt, mutta pikkutyttö ei uskaltanut sanoa vastaan. Pienikokoinen Heleena kasteli kivikovaa savista kasvimaata kaiken kesää. Olisi pitänyt harventaa ja kitkeäkin.
- Minähän olin lapsi enkä pystynyt tekemään sellaista, mutta vettä kannoin. Sain sen pumppukaivosta, josta just ja just yletin saamaan veden ämpäriin. Kesän uurastuksesta ei tullut palkkaa, opettaja ei antanut työstä mitään.

Seuraavakin opettaja, Rouhiaisen Jussi, oli ankara mutta hyvällä tavalla. Maire Korpisesta luokka ei kuitenkaan päässyt yläkoulussa eroon, sillä tämä seurasi heitä uuteen kouluun.
- Että kyllä minut on kurissa kasvatettu, Heleena hymähtää.

"En tulisi toimeen, jos en saisi liikkua"

Hyviä muistoja koulusta Heleena Niinikoskella on urheilutunneilta. Liikunta on ollut alusta asti hänelle tärkeää - piti osallistua kaikkiin urheilukilpailuihin mihin vaan pääsi. Hän pärjäsi hyvin hiihdossa ja luistelussa, harrasti telinevoimistelua.
- Siinäkin lajissa kävin kilpailemassa, se oli mieleinen laji. Siitä on varmaan jäänyt tapa, että edelleenkin käyn jumpalla ja pelaan viisi tuntia viikossa tennistä. Kyminpuolen lapset kuuluivat Kisaan ja harjoittelivat Niinivaaran koululla. Pukki, puomi, rekki, renkaat ja voimistelumatto  tulivat tutuiksi. Puomi oli minun laji. Pystyin sillä heittämään kärrinpyörää ja tekemään sillan, Heleena hämmästyttää kuuntelijansa.

Kouluaikana urheilukilpailuista ropisi palkintoja, jopa kuulantyönnöstä.
- Ensimmäinen kosketukseni Verlaan oli  kunnan urheiluleiri, olin silloin 13-vuotias. Voitin Verlassa kuulantyönnön, vaikka minun laji piti olla siellä juoksu, Heleenaa naurattaa.

Tuollainen temppuilu täytyy olla sisäsyntyistä?
- Muistan jo pikkulikkana, kuinka seisoin usein kaapinovea vasten käsilläni. Isäkin sanoi että "aina tol likal on koivet taivast kohti". Viime kesänäkin seisoin päälläni, kun piti lapsenlapsille näyttää, että heidän vanhempiensa jutut ovat totta, Heleena hihittää.

Vauhti ei ole hiipunut isonakaan. Heleena tandem-hypyllä Utissa v. 2004.

Mieli paloi kansakoulun jälkeen oppikouluun, mutta Heleena sanoo olleensa niin ujo, ettei kehdannut sanoa sitä edes vanhemmilleen. Muutkaan lapset perheestä eivät menneet oppikouluun.
 - Kun kotoa ei kehotettu, kävin sitten vaan sen kansakoulun. Surin asiaa hirveästi, mutta menin sitten ammattikouluun. Siellä voi valita yksi- tai kaksivuotisen linjan. Minä kävin kaksi vuotta, valmistavan kodinhoidon ammattikoululinjan.

 Heleena Niinikoski kehuu ammattikoulun opetusta mainioksi. Ompelua, ruoanlaittoa, lastenhoitoa, parsimista ja paikkaamista.
- Löysin eilen vanhan todistukseni ja totesin, että olin pärjännyt siellä hyvin. Sain koulusta parhaan stipendin ihan helpolla. Siellä tehtiin käytännön asioita, ja käsityö on ollut minulle luonteva juttu. Se oli hauska aika: koulunkäynti oli helppoa ja pärjäsin.

 Oppi ei ole mennyt hukkaan, vaikkei tytöille annettukaan Kymiyhtiön ammattikoulussa tutkintoon tähtäävää opetusta, vaan heistä tehtiin hyviä kodin ja perheen hoivaajia.
- Jälkeenpäin olen huomannut, miten todella paljon ammattikoulun opeista on ollut hyötyä. Siellä tehtiin hienoja päivällisiä, ommeltiin vaatteita itselle ja lapsille. Olen ammattikoulussa oppinut monet ruokalajit, joista toiset eivät ole vielä kuulleetkaan. Oli siellä yleissivistävääkin opetusta käytännön töiden lisäksi.

Ammattikoulun jälkeen piti miettiä taas tulevaisuutta. Heleenan ammattikoulunopettaja meni naimisiin luokkansa valmistuessa ja olisi halunnut Heleenan piiakseen.
- En kuitenkaan haaveillut piian töistä, menin kauppakouluun Kouvolaan Kuntotalolle. Sekin sujui helposti ja mietin, jatkaisinko opiskelua. Mutta tapasinkin Timon, menimme naimisiin ja koulut jäivät. Kaiken maailman kursseja on työelämä tarjonnut kyllä myöhemmin, Heleena kertoo.

Nuoripari Maunolla oli hurja ajatus muuttaa Tanskaan, jonne joku vuosi aiemmin oli lähtenyt Heleenan paras kaveri piikomaan. Tämä oli jo mennyt naimisiin ja pari houkutteli Maunoja sinne, lupasivat hankkia työpaikatkin. Mutta Kööpenhaminasta ei löytynyt asuntoa vuonna -58.
- Se sammui siihen vaikka meillä oli valmistelut jo pitkällä.

Kauppayhtiön kesätyttö Aino Hautamäki toinen oikealta
Kesät Heleena - Aino Hautamäki - oli töissä kaupassa. 14-vuotiaana hän oli jäätelönmyyjänä, 15-vuotiaana Vettasessa Kymin ympyrän lähellä, seuraavan Kauppayhtiössä Kuusaalla.
- Tehtaankaupassa, niinkun sanottiin. Olin siellä pari kesää ja joululomat. Yläkerrassa oli kangasosasto ja toimisto. Kangasosaston alapuolella alakerrassa oli rautaosasto, siirtomaatavarat, maitopuoli jossa myytiin maidot, kermat ja pullat, ja lihaosasto.

 Heleena näki järjestelyn, jolla Eerolasta tuotiin elintarvikkeita tehtaankauppaan.
- Sieltä tuli maitoa ja kermaa. Ensimmäinen kesä kermat mitattiin kannuihin desilitran mitalla ja maidot litranmitalla. Seuraavana kesänä maito oli jo säiliössä, josta se veivattiin kannuihin ja josta johti putki tonkkaan. Tuurasin välillä maito-osastolla - se oli tavallaan helppo osasto, kun siellä ei ollut kuin pullaa ja maitoa.

Kesäapulainen Aino vas. työkavereineen siirtomaatavaraosastolla
Suurimmaksi osaksi Aino oli siirtomaatavaraosastolla, jossa myytiin jauhot, karkit, kahvit. Kaupan asiakaskunnassa näki erilaiset taustat, Heleena Niinikoski sanoo.
- Siinä kävi herrojen rouvia, ruotsinkielistä porukkaa aika paljon. Peruskuusaalaiset ostivat enemmänkin Heinosesta, vastapäätä olevalta kilpailijalta. Luokkaeron huomasi oikeinkin hyvin. Herrojen rouvat ostivat kaiken kirjalle, eivät he mitään kaupassa maksaneet.

Heleenan kotona ei politiikasta tai luokkaeroista  puhuttu mitään, mutta kaupassa näki ihmisten väliset erot muutenkin.
- Viimeisenä työkesänä olin jo kihloissa ja pidin sormusta kellonhihnassa. Graevenitzin rouva sanoi minulle, että "tyttö tyttö, ei saa pitää sormusta noin, se tarttuu johonkin ja silloin menee koko käsi".

Kossilan konttorissa kuusipäiväistä viikkoa

Heleenan ensimmäinen vakituinen työpaikka oli Kossilan konttori Kouvolassa linja-autoaseman yläkerrassa, nykyisen Valtarin kauppakeskuksen paikalla. Kossilan Liikenne Oy:n omistivat veljekset: Esko oli Myllykosken johtaja, Sakari Voikkaan johtaja. Heleenan tehtävänä oli ottaa vastaan rahastajien tilitykset ja laskea, että ne täsmäävät.

Digitaalimaailmaan tottunutta ihastuttaa entisaikojen konkreettisuus konttorityössäkin.
- Autoja oli paljon, ja rahastajia oli paljon. Jokaisella oli oma vihkonsa, johon tulot merkittiin. Joka päivä ne laskettiin. Pääasiassa ne täsmäsivät, mutta oli niitäkin, joilla ei täsmännyt oikein koskaan. Jos puuttui enemmän, sain viedä laskelman konttoripäällikölle ja hän hoiti asian. Laskin siis rahat, niputimme ne sadan setelin nippuihin. Pankista saatiin papereita, joihin käärimme kolikot. Joka päivä vietiin paksu nahkasalkullinen rahaa pankkiin. Sinne oli parisataa metriä, kannoimme salkun sinne niska limassa, Heleena kertoo.

Muistatko Kossilan rahastajat tyköistuvissa univormuissaan? He istuivat takaoven vieressä omassa aitiossaan usein hienossa kampauksessa ja kulkivat käytävällä rahastajanlaukku vatsan päällä lippuja myymässä.
- Rahastajien laukussa oli alla teline, jossa olivat lippurullat. Jaoin lippurullia tarpeen mukaan, otin numerot ylös myydyistä ja rahat niistä ja laskin, täsmäävätkö ne, Heleena kuvailee, ja kuuntelijan silmiin nousee kuva menneestä maailmasta.

60-luvulla lauantait tehtiin töitä, tosin lyhyempää työpäivää.
- Talo tarjosi lauantaina kahvit ja voileivät, kun ei ollut ruokatuntia. Saimme itse käydä ostamassa leivät ja teimme ne valmiiksi. Johtajat tulivat konttoriin joskus 12:n maissa vähän ennen pois lähtöä. Katoimme johtajille, konttoripäällikölle ja ajomestarille heidän puolelleen kahvit, me kolme naista  joimme kahvit oman työpöytämme ääressä.

Ensimmäisen lapsen syntyessä v. -60 Heleena jäi pois töistä, kun ei ollut pitkiä äitiyslomia ja päiväkoteja kuten nykyisin. Vuoden kuluttua Kossilalta pyydettiin Heleenaa takaisin, ja kun anoppi lupasi hoitaa poikaa, hän lähti Kossilalle uudelleen. Puoliso Timo oli vuorotöissä.
- Olin Kossilalla niin kauan kun toinen poika syntyi vuonna -63, ja jäin taas pois. Halusin hoitaa lapseni itse, ja olinkin viisi vuotta poissa työelämästä. Sitten konttoripäällikkö Harjula soitti jälleen ja kysyi, onko lapset nyt tehty ja tulisinko taas töihin.

Maunot asuivat Kouvolassa Väinöläntiellä ja Kaunisnurmella mutta muuttivat Kuusaalle vuonna -63.  Perhe asui väliaikaisesti Naukion pitkissä paritalossa, kun omaa taloa rakennettiin Väkkärään.

Heleena kehuu toimistopäällikköä erittäin hyväksi, mukavalla tavalla tiukaksi esimieheksi. Heleena viihtyi tutussa työssä, mutta sitten ystävätär vinkkasi, että Kymiyhtiön sosiaaliosastolla tulee paikka vapaaksi.
- Siihen aikaan 70-luvun taitteessa oli hirveän vaikea saada työpaikkaa. Soitin suoraan Kymin konttoripäällikkö Sundmanille - en mihinkään työhönottoon. Meillä naisilla ei Kossilalla ollut puhelimia. Kun toimistopäällikkö lähti käymään jossain, soitin hänen puhelimellaan, tavallaan salaa. Sundman pyysi käymään todistusten kanssa. Kun sitten menin, Sundman tiesi minusta kaiken ja meidän perheestä. Oli ottanut selvää jopa tällaisesta yhtiön ulkopuolisen perheen tyttärestä, Heleena kertoo.

Jännittävä puhelu työpaikan saannista on jäänyt mieleen tarkkaan. Konttoripäällikkö Sundman soitti Kossilan toimistopäällikön puhelimeen, pyysi Heleenaa puhelimeen ja kysyi, voiko tämä puhua. Toimistopäällikkö lähti onneksi huoneesta, arvasi varmasti asian tärkeäksi, kun ei konttorissa yleensä naisille soiteltu. Heleena oli hyväksytty yhtiölle ja hän sanoi samana päivänä itsensä irti.
- Ajattelin että sosiaaliosasto olisi juuri min paikka, ja sinne mie sit lipsahin, Heleena kertoo iloisesta muistosta.

Ura yhtiöllä alkoi Kanalasta

Yhtiön sosiaaliosasto toimi Kanalassa, asuintaloksi rakennetussa naisten kasarmissa pääkonttorin vieressä. Paikalle rakennettiin sittemmin päällystyslaitos. Talossa oli niin kylmä, että henkilökunta työskenteli talvisin sormikkaat kädessä ja villatöppöset jalassa. Heleena sanoo aina olleensa vähän sellainen sekatyöläinen. Hän teki hommia sosiaalitarkastajan avustajana ja urheilupuolen hommia myös.
- Iivanaisen Toini oli sosiaalitarkastaja, ja me kuljettiin eläkeläisten luona, vietiin paketteja. Sosiaalitarkastaja järjesti eläkeläisille tapahtumia, perheenemäntäkerhoja ja lastentarhan toimintaa. Vallealan Raine, Rantsa, oli toinen sosiaalitarkastaja, hänelle kuului urheilupuoli ja erämajat. Minä otin erämajojen varaukset vastaan, kuljinkin erämajoilla ja olin urheiluyhdysmiesten yhteyshenkilö. Olin konekirjoittajanakin, kaikkea sekalaista hommaa, Heleena Niinikoski kuvailee ensimmäistä työpaikkaansa yhtiöllä.

Tehtaan joka osastolla oli urheiluyhdysmies. Sosiaalitarkastaja järjesti paljon kilpailuja, urheilutapahtumia ja harrastustoimintaa urheilun parissa.
- Meiltä vuokrattiin telttoja, kaasukeittimiä ja erämajoja. Myytiin halkolappuja ja lautalappuja - yhtiöllä oli lautatarha, josta yhtiöläiset saivat ostaa edullisesti. Sosiaaliosasto oli iso, siellä oli rakennusmestari, puutarhaneuvoja, kaksi sosiaalitarkastajaa, sosiaalipäällikkö ja hänen sihteerinsä, erämajojen korjauksista huolehtiva henkilö ja minä. Siellä kävi paljon ihmisiä asiakkaina, Heleena kertoo.

Ei siihen aikaan ihmetelty, että tällaisista palveluista vastaa yritys eikä niitä tarvitse hakea kunnalta. Nykyisin yhtiöllä ei tätä toimintaa ole. Kymin Nikkarit järjestää kuitenkin eläkeläisille vuosittain joulujuhlan Kymin Osakeyhtiön 100-vuotissäätiön tuella Kuusankoskitalossa.

