Näkökulma kuusankoskelaisuuteen

Kuusankoski on paikka – ja jotain ihan muuta. Se on maisemia ja ihmiskätten töitä. Se on murretta ja
tapa olla kotoisin jostakin. Kuusaalaisuus on ajattelumalli, asenne ja näkökulma – kaikkeen.
Kuusankoskia on yhtä monta kuin kuusankoskelaisiakin. Näillä sivuilla rakentuu yhden kuusaalaisen
totuus kotipaikkakunnastaan. Se on yhtä totta kuin sen toisen, joka muistaa, näkee ja kokee asiat ihan
toisin. Juttuja paikoista, tapahtumista, muistoista, ilmiöistä, nimistä, kielestä ja ennen kaikkea
ihmisistä. Tervetuloa katselemaan. Näillä sivuilla en tarjoa tilaisuutta keskusteluun, mutta hauska
kuulla, että vaihdatte aiheista kommentteja omissa yhteisöissänne. Jatkakaa ihmeessä.
Katselukerroista päätellen kuusaalaisuus kiinnostaa, eikä ihme: niin hieno paikka tämä on, ja niin
kiehtovia persoonia täällä asuu ja toimii.

Eijaleena Martikainen, paljasjalkain kuusaalain

perjantai 25. joulukuuta 2015

Raimo Höijer ja Martti Kurtto, yhtiöläisiä jo teini-iästä

Tämä haastattelu on osa Työväen Arkiston hanketta, jossa kerätään Kymiyhtiön työntekijöiden - ja muidenkin kuusankoskelaisten - muistoja ja kokemuksia teollisuuspaikkakunnan elämästä.

Raimo Höijer ja Martti Kurtto, entiset yhtiöläiset, eivät ole tavanneet vuosiin mutta juttu käynnistyy heti. "Muistat siä, kun..." Yhtiöläisethän tuntevat kaikki toisensa. Elleivät tunne, ainakin tietävät. Elleivät tiedä, pitää heti ryhtyä selvittämään, kuka se on, kenen poikia tai mistäpäin toi naisihmiin on kotosin.
- Se oli tosiaan sellain yhteiskunta, siäl tiälettii kaikki toistesa jutut ja suvut,  Raimo selvittää ihanalla Kuusaan murteellaan, jossa kuuluu usein vielä älläkin deen paikalla. Muunlainen puhe ei istuisi tähän perikuusaalaisten porukkaan, vaikka Martti nyt onkin muuttanut Iitin puolelle rajaa. Yhtiöläisiä ollaan aina, eläkkeelläkin.

Raimo Höijer ja Martti Kurtto
Martti Kurtto meni Voikkaan tehtaalle töihin kuusitoistavuotiaana vuonna -67. Ylimestari kysyi heti: "Onkos sin isäs tääl töissä?" "On, nimeltään Esko." "Juu kyllä, hän oli rässipoikana aikanaan täällä, ennen talvisotaa", ylimestari sanoi. Marttia joskus häiritsi, ettei häntä itseään oikein muistettukaan, kun isoisäkin oli jo ollut yhtiöllä ja oli vielä Martti-niminenkin. Myöhemmin Martti meni samalle prässikoneelle missä isänsä oli ollut.
- Siellä vanhat koneenhoitajat kysyivät: "Onkos se Esko sinun isäs?"

Martin isoisä oli muuttanut vuonna -28 perheineen Lyöttilästä Voikkaan Virtakiveen, koska Iitissä ei ollut töitä maattomalle eikä kulkuneuvoja työmatkoihin. Virtakivestä oli lyhyt matka tehtaalle. Martti-vaari oli 30-luvulla useaan otteeseen tehtaalla töissä ja sai aina välillä lopputilin.
- Työkaveri Hildenin Usko kertoi usein:"Minä olin vaarisi kanssa korjauspajalla haalausryhmässä." Haalaus tarkoitti painavien koneiden, moottorien ja pumppujen nostoa. Sain kuulla kuinka kovaa työtä haalaus oli, oli rullavaunut vaan ja painavat koneet ensin haalattiin kankien kanssa vaunuun. Sitten miesporukalla toiset veti ja toiset työnsi ja toiset huusi. "Se huutaminen oli kaikkein tärkeintä, taakka liikkui huudon voimalla", Martti Kurtto naureskelee vanhan työmiehen juttuja.

Raimo Höijer kertoo Kymintehtaan haalausmiehestä Kuuslammen Topista, joka huusi aina raikuvalla äänellä ohjeita raskaiden taakkojen nostajille: "Ylös, ylös!"
- Kerran tuli sulfiittitehtaan johtaja Lindqvist ja katseli kun Topi huusi. Sitten hän sanoi: "Olka te hilja, nyt minä huudan", ja rupesi huutamaan ohjeita.

Raimonkin isä, Aaro, oli tehtaalla töissä, sulfiitilla vuoromestarina. Raimo itse meni tehtaalle töihin vuonna -54, ammattikoulusta suoraan rakennusosastolle. Hänkin on kuullut miesvoiman käytöstä entisinä aikoina.
- Kaikki tehtiin itse. Rakennusosastolla oli vissiin 600 ihmistä töissä, rakensivat omilla voimilla voimalaitostakin. Sulfiitin rannassa oli laastiasemat, missä tehtiin sementit. Sittenhän se muuttui pikku hiljaa, tuli koneita, vähennettiin miehiä, otettiin ulkopuolisia töihin. Lopulta yhtiö oli paperitehas vaan. Nythän siellä ei ole enää rakennusosastoa ollenkaan, muutama pomo vaan ottamassa vierasta työvoimaa, Raimo päivittelee.

Yhtiöllä oli tietenkin omat nosturit jo 50-luvulla, mutta ei niitä voitu sisätiloissa käyttää.
- Voikkaan voimalaitoksellakin nostettiin virrasta kaikki kivet nosturilla. Mutta sisällä oli ahtaat paikat, matalat rakennukset, ei niihin nosturit mahtuneet. Nostureiden kanssa kävi vahinkojakin. Kerran oli nosturi lähtenyt vierimään sulfiitin vierua alas ja kerinyt samalla nokkansa rullalle. Kuskille ei käynyt mitenkään, miehet kertovat..

Tehtaan töihin teini-iässä

Sekä Raimo että Martti ovat saaneet tarpeeksi kuunnella vanhempien työntekijöiden juttuja entisistä hyvistä ajoista. Tuoreessa muistissa ovat kuitenkin omatkin taitekohdat. Martti muistaa kuin eilisen päivän, kun hän käveli Voikkaan tehtaan portista vuonna -67 sisään ja aloitti paperiputsarin työt.
- Putsari teki sen likaisen työn mitä kukaan muu ei tehnyt. Tyhjennettiin roskavaunut, korjattiin paperikoneen märkä "kotti" - kun paperikoneelta katkeaa rata, paperi tulee lattialle. Nykyään on kuljettimet, jotka vievät sen suoraan pulpperoitavaksi. Ennen ei ollut, kotti meni suoraan betonilattialle. 16-vuotiaat pojat kaapi sen syliinsä ja nosti roskavaunuun, työnnettiin 50 metriä ja mätettiin uudestaan pulpperoitavaksi hollanteriin. Se oli raskasta työtä, Kurtto kuvailee.

Paperikoneiden seisokit olivat putsareille varsinaisia siivouspäiviä. Koneita puhdistettiin trasselitukoilla, pyyhittiin rasvaiset laakerit puhtoisiksi, että korjausmiehet pääsivät korjaamaan. Pölytkin pyyhittiin.
- Sitten kun tehtaalla meni taas hyvin, me haettiin varastosta tarvikkeita, ja toimiteltiin muita asioita.

Martti Kurtto kävi yhtiön ammattikoulun.
- Paperilinjan. Olin niin kyllästynyt koulunkäyntiin että valitsin vuoden koulutuksen, vaikka sähköasennustyöt ja autonasennus olisi kiinnostaneet. Mutta kun ne oli kolmivuotiset linjat.

Martti Kurtto opetteli vuoromestariksi.
Jos ei sotaväkeä vuoden -70 helmikuusta alkaen ja teknillistä koulua lasketa, Kurtto oli yhtiöllä töissä eläkkeelle lähtöönsä saakka.
- Tammikuussa -71 pääsin armeijasta ja menin vielä Voikkaan tehtaalle töihin. Tammikuussa -74 pääsin teknilliseen kouluun. Olin pyrkinyt Varkauden kaksivuotiseen kouluun - siinäkin mentiin siitä missä aita on matalin, kahdessa vuodessa teknikoksi. Tulin senkin jälkeen vielä Voikkaan tehtaalle takaisin työntekijätehtäviin, joulun -75 jälkeen. Laitoin tuotantopäällikölle hakemuksen että pääsisin esimiestehtäviin. Ei mennyt kovin kauaa kun hän tuli sanomaan minulle - tein pituusleikkurin apumiehen töitä - että "huomenna kun sinä tulet töihin niin älä tule tähän, mene tuonne vuoromestarin kanssa ja rupeat opettelemaan niitä tehtäviä".

Vuoromestarin tehtäviä Voikkaan tehtaalla Martti Kurtto teki -77 syyskuun loppuun, tosin edellisen kesän paperivarastolla lastausmestarin töitä. Määräaikainen työsuhde päättyi silloin.
- Muistatko Raimo, kun yhtiöltä oli miehiä Iranissa käynnistämässä paperikonetta? Ne oli siellä shaahin aikana noin vuoden, ja kun heidän pestinsä päättyi, me määräaikaiset vuoromestarit saatiin lopputili.

Kurtto oli hakenut jo sellutehtaallekin, mutta kuin tilauksesta tuli Jari-projekti - paperitehtaan rakentaminen Brasiliaan.
- Minut otettiin vuonna -78 Kuusaanniemeen soodakattilalle tekemään Jarissa olevien miesten tuurauksia. Sen jälkeen tuli vakituinen paikka auki. Sitä kesti eläkeikään saakka. Olin ensin varavuoromestarina ja tuurasin toisia pääasiassa viikonvaihteet ja yövuorot.

Raimo huomauttaa, että siihen aikaan ei ollut huolta työnsaannista.
- Minun ei tarvinnut hakeakaan mihinkään, tulin suupuheilla aina töihin.

Martti vahvistaa, että töitä oli. Sellutehtaalla oli kolme vuoromestaria. Kuitulinjalla yksi, talteenoton voimalaitoshuollossa yksi ja kuorimolla yksi.
- Kun kuorimolta kuoli vuoromestari, esimies sanoi että toisen kuolema on toisen leipä, ja minut laitettiin kuorimolle vuoromestariksi. Siinä olin kuusi vuotta. Puun tulo tehtaalle, kuorinta, haketus ja hakkeen syöttö sellutehtaalle kuuluivat meille. Siitä siirryin varsinaiselle sellutehtaalle: sellun keitto ja valkaisu, lajittelu - siinä olin vuoromestarina vuoteen 2000. Sitten siirryin päivätöihin kuitulinjojen osastomestariksi, ja siinä olin eläkkeelle lähtöön paitsi että pari viimeistä vuotta olin nimellinen käyttöteknikko, mutta ei tehtävät miksikään muuttuneet. Eläkkeelle jäin vuoden 2013 lopussa, Martti Kurtto listaa työuraansa.

Maalarit takasivat paperin puhtauden

Raimo Höijerin tie vei ammattikoulusta tehtaan maaliverstaalle rakennusosaston kunnossapitoon vuonna -54.
- Siellä sitä maalattiin. Aina kun oli seisokit, me maalattiin kattoja viirojen päältä, ettei paperiin tipu mitään. Paperin piti olla puhdasta, ei ollut huuvia koneitten päällä silloin. Koneetkin maalattiin, kun ne oli valurautaa. Maalattiin ne etteivät ruostu ja likaa paperia. Oltiin aina koneitten seisoessa töissä, pitkiä päiviä, joulut ja uudetvuodet, juhannukset ja vaput. Myö tehtiin töitä - näähän vaan ajoivat, pääsivät helpolla. Kunnossapitohan se piti tehtaan pystyssä, Raimo virnuilee Martille.

Paperiin ei saanut tulla roskaa ulkopuolelta, ja Höijerin mielestä juuri maalariporukkaa sai kiittää korkeasta laadusta. Muutkin kyllä huolehtivat tuotteen puhtaudesta. Raimo muistaa tilanteen ajalta, kun Estlander oli päällikkönä ja yhdellä insinöörillä oli parta. Paperia meni silloin poikki valtavasti, jolloin Estlander komensi insinööriä: "Älkää menkö lähelle konetta, kun teillä on tuo partakin. Sinne menee partakarvoja, menee paperi poikki!"

Kymin ammattikoulusta pääsi suoraan tehtaalle töihin.
Naljailu ei lopu, Raimo jatkaa.
- Sanoin aina paperimiehille. että työ tulette töihin, olette kahdeksan tuntia ja jätätte kaiken seuraaville miehille. Myö tehdään loppuun saakka kaikki valmiiksi, että koneet pelaa. No nykyäänhän ei tarvi maalata, koneet on haponkestäviä eikä niitä korroosio syö, ja huuvat on päällä.

Raimo Höijer oli maaliverstaalla vuoteen -70 ja lähti sitten Kotekoon, teknilliseen kouluun Kotkaan. Koulun jälkeen hän meni töihin Potinkaralle pariksi vuodeksi ja palasi sitten Kymiyhtiöön.
- Kävin sanomassa Mäkisen Eerolle, että tulisin tänne. Eero lähetti Jankerin Matin luo, ja Matti sanoi että siellä on Mäkisellä paikka, sen kun menet.

