Näkökulma kuusankoskelaisuuteen

Kuusankoski on paikka – ja jotain ihan muuta. Se on maisemia ja ihmiskätten töitä. Se on murretta ja
tapa olla kotoisin jostakin. Kuusaalaisuus on ajattelumalli, asenne ja näkökulma – kaikkeen.
Kuusankoskia on yhtä monta kuin kuusankoskelaisiakin. Näillä sivuilla rakentuu yhden kuusaalaisen
totuus kotipaikkakunnastaan. Se on yhtä totta kuin sen toisen, joka muistaa, näkee ja kokee asiat ihan
toisin. Juttuja paikoista, tapahtumista, muistoista, ilmiöistä, nimistä, kielestä ja ennen kaikkea
ihmisistä. Tervetuloa katselemaan. Näillä sivuilla en tarjoa tilaisuutta keskusteluun, mutta hauska
kuulla, että vaihdatte aiheista kommentteja omissa yhteisöissänne. Jatkakaa ihmeessä.
Katselukerroista päätellen kuusaalaisuus kiinnostaa, eikä ihme: niin hieno paikka tämä on, ja niin
kiehtovia persoonia täällä asuu ja toimii.

Eijaleena Martikainen, paljasjalkain kuusaalain

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Sherlock-näytös meni 50 sekunnissa

Elise Brandt, kuusankoskelaisen Studio 123:n tehonainen, on taas tehnyt ihmeitä. Hän väänsi yritykselleen Sherlock Holmes -elokuvan levityssopimuksen, ja tarjoukseen on nyt tarttunut noin 70 elokuvateatteria Suomessa. Kun liput tulivat myyntiin Helsingissä, Maximin salit myytiin loppuun kolmessa minuutissa, ja Orion pani vielä paremmaksi: yhdeksältä aamulla lipunmyynti sen saleihin avautui ja liput oli myyty 50 sekunnissa.

Elise kertoo olevansa hillitön Sherlock-fani. Ihastus käynnistyi Uusi Sherlock -sarjan tullessa ruutuun.
- Se on parasta tv-sarjaa ikinä, parhaiten kirjoitettu. Kuulin jostain, että sarjan erikoisosa, vuoteen 1895 sijoitettu, esitetään myös joissain teattereissa Britanniassa. Rupesin ahdistelemaan BBC:tä, että myös kans, Suomi kans! Elise kuvailee sähäkkään  tyyliinsä.

Ruinaaminen tapahtui useiden sähköpostien välityksellä, mutta BBC:ltä ei vastattu pitkiin aikoihin. Elise ajatteli, että viestit ovat hukkuneet roskaposteihin, koska aikaisemmatkaan kokemukset kyseisen yhtiön kanssa asioimisesta eivät olleet rohkaisevia.
- Meni kuukausia, ja sieltähän tulikin vastaus: olit kysellyt Sherlock-oikeuksia, jutellaanko, voisi onnistuakin. Muutama viikko sitten levitysoikeudet varmistuivat, Elise tuulettaa.

Elokuvateattereihin ilmestyvä Sherlock: the Abominable Bride on itsenäinen, tv-sarjasta irrallinen tarina. Tällaisia lisäosia on tapana joskus tehdä vetäviin tv-tuotantoihin briteissä ja jenkeissä. Suomalaiset elokuvateatterit saavat esittää sitä kahtena valitsemanaan iltana. Kuusaalla ja Kouvolassa se nähdään 3. ja 6. päivä tammikuuta, joissain teattereissa 9. tai 11. päivä. Lähes 70 Sherlockin tilannutta teatteria ja paljon enemmän valkokankaita (samalla teattereillahan voi olla useampia saleja) on Elise Brandtin eventlevityksen ennätys - kaksinkertainen määrä edelliseen ennätykseen verrattuna. Lippujen ostonopeutta Brandt ei lakkaa päivittelemästä, vaikka tietää että Sherlock-faneja riittää.
- Orionin 50 sekuntia, ihan käsittämätöntä. Tennispalatsin kolmannen päivän näytös on ihan turvoksissa, niiden oli eilen aukaistava Kino-Palatsiin uusi sali. Ensin leffaa myytiin vain Maximiin, sen suosion pohjalta sitä esittävät kaikki isot ja nyt myös Sheryl. Luulen, että nämä myydään loppuun ja sakkia jää ulkopuolelle.

Elise Brandt
Kuusaalla ja Kouvolassa Veturissa lippuja on vielä, mutta Brandt on tyytyväinen tämän hetken tilanteeseen: neljännes, kohta kolmannes salista on myyty, vaikka aikaa näytöksiin on yli kuukausi.

Elise Brandt ymmärtää, miksi isot ketjut eivät lähteneet hankkimaan levityssopimusta Sherlockille. Ne eivät voi toimia yhtä spontaanisti kuin pieni yritys, joka keksii että hei mitäs jos. Levitys ei tuota myöskään niin paljon rahaa, että ne kiinnostuisivat.
- Meillä tämä koneisto on vähän pienempi ja pystymme tällaiseen, Elise sanoo ja viittaa lattialla polvillaan kykkivään äitiinsä Leila Viitaseen, joka selvittelee reksuja rullille. - Siinä on yksi koneiston osa tässä meidän kengännarumeinigissä. Me voidaan tehdä pienemmällä rahalla, jos siitä jotain vaivanpalkkaa jää. Ja vaikkei jäisikään, tehtäisiin silti, koska se on niin siistiä!

Että mitkä reksutko? No elokuvamainokset tietty.

Ne noin 70 elokuvateatteria, joissa Sherlockin voi nähdä, sijaitsevat ympäri maata. Pohjoisimmat onnelliset fanit asuvat Ivalossa, eteläisimmät näytökset esitetään etelärannikolla. Elisen tämänkertainen levitysurakka on tavoittanut suurimman osan Suomen 120 leffateatterista.

Sama elokuva nähdään televisiossa 17. tammikuuta. Elise kiittelee Yleä siitä, ettei se ole kiukutellut ennakointia elokuvateattereissa.
- Olivat äärimmäisen ymmärtäväisiä, kun antoivat tappelematta kahden viikon näytäntöikkunan.

Ainoa seikka, joka Eliseä Sherlockissa harmittaa on se, ettei hän tässä tapauksessa päässyt itse kääntämään tekstiä suomeksi.
- Se vähän sapetti. Briteillä on joku vakikääntäjä, ja tuntuu että kylläpä kestää. Olisin itte tehnyt sen eilen, Elise sanoo ja uskon, jos puheen nopeudesta ja muiden suoritusten määrästä voi jotain päätellä.

Tänä syksynä Studio123 on tuonut levitykseen kolme muutakin elokuvaa - viime vuonnahan Elise Brandt varsinaisesti aloitti elokuvien levityksen Suomessa. Hän miettii, kannattaako leffalevitystä jatkaa, koska joskus tulee takkiin ison vaivannäön jälkeen. Mutta joskus sitten taas leffa kiinnostaa monia teattereita - The Assassin pyörii vieläkin Helsingissä Kino Engelissä.
- Love ei aloittanut ihan niin hyvin kuin odotin, mutta jos kiinnostus pysyy nykyisessä tasossa, niin ihan hyvä.

Pähkinänsärkijä ja Uusi Sherlock -elokuva iltalenkin varrella Kuusaalla
Eventejä - oopperaa, musikaalia, balettia - Brandt on tuonut teattereihin jo vuoden 2011 alkupuolelta. Niiden levittäminen on helpompaa kuin elokuvien, kun se tehdään sarjoina.
- Kautena ja pakettina työstetty sarja on helpompi myydä teattereille. Siinä jalkatyöt pitää tehdä vain kerran. Eventeistä on myös yleensä vain yksi kaksi näytöstä, ja ne on helpompi sijoittaa vaikka muutaman kuukauden päähänkin teatterin ohjelmistoon. Elokuva on hankalampi, koska se vie yhden esityspaikan joka halvatun ilta sillä viikolla eikä sen tuotto-odotus ole hirveän hyvä, kun elokuvia on niin paljon. Eventeissä lipun hinta on korkeampi, joten siinä jää teattereillekin enemmän käteen, Elise Brandt selventää.

Balettia ja oopperaa Studio123:n levittämänä pyörittää tällä hetkellä nelisenkymmentä teatteria.
- Joissain ne menee semi-hyvin, joissain siedettävästi, riippuu teatterin panostuksesta mainontaan. Pari vuotta menee alkuun kaikilla, ennen kuin porukka saadaan innostumaan. Niin meni meilläkin.

Tälle kaudelle on tarjolla iso kattaus oopperaa, balettia ja näytelmää. Pähkinänsärkijästä on kehkeytynyt Kuusaallakin monelle jouluperinne. Kannattaa kuulemma aina varata liput etukäteen, jotta Studio123 osaa varata riittävästi kakkua väliajalle. Elise Brandt hehkuttaa myös Doctor Whon jouluspesiaalia.

Paikat uusiksi

Studio123:ssa on juuri uusittu salien projektoreita. Teatteri otti käyttöön ensimmäisen digiprojektorin vuonna 2009, ja täysdigitaalinen siitä tuli lokakuussa 2010. Silloin jo valmistaja lupasi niille viiden vuoden käyttöiän, mutta henkilökunta uskoi niiden kestävän pitempään.
- Kyllä ne kuitenkin ovat kiukutelleet, vaatineet viime ajat huoltoa ja päivystystä. Oli hyvä sauma vaihtaa, kun teatterikin täyttää 30 vuotta.

Katsoja huomaa eron uuden ja vanhan projektorin jäljen välillä. Kun projektori pystyy näyttämään 48 kuvaa sekunnissa, silmä näkee eron - sitten kun sellaisia elokuvia tulee.
- 48 kuvaa sekunnissa on todellisemman näköinen kuin pehmeä 24 kuvaa sekunnissa. Jotkut sanovat sitä saippuaoopperaefektiksi. Ero on selkeä, kuin yö ja päivä. Jotkut tykkää, jotkut ei, riippuu miten se on tehty. Hobitti-elokuvista ensimmäinen tehtiin neljäkasina ja se oli erilaisuudessaan shokki kaikille, niin realistista että taika vähän katosi. Kahdessa viimeisessä oli onnistuttu: elokuvat oli tehty neljäkasina mutta ne oli saatu näyttämään kaksinelosilta, Elise selittää.

Kahden salin uudet koneet vetävät myös enemmän lampputehoa irti kopioista.
- 3D vie puolet valotehosta pois, sillä 3D-lasit ovat vuorotellen kiinni, puolet ajasta. Valotehoa tarvitaan, kun heijastetaan kaukaa pienelle rätille. Mutta kun saadaan lampulle sanottua että hei, nyt vähän höökää peliin, niin näyttää niin paljon paremmalta.

Ykkösen käsinojat eivät selvinneet jatkoon Elisen äidin silmissä.
Lisäksi ykkössalin penkkejä verhoillaan parhaillaan. Käsinojat on kolmessa vuosikymmenessä hinkattu sileiksi.
- Täydessä valaistuksessa huomaa kulumisen, mutta onhan ne kestäneetkin järjettömän hyvin. Seuraava iso muutos on se, kun muutaman vuoden kuluttua painetut reksut häviää, tilalle tulee sähköinen näyttö, Elise Brandt kertoo reksurullia siirrellen ja painelee katsomaan, miten uusi digiprojekteri seurustelee uuden serverin kanssa.

