Näkökulma kuusankoskelaisuuteen

Kuusankoski on paikka – ja jotain ihan muuta. Se on maisemia ja ihmiskätten töitä. Se on murretta ja
tapa olla kotoisin jostakin. Kuusaalaisuus on ajattelumalli, asenne ja näkökulma – kaikkeen.
Kuusankoskia on yhtä monta kuin kuusankoskelaisiakin. Näillä sivuilla rakentuu yhden kuusaalaisen
totuus kotipaikkakunnastaan. Se on yhtä totta kuin sen toisen, joka muistaa, näkee ja kokee asiat ihan
toisin. Juttuja paikoista, tapahtumista, muistoista, ilmiöistä, nimistä, kielestä ja ennen kaikkea
ihmisistä. Tervetuloa katselemaan. Näillä sivuilla en tarjoa tilaisuutta keskusteluun, mutta hauska
kuulla, että vaihdatte aiheista kommentteja omissa yhteisöissänne. Jatkakaa ihmeessä.
Katselukerroista päätellen kuusaalaisuus kiinnostaa, eikä ihme: niin hieno paikka tämä on, ja niin
kiehtovia persoonia täällä asuu ja toimii.

Eijaleena Martikainen, paljasjalkain kuusaalain

maanantai 9. marraskuuta 2015

Kaiku, legendaarinen kuusaalaiskuoro. 30 ensimmäistä vuotta


Kaiku-kuoro johtajanaan Väinö Niinivaara
Kuusankoski on varhaisista vuosistaan lähtien ollut kuoropaikkakunta. Vuonna 1937 täällä juhlittiin jo 30 vuoden ikään ehtinyttä Kaiku-kuoroa. Väinö Niinivaaran perustama sekakuoro oli paikkakunnan ensimmäinen pitkän iän saavuttanut kuoro, joka eli vielä kauan kolmikymppistensä jälkeenkin. Vuosijuhlan kunniaksi Akseli A. Ylikangas kirjoitti historiikin Kymintehtaan sekakuoro "Kaiku" 1907-1937. Sen sivuilta henkivät vuosikymmenten ajankuvat,  ja lukijoita hemmotellaan kuorolaisten ja onnittelijoiden usein ratkiriemukkailla muistelmilla.

Kuusankoskelaisilla kuorokärpäsen pureman saaneilla oli vuonna 1907 kurja tilanne. Valokuvaaja Emil Segerhornin johtama kuoro oli hajaantunut, kun osa laulajista oli siirtynyt työväenyhdistyksen sekakuoroon. Se taas ei ehtinyt kauan laulaa ennen kuin yhdistyksen omat voimat panivat "pitkin mäkiä huutamiselle" pisteen.

Kuorolaulusta innostuneet ilahtuivat, kun Kymintehtaan koulu sai opettajakseen Väinö Niinivaaran - tällä kuultiin olevan kuoronjohtajakokemusta entiseltä kotipaikkakunnaltaan. Niinivaara suostui perustamaan uuden kuoron, ja harjoitukset aloitettiin saman tien - kahdesti viikossa. Harjoituspaikkana oli ensin "Rokkala", ja sieltä vuoden kuluttua kuoro sai siirtyä harjoittelemaan Kymintehtaan isoon kansakouluun. Nimekseen kuoro otti aluksi Kymintehtaan Nuoriso- ja Raittiusseuran Sekakuoro. Pari vuotta myöhemmin kuoro irtautui taustaryhmistään, jotka olivat enemmän tai vähemmän nukahtaneet, ja otti uudeksi nimekseen Kymintehtaan Sekakuoro Kaiku.

