Näkökulma kuusankoskelaisuuteen

Kuusankoski on paikka – ja jotain ihan muuta. Se on maisemia ja ihmiskätten töitä. Se on murretta ja
tapa olla kotoisin jostakin. Kuusaalaisuus on ajattelumalli, asenne ja näkökulma – kaikkeen.
Kuusankoskia on yhtä monta kuin kuusankoskelaisiakin. Näillä sivuilla rakentuu yhden kuusaalaisen
totuus kotipaikkakunnastaan. Se on yhtä totta kuin sen toisen, joka muistaa, näkee ja kokee asiat ihan
toisin. Juttuja paikoista, tapahtumista, muistoista, ilmiöistä, nimistä, kielestä ja ennen kaikkea
ihmisistä. Tervetuloa katselemaan. Näillä sivuilla en tarjoa tilaisuutta keskusteluun, mutta hauska
kuulla, että vaihdatte aiheista kommentteja omissa yhteisöissänne. Jatkakaa ihmeessä.
Katselukerroista päätellen kuusaalaisuus kiinnostaa, eikä ihme: niin hieno paikka tämä on, ja niin
kiehtovia persoonia täällä asuu ja toimii.

Eijaleena Martikainen, paljasjalkain kuusaalain

sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Kirjasto muuttui lainastosta olohuoneeksi


Kuusankosken kirjasto Mäenpääntien varrella oli valmistuessaan niin hieno ja edistyksellinen, että sitä tultiin ihailemaan ulkomaita myöten. Rakennus kätki suojiinsa myös neuvolan, hammaslääkärin vastaanoton, kunnanlääkärin työtilat ja monta asuntoa. Kun kirjastovirkailija Kaisa Majander tuli taloon vuonna 1982 kirjastoapulaiseksi, alkuasetelmat olivat muuttuneet radikaalisti. Silloin keskityttiin jo odottelemaan, koska saataisiin kokonaan uusi kirjasto. Kirjastonhoitaja Ari Pesonen otti ennen seuraavaan kirjastorakennukseen muuttoa kuvia vanhasta ja uudesta ja antoi niitä katseltavaksemme. Hänen kuviinsa olen merkinnyt kuvaajan.

Kirjastorakennuksessa on nyt mm. koululuokkia.
Mäenpääntien rakennuksen suunnittelivat Aili ja Niilo Pulkka. Sen harjannostajaisia vietettiin vuonna 1950, ja rakennus valmistui vuonna 1952. Selailemme Kaisa Majanderin kanssa Ari Pesosen valokuvia vanhasta rakennuksesta.
- Sehän on todella kaunis. Kirjasto vastasi alussa tarpeita, mutta kun sitä ryhdyttiin pala kerrallaan laajentamaan, kokonaisuudesta ei voinutkaan tulla toimiva, Kaisa toteaa.

Majander puhuu vanhasta kirjastosta nostalgisella hellyydellä, onhan hänellä jo yli 30 vuoden suhde paikkakuntaan. Hänen aloittaessaan työt kirjaston työntekijöiden nimike oli "kirjastoapulainen", myöhemmin se jonkin uudistuksen yhteydessä muutettiin "kirjastovirkailijaksi".

Kortit käytössä pitkään

Ari Pesonen valokuvat kertovat, miten sokkeloinen aikoinaan upeasta kirjastosta vuosien mittaan muodostui: portaita sinne tänne, pieniä huoneita siellä täällä, henkilökunnan sosiaalitilat kaikkien kulkea läpi - ja ryöstää jotain mukaansa. Kaisa Majander pyörittelee päätään:
- Aika erilaista kuin nykyään, kun työntekijöillä on oltava kunnon sosiaalitilat.

Kuvaaja: Ari Pesonen
Majanderista Kuusankosken vanha kirjasto oli erikoinen ja hiukan huvittava. Huvittava siinä mielessä, että Kuusaan kokoiselta paikkakunnalta olisi odottanut vähän edistyneempää tekniikkaa kirjastossa. Kaisa oli nähnyt uutta teknologiaa Jyväskylässä opiskellessaan, mutta meillä käytettiin tuolloin yhä kortistoa. Asiakkaat hakivat korteista tarvitsemaansa aineistoa. Virkailijat käyttivät samaa kortistoa tiedonhakuun, aineiston paikantamiseen. Ja virkailijoilla oli oma lainaustietojen kortistonsa, asiakkaiden lainat. Nyt muistikuva korteista ja kirjan takakannen taskusta tuntuu yhtä eksoottiselta kuin univormupukuiset Kossilan bussien rahastajat rahalaukkuineen.

Yhdessä valokuvassa näkyy matala lainaustiski. Se ei ollut siinä vielä 80-luvun alkupuolella, vaan paikalla oli korkea puinen palvelutiski.
- Sen takana seistiin, ja me työntekijät saimme tikkuja käsiimme sen kuivaksi kuluneesta laidasta. Tiskistä päästiin eroon, kun saimme ATK-koneet - niitä ei voinut seisomatiskille panna. Tietotekniikka otettiin haltuun 90-luvulla Risto Venetkankaan tullessa kirjaston johtoon, himpun verran jälkijunassa, Kaisa Majander kertoo.