Lue lisää:

http://studio123.fi/fi/maahantuonti

ja

http://minkuusas.blogspot.fi/2014/04/studio123-aloitti-elokuvien.html

perjantai 27. marraskuuta 2015

Kuusaalaisten muistot ja kokemukset talteen

Kuusankosken keskusta v. 1965, kuvaaja Seppo Saarijärvi

Kuusankoskella on käynnistynyt tarmokas perinteenkeruu myös kokonaisen
teollisuuspaikkakunnan asioista. Tähän mennessä olemme saaneet ylpeillä hienoilla
kyläkirjoilla, joista uusin on juuri ilmestynyt, Pilkanmaata käsittelevä. Nyt meille
antaa keräämiseen vauhtia Työväen Arkisto.

Työväen Arkiston kaksi tutkijaa, Pete Pesonen ja Timo Tigerstedt, ovat käyneet
useaan kertaan Kuusankoskella ensin tutustumassa 105-­näyttelyyn ja sen jälkeen
ideoimassa suurhanketta. Nyt ollaan nimittäin aloittamassa keruu-­ ja haastatteluhanketta,
jonka tavoitteena on tuottaa muistelma-­aineistoa tehdasperinteestä ja firabelitöistä
sekä elämästä tehdaspaikkakunnalla. 

Kuusankoskea 1970-luvulla
Hankkeen toteuttajiin kuuluvat tällä hetkellä
Kuusankoski­-Seura, Työväen Arkistossa toimiva Työväen muistitietotoimikunta sekä
edellä mainitut tutkijat. Nyt meitä paikkakuntalaisia itseämme kutsutaan työhön
mukaan, muistelijoiksi, kertojiksi ja kerääjiksi.

Aihepiiri on laaja: Mitä muistoja sinulle on kertynyt tehdastyöstä, työurasta, työyhteisöstä, työtavoista? Mitä voit kertoa perheestä, kodista ja sen rakentamisesta, kouluista, terveydenhoidosta, vapaa-­ajasta – niin Kymiyhtiön yhteydessä kuin muissakin elämänpiireissä toimineiden asukkaiden oloista? Näistä palapelin palasista
koostuu vähitellen kuva siitä, millainen tämä meidän Kuusankoski on ollut
varhaisista vuosistaan tähän päivään.

Työväen Arkiston kanssa on mietitty tapoja,
joilla keruu voitaisiin toteuttaa. Yhtenä vaihtoehtona voisivat olla erilaiset
muistelutyöpajat tai keskusteluillat. Voimme kokoontua Kuusankoski­seuran
toimistolla osoitteessa Valtakatu 21 A. Tarkoitus on pitää ensin yhteinen muistelutapaaminen,
jossa suunnitellaan myös tulevia keskustelutilaisuuksia. Ensimmäiseen tapaamiseen tulee
mukaan myös tutkija Pete Pesonen. Se pidetään ensi vuoden alussa, varmaankin tammikuussa.
Kevään mittaan muistelijoiden kannattaa jakautua pienempiin ryhmiin, ehkä
teemoittain, ehkä työpaikoittain tai muulla perusteella, jotta on helpompi nauhoittaa
keskustelut, ja kaikki saavat äänensä kuuluviin.

Kunnanpeltoa ja Linjapuistoa 70-luvulla
Aineisto annetaan äänitteinä Työväen Arkistoon, joka hoitaa niiden purkamisen
teksteiksi. Tavoitteena on julkaista muistelmista antologia. Työväen Arkistoa
käyttävät mm. tutkijat, sukututkijat, paikallishistorioitsijat, kirjailijat ja
käsikirjoittajat. Muistitietotoimikunnan kokoelmat ovat tutkimuskäyttöä varten
kaikille avoimet.

Myös kirjoitukset ovat todella tervetulleita arkistoon, ja ohjeita niiden laadintaan on luvassa - ainakaan niissä ei tarvitse kantaa huolta oikeinkirijituksesta. Tekstejä voi lähettää useampiakin, niin ei tarvitse yhteen koittaa puristaa kaikkea. Kirjoitus voi olla yksi tapahtuma tai koko omaelämäkerta.

Nyt on mahdollisuus luoda ainutlaatuinen
kertomakokoelma, jollaista ei muualla ole tehty.
Tervetuloa mukaan, tarkoitus on muistella leppoisasti, epämuodollisesti ja niin
perikuusaalaisesti kuin se vain meiltä käy. 

Jos haluat ilmoittautua mukaan ja toivot henkilökohtaisen viestin ensimmäisestä tapaamisesta, kerro siitä esim. Kuusankoski-Seuran palautepaikassa:


Kuusankoskea 2015

perjantai 20. marraskuuta 2015

Matti Vainonen: Kymiyhtiö teki vaikutuksen Tampellan jälkeen

Tämä haastattelu on osa Työväen Arkiston hanketta, jossa kerätään Kymiyhtiön työntekijöiden - ja muidenkin kuusankoskelaisten - muistoja ja kokemuksia teollisuuspaikkakunnan elämästä.

Jälleen yksi entinen yhtiöläinen lupautui kertomaan Työväen Arkiston toivomuksesta ja samalla meidän iloksi muistojaan tehdasajoiltaan. Matti Vainonen osoittaa Kymintehtaalla Tuomon Luomun ikkunasta ylämäkeen. Heti Kinnaksen portilta laskeuduttaessa oikealle jää kuljetusvälinekorjaamo, hänen vanha työpaikkansa. Viimeistä edellinen, sillä ihan viimeksi Vainonen oli yhtiön töissä Kuusaanniemessä. Hän tuli vuonna 1974 yhtiölle töihin silloiselta Tampellan kartonkitehtaalta Inkeroisista kuljetuksesta ja trukinkuljettajan hommista. Korjaamolla vierähti 30 vuotta, ja sen jälkeen Vainonen työskenteli vielä sellun kunnossapidossa viitisen vuotta.

Matti Vainonen on siis mämmäläläisiä mutta kai häntä nyt 41 vuoden jälkeen voi sanoa kuusaalaiseksikin. Istumme Tuomon Luomun kahvipöydässä, tyhjentyneet tehdasrakennukset ovat saaneet uutta vipinää sisäänsä, niin tämäkin.
- Vuonna -68 olin Tampellassa, -69 menin naimisiin ja sitten teknilliseen kouluun Mikkeliin ja valmistuin autoteknikoksi. Sitten sain taas Tampellasta työpaikan, Vainonen tiputtelee järjestelmällisen selkeään tyyliinsä.

Tampellan ja Kymin ero näkyi koossa. Tampellalla kaikki oli pienempää.
- Kun menin kuljetusvälinekorjaamolle Kymille, siellä oli oli 40 asentajaa. Tampellassa ei ollut siitä puoliakaan. Välineet oli pitkälle samat, mutta Kymillä oli isompaa ja vaativampaa kalustoa. Tampellalla oli yksi veturi ja täällä kolme, se kertoo suuruusluokista. Olin haltioissani kun pääsin tänne, vaikka palkka ei kyllä noussut, Vainonen hymähtää.

Kymille Matti Vainonen haki, koska vaimo oli Kuusaan keskuslaitoksella vuorotöissä, ja sinne kertyi Inkeroisista matkaa 35 kilometriä. Nuorenmiehen ensimmäinen kuusaalainen työyhteisö on pysynyt hyvin mielessä.
- Antero Ahola kuljetuspäällikkönä ja insinööri Viktor Lintunen huoltopäällikkönä. Matti Rämä korjaamopäällikkönä, Seppo Puro ja Pekka Mauno työkavereita. Lipposen Jouko oli kuljetuspäällikön apulainen, Jalo Sahala ylimestari. Sommarbergin Manu oli Kymin Sulfiitin ylimestarina, Erkinharjun Ensio Sulfiitin tuotantopäällikkö - persoonamiehiä kaikki, niinkun pitää ollakin. Niemisen Ruti oli levypajalla,  Aallon Mikko, Pekkalinin Osku - kivat työkaverit.

Aikoinaan huippuluokan kuljetusvälinekorjaamo
Vainonen sanoo olevansa tyytyväinen työhistoriaansa: oli hyvä työpaikka ja kiva tulla Kinnaksen portista sisään. Hän kulki polkupyörällä Niskalasta parin kilometrin matkan, välillä autolla. Totta, portti oli pitkään nimeltään Kinnaksen portti - tai pirtutehtaan portti. Sen vahtikoppi oli iso, siellä mahtui vartijoiden tiloissa toimimaan myöhemmin SYP:n pieni pankkikonttori.
- Se oli yhtiöläisten pankki - tai jokainenhan sai palkan mihin halusi, mutta SYP oli Kymiyhtiön pankki. Ja tässä pankissa saivat muutkin kuin yhtiöläiset asioida, Matti kertoo.

Kuljettajat ottivat vastuuta korjauksista

Matti Vainonen oli korjaamolla pomona alaisenaan kymmenen miestä.
- Otin vikailmoituksia vastaan, jaoin töitä pojille ja tein liikkuvan kaluston huolto-ohjelmaa aika paljon. Kun kuljettajat huomasivat että jokin kuljetusvälineessä ei toimi, he toivat autonsa korjaamolle ja tekivät vikalapun. Se oli erittäin hyvä, kun siinä oli nimi, päivämäärä, kilometrimäärä ja kuljettajan havainnot. Kuskin havainnot kertoivat paljon, ihan toinen juttu kuin että laite tuotiin korjaamolle ja se siinä jähty ja käyttäyty ihan eri lailla kuin ajossa. Kuljettajat kertoivat kyllä hyvin mitä laite teki tai jätti tekemättä, Vainonen kehuu.

Pomolle eivät asennukset ja korjaukset varsinaisesti kuuluneet, mutta kun Mattia kiinnostivat testilaitteet ja koneet niin hän halusi ymmärtää miten ne toimivat.
- Että jos joskus omaan autoon lainasi jotain yhtiön kalua niin osasi käyttää. Testauslaitteethan ostettiin käyttäjähenkilökunnan toiveiden ja tarpeiden mukaan, eihän kukaan muu tiennyt asiaa paremmin kuin tekijät. Kyllä tuolla niin mahtavat laitteet oli, ettei missään! Testerit, virranjakajien laitteet, käynnistyslaitteet, sytytyslaitteet... Henkilöautojen matkamittaritkin - jos ne hajosivat ja korjattiin, niihin ruuvattiin sama lukema mikä oli ennen korjausta ollut. Jopa näin työläitä yksityiskohtia tehtiin, Vainonen kuvailee.

Matti Vainonen kunnioittaa ajattelijoita.
Matti Vainonen arvostaa työntekijöitä, jotka miettivät ensin, mitä kannattaa tehdä.
- Jokainen koitti tehdä parhaansa. Oli siellä kyllä ollut sellaistakin, että vanhemmat asentajat pitivät kiinni ammattisalaisuuksistaan, eivät kaikkea muille neuvoneet. Mutta varsin paljon pohdittiin yhdessä, mietittiin ratkaisuja. Ryhmähän on kaikkein paras selvittäjä. Jotkut korjaajat ensin miettivät, mikä vian on aiheuttanut - toiset vain vaihtoivat komponentin. Mutta nämä miettijät saattoivat ensin naputtaa työkalulla pöytään viisi minuuttia ja pohtia, mikä koneen on särkenyt. Sitten he korjasivat ja tekivät muutokset, ettei tarvinnut samaa työtä tehdä uudestaan. Ja toivat käyttäjälle julki, mitä kannattaisi muuttaa jottei kävisi uudestaan. Minusta tällaiset ajattelijat on todella hyviä, sieltä tulee parannukset ja kehitys, Vainonen määrittelee.