Kaiun harjoittelupaikka Kymintehtaan koulu.
Tämän jutun kuvat ovat 30-vuotishistoriikista. Niitä voi katsella lisää osoitteesta
http://mitatiedatkuusaasta.blogspot.fi/

Lauluun lähtö virkisti

Kaksi kertaa viikossa oli siis Kaiun harjoitustahti. Jokainen tietää, miten työpäivän jälkeen laiskottaa joskus ja tekisi mieli jäädä kotiin. Toisaalta velvollisuus yhteistä tavoitetta kohtaan ja halu olla tutussa hauskassa porukassa vetävät ulos mukavalta kotisohvalta. Kuoroharjoituksissa on kyse usein paljosta muustakin kuin laulamisesta. Varmaan kaikki tämä on ollut mielessä, kun kuorolaisten velvollisuudet kirjattiin vuonna 1909 seuraaviksi - lista ei olisi pahitteeksi nykykuorolaisillekaan:

a) saapua täsmällisesti, määrättyinä aikoina harjoituksiin
b) osoittaa suvaitsevaisuutta tovereita kohtaan
c) välttää juoruilemista y.m. eripuraisuutta herättävää
d) ottaa vastaan nurkumatta eli estelemättä yhteisiä toimia
e) ehdottomasti totella laulunjohtajan antamia määräyksiä
f) innolla ja tarmolla toimia kuoron edistymiseksi ja kohottamiseksi.

Uusi historiikki, J. V. Hyytiäisen vuonna 1977 kirjoittama, kertoo kuoron vahvuuden olleen alussa 24. Vuonna 1910 se oli 34, ja Kaiun täyttäessä 30 vuotta laulajia oli 58. Häkellyttävää on molempien historiikintekijöiden mielestä se, että Väinö Niinivaara oli johtajana vielä 30 vuoden jälkeenkin. Mutta ei taival siihenkään katkennut, Niinivaara johti Kaikua kuolemaansa asti, vuoteen 1948. Historiikit ja kuorolaisten kommentit kertovat, että Niinivaara nautti loppuun saakka kuorolaistensa ihailua ja kunnioitusta, ja hänen kuolemansa oli heille suuri järkytys: Miten Kaiun nyt käy?

Siitä seuraavassa jutussa, mutta nyt Kaiun alkuvuosikymmeniin Kuusankoskella. Laulajia ei päästetty vähällä. Niinivaara otti ohjelmistoon vaativiakin kuoroteoksia, ja hänellä oli periaate, ettei teoksia esitetty puolivalmiina. Se tiesi ahkeria harjoitusiltoja. Työpäivän jälkeen kuorolaiset kokoontuivat koululle, jossa Väinö Niinivaara opetti heitä ääni kerrallaan. Ellei ollut nuotteja, ryhmä seisoi johtajan takana harmonin vierellä ja koetti painaa stemman mieleensä. Nuotteja ja laulunsanoja kirjoitettiin tarpeen vaatiessa itsekin.

Altto Elvi Viljakaisen nuotit Bachin motettiin
Nimimerkki S.K. kertoo historiikissa eräästä illasta, jolloin ei olisi millään viitsinyt töitten jälkeen lähteä takkatulen ääreltä sanomalehden takaa lauluun - kaikulaiset puhuivat aina, että he "menevät lauluun". Velvollisuudentunto kuitenkin pakotti tenorin ulos sateeseen. Perillä johtajan ystävällinen hymy ja kuorolaisten hauska tunnelma huitaisivat väsymyksen pois. Tällä kertaa Bachin vaikea mutta iki-ihana motetti "Jeesu aarteheni" alkoi luistaa. S.K. kirjoittaa: "Kotimatkalla ei väsymyksestä ole enää jälkeäkään. Ihmettelen vain itsekseni, kuinka paljon köyhempää olisi elämä ilman näitä lauluharjoituksia. Olen varma, että jokainen meistä laulajista on kaivannut ilmaisua tunteille, jotka vain sävelin voi ilmituoda. Ymmärrän myös, että pohjimmaisena kannustimena lauluharjoituksissa käyntiin on ihmisen ikuinen ikävä ja suuri kaipuu kauneuden ja sopusoinnun maailmaan."

Nimimerkki I.A. taas muistelee harjoituksia naisnäkökulmasta. "Sillä välin kun miehiä harjoitettiin, jäi meille tyttöväelle hyvää aikaa. Toiset näpräsivät käsitöitä ja rupattelivat, ja jos silloin malttoi istua mukana, sai tietää monia hauskoja juttuja ja kiintoisia asioita. Nuorempi polvi meni usein voimistelusaliin tai `koridooriin`, ja arvaahan sen, että siellä telmittiin, jopa tanssittiinkin, sillä hyvä halu oli oppia sitäkin. Kun johtaja sattui tulemaan, lopetimme äkkiä ja olimme hyvin viattoman näköisiä. Hymyilevä, sanova katse tuolta silmäkulman alta ja varoitus: Älkää hyppikö itseänne hikisiksi."