Sosiaaliosasto oli juuri järjestämässä yhtiön satavuotisjuhlia, kun Heleena meni sinne töihin vuonna -71. Pääjuhla pidettiin Voikkaan paperivarastolla, ja tarjoilijoiksi pyydettiin koululaisia. Näille piti hankkia samanlaiset asut.
- Toini sanoi yhtenä päivänä, että lähdepäs hänen kanssa Eerolan arkistoon. Lähdin nöyränä, ja siellä oli koolla Kymin johto, isot herrat rivissä. Vasta sitten Toini kertoi, miksi olin mukana. Siellä oli tarjoilijoiden vaatemallit, minun piti olla mannekiinina, kun herrat valitsivat asun.

Eläkeläisille järjestettiin oma juhla. Juhlajärjestelyitä haittasi lehdistö- ja linja-autolakko. Eläkeläisvieraat olisi pitänyt hakea busseilla määrätyistä kohteista, mutta nyt se ei onnistunut.
- Haalittiin oma porukka, joka haki taksien tapaan juhlavieraat sovituista paikoista tehtaalle - minä olin mukana ajamassa. Varaston pihalla oli kaveri radiopuhelimen kanssa ohjailemassa meitä kuljettajia uusiin kohteisiin.

Vuonna -73 Heleena siirtyi Voikkaan sosiaaliosastolle, kun siellä tuli paikka auki.
- Eläkkeelle siirtyvä oli hoitanut urheiluasioita, Verlan työntekijöiden palkkoja ja yhtiöläisten vapaa-ajan vakuutuksia. Jouduin taas uusiin kuvioihin, joihin halusinkin mennä. Sehän oli uusi maailma, en ollut ikinä laskenut palkkoja.

VIP-vieraita Verlassa: presidentti Martti Ahtisaari, maaherra Mauri Miettinen...
Verlassa oli tuohon aikaan kunnossapitoväkeä, myllärikin, joille palkat maksettiin. Museo avattiin satavuotisjuhlien yhteydessä mutta toiminta ei ollut kovin järjestelmällistä.
- Voikkaalla en ollut kauaa. Sosiaaliosastolla tapahtui rajuakin muutosta, ja siellä ei minusta oikein ollut enää töitä. Niinpä siirryin väliarkistoon pääkonttoriin.

Väliarkistoon tulivat kaikki pääkonttorin arkistoitavat paperit. Niitä siirrettiin määräajoin Eerolaan.
- Väliarkistossa oli 800 metriä hyllytilaa. Enhän minä ollut koskaan arkistoa hoitanut, joten kävin arkistokurssin ja minusta tuli arkistonhoitaja. Väliarkisto oli silloin aika sekaisin ja vaati paljon järjestämistä. Minulla oli kaksi apulaista, kovia työntekijöitä, ja saimme kaiken vuodessa kuntoon. Teimme töitä urakalla - eräänäkin päivänä huomasimme puoli kuudelta illalla että hei, mehän ollaan vielä töissä, Heleena naurahtaa.

Seuraava työpaikka oli pääkonttorilla oleva kirjoituskeskus. Helena Maunosta tuli sen esimies.
- Keskus toimi avokonttorissa, istuimme sermien takana. Keskuksessa oli kolme kirjoittajaa. Minun sermini takana istui silloisen konttoripäällikön Reijo Koijärven sihteeri. Hoidin hänenkin hommiaan silloin kun hän oli poissa. Koijärvi oli erinomainen esimies, Heleena Niinikoski kertoo.

Tietokoneita ei siihen aikaan vielä ollut, mutta kirjoituskeskuksessa oli Esselten Scribona, jolla kirjoitettiin levykkeelle: pieni näyttö, näppäimet ja muisti. Tekstiä oli helppo korjata.  Konttorissa oli myös telex, tärkeä laite, koska piti olla yhteydet ympäri maailmaa. Kopioinnissa oli käytössä vahamonistus ja spriimonistus, ja siinä työssä oli kaksi tyttöä Helena Maunon alaisina.
- Kirjoituskeskuksessa oli valtavasti kirjoitettavaa. Lakiasiainosasto kirjoitutti kaikki paperinsa siellä, samoin suunnittelu. Kaikki osastot käyttivät sitä hyväkseen. Johtajien sihteeritkin kantoivat sinne kaiken kirjoitettavansa, Heleena Niinikoski muistelee.

Yhtiö alkoi suunnitella, että kirjoituskeskukseen pitäisi saada kielenkääntäjä.
- Minähän en ollut kielenkääntäjä, joten se homma ei enää sopinut minulle. Siinä vaihessa siirryin  tiedotusosastolle Niementielle.



Kuvassa tiedotusosaston väki, vas. takana toimittaja-tiedottaja Reijo Virta, sihteeri Terttu Niilo-Rämä, graafikko Topi Valkonen, AV-teknikko Kalevi Pihkala ja tiedotuspäällikkö Eero Niinikoski. Edessä vas. toimistoapulainen Irma Niemi, englanninkielinen tiedotussihteeri Anneli Dursse, toimitussihteeri Heli Kyllönen ja yhteysssihteeri Helena Mauno.

Helena Mauno meni siis v. -81 tiedotusosastolle yhteyssihteeriksi. Pian hänet nimitettiin yhteyspäälliköksi.
- Se oli todella hyvä työpaikka. Eerohan se minua haastatteli tehtävään mutta kuvasi työn niin mielenkiintoiseksi, että sanoin kotona miehelleni: "En voinut edes luvata ottaa työtä vastaan, kun se kuvailtiin niin hyväksi työpaikaksi ettei se varmaan ole ihan tottakaan." Koijärvi patisteli minua parin päivän päästä tekemään ratkaisun, ja päätin että no mie sit menen. Enkä päivääkään ole katunut, Heleena sanoo.

Ensimmäiseksi tehtäväkseen Heleena sai tehdasopasjärjestelmän luomisen. Yhtiön omasta henkilökunnasta hankittiin oppaat, pääasiassa sihteereitä.
- En tuntenut paperi- ja selluprosesseja. Kuljin tehtaalla tallennusvälineiden kanssa, tein treffejä ylimestareiden ja päälliköiden kanssa, haastattelin heitä ja opettelin prosessit. Tein kansion, joka sisälsi tiedot tehdas- ja konekohtaisesti ja yleistiedot yhtiöstä. Järjestin tehdasoppaille koulutuksia. Sitten homma alkoi pyöriä.

Heleena Niinikoski - silloin siis Helena Mauno - kulki vieraiden kanssa paljon tehtailla, mutta oppaatkin hoitivat ison joukon vierailuja, joita silloin tehtaalla riitti. Kaikki paikkakunnan koululaiset kävivät tutustumassa työelämään tehtaalla, opiskelijat ja insinööreiksi opiskelevien ekskursiot tarvitsivat opastusta. Oli myös VIP-vieraita, joiden käynti vaati vähän isompaa puristusta.
- Nykyään tehtaalle ei enää koululaisvierailijoita pääse. Eihän kouluilla ole enää varaa kuljettaakaan oppilaitaan tehtaalle, Heleena sanoo.

Tehdasta esiteltiin myös diaohjelmin ja filmein, ja AV-huoneen esittelylaitteista huolehtiminen kuului Heleenan tehtäviin.  Hän pujotti filmit, järjesti dia-aineiston esitelijälle. Virhetilanteiden varalta laadittiin esittelijälle lappu: Paina tätä nappia.
- Kerrankin yksi insinööri soitti illalla kuudelta kiroillen, että hänellä on arvovieraita ja pelit ei toimi. Kysyin, oliko noudatettu lapun ohjeita. Oli kuulemma. Minä painelin sinne tukka märkänä juuri saunasta tulleena. Kävelin vieraiden ja isäntien eteen, painoin yhtä nappia ja kone lähti toimimaan. Sama inssi soitti kerran, että videot eivät pelaa. Hän oli tunkenut kasetin väärinpäin videonauhuriin. Tällaisia sattui paljon, Heleenaa naurattaa.

Verla kuului jälleen Helena Maunon työkenttään. Hän oli ensin Verlan hallintokunnan sihteeri, ja sitten hänestä tuli museonhoitaja lähinnä hallinnollisella puolella. Hän valitsi ja koulutti oppaat, otti vastaan ja välitti varaukset Verlaan. Siihen aikaan Verlassa kävi jo paljon vieraita, sekä tavallisempia että arvokkaampia vierailijoita.
- Siellähän kävi arkkipiispa Johannes, presidentit Ahtisaari ja Koivisto. Arkkipiispa oli kookas mies eikä pystynyt pitkässä kaavussaan liikkumaan portaissa vaan jäi ylös istumaan. Minun piti jäädä hänen seuraneidikseen.

Verlan hallintokunta
Oik. Verlan hallintokunta vuonna -95. Vas. Tapio Koskinen, Eero Niinikoski, Olavi Martikainen, Helena Mauno, sihteeri, Stig-Olof Lindholm, Esko Pukkila (ei jäsen vaan pääopas), Leo Silén, Lasse Mäkelä, puheenjohtaja.

Merkkihenkilöiden kohtaaminen ei hätkähdyttänyt Helena Maunoa.
- Törmäsin koko ajan uusiin ihmisiin, uusiin asioihin. Minä kunnioitin ja arvostin ihmisiä, mutta minulla ei ollut herran pelkoa. Jos itse tietää tekevänsä oikein, ei ole syytä arastella. Ehkä sillä ajatuksella pärjäsin.

Yhteyspäällikölle kuuluivat myös Kymin sponsorointi- ja mainosasiat. Graafikkojen kanssa neuvoteltiin hinnat ja mallit. Nykyinen aviomies tuli tutuksi työtoverina.
- Eeron kanssa tehtiin aika paljon yhdessä sitä työtä. Kouvolan jäähalliin tehtiin isot jäämainokset, moni muu halli pyysi logojamme, Salmelaa sponsoroitiin paljon. Suurin sponsoroitavamme oli siihen aikaan Kouvot, Kymi Grand Prix oli toinen iso. Olen ollut siellä palkintojakin jakamassa, Heleena sanoo jälleen huvittuneena työhistoriastaan.

Valokuva-arkiston hoito kuului myös yhteyspäällikön työhön ennen kuin valokuvat siirrettiin Eerolaan.
- Opin tuntemaan kaikki yhtiön tehtaiden johtajat ympäri maailmaa valokuvan perusteella. Tykkäsin kovasti kuva-arkiston hoidosta, se vaati paljon aikaa. Paikallisia kuvaajia oli mm. Tuomo Pitkänen, mutta paljon meille kuvasi myös helsinkiläinen Kaius Hedenström. Minä liikuin aina mukana, kun kuvaajat tai toimittajat vierailivat tehtaalla - ei sinne yksin ulkopuolisia laskettu. Kaiuksen kanssa ihan ystävystyimme, kun tehtiin paljon töitä yhdessä. Kuljin myös Esa Kotilaisen kanssa, kun hän liikkui tehtaalla äänittämässä.

"Sekatyöläinen" vapaallaan, kummitytön kaaliviljelmällä töissä
Kerran Hedenström oli kuvaamassa yhtiön johtajistoa yksitellen. Hän oli tarkka kuvaaja, haki hyvät taustat kohteilleen. Keskuskonttorin käytävän pää oli hänen mielestään hyvä kuvauspaikka. Eräs johtaja oli muuten siistin näköinen, mutta hänen paitansa oli vähän väljä.
- Kaius kysyi, että voisiko Helena vähän avustaa sinua. Niinpä minä seisoin johtajan takana piilossa ja vedin paitaa tiukemmalle, kun Kaius otti kuvat. Kaius osasi käsitellä ihmisiä, eräälle johtajalle hän kauniisti ehdotti, että paidan alta paistava verkkopaita riisuttaisiin. Johtaja tuumasi minulle, että seiso sinä siinä edessä, kun minä riisun.

"Taiteilijat ovat oma lajinsa"

Paperitaidegallerian hoito kuului sekin Helena Maunolle. Hän oli sihteerinä hallintokunnassa, joka valitsi taiteilijat. Näiden kanssa hän olikin paljon tekemisissä.
- Järjestin heille apuvoimaa, varasin asunnot. Oli sellaisiakin joilla ei ollut pennin hyrrää mukanaan, muutaman kerran toin niitä kotiinkin yöksi - onneksi oli joustava mies. Eräs puolalainen taiteilija  asui Sommelossa gallerian laskuun ja sai siellä aamiaisen, mutta muuhun ruokaan hänellä ei ollut rahaa. Toin hänet meille kotiin, hän saunoi mieheni kanssa, minä tein heille ruokaa, Heleena muistelee.

Galleria teetti paljon töitä, koska näyttelyitä oli vuodessa neljä viisikin. Niistä tehtiin myös kirjoja. Heleenasta gallerian aika oli kivaa ja antoi koko taidemaailmasta uudenlaisen kuvan. Taiteilijoiden huolettomuutta hän kyllä ihmettelee.
- Minulla olisi hirveä hätä, jos ei olisi rahaa ja elelisin avustuksilla. Taiteilijoilla on hämmästyttävän vahva usko omaan taiteeseensa. Mutta kivoja ihmisiä, kaikki omaa luokkaansa, elävät ihan eri maailmassa.

Gallerian hoitaja päätyi joskus myös rakentamaan näyttelyitä. Kaarina Kaikkosen näyttely ei tahtonut valmistua, joten Heleenakin oli paikalla yötä myöten aukomassa perunasäkkien suita yhteen teokseen.
- Käytiin keittiössä keittämässä rasvaa, jota roiskittiin pusseille. Se antoi teokseen elävyyttä. Eräs vaasalainen paperitaiteilija teki paperinarusta teoksia, mahtavia köynnöksiä. Hänkään ei saanut näyttelyä valmiiksi. Minä punoin köynnöstä siellä monena iltana vielä näyttelyn avauduttuakin.
Paperikengät löysivät toisensa.

Moni teos on jäänyt galleriasta mieleen, juuri Kaikkosen ja Marja Sunankin työt. Mutta avajaisnäyttelyyn osallistuneen puolalaisen paperitaiteilijan kengillä on erityinen paikka Heleenan elämässä. Suuressa teoksessa oli mm. paperikenkäröykkiö, josta taiteilija näyttelyn jälkeen antoi Heleenalle yhden kengän. Hän oli antanut kengän Eero Niinikoskellekin.
- Säästin kenkäni, vaikka olen monista saamistani esineistä luopunut. Aika mainiota, Eerokin oli säästänyt omansa. Ne ovat nyt tuossa meidän takan reunalla, ne löysivät toisensa, Heleenaa naurattaa.