Tällä kertaa Höijer tuli rakennusoastolle pomoksi. Silloin, vuonna -75, Kyminpuolelle tehtiin päällystyskonetta, jota hän oli ollut rakentamassa Potinkarallakin. Nyt hänellä oli yhtiön miesten seitsenhenkinen porukka, joka teki valuja säiliöitten pohjiksi. Sieltä Höijer siirtyi Kuusaanniemeen, jossa tehtiin kattila viitosta. Nyt sekin on purettu, ja 70-luvulla rakennettu päällystyslaitos on tyhjänä.
- Siinä meni liian paksua massaa, ei sellaisella kannata paperia päällystää. Nyt on uudemmat koneet, jotka tekee ohkaisemmalle paperille päällystyksen ja säästää massaa, Raimo Höijer valottaa.

Ihmetellään hetki komeaa 70-luvun päällystyslaitosta, ja Raimo kertoo toimitusjohtaja Swanljungin saaneen sen isoon lasiseinään Amerikasta mallia.
- Se seinä teetti meillä töitä! Siinä oli paljon konttoreita, ja naiset istuivat ikkunan ääressä. Tiiäthän siä, että kun talvella on 40 astetta pakkasta, niin aina ne soitti: "Höijer tänne, lämpöä lisää!" Ja minä vein sinne naisille pattereita ikkunoille, Raimo naureskelee.

Ilmapiiri oli mukava

Miehet muistelevat vanhoja työkavereita,  nimenomaan iältään vanhoja. Martti kertoo miehestä, joka aina morjesti "hilu tilu!"
- Kun aamulla tokaisin, että taas pitää jaksaa aloittaa, hän sanoi että sinul niitä aamuja on paljon mutta minul ei oo enää monta, kun 65 tulee täyteen, minä jään eläkkeelle. Mutta hän kuoli ennen kuin ehti eläkkeelle.

Raimollekin ovat jäneet mieleen erityisesti iloiset ja puheliaat työkaverit. Kumpikin on sitä mieltä, että tehtaalla oli ennen iloinen meininki.
- Senaikainen ilmapiiri ja tämän päivän ilmapiiri on aivan erilaiset. Siihen aikaan ihmisiä oli töissä enemmän, ja heitä oli joka lähtöön. Jos esimies tarvi työvoimaa, hän tuli ja osoitti sormella: sinä, sinä ja sinä, lähtekää mukaan. Tänä päivänä työvoimaa saa etsiä. Mutta ennen työvoimaa oli paljon ja tehtävää oli paljon, ja ihmiset keskusteli keskenään.

Raimo Höijerin mielestä tehtaalla oli ennen iloisempi meininki.
Ilmapiiri oli miellyttävä, ja se kesti pienen kiusanteon toisia kohtaan. Siitä huolimatta työt tehtiin. Kun tuli uusia päälliköitä, jotka eivät olleet tottuneet Raimon tuhmiin vitseihin, nämä punastelivat ja joku hankki Raimolle vitsikiellonkin.

Hihittelyjen keskellä Martti muistelee joutumistaan jäynän kohteeksi. Hän oli ns. reservimiehenä ennen armeijaan menoa, ja PK 17:llä oli viiran vaihto.
- Olin ylpeä ja otettu mies, kun pomo tuli sanomaan että mene sinne viiranvaihtoapumieheksi. Paikat oli pesty ja purettu ja sitten aloitettiin messinkiviiran levitys märkään päähän. Viira oli kiinni nosturissa. Silinterimiehet ja paperikoneenhoitajat ohjasivat, siellä oli kauhea huuto kun toinen kone kävi koko ajan vieressä. Ihailin silinterimiehiä, että mistä ne tietää nää kaikki asiat.

- Kun viiraa lähdettiin levittämään, minulle sanottiin: "Poika, ota toi rauta tosta portaiden alapäästä." Hain raudan ja kysyin mihin se laitetaan. "Kanna mukana. Jos tarvitaan, niin se on aina lähellä." Pikku hiljaa viiraa levitettiin, välillä pysähdyttiin työntämään telaa tai tukirautaa väliin. Taas kuului huuto "ohoi, jatketaan!" Viimenää viira oli paikallaan. Minä kysyin, mihin rauta laitetaan. "Ei sit mihkää tarvi, heitä roskikseen!" Yli kymmenkiloista rautaa minulla kannatettiin koko aika, ja porukka nauroi, että poika kantoi koko ajan painavaa raudanmurikkaa, se teki töitä. Ja siitä huolimatta minusta silinterimiehet oli viisaita, Martti nauraa nyt itselleen.

Raimo täsmentää, että myöhemmin märän pään viirat muuttuivat muovisiksi. Viira on kuin seulaverkko, jolle lasketaan paperimassa, ja siitä suodattuu vesi pois imulaatikoihin. Paperi on viiran päällä aluksi märkää paperirainaa ja menee sen jälkeen puristinosalle. Kuusaalaisille tutut huopaviirat olivat kuivassa päässä sylinterin päällä. Ai miten niin kuusaalaisille tutut? No yhdessä jos toisessakin taloudessa poistettua huopaviiraa on nähty. Mummi teki niistä tallukoita, äiti ompeli meille talvihousut (sitä luminappuloiden määrää joka niihin pulkkamäessä tarttui!), joku levitti viiraa kesämökin rantaveteen tukevammaksi uimapohjaksi. Raimo täsmentää vielä vertauksella.
- Paperikoneessa oli kuiva pää ja märkä pää niinkun ravintolapöydässä. Märälle päälle maittoi juoma ja kuiva pää ei ottanut ollenkaan.

Väki väheni

Kuusankosken tehtailla on on ollut 4500 ihmistä töissä vielä Martinkin uran alussa. Oli tavallista, että samasta perheestä oli useampi miespolvi tehtaalla töissä, samassa vuorossa samalla koneellakin joskus. Mies ja vaimokin ovat monesta perheestä olleet tehtaalla töissä, mutta oli sekin aika, jolloin vaimon piti jäädä tehtaalta pois, kun pariskunta meni naimisiin.
- Muistan kun olin Voikkaalla vuoromestarina, niin siinä vaiheessa Voikkaalle rupesi tulemaan rässipojan työhön naisia, samoin pituusleikkurin kakkosapumiehen paikalle. Muistan kun ylimestari tuli sanomaan, että paikkaan otetaan poikkeusluvalla tyttöjä. Nimitys oli puristinnainen. Poikkeulupia haettiin myös nuorten yötyöhän, Martti kertoo ja Raimo täydentää, että vaarallisiin töihinkin tarvittiin poikkeusluvat.

Arvomme UPM:n nykyistä lukemaa Kuusaalla ja päädymme alle kuuteensataan - kaikki Kuusaanniemessä. Kunnossapidossa on tuskin ketään tänä päivänä, kun laitteet ovat muuttuneet. Sen lisäksi käyttöryhmäkin tekee jonkin verran kunnossapitotöitä.
- Mutta paperimiehiäkin on vähennetty. Ennen oli koneella 7-8 miestä, nyt on kaksi, valvomossa. Sieltä on kymmeniä jopa satoja metrejä siihen koneeseen, jota valvomosta ajetaan. Automaatio huolehtii kaikesta, eihän siellä tarvita kuin vartija, se hoitaa koko tehtaan, Raimo tiivistää.

Kuusaanniemeä
Päädymme siihen, että nykytyöelämä on karua, kun ei ehdi yhteisiä kahvituntejakaan pitää. Raimon mielestä kukaan ei juuri sen takia viihdy töissä - ei kerkiä muuta kuin tekemään töitä, ei ehdi ajatuksia vaihtaa. Martti vahvistaa käsitystä kertomalla kuinka sellutehdasta ohjataan - tietokoneilla, ei ihmisten vuoropuhelulla.
- Jouduin sellutehtaan ohjauksen itsekin opettelemaan. Jokaisella on oma paikka, kukin katselee edessään olevaa monitoria, painelee nappuloita, tekee säätömuutoksia, tarvittaessa lähtee käymään kentälle katsomaan laitteita. He eivät välttämättä saa toisiltaan niin paljon apua kuin aikaisemmin. Jokaisen on osattava itse se työ.

Raimo kuvailee miten palvelut pelaavat työpisteen lähellä, ei tarvitse kokoontua yhteen. Vieressä on keittiöt missä tehdään ruuat, saunat jos haluaa kylpeä - ei tarvitse lähteä mihinkään omista nurkista. Martti jatkaa, että jos johonkin pitää lähteä, havupuolen keittäjä voi huutaa koivupuolen keittäjälle, että kato vähän aikaa tätä, lähen kattomaan kun siel on vähän häiriöitä. Sitten hän soittaa vuoromestarille ja kertoo että tarvitaan apuvoimia, kunnossapitoa tai siivoojaa, se ja se on rikki. Vuoromestari etsii apua tai menee itse siivoamaan.

Kehitys kehittyy

Paperinvalmistus jaksaa ihmetyttää paitsi maallikkoa, myös näitä vanhoja tehtaalaisia. Raimo Höijer tuntee paperinteon alusta loppuun.
- Mielenkiintoista, miten ihmiset on höksänneet tehdä tällaisenkin järjestelmän, että otetaan kaikki talteen, mitä puusta lähtee. Otetaan mäntyöljy, mistä tehdään vaikkapa hajuvesiä, otetaan lipeämöstä lipeä ja kuivataan se, poltetaan soodakattilassa ja saadaan siitä sähköä - valtavan hieno laitos on keksitty, Höijer kehuu.

Höijer ja Kurtto päivittelevät kehityksen nopeutta.
Kaikki kehittyy ja muuttuu, talteenotto varsinkin viime vuosina. Ja koneet. Kun Martti oli Voikkaalla putsarina, sinne rakennettiin PK 18. Nyt se seisoo toimettomana, vanhanaikaisena. Osa koneista myytiin tehtaan alasajon jälkeen, siellä oli ryhmä joka etsi ostajia. Martti kertoo käyneensä työtehtävissä vanhoilla työpaikoillaan alasajon jälkeen - paperikoneiden tilalla oli tyhjät montut. Se kirpaisi.

Höijer ja Kurtto kuvailevat myös miten työsuojelu on muuttunut tarkemmaksi. Kurtto kertoo kokemuksensa Voikkaan vanhalta sellutehtaalta, sen hän on kertonut myös pitäessään työsuojeluopastuksia ja turvallisuuskoulutusta.
- Menin töihin Voikkaalle -67. Ensimmäisten viikkojen aikana meidät - kahdeksan poikaa - vietiin vanhan sellutehtaan tiloihin. Näytettiin putkien viereen tehdyt telineet, käskettiin ottaa putkista eristeet ja kärrätä ne kottikärryillä irtolavalle roskan joukkoon. Eristeet irtosi palasina noin vaan, pöly oli kova. Pomo sanoi meille: "Pojat, käykää välillä hengittämässä raitista ilmaa, se on asbestia." Kukaan meistä ei tiennyt mitä on asbesti. Tauon aikana tupakoijat vetäisi sauhut ja tuli takaisin asbestipölyyn.

Vuonna -67 asbestin vaarallisuutta ei tunnettu. Nykyisin asiat ovat ihan toisin. Martti Kurtto kuvailee:
- Tänä päivänä kun tekee mitä tahansa, esimies joutuu pitämään sekä omille että vieraalle työvoimalle työsuojelu- ja turvallisuuskoulutuksen. Rakennusmiehet eivät saa tehdä telineitä ilman koulutusta - sellaisen antaminen oli minullakin tehtävänä loppuaikoina. Piti sanoa: tossa on putki, siinä menee lipeää, tossa on putki, siinä menee vettä, tossa on moottori, se käynnistyy sieltä ja sieltä, tuo on ajastimen perässä. Vasta kun oli varmistettu että työntekijät olivat ymmärtäneet, he pistivät nimet paperiin, että olivat saaneet suojelukoulutuksen.

Kurtto pitää nykyistä tarkkuutta erittäin hyvänä asiana.
- Vähäisellä työvoimalla se vain vie hirveästi aikaa. Ei tahdo yhdellä osastomestarilla aika riittää siihen, että seisokissa kaikille annetaan turvallisuuskoulutus.

Höijer kertoo, että hänkin on ollut monella yhtiön työturvallisuuskurssilla. Osasto- ja työpaikkakohtainen turvallisuuskoulutus annetaan vielä erikseen. Tehtaalla on näkyvissä käynnistyskiellot laitteiden huollon aikana, eikä sekään riitä. Pitää huolehtia, ettei koneita käynnistetä vahingossa.
- Tietokoneaikakaudella kone saatetaan käynnistää jotain toistakin kautta.

Oliko teidän työmailla vaarallisia paikkoja?
- Olihan meillä, herrajumala. Kunnossapitohan meni kaikkiin vaarallisimpiin paikkoihin ensimmäisenä. Esimerkiksi jouluaattona mentiin soodakattilaan, kun kattila oli ajettu alas. Tehtiin isot telineet kattilan sisään, 40 metriä oli putousta, tuubit oli kuumia heti alasajon jälkeen. Suolakönttejä oli sähkösuotimissa ja putkissa, ne piti hakata pois ettei ne tipu päälle, miehet oli ihan kuumissaan, Raimo Höijer kertoo.

Raimo antaa rakennusosaston pojille kunnian, kun tulivat aattona aina töihin. Hetki pohditaan, onko nykymiehistä siihen mutta Kurtto kertoo, että nykyäänkin jotkut oikein kyttäävät että pääsisivät aattotöihin. Kahdensadan prosentin ylityökorvaukset olivat hyvä kiihoke, mutta niitä vähennetään koko ajan.
- Nykyäänhän tehtaat seisoo arkipäivinä, ei ne enää joulunpyhinä seisokaan, Höijer muistuttaa.