Joskus nuorten keskittyminen oli niin kiven alla, että johtajalta oli mennä hermo. Yhtenä ilta tirskunta sai sellaiset mitat, että Väinö Niinivaara kielsi ihan nimeltä mainiten yhtä neitosta pulisemasta, kun yleiskielto ei tepsinyt. Neiti suuttui eikä tullut seuraavana päivänä esiintymään. Tämä johti siihen, että Niinivaara nosti kädet pystyyn: jos ei sen vertaa voinut laulajia ojentaa, hän lopettaa koko johtamisen. Vuorokauden valvomisten ja välienselvittelyn jälkeen sekä johtaja että kuorolaiset olivat taas valmiit jatkamaan harjoituksia.

Esiintymisiä tiheään tahtiin

Jälkikäteen katsellen Kaiku-kuoro on ollut estradilla tämän tästä. Kuorolaulua harrastanut tietää, millainen määrä työtä tarvitaan konserttiohjelmiston rakentamiseen. Se, että kappaleet osataan laulaa oikein ja yhteen, on vasta alku. Sille pohjalle ryhdytään rakentamaan eri äänistä kudelmaa, jossa kuuluu säveltäjän, kuoronjohtajan ja kuorolaisten yhdessä luoma kokonaisuus. Se on jotain paljon enemmän kuin virheettömästi lauletut sävelet ja vaatii usein pitkän kypsyttelyn ennen kuin kaikki istuu kohdalleen ja kuulija viedään arjen yläpuolelle.

Historiikki kertoo, että Kaiku kainosteli nuoruuttaan eikä juhlinut 5-vuotispäiviään. Kymmenvuotispäivät vuonna 1917 ajateltiin juhlia jo valmiiksi harjoitellulla ohjelmalla mutta poliittinen tilanne esti sen. Sen sijaan 15-vuotisjuhlaa ja 20-vuotisjuhlaa vietettiin konsertein, jälkimmäinen Kuusankosken silloisessa kirkossa eli seuratalossa. Samassa paikassa juhlittiin 25-vuotista taivalta, ja konsertin jälkeen siirryttiin tien yli Kymiyhtiön ammattikouluun illanviettoon. Kaiku juhlisti myös säveltäjämestari Sibeliuksen 60- ja 70-vuotispäiviä konsertein ja vietti ensimmäistä Laulajain päivää vuonna 1933 kunnioittaen samalla "säveltäjäneromme Toivo Kuulan muistoa".

20-vuotisjuhlintaa
Isojen vuosipäiväkonserttien lomassa Kaiku esiintyi vähän väliä erilaisissa tilaisuuksissa ja omin konsertein Kuusankoskella ja naapurikunnissa. Järjestöt pyysivät tilaisuuksiinsa, rakennuksia vihittiin käyttöön, koulut täyttivät vuosia, merkkihenkilöitä siunattiin hautaan - Kaiku oli paikalla. Syksyllä -34 Kaiku avusti ammattikoululta lähetetyssä radio-ohjelmassa. Jo edellisvuonna kuoro esiintyi marsalkka Mannerheimin vierailulla Kuusankoskella ja tasavallan presidentti Svinhufvudin ja hänen puolisonsa käydessä paikkakunnalla.

Kuorolla oli myös vankat tukijansa Kymiyhtiössä. Vuorineuvos Einar Ahlman ja kauppaneuvos Gösta Björkenheim istuivat yleisön joukossa, yhtiö antoi harjoittelutilat korvauksetta käyttöön ja lahjoitti vuosittain avustuksia toimintaan, niinpä nämä kaksi sekä johtaja Julius Polin ja tohtori Sigfrid Sirenius nimettiin kuoron kuniajäseniksi.