Kirjastovirkailijat Kaisa Majander ja Anne Nurmi ATK-aikaan
Kirjastovirkailijan työ koostui monenlaisista tehtävistä: asiakaspalvelua, kirjojen hyllyttämistä ja kunnostamista, kortistojen järjestämistä.
- Työtä riitti, kun esim. kaikki karhukortit kirjoitettiin käsin. 90-luvulla ruvettiin valmistautumaan ATK-aikaan, rekisteröitiin kirjoja, laitettiin viivakoodit. Kirjoista tiesi silloin enemmän, koska niitä käsiteltiin manuaalisesti, uudet kirjat näki konkreettisesti. Se vanha kirjastolaisuus oli kokonaisvaltaista, jokainen teki kaikkea. Nykyisin erikoistumme enemmän. Minulla on vastuualueena lainaus ja lehdet, jonkin verran kotipalveluakin. Se palvelu tosin on nyt aika vähäistä, koska vapaaehtoisia kirjojen kuljettajia on vähän, Majander miettii.

Tietotekniikan tulo muutti kirjastovirkailijoiden työn luonnetta. Käytännön lainaustyöt, huomautukset, lainojen tarkkailu ja varausten kiinniotto tapahtuivat nyt automaattisesti. Detroit-kortistojärjestelmässä oli ollut paljon muistiin perustuvaa:
- Siinä koetti muistella, että tuosta kirjasta on varaus ja laittoi klemmarin korttiin merkiksi, siinä oli hirveästi muistinvaraista. Nyt menet koneelle ja se näyttää kaikki tarvittavat tiedot kirjan saatavuudesta lähtien. Silloin ennen olikin jännittävää! Asiat painuivat mieleen: kun henkilökunta oli tehnyt itse  kortit ja hyllyttänyt kirjat, kortisto muodostui tänne, Kaisa Majander koputtaa päätään.


Tietokirjat olivat ylätasanteella. Kuvaaja: Ari Pesonen.
Tunnelmaa ja tyyliä, mutta happi loppui

Vanhoine menetelmineenkin ja ahtaudestaan huolimatta entisen kirjaston tilat tuntuivat asiakkaasta viihtyisiltä. Eteisen erotti salista puusäleikkö, tietokirjaosasto oli muutamaa askelta ylempänä omalla parvellaan, lehtihyllyt lukusalin peräseinällä olivat tyylikkäästi vinot, alun perin lastenosastona toimineessa huoneessa oli valtava kirkkomainen ikkuna. Ja se tuoksu - kirjojen tuoksu, jossa sekoittuivat mielikuvituksen maailmat ja arkinen pöly! Pisteenä i:n päällä oli salaperäinen tunnelma, joka syntyi kirjastonhoitajan vakuuttavasta olemuksesta ja kuiskaavasta puheesta - kirjastossa ei kailotettu, se oli juhlava paikka. Muistan hyvin, kuinka Raili Wessman kuiskasi myös kaupassa tavatessamme.

Kirjastolaisten albumin kuvissa näkyvät myös pitkät hyllyt, joita lisättiin lainausosastolle vuosien varrella. Niitä oli niin tiuhassa, että kannatti koukata seuraavasta hyllyvälistä, jos joku oli kykkimässä alimman hyllyn kirjojen äärellä. Ohitse et päässyt.
- Hyllyjä korotettiin aina vaan kunnes ylimmille ei enää ylettynyt. Kirjat piti hyllyttää sellaisena aikana, kun kirjasto ei ollut auki. Ei siellä voinut asiakkaiden aikana kontata, Kaisa Majander kertoo.

Sisäilmaongelmatkin tulivat tutuiksi vanhan kirjaston henkilökunnalle. Jotkut työtilat olivat ikkunattomissa koloissa, niin että työntekijä meinasi pyörtyä hapenpuutteesta pitempään työskennellessään. Albumin ääreen saadaan myös kirjastovirkailija Sirpa Pirinen, ja vanhat kuvat herättävät kollegoissa monta hurjaa muistoa.
- Katsos tuota varastotilaa: katto oli niin matalalla, että siihen ylti kädellä. Tuohon huoneeseen valuivat vedet lattialle, niin että Pekka Starastin luovuttamat valtiopäiväasiakirjat homehtuivat. Muistatko putkirikon? Juu, ja sen kun viemärinaukosta tuli rotta, joka sitten myrkytettiin. Mitähän se asbesti aiheuttikaan meille...

Lastenosastolle. Kuvaaja: Ari Pesonen.
Kirjastotilat olivat loppua kohti aika ahdistavat: sokkeloita riitti, ilma ei vaihtunut, oli pimeää. Taloa ei korjattu vuosikymmeniin, kun odoteltiin uutta kirjastorakennusta. Asiakkaan näkökulmasta uusi lastenosasto perustettiin aika mielenkiintoiseen paikkaan. Jos halusi käydä sekä aikuisten että lasten osastolla, pääsi ravaamaan jälkikasvun kanssa paritkin jyrkät portaat.