Tiedotus järjesti myös yhtion muille osastoille tilaisuuksia. Laaja tilaisuuksien sarja syntyi Kymi osaa -kampanjasta. Siinä kaikki yhtiön työntekijät koulutettiin päivän koulutuksella. Jaettiin paljon tietoa, annettiin mappi, teetettiin tehtäviä. Joka tilaisuudessa oli työntekijöitä, toimihenkilöitä ja johtohenkilöstöä sekaisin. Kouluttajina oli ulkopuolisia ja yhtiön eri osastojen johtajia ja päälliköitä kertomassa omasta alueestaan. Ennen koulutusten alkamista MTV:n väki kävi kouluttamassa yhtiön johtajia esiintyjiksi.
- Pääsin kuuntelemaan. Syntyi tiukkoja paikkoja, kun he sanoivat joillekin johtajillemme ihan suoraan heidän esityksestään, mitä ei saisi tehdä varsinaisessa koulutustilaisuudessa.
Koulutuksessa riitti järjesteltävää.

Helena Maunon tehtävä oli suunnitella kaksi koulutustilaisuutta kuukaudessa, niin että joka tilaisuudessa oli tietty määrä ihmisiä. Vaativa juttu päivä- ja vuorotyöläisiä käsittävän henkilöstön kanssa.
- Se oli hirveää puljaamista, kun ei ollut tietokoneita. Istuin töissä kaiket illat, kun viime tipassa tuli muutoksia: joku ei päässyt, tilalle nopeasti toinen. Sitä kesti vuoden. Joka tilaisuudessa arvottiin matka Englantiin tutustumaan yhtiön tehtaisiin. Niin me sitten keväällä tehtiin matka Englantiin. Myöhemmin järjestettiin talousasioista samantapainen koulutus kaikille.

Tiedotusosasto siirtyi sitten Niementieltä pääkonttoriin, ensin Eero Niinikoski, muu väki reilun vuoden kuluttua. Heleena muistelee viestinnän vuosiaan hienona aikana. Järjestelyt, vieraat, taidemaailma - kirjavissa hommissa koki ja oppi paljon uutta.
- Sain tehdä työni todella itsenäisesti kunhan vaan raportoin tekemisistäni. Pystyin tekemään virkanaisen työtäni, koska minulla oli hyvä mies, joka ymmärsi töitäni ja teki paljon kotona. Ja hyvä anoppi, joka auttoi paljon kun pojat olivat pieniä. Anoppi oli tiukka ihminen, mutta miniälleen erittäin hyvä, piti minua ihan tyttärenään. Timo myös osallistui aina, jos minulla oli avec-tilaisuuksia.

Heleena muistelee arvostavasti miestään, klooritehtaan ylimestarina toiminutta Timo Maunoa.
- Minähän olen etuoikeutettu, kun minulla on elämässäni kaksi todella hyvää miestä, Heleena vakavoituu.

"Koti on paras paikka"

Tosiaan, Heleenaa naurattaa paljon, hän suhtautuu omiin vaiheisiinsa lämpimällä huumorilla ja huvittuneena ja saa toisenkin  nauramaan kaksinkerroin tarinoidessaan tilanteista. Elämä ei kuitenkaan ole hänelläkään ollut pelkkää ruusuilla tanssimista. Aviomies Timo kuoli -99.
- Minulta meni varmaan kolme vuotta niin ettei elämällä ollut oikeastaan mitään merkitystä. Ainoat kiinnekohtani ja pelastukseni olivat koira ja lapsenlapset, jotka viettivät paljon aikaa kanssani Kuusaalla ja Kuusamossa hirsimajallamme.

Suru pitää mennä rauhallisesti läpi, Heleena Niinikoski kertoo.
- Suru, kaipaus ja ikävä pitää käydä pohjia myöten. Silloin huomaa muutkin ihmiset, kun heille käy jotakin. Olin Timon kuoleman jälkeen Yhtäkkiä yksin -kurssilla. Siellä huomasin, että oli todella vaikeissa tilanteissa olevia surevia, ihmisiä jotka olivat kokeneet kauheita. Heräsin huomaamaan, että eihän minulla ole mitään hätää. Minulla on ollut hyvä elämä, en ole jäänyt puille paljaille. Minulla ei ole mitään peiteltävää. Minun pitää vain nousta tästä.
Heleena istuttaa ystävyyden puuta Keniassa Soroptimistien matkalla.

Heleena sanoo hamunneensa tyhjiöönsä järjestötoimintaa, raapaisi vähän politiikkaakin, oli mukana Kokoomus-naisissa ja valtuustoehdokkaana, tosin tekemättä mitään läpipääsyn eteen.
- Huomasin heti alkuun, että tämä ei ole minun laji. Se tosin oli mukavaa, kun pääsin kulttuurilautakuntaan. Soroptimisteissa toimin edelleen, olen sotilaskotisisarissa ja teen Utin sotilaskodissa talkootöitä. Viikko on aika täynnä, kun pelaan vielä tennistäkin monta kertaa viikossa, Heleena Niinikoski luettelee.

Vanha työkaveri Eero Niinikoski on nykyisin aviomies, ja hyvin harjoiteltu yhteistyö sujuu edelleen. Työuransa aikana Heleena ja Eero olivat työkaverit, eivät sen enempää, tekivät paljon yhdessä töitä, kulkivat pitkin maata projektiensa vuoksi, näyttelyiden takia, messuihin tutustumassa.
- Eero oli erittäin hyvä esimies. Hirveän kannustava, asiallinen ja korrekti virkaroolissaan - minähän olen vasta nyt oppinut oikeasti tuntemaan hänet, Heleena kertoo.

Heleena jäi leskeksi -99, Eero 2003.
- Jäin eläkkeelle vuonna 2005, emmekä juuri tavanneetkaan paitsi joskus yhteisten perhetuttavien luona. Meillä oli Koskenrannan Kunto -niminen porukka, jolle Eero järjesti kerran taideretken Helsinkiin. Eero hihkaisi minut viereensä istumaan bussimatkan ajaksi. Emme olleet nähneet pitkään aikaan ja puhuttavaa riitti. Palatessa Eero tarjosi kyytiä tulossa olevaan Verlan Metsien yö -tapahtumaan.

Mutkattomaan tyyliinsä Heleena jatkaa tarinaa: Verlan ilta oli kiva: tunnelmalliset avotulet rannassa, metsä aiheena.
- Kun palattiin puolenyön aikaan, Eero kysyi keittäisikö hänelle kahvit. Sikäli erikoista, että hän oli juuri kertonut ettei ole oikein välittänyt kahvista viime aikoina.

Eero, Heleena ja Billnäsin pöytä.
Yökahvien lisäksi Eeroa kiinnosti kuulemma Billnäsin kirjoituspöytä, Timon hankinta, josta Heleena oli ajatellut luopua.
- Eero oli jo työaikanani kuullut suunnitelmastani mutta estellyt, että älä myy, viedään se Verlaan. Nyt sitten voitaisiin kuulemma katsoa sitä Billnäsiä, Heleena virnistää. - Siitä illasta se alkoi.

Niinikosket matkustavat paljon yhdessä, he ovat reissanneet ympäri maailmaa kaukomatkoilla ja Euroopassa.
- Keväällä oltiin Itä-Preussin kiertomatkalla, sotahistoriallisella matkalla. On kuljettu Mika Waltarin jalanjäljillä, monilla teemamatkoilla. Ollaan tehty joka talvi jokin pitempi matka, mutta en tiedä nyt kun maailma on näin sekaisin, ja Eero on aika työllistetty... Vai tuleeko meistä jo vanhoja, Heleena hihittää ja tietää itsekin, että ei tule.

Mistä nautit nyt, Heleena Niinikoski?
- Olen niin kiitollinen yhteisestä elämästä Eeron kanssa. Vaikka se on työntäyteistä, nautin siitä. Liikumme kovasti, olemme paljon muualla kuin kotona, mutta koti-illat ja kotiviikonloppu - niistä nautin. Minun lapsenlapseni ovat jo isoja eivätkä tarvitse minua niin kuin ennen. Uutta näkemystä ja elämään iloa antavat Eeron lapsenlapset Juulia, 12 v, Elina 10 v, ja Kerttu 1 v. Kun saataisiin vain olla terveitä ja nauttia ihan pienistä yksinkertaisista asioista, Heleena Niinikoski sanoo.

Tämä pariskunta on onneksi ryvettynyt vain Kuolleen meren mutakylvyssä.

Intiassa pääsee norsun selkään...
...voi saada käärmeen kaulalleen...
...ja levähtää Taj Mahalin edessä.

Parasta on kuitenkin kotiviikonloppu.

perjantai 22. tammikuuta 2016

Eero Niinikoski taulujen maailmassa

Pato-Gallerian tammikuun näyttely Peilikuvia esittelee UPM:n omistamaa suomalaista grafiikkaa. Järjestelyiden takana on jälleen kulttuurineuvos Eero Niinikoski. Tietenkin. Eikä Niinikoski ole ensimmäistä eikä toistakaan kertaa asialla. Hän on uransa aikana järjestänyt noin 150 taidenäyttelyä pitkin Suomea, jonkun ulkomaillakin. Nyt selvitetään, mikä tämän kuusaalaispojan vei aikoinaan kuvataiteen äärelle.

Taideharrastus lähti kotioloista, mutta ei niin, että pikku Eeroa olisi talutettu taulujen eteen tai muuta tietä kuvataiteen äärelle. Hän löysi taiteen itse. Muistatteko 50-luvun, ajan ennen television tuloa? Silloin vanhempien kirjahyllystä saattoi löytyä ajankulua lapselle: istuttiin sohvaan selailemaan isoja kuvateoksia. Niinikoski on tuonut mukanaan Pato-Galleriaan kolme osin irtolehtipainoksiksi plarattua kirjaa.
- Kun isä täytti 50 - olin silloin viisivuotias - hänen työtoverinsa Kuusankosken kunnalta antoivat hänelle lahjaksi Onni Okkosen kirjan Gallén-Kallelasta. Tämä oli ensimmäinen katselukokemus, ennen kuin opin lukemaankaan katselin tätä kirjaa. Täällä on yksi kauhun paikka, kuva jota vain vilkaisin nopeasti ja äkkiä kirja kiinni. Kuvassa on Gallén-Kallelan akvarelli Kiskot. Siinä suomaisemaa halkovien kiskojen keskellä on naisen irrallinen pää, Eero naureskelee lapsuutensa kauhunautinnolle.

Niinisten kotona - Eino Niinisellehän osui viranomaisissa väärä nimi Niinikosken tilalle eikä sitä ruvettu korjaamaan - siis kotona oli myös useita sotakirjoja.
- Kunniamme päivät on tärkeä kirja, se kertoo talvisodasta kuvin. Tämän kirjan kuvat osasin ulkoa, katselin niitä niin usein itsekseni. Ei niitä aikuiset minulle selittäneet. Ihmettelin erästäkin kuvaa, jossa on siviileitä metsässä sotaa paossa. Vuosia myöhemmin luin järkytyksekseni Hesarista, että osa kuvista on lavastettu ruotsalaisen kuvatoimiston tarpeisiin. Neuvostoliitto vaati sensuroimaan kirjasta itselleen epämieluisat kuvat, mutta niistäpä tehtiinkin erillinen liite, Niinikoski kertoo.

Sitten isä Niininen täytti 60 vuotta, ja rakennusmestariyhdistys onnitteli häntä tuomalla Sakari Saarikiven kirjan Kodin taidemuseo, maalaustaiteen mestariteoksia kahden vuosituhannen ajan.
- Tämä sai minut ihmettelemään, että maalauksia on tehty niin kauan ja niin monennäköisiä. Tässä on koko maalaustaiteen historia, ja olen sen selaillut irtolehdiksi. Tämä oli minulle tärkeä kirja teini-ikäisenä. Isä sai myös lahjaksi Esko Tirrosen akvarellin ja seurakunnalta Tapani Lemminkäisen akvarellin, jossa oli kirkon kuva. Tauluista opin, että Kuusaalla on kaksi oikeaa taiteilijaa, jotka tekevät vielä niin erilaisia tauluja, Niinikoski kertoo taiteen maailman avautumisesta.

Tapani Lemminkäinen: Kuusankosken kirkko
Taiteilijahahmojen olemassaolo oli hyvä tietää, kun Eero teinikuntalaisena järjesti Kuusankoskelle taidenäyttelyn aivan merkittävien taiteilijoiden teoksin - siitä tarkemmin täällä: http://minkuusas.blogspot.fi/2014/02/eero-niinikoski-kotiseutu-on-se-mika.html

Eero muistaa käyneensä Kuusaalla taidenäyttelyissä myös seuratalolla, lukioaikana Helsingissäkin. Itse hän ei mielestään ole koskaan osannut piirtää tai maalata ja muistelee naureskellen, miten teki piirustuksen kotitehtävänään jäljennöksen kodin taidekirjan yhdestä maalauksesta. Opettaja Hilpi Hohenthal näki heti, että työ oli jäljennös ja opetti poikaa, miten jäljennös merkitään jäljennökseksi: "Esim. Järnefeltin mukaan tehnyt XX."
- Mutta on minulla aina ollut viehtymys fantasiaan, ja se on vienyt eteenpäin taiteen tutkimisessa.

Kuva vai elokuva?

Elokuva oli lähellä työntää kuvataiteen syrjään nuoren Niinikosken maailmassa. Kun hän vuonna -69 tuli Kymiyhtiölle töihin tiedotukseen, töissä oli mahdollisuus tehdä lyhytelokuvia. Ja kyllä niitä väännettiinkin. Näyttelyjäkin hän pääsi järjestämään jo uran alkutaipaleella, ensin 100-vuotisjuhliin liittyvät valokuvanäyttelyt vuonna -72.
- Yhtiöllä on valtaisan hienot kuvakokoelmat, joten näyttelyä oli kiva tehdä. Valokuvanäyttelyitä olen tehnyt enemmänkin, kaupungillekin monenlaista merkkipäivänäyttelyä.

Miksi kaupungille?
- No kun ei siellä muut tehneet. Ei minua koskaan ole pyydetty tekemään niitä, olen aina ehdottanut. Eihän Kuusankoski-kirjaakaan kukaan pyytänyt tekemään, minun piti ehdottaa sitä. Sama Kuusankosken kirkon kirjan kanssa, se piti ehdottaa. Olen pohtinut mikä kumma minulla on että pitää tarjoutua, mutta ihan vilpittömästi: en minä näitä itselleni tee. Haluan näyttää ihmisille, että katsokaa nyt mitä meillä on! En minä saa usein niistä edes korvauksia, Niinikoski hymähtää.

Ensimmäisten valokuvanäyttelyiden aiheet olivat historiallisia, nehän liittyivät yhtiön ja kaupungin vuosikymmenjuhliin.
- Teetin yhteen näyttelyyn isot taulut Karhumäen veljesten ilmakuvista, jotka esittelivät paikkakuntaa. Kuvat olivat jossain vaiheessa menossa tunkiolle, "kun näähän on vanhoja". Seppäsen Kimmo ne onneksi pelasti, Eero kiittelee.