Tapaturmia kävi tehtailla varsinkin entisaikaan. Oli kuolemaan johtaneita tapaturmia, muuten pahoja onnettomuuksia, kaasu- ja kemikaalivuotoja, joskus jokun käsi jäi puristuksiin. Raimo Höijer oli palokunnassa, kun natriumperoksiditehtaalla vuonna -60 linko räjähti - kuusaalaiset puhuvat siitä klooritehtaan palona.
- Kolme ruumista siellä oli, minun koulukaveri yksi heistä. Olin etsivän kanssa siellä palon jälkeen. Koulukaverikin pantiin pressun päälle, pieni nyytti mitä hänestä oli jäljellä. Ihmisen käry haisi nenässä monta viikkoa, muistan se koko ikäni. Edellisenä päivänä meitä oli koko palokunta, 80 äijää, tehtaalla tutustumassa. Jos se olisi silloin räjähtänyt... Muistan kun onnettomuustilanteessa tuotantopäällikkö kielsi palokuntaa menemästä sisään; siellä oli jo kolme miestä kuollut ja säiliöitä räjähteli kaiken aikaa.

Höijer kehuu palokunnan juhannusjuhlia Sääksniemessä hauskoiksi.
Raimo Höijer kertoo palokuntaharrastuksestaan - se oli monesti rankkaa. Isoissakin paloissa joutui oman henkensä kaupalla menemään sammuttamaan ja pelastamaan ihmisten omaisuutta. Oli dramaattisissa tilanteissa hauskojakin piirteitä. Kymintehtaan asemalla olleen matkustajakodin paloon osa porukasta ajeli laulaen "kylän suurin kypärä ja letku letkeä" -rallia.
- Meillä oli justiin mestarikerholla palokunnan juhlat ja oli otettu vähän pientä. Osa porukasta oli kyllä kunnossakin. Mutta raivaustöissä piti olla lisäväkeä.

Raimo jatkaa kuulemaansa kertomusta entisen synnytysosaston palosta. Ainakin kolmisin päädymme vanhan Mäkikoulun rakennukseen Sairaalanmäen rinteessä - sehän toimi synnytysosastona uuden sairaalan valmistumiseen asti.
- Pakkasta oli 45 astetta (!) ja miehet jäätyi pystyy. Piti viedä paloasemalle sulamaan, ja taas mentiin palopaikalle.

Turhaan ei pokkuroitu

Tehtaalla työntekijä on perinteisesti ollut ylpeä oman työnsä osaamisesta. Herroja ei kumarreltu, kun ammattiosaamista löytyi itseltäkin. Soodakattilalla oli aamukokous joka aamu, ja jokaisella oli oma paikkansa pöydän ääressä.  Raimo istui yhtenä aamuna omalle paikalleen, ja hänen vieressään oli tyhjä tuoli, Väinön vakituinen paikka.
- Sieltä tuli päivystävä insinööri ja istuikin Väiskin paikalle. Väiski tuli ovesta tukka pystyssä ja katsoi kun oma paikka oli varattu, sanoi insinöörille: "Lähe kävelee!" "No mitä minä tästä..." "Se on min paikka", sanoi Väiski. Kun Enska-insinööri ei meinannut lähteä, Väiski kävi hänen syliinsä, Raimo kertoo. Martti tarkentaa ajankohdankin: vuosi -79, kun hän oli vuoromestarina - jutut levisivät nopeasti kaikkien tietoon.

Millainen arvojärjestys tehtaalla oli eri työntekijäportaiden kesken? Oliko ylimmällä askelmalla oleva auktoriteetti vai saneliko suorittava väki, miten asiat tehdään? Höijer ja Kurtto tuumivat hetken, mutta päätyvät samaan lopputulokseen.
- Esimiehethän vei pomojen jutut kokouksiinsa ja esittivät ominaan. Teknikot ja paperimiehet ne työt tekivät, ei siinä esimiehiä tarvittu, Raimo sanoo.
- Huomasin joskus aamukokouksessa maanantaina, kun viikonvaihteessa oli ollut häiriöitä paljon, että päivystävä insinööri sanoi "minä vaihdoin, minä tein". Välillä katsottiin vuoromestarit ja kunnossapitomestarit toisiamme, että kukahan nämä nyt vaihtoi? Kun ei insinööriltä ollut tullut edes ehdotusta toimenpiteistä. Mehän sen keskenämme suunnittelimme, eikä ilman kokeneiden työntekijöiden osuutta olisi monesti selvitty.
- Jossain tapahtui niinkin, että työntekijät ajoivat pois, jos joku isompi päällikkö meni neuvomaan. Jotkut työntekijät suuttuivat niin pahasti, että "jos sinä kerran tulet tähän ja ajat, niin minä lähden kotiin".

Martti kertoo, miten hän oli nuorena paperikoneella rullamiehenä, ja paikalle tuli tehtaan johtaja.
- Koneiden massat ei olleet päällä ollenkaan ja johtaja ihmetteli paperikoneenhoitajalle, mikä on kun ei paperi kestä. Tämä vastasi, että minust se kestää aika hyvin kun ajatellaa, että se on vaan paperia, on nytkin ollut jo 15 minuuttia päällä.

Tehdastyössä tuli välillä hetkiä, ettei työntekijän tarvinnut tehdä muuta kuin istua. Nuori insinööri oli kysynyt esimieheltään, eikö henkilöstöllä voisi teettää jotain hommaa pelkän istumisen sijaan. Tämä vastasi, että kun miehet istuvat, tehdas tuottaa hyvin. Kun he juoksevat, silloin tietää ettei tuotetta synny.

torstai 17. joulukuuta 2015

Amanda Hyökki luo yrityksille ilmeen

Amanda Hyökin viimeviikkoinen lenssu on muisto vain. Hän ei valittele, että yrittäjän on pakko tehdä töitä toipilaanakin. Hän tulee työpaikalleen, koska on unelma-ammatissaan ja koska töiden lomassa voi piipahtaa naapurihuoneisiin tekemään välillä jotain muuta luovaa.  Kuten suunnittelemaan näyttelyn ripustuksia tai ideoimaan Pato-klubille ja galleriaan jotain uutta jännittävää. Ja on se flunssakin jo oikeastaan ohi.


Kymintehtaalla Taideruukin toisen kerroksen päädyssä on Amanda Hyökin työhuone, avara tila vanhassa tiilirakennuksessa. Täällä hän suunnittelee visuaalista ilmettä yrityksille ja yhteisöille. Ikkunoista näkyy muita tehdasrakennuksia, vähän puistonkulmaa, ihmisiä työhaalareissa, taideruukkilaisia käynnistelemässä päiväänsä. Vähän eri maailma kuin se Mannerheimintien koti, josta Amanda aikoinaan lähti Kouvolaan opiskelemaan. Mutta Espoossa ja Vantaalla kasvanut ja Helsinkiin muuttanut Amanda ei kaipaa takaisin pääkaupunkiseudulle.

Tätä naista voisi esitellä monestakin vinkkelistä. Aloitetaan tuoreimmasta aluevaltauksesta, siitä kun Amanda ja toinen taideruukkilainen Vesa Parvinen avasivat uuden taidetilan Kymintehtaan vanhaan  keskusvarastoon viime kesänä.  Gallerian takaseinän ovien takaa löytyi tyhjä iso sali, jonka nämä yrittäjät remontoivat uuteen käyttöön. Amanda määrittelee Pato-klubin emännyytensä harrastukseksi, ja kai se harrastus on, jos sitä tehdään ilman palkkaa ja intohimosta.
 - Käsittämättömän hienoa tavata taiteilijoita ja tekijöitä ja niitä, jotka tulevat katsomaan näyttelyitä. Kun en ole täältäpäin kotoisin, on mukava kuunnella kun paikkakuntalaiset kertovat tarinoita Kymintehtaan alueesta ja tästä rakennuksesta. Viihdyn yksin, mutta tässä tulee luonnostaan oltua tekemisissä ihmisten kanssa - ja onhan tämä kaikki todella antoisaa, Amanda kertoo.

Kuukausittain vaihtuvien näyttelyiden lisäksi Pato-klubilla on ollut mm.  klubi-iltoja, tilaa saa vuokrata yksityiskäyttöön, yritykset ovat pitäneet siellä koulutuksia ja asiakasiltoja, on ollut isoja, yli 200 hengen tapahtumia, ja lasiesineitä ja muuta taidetta on myynnissä jatkuvasti. Tila kiinnostaa taiteilijoita, koska siitä voi vuokrata pienempiä osia, esim. yhden viidestä seinästä 150 eurolla kuukausi.
- Tammikuu on vielä vapaa, helmikuussa myös muutama seinä. Seuraavat vapaat ovatkin vasta syksyllä, klubiemäntä kertoo.

Taideruukin gallerian ja klubin kävijämäärät ihmetyttävät myös omistajia itseään. Tänä vuonna vierailijoita  on käynyt jo yli 15 000. Kesän satavitos-näyttelyn huomioarvo oli valtava, ja se toi klubille ensimmäisinä kuukausina tuhansia ihmisiä.
- Kannatti ostaa Clas Ohlsonilta laskuri alle viidelläkympillä oveen, emme olisi osanneet veikata tuollaisia lukuja.

Pato-klubi. Kuva: Amanda Hyökki
Klubi ei aio hyytyä ensi vuonnakaan. Tammikuussa gallerian puolella avataan UPM:n kulttuurisäätiön grafiikkanäyttely, ja samanaikaisesti olisi tarkoitus löytää vielä siihen sopiva näyttelykokonaisuus Klubille. Huhtikuussa sekä galleria että Klubin puoli täyttyvät Sampsa Sarparannan töistä.
- Ensimmäinen iso näyttely, jossa molemmat tilat ovat käytössä. Viime vuonna tuuletin, kun saimme galleriaan - Eero Niinikosken avulla - Erik Bruunin kertomaan UPM:lle tekemistään julistesarjoista. Ensi vuonna saamme jatkoa, kun toinen legendaarinen graafikko-suunnittelija Kyösti Varis tuo töitään näytille Klubin puolella. Molemmat ovat minun ammatillisia gurujani ja tuntuu hurjalta saada tuollaisia meille. Että Erik Bruun on minun toimistossa ja kutsuu minua kollegakseen - käsittämätöntä, Amanda hehkuttaa.

Hyökki ei anna turhan idyllistä kuvaa klubiemännän ja -isännän yhteistyöstä. Hän kertoo nauraen vuorovaikutuksesta Vesa Parvisen kanssa.
- Aina vähän kolistellaan päitä yhteen, että kumpi saa tahtonsa läpi missäkin. Monista se kuulostaa jatkuvalta riitelyltä, mutta se on vaan se tapa, jolla tuomme omat ajatukset julki. Yhdessä tekemisen voima on kuitenkin se suurin eteenpäin vievä voima. Molemmat ollaan puuhapetejä, jotka tekevät kaikkea. Minäkin voin vaihtaa lamput ja roudata tavaroita. Vesa tekee mieluusti äijien työt ja yritämme sopuisasti löytää hyvän työnjaon.

Näyttelyiden ripustaminen on Amanda Hyökistä mielenkiintoista.
- Kun teokset tulevat, määrittelen teosten järjestystä intuitiolla, en heti rationaalisesti. Pohdin, miten teokset ovat vuorovaikutuksessa keskenään ja miten ne toimivat tilassa. Talun merkitys saattaa muuttua toiseksi, kun sillä on vierellään toinen työ. Mietin myös kulkusuuntaa ja sitä maillainen tunnelma välittyy näyttelyä edetessä.

Pari vuotta sitten Amanda ei olisi voinut kuvitellakaan innostuvansa näyttelyripustusten tekemisestä. Sitten hän auttoi Minna Metsärinteen näyttelyn pystyttämisessä ja tajusi: "Vitsit, se on kivaa." Sommittelua fyysisessä tilassa, kolmiulotteisesti. Inspiroiva kokemus johti hänet auttamaan gallerian seuraavissakin näyttelyissä.
- Yksin on aika raskasta yrittää. On helpompaa, kun on synergiaa joidenkin ihmisten kanssa. Taakka kevenee, ideoita syntyy enemmän yhdessä kuin omassa päässä. Yksi plus yksi on enemmän kuin kaksi. Lisäksi Vesa on on verbaalisesti lahjakkaampi ja hyvä esiintymään - me täydennämme toisiamme Pato-klubin työparina. Minulle on myös iso tuki ja turva, että joku hoitelee esiintymisen. Minulla on paljon ideoita, joita pulputan Vesalle, ja hän pystyy sieltä poimimaan ne, joista voi kertoa muille - ja selkokielellä. Ikinä en olisi ruvennut tällaista Klubi-projektia tekemään ilman Vesaa - eikä kyllä hänkään ilman minun panostani, Amanda pohtii.

Visuaalisen ilmeen luoja

Amanda Hyökin Creanda on toiminut alusta asti Kuusankosken Taideruukissa. Hyökki tutustui tiloihin käydessään Kinnon puolivuotista Protomo-yrittäjäkurssia. Kun porukka vieraili talossa, Amanda tiesi heti kulmahuoneeseen astuessaan, että tänne hän perustaa yrityksensä.
- Meitä oli vastassa Parvisen Vesa, Inkeroisen Sini ja Metsärinteen Minna. Näin kulmahuoneen lattiassa rikkinäisen kohdan ja otin siitä ja jaloistani kuvan. Sanoin, että seuraavan kerran kun tulen tähän huoneeseen, tämä on minun. Näin kävi. Otin uuden samanlaisen kuvan, kun sain huoneen itselleni, Amanda hymyilee.