Laulujuhlat kuorojen huippuhetkiä

Kaiku osallistui laulujuhliin pitkin Suomea, ja matkat olivat monille kuorolaisille ensimmäinen reissu oman paikkakunnan ulkopuolelle. Jo pelkät lähdöt olivat iso tapahtuma. Vuonna 1926 kuoro lähti Sortavalaan laulujuhlille. "Kymintehtaan asemalle oli juhannusiltana klo 7.14 lähtevälle junalle kerääntynyt valtaisa joukko yleisöä toivottamaan matkaan lähtevälle kuorolle onnea. Keinu-laulun kaikuessa ja liinojen liehuessa lähti juna liikkeelle kohti kaunista Karjalaa. Kuoron oli onnistunut saada matkaansa varten oma vaunu, joten matka siinä sujui vallan erinomaisesti kotoisissa merkeissä laulun ja naurun vallitessa", kirjoittaa J.I.T.

I.A. puolestaan hehkuttaa: "Tunnettuahan on, että laulujuhlat ovat laulajan elämässä aina suurtapaus. Pois useammaksi päiväksi elämän arkipäiväisyydestä. Säveleitä ja juhlamieltä. Liehuvia lippuja. Aurinkoa, valoa. Aivan kuin toinen maailma avautuisi, itsensä toiseksi tuntisi. Juhlaminä on säveljuhlan mukana vallannut olemuksen. Ensimmäiset suuret laulujuhlat, joissa olin mukana, olivat Hämeenlinnassa v. 1910. Olin nuori ja ensimmäistä kertaa maailmalla. Kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä. Laulaminen suuressa joukossa, Hannikaisen johtaessa ja hyväntahtoisena tarkastellessa silmälasiensa yli juhlakuoroa, kilpailuun osallistuminen, käynnit Kalrbergin kartanossa ja Aulangon kauniilla harjulla ja yksinpä yhteisessä asunnossamme olevat Tampereen tytötkin olivat mielestäni ihmeellisiä ja erikoisia asioita. Arastellen me maalaistytöt katselimme heidän rehvakasta liikehtimistään, äänekästä ja vuolasta puhettaan. Illalla alkoi eräs Tampereen tyttö esittää teatteria, teki tuhansia kujeita ja oli kuin rasvattu salama. Tuo kaikki oli niin lystikästä, jotta täytyi nauraa yhtenä sykkyränä. Viimein asetuttiin, Tampereen tytöt solmivat visusti liinat päänsä ympärille. Tuokin oli uutta ja kovin kaupunkilaista. `Niillä on kampaus`, valisti Elna Friman meitä."

Laulujuhlilla käytiin myös Viipurissa, Savonlinnassa, Kuopiossa, Helsingissä, Mikkelissä, Jyväskylässä ja tietenkin maakunnallisilla laulujuhlilla pitkin Kymenlaaksoa. Juhliin kuuluivat myös kilpailut, ja niissä Kaiku-kuoro alkoi saada palkintoja ja tunnustusta tasostaan.Tekipä Kaiku ulkomaanmatkankin, Viroon. Kuvaukset kuoppaisesta merimatkasta, jonka aikana monet "uhrasivat" yli laidan ja päätöksestä, että ensimmäinen merimatka saa luvan olla myös viimeinen, ovat hauskaa luettavaa. Kaiku oli Eestissä myös vuonna 1938 osana Kymenlaakson maakuntakuoroa - tämä osallistui Suomen edustuskuorona Eestin vapautumisen 20-vuotislaulujuhliin.

V. 1913 kansallispuku oli uutta kuorolaisille.
Kaiku-kuoron naiset toivat uutuuden esiintymisasuihin: kansallispuvut. Savonlinnan laulujuhlille vuonna 1913 matkattiin leveälierisissä hatuissa, tyylikkäinä, ja uudenuutukaiset kansallispuvut fanerilaatikoissa. I.A. kuvailee, miten puvut herättivät huomiota juhlakulkueessa ja varsinkin kilpailussa:
"Kilpailun aika kun oli edessä ja vuorollamme pamppailevin sydämin nousimme askeleita ylös suurelle laululavalle, alkoi kuulua käsien taputusta (jota ei muille) alkaen edestä, leviten yli suuren juhlayleisön, valtavaksi pauhuksi. Mitä nyt? Veri nousi päähän. Kauhistus! Putoaako jonkun vyötärölle kiinnitetty rotyyririmsuinen alushame? Kenenkä? Vaistomaisesti sivusin mekkoani. Ei, ei minun ainakaan. Ei kenenkään! Siihen ennätti sitten johtajammekin ja rauhoitti: `Se on meidän neitosillemme`, - antoi äänen, kilpalaulut kajahtivat ja palkinnon saimme, vaikka niin moisesta huomiosta häkellyimmekin. Myöhemmin säveltäjä Merikannon y.m. musiikkimiesten arv. rouville saimme selittää, mistä olimme ja mikä puku meillä on."