80-luvun loppupuolella alkoi tapahtua"järeämpää hommaa". Johtokunnan huvila pantiin remonttiin vuonna -87, ja Niinikosken tehtäväksi tuli huolehtia taideaarteet talteen.
- Ajattelin ettei niitä mihinkään keskusarkistoon viedä, näyttely pystyyn! Hoksasin pyytää näyttelyyn apua silloiselta Ateneumin intendentiltä Tuula Arkiolta, ja näyttelystä tuli varsinainen menestys. Kuusankoskitalon uudessa näyttelytilassa kävi 18 500 katsojaa viidessä viikossa - edelleen Kaakkois-Suomen ennätys. Ihmiset halusivat varmaan tulla tirkistelemään, mitä yhtiön tiloissa oikein on. Siellä oli aarteita Simbergistä Westerholmiin ja Järnefeltiin.

"Grafiikka ansaitsisi enemmän arvostusta."
Näyttelyyn liittyi myös taiteilijasukujen tapaamisia. Eero Niinikoski kutsui Hugo Simbergin pojan Tom Simbergin käymään, ja tältä kuultiin lisätietoja isän töistä. Lisäksi näyttelyyn saatiin adressi, jonka tarina on erikoinen.
- Simbergiltä oli tilattu etsaukset Kymiyhtiön täyttäessä 25 vuotta. Henkilökunta halusi lahjoittaa ne silloiselle toimitusjohtajalle Dahlströmille. Adressin komistukseksi toivottiin kuvasarjaa Kuusankoskesta. Kaikki 799 silloista yhtiöläistä kirjoittivat adressiin nimensä - ja ne jotka eivät osanneet kirjoittaa nimeään piirsivät puumerkkinsä. Puumerkkejä on aika monta.

Simbergin etsauksien kakkossarjasta yhtiö kuuli, kun firma täytii sata vuotta. Tom Simberg kertoi silloin hallussaan olevasta sarjasta, ja yhtiö osti sen.
- Se on lähes yhtä arvokas kuin ykkössarja - signeerattuja vedoksia. Samaan aikaan Veikko Talvi alkoi selvittää, missä adressi voisi olla ja kysyi asiaa Turun taidemuseolta. Siellä ei tiedetty, mutta museon edustaja muistikin, että Ruotsista oli äskettäin tullut paketti, jota ei ollut edes avattu. Adressi oli paketissa, Niinikoski jatkaa anekdoottien kerrontaa.

Kuusankoskesta on olemassa 64 maalausta, jotka on maalannut Victor Westerholm 20 vuoden aikana. Niinikoski tiesi hänen sukuaan olevan Ruovedellä ja kutsui miniän, Ulla Westerholmin näyttelyyn Kuusankoskelle.
- Järjestin Simbergin ja Westerholmin tapaamisen. Minulla oli sinä päivänä kiinnostavaa kuunneltavaa, kun kahden taiteilijasuvun iäkkäät edustajat juttelivat, Niinikoski muistelee.

Mannerheiminkin suku on tullut Eero Niinikoskelle läheiseksi aiheeksi. Yksi suvun jäsenistä perusti Kuusankoski yhtiön, marsalkka - hänen poikansa - vieraili paikkakunnalla ja tutustui Kymiyhtiön ammattikouluun. Tämän muotokuva on ammattikoulun juhlasalin seinällä.
- Nythän viimeinen suvun jäsen Suomessa kuoli. Kreivi Mannerheim vieraili Kuusankosken kirkossa puhumassa, kun jokunen vuosi sitten suvun vaakuna ripustettiin kirkon seinälle. Nyt hänen poikansakin on kuollut.

Yhtiökään ei Niinikoskelta taidenäyttelyitä tai elokuvia tilannut, hän sai itse ehdotella ja tehdä. Yksi poikkeus oli: työnantaja halusi näyttelyn osakekirjoista.
- Osakekirjathan olivat varsinkin ennen vanhaan hienoja taideteoksia, graafikoiden luomuksia. Niitä on yhtiön arkistossa hirveät määrät, koska nykyiseen UPM:ään on aikojen saatossa sulautunut noin sata firmaa, joilla kaikilla on ollut osakekirjat. Suurin osa pieniä firmoja, mutta myös 15 suurta. Näyttely tehtiin UPM:n yhtiökokoukseen Helsingin messukeskukseen. Siellä sen näki parituhatta ihmistä.

Säätiöt pelastavat taiteen fuusioissa

Eero Niinikoski on järjestänyt näyttelyitä Kuusankosken lisäksi monilla paikkakunnilla, joilla Kymiyhtiöllä - UPM:llä - on toimintaa. Niitä on viety Raumalle, Pietarsaareen ja Kajaaniin, Lappeenrantaan ja Lahteen.
- Nämä on pidetty säätiön aikakaudella, yleensä taidemuseoissa tai Kuusankoskitalon tapaisten talojen näyttelytiloissa. Niitä alkaa olla hyvin pitkin maata.

Ja nyt päästäänkin säätiöön, joka on antanut Niinikosken työhistoriaan uurastamista. UPM perusti kulttuurisäätiön kymmenen vuotta sitten ja nimesi toiminnanjohtajaksi Eero Niinikosken. Tehtävässä hän oli vuoteen 2013, ja siitä luovuttuaan hän on ollut hallituksen puheenjohtaja.

Eero Niinikoski ja Jukka Vänttisen mezzotinto On the Way, 1993
Toinenkin taho on teettänyt Niinikoskella paljon - mieluisaa - työtä. Suomalaisten taidesäätiöiden yhdistys perustettiin vuonna 2006, ja siinä on mukana seitsemän suuryritysten perustamaa taidesäätiötä. Niinikoski on hallituksen jäsen.
- Aikaisemmin olin työvaliokunnan puheenjohtaja, ja se tiesi duunia oikein todella paljon. Kuin olisi ollut toinen työ oman säätiön toiminnanjohtajuuden rinnalla. Ihan kivaa se oli.

Yhdistys on ollut koko elinaikansa Amos Andersonin taidemuseossa, mutta yhteistyö loppuu, kun taidemuseo rakentaa uudet tilat Lasipalatsin aukiolle ja suuntautuu nuoriin.
- Muutenkin kymmenen vuotta yhden kanssa puuhaaminen taideasioissa riittää hyvin. Eroamme sovussa, kasvoimme erillemme, Eero hymyilee.

Vielä tämän vuoden ajan yhdistyksellä on näyttely Amos Andersonin taidemuseossa. Helsinki Noir -nimisellä näyttelyllä onkin jännittävä teema, rikostarina ratkaistavaksi. Katso lisää täältä:
http://amosanderson.fi/fi/nayttelyt/helsinki-noir/

Kun rikos on ratkaistu vuoden lopussa, taidesäätiöiden yhdistys lähtee viemään näyttelyitä suurimpiin suomalaiskaupunkeihin, joissa on omat taidemuseot. Niissä valmiit näyttelyt otetaan mielellään vastaan. Ensi vuonna näyttely viedään Jyväskylään, seuraavana Rovaniemelle.
- Saadaan kokonaan uusia yleisöjä, kun lähdetään pääkaupunkiseudulta, Niinikoski toteaa.

Erikoisia näyttelyitä Niinikoski on järjestänyt muitakin kuin osakekirjoista. Yksi mieliinpainuvimmista on Japania kiertänyt näyttely kolme vuotta sitten. Yhdistykseen otti yhteyttä japanilainen kuraattori, joka halusi Japaniin Suomen kultakauden taiteilijoita. Turun ja Tampereen taidemuseot ja Ateneum eivät olleet kiinnostuneita pitkien kuljetusmatkojen ja hankalien käytännön järjestelyiden takia.
- Kyseinen kuraattori, nuori nainen, kävi useaan kertaan Suomessa järjestelyiden vuoksi ja huomasimme, että hän tietää enemmän Suomen kultakauden taiteesta kuin suomalaiset taidemaisterit yhteensä. Huikea tyyppi, ja me vakuutuimme, että tämä tehopakkaus osaa homman. Kuraattori halusi viedä näyttelyn viiteen Japanin kaupunkiin muttei Tokioon. "Niille Tokion nirppanokille ei näytetä mitään", hän sanoi. Eikä hänen intonsa laantunut, vaikka tsunami vei osan hänen johtamaansa museota, Niinikoski ihailee.

Japanin-näyttelyyn vietiin 350 taide-esinettä, taulujen lisäksi myös designea. Taiteen joukossa oli Tove Janssonin kuvataidetta - muumithan olivat jo Japanissa tuttuja eikä niitä tarvittu taidenäyttelyyn.
- Kävimme katsomassa näyttelyn parissa kaupungissa. Ihailimme tehokasta järjestelyä: kun näyttely vietiin uuteen paikkaan, kukin taulu kuskattiin tiettyyn paikkaan, purettiin paketista ja ripustettiin valmiiksi hakattuun naulaan. Kaikki oli mietitty etukäteen kuvien ja kokojen mukaan. Näyttely siirtyi Pohjois-Japanista kohti etelää yli vuoden ajan ja keräsi 250 000 katsojaa.

Eero isona ja pienenä - Tapani Lemminkäisen kuvassa.
Niinikoskelle Japanin-matka toi vielä henkilökohtaisen elämyksen. Hän tietää syntyneensä samana päivänä kun USA pudotti atomipommin Hiroshimaan. Mutta vieraillessaan kaupungissa ja sen museossa hän kuuli, että kahdella isolla tapahtumalla oli aikaeroakin vain tunti.
- Kohtalonyhteys Hiroshiman kaupungin kanssa, Niinikoski päivittelee taustaansa.

Toisen ulkomaannäyttelyn Niinikoski on järjestänyt Saksaan. UPM:n Augsburgin tehtaalla on myös säätiön taidetta. Sikäläinen laitos ostettiin kymmenisen vuotta sitten perheeltä, joka oli taiteenkeräilijöitä. Taulut tulivat kaupan mukana, nykytaidetta.
- Toimme pääkonttorin seiniltä taulut Suomeen Amos Andersonille. Vasta kun ne järjestettiin näyttelyksi, tehtaan väki ymmärsi, että heillä on kokoelma. Sitten alkoivat taulujen sijoituspaikatkin pääkonttorilla vaihtua. Kuuluisan englantilaisen nykytaiteilijan David Hockneyn nuoruudentyö siirrettiin kopiohuoneen koneen päältä hiukan näkyvämpään paikkaan, Niinikoski hekottelee.

Augsburgin väki tajusi Amos Andersonilla pidetyn näyttelyn nähtyään, että työt piti esitellä myös Augsburgissa. Sen työn teki pääasiassa sikäläinen väki - suomalaisten avustuksella.

Kaikkein suurin projekti Niinikosken näyttelytöistä oli vuonna 2001 esillä ollut Metsän henki -näyttely. Näyttelypaikkaa on Helsingistä vaikea saada vuoden varoajalla, mutta Taidehalliin päästiin.
- Minun työhuoneeni siirtyi vuodeksi Helsinkiin. Piti suunnitella näyttely ja tehdä kirja ja kaikki oheismateriaali. Sain oikein assistentinkin sinne. Näyttely koostui UPM:n töistä ja oli alkusysäys taidesäätiölle, kun johtoporras huomasi että meillähän on kokoelma. Taustalla oli tietysti ajatus, että jos UPM myydään kuten niin moni muu yritys siihen aikaan, niin ainakaan taidetta ei menetetä.

Näyttely keräsi valtavasti katsojia,  15 400 kävijää 28 vuorokaudessa.
- Minusta se on aika hyvä - jopa Helsingissä.

Patruunat näyttivät mallia

Suuryritykset - taidesäätiöiden yhdistyksen taustayhtiötkin - ovat keränneet taidetta monia reittejä pitkin. Osa on tilattu, mm. muotokuvat. On ostettu paikallisilta taiteilijoilta - Kuusankoskella Tirroselta, Astalalta, Elomaalta. Kuusikymmenluvulla taiteella oli myös erityinen reitti.
- Assendeft-niminen kotkalainen taidekauppias kulki teollisuuspaikkakunnilla. Hänellä oli työt kääröinä putkiloissa, hän tuli klubeille ja levitteli työt pöydille. Paikalle kutsuttiin mammoja ja pappoja lähinnä virkamiesperheistä, ja kauppa kävi hyvin. Yhtiökin osti joitain töitä. Niillä somistettiin yhtiön konttoreiden vierastiloja, sillä näytettiin ulkomaisille asiakkaille, että ollaan sivistyskansaa. Assendelftin myymät työt olivat erittäin hyviä, tänä päivänä tärkeitä töitä, Niinikoski kertoo.

Eric Vasström: Kuusaankoski
Eero Niinikoski huomauttaa, että patruunat antoivat yhtiöläisille hyvää esimerkkiä taiteen ostamisesta hankkiessaan omiin koteihinsa töitä.
- Nekin jotka eivät niin taiteesta olleet kiinnostuneita, katsoivat että kai tämä taiteen hankkiminen sitten kuuluu meidän rooteliin.

Säätiön hallussa on nyt noin 800 työtä. Niistä suurin osa on seinillä 12 paikkakunnalla Suomessa, lisäksi Augsburgissa nykytaidetta ja joitain töitä UPM:n Kiinan tehtailla. Niistä järjestetään edelleen näyttelyitä.
- Mutta niitä myös lainataan. Juuri tänään kävin toiminnanjohtajan kanssa läpi kuukauden lainapyynnöt - niissä ollaan kiinnostuneita sekä yhtiön että säätiön tauluista. Parhaat työt olisivat jatkuvasti liikkeessä, Eero Niinikoski toteaa tyytyväisenä.
  
Origami ei ole taidetta

Tiedottajantöiden oheen syntyi Eero Niinikoskella kokonaan toinen ura taiteen parissa. Mielenkiintoista kuulla hänen analyysiaan työnkuvastaan.
- Tiedottajan ura - oliko se nyt mikään urakaan... Tiedottaja joutuu aina tekemään toimenkuvansa itse, kukaan ei siinä auta. Siinä joutuu aina taistelemaan oman  reviirinsä. Siinä opin, että älä kysele, tee. Taiteen parissa tehty työ on ollut selkeämpää ja hyväksyttävämpää. Olen oppinut valtavasti, tavannut paljon ihmisiä ja saanut kerta kaikkiaan hienoja tuttavuuksia, joita ei olisi voinut kuvitellakaan.

Vuonna 1990 perustettu Paperitaidegalleria on oma lukunsa Eero Niinikosken taideuralla. Hänen järjestämistään 150 näyttelystä pitkälti toistasataa on paperitaidetta. Hän kuitenkin antaa tunnustuksen ideasta muille. Kun Kymen paviljonkia suunniteltiin, kaupunki pyysi Niinikosken toimikuntaan. Siellä hän tutustui toiseen kutsuttuun, Anu Pentikiin.
- Anu rupesi puhumaan paperitaiteesta, josta minullakin oli joitain käsityksiä. Anu oli nähnyt paperitaidetta Yhdysvalloissa ja oletti, että yhtiö maksaisi paperitaidegallerian perustamisen. Sanoin ettei varmaan maksa mutta keksittiin perustaa yhdistys, johon pyydettiin koko Suomen paperiteollisuus mukaan. Saimme aika helposti mukaan suurimmat, joita vielä silloin oli vielä useita. Ainoastaan Enso kieltäytyi tulemasta Kuusankoskelle, vihollisensa alueelle. Myös Paperiliitto tuli innokkaasti mukaan, samoin työnantajaliitto.