Amanda Creandan työtiloissa
Tässä ympäristössä päivät venyvät, kun ei malta olla poissa. Amanda tulee aamuyhdeksältä Taideruukille eikä yleensä ole kotona ennen iltakuutta. Viime aikoina on varmasti mennyt vielä pitempään, koska edellisiltainen kotiinpaluu puoli seitsemältä tuntui niin aikaiselta. Pitkät työ-harrastus-päivät onnistuvat, kun lapset ovat vuoroviikoin isän kanssa.
- Viikonloppuisinkin tulen tänne ainakin vähäksi aikaa tekemään jotain molempina päivinä. Mutta kun tämä on minulle mieluisa "harrastus", Amanda viittaa klubiemännyyteensä.

Hyökin yritys suunnittelee asiakkaan yritykselle tai muunlaiselle yhteisölle visuaalisen ilmeen. Viimeksi hän teki sellaisen Stefan Lindforsin portfolioon. Työ on monesti jotain ihan muuta kuin perusmainostoimistotyötä.
- En juurikaan suunnittele asiakkaille mainoskampanjoita. Minun vahvuudet on viestin yksinkertaistamisessa, monimutkaisten asioiden selkiyttämisessä. Yritän pysyä siinä minkä osaan, en pyri luomaan markkinointistrategioita, vaan luon  graafisia ilmeitä ja suunnittelen painotuotteita.

Creandalta asiakkaat haluavatkin juuri visuaaliset palvelut: mietitään  kuvat, värimaailma, formaatit eli painotuotteen koko ja muoto.
- Esimerkiksi uudelle yritykselle voidaan suunnitella logo ja yritysilme. Jos he tekevät esitteen, käyntikortin tai materiaalia messuille, suunnittelen niille ulkoasun - värit, visuaalisuuden, sommittelun ja tekstityypit. Se on kokonaisvaltaista hommaa.

Viime vuonna Amanda Hyökki teki kahdesta Poikilon näyttelystä, Raakel Kuukan ja Leena Puolatien, kovakantiset kirjat, joissa esiteltiin näyttelytyöt.
- Mietin millä tavoin teokset tulevat parhaiten esille. Se on sommittelua parhaimmillaan, värien ja tunnelmien kanssa pelaamista. Kulttuurin parissa toimiville yrityksille ja taiteilijoille teen suunnittelutöitä mielelläni.

Poikilo-kirja. Kuva: Amanda Hyökki
Kiehtovaa kuulla, miten Amanda Hyökki aloittaa suunnittelun uuden asiakkaan kanssa. Hän tapaa ihmisen, ottaa huomioon tällä jo olevat materiaalit.
- Kuulostaa varmaan tyhmältä, mutta useimmiten näen asiat sieluni silmin, kun asiakas kertoo yrityksestään. Minun ei välttämättä tarvitse entuudestaan tuntea  toimialaa, mutta asiakkaan kertoman tarinan tunnelmasta pääsen jo kiinni siihen, millaista visuaalista ilmettä lähden heille tarjoamaan. Kyseenalaistin joskus itse tätä piirrettäni, mutta lisäopinnoissa Kyamkin Kata Lyytikäinen  sanoi että minun pitääkin hyödyntää intuitiotani. Pitää luottaa siihen, ja se on useimmiten osunut oikeaan, Amanda kuvailee työtapaansa.

Hyökki on tehnyt töitä aika monenlaisille yrityksille,  metsäkonekorjaajista muotoilijoihin ja maailmanlaajuisesta patjanvalmistajasta paikallisesti toimiviin elämäntapavalmentajiin.
- Joskus on myös ollut potentiaalisia asiakkaita, joiden kanssa en vaan saa kiinni siitä mitä he tahtovat, ei tule sellaista visiota, jota tavoittelen kuunnellessani asiakasta. Silloin sanon, että en saa kiinni ajatuksesta. Jos en heti pysty mielessäni visualisoimaan mitään mutta rupean vain pyörittämään jotain ilmettä, eikä ole hajuakaan mitä he haluavat, se on ajan tuhlausta ja heidän rahojensa haaskausta. Kaikkien kanssa ei voi synkata eikä kaikista hommista inspiroitua. Minun pitää saada ihmisen kanssa positiivinen synergia, jotta asia etenee. Äskettäin minulla oli asiakas, jonka tarinasta sain jotain kiinni ja sovimme, että teen ehdotukseni. Jos ne eivät kohtaa hänen toiveitaan, lopetamme heti alkuun enkä veloita työstä mitään. Mutta homma on nyt valmis ja hieno tuli. Molemmat osapuolet olemme erittäin tyytyväisiä.

Ihailen yrittäjän moraalia tällaisena aikana, kun työtä ei nyt ihan pursua joka nurkasta, mutta Hyökki kuittaa, ettei halua tehdä projektia, jonka työstäminen takkuaa.
- Perimmäinen tarkoitukseni on auttaa ihmistä. Kulttuurin työntekijöitä ja taiteilijoita on hauska autella. Yritysasiakkaan taas pitää saada moninkertaisena takaisin se raha, jonka hän laittaa minuun.

Kuva: Amanda Hyökki
Amanda Hyökki puhuu innostuneesti isoimman asiakkansa Tempurin tuotteista, joiden hyvyydestä hän itse on vakuuttunut.
- Ihanaa, että saa auttaa asiakkaita löytämään ne. Olen itse saanut niistä avun vaivoihin, ja  toivon että muidenkin elämä helpottuu. Tykkään Tempurin väestä, koko talo on minulle rakas ja haluan auttaa heitä. Tuollaiselle yritykselle minun on helppo tehdä töitä.

Nyt ollaankin jo kaukana kovaksi kuvatusta mainostoimistomaailmasta.
- Haluan olla Kouvolan seudulla senkin takia, että elämän syke on maltillisempi. Helsingissä tämä työ on totista, julmaa ja kiireistä. On tittelinkipeyttä ja rahakeskeisyyttä. Täällä taas voi kohdata asiakkaat ihmisinä ja saan olla omanlaiseni - en pukeudu pikkutakkiin. Jos ei asiakkaan toive ole minunlaiseni ihminen, ei voi mitään. En enää lähde esittämään muuta kuin mitä olen, Amanda sanoo lempeästi mutta topakasti.

Pehmeillä arvoilla ja hyvällä työmoraalilla saa kuitenkin töitä myös Amanda Hyökin alalla. Aloittaessaan Creandalla oli yksi asiakas. Nyt asiakaslistassa on kuusikymmentä yritystä. Viesti kulkee yritykseltä toiselle, Creanda ei ole oikeastaan edes markkinoinut vielä itseään. Amanda väittää olevansa huono puheen tuottaja ja esiintymiskammoinen - työt puhuvat hänen puolestaan.
- Toisaalta Vesan kanssa on saanut harjoitusta puhumisessa - hänen kanssaan ei pärjää jos ei perustele näkemyksiään, Amanda virnuilee.

Koulua koko elämä

Asioiden oivaltamiseen uudesta näkökulmasta Amanda on saanut mallia jo lapsuuskodissa. Isä ja äiti ovat luovia ihmisiä ja laittoivat tyttären pienestä pitäen taidekursseille. Tausta näkyy nyt aikuisen osaamisessa.
- Työni on ongelmanratkaisua - luovuus on ongelmanratkaisua. Asiakkaalla on jokin tarve, ja minun vastuulleni tulee se, miten viesti saadaan mahdollisimman ymmärrettävästi perille. Sen pitää olla luettava, siinä pitää olla oikea tunnelma, sen pitää antaa oikea vaikutelma asiakkaasta. Päätyöni on elementtien sommittelua kaksiulotteisessa tilassa.

Kodin helmasta Amanda irrottautui toisella mantereella. Vuosi USA:ssa Orlandossa ensimmäisen tutkinnon, merkonomiksi valmistumisen jälkeen kasvatti Amandan itsenäiseksi. Hän opiskeli siellä yliopistossa englannin kieltä ja kulttuuria.
- Ja elämää, enemmän se opiskelu meni sinne elämän puolelle. Se oli hyvä irtiotto, sain itsenäistyä ihan rauhassa. Vanhempani olivat tehneet lähes kaiken puolestani siihen asti. Oli hieno huomata, että pärjään oikein hyvin vieraassa kulttuurissa ja selviydyn vieraalla kielellä, Amanda kertoo.

Amerikan-reissun jälkeen Amanda palasi Helsinkiin ja meni töihin vain todetakseen, että pitää opiskella lisää. Kouvolassa alkoi juuri vuoden mittainen visuaalisen viestinnän kurssi Käsi- ja taideteollisuusalalla, ja Amanda pääsi sille kolmen viikon varoitusajalla.
- Sen vuoden jälkeen opettajat suosittelivat, että hakisin juuri alkaviin Kyamkin graafisen suunnittelun ja viestinnän opintoihin. Samalla viikolla kun koulu alkoi, tapasin tulevan mieheni. Niinpä jäin tänne. Valmistuin 2001 jouluna medianomiksi ja sain esikoisen 2001 elokuussa.

Amanda pääsi toisena opiskeluvuonnaan töihin isoon helsinkiläiseen toimistoon, Viherjuuren Ilmeelle, joka on keskittynyt yritysilmeisiin. Hän oli osan viikosta koulussa Kouvolassa, osan töissä Helsingissä. Amanda siis pyrki suoraan huipulle jo harjoitteluaikanaan?
- Just niin. Ajattelin, että kun hakee, niin aloittaa reteesti parhaista ja siitä voi sitten tulla alemmas. Mutta pääsinkin sinne huipulle, Amanda hymyilee ja kertoo päässeensä kaiken lisäksi aivan alan gurujen johtamiin tiimeihin, joissa todella oppi.

Pari muutakin huipputoimistoa olisi ottanut Hyökin harjoitteluun. Jos opettajatkin kannustivat jatkamaan opintoja, niin mitä erityistä alan ammattilaiset olivat nähneet Amanda Hyökissä?
- Varmaan sitä visuaalista silmää - sitä joko on tai ei. Tekniikat kyllä oppii, mutta se miten näkee tyhjän tilan ja siihen aseteltavat asiat - se on synnynnäistä.

Viherjuuren Ilmeellä Amanda lopetti saatuaan vakituisen paikan Kouvolasta Sepeteukselta. Siellä hän oli 12 vuotta, ja sinä aikana syntyivät hänen kaksi lastaan.
- Siinä kouvolalaistuin. En kaipaa Helsinkiin, käynkin siellä hyvin harvoin. Minua ahdistaa heti kun sinne menen. Ehdin viettää siellä villin nuoruuteni, ja se on nyt ihan eri kaupunki kuin silloin.

Patruunanäyttelyn graafinen mies ja Amanda. Selfie.
Sepeteuksella Tempur täytti työpäivät, ja sitten se pyysi Hyökkiä taloonsa töihin.
- Menin heille nelisen vuotta sitten markkinointipäälliköksi ja tein samalla AD-hommat eli kaikki markkinointimateriaalit - kahden ihmisen työt. Puolentoista vuoden kuluttua talossa tuli organisaatiomuutos yritysmyynnin kautta, ja markkinointipäällikön työt siirtyivät toiselle työntekijälle. Päätin perustaa oman yrityksen, ja Tempur jatkoi asiakkaanani. Ihan loistava ratkaisu, koska työnkuvassani oli paljon sellaista missä en ole vahvimmillani. Itsenäisenä yrittäjänä pääsin keskittymään graafiseen suunnitteluun, Amanda Hyökki kertoo.

Tempurin aika ja markkinointibudjetin pyörittäminen olivat opettavaista vaihetta. Ilman sitä kokemusta Hyökki ei olisi uskaltautunut yrittäjäksi. Hän oli yrittäjien lapsena nähnyt 90-luvun  nousun ja tuhon vanhempiensa yritystoiminnassa ja päättänyt, ettei ikinä itse ryhdy yrittäjäksi. Varsinkaan mainostoimistoyrittäjäksi.
- Perheeni menetti kaiken. Olen realisti, koska olen nähnyt miten meillä oli vaikka mitä ja toisena hetkenä ei enää mitään. En määrittele itseäni yritykseni menestymisen perusteella. Vaikka menettäisin kaiken maallisen, se ei ole maailmanloppu. Siihen ei kuole, ettei ole rahaa.

Työhuoneen seinällä muikistelee kolme huuliparia, työpöydällä komeilee savesta veistetty ihmisen pää. Kaiken työnteon ja klubi-"harrastuksen" ohella Amanda Hyökki on herättänyt henkiin vanhan rakkautensa, kuvanveiston, savesta muotoilun.
- Minulle on helppoa kaivaa esiin savesta vaikka pää tai huulet - en osaa tehdä kolmiulotteista vaikutelmaa kankaalle. Olen varannut vuoden päästä helmikuuksi tästä galleriasta kuukauden näyttelyaikaa, ja sinne teen myös kolmiulotteisia töitä, Amanda kertoo. Hänellä on ollut valokuvanäyttely Taideruukissa Janne Harjulan kanssa.

Pato-klubi emäntineen

Työ, lapset ja oman taiteen tekeminen - sen luulisi vievän tehokkaaltakin naiselta kaiken ajan ja energian. Amanda näkee sen toisinpäin.
- Työni on minulle unelmieni ammatti, mutta parissakymmenessä vuodessa kiihkeinkin intohimo tasaantuu. Kun tulin Taideruukkiin, toivoin löytäväni täältä uudenlaista kipinää, jonkin jutun mitä haluan tehdä ilman että lasken tunteja. Täältähän se sitten löytyi. Nyt uutta intoa on löytynyt vanhaankin työhön.

Amanda Hyökki osaa arvostaa sitä, mitä on saavuttanut - kovalla työllä.
- Olen todennut, että kaiken saa mitä haluaa, jos vaan tarpeeksi haluaa.


torstai 10. joulukuuta 2015

Taisto Olkkonen, Tuohikotista tehtaan töihin

Tämä haastattelu on osa Työväen Arkiston hanketta, jossa kerätään Kymiyhtiön työntekijöiden - ja muidenkin kuusankoskelaisten - muistoja ja kokemuksia teollisuuspaikkakunnan elämästä.