Veturista Napoleonin mopoon

Kuljetusosastolla oli monenlaista ajovälinettä. Vetureilla - yhtiön omilla - tuotiin Kouvolasta puuta ja vietiin tuotetta Kouvolaan. Matti osoittelee Tuomon Luomun ikkunasta valkoista rakennusta kohti: veturitalli oli vanhassa pirtutehtaassa. Kuusaanniemessä ja Voikkaalla oli omat veturitallinsa. Mies tuntee hyvin kilpailevien yritysten ja UPM:n muiden yksiköiden rautatiekuljetusten tilanteen Haminaa myöten, miten ja kenen välineillä kuljetetaan. Pääasiassa VR:n.

Matille veturit eivät juuri kuuluneet, hänen aluettaan olivat autot ja puunkäsittelylaitteet.
- Parhaimmillaan henkilöautoja oli 75, osa omia osa liisattuja. Ne oli työsuhdeautoja - osastopäälliköistä ylöspäin kaikilla oli sellaiset. Pakettiautoja oli parikymmentä eri osastoilla: rakennusosastolla, sähköosastolla, kuljetusosastolla varmaan kymmenen. Eri paperitehtailla oli käytössään omat pakettiautot. Kuorma-autojakin oli paljon, sanoisin 30-40. Kun yhtiöllä oli kemianteollisuutta, se teki suolahappoa ja toimitti sen asiakkaalle omalla suolahapporekalla - Einar Hytönen oli sen kuljettajista paras ja pätevin. Ainakin 20 vuotta minun aikana vietiin suolahappoa, nythän tuollaiset hoitaa ulkopuolinen.

Kuljettajiakin oli paljon, 250. Heillä oli yhtiön sisällä oma koulutus.
- Rämän Matti piti teoriatunteja trukkikurssilla. Oli viikon kurssi ennen kuin sai ajaa trukkia. Kuljetusosastolta tuli ajokouluttajat, Holmin Esko ja Lepän Kauko, neljä viisi kouluttajaa. Opetettiin laitteiden tekniikkaa ja käytännön huoltoa, joka kuljettajalle kuuluu.

Entiset työkaverit käyvät nyt kahvilassa eri firman haalareissa.
Korjaamo huolsi myös isot puunkäsittelykoneet. Ne ajettiin korjaamolle, osa huollettiin Kuusaanniemessä.
- Ne just mahtui noista porteista sisään. Ne oli pääasiassa Valmetin kurottajia, ranskalaista torninosturia ja hakekonetta. Niissä oli varustelut ilmastointia myöten, huoltaa piti. Kurottajat  oli järeitä laitteita, nostivat kerralla 25 tonnia puuta, jopa 35 tonnia - melkein autokuorman kerralla. Renkaat oli valtavan isot, lyhyemmän miehen korkuiset kun vieressä seisoi, Matti kuvailee.

Huollettavia olivat myös haarukkakoneet. Vainonen muistaa "Napoleonin mopon". Sen he onnistuivat kerran siirrossa kaatamaan.
- Oli taakka ylhäällä ja se kallistui ja kaatui. Sitä nostamaan tarvittiin ulkopuolisia nostureita, oma kalusto ei riittänyt. Haavereita ei muuten paljon tapahtunut. Joskus joku kone tai auto kaatui, mutta todella harvoin.

Metsäosaston veneet, kalusto ja nosturit huollettiin myös korjaamolla talvisaikaan. Samoin pienemmät veturit.
- Ne tuotiin korjaamolle sisään.  Vetureille ei ollut paikkakunnalla mitään muuta huoltopaikkaa, eikä VR huoltanut meidän vetureita. Se tosin lainasi omiaan meille, kun yhtiön veturit olivat rikki.

Jos korjaamolla ei ehditty itse huoltaa kaikkia autoja, niitä käytettiin kauppakorjaamoissa ja merkkihuolloissa, ja erikoiskoneet tietysti takuunkin puitteissa ulkona huollossa.
- Vielä 70-luvun alussa tehtiin melkein kaikki itse, sitten se alkoi vähetä. Määrä oli niin raju ettei ehditty, kun oli huollettava trukit, autot, puunkäsittelykoneet ja kolme, joskus neljä veturia.

Ajeltiinko yhtiön laitteilla omia ajoja?
- Se on veteen piirretty viiva. Jos haet yhtiön kalua tai varaosaa Kouvolasta tai Kuusaalta, ja Shell oli siinä keskustassa, niin kahvi kuului siihen samaan keikkaan. Ei näitä kytätty. Ja jos sulla oli joku tarve ja perustelit, niin päälliköt antoi luvan yhtiön auton käyttöön. Saako kuljettaja viedä lautakuorman jonkun pihalle? Minulla on se käsitys, ettei sitä kielletty, Matti miettii.

Maailmanluokan hienouksia 

Kuljetusvälinekorjaamon talon suunnitteli vuonna 1955 Arne Helander, ja se valmistui vuonna 1956 kasvavan ajoneuvo- ja työkonekannan huoltoon, kertoo Rurik Wasastjernan teos Kolme tehdasta yksi kunta II. Varustelultaan kuljetusvälinekorjaamo oli kuljetuspäällikkö Olov Hixenin luomus. Hän kävi 50-luvulla Amerikassa tutustumassa isojen koneiden huoltoon ja korjauksiin. Oppi sovellettiin Kymintehtaalle, jonne valmistui Pohjois-Euroopan suurin teollisuuslaitoksen yhteydessä toimiva korjaamo.

Kuljetusvälinekorjaamon suunnitteli Arne Helander.
- Hixen oli edistyksellinen ja toi tänne monta asiaa, joita on vasta nyt tehty muualle. Lattiassa oli valot, joten asentajan oli helppo korjata ylös nostettu laite. Lattiassa ja katossa oli pakokaasun poistojärjestelmä - sellaisia ei silloin ollut missään. Oli taljaradat ja sähköistetyt taljat. Siellä korjattiin veturin moottorit itse, ja siellä oli koepenkki, jossa varmistettiin että kone pelasi ennen kuin se asennettiin takaisin veturiin, Vainonen kuvailee uutuuksia.

Kuljetusvälinekorjaamolla kävi ympäri Suomea väkeä katsomassa hienoja laitteita.
- Kun joskus kuljetin kemianteollisuuden johtajaa Krister Brommelsia, hän kysyi: "Voisitko ajaa sen Olavinlinnan kautta?" Tarkoitti, että talo on Olov Hixenin kehittämä laitos. Sama Hixen toi tänne myös Dempster-Dumpster -jätehuoltojärjestelmän yhtiön taloihin. Siinä oli oma auto, joka nosti koko jätelaatikon mukaansa ja tyhjensi sen kaatopaikalle. Se oli hyvin toimiva systeemi ja käytössä vielä 80-luvullakin, Matti Vainonen kehuu.

Junanrataa riitti

Innostumme muistelemaan rautatiekuljetuksia. Kuusankosken asema Kuusaanniemessä on kuulemma VR:n, yhtiö on vain vuokralla tiloissa. Alueella on puun vastaanotto ja mittaus, metsäosasto, kuljetusosasto, veturinkuljettajat.
- Se on ollut Suomen suurin teollisuusratapiha, ainakin 11 raidetta. Siellä oli väkeä paljon. VR toi tavaran ulkoa sinne, ja yhtiön omat veturit hoitivat sen ratapihalta Kuusaanniemeen, Voikkaalle ja Kymille. Siinä taisi olla kaksi veturia kolmessa vuorossa, Vainonen muistelee.

Tehdasalueen radoista suurin osa on purettu.
Kertailemme Kuusankoskella kulkevia ratoja: Kouvolasta tulee Rapakosken sillan yli rata Kuusaanniemeen. Niemestä on rata Pessankosken sillan yli Voikkaalle. Kymintehtaalla kulki ennen rata Amerikansalin kuvetta. Se rata vei Kuusaanniemeen.
- Paperivarastolle tänne Kymintehtaalle tuli aika paljon rautatieliikennettä. Vanhalle sulfiittitehtaan kuorimolle tuli myös rata, ja vanhalle pirtutehtaalle.

Veturi pääsi kääntymään, kun se ajoi pohjoiseen Voikkaalle ja kaarsi sinne rakennetun kolmion ympäri. Muuten veturit käännettiin Kouvolassa, sillä yhtiöllä ei ollut veturin kääntölaitetta.
- Voikkaalla taitaa olla yrittäjä, joka korjaa rautatiekalustoa. Täällä Kymilläkin oli, Raute muistaakseni, mutta Saksanaholta Kymintehtaalle johtaneet kiskotkin ja ratapölkytkin on viety pois.

Puita kuljetettiin myös yhtiön kuorma-autoilla: Pyhäjärven rannasta uittopuita tehtaille, tehtaalta toiselle Kuusankosken sisällä.
- Pyhäjärvellä oli Teräsmies JT 22, jossa oli miehitys päällä, palkkirunkoinen nippunosturi. Aika paljon hydrauliikkaa mutta vähän mekaaninen kone. Seittekytluvulla oli Priestman-nosturikonekin, todella järeää kalustoa. Kymin sulfiittisellulla oli oma kiinteä nosturi betonirungon päällä. Se purki junanvaunuja, ja puut vietiin erilaisilla koneilla Kymin avokuorimolle. Siellä oli purkamassa ja kuorta pois ajamassa pikkukonetta, Bobcatia ja muuta. Paikkojen puhtaanapito kuului kuljetusosastolle, Vainonen kertoo.

Sadoittain kuljettajia

Kuljetusosaston työntekijämäärä oli suurimmillaan 70-luvun alussa: yli neljäsataa työntekijää. Siihen kuului myös palokunta, vartiointi, portit, kuljetusvälinekorjaamo ja kaikki kuljetukset Voikkaa-Kymi-Kuusaanniemi.
- Nyt kaikki liikkuva kalusto on ulkoistettu, siellähän ei ole vissiin kuin postiauto ja vuoromestareiden autot, ja niiden huolto tilataan SEO:lta. Yhtiön omat junakuljetuksetkin loppuivat viitisen vuotta sitten. Nyt kuljetukset hoitavat VR:n koneet ja VR:n miehet Vainonen kertoo.

Matti osoittaa kahvilassa asioivaa keltatakkista miestä: tämä oli ennen kuljetusosastolla mutta tekee nyt samoja töitä yksityisessä firmassa.
- Se on tätä päivää, nyt isäntä on Kymen Konepalvelu, Vainonen sanoo ja paljastaa taas olevansa etelämpää kuin Kuusaalta. Inksassa konepalvelu lausutaan konepalvelu, Kuusaalla se on koneppalvelu.

Mämmäläläisyys kuuluu puheesta vieläkin.
Kuljetusvälinekorjaamolla oli tiivis työtahti. Kuvaavaa oli, että siellä oli 70-luvun puolivälissä kahdesta firmasta, Machineryltä ja Witraktorilta kaksi asentajaa kaksi vuotta.
- Niin pitkä jakso ulkopuolisten työskentelyä kertoo, että oma kapasiteetti ei riittänyt. Ehkä he tekivät myös erikoistöitä. Oli siellä lisäksi usein  kolmen neljän päivän rupeamia tekeviä ulkopuolisia.

Korjaamotyöt oli jaettu. Kuorma-autoilla oli omat asentajat, trukkipuolella omansa, henkilöautopuolella samoin. Lisäksi oli huoltomiehet kahdessa löysissä: klo 6-14 ja 14-22. Pyhätöitä ei ollut. Vainonen teki päivätyötä, pomon työkuvaan löysityö ei sopinut.