Paperitaidegalleria toimi 20 vuotta, mutta sitten rahat loppuivat.
- Kun firmoja fuusioitiin, jäljelle jäi enää neljä viisi, eikä niiden tuki riittänyt. Joka tapauksessa gallerian aikaan selvisi, että paperitaide on selvä pieni sivupolku taiteen valtavirran ohella, erittäin kansainvälistä toimintaa. Kun aloitimme, paperitaiteilijoita oli Suomessa ehkä kymmenen. Nyt heitä on satakunta.

Eero ja juuret: Niinikosken torppa Teiskossa
Paperitaiteen rajat ovat tiukat. Teos tehdään paperista, ei paperille. Alkoi olla kahta koulukuntaa. Toiset tekevät paperin itse, vaikka nokkosesta, toiset haluavat käyttää teollista paperia tai sellua.
- Taiteilija Johanna Häiväoja halusi käyttää UPM:n paperia. Hän teki kaiken maailman rypistettyjä tolloja, joita roikkui pitkin galleriaa. Sitten nää meidän rasvanahkat kävivät katsomassa ja vitsailivat minulle, että aivan mahotonta meinikiä. Heille sanotaan, että se on hienoa paperia, mikä on mahdollisimman sileää, kaunista ja tasaväristä, mutta tää on sitten jotain kun se tullaan rytistelemään! Eero nauraa.

Toinen mieleen painunut näyttely oli Kaarina Kaikkosen taiteen näyttely. Ennen paviljongin näyttelyä tämä oli ollut tekemässä näyttelyä Imatralle ja rakentanut Valtionhotellin nurmikolle toista Imatrankoskea kartonkiarkeista.
- Joku vanha ukko oli kulkenut ohi ja tivannut Kaarinalta, oliko tämä taiteilija. "Kyllä minä olen." "Teidät pitäisi ampua." Kaarina kyseli, onko Kuusankoskella odotettavissa yhtä kylmäävä vastaanotto. Hän teki galleriaan 500 perunasäkistä mieskuoron näköisen konstellaation nimeltä Suut auki - säkkien suut olivat auki. Hieno näyttely.

Pientä vääntöä paperitaiteesta syntyi origamin harrastajien ja ihailijoiden kanssa. Paperitaiteilijoiden mielestä origamit eivät ole taidetta.
- Katsoimme, että origamit tehdään tiettyjen sääntöjen mukaan, niistä puuttuu  taiteellinen elementti. Ne ovat taidokkaita mutteivät mielestämme taidetta. Me emme ottaneet paviljonkiin edes Helsingissä olevan origamiyhdistyksen tarjoamaa näyttelyä

Paperitaidegalleriasta jäi Niinikoskelle laiskanläksyä. Siitä pitäisi tehdä kirja. Siitäkin.
- Ehkä se joskus tulee. Säätiön kymmenvuotisnäyttely teettää nyt töitä nykyisen toiminnanjohtajan Anna Maria Wiljasen tukena, ja siihenkin tehdään kirjaa. Itse näyttely tulee Villa Gyllenbergiin Kuusisaareen.

Mikä on kulttuurineuvos Niinikoskelle rakasta taidetta?
- Moni sanoo, että kun ei niitä nykytauluja voi ymmärtää. Olen sitä mieltä ettei niitä tarvitse ymmärtää, ei tarvitse edes yrittää ymmärtää. Riittää, jos teos jotenkin vähän väräyttää, tuntuu hyvältä, tai siinä on osia jotka ovat hyviä tai kiinnostavia. Vähän vanhempi nykytaide potkaisee minua aina vähän, nämä 20-30 -luvun kaverit, jotka kehittivät nykytaiteen, hävittivät maiseman ja esittävän puolen ja rupesivat tekemään abstraktia. Se kiinnostaa vaikken välttämättä sitä seinälle halua. Rakkaus lajiin  lähtee jo tästä kirjasta, en ymmärrä mutta niin se vaan on, Niinikoski naputtaa lapsuuskotinsa taidekirjaa.

Kodin seinille Eero Niinikoski haluaa mielellään grafiikkaa. Se on kodin taidetta, johon ei helpoti kyllästy.
- Viimeisin tauluhankintani kotiin esittää Kuusaankoskea, siis koskea. Ällistyttävää, että tämä Eric Vasströmin teos vuodelta -29 löytyi Mart Artista. Täytyyhän nyt kuusaalaisella Kuusaankoski olla. Vasström on myös suomalaisen animaatioelokuvan isä, pilapiirtäjä, hyvin erikoinen ukko. Hän myös teki ensimmäiset piirrosmuotokuvat yhtiön johtajista - täälläkin esillä olleita, Niinikoski viittaa Pato-Gallerian seinille.

Eniten Eero Niinikoski ihmettelee ja ihailee taulujen äärellä taitoa ja taitavuutta.
- Tarkoitan sillä käden jälkeä. Erityisesti tykkään graafikoista, koska grafiikka vaatii tekniikan osaamisen. Mutta ihailen vanhoja maalareitakin - on ihmeellistä millaista jälkeä he ovat pystyneet tekemään. Ja että pystyy tekemään näköisen muotokuvan - kyllä muotokuvan pitää olla myös näköinen. Ei Wardin Haloseen oikein voi suhtautua, Niinkoski kuittaa naureskellen.

lauantai 16. tammikuuta 2016

Jorma Kiuru, monen vakanssin yhtiöläinen

Tämä haastattelu on osa Työväen Arkiston hanketta, jossa kerätään Kymiyhtiön työntekijöiden - ja muidenkin kuusankoskelaisten - muistoja ja kokemuksia teollisuuspaikkakunnan elämästä.

Jorma Kiuru tarinoi myhäillen työurastaan yhtiöllä ja tulee  samalla tarkentaneeksi kuvaa siitä, miten valtaisa ja monimutkainen koneisto suuri sellu- ja paperitehdas on. Kiuru on työskennellyt niin monessa paikassa Kuusaanniemessä - ja ulkomailla - että paperin synnyn eri vaiheet ovat kirkkaina mielessä. Tarkkaa kertojaa kuunnellessa rupeaa tuntumaan, että noilla ohjeilla osaisi  kohta itsekin keittää vähän sellua. Eipäs ylpistytä, kunnia koville ammattilaisille ja heidän tarinalleen.

Tämänkin ex-yhtiöläisen tie tehtaalle kulki yhtiön ammattikoulun kautta. Alkujaan perhe ei ollut kuusankoskelainen, vaan Jorma Kiuru syntyi Nastolassa vuonna 1951. Äiti ja poika muuttivat Voikkaalle Jorman isän kuoltua, kun poika oli viisivuotias. Äiti perusti Voikkaan Asuste -nimisen liikkeen nykyisestä keskustasta vähän Mattilan suuntaan Lemminkäisen taloon, joka oli tätä ennen ollut puusepänverstaana mutta remontoitu liikehuoneistoiksi ja asunnoiksi. Jorman ja äidin koti oli Voikkaanmäellä tehtaan vieressä.
- Voikkaan liike-elämän pääpaikka oli juuri siellä Voikkaan mäellä. Mutta kun yhtiö sulki Pilkanmaasta tehtaalle johtavan sillan, mäki alkoi kuihtua ja toiminnot siirtyä nykyisen keskustan paikalle. Siellähän oli Alko, Linja-Baari, työväentalo ympäristöineen - vilkasta paikkaa, Kiuru kertoo.

Jorman äidin liike muutti Lemminkäisen talosta vielä nykyiseen apteekkitaloon. Äiti myi yrityksensä mentyään uudelleen naimisiin, ja Jorma muutti uuden perheen kanssa Mattilaan Lappalantielle. Sisaruksia Jormalla on ollut, mutta viisilapsisen perheen muut ovat kuolleet.

Lappalantieltä Jorma kävi kuusi vuotta Voikkaan kansakoulua, kaksivuotisen kansalaiskoulun Pilkan koululla ja sen jälkeen Kymiyhtiön ammattikoulun. Kansalaiskouluun poika ajoi linja-autolla, joka lähti Lappalantieltä. Ammattikouluun hän päästeli Pessankosken sillan yli mopolla. Kaksivuotinen sellulinja oli ammattikoulussa Jorma valinta.
- Ammattikoulu oli siihen aikaan yleisin valinta, jos halusi yhtiölle töihin. Se tuntui järkevältä. Kouvolassa olisi ollut toinen ammattikoulu, mutta sinne oli vaikeampi päästä, eikä siellä ollut kiinnostavaa linjaa.

Putkipostia tuotannosta

Jorma Kiurusta tuli yhtiöläinen kuusitoistavuotiaana vuonna -68, heti kun hän oli saanut ammattikoulun käytyä. Työnsä yhtiöllä Jorma aloitti laboratoriossa.  Valmistunut porukka jaettiin Kymitehtaalle ja ja Kuusaanniemeen. Työhön tarttumisessa ei aikailtu, yksi päivä opastusta ja sen jälkeen hommiin. Kuuden kuukauden kuluttua vakinaistettiin. Kiuru oli ensimmäisessä työpaikassaan kolmisen vuotta, armeijaan lähtöönsä saakka, kolmivuorotyössä kuten melkein koko työhistoriansa.
- Oltiin käytötarkkailjoita, tehtiin löysitöitä. Siellä oli kolme miestä, mutta ennen armeijaan lähtöämme sinne otettiin kaksi naista, joten sinne jäi vain yksi mies, Jorma Kiuru kertoo.

Päivälaboratorio toimi samoissa tiloissa, päivätyöntekijöiden voimin. Näytteet tulivat putkipostia myöten laboratorioon. Mikä on putkiposti?
- Putkea pitkin lähetettiin tuubeja - oletko nähnyt pankeissa rahatuubeja? Tuubi meni linjalle, jossa siihen laitettiin näyte ja lähetettiin laboratorioon. Joka osastolla oli käyttömiehet ottamassa näytteitä.

Tehtaalla oli ainakin kuusi metalliputkea, joita pitkin näytteitä tuli laboraan. Putket toimivat ilmakierrolla, iso puhallin kierrätti ilmaa, putki imaisi tuubin ja vei sen laboraan. Joka ohjaamosta -  valkaisulta, lipeämöltä, soodakattilalta ja kuivauskoneelta näytteitä lähetettiin. Näytteistä tehtiin mm. massan lujuusmäärityksiä. Jos arvot eivät olleet kohdallaan, laboran työntekijä ilmoitti siitä heti mestarille.
- Sieltä tuli esimerkiksi vääränlaisia vaaleuksia, ja tuotetta oli joskus ehditty jo valmistaa sellaisena. Joskus jouduttiin tuotanto pysäyttämäänkin vääränlaisen seoksen takia. Mutta pysäytyksiä tuli siksikin, että jotain meni rikki. Lähtömassoista ja lopetuksista tuli silloin erilaista massaa, Kiuru kertoo.

Mäntylinjalla meni kuustakin

Armeijan jälkeen Jorma Kiuru palasi yhtiölle. Laboratorion paikat olivat täynnä - ne naiset! - mutta Kiuru pääsi soodakattilalle Kuusaanniemeen. Muutaman kuukauden päästä hän siirtyi varamieheksi  kuitulinjalle. Oli talteenottolinja ja kuitulinja, missä sellua tehtiin, kuorimo ja kuivauskone.

Varamiehen tehtävät isolla tehtaalla vaativat, että on osattava työt vähän kaikkialla. Uusiin hommiin oppi vakituisten rinnalla, ja kun sitten joku sairastui, oli jo otettava ohjat omiin käsiin. Erillistä koulutusta tehtaan moninaisiin töihin ei ollut tarjolla.
- Varamiehen hommassa ei oikein mitään tehtävää ehtinyt oppia kunnolla. Mutta kun pitempään oli jossain työssä, se muistui mieleen. Saattoi olla poissa jostain hommasta vuodenkin ja sitten joutui siihen yks kaks. Siinä oli aika muisteleminen, eikä varamiehellä aina ollut kaikki hallinnassa. Tavallisesti oli mestari tai joku muu, jolta voi kysyä, mutta joskus piti linja pysäyttääkin, Kiuru päivittelee.

Varamies tutustui tehtaan töihin monipuolisesti.
- Esimerkiksi kuorimolla olin alamiehenä ja ajomiehenä. Ajomies ajoi puuta hakkuriin, joka teki siitä haketta. Puu meni kuljettimia pitkin, mutta siinä piti olla nappuloissa, kun kuljettimille tuli aina ruuhkia. Niitä selvittiin haoilla, joskus joutui kuljettimen pysäyttämäänkin ja käynnistämään uudestaan. Siellä oli vilkas meno ja kova ääni - kuulosuojaimia tarvittiin. Hake meni siihen aikaan pyöreisiin siiloihin, jotka seisovat näkyvästi joen vastarannalla Ekholmin sillalta katsellessa.

Siiloista hake ajettiin hihnoilla keittämölle. Välissä oli kuorimon seulat, joissa se seulottiin. Nykyisin niemessä on seulomo erikseen ja kaksi valtavaa kasaa haketta.
- Noita hakekasoja ei työt aloittaessani ollut. Vasemmanpuoleinen on havukasa ja toinen koivukasa.

Jorma Kiuru, siilot ja hakekasat
Kuusaanniemessä oli koivu- ja mäntylinjat. Niitä nimitettiin näin, mutta mäntylinjalla meni aika paljon kuustakin. Sitten oli etumiehen töitä, siinä vahdittiin että puu kulkee vaikka syntyy paljon rojua. Rojun kärrääminen kottikärryillä oli välillä kovaa hommaa, samoin se kun mätettiin puupalikoita rojulavalle - varsinkin yöllä se oli rankkaa.
- Siihen aikaan oli monenlaista puutavaraa, hyvin lahoakin, kun jouduttiin ajamaan vanhoja varastoja. Se oli sellaista aikaa, Jorma Kiuru naurahtaa.

Kuorimolta saattoi joutua yks kaks kuivaamolle toiseen päähän tehdasta.
- Tai valkaisulle. Missä oli joku sairastunut, sinne varamies pantiin. Jos ei ollut sairastuneita, oltiin kopissa tai siivoushommissa - riippui mestarista, mitä töitä hän keksi.

"Munakuppitehas oli värikäs paikka"

Jorma Kiuru ehti olemaan myös munakuppitehtaalla massamiehenä ja koneenhoitajana. Siellä oli kaksitoista naista kussakin löysissä ja lisäksi pari varanaista.
- Opin homman massaosastolla, tein massaa koneelle jätepaperista, aikakauslehdistä ja sanomalehdistä, ja sekaan pantiin sellua. Seos hajotettiin pulpperissa massaksi, lisättiin liimat ja muut ja pumpattiin säiliöihin, joista se vietiin koneille. Jätepaperia toivat jätepaperifirmat, R-kioskit ja kaupat. Lehteä oli ympäri tehdasta, ja kyllähän siellä oli lehdille paljon lukijoita vaikkei lehdenluku sallittua ollutkaan -  Kiuru naureskelee.