Taisto Olkkonen jäähdyttelee kahviaan vanhan työpaikkansa seinänaapurissa Kymintehtaalla. Olkkonen on toisen polven kymiyhtiöläisiä. Hänen isänsä ei tosin koskaan ollut töissä tehtailla Kuusaalla tai Voikkaalla vaan metsissä kotipuolessa Kymin Oy:n metsurina ja mittamiehenä.
- Isä olisi päässyt tehtaalle ajamaan traktoria sen jälkeen kun hänelle kävi aivoverenvuoto metsähommissa. Mutta kai isäukkoa jännitti niin paljon, ettei hän ollut halukas tulemaan tänne. Yhtiö järjesti sitten kevyempiä hommia hänelle kotipuolessa, Taisto Olkkonen kertoo.

Tuohikotissa on ollut paljon yhtiön metsiä. Vielä 60-luvulla siellä asui yhtiön metsänhoitajakin, ja alueella oli yhtiön kämppiä.
- Min kotitalon luonakin oli yksi kämppä, ja äiti oli siellä kämppäemäntänä. Kaikki vanhat tukkilaiskämpät on suurin piirtein samanlaisia. Meidän lähellä oleva oli nimeltään Hyöhyn kämppä, ja vähän matkan päässä oli toinen samanlainen. Niitä käyttivät metsurit ja rahtimiehet, jotka toivat hevosella puuta metsästä laaneille - sieltä ne haettiin autoilla tai uitettin tehtaille.

Olkkosella on vankka tuohikottilaistausta. Hän on syntynyt Valkealan Tuohikotissa kotona Kuokanmyllyllä vuonna -55. Taisto tuli ammattikouluun Kuusaalle vuonna -71. Hän oli töissä bensa-asemalla Tuohikotissa ja kuuli naapurin pojalta, että tämä oli käynyt ammattikoulun pääsykokeissa.
- Minä soitin rehtori Kaartiselle. Hän kysyi ainoastaan matematiikan numeron ja totesi että selvähän tää on, tulet silloin sitten kouluun, Taisto kertoo muttei muista matikannumeroaan. Kymppi se ei kuulemma ollut, mutta kymmenen päivää muita myöhemmin hän aloitti koulunsa Kuusaalla. Töitä bensa-asemalla hän ei lopettanut sittenkään vaan oli siellä viikonloput ja kesät hommissa vuoteen -73.

Ammattikoulussa erikoistuttiin vasta kolmantena vuonna omalle alalle. Taistoa houkutteli paperipuoli, mutta sähköpuolen opettaja Eero Nurhonen halusi hänet omalle linjalleen. Nurhonen voitti.
- 74 vapun jälkeen tulin tähän sähköverstaalle, Taisto osoittaa Tuomon Luomun ikkunasta naapurirakennusta.

Sälli oppi noukan seurassa

Siihen aikaan ammattikoulun käyminen johti suoraan työpaikan saantiin yhtiöltä. Taistokin sai heti vakituisen paikan.
- Tultiin niinsanotusti vanhemman asentajan sälliksi, pakinkantajaksi. Vanhempi asentaja oli ikään kuin noukka siinä asemassa, hän opetti hommia ja tehtaan oloissa toimimista. Tehtiin töitä yhdessä parina, sillä oli se tietotaito. Eihän koulussa sitä opittu, millainen tämä tehas on. Koulussa opittiin perusteet, täällä tehtaalla työn tekeminen. Sitä ei voi oppia kirjoista, Olkkonen määrittelee.

Sähköverstaassa oli 70-luvulla korjauspuoli, asennuspuoli ja moottorinkäämijät, "linterit".
- Täällä oli viisi kuusi linteriä, jotka käämivät moottoreita. He korjasivat yhtiön moottoreita, isoja ja pieniä. Niistä otettiin kuparilangat pois, käämittiin sabluunalla uudet vyyhit, pantiin moottorin sisään, eristeet sinne. Sitten se lakattiin, pantiin uuniin kuivumaan. Kun se tuli uunista, pyyhittiin kehä puhtaaksi. Kasattiin moottori taas, vaihdettiin siihen uudet laakerit, ja se lähti taas tehtaalle varaston kautta töihin, Taisto Olkkonen kuvailee.

Moottoreita piti olla varastossa, että koneet saatiin pian kuntoon.
Verstaalla oli kortisto, josta näki moottorin numeron. Kun moottoreita vaihdettiin, haettiin kortiston numeron perusteella kilowatti- ja kierroslukujen mukaan vastaava.
- Että jos se on 7,5-kilowattinen HX-moottori, katsottiin kortistosta. Siellä oli useampikin vaihtoehto, ja sitten katsottiin että täsmää kierrokset ja virrat ja koko ja otettiin moottorivarastosta oikeanlainen moottori, käytiin vaihtamassa se paikoilleen ja vanha tuli verstaalle. Vaihtomoottorit piti olla, muuten ehjän saaminen rikkoontuneen tilalle olisi kestänyt hirviän kauan. Vaihtomoottorit saattoivat käydä moneenkin paikkaan, vaikka kuivauskoneelle, paalikoneelle tai päällystyslaitokselle. Kunhan arvot täsmäsivät, Taisto Olkkonen selvittää.

Moottoreita vaihdettiin paperikoneillekin, Kuusaansaaren jenkkikoneille ja sähköverstaan alakerran kolmoselle, neloselle, vitoselle ja kutoselle.
- Olin paperitehtaan puolella asentajana Laitisen Osmon kanssa. Osmo oli minun noukka, mie olin sällinä. Oli erikseen sellutehtaan miehet, jotka korjasi sellun puolta. Paperitehtaan miehille kuului paperikoneet ja päällystyslaitos. Lisäksi oli aluemiehet, koneilla omat miehet jotka periaatteessa korjasivat aina sitä konetta. Kun tarvittiin, lähdettiin isompiin projekteihin. Minä kiersin eri kohteissa, ainoastaan käämijät olivat verstaalla. Vuoroasentajat olivat vielä erikseen, löysihommissa, Taisto kuvailee työnjakoa.

Taisto Olkkonen arvioi, että sähköverstaalla oli 70-luvulla henkilökuntaa 30-40. Vuonna -75 Olkkonen lähti armeijaan.
- Kun tulin armeijasta 11 kuukauden jälkeen, meidän inssi sanoi että ei tarvi hakea työkaluja, siirryt Kuusaanniemeen. Järviselle piti sinne ilmoittautua, sähköverstaan inssille. Siellä olin sellun puolella sähkökorjaamossa. Sellu, kuivauskone ja kuorimo kuuluivat meille. Korjattiin, ja seisokeissa tehtiin vähän enemmän remonttia. Ennen juhlapyhäseisokkeja tarkastettiin moottoreita, ja kun seisokki tuli, vaihdettiin huonokuntoiset. Joihinkin vaihdettiin vain pelkät laakerit, jos ne kolisi. Mutta Kuusaanniemessä ei ollut enää käämijöitä. Siihen aikaan ruvettiin lähettämään koneet muualle käämittäviksi.

Viides vuoro muutti rytmin

Kuusaanniemeen siirtymisen jälkeen ei mennyt kauaa, kun Järvisen Pepe tuli sanomaan, että Olkkonen rupeaa tekemään vuoromiesten lomituksia. Niitä hän teki vuoteen -78.
- Sitten olin pitempään vuoromiehen hommissa, kun Jylhänsalon Kalle kuoli ja menin hänen löysiinsä. Olin siinä kunnes Kymintehtaalta lopetettiin vanha sellu ja Pasin Timppa tuli Kallen tilalle. Taas tein lomituksia vähän aikaa ja olin päivätöissä.

Vanhalla sähköverstaalla on vielä nostolaitteita katossa.
Vuonna -79 Taisto Olkkonen siirtyi vakituiseen vuorotyöhön, kun perustettiin viides vuoro.
- Kolmivuorotyössä oli neljä vuoroa - kun yksi on lomalla niin kolme pitää olla töissä. Neljä aamua, vapaa, neljä iltaa, vapaa, neljä yötä, kaksi vapaata. Keväällä ja syksyllä oli kahden viikon loma, ja kesäloma oli erikseen. Kun tuli viisivuorosysteemi, oli neljä aamua, vapaa, neljä iltaa, vapaa, neljä yötä ja kuusi vapaata. Siinä ei ollut enää kahden viikon vapaita syksyllä ja keväällä.


Kesälomat pyörivät systemaattisesti. Jos loma oli nyt kesäkuussa, seuraava oli heinäkuussa. Myöhemmin kiertoa muutettiin sen verran, että syyskuun loman jälkeen ei tullut seuraavana vuonna toukokuu - huono lomakuukausi kuten syyskuukin - vaan kesäkuu.

Taisto Olkkoselle vuorotyö ei tuottanut hankaluuksia. Hän nukkui minkä nukkui. Joillakuilla ruokavalio menee sekaisin, moni ei osaa syödä yöllä, mutta Taiston syömisiin löysityö ei vaikuttanut.

Viisivuorotyön alkaessa alkoi ryhmätyöskentely. Ryhmässä oli kaksi sähköasentajaa, kaksi viilaria ja yksi mittarimies, yksi sorvari, telahioja ja mestari. Ryhmä korjasi päivätyöajan ulkopuolella kaikkia koneita sellussa ja paperissa. Vaihdettiin teloja, pumppuja ja moottoreita, mitä milloinkin yhdessä. Usein sitä tehtiin viikonloppuisin.
- Se oli hätäkorjausta, eli jos jossain meni moottori tai pumppu, sinne lähti sähkärit ja viilarit, ja jos sattui muualla jotain, niin porukka jaettiin ja osa meni sinne. Meidän työnkuva muuttui aika paljon verrattuna siihen aikaan, kun me tehtiin vain sähkötöitä ja viilarit vain viilasivat. Nyt ruvettiin tekemään yhdessä. Se oli tehokasta, saattoi ottaa esim. telanvaihtoon tarvittavat neljä miestä kerrallaan, Olkkonen kuvailee.

Ryhmälle kuului sekä Kyminpuoli että Kuusaanniemi kokonaisuudessaan, se kävi auttamassa myös Finnish Peroxidesilla Voikkaalla.
- Sille kuului myös kuljetuskalusto, trukit, autot ja veturit. Eihän kaikkea pystytty tekemään, mutta jos veturista hajosi tuulettajan hihna, lähdettiin katsomaan, voiko sitä korjata.

Olkkonen kuului uudenlaiseen moniosaajien ryhmään.
Täällä oli kuljetuskorjaamokin, eikös se korjannut liikkuvaa kalustoa?
- Korjasi, mutta vain päivisin, ei iltaisin ja öisin eikä viikonloppuisin. Kyllä siellä ulkopuolisiakin tarvittiin. Kun tuli tasavirtakäytöt, niitä ei pystynyt selvittämään omin miehin, piti hakea ABB:n miehiä apuun. Ei ollut aikaa edes ruveta etsimään kirjoista, mitä koneille pitäisi tehdä, kun oli muita hommia monessa paikassa jonossa yhtä aikaa.

- Iso tehas, oli aika paljon hommia. Kuorimo työllisti kovasti meitä. Ulkona olevia koneita joutui usein korjaamaan. Moottorit oli suojattu lämpöreleillä, ja kun ne laukesivat, niitä piti käydä kuittaamassa joka puolella tehasta, Taisto kertoo kiertelystään tehdasalueella.

Olkkonen kuvailee, miten työntekijän löytäminen tehtaalta vähitellen helpottui. Alkuun korjaustyössä oleva työntekijä seurasi valopylväistä merkkejä, tarvittiinko häntä jossain muualla. Sitten tulivat piipparit, myöhemmin puhelimet, joihin voitiin soittaa mutta joista ei voinut vastata - esimerkiksi että "olen korjaamassa parhaillaan muuta kohdetta". Sitten seurasivat puhelimet, joihin ei voinut tallentaa numeroita - näin estettiin omien puhelujen soitto ulkopuolelle.
- Ajoin kovasti sitä asiaa, sanoin ettei ruveta mitään puhelinluetteloita kantamaan mukana, että osataan soittaa johonkin. Jos oltiin pumpun tai moottorin luona korjaamassa, niin eihän siitä voinut lähteä ohjaamoon sanomaan että kohta kohta, ja sitten juosta takaisin katsomaan, lähteekö se käyntiin. Lopulta saatiin laitteet, joilla pystyi soittamaan alanumeroon, että panehan tää vekotin käyntiin, katotaan mitä se tekee. Nythän siellä on joka miehellä oma puhelin, kunnossapitopuolella ainakin.

Pomoja oli joka lähtöön. Oli sellaisia, jotka ajattelivat että "äijät istuu vaan".
- Jotkut päälliköt yritti vuoromiehillä teettää luppoaikana jotain hommia, vaikka lampunvaihtoa mikä ei kuulunut siihen hommaan ollenkaan. Ne oli aluemiesten hommia korjata niitä, tai jonkun firman. Mutta "pois näkyvistä, pois mielestä" - kannatti mennä johonkin muualle luppoaikaa viettämään, Olkkonen naurahtaa.

Ilmapiiri kiristyi

Taisto Olkkonen jatkoi samoissa töissä Kuusaanniemessä noin 30 vuotta, siihen asti kunnes hänelle sattui vapaa-ajalla tapaturma. Jalka ja käsi menivät siihen kuntoon, että työnantaja siirsi hänet löysityöstä päivätöihin. Hän oli kuntoutustuella töissä puolet päivästä ja puolet vapaalla. Samalla tavalla hän oli osa-aikaeläkkeellä.
- Pidettiin palaveria työterveysasemalla, paikalla oli esimies, lääkäri ja hoitaja. Lääkäri kysyi, eikö työpaikallani olisi kevyempiä töitä, mutta esimies sanoi ettei siellä ole enää niitä tupamiehen töitä ollenkaan. Siirryin sairaseläkkeelle, Taisto kertoo.