Satavitosia katveessa

Työajalla ehdittiin joskus tehdä omiakin töitä, satavitosia. Savustuspönttöjä syntyi yhdelle ja toiselle, kun moni kalasti vapaa-ajallaan.
- Niitä tehtiin 50- ja 60-vuotislahjoiksi tai eläkkeelle lähteville. Kun roskiksesta löytyi kirkasta haponkestävää, joku keräsi sitä ruokatunnille lähtiessään ja teki laiturinkiinnikkeitä. Ei se vieras asia ollut. Kunnossapidossa tekeminen oli helpompaa kuin  tuotannossa, kun oli hitsauskoneet käytössä. Tuotannon työntekijä saattoi sitten tilata kaverilta kunnossapidosta satavitosen, Matti Vainonen kuvailee käytäntöä.

Ihan julkisesti keskellä hallia omia töitä ei tehty.
- Vähän katveessa niitä tehtiin, eihän niille aina voinut saada lupaakaan. Yhtiön työt oli ykkösiä, ja joku jatkoi päivää tai teki ruokatunnilla omia tuotteitaan. Talon ajalla se oli kiellettyä, mutta kyllä niitä tehtiin, Vainonen pyörittelee. Hänelläkin on savustuspönttö, jonka hän tilasi kun ei itse osannut tehdä.

Yhtiö teki lumikoliakin.
Omiin töihin riitti tehtaalta materiaaalia. Niemisen Brunolla oli Kymillä romuvarasto, ja sieltä saattoi ostaa tarpeita, kumihihnaa, putkia, metallia, peltiä. Kuljettajilla taas oli suhteet Kuusaanniemen levypajaan, josta saattoi tilata materiaalia. Niin, ”Brunon romuvarasto”:
- Työpisteitä ei nimetty niin, että paperitehtaan varasto, vaan Erikssonin varasto. Selluvarasto oli Laamasen varasto, Hännisen varasto oli tuossa. Ei puhuttu Kymin paperivarastosta vaan Blomqvistin varastosta - aina varastonhoitajan nimellä. Sulfiitin perässä oli ilmarata, jota pitkin tuotiin sellupaalit Hännisen Huukon varastoon. Vaikka varaston pomo vaihtui, nimi ei vaihtunut. Uusi toimenhoitaja ei ollut oikein haltioissaan, Matti Vainonen naureskelee.

Joku toi tavaraa jopa kaatopaikalta.
- Yhtiö teki yhteen aikaan lumikolia. Siitähän nousi iso haloo, kun lähes virheettömiä kolia vietiin Tähteeseen yhden talon pihaan niin paljon, että ne täytyi viedä pois. Katos eihän kaatopaikalle vietyä yhtiön tavaraa saa ottaa, se on yhtiön. Mutta kun joissain oli pientä pintavirhettä, niin kolat kulkeutui kuljetuksen autolla omakotitalon pihaan, Matti pyörittelee päätään.

Lumikolia? Miksi yhtiö teki lumikolia?
- Ihmettelen ihan samaa. No tehtiinhän Kuusaanniemessä 70-luvun alussa munakennojakin ja hedelmälaatikoihin suojakartonkeja. Niitä teki vuorotyöporukka omanlaisillaan koneilla. Ne oli ihan virallista tuotantoa. No nythän taas arkkisalissa laajennetaan arkkileikkaustuotantoa, se on minusta hyvä, Vainonen jatkaa ajatusta erikoistuotteiden tekemisestä.

Paikanvaihto tuli tarpeeseen

Matti Vainonen jäi eläkkeelle 2008-09 vaihteessa. Viisi viimeistä työvuottaan hän oli sellun kunnossapidossa Kuusaanniemessä, mekaanisen kunnossapidon työnjohtajana.
- Minulle kuului vanha kuivauskone, vesilaitokset, kuorimo ja sellutuotantolinjan ajurit. Mekaanisessa kunnossapidossa oli oma korjausryhmä, kymmenkunta miestä, jonka esimiehenä olin. Siirryin sinne, kun kuljetusosastoa alettiin ajaa alas. Menin ensin työnsuunnittelijaksi mekaaniseen kunnossapitoon, mutta puolen vuoden kuluttua tuli tarvetta ja paikka kuorimolla ja tehtaalla. Menin sinne.

Kannatti siirtyä Kuusaanniemeen.
Hyvin Vainonen oli viihtynyt korjaamollakin, mutta leipääntyminen olisi uhannut ilman työkohteen vaihtamista.
- Olisi ehkä pitänyt vaihtaa aikaisemmin, Kuusaanniemessähän oli haussa erilaisia paikkoja. Viihdyin molemmissa paikoissa, ja itsestähän se riippuu: pitää pärjätä ihmisten kanssa.

Vainonen osoittaa entisen paloaseman paikkaa ja muistelee sen ja suojeluosaston järjestämiä katastrofiharjoituksia. Yhtiö panosti niihin hyvin.
-  Minullakin oli harjoituksissa erilaisia tehtäviä, milloin viestittäjänä milloin muuta. Hyvä että harjoiteltiin. Kokemus on kova kouluttaja, se pitää ensimmäiset kokeet ennen ensimmäistä oppituntia, Matti Vainonen päättää.

Lisää aiheesta:
Pekka Maunon kirjoitus Kymin Oy:n kuljetustoiminnoista 1950-luvulla kotiseutujulkaisu vuoden 2012 Vellikupissa


torstai 12. marraskuuta 2015

Risto Taavitsainen - yhtä soittoa. Ja laulua

Risto Taavitsainen sanoo itseään niin perusteelliseksi kuusaalaiseksi, ettei parempaa tule: hän on syntynyt Kuusankoskella Kunnanpellolla ja asunut täällä koko ikänsä lukuunottamatta opiskeluaikaa seminaarissa. Iästä joudumme vähän kinaamaan, en tahdo uskoa, että Risto on jo 81-vuotias, mutta hän pysyy väitteessään. Olemus ja eloisa tapa esittää asiat harhauttavat. Musiikki taitaa olla varsinaista eliksiiriä - musiikkitoimistaanhan tämä mies parhaiten tunnetaan.

Risto on ollut musiikki- kuoromiehiä jo armeijaa edeltäneiltä vuosiltaan. Hän oli pari vuotta Heikki Koskensepän johtamassa Kuusankosken Työväen Laulajissa, vakuuttuneena siitä että oli basso. Varusmiespalveluksen jälkeen Risto pääsi Heinolan seminaariin opettajakoulutukseen ja innostui lisää.
- Seminaarissa oli kuoro ja hyvä monipuolinen musiikkikasvatus.

Jos Risto Taavitsainen olisi valinnut sen toisen opiskelupaikan, jonne pääsi - Lahden teknillisen koulun - musiikki olisi jäänyt vähemmälle. Mutta varmaan jo Heinolan pääsykoesysteemin läpäiseminen oli sellainen voitto, että tekniikka jäi ja opettajakoulutus voitti.
- Hakijoita oli toista tuhatta. Joka päivä viikon ajan pääsykokelaista puolet lähti maitojunalla kotiin. Lauantaina meitä oli 60-70 kyttäämässä nenänpää valkoisena. Minä kuuluin niihin 52:een, jotka sinne valittiin, Risto kertoo.

Kuorossa laulaminen sen kun yltyi, kun Taavitsainen valmistui. Hän sai töitä Kuusankoskelta ja liittyi heti Kuusankosken Mieslaulajiin. Kuoron matkalle Lindesbergiin hän ei tosin voinut lähteä. Olisi pitänyt hankkia uusi esiintymispuku, mutta vastavalmistunut ei halunnut elää velaksi. Yksi kuoro ei riittänyt. Opettajakollegat Erkki ja Raija Kaivolampi houkuttelivat Riston myös Kaiku-kuoroon, kun tiesivät hänet musiikkimieheksi. Risto mm. esiintyi Leila-vaimonsa kanssa kitara-laulu-kappaleilla siellä täällä.

Takaisin Kuusaalle ja kouluun

Nuori kansankynttilä taisi olla aika luottavainen tulevaisuutensa suhteen, sillä valmistuttuaan hän ei edes hakenut muualle kuin Kuusaalle opettajaksi. Hän oli töissä kesäsiirtolassa Pellingin rannalla, kun koulutoimiston virkamies tuli ilmoittamaan, että paikka on Riston.

Ensimmäisen opettajanpaikkansa Taavitsainen sai vuonna -60 Tähteen koulusta muttei aloittanut siellä heti. Hän suostui vaihtamaan paikkaa naisopettajan kanssa, joka ei halunnut miehensä sijaiseksi kansalaiskouluun - mies lähti pätevöitymään kansalaiskoulun opettajaksi. Niin nuori opettaja sai melkoisen aloituksen, kaksi 40 oppilaan luokkaa - peruskoulujärjestelmässä he olisivat seitsemäsluokkalaisia. Miten niin kaksi luokkaa? Miten kuri säilyi 40 oppilaan luokassa?
- Toinen luokka tuli aamulla kahdeksalta, toinen puoliltapäivin. Kuri ei säilynyt, minähän olin täysi noviisi. Kun sen vuoden jälkeen menin Tähteeseen opettamaan kolmasluokkalaisia, niin voi kun ne oli pikkusia. Kaikki tuntui niin helpolta - oppilaat kuuntelivat vaikka suputtelivatkin. Sanoin että ikinä en lähde "yläasteelle". Mutta sen jouduin pyörtämään, kun kollega ei halunnut kansalaiskouluun musiikkia opettamaan. Minä menin. Oli vähän rankkaa, kun kummallakin luokalla oli viikossa kolme tuntia musiikkia, Risto päivittelee.

Tähteen koulun musiikkikerhot olivat aikanaan uusi juttu.
Tähteen koulussa Risto Taavitsainen viihtyi 17 vuotta. Kollega Erkki Kaivolampi oli ideoinut koululle musiikkikerhot, ja ne saatiin nyt yhdessä käyntiin.
- Paanasen Hannu piti tietysti jalkapallokerhoa, Taskisen Kaija tytöille voimistelukerhoa, minä musiikkikerhoa. Kerhotunneista maksettiin erikseen, jos kerholaisia oli yli kymmenen. Vireää toimintaa se oli ja kasvattavaa minullekin. Sormet rakkuloilla kirjoitin kerholle sovituksia - ei sellaiselle porukalle ollut siihen aikaan valmiina mitään.

Musiikkikerholaiset soittivat, ja luokista pyydettiin välillä laulajia, joita toiset kerholaiset sitten säestivät. Keväisin Tähteen koulussa oli oppilastöiden näyttely iltatilaisuutena, jossa musiikkikerho piti aina pienen konsertin, Risto muistelee tyytyväisenä porukan saavutuksiin.

Sovittamista Risto oli opiskellut Heinolan seminaarissa. Siellä musiikkiopetus oli kattavaa, laulamisen lisäksi teoriaa ja kirjoittamista. Vuonna 1970 Taavitsainen hakeutui Helsingin opettajakorkeakouluun jatkokoulutukseen, jossa hänestä tuli musiikkiin erikoistunut luokanopettaja.
- Se oli pelkkää musiikkia, töitä tehtiin aamusta iltaan, välillä yömyöhään. Se oli aika rankka laaki. Myöhemmin kävin muutamana kesänä Orivedellä Klemettiopistolla - se oli silloin kun rupesin kuoroja johtamaan.