Jätepaperia tuotiin munakuppitehtaalle monta jätekuormallista viikossa. Tehtaan vieressä oli varasto, jonne massamiehet purkivat rekoista paperin. Massamiehen töistä Jorma Kiuru pääsi koneenhoitajan oppiin ja koneenhoitajaksi. Tehtävänä oli vahtia, että tuote tuli kunnollista.

Kiuru naureskelee, että munakuppitehdas oli värikäs tehdas.
- Siellä oli naisilla tiukka homma, piti pakata koneen tahdissa. Toisella koneella on viisi naista, toisella neljä. Kahdenkymmenen minuutin vuoroina he vaihtoivat paikkaa, työjakson jälkeen oli kahdenkymmenen minuutin huilitauko. Se oli kolmivuorotyötä ja naisille tosi rankkaa.
Tehtaan ilma oli nokista öljypolttimien aikaan, mutta tilanne parani jonkin verran maakaasun käytön myötä. Naiset oli aika nokisia, kun joutuivat koneella pakkaamaan. Sama koneenhoitajalla, joka joutui polttimia vahtimaan, Kiuru kuvailee.

Värikkäällä tehtaalla oli värikäs pomokin.
- Forssin Osmo oli määrätty persoona. Piti naisille kovaa komentoa, joskus vähän liikaakin.

Niemessä sellu tehdään keittämällä

Jorma Kiuru oli koneenhoitajana siihen asti kun munakuppitehdas lopetettiin. Ensin lopetettiin toinen kone ja jonkin ajan kuluttua toinen. Tehtaan lakkauttamisen jälkeen 70-luvun loppupuolella töitä löytyi edelleen yhtiöltä sellunvalmistuksesta. Kuusaanniemeen rakennettiin uusi, kolmas sellulinja. Sillä ajettiin aluksi pelkkää havupuuta.
- Nythän siellä ajetaan koivuakin, kun tuli uusi keitin. Olin siellä varamiehenäkin. Mutta kun 80-luvun alussa aloitettiin viitosvuoro, tilanne muuttui. Sain vakituisen paikan kolmoslinjalla keittäjänä. Kolmannen keittimen hoito oli pääasiallinen työmaani.

Puunjalostustehtailla sellua on tehty muutenkin kuin keittämällä - Voikkaalla ja Inkeroisissakin hiertämällä hiokkeeksi. Mutta Kuusaanniemessä sellua keitetään. Työtä tehdään isosta ohjaamosta käsin.
- Keittimeen pumpataan valkolipeää, ja sen sekaan hake. Jatkuvatoimisessa keitossa hake pikku híljaa kypsyy mennessään keittimen läpi. Prosessin nopeus riippuu tilanteesta, mutta kuudessakin tunnissa hakkeesta saadaan sulfaattisellua.

"Yölöysit jättivät unet vähiin."
Tehtaan sisällä kuusaalaisten hyvin tuntema sellunhaju ei tunnu. Imurit imevät hajukaasun, hajut poltetaan soodakattilassa.
- Hajut imetään tarkkaan talteen, sisällä ei saa paljonkaan haista eikä myöskään kaupungilla. Ennen oli välillä aika voimakkaat tuoksut, mutta silloin saattoi olla laiterikko, ja jouduttiin ajamaan hajukaasut suoraan taivaan tuuliin. Niistä tulikin tiukat määräykset, joiden ylittämisestä joutuu ilmoittamaan, Jorma kertoo.

Julkisuudessa on ajoittain päivitelty puupulaa erilaisten tuontiongelmien takia, mutta tuotantopuolella sitä ei huomannut.
- Kyllä siellä riitti ajamista, ei sen takia jouduttu seisomaan. Joskus jouduttiin linjan vauhtia hiljentämään, jos ei ollut määrättyä raaka-ainetta.

Joskus tulee kuitenkin tilanteita, että tuotanto on yllättäen keskeytettävä. Sellutehtaan linjan pysäyttäminen on kova paikka, siinä joutuvat kaikki töihin. Etenkin kovilla pakkasilla pysäyttäminen ja käynnistys ovat Kiurun mukaan paha juttu.
- Paikat meinaa jäätyä. Kun tehas käy, siellä on lämmintä. Joulu, pääsiäinen, vappu, helluntai, juhannus - kevätpuoli juhannukseen asti voi olla hyvin risaista ajoa. Vasta juhannuksen jälkeen kun tehdas lähti käyntiin, saatiin tuotanto pelaamaan hyvin. Nykyäänhän juhlapyhät ajetaan ja seisokit suunnitellaan hallitusti.

Työnimikkeet ja tehtävät muuttuivat ajan myötä. Vanhalla linjalla oli keittäjä, pesijä ja valkaisija.
- Siihen aikaan klooridioksidia valmistettiin Kuusaanniemessäkin - nythän se tehdas on sillan kupeessa muiden omistuksessa. Kun tehtiin se uusi koivukeitin ja valkaisu, siirryin sinne sellunvalmistajaksi. Meitä oli kaksi keittäjää - koivu- ja mäntykeittäjä - koivu- ja mäntyvalkaisijat  ja sitten sellunvalmistaja, jonka piti hallita vähän joka homma. Nykyisin  sitä vakanssia ei enää taida olla, olisiko siinä joku työnavustaja tai sellainen, Kiuru arvelee.

Keittimeltä valkaistu sellu ajettiin isoihin säiliöihin - suurimmat niistä 7000-8000 kuutiota. Sieltä se pumpattiin paperitehtaan kuivalle koneelle, josta se tuli paaleina paperitehtaalle vietäväksi.
- Nythän valmistui juuri uusi kuivauskone, Kiuru huomauttaa.

Työmaita Itä-Aasiaa myöten

Moni yhtiöläinen on ollut ulkomaan komennuksilla työuransa aikana, niin Jorma Kiurukin. Tehtävät liittyivät tavallisesti tehtaiden käynnistämiseen. Jorma Kiurun kohteet olivat eksoottisia. Hän oli Kiinan Jinggussa kaksi ja puoli kuukautta vuonna -99, Rizhaussa nelisen kuukautta vuonna 2002. Myanmarissa hänen komennuksensa kesti kuukauden vuonna 2004.

Kuusaalaisosaamista tarvittiin Rizhaussa v. 2002. Jorma edessä.
Jorma Kiuru jäi pois tehtaalta vuonna 2008 ja sairauseläkkeelle 2009. Vaivat eivät olleet suoraan työperäisiä, muttei kolmivuorotyö ainakaan terveyttä parantanut.
- Nukkuminen jäi aika vähiin yövuorojen aikaan. Yölöysin jälkeen unta riitti korkeintaan kahteentoista. Loppuvuosina sai nukuttua illalla ennen töihin lähtöä tunnin puolitoista. Nuorempana selvisi kyllä aika pienillä unilla. Alkuun vuorot menivät että aamu, ilta ja yö, jonka jälkeen oli vain makuu ja vapaa ja sitten alkoi aamulöysi - se oli rankkaa aikaa. Mutta sitten alkoivat kuuden vapaat: yölöysin perään oli makuu ja viisi vapaata ja sitten mentiin iltalöysiin, jossain vaiheessa aamulöysiin. Nythän siellä on lyhytkierto: kaksi aamua, sitten iltavuorot, yövuorot - ei vapaapäiviä välissä - yövuoron jälkeen on neljä vapaapäivää. Aamulöysin jälkeen mennään seuraavana päivänä vasta illaksi, iltalöysin jälkeen seuraavana päivänä yöksi - vain kaksi samaa vuoroa peräjälkeen, Kiuru selostaa.
  
Arvojärjestykset keikahtaneet

Sellunkeittäjä ei juurikaan tiennyt, mihin paperilaatuun kukin selluerä menee. Kuusaanniemessähän tehdään monennäköistä hienopaperia - Ferrarin esitteiden painopaperin teolla yhtiöllä on ollut tapana kehuskellakin. Kiurua naurattaa kinastelu siitä, kummat ovat tärkeämpiä, paperin vai sellun tekijät.
- No niinhän kuorimonkin porukka sanoo, että jos ette saa kuorimolta puuta, ette saa tehtyä selluakaan. Kyllähän tätä huumoria jossain pilkkikisoissa kuulee. Mutta kyllä kaikki ovat tärkeitä, Kiuru sovittelee.

Kuusaalaisena on oppinut, että paperitehtaalla paperikoneenhoitaja on se kingi. Entäs sellutehtaalla?
- No se sellunvalmistaja. Mutta ei sitä voinut verrata paperinkoneenhoitajaan. Ne oli siihen aikaan kuukausipalkalla. Kattilalla taas ykköslämmittäjä oli kovempipalkkaisia.

Kysymys palkan suuruudesta euroissa aiheuttaa Jormassa tiettyä ähkimistä ja yskintää.
- Noo, se niin riippuu löysilisistä ja sunnuntaikorotuksista. Kyllähän ne vastaa keskitasoa huomattavasti parempaa palkkaa kunnalliseen alaan verrattuna. Ihan kohtuullinen.

Vuonna -99 Jorma teki töitä Jinggussa.
Kumpi saa enemmän, paperikoneenhoitaja vai kaupunginjohtaja?
- Se voi olla aika sama, kyllä kai nykyään kaupunginjohtaja. Aikoinaan saattoi saada paperimies.

Myös kunnossapidon arvostus verrattuna muihin ammattiryhmiin on Kiurun mukaan muuttunut. Vaikka ammattikoulussa metalli- ja sähkölinjan pojat opiskelivat pitempään ja paperimiehet vain vuoden, niin työelämän muutos pani suhteet ylösalaisin. Kun sähkö- ja metallimiehille ei riittänyt töitä, he joutuivat paperimiesten oppiin.
- Paperimiehet olivat ehtineet olla jo pari vuotta töissä, ja pitempään koulutetut eivät aina sietäneet heidän pomotustaan. Joku lähti muihin hommiinkin sen takia, sähkömiehiä siirtyi toisiin firmoihin, kun ei yhtiöllä tarvittu. Samalla koulutuskin hiipui.

Yhtiötä työnantajana Kiuru arvioi sanoilla: olihan se ihan... Vastakkainasettelua työnantajan ja työntekijöiden välillä oli, ja ay-liike hoiti tehtävänsä neuvotteluissa. Kiinnostava tieto sekin, että naisten palkkaamista laboratorioon edelsi se, että laboran miehet alkoivat vaatia parempaa palkkaa.
- He vertasivat palkkojaan linjan puolen palkkoihin. Työnantaja ei suostunut ja palkkasikin laboraan kaksi naista. Nämä eivät vaatineet korkeampaa palkkaa. Valovuosien jälkeen palkat sitten heilläkin alkoivat nousta.

Kiurun perheessä puunjalostus jatkuu nuoremmassa polvessa. Toinen pojista oli Voikkaan tehtaalla, kunnes se lopetettiin vuonna 2006. Tuttu kaveri Tervakosken tehtaalta houkutteli miehen ulkomaalaisfirman omistuksessa olevalle tehtaalle, ja nyt hän on siellä paperikoneenhoitajana ja tekee erikoispapereita, mm. Koraanin painopaperia. Kiurun vanhempi poika on Hyötypaperilla liiketoimintapäällikkönä. Kiurun vaimo taas on ollut 40 vuotta paperitehtaalla, ensin Kyminpuolella arkkilajittelussa ja myöhemmin Kuusaanniemessä.




lauantai 9. tammikuuta 2016

Ilkka Parvinen ja pitkä tie diplomi-insinööriksi

Tämä haastattelu on osa Työväen Arkiston hanketta, jossa kerätään Kymiyhtiön työntekijöiden - ja muidenkin kuusankoskelaisten - muistoja ja kokemuksia teollisuuspaikkakunnan elämästä.

Ilkka Parvinen ei nuorena miehenä arvannutkaan päätyvänsä ammattikoulupohjalta vielä diplomi-insinööriksi. Ei hän arvannut monia muitakaan työn tekemiseen liittyviä ihmeellisyyksiä, joiden takia hän sai monta kertaa tuntea olevansa työpaikallaan erilainen. Näin voi käydä, jos pitää kiinni periaatteistaan, jotka ovat kodin perintöä ja seurausta maalaisjärjen käytöstä.

Voikkaan pääportin tuntumassa oli Ilkka Parvisen lapsuuskoti. Seutu on muuttunut, mutta hyvin ovat mielessä Lipiäisen kuppila, Voikkaan mylly, tehtaan kukkakauppa ja tehtaankauppa seuratalon alakerrassa. Seitsemän vuotta kansakoulua Voikkaan Koulunmäellä ja yksi vuosi jatkopätkiä Pilkan koululla - sellainen oli Ilkan koulutie ennen kuin hän meni yhtiön ammattikouluun kolmivuotiselle metallilinjalle.
 - Siihen aikaan 50-luvun lopulla metallilinjaa pidettiin koulun parhaana. Rumasti sanottu, mutta kansakoulussa parhaiten menestyneet pääsivät metallipuolelle, koska se oli vaativin kädentaidoiltaan ja teoriapuoleltaan, Ilkka kainostelee.

Ilkasta saa nyhtää tiedot hänen etevyydestään koulussa: Olit siis hyvä?
- En tiedä olinko hyvä mut olin mie paras tältä alueelta. Meitä oli kolme, jotka palkittiinkin Kuusankosken parhaina oppilaina: Aallon Mikko, minä ja joku tyttö. Keskiarvoni oli melkein kymppi.

Tuolla pohjalla voisi olettaa, että poika lähtee oppikouluun. Ilkalle ei tullut mieleenkään toteuttaa sellaista haavetta.
- Olin köyhän kodin lapsi, ja siihen aikaan tällä seudulla oli sellainen käsitys, ettei työläisten kakarat lähde mihinkään oppikouluihin. Opettaja kävi kotona puhumassa meiän äitille - isä oli kuollut kun olin viisivuotias - että poika pitää  laittaa oppikouluun. Sanoin itse, että en mene, Ilkka Parvinen kertoo.

Ammattikouluvalintaansa Ilkka ei ole katunut koskaan. Myöhemmin, opiskeltuaan jatkuvasti lisää hän tosin mietti, että olisihan tie voinut suorempikin olla. Ammattikoulun jälkeen hän nimittäin kävi armeijan - ilmavoimissa Kauhavalla. Ilmavoimat Ilkka valitsi sen teknillisen koulun takia.
- Mistään muusta armeijan koulutuksesta ei saa yhdeksään kuukautta harjoitteluaikaa hyväkseen. Se oli apumekaanikkolinja, kunnossapitotyötä, korjattiin ja huollettiin lentokoneita. Sinne oli kovat karsinnat, kokeet Kauhavalla ja terveystarkastus täällä.