Kuvaaja: Ari Pesonen

Muutto uuteen kirjastoon vuonna 2002 päästi työntekijät vanhan rakennuksen hankaluuksista. Työ jatkui aika pitkälle entisen kaltaisena. Nyt on tilaa liikkua, ilmaa hengittää. Tarpeet kuitenkin muuttuvat
- Kun oli oltu tässä kymmenen vuotta, totesimme ettei mikään uusikaan ole koskaan täydellinen. Esimerkiksi asiakaspalvelutiski ei ole nykyaikaa. Ennen ajateltiin, että virkailijat istuvat tuon massiivisen kiinteän kalusteen takana. Mutta miten sijoitat automaatit? Uuden kirjaston tiski on kiinteä könttä, siihen niitä ei voi sijoittaa, ne oli sijoitettava jotenkin tiskin ulkopuolelle. Automaattien lisääminen ja sijoittelu vaatii pähkäilyä, kun palvelutkin vain lisääntyvät. Mehän hoidamme mm. kaupungin raha-asioita. Tänne voi käydä maksamassa kaupungin lähettämät laskut, Majander kuvailee.

Muutto uuteen kirjastoon vuonna 2002. Kuvaaja: Ari Pesonen.
Konnevedeltä Kuusaalle

Kaisa Majanderin kuvaus hänen oman lapsuutensa kirjastopalveluista on kiehtovaa kuultavaa kuusaalaiselle, joka on saanut marssia kirjastoon koska vaan koulumatkalla tai maitokauppareissulla.
- Olen sellaisista oloista, etten ole lapsena voinut käyttää muuta kirjastoa kuin alaluokan takanurkassa olevaa kirjakaappia. Meidän maalaiskylästä oli kirkolle matkaa 15 kilometriä. Kirjasto oli auki vain lauantaisin ja sunnuntaisin, joten koulupäivinä sinne ei päässyt. Koulu ja kirjasto olivat eri päässä kirkonkylää, enkä vielä keskikouluaikanakaan voinut käyttää kirjastoa.  Meidän naapurikylässä oli vähän isompi koulu ja siellä opettaja, joka kantoi huolta kyläkunnan nuorisosta. Jos hänen kirjastoonsa tuli jokin puhdashenkinen kirja, hän lähetti sen minulle pikkuveljeni mukana, Kaisa hymyilee.

Eikö kuulostakin enemmän Suomi-Filmiltä kuin 60-luvun todellisuudelta? Mutta juuri näin tämä kansakoulunopettaja toimi, kun tunsi koko kylän perheenjäsenittäin.
- Hänen kirjakaapistaan sain luettavaksi kirjasarjoja, en tosin mitään Viisikoita tai Neiti Etsiviä. Kotona oli tietenkin kirjoja myös. Mutta lukioaikana pääsin varsinaisesti kirjastonkäyttäjäksi, kun asuin silloin Rautalammilla.

Kaisa valmistui nuoriso-ohjaajaksi muttei tuntenut alaa omakseen. Kun kotikunnassa perustettiin kirjastoapulaisen virka, Kaisa päätyi kirjastoalalle.
- Vanha kotitalousopettajani oli siellä kirjastonhoitajana ja pestasi minut sinne.

Kirjastossa työskennellessään Kaisa hankki alan koulutusta Jyväskylässä poikkeuskoulutuskursseilla.
- Kuusankoskelle olen joutunut sattuman kaupalla - naimakaupalla. Alussa olin hyvinkin valmis lähtemään täältä minne tahansa. Mutta saimme molemmat oman alamme töitä, ja lasten kannalta oli loistavaa asua lähellä heidän isovanhempiaan, kertoo tämä kuusaalaisen Majanderin Harrin puoliso.

Kuusankosken kirjaston suunnitteli arkkitehtitoimisto Brunow & Maunula.

Kirjastovirkailijan työn hauskin puoli on Kaisan mielestä aineisto. Hän haaveilee voivansa eläkkeellä palata vuosia sitten puhutelleiden kirjojen pariin, mm. 60-luvun Keltaisen kirjaston teoksiin. Vanhoja kirjoja joudutaan siirtämään varastoon ja pois, mutta maakunnan jostakin kirjastosta varmasti löytyy aina kappale, ja Kyyti-järjestelmällä sen saa asiakkaalle hyvin kätevästi. Kaisa suunnittelee harrastavansa myös entisten aikojen kirjasarjoja tai ainakin saman kirjailijan teosten kokoelmia, joista näkee kirjailijan kehittymisen.
- Kun on vanhanajan ihminen, niin ihan kirja perinteisessä muodossa kiehtoo. Toivottavasti nykyajan laitteiden rinnalla säilyy vielä konkreettinenkin kirjasto. Kun joskus tulevaisuudessa omat jalat eivät enää kanna, toivon että lapset tuovat kirjastosta kirjoja. Ei tarvitse tuoda ihan uusinta uutta ja tuoreimpia rikoksia, murhia ja ruumiita. Vanhemmatkin kelpaavat, koska ne ovat ihan yhtä jänniä, Kaisa naurahtaa.