Opintojen ohella Risto on oppinut muusikoksi harrastusten parissa. Hän asui Keskustan koulun opettaja-asuntolassa, ja sieltä sai kokoon musisoivaa porukkaa. Riston käteen työnnettiin viulu.
- Varaman Eino korjasi viulun hyvään kuntoon. Kuusankoskellehan perustettiin 60-luvun alussa musiikkiopisto, ja sen opettajista yksi opetti minulle viulunsoiton alkeet. Mandoliinia olin soittanut pikkupojasta saakka. Enoni Suomisen Into antoi mandoliininsa minulle hoitoon, kun lähti Tampereelle opiskelemaan, Risto kertoo lapsuudestaan.

Musiikkiluokkien eteen tehtiin töitä

Risto Taavitsainen on se henkilö, jonka ansioksi voi lukea Kuusankosken musiikkiluokat. Hän ajoi aatetta innokkaasti. Vuonna 1978 ensimmäinen musiikkiluokka kaupunkiin sitten perustettiin, opettajaksi tuli tietenkin Risto Taavitsainen. Kouluissa testattiin toisluokkalaiset, ja heistä valikoitui kolmannelle musiikkiluokka. Kouvolassa oli ollut musiikkiluokat pian 10 vuotta, ja opettaja Jouko Törmälä opasti kuusaalaisia alkuun mm. testaamisessa.
- Alussa ei käytetty Karman testiä, myöhemmin se otettiin käyttöön ja testattiin kaikki toisluokkalaiset. Vielä myöhemmin testejä alettiin tehdä musiikkiopiston kanssa, joka myös hyötyi oppilasvalinnoissaan järjestelystä. Joka vuosi tuli uusi ikäluokka, ja lopulta musiikkiluokkia oli neljä ala-asteella ja yksi yläasteella, Risto selvittää.

Musiikkiluokka Kuusaalla aloitettiin varovasti, ensimmäisellä kerralla oppilaita oli 28, kun olisi voinut olla 30. Toisena vuonna kävi kelju juttu: valittu opettaja ei tullutkaan. Risto joutui käymään toisessa luokassa pitämässä musiikkitunnit sen lisäksi että oli oman luokkansa luokanopettaja. Musiikkiluokat toimivat alkuun lukiolla "isojen" keskellä.

Miksi Risto Taavitsainen halusi Kuusaalle musiikkiluokat - uuden luomisenhan täytyi olla aika työlästä?
- Katselin vähän kateellisena Kouvolan mallia. Tapasin opiskelujen tiimellyksessä mahtavia tyyppejä, joilla oli musiikkiluokat. Vein Kuusaan päättäjiä katsomaan heidän tekemisiään. Musiikkiluokilla oli enemmän musiikintunteja, neljä tuntia viikossa tavallisten kahden sijaan, ja kerhotunnit lisäksi. Sinne oli testeissä valittu jyvät akanoista, monilla oli musiikkiopistosta hankittua omaa osaamista ja sitä käytettiin hyväksi.

Musiikkiluokilla oli viulisteja, puhaltajia, sellistejä, kontrabassojakin kaksi.
- Minulla oli pikkuinen Fiat 127, ja pystyin tunkemaan siihen kaksi isoa kontrabassoa. Kuskailin niitä sitten tarpeen mukaan esiintymispaikoille, Risto nauraa.

Musiikkiluokkia ja niiden eri ryhmiä pyydettiin jo alussa esiintymisiin koulun ulkopuolelle. Kansantalolla, kotiseututalolla, vanhassa kauppakeskuksessa, Telatorilla - musiikkiluokkien esityksiä kuultiin pitkin kaupunkia. Risto teki myös yhteistyötä Tähteen koulun ja Signe Joensuun tanhukerhon kanssa. Musiikkiluokkalaiset säestivät tanhuja, Risto teki säveliin sovituksia.
- Tosi kivaa, Risto toteaa hartaana

Kaiussa laulajana ja johtajana

Kaiku-kuoroon Taavi liittyi siis Kaivolammen pariskunnan kutsusta. Nyt hän jo lauloi tenoria. Hilkka Norkamon johdolla harjoituksia pidettiin Kymiyhtiön ammattikoulussa, sitten entisessä kansalaiskoulussa - Ristolle tutussa paikassa - ja vielä myöhemmin Naukion koulussa. Mieleen ovat jääneet erityisesti ulkomaanreissut. 60-luvun alussa kuusaalaiset eivät juuri ulkomailla käyneet, mutta Kaikupa kävi. Se matkasi Kossilan linja-autolla hovikuljettajanaan Uuno Hänninen Ruotsin kautta Saksaan Mülheimiin.
- Seuraavakin matka, Itävallan Spittaliin, tehtiin linja-autolla. Itse asiassa kahdella, meitä oli niin paljon, kun mukana oli "turistit" eli laulajien puolisoita. Se oli huikeaa menoa Alppien yli. Etumainen bussi meni kauheaa serpentiinitietä meidän edellä. Se ei taipunutkaan mutkassa ja alkoi peruuttaa. Pitkä perä roikkui laidan yli rotkon päällä, ja yksi meidän auton naisista kiljui että tonne en mene. Mutta ei häntä poiskaan laskettu, Risto naureskelee.

Spittalissa tuli pronssia.
Spittalin kuorokilpailuissa Kaiku sai pronssimitalin. Seuraava ulkomaanmatka tehtiin Unkariin Debreceniin Bela Bartok -festivaaleille. Siellä tuli hopeaa. Joku vuosi eteenpäin Kaiku oli Hollannissa ja voitti kultaa. Seuraava matka oli SuLaSolin palkkiomatka Norjan Hamariin.
- Ne oli hienoja retkiä. Meikäläisen ulkomaanmatkat oli alussa paljolti musiikkimatkoja.

Jo Spittalissa tavattu unkarilaiskuoro kävi vastavierailulla Kuusankoskella pariinkin kertaan. Kaikulaiset majoittivat Budapestin yliopistokuoron laulajia, ja joistakin tuli pysyviä ystäviä. Kaiku otti ohjelmistoonsa unkarilaisia lauluja, joita Hilkka Norkamo suomensi. Hänhän oli suomentanut paljon muutakin, mm. koululaisten laulukirjaan lukuisia lauluja.

Tähtihetkiä oli oman maan kamarallakin. Risto Taavitsainen kertoo, miten komeaa oli konsertoida Kouvolassa yhdessä Radion kamarikuoron kanssa 70-luvulla.
- Se oli huipulle pääsyä. Seuraavana vuonna olin jollain kurssilla Orivedellä ja siellä oli myös Radion kamarikuorosta tuttu johtaja Harald Andersen. Hän osoitti minua:"Muistatko, miten me taas esitimmekään tämän?" Meikäläinen oli aika polleeta, Risto nauraa.

Harald Andersen harjoituttaa Kaikua v. 1972
Johtajaksi kahdelle kuorolle

Hilkka Norkamo ilmoitti Norjan-matkan aikana, että hän joutuu lopettamaan johtamisen.
- Tehtävää tarjottiin minulle ja arvelin pystyväni siihen. Samaan aikaan Kuusankosken Mieslaulajista tultiin pyytämään minua johtajaksi. Luin myöhemmin heidän pöytäkirjastaan, että minua ennen oli kysytty monia muitakin, mutta kukaan muu ei tullut. Joutuivat tyytymään minuun, Risto kertoilee avoimeen tapaansa.

Kumpikin kuoro suunnitteli juhlakonserttiaan, kun sai Riston johtajakseen.
- Alku oli rankka. Olimme Liisa-vaimon kanssa saaneet kaksoset, ja minä olin neljänä iltana viikossa kuoroharjoituksissa. Minusta juhlakonsertit menivät kohtuullisesti, Kaiun 70- ja Mieskuoron 30-vuotiskonsertti. Kaiku päätti osallistua myös Heikki Klemetin syntymän satavuotisjuhliin Vaasassa. Me osallistuimme A-sarjan kilpailuun ja pääsimme toiseksi. Pakolliset tehtävät olivat huikean vaikeita, mutta hopeaa tuli. Tosin osanottajia ei ollut kovin monta, mutta hyvältä tuntui, Risto kertoo.

Risto harjoituttaa "kartanokuoroa" Norjan-matkalla.
Hilkka Norkamon lähtiessä muutamat pitkään laulaneet jäivät pois kuorosta. Moni oli varmaan odottanut sopivaa hetkeä, milloin raaskisi lopettaa, ja tämä oli sellainen. Joitakin uusiakin liittyi. Seuraavana vuonna Kaiku oli lähdössä vuosittaiseen Tampereen Sävel -tapahtumaan, mutta Risto sairastui. Yksi kuorolaisista, Tapio Maasalo, johti kuoroa hänen tilallaan, ja esiintyminen meni hyvin.
- Mutta pikku hiljaa, kun rupesimme harjoittelemaan vain kerta viikkoon, se lähti jotenkin lipsumaan. Minä lopetin vuonna -82 tai -83 siihen, että kun oli harjoiteltu kirkon Kauneimmat joululaulut -konserttiin, niin sinne ei tullut kuin kourallinen sakista. Ja lauloivat huonosti. Ilmoitin pikkujouluissa, etten enää tule. Luottamuspula. Kuoro jatkoi vielä jonkin aikaa ilman minua, Risto Taavitsainen muistelee.

Eläkkeellä ei ehdi vetää lonkkaa

Koulusta Risto jäi eläkkeelle vuonna -92. Turha kuvitellakaan, että Taavi jättäisi musiikin, vaikka kuulo ja ääni eivät ole entisellään. Kerran viikossa hän harjoittelee Karelan kanssa. Se on tanhuryhmä Kasareikan soittoporukka, "tytäryhtye". Sen alku on Riston mielestä niin hullu, että se on pakko kertoa.
- Menin joskus -91 tai -92 säestämään Kasareikan tanssijoita Tähteen koululle ja kuulostelemaan syksyn suunnitelmia. Sieltä tuli pari entistä naistanhuajaa ja ilmoitti minulle: me perustetaan nyt yhtye ja sinä olet meidän johtaja. Siitä se alkoi. Me harjoitellaan samana iltana Tähteen koululla, tanhuajat juhlasalissa ja me soittajat jossain luokassa. Pekka Penttilä, tanhuporukan vetäjä,  lähettää meille kappaleita harjoiteltavaksi.

Busuki, mandoliini, viulut, piano - Ristolla on kaikki hallinnassa
Karelalla ja Kasareikalla on kysyntää.
- Huomenna on tunnin mittainen keikka Kouvolassa. Ei niitä esiintymisiä nyt niin kauheasti ole, tänä vuonna joku 8-9. Wetreillä Weikoillakin on ollut tänä vuonna jo 39 keikkaa - minut on siihenkin ryhmään pyydetty pelimanniksi. Soitamme vanhaa tanssimusiikkia sota-ajoilta asti - siihen en nuotteja tarvitse. Mutta kaikesta johtamisesta olen luopunut ja siirtynyt takarivin Taaviksi. Karelaa johtaa nyt Lasse Lindberg.

Ryhmät eivät lopu tähänkään. Risto soittaa myös Tsantalissa, jolla on ohjelmistossaan mm. kreikkalaista musiikkia. Riston soitin on busuki. Tänä vuonna Tsantalin tahti on ollut hiljaisempi, mutta Veturissa he ovat käyneet vuosittaisella keikallaan.
- Jos kaverit eivät harjoittele, minä en lähde esiintymään.