Sotaväestä Ilkka jatkoi -63 suoraan teknilliseen kouluun Lappeenrantaan ja valmistui -66 koneteknikoksi. Ammattikouluopinnoista oli hyötyä teknillisessä koulussa.
- Ehdottomasti. Kymiyhtiön ammattikouluahan pidettiin yhtenä maan parhaista teollisuusoppilaitoksista.

Ruokahalu kasvoi syödessä. Kun Ilkka Parvinen huomasi pärjäävänsä hyvin teknillisessä koulussa, hän mietti, että voisihan siihen päälle lukea vielä lisää. Tuoreena teknikkona Parvinen jatkoi sitten opintoja teknillisessä opistossa Lappeenrannassa vuonna -66 ja valmistui koneinsinööriksi vuonna -70. Työvuosinaan hän suoritti vielä diplomi-insinöörin tutkinnon ja sai todistuksen 50-vuotissyntymäpäiväkseen vuonna -94.
- Kun olin jäänyt orvoksi isän kuoltua, ja äitin kanssa siinä elettiin, en voinut kuvitella, että siltä pohjalta opiskellaan pitkälle. Oli vaan kiire päästä töihin. Mutta kun pärjäsi ja sai hankittua itse rahat opintoihin, into kasvoi. Oli silloin opintolainajärjestelmäkin, ja sain lainaa Säästöpankista Rautjärven Oivalta, mutta en koskaan nostanut sitä, Ilkka kertoo.

Töitä pätkissä opintojen lomassa

Kymiyhtiön ammattikoulun käyneet pojat siirtyivät suoraan koulunpenkiltä tehtaalle töihin, ensin harjoittelijoiksi, sälleiksi tai pakinkantajiksi ja siitä vaativampiin tehtäviin. Ilkka Parvinenkin meni ammattikoulusta Voikkaan verstaalle mutta vain puoleksitoista kuukaudeksi ennen armeijaan lähtöään. Hän oli tuon ajan työkalukopissa työkalukorjaajana.
- Korjattiin kaikkia kunnossapidon työkaluja, mitä korjata voi. "Kopissa" oli töissä yksi jakaja, työkaluhioja, yleismiehiä - neljä tai viisi henkeä yhteensä. Lukan Pekka muun muassa oli silloin siellä; muistatko Lukan Pekan joka näytteli Kuusankosken teatterissa ja lähti Tampereen Työväen Teatteriin?

Puolentoista kuukauden pesti Voikkaan tehtaalla päättyi siihen, kun Ilkka lähti armeijaan Kauhavalle. Sotaväki päättyi -63 toukokuun 10. päivä, ja taas Parvinen pääsi Voikkaan tehtaalle töihin siihen asti, kun teknillinen koulu Lappeenrannassa alkoi syyskuun alussa.
- Yhtiön kunniaksi voi sanoa, että lyhyidenkin työrupeamien saaminen oli ihan itsestäänselvyys meille ammattikoulun käyneille. Opiskeluaikanakin kaikilla lomilla pääsi töihin, sen kun marssi ylimestarin juttusille. Teknillisen koulun viikon kahden joululomat oltiin seisokkiajan remonteissa. Joulun juhlapyhät oli ihan hirmusia tienestiaikoja, kahtasataa prosenttia maksettiin. Teknillisen opiston aikani olin kesät terästehtaalla ja Hackmannilla Joutsenossa.

Valmistuttuaan teknikoksi Ilkka Parvinen meni töihin Imatran terästehtaalle, koska vaimo oli saanut jo aiemmin töitä Joutsenon emäntäkoululta ja samalla työsuhdeasunnon. Sieltä Ilkka oli käynyt teknillistä opistoa ja sitten töissä. Mutta vuoden -72 alusta Parviset palasivat Kuusaalle, ja Ilkka aloitti työt Kymiyhtiössä.

Pehmopolitiikka harmitti

Valmistuttuaan insinööriksi Ilkka Parvinen pääsi valitsemaan kuudesta työpaikasta. Hän meni Imatran terästehtaalle. Ovako - terästehdas - rakensi Hankoniemeen Koverhariin uutta terästehdasta. Koko  henkilökunta palkattiin työvoimatoimiston asiakkaista. Parvinen oli organisoimassa työhönottohaastatteluja.
- En tiedä ilkeääkö sanoakaan: olin henkilöstöinsinöörinä. Se oli niitä aikoja, kun alkoi tämä pehmopolitiikka, ihmisen ymmärtäminen. Työpaikalla oli valistunut toimitusjohtaja Esko Laitinen, ja menin suoraan hänen alaisuuteensa kehittelemään erilaisia henkilöstön ohjaussysteemejä. Joka varmaan on ollut suurin virhe, mitä työelämässä on, Ilkka nauraa.

Parvinen virnuilee puhuessaan pehmopolitiikasta. Hänestä asioiden pitäisi mennä näin:
- Työnantajalla ja työntekijällä on molemmilla oma paikkansa. Ei saa liikaa ymmärtää, niin että työpaikalla alkaa työntekijät johtaa systeemiä. Paperiliiton touhu paperitehtaissa meni täysin yli 70- ja 80-luvuilla. Nehän sai sellaisen vallan, että tuloksia nyt nautitaan koko Suomessa.

Parvisen mielestä uudessa ajattelussa menivät puurot ja vellit sekaisin.
- Totta kai ihmiset on tasa-arvoisia ja samanarvoisia ihmisinä. Mutta se rupesi hämärtymään niin että  tämä tasa-arvoinen työnantaja ei saakaan enää määrätä. Määrätä-sanaakaan ei vissiin enää saa käyttää. Nyt pyydetään ja anellaan, että jos teille sopisi, niin voisitteko mahdollisesti.

Terästehtaalla ei vielä ollut ongelmia johtosuhteissa. Mutta kun Parvinen palasi omaan kylään, tilanne muuttui. Hän ei välttämättä suosittele muille samaa mitä itse teki: lähti ammattikoulusta opiskelemaan ja palasi johtamaan entistä kaveriporukkaa.
- Siinä tulee helposti kavereilla mieleen, että täähän on vaan Parvisen Illu, eipä sitä nyt tarvi paljon kuunnella. Siinä sotkettiin työ ja kaveruussuhteet - nehän on ihan eri asiat. Sinä teet omaa työtäs, sinut ymmärretään tietysti ihmisenä, mutta ei se saa mennä liian pitkälle. Siinä hukkuu koko bisnesidea, Ilkka pyörittelee päätään.

Kaiken tämän jälkeen Parvinen sanoo kuitenkin: "Olen aina kokenut, että olen enemmän psykologi kuin kunnossapitomies."

YT-komitean esiaste Kuusaanniemessä

Parvinen aloitti Kuusaanniemessä vuonna -72 munakennotehtaan käyttöinsinöörinä. Sellutehtaan isännöitsijä Ilmari Lindberg - myöhemmin sellutehtaan johtaja ja vielä myöhemmin paikallisjohtaja - palkkasi hänet tehtävään. Nykyisin Lindbergeistä tunnetaan parhaiten Ilmarin poika, puolustusvoimain komentaja Jarmo Lindberg.
- Ilmari oli Kymiyhtiön edistyksellisin johtaja, alkoi ensimmäisenä johtaa nykyaikaiseen tyyliin, jossa ihmistä vähän ymmärretään. Minulla oli ajoittain ristiriitaa Ilmarinkin kanssa, että tultiiks tänne tekemään munakennoja ja johtamaan kunnossapitoa vai ymmärtämään ihmistä. Mutta hän oli ehdottomasti koko urani paras esimies, tuki alaisiaan ja johti meitä ymmärtäen mutta vaativasti, Ilkka Parvinen kehuu.

Tuohon aikaan ei maassa ollut YT-lakia. Lindberg perusti  sellutehtaalle tehdaskomitean.
- Se oli YT-komiteoitten esiaste. Kun YT-laki tuli ja komiteat perustettiin, sellutehtaalla oli valmis malli. Pidimme sitä Ilmarin omana keksintönä. Siinä oli yhtiön edustajat, toimihenkilöitten edustajat, työntekijöitten edustajat, ja sen tehtävänä oli pohtia tehtaan ajankohtaisia asioita. Nykyisestä YT-toiminnasta se poikkesi niin, että siellä pantiin toimeksi. Ilmari johti puhetta. Kun työntekijä esitti jonkin puutteen työpaikassaan, Ilmari sanoi että Ilkka, sinä laitat sen kuntoon, Parvinen muistelee.

Työntekijöiltä tuli komiteassa valtavasti hyviä ideoita tuotannon ja  työolojen parantamiseksi. Ilkka Parvinen oli tuolloin jo kunnossapidon päällikkönä, ja hänelle lankesi ideoiden toteuttaminen. YT:t merkitsevät nykyisin usein samaa kuin irtisanomisneuvottelut, mutta 70-80 -luvulla komitean työ oli jatkuvaa tehtaan kehittämistä.
- YT:t oli alun perin luotu työntekijän osallistamiseksi tehtaan kehittämiseen. Nythän se on sitä väen vähentämisneuvottelua pääasiassa. Muu on luultavasti aika vähäistä, Parvinen arvelee.

Ristiriitaisia tilanteita ei olisi Parvisen mukaan syntynyt ilman ay-liikkeen jatkuvaa puuttumista työntekoon.
- Ei työntekijät itse olisi sellaisia keksineet, he oli tottuneet tekemään töitä. Mutta Paperiliitto yritti ruveta johtamaan koko paperiteollisuutta. Minun työssäni ajautui riitelemään pääluottamusmiesten kanssa, ja oma homma jäi sillä välin hoitamatta.

Munakennotehdas yhtiön erikoisuus

Kymiyhtiö oli mukana Kitimatin sellutehdashankkeessa Kanadassa, ja Ilmari Lindberg oli siellä töissä. Sieltä tullessaan hän osti kaksi kananmunakennokonetta, maailman suurimpia lajissaan. Näin  Ilkka on sen kuullut, mutta olihan siitä varmaan johdon kanssa sovittu. Tarkoitus oli integroida tuotantoa niin, että Kuusaanniemen sellutehtaan jätemassasta tehdään kennoja. Tuotteet menivät suurimmaksi osaksi Neuvostoliittoon Sahalinin saarille.
- Maailmanlopun paikkaan Uralin taa meni kennoja niin paljon kuin saatiin tulemaan. Mutta alussa koneet eivät lähteneet teknisistä syistä toimimaan, ja Ilmari tarvitsi apua tuotannon käynnistämiseen ja palkkasi minut. Ei hän minua henkilökohtaisesti tarvinnut vaan koneinsinöörin, Illu lisää vaatimattomasti.

Munakennotehdas oli kooltaan kuin Kymin keskusvarasto.
Ilkka osasi hommansa, tuotanto käynnistyi pian. Tuotantokapasiteetti oli massiivinen.
- Koneet oli varmaan 50 metriä pitkät. Toisessa tuli kymmenen kennoa rinnakkain, toisessa kuusi. Tehtiin siellä omenakennojakin, etupäässä Eurooppaan. Täällähän luotiin ihan oma kennomallikin, insinööri Lauri Kaira sen kehitti. Sitä ei kuitenkaan ehditty paljon tehdä ennen kuin tehdas kaatui toimittuaan kuutisen vuotta, Ilkka muistelee.

Työntekijöitä munakennotehtaalla oli "hirmuinen määrä".
- Ostettiin automaattipakkaus siihen, mihin kennot tulee koneesta kasalle. Sitä ei kuitenkaan saatu toimimaan minun aikana. Siellä oli 50 naista, jotka ottivat kennoja koneelta suoraan käsin ja pakkasivat käsin. Lisäksi siellä oli koneenhoitaja ja massamies - jos oli viisivuorosysteemi, niin miehiä oli sitten kymmenen. Koneet rupesi työntämään niin paljon, että maailma alkoi hukkua munakennoihin. Sitten kävi heikosti: venäläiset lakkasivat ostamasta niitä. Suomessa oli toinenkin munakennotehdas, Varkaudessa, ja sen tuotanto riitti yksin Suomen tarpeisiin. Meidän piti viedä ulkomaille ja vietiinkin, mutta munakennot ovat liian kevyttä tavaraa rahtilaivojen kuljetettavaksi. Tehdas piti lopettaa, Parvinen kertoo.

Siis kuinka, miten voi olla liian kevyttä kuljetettavaa?
- No iso laiva ei saa paljon tilaa vievistä kevyistä munakennoista sellaista lastia, että sillä uskaltaa lähteä merelle. Se kelluu niin pinnalla, että menee myrskyssä nurin. Rahtialuksen pitää saada niin painava lasti, että se ui riittävän syvällä ja pysyy pystyssä, Ilkka selvittää.

Munakennotehtaan rakennus on edelleen olemassa, siihen tehtiin Kuusaanniemen varasto. Parvinen osoittelee Tuomon Luomulta näkyvää Kymintehtaan keskusvarastoa, että tuon kokoinen. Munakennotehtaan perustamisen järkevyyttä on helppo jälkikäteen arvioida: ei ollut järkevää.
- Koneet oli liian suuret, markkina olisi pitänyt löytyä ulkomailta, ja vienti oli liian kallista. Toistasataa miljoonaa kennoa vuodessa oli vähän turhan paljon.

Tuotanto ajoi kunnossapidon ohi

Kennojen valmistuksesta Ilkka Parvinen siirtyi puolentoista vuoden kuluttua, vuonna -73 kunnossapidon päälliköksi.
- Se oli korjausosasto, johon minut oli koulutettu ja jossa olin aloittanut yhtiössä viilarina. Nyt insinöörinä johdin 150 ihmisen osastoa. Insinöörin työ oli sitä, että mietin millaisin konein, ihmisin, menetelmin, organisaatioin parhaiten saadaan tehtaat pysymään käynnissä. Piti seurata laitteiden teknistä kehitystä, ostaa uusia kehittyneempiä laitoksia mutta etupäässä seisokeissa huoltaa olemassa olevia laitteita. Siihen kuului kone-, sähkö-, mittari- ja rakennusosastot. Rakennusosasto ei ollut minun johdossa, mutta ne muut kuului minulle. Voikkaan mylly vielä muiden lisäksi, Parvinen hymyilee.

Ilkka Parvinen sanoo suorasukaiseen tyyliinsä, että väkeä oli ehdottomasti liikaa töihin nähden. Väen vähentäminen alkoikin pian.
- Tosin pienessä mittakaavassa, koska yhtiön henkilöstöpolitiikka on ollut niin ihmistä suosivaa. Siinä ei ole pahaa sanottavaa, ihmisistä on pidetty  huoli. Kunnossapitoon otettiin vuonna -77 jopa lisää väkeä, kun uusi sellulinja lähti käyntiin. Mutta muutama vuosi eteenpäin alettiin työntekijöiden määrää vähentää luonnollisen poistuman kautta.