Iltamia ja kirkkokonsertteja

J.V. Hyytiäisen historiikista selviää, kuinka vilkas kuoropaikkakunta Kuusankoski oli jo vuonna 1910. Täällä pidettiin silloin paikallinen laulujuhla, johon osallistuivat Kaiku-kuoro, Kuusankosken Sekakuoro, Kuusankosken Naiskuoro, Kymintehtaan Naiskuoro, Kuusankosken Työväenyhdistyksen Sekakuoro ja Kymintehtaan torvisoittokunta.

Uusi kuoro otti mukaansa Segerhornin joukon perinnöstä muutakin kuin laulamisen. Se harjoitteli usein näytelmiä, joita esitettiin iltamissa - sama tahti jatkui vielä 60-luvullakin. Kaiku järjesti vapun vastaanottajaisia, jotka saivat suuren yleisömäärän liikkeelle. Kuorolaiset viettivät vapaa-aikaakin yhdessä, retkiä tehtiin ja kuorolaisten kodeissa kyläiltiin. Muutamat kuoropariskunnat olivat kuin perheen vanhemmat, jotka pitivät huolta nuoremmista ja kaikkien viihtymisestä. Korvet ja Veronat olivat äiti- ja isähahmoja, Niinivaaran pariskunta samoin. Lyyli Korpi ilahdutti kuoroa myös kronikoillaan ja runoillaan, jotka kertoivat kuorolaisten yhteisistä tempauksista. Nykypäivän äitiäkin puhuttelee Lyylin tarina historiikissa; se kertoo miten perheenäidin on etsittävä aika tilatun kronikan kirjoittamiselle kotihengettären töiden lomasta ja vähän aviomiestäkin huijaten. 

Haydnin Lapsisinfonia vappuohjelmana
Äänenmuodostuksesta huolehdittiin myös. Kuoronjohtaja pyysi laulajatar Bertta Sipilän useaksi päiväksi pitämään äänenmuodostuskurssia kuorolaisille, pariinkin otteeseen. Bertta antoi henkilökohtaista ohjausta ja sai oppilaansa laulamaan uudella, "luonnollisemmalla" tavalla. Hänestä tuli kuoron lämmin ystävä.

Erikoiselta tuntuu kalabaliikki, joka syntyi Kaiku-kuoron kirkkokonserteista. Eräät piirit eivät nimittäin hyväksyneet sitä, että maallinen kuoro laulaa kirkossa, jopa pitkänäperjantaina ja adventtina! Mauri Lehtonen toimi pappina Kuusankoskella vuodesta -23  ja kirjoittaa kynä sauhuten moisesta rajoittuneisuudesta hauskassa pakinassaan 30-vuotishistoriikissa. 
 "On näet niin - ajatellaan - että jotkut saavat laulaa kirkossa, jotkut eivät. Me papit saamme, ja monet papit laulavat ja messuavat niin että hirvittää. Kanttorit myös saavat, sillä he ovat erityisesti valmistuneetkin sitä tarkoitusta varten, ja kuitenkin moni kanttori meidän kirkoissamme laulaa`nuotin vierestä`, niinkuin oli tapana vanhan suntion Aatami Kukkosen sanoa. Kirkkokuorot myös saavat laulaa kirkossa, vaikka monesti kirkkokuorojen jäsenet eivät ole sen parempaa valioväkeä kuin ryypiskelevät kirkkovaltuustojen tai -neuvostojen jäsenet, ja pitävät maallisista tilaisuuksista ja harrastuksista yhdellä lailla ja ja kenties monesti enemmänkin kuin kirkollisistansa. - - - Kun Kaiku-kuoro omasta vapaasta alotteesta ja harrastuksesta on tullut kirkkoonkin laulamaan ja laulanut niitä lauluja, joita minäkin kirkossa laulaisin, niin tässä on minulle sinne urkulehterille se ´maallikkovoima`, joka urkulehterille vakinaisesti kuuluvan ja papin kaikkea tukea ja kannatusta tarvitsevan kirkkokuoron ohella joskus, juuri vapaaehtoisena voimana toimien, voi kuulijan sydämeen laulaa Jumalan kutsua paremmin ja vaikuttavamminkin kuin kirkkokuoro, jonka laulua kirkossa voidaan pitää yhtä virallisena kuin papin saarnaa."   