Kuorot ovat vieneet Risto Taavitsaisen elämästä paljon aikaa, mutta:
- Se on mieluisaa hommaa. Yhdessä me sitä teemme, me erilaiset, eri kokoiset ja näköiset ihmiset, me saadaan tällaista yhteistä syntymään. Aivan mahtavaa. Ostin pari vuotta sitten retroradion, jonka päällä on levylautanen. Soitan sillä joskus Kaiun levyttämää laulua Siel on kauan jo kukkineet omenapuut ja kuuntelen, mitä onkaan saatu aikaan.

Lisää Kaiku-kuorosta täällä:
http://minkuusas.blogspot.fi/2015/11/kaiku-kuoro-hilkka-norkamon-aika.html

tiistai 10. marraskuuta 2015

Kaiku-kuoro, Hilkka Norkamon aika

Kuusankoskelaisen Kaiku-kuoron tarina jatkuu. Aiemmin on julkaistu kuoron kolmeakymmentä ensimmäistä vuotta kuvaileva juttu Akseli A. Ylikankaan laatiman historiikin pohjalta, täällä:
http://minkuusas.blogspot.fi/2015/11/kaiku-legendaarinen-kuusaalaiskuoro-30.html

Kaiusta tehtiin uusi historiikki sen täyttäessä 70 vuotta. Jaakko V. Hyytiäinen, lehtimies ja Kaiun oman sopraano-solistin Liisa Hyytiäisen puoliso, kirjoitti tiiviin katsauksen Kuusankosken Kaiku 1907-1977.  Siitä on poimittu tiedot tähän tarinaan.

Kuoron perusti opettaja Väinö Niinivaara vuonna 1907, ja hän johti sitä kuolemaansa saakka vuoteen 1948. Sitten alkoivat hankaluudet.

Director musices Hilkka Norkamo, Kaiun johtaja 1957-1975
Kaiku ehti juhlia myös 40-vuotista taivaltaan  Väinö Niinivaaran johdolla, mutta jo seuraavana vuonna tämä rakastettu johtaja kuoli. Nyt Kaikuun luottavat kuorolaiset ottivat ohjat käsiinsä. Jussi Verona antoi henkistä tukea ja pyrki pitämään rivit koossa, Alvar Korpi otti hetkeksi kuoron johtamisen harteilleen ja hänen vaimonsa Lyyli piti yllä yhteenkuuluvuuden ja toverillisen ilmapiirin henkeä.

Opettaja Frans Nyrke johti Kaikua ensimmäisen vuoden. Hänen seuraajakseen tuli kanttori Armas Siukonen Valkealasta vuoteen 1953. Tuolloin Kaiku sai johtajakseen musiikinopettaja Heikki Koskensepän, joka johti kuoroa neljä vuotta. Hänen johtajuutensa päättyessä vain kymmenkunta kaikulaista oli koolla pohtimassa apeana tilannetta. Ratkaisu tuli yllättävältä taholta.

Kymenlaakson Maanviljelysseura siirsi vuonna 1957 toimipaikkansa Haminasta Kouvolaan, jolloin sen toiminnanjohtaja agronomi Leo Norkamo ja hänen vaimonsa Hilkka muuttivat Kouvolaan. Hilkka Norkamo tunnettiin maan eturivin kuoronjohtajiin kuuluvana, ja hän oli johtanut Haminan Raittiusyhdistyksen Sekakuoroa maineeseen niin koti- kuin ulkomaillakin. Kaiku-kuoron puheenjohtaja Jussi Verona aloitti Hilkka Norkamon taivuttelun. Ensimmäiseen pyyntöön Norkamo ei suostunut, mutta kuorolaiset eivät hellittäneet. Niin Hilkka Norkamo lupasi tulla kuuntelemaan kuoroa. Jaakko Hyytiäinen kirjoittaa:
"Esittäytymiseensä Kaiku oli valinnut Palmgrenin `Surun`. Laulun valinta osoittautui oivalliseksi taktilliseksi vedoksi, ei suinkaan häikäisevänä taidonnäytteena, vaan Hilkka Norkamon musiikillisiin avuihin kohdistuvana vetoomuksena. Kun tähän haasteeseen ovelasti vielä lisättiin lupaukset harjoituspianon hankkimisesta, oli Hilkka-rouvan vastustus murrettu."

Uusi aika aloitettiin perusteista

Jaakko Hyytiäinen kertoo, että miehen ikään ehtinyt Kaiku sai luvan aloittaa Hilkka Norkamon komennossa lauluperuskoulun ekaluokkalaisena. "Oli opittava hengitystekniikkaa ja sen tuomaa linjakkuutta, oli löydettävä äänen oikea sijoitus suuontelossa ja opiskeltava vokaaliohenteita, oli tavoitettava äänille yhtenäinen sointiväri, oli pystyttävä laulamaan utuisen hienoa pianissimoa ja ennen kaikkea, oli opittava tekemään hellittämättä työtä mahdollisimman täydellisen tulkintatavoitteen saavuttamiseksi."

Konsertin alla Yhteiskoulun pihalla
Hilkka Norkamon sitkeys piti, kuorolaisten samoin. Näin voi päätellä siitä, että pianissimon etsiminen kesti kaksi vuotta, viisi vuotta se, että kuoron jäykkäselkäisyys mukautui johtajan tulkintoihin, Hyytiäinen kuvaa.

Esiintymistahti vuonna 1959 oli hurja, ja myöhemmin huomattiin, että se oli ollut rauhallinen vuosi. "Oma kevätkonsertti 24.4. Yhteislyseossa, maakuntajuhla Anjalassa 7.6., laulujuhlat Hämeenlinnassa 13.-14.6. ja Kymenlaakson piirin 30-vuotissävelparaati Kouvolassa. Näiden lomaan oli mahdutettava valmentautumiset Kuusankosken seurakunnan 30-vuotisjuhlaan ja itsenäisyyspäivän yhteiskonserttiin sekä vapun vastaanottamiseen omine juhlineen ja laulajaisineen. Lisänä olivat vielä merkkipäiväserenadit ja monet edustustehtävät. Ja kaikkiin tilaisuuksiin oli valmistauduttava huolella kuin tilaisuus olisi ollut ainutkertainen. Näin kävi käsky vaateliaalta kuoronjohtajalta."

Esiintyminen Kettumäellä
Tuosta vuodesta tahti vain kiihtyi. Harjoituksia oli vähintään kahdesti viikossa. Kuorolaisten perheenjäsenet pääsivät seuraamaan kaikkea läheltä. Meillä molemmat vanhemmat olivat kaikulaisia, ja stemmat kaikuivat kotona päivittäin. Me tytöt opimme jo lapsina Personent hodien alusta loppuun, vaikka se vääntyikin meidän suussa Pepsodent hodieksi. Joskus meidät otettiin mukaan harjoituksiin ammattikoulun yläaulaan, vapun alla värkkäsimme paperikukkia ja pääsimme koristelemaan niillä seurataloa kuoron iltamia varten. Muutama vuosi myöhemmin istuimme serkun kanssa linja-autossa matkalla Kaiun kirkkokonsertteihin naapurikuntiin. Jännä juttu, miten hauskaa meillä varhaisteineillä oli noiden vanhojen (yli 30-vuotiaiden ja muiden ikäloppujen) ihmisten parissa. Se johtui siitä, että kuorolaisilla itsellään oli hauskaa yhdessä.

Cherubini yhdisti musiikintekijät

Kuusankoskella elettiin voimakasta musiikin nousukautta 60-luvulla, Jaakko Hyytiäinen kertoo. Kuorot lauloivat erikseen ja yhdessä. Kettumäellä kokoonnuttiin kesäisin esiintymislavalle niin kuoro- ja kuin yhteislaulutilaisuuksiinkin. "Yhtä kuitenkin puuttui, puuttui yhteisvoimin esitettävä suurempi kuoroteos." Kanttori Tapani Rautasuo sai tehtäväkseen hankkia teoksen, jossa Kuusankosken Kirkkokuoro, Kuusankosken Orkesteri ja Kaiku-kuoro saisivat yhdessä esiintyä kirkossa. Tapani Rautasuo päätyi Luigi Cherubinin säveltämään seitsenosaiseen sielunmessuun C-molli Requiem. Se esitettiin Kuusankosken kirkossa vuosina 1966 ja -67 - silloin myös Kouvolassa -  ja vielä vuonna 1969 Mikkelissä ja Kuusankoskella.

Kirkkokuoro, Kaiku ja orkesteri Tapani Rautasuon johdolla
Hilkka Norkamo teki kulttuuriteon suomentaessaan latinankielisen tekstin. Mikä voima ja lataus onkaan suomenkielisissä sanoissa, joita kuoro saa laulaa melodian vyöryessä yhä korkeammalle nousevana pauhuna ja lopulta muuttuessa suloisiksi armon säveliksi - maailmanlopun tunnelmat avautuvat suomeksi aivan toisin kuin latinankielisessä versiossa.

Dies irae- osa on väkevää tekstiä:

Päivä vihan, päivä tuhon,
tuhkaks palaa vuosisadat.
Ei voi kukaan sitä kestää.
Mikä pelko mielet valtaa, kuinka tuomion voi kantaa,
onko kaikki katoava, onko kaikki katoava?
Ääni pasuunoitten kaikuu, haudoistansa kuolleet kutsuu
luokse Herran tuomiolle.

Nyt jo auki tie on haudan.
Ihme suuri, kaikki luodut esiin käyvät istuimen luo.
Tuodaan kirja jossa kaikki ihmisteot, hyvät pahat
muistiin kirjoitetut ovat.
Synnit syvät julki tulee, ei voi mikään jäädä salaan...

Cherubinin Requiemin esitys ei unohdu koskaan. Istuin teininä kirkon sivuparvella seuraamassa harjoituksia suntion Katriinan kanssa ja kirkonpenkissä kuuntelemassa valmiin esityksen, ja lopulta pääsin myös laulamaan mukana. Se kokemus sai aikaan, että mitkään muut sielunmessut eivät puhuttele yhtä vahvasti kuin tämä.

60-vuotias sekakuoro Kaiku, johtaja Hilkka Norkamo edessä vasemmalla
Samoina vuosina kuin Requiemiä harjoitettiin ja esitettiin, Kaiku tietysti konsertoi myös yksin kotona ja vieraissa, osallistui voittoisasti Turun laulujuhlille - jaettu ensimmäinen palkinto A-sarjassa -  juhlisti oman kauppalan 10-vuotistaivalta esityksillään ja Maataloushallituksen 75-vuotisjuhlaa Helsingissä. Kuorolla oli edessä myös oma juhlansa: tuli 60 vuotta kuorona täyteen. Sen kunniaksi annettiin konsertti Yhteislyseossa ja vietettiin yhdessä iltatilaisuus. Seurasi lisää reissuja, pitempiä ja kotoisia: Tampereen laulujuhlat, Kymenlaakson piirin sävelparaati Kouvolassa, esiintyminen Inkeroisten kirkossa ja kirkkokonsertti Helsingissä.

Kuusankosken kauppalan 50-vuotisjuhlintaa...
...elokuussa 1971, Kaiku tietysti mukana kulkueessa.


Ulkomaille Uttia pitemmälle

Vuonna 1963 Kaiku lähti ensimmäistä kertaa Hilkka Norkamon aikana konsertoimaan ulkomaille. Edessä oli matka Ruotsiin ja Länsi-Saksaan, ja sellaisen reissun edellä ei laiskoteltu. Kotikirkossa esitettiin matkaohjelma, johon kuului mm. Gounoud´n Sanctus ja Benedictus -   Suomen ja ehkä Euroopan kantaesityksinä. Arvostelija kiitteli, mutta Hilkka ei ollut tyytyväinen. Touokuussa Kaiku piti 14 harjoitusta saadakseen ohjelmiston kansainväliseen kuntoon.