Parvinen näkee pitkän kaaren eri työntekijäryhmien arvostuksen muutoksissa.
- Kun tehdas perustettiin 1872, kunnossapito-osasto oli erittäin merkittävä. Kun ostettiin kone, se piti osata korjata kokonaan itse. Kunnossapidossa piti olla osaavaa väkeä paljon. Vielä minun aikana ammattikoulussakin oli arvostettua olla kunnossapidon mies ja viilari, koska koko tehas pyöri niiden varassa. He olivat parhaiten palkattuja työntekijöitä. Mutta systeemi alkoi kääntyä siihen suuntaan, ettei korjata enää mitään, vaan ostetaan aina rikki menneen tilalle uusi, kun markkinoilta saa kovan kilpailun tuloksena halvalla. Koneet myös kestävät paljon paremmin kuin ennen vanhaan. Korjattavaa ei yksinkertaisesti ole enää niin paljon kuin ennen, Parvinen analysoi.

Kunnossapidon tehtävän Ilkka Parvinen näkee ristiriitaisena: mitä paremmin se hoitaa tehtävänsä, sitä varmemmin se tekee itsensä tarpeettomaksi.
- Jos saat koneen pyörimään hyvin, sinulla ei ole töitä. Pääosa kunnossapidosta tehdään, kun on isot seisokit. Jos onnistut hyvin, seisokkeja ei tule etkä voi tehdä mitään. Kehitys johti siihen, että korjaamoväki alettiin ostaa ulkoa. Kun meillä oli 150 omaa työntekijää kunnossapidossa, niin jouluseisokeissa meillä oli 450 äijää töissä.

Ulkopuolinen väki saatiin paikkakunnan omista pienistä firmoista, joita oli paljon.
- Oli Pelkonen, oli Tehko jonka konkurssin vanavedessä syntyi monta pientä teollisuuspajaa Kuusankoskelle. Niistä kerättiin kunnossapitäjiä ja erikoishommiin miehiä kauempaakin.

Parvinen sanoo, että hän olisi ulkoistanut paljon töitä, mutta se ei silloin kuulunut yhtiön politiikkaan.
- Yhtiö piti omistaan huolen, mille annan suuren arvon. Mutta muut yritykset alkoivat ulkoistaa, ja kun muodostettiin UPM, niin toisesta yhtiöstä Valkeakoskelta alkoivat uudet tuulet puhaltaa.

Kunnossapito-osaston johtamisen keskellä Ilkka innostui jälleen opiskelemaan. Hän aloitti paperitehtaiden insinööreille räätälöidyn erikoiskoulutuksen, jonka järjesti Lappeenrannan teknillinen korkeakoulu. Siinä oltiin kaksi päivää viikossa korkeakoululla, muu viikko kotipaikkakunnalla. Ilkka  aloitti diplomi-insinööriopinnot paperipuolella, vaikka oli konepuolen insinööri ja teknikko.
- Se johtuu erikoislaatuisesta luonteestani. Ennen siis kunnossapito oli tärkein osasto, mutta Paperiliitto onnistui ajamaan tuotantopuolen palkkauksen kunnossapidon ohi. Ymmärrän kyllä tuotannonkin merkityksen. Sitten tuotanto sai henkisenkin yliotteen: "Kunnossapito ei ole mitään." Eikä sellukaan ollut mitään niiden mielestä. Minulle sanottiin aina, että "älä sie puhu mitään, kun et paperinteosta mitään ymmärrä". Luin sen takia paperi-diplomi-insinööriksi, että pääsin sanomaan niille samoille naamoille diplomi-inssinä: "Sanokaa nyt, etten mie ymmärrä mitään. Mie voin sanoa, että työ ette ymmärrä nykypäivän paperinteosta mitään." Kävin kierroksen ja sanoin tämän eniten urputtaneille. Olen ollut yhtiön vittumaisin mies, Ilkka naurahtaa.

Arkkisalin touhu suututti

Yhtiö halusi vastinetta sille, että oli antanut Parviselle työajasta vapautusta diplomi-insinööriopintoihin ja maksanut kalliin koulutuksen kulut. Hänet haluttiin Kuusaanniemen arkkisalin vetäjäksi, koska siellä meni huonosti.
- Siellä alkoi iso kehitysprojekti, jonka tarkoitus oli saada tää yhtiön jästipäinen kansa muuttumaan nykyaikaiseksi, yhtiötä ymmärtäväksi. Sitä veti henkilökohtaisesti toimitusjohtaja Furuhjelm, minä olin yhtenä tekijänä mukana. Arkkisalin touhuista ei tullut mitään, ja se oli yhtiön tuotantolinjan päätepiste - paras paikka työntekijöiden tehdä kiusaa yhtiölle ja hilata palkkoja ylös. Minut pantiin sinne puhkaisemaan mätäpaise, kun olin korjauspuolen ja paperipuolen koulutuksen saanut - ja se pottumainen mies. Mutta minullakin tuli mitta täyteen parissa vuodessa, Ilkka kertoo.

Arkkisalin aika vaikuttaa olleen Parviselle kovaa aikaa, vieläkin hän käyttää kovia ilmaisuja meiningistä mutta selittää sitten maallikolle.
- Ensin ei saatu tulemaan arkkeja tarpeeksi ja väitettiin, että vika on tekninen. Arkkeja alkoi kyllä tulla, mutta henkisesti asiat ei tulleet kuntoon. Otin lopputilin. Muutama päivä sitten juttelin entisten arkkisalin poikien kanssa, ja he totesivat itsekin, että eihän sinussa mitään vikaa ollut. Mutta kun sitä johdettiin ay-liikkeestä käsin, laitteita ei ajettu niin kovaa kuin olisi pystytty. Jarrutettiin, italialainen lakko koko ajan päällä, Parvinen huokailee.

Kyllä Parvinen joskus hikeentyikin hidasteluun niin, että meni vääntämään vivusta konetta kovemmalle, vaikkeivät  insinöörit saisi mennä laitteita ropaamaan.
- Kävin suutuspäissäni vääntämässä niin että paperit lenteli pitkin huonetta. Ei pitäisi mennä, sehän on ammattityötä, en minä osaa niitä koneita ajaa. Mutta kävin vain kysymässä, että missäs se vipu on, käännän vähän vauhtia tähän koneeseen. Sen jälkeen oli seisokkia pitkä aika, Ilkka naurahtelee.

Oikea tapa Parvisen mukaan olisi ollut, että ammattimiehet olisivat ajaneet konetta kovempaa koska kerran osasivat.
- Mutta he eivät suostuneet, kun ay-liike oli antanut ohjeet, että ei ajeta kovempaa ennen kuin palkkaneuvotteluissa luvataan lisää palkkaa. En syytä tekijöitä, ei se ole kiva tilanne rehelliselle suomalaiselle paperimiehelle. Monta kertaa he eivät pystyneet vastatessaan katsomaan silmiin.

- Työnteon kannalta yhtiön aika Kuusaalla oli hyvin ikävää aikaa, pelkkää riitelyä. Ei saanut toteuttaa haluamaansa, että olisi tehnyt hyvää yhtiölle ja hyvää omalle väelle. Oli sellain idealistinen näkemys, että kun minä nyt tulen omien poikien kanssa tänne, niin mehän tehään tästä hieno paikka ja saadaan paljon aikaan. Mutta se meni ay-liikkeen kanssa riitelyksi koko ura. 

Parvinen alleviivaa, ettei hänellä alaisiaan vastaan ole mitään, hyvillä henkilökohtaisilla suhteilla hän sai kavereita ylitöihin tai "ay-liikkeen määräämien kaiken maailman lakkojen" aikaankin.
- Henkilökohtaisesti soittelin kavereita yöllä töihin. Ja ne tuli. Mutta kaikki ei kuitenkaan toiminut kuten olin idealistisesti ajatellut palatessani luokkakavereiden pomoksi. Sanoin heille, että myö kun tää homma hoidetaan, niin minä teen muuten teille olot niin hyväksi kuin kotona. Mutta pojat sanoi, että ymmärräthän sinä, ettei me voida ohi ay-liikkeen säädösten toimia. Olisi he tehneet, jos itse olisivat saaneet valita.

Hankalinta tilanteessa Parvisen kannalta oli se, että esimiehen lupaamaa tukea ei tullutkaan.
- Jäin yksin, tosin minua tuki toimitusjohtaja. Hän pyysi minua jäämään mutta minä lähdin. Sen jälkeen lähti toimitusjohtaja, samoin kolmas samassa tilanteessa ollut. Esimies jäi eläkkeelle. Uskon, että arkkisalin ongelmien takia kaikki tämä tapahtui. Vuonna 1997 lähdimme.

Ulkomaankomennuksille

Ilkka Parvinen ei lähtenyt varmistamatta tulevaisuuttaan. Häntä oli pyydetty Svetogorskiin kunnossapitojohtajaksi. Osastoa veti tuttu mies Kaukaalta, ja tämä oli "pannut kallonkutistajat haastattelemaan minua". Parvisen osastoon kuului Svetogorskissa 1500 miestä.
- Olin siellä kymmenen kuukautta, vaikka oli tehty viiden vuoden sopimus. Osoittautui, että omistajat halusivat vain paikat myyntikuntoon. Kymmenessä kuukaudessa ruotsalaiset saivat sen myytyä amerikkalaiselle IP:lle. Sitten soittivat UPM:ltä, että lähtisitkö Kiinaan, Changsun tehtaalle. Just kaksi viikkoa sitten kolmas paperikone lähti siellä käyntiin. Olin kunnossapitopäällikkönä, kun ensimmäistä rakennettiin.

Kiinassa vierähti kolme vuotta. Sieltä jäi hyvät muistot, kun Kuusaalta ei jäänyt. Parvisen uran toiseksi paras esimies löytyi Kiinasta. 
- Salmisen Pertti palkkasi minut sinne. Sanoi lähtiessä, että "sinä hoidat kunnossapidon, minä hoidan toimitusjohtajan työt ja sitten tulee yksi tuotantopäällikkö ja yksi tuotantojohtaja ja yksi talousjohtaja, viisi suomalaista kaikkiaan. Meillä on jokaisella oma posti, minä en kerkiä sinun asioita valvomaan, sinä hoidat ne". Näin toimittiin. Ei tarvinnut hänen luonaan avun tarpeessa käydä kolmea kertaa enempää, muuten kylläkin kokouksissa tavattiin. Hän tuki hommaa hyvin.

Kiina oli kokemuksena "aivan loistava". Työntekijät oli palkattu siinä mielessä pystymetsästä, että he eivät olleet olleet missään tekemisissä paperin kanssa. 
- Nuoria paperi-insinöörejä suoraan yliopistosta palkattiin ja opetettiin heille, miten Valmetin paperikonetta pitää ajaa. Kiinalainenhan on sellanen, että se lukee sen mitä kirjassa lukee ja toimii sen mukaan. Kone saatiin käyntiin helposti, ja muutamassa kuukaudessa se ajoi ohi Kuusaanniemen koneista.

Ilkkaa ilahdutti Kiinassa sekin, että siellä kunnossapitomiehet olivat tehtaan ykkösmiehiä. Niin kuin täällä oli silloin, kun Ilkka uransa aloitti.
- He oli ammattimiehiä. Ei minulla ollut muuta tehtävää kuin katsella päältä, mitenkä homma pelaa. Siellä ei ollut ay-liikettä, sai keskittyä asiaan. Kiinalaiset kunnioittaa vanhuksia, ja minä olin tehtaalla vanhin. Nehän piti minua suuressa arvossa. Sieltä jäi niin hyvä mieli, Ilkka muistelee.

Vanhat ikävät muistot kuitenkin kevenivät, kun oma yhtiö lopputilin jälkeen kutsui takaisin.
- Oli helkutin hieno juttu. Muutenhan minulla olisi henkisesti romahtanut usko koko systeemiin, Ilkka tunnustaa.  

Parvinen oli tehnyt kolmen vuoden sopimuksen Kiinassa työskentelystä, mutta häntä pyydettiin sen jälkeenkin jäämään Kiinaan. Hän oli kuitenkin luvannut Tuijalleen palata kolmen vuoden kuluttua Suomeen.
- Meillä oli yhtiön kanssa sopimuksessa, että paikka löytyy Suomesta kun palaan. Esitin toivomuksen, ettei tarvisi enää töihin mennä ja pääsin neuvottelujen jälkeen putkeen 57-vuotiaana.

Nyt on aikaa pohdiskella

Nyt eläkkeellä, kun Illu on ison osan vuodesta kullankaivajana omalla valtauksellaan Lapissa ja hiihtelee, hänellä on aikaa nauttia luonnosta ja harrastaa vapaan ihmisen filosofointia. Ja miettiä uraansa. Se ei mennyt ihan haaveiden mukaan.
- Minä jouduin köyhän kodin lapsena ammattikouluun ja sitä tietä paperiteollisuuteen, väärälle uralle. Minua olisi kiinnostanut psykologia. Minähän suoritin jossain välissä kasvatustieteitten approbaturin - ajattelin meneväni ammattikouluun opettajaksi siinä vaiheessa kun totesin, ettei tämä oikein ole minun hommaa.

Ilkka miettii vanhoja työkavereita, jotka oli tuntenut kouluajoista lähtien. 
- Kuvastaa suhteitamme, että Lapissakin viihdyn yhden meidän verstaan viilarin kanssa.

Kohtaaminen pääluottamusmies Jorma Timosen kanssa: välit kunnossa.
Ilkka Parvinen kertoo esimerkin, jonka toteutumisen hän näki etukäteen. 
- Suomen paras ammattikoulu teki meistä parhaita ammattimiehiä. Kun sitten tulimme tehtaalle, niin ay-liike määräsi, että viilaaja tekee vain viilaajan töitä, sorvaaja vain sorvarin töitä, putkimies putkimiehen ja voitelija voitelijan töitä. Ei saanut tehdä mitään muuta. Kaveri osasi kuitenkin kaikki ne työt. Kun piti mennä tekemään joku tehtävä, johon olisi tarvittu yksi tai kaksi ihmistä, siellä piti parhaimmillaan olla kuusi tai seitsemän ammattiryhmää, joista viisi katseli ja kaksi teki töitä. Yritin selittää, ettei se voi johtaa muuhun kuin että tällainen kunnossapito loppuu. 

Parvinen on iloinen oltuaan oikeassa mutta ei vahingoniloinen.
- Nyt se on nähty. Tänä päivänä jokainen tekee yhtiöllä kaikkia osaamiaan töitä, jopa paperimiehet kunnossapitoa, kunnossapitomiehet tuotantoa. Sitä ajoin koko urani onnistumatta. Nyt se on onnistunut, vähän kovemman käden kautta. Työpaikat on menneet. Tullessani oli Kuusaalla 4500 työpaikkaa, nyt Kuusaanniemessä on vähän yli 600.

Jukka Pennanen, kenraali joka kotiutui Kuusaalle

Kenraali Jukka Pennanen saapuu täsmälleen oikeaan aikaan tapaamispaikalle. Enää en hämmästele korkean sotilashenkilön rennon kohteliasta käy...