Vanhalle sähköverstaalle ei ole löytynyt vielä käyttöä.
Vuonna 2009 tupahommia ei tosiaan enää tarjottu. Voikkaa oli ajettu alas, Kuusaanniemestä vähennetty väkeä jatkuvasti. Taistokin oli irtisanottu pariin otteeseen, mutta hän ei käynyt allekirjoittamassa nimeään alle, sairaslomalainen kun oli.
- Katsoin luottamusmiesten kanssa, ettei sairaslomalaisen irtisanominen onnistu.

Joka käänteestä ei yhtiöllä ja sairaskassallakaan oltu selvillä. Piti esimerkiksi olla töissä jonkin aikaa ennen kuin saattoi jäädä sairasloman jälkeen uudelle sairaslomalle.
- Minullekin kassa ilmoitti, että tiettyyn päivään asti piti olla töissä, vaikka olisi ollut mikä. Kuitenkin kuukausi jäi puuttumaan, kun jalka meni huonoksi. Jouduin tyhjän päälle. Traaginen homma: olin yhtiön kirjoissa ilman palkkaa, olin työttömyyskortistossa mutta minua ei ollut irtisanottu töistä. Liitto maksoi lopulta jotakin.

Yhtiön työterveyshuolto pelasi Olkkosen mielestä sujuvasti. Tarvittaessa vastaanottoaika löytyi samana päivänä. Työntekijän eduista huolehtii sairaskassa, jonka jäseniä kaikki ovat. Työssä olevat maksavat jäsenmaksua 1,4% ja eläkkeellä olevat 2,8 % tuloistaan. Palvelut ovat muuttumassa, mutta Taisto Olkkoselle tuttu kuvio on ollut tämä:
- Ulkopuolella talon saadut lääkäripalvelut ja lääkkeet kassa korvasi,hammashoidon samaten. Silmälasitkin sai määrävuosina uusia. Minä en ole sitä käyttänyt, silmälasejahan saa tuolta kaupoista muutamalla kympillä. Mutta nyt näihin tulee jotain omavastuuta. Eläkkeelläkin kassan tukia saa käyttää, mutta putkessa ollessa ei saa, Olkkonen kuvailee.

Ilmapiiri muuttui Kuusaanniemessä niinä vuosina, kun väkeä alettiin vähentää.
- Siellä ilmoitettiin vain lukumäärä, ja päällikkö toi lapun käteen: se on nyt tässä. Se oli sanelupolitiikkaa, josta ei monikaan oikein tykännyt.

Piippujen juurelta Olkkonen on siirtynyt luontoon.
Olkkonen sanoo, että ihmisistä näki selvästi, että irtisanomisen mahdollisuus pelotti.
- Meni ohjaamoon tai mihin tahansa, se oli ihmisillä mielessä. Se eriarvoisti työntekijät. Kun ei tiennyt kenen paikka lähtee, sitä vähän kyräiltiin. Toimintoja yhdistettiin, niin että joku joutui tekemään useampaa hommaa, Olkkonen kertoo.

Ammattiosastohan sopi työnantajan kanssa, että väkeä vähennetään ikäluokka kerrallaan vanhimmasta päästä?
- Näin sovittiin, mutta eihän se niin tapahtunut. Riippui osastosta. Joskus jos oli olevinaan joku hyvä mies tekemään töitä, niin hän ei lähtenytkään ikänsä perusteella vaan joku toinen. Se rupesi olemaan sellaista, että jos joku oli joskus sanonut vastaan jostain, niin lappu tuli sille.

Eläkkeelle pääsy oli Taisto Olkkoselle helpotus.
- Mie kalastelen ja metästelen. Ostettiin Hillosensalmelta mökkipaikka, siellä on tullut oltua. Syöksyvirtaus vuosia sitten tosin hajotti vähän kattoa ja rännejä, auton, peräkärrin ja veneen. Osa sentään korvattiin, ei kaikkea, Olkkonen harmittelee mutta lähtee kahvilapöydästä hyväntuulisena jatkamaan vapaitaan.

perjantai 4. joulukuuta 2015

Jouko Kääriäinen, viilaajasta palopäälliköksi

Tämä haastattelu on osa Työväen Arkiston hanketta, jossa kerätään Kymiyhtiön työntekijöiden - ja muidenkin kuusankoskelaisten - muistoja ja kokemuksia teollisuuspaikkakunnan elämästä.

Mistä näitä selkeäsanaisia yhtiöläisiä oikein riittää? Jälleen yksi aivan muun kuin puhetaidon koulutuksen saanut mies istuu Tuomon Luomun kahvilapöydässä ja kertoo vaiheistaan yhtiöllä niin sujuvasti ja elävästi, että varsinaisilla puheammattilaisilla olisi opittavaa. Jouko Kääriäinen teki työuransa Voikkaalla, ja se olikin mielenkiintoinen ura. Vapaa-ajalla alkaneesta harrastuksesta tuli lopulta ammatti, viilaajana aloittanut nuorukainen löysi itsensä aikamiehenä Voikkaan tehdaspalokunnan palopäällikön kokopäiväpestistä.

Kääriäisen työt Kymiyhtiössä alkoivat sitä luonnollisinta tietä, yhtiön ammattikoulun kautta. Eri vaihtoehdoista hän valitsi koulussa konepajapuolen, jossa oli pisimmät opinnot samoin kuin sähköpuolellakin. Koulutus kesti kolme vuotta.
- Siinä oli vanhempia ihmisiä minua neuvomassa, että jos en paperipuolelle menisikään. Siihen aikaan paperimiehellä oli vuorotyö ja pienempi palkka kuin metallimiehillä. Sehän on vuosien myötä kääntynyt päälaelleen, mutta olen tyytyväinen ratkaisuuni, Kääriäinen linjaa jämerällä äänellään.

Konepajalinjalla opiskeltiin fysiikkaa, kemiaa, matematiikkaa, konepaja-oppia ja piirustusta teoriapuolella ja lisäksi kädentaitoja. Ammattikoulun viilaamossa, koneistamossa, putki- ja levypuolella ja hitsaamossa harjoiteltiin ja kolmantena vuonna erikoistuttiin. Joukolle tuli viilaus ja koneasennus erikoistumisaloiksi. Harjoitusjaksot suoritettiin tehtaalla oppisopimustyyliin.
- Tehtaalla oltiin koneviilarin kaverina, vanhemman ammattimiehen pakinkantajana.  Sitä kautta päästiin tekemään työtä itsenäisesti. Voikkaalla oli hyvä tyyli itsenäistää tulokkaat, siellä nuoret miehet pantiin vuoroviilaajiksi. Kun oli saatu peruskoulutus kahdenkympin korvilla, joutui vuorotyössä yksin vastaamaan paperitehtaan hiomon tai kuorimon lähes kunnossapitotoimista. Siinä tuli itseluottamusta. Voikkaalla oli siihen aikaan metallivalimo, ja sielläkin oli kahden viikon oppijakso. Se oli hienoa aikaa, Kääriäinen sanoo.

Viat muistiin

Konekorjaamon vuoroviilaajana pääsi kokemaan yllättäviä tilanteita. Voikkaan hiomolla oli puuhiomo ja ketjukuljetin, jossa oli kahdeksan ketjua rinnakkain pöydän päällä. Puut kulkivat pyörivien ketjujen päällä. Hiomakoneita oli kaksikymmentä, ja miehet mättivät puita ketjuilta hiomakoneiden pystyuuneihin. Niissä puu painettiin pikku hiljaa hiomakiveä vasten, ja siitä tuli hioketta.
- Ensimmäisen yövuoroni aikana tuli hälytys ns. pöllivinttiin, jossa hiomon kuljettimet oli. Ketjut oli menneet poikki ja pöytä oli aivan tyhjä, ei ketjun ketjua, ne kahdeksan oli vetopäässä kasassa. Kiertävä ammattimies kävi jelppaamassa hankalissa tilanteissa, Kaipisen Jaska nimeltään. Hän käski minun hakea konekorjaamon varastosta ketjuihin liitoslenkit. Kun tulin takaisin, ketjut oli vedetty pöydälle paikoilleen, minä pujotin jatkolenkit ketjuihin, lämmitin ne hitsauskaasupillillä ja löin kasaan. Homma oli valmis. Monessa paikassa tehtaalla oli kavereita, jotka olivat olleet töissä vuosikymmeniä - heistä oli mahtava apu. Yhdessähän siellä töitä tehtiin, Kääriäinen kuvailee.

Jos ei vuorosähkömiehen tai vuoromittarimiehen avulla hätätilanteissa asia ratkennut, paikalle saattoi soittaa alueen korjausmestarin.
- Tietysti paperitehtaan vuoromestarien kanssa tehtiin yhteistyötä. Mutta korjaustöiden välissä tehtiin rutiinitöitäkin. Paperikoneen kuivatusosalla oli kuivatussylinterin höyryboksit, joista höyry meni sylinteriin sisään, niiden tiivisteitä piti esimerkiksi kiristää. Kierroksella tehtaalla piti tehdä huomioita ja panna epäkohdat kuntoon. Vuoroviilaajalla oli korjausvihko, johon merkittiin tehdyt isommat korjaukset ja huomatut viat. Vihko toimitettiin aamuvuoron aikana korjausmestareille, jotka poimivat sieltä heitä koskevat tiedot. Ja palokuntalaisena tuli opiskeltua palokunnan kilpailutehtäväkirjoja, palolakia ja asetusta, jos aamuyöstä jäi joskus aikaa, Jouko kertoo työpäivänsä kulusta.

Jouko Kääriäinen ja Kymin tehdaspalokunnan vanha paloasema
Aikana jolloin ei ollut henkilöhakulaitteita, vuoroviilaajan tavoittamista helpotti konekorjaamolla oleva vuoroviilarin taulu, josta näki missä hän oli työssä.
- Siinä oli kaikki tehtaan osastot. Jos vuoroviilari hälytettiin jollekin osastolle, hänen piti laittaa tauluun nappikyseisen osaston kohdalle, että on esimerkiksi paperikoneella 11. Monta kertaa ne soittivat vuoromestarille ja kysyivät missä päin koneella vuoroviilari on, että osataan hakea seuraavaan kohteeseen auttamaan, Kääriäinen kuvailee aikaa ennen paikannuslaitteita.

Tehdas tuli tutuksi

 Konekorjaamon koko työntekijämäärä oli 250-300 miestä. Niin, nimenomaan miestä.
- Siihen aikaan Voikkaalla oli aika paljon työntekijöitä. Korjaamoon kuului koko tehtaan kunnossapidon väki. Kuorimosta siihen kun paperi lähti varastosta maailmanmarkkinoille - se koko prosessi kuului kunnossapidon hoidettavaksi. Että paperia tuli ja se lähti mahdollisimman nopeasti tilaajalle.

Tällaisissa oloissa vuoroviilaaja Kääriäinen pääsi tutustumaan lähes koko tehtaaseen.
- Ainoa, mikä ei kuulunut meille, oli höyryvoimalaitos. Se oli hyvä oppiaika, oppi tuntemaan tehtaan.

Korjattavaa ja huollettavaa riitti paperikoneilla, vastaan tuli mitä erilaisimpia tehtäviä. Mieleen on jäänyt PK 17:n  puristinosan huovanjohtotelan laakerin rikkoontumisen aiheuttama työ.
- Vuoromestari lähti soittamaan korjausmestaria paikalle, mutta siinä tuli aloitettua vaurioituneen telan irtiotto, kun tiesi systeemin. Valmistelu oli aika pitkällä, kun ulkopuolelta hälytetty porukka tuli töihin. Korjausmestari antoi tunnustuksen hyvin aloitetusta työstä. Siitä sitten vuoroviilari vapautettiin tekemään muita "tulipalotöitä". Tyypillisiä kiireellisiä töitä teetti massan annostelijan tukkeutuminen, vesiletkujen korjaukset ja muut pienemmät korjaukset joita yksi mies pystyi tekemään. Oli aika henkilökohtainen juttu, kuka teki pienempiä kuka isompia korjauksia, mutta vuoroviilaajat olivat pääasiassa aktiivista henkilöstöä, hyvää porukkaa. Vuosia myöhemmin vuoroviilaajan tehtävät vakinaistettiin, eli samat miehet olivat ko. tehtävässä vuodesta toiseen, eikä heitä vaihdettu kahden vuoden välein.

Ammattikoulun jälkeen oltiin siis harjoittelijoita, vanhemman ammattimiehen kanssa viilarioppilaina kaksi kolme vuotta. Sen jälkeen tuli vuoroviilaustehtävien kausi.
- Siinä armeijan jälkeen yli kaksikymppisenä oltiin jo jonkinlaisia ammattimiehiä, oli kerinnyt olla paperitehtaalla erilaisissa töissä.

Ennakointi säästää tuotantokatkoksilta

Vuoroviilarina Jouko Kääriäinen joutui tekemään yksin monennäköistä työtehtävää eri puolilla tehdasta pumppujen akseliston vaihdosta lähtien. Se toi omat vaaransa.
- Näin jälkeenpäin ajatellen piti olla tarkkana, kun teki töitä pyörivien koneiden vieressä. Kukaan ei olisi kaivannut moneen tuntiin, jos jotain olisi käynyt. Parhaassa tapauksessa vasta seuraavaan vuoroon tuleva mies olisi ruvennut etsimään. Pesuseisokkien aikana kaavarin terien vaihdot - kaavarilla pidetään telat puhtaina - olivat myös tarkkuutta vaativa tehtävä.