Matkalla Saksaan kuoro konsertoi Ruotsissa Lundissa ja pysähtyi Malmön palokunnan vieraaksi - ystävyyssuhteet sinne oli luonut kuoron tenori Pentti Nieminen opiskellessaan paloalan uutuuksia Malmössä pari vuotta aikaisemmin. 

Niemiset, Hilkka ja Malmön palopäällikkö
Koko reissu oli elämys niin lähtijöille kuin kotiväellekin, joka sai matkan jälkeen kuulumisten lisäksi ihmetellä ihania vauraiden maiden tuliaisia: ruusukuvioisia kahvikuppeja, kukkakoristeisia sateenvarjoja. Saksassa oli kuulemma ollut niin upottavat peitot ja tyynyt, ettei niiden välistä tahtonut saada nenäänsä näkyviin. Ystävyyskaupungissa Mülheimissa kuorolaiset oli majoitettu perheisiin, ja vaikka yhteistä kieltä ei monessakaan kodissa löytynyt, vastaanotto oli sydämellinen. Riipaisevaa oli se, miten moni saksalaisperhe halusi pyydellä anteeksi Saksan sodanaikaisia hirmutekoja.

Perillä Saksassa Kaiku piti konsertin Mülheimin Kristuskirkossa täpötäydelle salille. Seuraava esiintyminen oli Kölnin kansanpuistossa, sitten Detmoldissa yhdessä sikäläisen kuoron kanssa ja lopuksi Hampurin ruotsalais-suomalaisessa merimieskirkossa.

Kaiku Saksassa
Vuoden 1965 talvella Kaiku sai kutsun kansainvälisiin kuorokilpailuihin Itävallan Spittaliin seuraavana kesänä. Pienen epäröinnin jälkeen Hilkka Norkamo päätti, että osallistutaan. Kilpailukappaleiden ranskakaan ei ollut ylivoimainen este. Railakas kuoroporukka oli heinäkuussa jälleen Kossilan pyörien päällä luottokuski Uuno Hännisen ja tämän kollegan ohjaamina kohteenaan Alppien välissä sijaitseva pieni kaupunki. Kaiku riisui osaamisellaan aseista niin yleisön kuin arvostelijatkin. Kilpailussa Kaiku sai kunniakkaan kolmannen sijan kovassa kansainvälisessä seurassa. Voittajakuoro tuli Unkarista, ja sen kuoron kanssa Kaiulla oli tulevina vuosina paljonkin yhteistä tekemistä.

Spittalissa pronssia kovassa seurassa
Spittalissa solmitut siteet Budapestin yliopistokuoron kanssa johtivat siihen, että unkarilaiset vierailivat kuorona kaksi kertaa Suomessa kaikulaisten vieraana ja yksityishenkilöinä kummankin maan kuorolaiset toistensa luona lukemattomia kertoja. Kaiku osallistui vuonna 1968 Bela Bartok -kuorofestivaaliin Debrecenissä. Unkarilaiset hyväksyivät sinne vuosittain kuusi kotimaista kuoroa ja kutsuivat kuusi kuoroa muualta Euroopasta. Festivaali ei ollut varsinainen kilpailu, mutta siellä jaettiin kulta-, hopea- ja pronssiplaketit. Kaiku sai hopeaplaketin tasaveroisena unkarilaisen yliopistokuoron kanssa. Eksoottisessa ympäristössä kaikulaiset kokivat jälleen tilanteita ja näkivät ympäristöjä, joista riitti kotona kerrottavaa.

Debrecenissä hopeaa Bela Bartok -festivaaleilla
Kaksi vuotta Unkarin-matkan jälkeen Kaiku kiiti kohti Hollantia. Kuopion laulujuhlien voitto oli poikinut kuorolle tehtävän edustaa suomalaista kuorolaulua kansainvälisillä kuorofestivaaleilla ja osallistua Euroopan kuoroliiton kilpailuun niiden yhteydessä. Tällä kertaa Kaiku ilmoittautui vaatimattomasti B-sarjaan. Ennen kilpailua Kaiku esiintyi Westlandissa musiikkijuhlassa ja matkasi sitten Haagin huvilakaupunginosaan Scheweningeniin varsinaiselle kilpailupaikalle. Kaiku ylitti itsensä jälleen. Pistemäärä 389/400 tarkoitti oman sarjan ylivoimaista voittoa ja sijoittumista kolmanneksi kaikkien sarjojen kuorot mukaan lukien. Jaakko Hyytiäinen toteaa historiikissa:
"Vaikka Kaiku saavutuksillaan kotimaisissa ja kansainvälisissä kuorokilpailuissa oli vakiinnuttanut asemansa valiokuorona, niin Hollannin kilpailuissa se sanan mukaisesti nousi huipulle, kun ottaa huomioon näiden kilpailujen runsaan ja kansainvälisesti mittavan osanottajamäärän."
Hollannissa kultaa. Jännittävä kilpailutilanne...

... ja rennommat kultajuhlat.













Kuuntelen sadetta

Kuusankoskella saatiin kuulla jotain aivan uutta, paikallisin voimin tuotettua vuonna 1970. Nuori säveltäjä Harri Tuominen oli valmistellut sävellyskonserttia, ja Hilkka Norkamo ymmärsi Tuomisen sävellysten hienoudet. Kuusaalla syntynyt kiinalaisvaikutteinen musiikki luontui Norkamon ohjauksessa kaikulaisilta siinä missä Händelin ja Linjamankin teokset.

Harald Andersen ja Hilkka Norkamo Kaiku-kuoron harjoituksissa.
Vilkkaan muun ohjelman kylkeen Kaiku-kuorolle tarjottiin vuonna 1971 suuryllätys. Radion Kamarikuoro ehdotti Kaiulle yhteiskonserttia, jossa kumpikin kuoro laulaisi ensin erikseen ja lopuksi yhdessä Kuulan Meren virren. Tämä oli suuri arvonosoitus Kaiulle. Radion Kamarikuoron johtaja Harald Andersen vieraili tietenkin etukäteen Kaiun harjoituksissa ja antoi varauksettoman tunnustuksen kuoron tasolle. Konsertti pidettiin helmikuussa 1972 Kouvolan kaupungintalossa, ja se myös radioitiin. Arvostelut olivat yksimielisiä: maakunnassa saatiin olla ylpeitä oman kuoron tasosta jopa Radion Kamarikuoron rinnalla.

Lisää erikoisia tilanteita seurasi. Kymin Oy vietti satavuotisjuhliaan ja järjesti noin 2500 hengen päivälliset entisille ja silloisille yhtiöläisille Voikkaan paperivaraston suuressa salissa. Kaiku esiintyi tilaisuudessa, kuuntelijoiden joukossa oli mm. presidentti Kekkonen.

Kymiyhtiön 100-vuotisjuhlintaa
Seuraava kohokohta oli voitto sekakuorojen A-sarjassa Kuopion laulujuhlilla 1972 - ylivoimainen voitto kahta vaille maksimipistein. Se poiki esiintymisen SuLaSolin 50-vuotisjuhlassa Finlandia-talossa ja Kaiun laulujen tallentamisen Yleisradion kantanauhoille. Kouvolan kaupungintalossa tehdyt äänitteet ovat soineet radiossa monesti, varsinkin Toivo Kuulan Virta venhettä vie ja Omenapuut sekä Harri Tuomisen kiinalaisaiheiset sävellykset.

Kuusankoskesta tuli kaupunki vuonna 1973, ja juhlassa esiintyi myös Kaiku. Samana vuonna Kaiku lähetettiin edustamaan Suomea Norjan Hamariin Pohjoismaisille laulujuhlille. Hyytiäinen kertoo: "Kaiku oli heti valmis. Kossilalta linja-auto, Uuno rattiin ja lähdetään." Siinä on oiottu mutkat suoriksi, sillä kaikkiin lähtöihinsä Kaiku valmistautui huolellisesti, myös ohjelmistoa hioen. Perillä kuoro lauloi ensin myöhäisillan esittäytymistilaisuudessa ja niitti laakereita juhlien avajaiskonsertissa Vangin kirkossa. "Kun Kaiku päätti esityksensä Jeesus ja kauppiaat -laulun vaikuttavaan forteen, tapahtui ensimmäisen kerran Vangin kirkon vuosisataisessa historiassa, että kirkkosalissa puhkesivat voimakkaat suosionosoitukset, joista ei tahtonut tulla loppua. Siellä täällä pyyhkäistiin kyynelhelmikin silmäkulmasta. Se oli sanoja arvokkaampi tunnustus Kaiun laulusta", Jaakko Hyytiäinen kuvailee. Päätöskonsertissa yleisö ei hellittänyt ennen kuin Kaiku lauloi ylimääräisen, joita järjestäjät olivat kieltäneet esittämästä.

Tavallaan Kaiku matkasi myös Englantiin - virtuaalisesti, nykyisin sanottaisiin. Kuoro suunnitteli kilpailumatkaa sinne, mutta se olisi tullut liian kalliiksi. Niinpä kilpailussa soitettiin Kaiun laulua nauhalta: Yleisradio oli pyytänyt lupaa lähettää vuonna -72 äänittämänsä Kaiun ohjelman BBC:n Kansat laulavat -kilpailuun ja sai luvan. Kaiku selvisi välieriin.

Kuusankosken kaupungin teosta varten otettu kuva vuodelta 1973.
Hilkka Norkamon aika Kaiun johtajana kesti 18 vuotta. Vuoden 1975 alussa hän ilmoitti aloittavansa viimeisen laulukautensa kuoron edessä. Häntä tarvittiin nyt kotona. Kuorolaiset eivät tahtoneet uskoa eroa todeksi, mutta järkytyksestä toivuttuaan he päättivät käyttää jäljellä olevan ajan tehokkaasti. Kaiku piti yhteiskonsertit Jyväskylän harjoituskoulun musiikkiluokkien kanssa Kouvolassa ja Jyväskylässä. Kaiun omassa kirkkokonsertissa Kuusankoskella Hilkka Norkamo hyvästeli kuusankoskelaiset. Porin sekakuoropäivillä hän seisoi viimeisen kerran kuoronsa ja yhteisesityksen suurkuoron edessä. Jaakko Hyytiäinen kertoo:
"Hänen poistumisensa aktiivisesta kuorotyöstä oli suuri menetys koko Suomen kuorolaululle, se tunnustettiin hänelle kohdistetuissa kiitosten ja tunnustusten sanoissa. Tuntui kuin kuoropäivät olisivat olleet yksin Hilkka Norkamon ja Kaiku-kuoron juhlaa. Eron haikeus kuulsi Kaiun miesten laulamassa ´Miks kaukana niin olet` päivien päättäjäisissä. Dir.mus. Hilkka Norkamon 18 vuotta kestänyt kausi oli päättynyt."