Laulu on sydämen avain

Laulajat tietävät, miten yhdessä laulaminen vie mukanaan ja antaa huikeita elämyksiä, kun ponnistellaan ja saavutetaan. 30-vuotishistoriikissa myös kuoron yhteistyökumppanit ja yleisön jäsenet kertovat Kaiun merkityksestä paikkakunnalle. Teologian tohtori Sigfrid Sirenius käynnisti Suomessa setlementtiliikkeen ja vieraili sen tehtävissä Kuusankoskella ja Kymenlaaksossa. Hänen tilaisuuksissaan lauloi usein Kaiku-kuoro. Näin Sirenius kirjoittaa esitysten merkityksestä:
"Laulaessa kuoro suorittaa erästä kutsumusta - se saattaa erilaisissa tehtävissä toimivia sävelten yksinkertaisin keinoin yhteistyöhön ja toveruuteen, se laulaa teollisuusseudun arkisen ja aineellisen aherruksen keskellä hengen ylivaltaa aineen yli, ja se nostaa mieliä niihin korkeisiin kauneuden ja totuuden maailmoihin, joista virtaa rohkaisua ja lohdutusta elämän taakkojen kantajille."

Laulun merkityksestä kansamme elämässä kirjoittaa Hannes Laasonen, pappi, aivan nykykeskustelun argumentein, vaikka tekniikka ja sanasto onkin 30-luvun aikaista. Kuulostaako tutulta:
"Maassamme ja eritoten sen kodeissa laulettiin ennen enemmän kuin nyt. Sillä arkisen elämän ohella vietettiin kodeissa myöskin pyhää, johon mieliä kohottivat laulun siivet. Senvuoksi ei elämä niissä käynytkään niin harmaan yksitoikkoiseksi ja ikäväksi, kuin mitä se nyt on monelle käynyt. On kuin tehtaitten jyske ja elämän epätasainen, kiihkeä rytmi olisi niissä vaientanut niin kansanlaulun kuin hengellisen veisuun. Hävinneet ovat kodeista iltapuhteitten rattoisat, laululla höystetyt puhdetyöt. Vaiennut on rukin surina ja kangaspuitten louske ja niiden myös mukaansa tempaava laulu. Kenenkäpä tekisi enää mieli laulaa pelloilla ja niityilläkään, jossa traktorit ja korjuukoneet pitävät ylivoimaista ääntä. Ihmiset itsekin ovat koneellistuneet ja se on kuolettanut heistä sekä laulun halun että laulun taidon. - - - Nuorisoa on opastettava löytämään `sydämen avain`, joksi laulua sanotaan, sillä se jalostaa ihmismieliä ja kohottaa ihmishengen maisen turhuuden ja pikkumaisuuden yläpuolelle ja varjelee joutumasta elämän harhapoluille." 

Kolmikymmenvuotias Kaiku oli voimansa tunnossa ja jaksoi sodan jälkeenkin nousta esiintymislavoille yhä uudelleen. Johtaja Väinö Niinivaaran kuolema oli kuorolle suuri kriisi, mutta siitä selvittyään Kaiku nousi uuteen kukoistukseen 50-luvulla Hilkka Norkamon myötä. Siitä tuonnempana.

Voit siis vilkaista historiikin kuvia ja lukea sen tekstejä täältä:

http://mitatiedatkuusaasta.blogspot.fi/

Mielelläni otan sille sivulle myös sinun muistojasi Kaiku-kuorosta.