Itse korjaushommissa ei juurikaan painanut se tietoisuus, että tuotanto on poikki ja rahantulo firmalle samoin. Mutta myöhemmin korjausmestarina Jouko Kääriäinen sai kyllä tuntea nahoissaan, että tuotanto on poikki.
- Siinä piti tasapainoilla käyttöinsinöörien ja tuotantopäälliköiden antamat paineet niskassa. Asiat piti hoitaa ennakkoon, ettei syntynyt katkoksia vaan seisokit olivat suunniteltuja ja hallittuja. Korjausmestari tunsi sisimmässään, että työt eivät ole menneet hyvin, jos pääsi tulemaan yllättävä vahinko paperikoneen käyttölaitteissa, Jouko Kääriäinen kuvailee.

Palopäällikön katse löytää sammutusvälineitä hylätyltäkin asemalta.
Ennakkohuoltoon kiinnitettiin paljon huomiota. Telojen laakerit tärinämitattiin ja kuunneltiin, samoin pumppujen ja kaikkien pyörivien koneenosien laakerit.
- Alkavan vian havaitsee kyllä hyvin ja osaa ruveta ennakkoon varautumaan, että tämä pyörii ehkä viikon verran. Että jos viikon sisään tulee seisokki, korjataan tämä sen aikana. Yleensä havainnot pitivät täysin paikkansa, vika löytyi, kun osat vaihdettiin.

Kääriäinen hämmästyttää maallikon kertomalla, miten laakeriviat havaittiin.
- Otettiin 10-15 millin paksuinen ja 400 millin pituinen keppi, se työnnettiin koneen laakeripesän päälle, missä laakeri pyöri ja toinen pää korvaan. Sillä koneviilarit tai korjausmestarit kuuntelivat pyörivän laakerin antamaa ääntä. Jos laakerissa oli vikaa, sen kuuli hyvin. Äänen perusteella pystyi ennustamaan alkavan laakerivaurion vakavuuden.

Myöhemmin tulivat tärinänmittauslaitteet. Koneiden laakeripesiin oli kiinnitetty anturit, joihin värähtelymittari yhdistettiin, siitä näki laakerin kunnon erittäin luotettavasti. Vielä vuosia eteenpäin niin tehtaalle tuli ennakkohuoltoyksikkö, jossa oli viitsen miestä. He kiersivät jatkuvasti paperikoneita, pystyivät ennakkoon arvioimaan, että nyt on värähtelytaso lähtenyt nousemaan ja pitää ruveta jotain tekemään. Tänä päivänä saattaa koneissa itsessään olla laitteet, jotka näyttää viat kunnossapidon toimistossa olevalle tietokoneen päätteelle, Kääriäinen arvelee.

Jouko sai kipinän

Jouko Kääriäisen veti mukaan palokuntatoimintaan työkaveri vuonna 1965.
- Konekorjaamon porukassa oli paljon palomiehiä. Joukkueenjohtaja Purasen Erkki, lapsuudesta asti tuttu, puhui minut ympäri. Kävin ensimmäisen palomestarin Lukan Antin luona, hän otti vastaan ilmoittautumisia. Siihen aikaan palokunnan miesluku oli täynnä ja joutui kuukaudeen varttumaan, koska menijöitä oli enemmän kuin voitiin ottaa. Palokunnan vahvuus oli Voikkaalla silloin 69, Kymillä saman verran, Jouko muistelee.

Kilpailutoiminta kiehtoi Jouko Kääriäistä palokuntatoiminnassa varmaan eniten. Siinä nuoren miehen toimintatarmo tuli tyydytettyä sekä käytännön tehtävissä että tietojen kartuttamisesssa.
- Kotioloissa sai aika paljon lukea paloalaa, jotta pärjäsi kilpailuissa. Ilman palokuntakilpailuja ei varmaan kukaan lukisi niin paljon lakeja ja asetuksia kuin Voikkaan pojat vapaaehtoisesti luki, kaikkea mikä paloalaan liittyi moottoritekniikoista lähtien, Jouko uskoo.

Kilpailut otettiin palokunnassa todella vakavasti, niihin valmistauduttiin kaiken vuotta. Palokunnan sisällä pidettiin yhdet tai kahdet kokeet, joissa piti saada tietty pistemäärä. Kuusi - kahdeksan parasta pääsi kilpailuryhmään, ja palokunnan oman kilpailun voittanut palkittiin vappuaamuna palokunnan perinteisen marssitapahtuman yhteydessä.
- Minulle kävi erikoisesti, että kun vuonna -65 liityin palokuntaan, pääsin heti kilpailuryhmään, ja sinä vuonna Voikkaa voitti ensimmäistä kertaa Jehumaljan.

Kääriäinen kehuu eri ammattiosaajien tiimityötä.
Paloalan kilpailuissa myös pärjättiin. Voikkaalaiset saivat arvostetun palokuntien Jehumaljakilpailun voiton neljä kertaa Kääriäisen palouran aikana.

Kun Jouko Kääriäinen huomasi pärjäävänsä palokuntakilpailujen teoriamateriaalin ja matematiikan parissa hyvin, hän päätti hankkia lisää koulutusta, pyrki Lappeenrannan teknilliseen oppilaitokseen ja pääsi, ja valmistui kolmen vuoden kuluttua konstruktiotekniikan oppisuunnalta teknikoksi.
- Muuallakin oli työpaikkoja tarjolla, mutta Voikkaalle ne otti minut takaisin. Siinä oli hiomon ylimestarilla ja palopäälliköllä Elorannan Eskolla suuri merkitys. Hän totesi, että jos ei tuota miestä nyt lasketa maailmalle, saadaan se tänne palokuntaankin. Esko kävi puhumassa tehdaspalvelun johtajalle Allan Aallolle asiasta, ja hänen myötävaikutuksellaan pääsin Voikkaan tehtaan konekorjaamolle työnjohtotehtäviin. Ihan tyytyväinen olen, että Voikkaan korjauspajalle pääsin ja tehdaspalokuntaan tietenkin. Olin muuten Voikkaan tehtaalla opiskeluaikana myös harjoittelijana kesäisin verstaalla ja palokuntahommissa samalla mukana.

Koulun jälkeen Jouko Kääriäinen pääsi siis Voikkaalle kunnossapitoon työnsuunnittelijaksi.  Sitten hän siirtyi vastaamaan paperikoneiden 16, 17, 12, 15 ja 14 korjauksista - pian 12 ja 15 lakkautettiin. Tässä tehtävässä hän oli useamman vuoden, kunnes PK 18:n korjausmestari jäi eläkkeelle.
- Tuli komennus siirtyä sen korjausryhmän vetäjäksi. Siinä oli tärkeää ennakointi, pidettiin konekortistoja yllä. Se oli monipuolinen työ, jota tehtiin yhdessä tuotantopuolen kanssa samoin kuin automaatio-, sähkö- ja muun kunnossapitopuolen kanssa. Jos koneeseen ilmaantui oireita, vikaa lähdettiin etsimään yhdessä tämän neljän hengen porukan kanssa. Joskushan esimerkiksi hydrauliikan venttiilivika ei korjaantunut vaihtamalla venttiili, vaan vika saattoi olla venttiilliä ohjaavassa automaatio- tai tietokonejärjestelmässä. Siksi tarvittiin monenlaista osaajaa paikallistamaan vikaa.

Myöhemmin paperikoneiden tietotekniikan lisääntyessä tehtäviin tulivat mukaan tietotekniikkaa hallitsevat prosessitietokonemiehet. Heillä oli hallinnassa tietokoneella ohjattu paperikoneen prosessi, ja heiltä sai usein vinkin siitä missä vika oli.
- Tietotekniikan osaajan Kaipisen Joukon kanssa hyvässä yhteistyössä moni ongelma saatiin hyvin nopeasti hoidettua, Kääriäinen kuvailee.

Paloalan koulutusta sai hyvin

Voikkaan tehdaspalokunta piti harjoituksia ympäri vuoden kerran viikossa. Kilpailujoukkueella oli myös kerran viikossa oma harjoituksensa, ja kilpailukauden lähestyessä harjoituksia saattoi olla kaksi kolme kertaa viikossa - sekä kalusto- että tietopohjaisia.
- Kilpailuporukka pänttäsi paljon sellaisia asioita, jotka kuuluvat erikoismiehille. Esimerkiksi liekinvalvontalaitteen toimintaperiaate nestekaasujääkaapissa tuli opeteltua sekä paljon muuta erikoistietoa. Ja sitten niitä ei kysyttykään Jehumaljakilpailussa. Mutta olihan ne palokuntatyössä erittäin hyvä tietää, Kääriäinen tuumii.

Sammutustyön teoriaa kuunnellessa tajuaa, miten tarkaan kaikki on analysoitu etukäteen. Pumppujen tuotto, vesisuihkujen pituudet tai paineilmalaitteiden ilman riittävyys on mitattu matemaattisesti.
- Siellä käytettiin laskukaavoja, tosin ei niitä kaavoja tainnut kymmentä enempää olla. Ei niitä sammutustehtävässä tarvita, mutta kun tietää mikä on pumpun paine - sen näkee mittarista - ja tietää suihkuputken halkaisijan, niin tietää paljonko vettä tulee ja kuinka pitkällä kaarella se lentää, sen johtaa siitä nopeasti. Tositilanteissa tietojen pitää olla alitajunnassa, ei siinä enää mietitä. Tai kilpailuissa sisätilasammutus: siinä pitää tietää, millä pienimmällä vesimäärällä palo sisätilassa saadaan sammumaan. Suihkuputkesta vesi tulee mahdollisimman hienona sumuna palokohteeseen ja höyrystyy nopeasti, silloin vesivahingot jäävät pieniksi, Kääriäinen kuvailee.

Otaniemessä Palo-opistolla Jouko Kääriäinen sai kuuden viikon kurssilla teollisuuspalopäällikkökoulutusta vuonna -71.
- Siellä oli helppoa, kun oli kilpailuihin valmistautuessa ottanut selvää kaikesta teoriapuolesta jo aikaisemmin. Se oli kyllä mielenkiintoinen jakso, Saksan Erkki oli pätevä opistonjohtaja kurssillamme.

Täydennyskoulutusta Kääriäinen sai jatkuvasti lisää. 40 vuoden palokuntauralla kursseja kertyi yhteensä toista vuotta. Kuopioon siirtynyt Pelastusoppilaitos tarjosi kahden viikon "kertauskursseja". Kuopiossa Jouko sai myös päätoimisen teollisuuspalopäällikön koulutuksen, neljä viikkoa ja jatkokurssi kaksi viikkoa.
- Yhteiskunta ja yritys pitivät huolen siitä, että koulutustaso oli suhteellisen hyvä, Kääriäinen kiittelee.

Palokunnassa edettiin uralla tarkan järjestyksen mukaisesti.
- Se oli pitkälle miesten omien kykyjen varassa, palokunta on siinä mielessä demokraattinen laitos. Piti pärjätä kilpailujoukkueessa hyvin ja osoittaa näin ammattitaitonsa, jolloin pääsi etenemään. Esimiehillä ei ollut suosikkijärjestelmää, jolla joku olisi sivusta nostettu ylempään asemaan. Ei siitä  mitään olisi tullut. Jollei vapaaehtoinen toiminta perustu reiluun ja rehelliseen meinikiin, miehet lähtevät, Jouko Kääriäinen määrittelee.

Päätoimiseksi palopäälliköksi piti houkutella

Kääriäinen itse eteni palokunnassa ensin joukkueenjohtajaksi vuonna -74.
- Esko Elorannan lähtiessä eläkkeelle pääsin kolmanneksi palomestariksi. Lukan Antin, Kalson Martin ja Lautamatin Eskon siirtyessä eläkkeelle vuosia myöhemmin etenin pikku hiljaa toiseksi ja ensimmäiseksi palomestariksi.

Palopäälliköksi siirtymiseen liittyi organisaatiomuutos.
- Kuusiston Timo oli siihen aikaan sekä Kymin että Voikkaan palopäällikkö. Kun Voikkaan tehdas siirtyi Kaukas-ryhmään, niin Kokon Martti oli suojelupäällikkönä ja rupesi toimimaan siihen suuntaan, että Voikkaalle oli saatava oma palopäällikkö, koska kuulutaan eri firmaan. Olin siinä vähän aikaa sivutoimisena, mutta sitten minut haluttiin päätoimiseksi.

Päätoimisuus ei ollut ihan itsestään selvä juttu edes näin palotoimesta innostuneelle. Piti miettiä mm. palkkapolitiikkaa ja sitä miten raaski jättää kunnossapidon mielenkiintoiset työt.
- Neljän paperikoneen korjausvastuu teetti paljon ylitöitä ja juhlapyhätöitä, ja palopuolelle siirtyminen olisi tiennyt mittavia vuosiansion menetyksiä. Mutta tehtaan johtaja, Asunmaan Pertti, ratkaisi niin, että ero huomioitiin palkassa. Siihen aikaan Mansikkamäen Olli oli kunnossapitopäällikkönä ja houkutteli jäämään kunnossapitoon töihin, mutta ehkä tein oikean ratkaisun, kun siirryin suojeluosaston puolelle, Kääriäinen pohtii.

Uudessa tehtävässä  Kääriäinen sanoo huomanneensa yhtäkkiä, että vapaa-aikaa jäi enemmän. Kun ennen oli suunnitellut tekevänsä jonkin paloalan homman viikonvaihteessa, niin nyt sen saikin tehdä työajalla.

Mitä palopäällikkö tekee, kun missään ei pala?
- Se on sikäli erikoinen homma, että pitää tehdä itsensä mahdollisimman tarpeettomaksi. Ensimmäinen tehtävä on huolehtia, ettei missään pala eikä onnettomuuksia pääse tapahtumaan. Ennakoiva palosuojelu on tärkeintä. Palokunnan kaluston hoito ja kehittäminen ovat erittäin tärkeitä tehtäviä, niissä hyvät ja osaavat kalustonhoitajat olivat kullanarvoisia miehiä.

Kääriäinen puhui palokunnalle kuntosalin.
Töitä teettivät myös automaattisten paloilmoituslaitteiden ja  sammutuslaitteiden kunnossapito, käsisammuttimien kunnossapito ja huolto sekä erityisesti tehtaan tulitöihin liittyvä koulutus ja tulitöiden valvonta. Silloin 90-luvun alussa aloitettiin mittava koulutustyö, jossa 300-400 Voikkaan tehtaan työntekijää sai päivän mittaisen tulityökurssituksen. Voikkaan paperitehtaan tulityökursseilla koulutettiin oman henkilökunnan lisäksi myös ulkopuolisten yritysten henkilökuntaa.
- Arvioisin, että meidän järjestämillä tulityökursseilla sai tulityökoulutuksen yli 2800 henkilöä.

Palopäällikkönä Jouko Kääriäinen ei halunnut työhuonettaan Voikkaan paloasemalle, vaikka esimies ehdottikin sitä. Siellä hän olisi ollut syrjässä tehtaan toiminnasta.
- Piti olla toimivassa ympäristössä rakennuspuolella, eli Kuusiston Timon vanhassa toimistossa oli paikkani. Siinä pysyi selvillä tehtaan asioista. Tunsin tuotantopuolen ja pystyin painottamaan oikeisiin asioihin myös paloturvallisuuden kannalta. Yhteistyöllä asiat sai menemään kohtuullisen hyvin eteenpäin, joskin välillä joutui käyttämään diplomatiaa. Vuosi vuodelta työturvallisuus ja paloturvallisuus meni eteenpäin.

Tulipaloista ja hälytyksistä pidettiin tarkasti kirjaa. Kun hälytys tuli, se meni hätäkeskukseen ja tämä hälytti palokunnan. Lähtiessään liikkeelle palokunta ilmoitti mikä yksikkö lähti paloasemalta, ja kun tultiin palo- tai onnettomuuskohteisiin, tehtiin hätäkeskukseen ilmoitus. Toimintavalmiusajat kirjattiin ylös - ne kertovat miten kauan palokunnalta kuluu hälytyksestä siihen, kun ensimmäinen pelastusyksikkö on toimintavalmiina kohteessa.
-  Voikkaan TPK:n ensimmäisen paloauton toimintavalmiusaika oli siinä viiden minuutin kantturoissa, ja päivystävä palomestari oli palopaikalla noin neljässä minuutissa, Jouko kertoo.

Palokuntalaisena joutuu kokemaan kaikenlaista. Pahimpia paikkoja Kääriäisen mielestä oli Kuusaanniemen kuljetinpalo vuonna -93.
- Santatiellä palomestariaikanani oli myös paha tilanne, siellä oli häkään menehtyneitä ihmisiä. Sammutustyöntekijät olivat vaarassa, sisätiloissa olisi voinut käydä äkkisyttyminen. Kun myöhemmin palopäällikkönä seurasin ja ohjasin savusukeltajien toimintaa, työturvallisuus korostui kaikessa.

Käskyt selkäytimestä

Voikkaan tehdaspalokunta vastasi alueellaan 90-luvun alkuun asti sammutus- ja pelastustyöstä, ja palokunnan päivystävä teollisuuspalomestari johti tilannetta. Siitä eteenpäin kaupungilla oli oma päätoiminen palokunta, joka otti vastuun. Päätoimisen palokunnan päivystävä palomestari johti toimintaa onnettomuuskohteissa.

Voikkaalla sattui 90-luvun loppupuolella suuren puurakenteisen talon tulipalo.
- Ns. Saalemin palossa loukkaantui kaksi Kouvolan palomiestä. He tekivät kattoon savutuuletusaukkoa mutta väärään paikkaan, eivät harjalle kuten olisi pitänyt vaan alas. Pellin alla kytenyt palo sai happea ja tapahtui palokaasuräjähdys, joka heitti molemmat miehet maahan. Kahden ja puolen metrin pudotuksessa toinen loukkaantui vähemmän, toinen enemmän. Liekit löivät  ikkunoista ulos, ja pojat oli liekkien alla. Siinä joutui tekemään nopeat ratkaisut suihkujen siirroista, että saatiin painettua tulet ikkunoista takaisin sisälle. Pystyttiin näin antamaan ensiapu ikkunoiden alla makaaville kavereille, jotka olivat vaarassa kärventyä. Oikean päätöksen teossa oli silloin kysymys sekunneista, Kääriäinen kertailee.

"Joskus koulutus pitää osata myydä hyvin."
Jouko Kääriäinen on miettinyt tilanteita jälkeenpäin jonkin verran.
- Jännä asia, että hätätilanteissa ei ehdi juuri miettiä mutta on kuitenkin heti selvää, miten käskytys lähtee käymään. Se täytyy tulla selkäytimestä, aikaa ei ole ylimääräisiin pohdintoihin. Kokemus ja tieto omien suihkumiesten sijainnista auttoi tuossakin edellä kuvatussa tilanteessa. Ei pahoja paikkoja ollut kuin yhden käden sormilla laskien. Niistä selvittiin hyvin, kun ei otettu turhia riskejä. Harjoittelu ja savusukeltajien hyvä fyysinen kunto olivat ratkaisevia asioita. Jotta pääsi savusukeltajaksi, piti saavuttaa määrätty fyysinen kuntotaso.

Kunnon ylläpito vaati välineitä. Kun savusukeltajilta alettiin vaatia kuntotestit, palopäällikkö Kääriäinen ryhtyi järjestämään.
- Ei auttanut muu kuin kävellä henkilöstöpäällikön, Martti Purmosen, pakeille ja kertoa, että pitäisi saada kuntosali. Purmonen sanoi että "hyvä juttu, nyt meillä on selkeä syy, miksi pitää saada  kuntosali laitetteineen". Siinä ei mennyt kauaa. Työntekijät ja liikunnasta vastaavat olivat miettineet jo aikaisemmin, että sellainen tarvitaan työntekijöiden lihaskunnon ylläpitämiseen, mutta sitä oli ollut vaikea perustella tehtaan johdolle. Sali saatiin myös Kymintehtaalle. Kymin työterveyden alakerrassa oli kyllä kuntosali, mutta siellä käyttöaika oli rajoitettu. Uusilla kuntosaleilla oli mahdollisuus pitää kunnostaan huolta päivittäin aamukuudesta iltaan 22:een.

Kriisiapua palokuntalaiset saivat ensimmäisen kerran kuljetinpalon jälkeen, ja se oli Jouko Kääriäisen mukaan silloin paikallaan. Sen jälkeen ei ollut niin pahoja tilanteita, että tätä apua olisi tarvittu. Aihe saa Kääriäisen muistelemaan pahaa kerrostalopaloa Lahdessa, ja hän tuntee tilanteen kulun niin tarkkaan kuin olisi itse ollut siinä mukana. Palossa kuoli nuori tyttö, joka joutui pudottautumaan kahdeksannen kerroksen parvekkeelta, kun koti oli tulessa. Muuallakin tapahtuneet katastrofit opettavat alan ihmistä ja vaativat kiinnittämään huomiota talojen rakenteisiin ja tiloihin, ja sammutusmenetelmiin.  Kuusaanniemen kuljetinpalon vaiheet ovat mielessä kuin palo olisi tapahtunut eilen. Palopäällikkönä Kääriäinen on tietysti tutustunut esimerkkitapauksiin tarkkaan luennoidessaan alasta, mutta maallikkoa yksityiskohtien tarkkuus hämmästyttää.
- Meillä pyrittiin määrätietoisesti tehostamaan suojelun tasoa siellä, missä oli kovia palokuormia. Apuna olivat sprinklerit ja paloilmoituslaitteet. Tietysti myös sammutuslaitteet, mutta siinä tasapainoillaan sen kanssa, mihin kannattaa satsata ja mihin ei. Kompromissin tekoa riskitekijöiden ja turvallisuuden kanssa se teollisuudessa on, ja vakuutusyhtiöt ovat siinä pitkälti mukana, Kääriäinen pohtii.

Aina työntekijät eivät innostu uusista turvamääräyksistä.
- Jos tehdään huono laki, sitä ei noudateta ollenkaan. Se pitää markkinoida oikein. Paloturvallisuutta markkinoitiin yhdessä työsuojelun kanssa, ja kyllä se piti saada erittäin mielenkiintoiseksi, jotta se meni läpi. Tulityökurssilla tätä ongelmaa ei ollut, ihmiset kiinnostuivat koska tarvitsivat tulityöluvan. Ja osasta kurssin käyneitä saatiin tulityövartijoita, jotka omista työpisteistään lähtivät tulityövalvojiksi, kun korjaustyössä tehtiin hitsauksia ja muita tulitöitä. Niitähän tehtiin paljon pölyisissä paikoissa ja vartiointia tarvittiin.

Kaupungin palokunta tarvitsikin tehdaspalokuntia

Kaupungille alettiin rakentaa omaa palolaitosta vuonna 1986. Silloin kaupunginpalopäälliköksi saatiin Lieksasta Yrjö Sarkasuo.
- Olin purkamassa hänen muuttokuormaansa, ja samalla Yrjö selvitti tulevan järjestelmän: tehdaspalokunnat pysyvät aitojen sisäpuolella ja he itse hoitavat kaupungin puolen ihan kokonaan. Kun palokunta sitten vuoden -90 alussa saatiin, sillä systeemillä mentiin puoli vuotta. Mutta kun vahinkoja rupesi käymään, palauduttiin pikku hiljaa siihen, että aina kun tuli tieto asuntopalosta, myös tehdaspalokunnat lähtivät palo- ja pelastustehtäviin kaupungin alueelle. Kymi TPK kaupungin eteläosiin, Voikkaan TPK Kuusankosken pohjoisosiin. Päätoimisella palokunnalla vahvuus oli esimies ja kolme palomiestä. Tämä vahvuus ei riittänyt vaan tarvittiin tehdaspalokunnat tueksi. Sitä vaati jo työturvallisuuskin, ja riskeihin nähden se oli pieni kuluerä, että tehdaspalokunnat hälytettiin etupainotteisesti tehtäviin. Mutta oli siinä alkuun vähän aikaa hyvin erikoinen tilanne, Kääriäinen päivittelee.

Kaupungin palokunnan henkilöstö ei voinut tuntea teollisuuden rakennuksia ja laitteita samalla tavoin kuin tehdaspalokuntalaiset.
- Päätoimisessa palokunnassa oli miehiä, joilla oli hyvin lyhyt palokuntaura takanaan. Hyvässä yhteistyössä, yhteisillä harjoituksilla ja koulutuksella uusi organisaatio alkoi luottaa myös tehdaspalokuntien rautaiseen ammattitaitoon. Ja kyllä siitä tulokaspalopäälliköstä tuli vuosien myötä teollisuuspalokuntien suosija, Jouko Kääräinen antaa tunnustusta.

Kun Yrjö Sarkasuo tuli Kuusankoskelle kaupunginpalopäälliköksi, hän päätti perustaa tänne VPK:n. Se perustettiin päätoimisen palokunnan tiloihin muttei oikein ottanut tulta.
- Kun VPK pääsi omiin tiloihinsa, siellä on nyt kymmenen vuoden jälkeen iskukykyinen porukka. Palokunta toimii Voikkaan paloasemalla, osa tehdaspalokunnan miehistä siirtyi sen riveihin, ja siellä on ammattitaitoa. Siellä on myös erittäin hyvä nuoriso-osasto, savusukeltajia ja sammutusmiehiä - yli parikymmentä miestä, Kääriäinen kehuu.

Voikkaan paloaseman yläkerrassa palokunnalla on koulutus- ja kuntotilat.
- Oikein hyvää sydämestä tekee, kun Voikkaan vanha paloasema on päässyt siihen käyttöön mihin se on suunniteltukin.

Palokunnan soihtumarssi on elänyt Voikkaallakin, jossa perinteisiin on kuulunut vappuaamun marssi. Kun palokunta alkoi pitää Voikkaan seuratalolla uudenvuodenaaton tansseja joskus 50-luvulla, se järjesti niiden alla ikään kuin mainosmarssin uudenvuodenaattona. Kun tanssien järjestäminen loppui, marssit kuitenkin jatkuivat, soihtujen kera. Nykyisin VPK jatkaa uudenvuoden marssiperinnettä. Hieno perinne, mutta Jouko Kääriäinen vähän moitiskelee niiden ajankohtia.
- Vappuaamuna klo 8 ja myöhemmin klo 9, ja uudenvuodenaattona marssille lähdettiin klo 18. Joskus kuulemma sai tehdä töitä että sai 30 miestä jalkeille niihin aikoihin. Palokunnan veteraaneille on annettava tunnustus: joka marssilla lähes täysilukuisina. Veteraaneja oli noin 15-20 miestä palomiesten lisäksi.

Jouko Kääriäinen ei ole eläkkeelle siirryttyään vuoden 2006 kevään jälkeen enää harrastanut palokunta-aatetta. Aika on kulunut suvun rakennusprojekteissa ja aikaisemmin oman pihan ja omakotitalon hoidossa. Nyt kerrostaloasukkaana hän on korvannut hyötyliikunnan kuntoilulla - tähänkin haastatteluun hän tuli vesiliikunnasta, ja kuntosalilla käydään useampi kerta viikossa. Polkupyöräily korvaa polttopuiden teon. Kielenopiskelu kansalaisopistossa pitää taitoa yllä, nuorena opittu asioiden pänttääminen ei lopu eläkkeelläkään.