Kaiku jatkoi vielä muutaman vuoden johtajanaan Risto Taavitsainen. Hänen muistojaan noista ajoista pian ilmestyvässä haastattelussa. Täällä on muutama kuva lisää Kaiun ja Hilkka Norkamon yhteisiltä vuosilta:
http://mitatiedatkuusaasta.blogspot.fi/2015/11/kuvia-kaiku-kuoron-laulajien-arkistoista.html

maanantai 9. marraskuuta 2015

Kaiku, legendaarinen kuusaalaiskuoro. 30 ensimmäistä vuotta


Kaiku-kuoro johtajanaan Väinö Niinivaara
Kuusankoski on varhaisista vuosistaan lähtien ollut kuoropaikkakunta. Vuonna 1937 täällä juhlittiin jo 30 vuoden ikään ehtinyttä Kaiku-kuoroa. Väinö Niinivaaran perustama sekakuoro oli paikkakunnan ensimmäinen pitkän iän saavuttanut kuoro, joka eli vielä kauan kolmikymppistensä jälkeenkin. Vuosijuhlan kunniaksi Akseli A. Ylikangas kirjoitti historiikin Kymintehtaan sekakuoro "Kaiku" 1907-1937. Sen sivuilta henkivät vuosikymmenten ajankuvat,  ja lukijoita hemmotellaan kuorolaisten ja onnittelijoiden usein ratkiriemukkailla muistelmilla.

Kuusankoskelaisilla kuorokärpäsen pureman saaneilla oli vuonna 1907 kurja tilanne. Valokuvaaja Emil Segerhornin johtama kuoro oli hajaantunut, kun osa laulajista oli siirtynyt työväenyhdistyksen sekakuoroon. Se taas ei ehtinyt kauan laulaa ennen kuin yhdistyksen omat voimat panivat "pitkin mäkiä huutamiselle" pisteen.

Kuorolaulusta innostuneet ilahtuivat, kun Kymintehtaan koulu sai opettajakseen Väinö Niinivaaran - tällä kuultiin olevan kuoronjohtajakokemusta entiseltä kotipaikkakunnaltaan. Niinivaara suostui perustamaan uuden kuoron, ja harjoitukset aloitettiin saman tien - kahdesti viikossa. Harjoituspaikkana oli ensin "Rokkala", ja sieltä vuoden kuluttua kuoro sai siirtyä harjoittelemaan Kymintehtaan isoon kansakouluun. Nimekseen kuoro otti aluksi Kymintehtaan Nuoriso- ja Raittiusseuran Sekakuoro. Pari vuotta myöhemmin kuoro irtautui taustaryhmistään, jotka olivat enemmän tai vähemmän nukahtaneet, ja otti uudeksi nimekseen Kymintehtaan Sekakuoro Kaiku.

Kaiun harjoittelupaikka Kymintehtaan koulu.
Tämän jutun kuvat ovat 30-vuotishistoriikista. Niitä voi katsella lisää osoitteesta
http://mitatiedatkuusaasta.blogspot.fi/

Lauluun lähtö virkisti

Kaksi kertaa viikossa oli siis Kaiun harjoitustahti. Jokainen tietää, miten työpäivän jälkeen laiskottaa joskus ja tekisi mieli jäädä kotiin. Toisaalta velvollisuus yhteistä tavoitetta kohtaan ja halu olla tutussa hauskassa porukassa vetävät ulos mukavalta kotisohvalta. Kuoroharjoituksissa on kyse usein paljosta muustakin kuin laulamisesta. Varmaan kaikki tämä on ollut mielessä, kun kuorolaisten velvollisuudet kirjattiin vuonna 1909 seuraaviksi - lista ei olisi pahitteeksi nykykuorolaisillekaan:

a) saapua täsmällisesti, määrättyinä aikoina harjoituksiin
b) osoittaa suvaitsevaisuutta tovereita kohtaan
c) välttää juoruilemista y.m. eripuraisuutta herättävää
d) ottaa vastaan nurkumatta eli estelemättä yhteisiä toimia
e) ehdottomasti totella laulunjohtajan antamia määräyksiä
f) innolla ja tarmolla toimia kuoron edistymiseksi ja kohottamiseksi.

Uusi historiikki, J. V. Hyytiäisen vuonna 1977 kirjoittama, kertoo kuoron vahvuuden olleen alussa 24. Vuonna 1910 se oli 34, ja Kaiun täyttäessä 30 vuotta laulajia oli 58. Häkellyttävää on molempien historiikintekijöiden mielestä se, että Väinö Niinivaara oli johtajana vielä 30 vuoden jälkeenkin. Mutta ei taival siihenkään katkennut, Niinivaara johti Kaikua kuolemaansa asti, vuoteen 1948. Historiikit ja kuorolaisten kommentit kertovat, että Niinivaara nautti loppuun saakka kuorolaistensa ihailua ja kunnioitusta, ja hänen kuolemansa oli heille suuri järkytys: Miten Kaiun nyt käy?

Siitä seuraavassa jutussa, mutta nyt Kaiun alkuvuosikymmeniin Kuusankoskella. Laulajia ei päästetty vähällä. Niinivaara otti ohjelmistoon vaativiakin kuoroteoksia, ja hänellä oli periaate, ettei teoksia esitetty puolivalmiina. Se tiesi ahkeria harjoitusiltoja. Työpäivän jälkeen kuorolaiset kokoontuivat koululle, jossa Väinö Niinivaara opetti heitä ääni kerrallaan. Ellei ollut nuotteja, ryhmä seisoi johtajan takana harmonin vierellä ja koetti painaa stemman mieleensä. Nuotteja ja laulunsanoja kirjoitettiin tarpeen vaatiessa itsekin.

Altto Elvi Viljakaisen nuotit Bachin motettiin
Nimimerkki S.K. kertoo historiikissa eräästä illasta, jolloin ei olisi millään viitsinyt töitten jälkeen lähteä takkatulen ääreltä sanomalehden takaa lauluun - kaikulaiset puhuivat aina, että he "menevät lauluun". Velvollisuudentunto kuitenkin pakotti tenorin ulos sateeseen. Perillä johtajan ystävällinen hymy ja kuorolaisten hauska tunnelma huitaisivat väsymyksen pois. Tällä kertaa Bachin vaikea mutta iki-ihana motetti "Jeesu aarteheni" alkoi luistaa. S.K. kirjoittaa: "Kotimatkalla ei väsymyksestä ole enää jälkeäkään. Ihmettelen vain itsekseni, kuinka paljon köyhempää olisi elämä ilman näitä lauluharjoituksia. Olen varma, että jokainen meistä laulajista on kaivannut ilmaisua tunteille, jotka vain sävelin voi ilmituoda. Ymmärrän myös, että pohjimmaisena kannustimena lauluharjoituksissa käyntiin on ihmisen ikuinen ikävä ja suuri kaipuu kauneuden ja sopusoinnun maailmaan."

Nimimerkki I.A. taas muistelee harjoituksia naisnäkökulmasta. "Sillä välin kun miehiä harjoitettiin, jäi meille tyttöväelle hyvää aikaa. Toiset näpräsivät käsitöitä ja rupattelivat, ja jos silloin malttoi istua mukana, sai tietää monia hauskoja juttuja ja kiintoisia asioita. Nuorempi polvi meni usein voimistelusaliin tai `koridooriin`, ja arvaahan sen, että siellä telmittiin, jopa tanssittiinkin, sillä hyvä halu oli oppia sitäkin. Kun johtaja sattui tulemaan, lopetimme äkkiä ja olimme hyvin viattoman näköisiä. Hymyilevä, sanova katse tuolta silmäkulman alta ja varoitus: Älkää hyppikö itseänne hikisiksi."

Joskus nuorten keskittyminen oli niin kiven alla, että johtajalta oli mennä hermo. Yhtenä ilta tirskunta sai sellaiset mitat, että Väinö Niinivaara kielsi ihan nimeltä mainiten yhtä neitosta pulisemasta, kun yleiskielto ei tepsinyt. Neiti suuttui eikä tullut seuraavana päivänä esiintymään. Tämä johti siihen, että Niinivaara nosti kädet pystyyn: jos ei sen vertaa voinut laulajia ojentaa, hän lopettaa koko johtamisen. Vuorokauden valvomisten ja välienselvittelyn jälkeen sekä johtaja että kuorolaiset olivat taas valmiit jatkamaan harjoituksia.

Esiintymisiä tiheään tahtiin

Jälkikäteen katsellen Kaiku-kuoro on ollut estradilla tämän tästä. Kuorolaulua harrastanut tietää, millainen määrä työtä tarvitaan konserttiohjelmiston rakentamiseen. Se, että kappaleet osataan laulaa oikein ja yhteen, on vasta alku. Sille pohjalle ryhdytään rakentamaan eri äänistä kudelmaa, jossa kuuluu säveltäjän, kuoronjohtajan ja kuorolaisten yhdessä luoma kokonaisuus. Se on jotain paljon enemmän kuin virheettömästi lauletut sävelet ja vaatii usein pitkän kypsyttelyn ennen kuin kaikki istuu kohdalleen ja kuulija viedään arjen yläpuolelle.

Historiikki kertoo, että Kaiku kainosteli nuoruuttaan eikä juhlinut 5-vuotispäiviään. Kymmenvuotispäivät vuonna 1917 ajateltiin juhlia jo valmiiksi harjoitellulla ohjelmalla mutta poliittinen tilanne esti sen. Sen sijaan 15-vuotisjuhlaa ja 20-vuotisjuhlaa vietettiin konsertein, jälkimmäinen Kuusankosken silloisessa kirkossa eli seuratalossa. Samassa paikassa juhlittiin 25-vuotista taivalta, ja konsertin jälkeen siirryttiin tien yli Kymiyhtiön ammattikouluun illanviettoon. Kaiku juhlisti myös säveltäjämestari Sibeliuksen 60- ja 70-vuotispäiviä konsertein ja vietti ensimmäistä Laulajain päivää vuonna 1933 kunnioittaen samalla "säveltäjäneromme Toivo Kuulan muistoa".

20-vuotisjuhlintaa
Isojen vuosipäiväkonserttien lomassa Kaiku esiintyi vähän väliä erilaisissa tilaisuuksissa ja omin konsertein Kuusankoskella ja naapurikunnissa. Järjestöt pyysivät tilaisuuksiinsa, rakennuksia vihittiin käyttöön, koulut täyttivät vuosia, merkkihenkilöitä siunattiin hautaan - Kaiku oli paikalla. Syksyllä -34 Kaiku avusti ammattikoululta lähetetyssä radio-ohjelmassa. Jo edellisvuonna kuoro esiintyi marsalkka Mannerheimin vierailulla Kuusankoskella ja tasavallan presidentti Svinhufvudin ja hänen puolisonsa käydessä paikkakunnalla.

Kuorolla oli myös vankat tukijansa Kymiyhtiössä. Vuorineuvos Einar Ahlman ja kauppaneuvos Gösta Björkenheim istuivat yleisön joukossa, yhtiö antoi harjoittelutilat korvauksetta käyttöön ja lahjoitti vuosittain avustuksia toimintaan, niinpä nämä kaksi sekä johtaja Julius Polin ja tohtori Sigfrid Sirenius nimettiin kuoron kuniajäseniksi.

Laulujuhlat kuorojen huippuhetkiä

Kaiku osallistui laulujuhliin pitkin Suomea, ja matkat olivat monille kuorolaisille ensimmäinen reissu oman paikkakunnan ulkopuolelle. Jo pelkät lähdöt olivat iso tapahtuma. Vuonna 1926 kuoro lähti Sortavalaan laulujuhlille. "Kymintehtaan asemalle oli juhannusiltana klo 7.14 lähtevälle junalle kerääntynyt valtaisa joukko yleisöä toivottamaan matkaan lähtevälle kuorolle onnea. Keinu-laulun kaikuessa ja liinojen liehuessa lähti juna liikkeelle kohti kaunista Karjalaa. Kuoron oli onnistunut saada matkaansa varten oma vaunu, joten matka siinä sujui vallan erinomaisesti kotoisissa merkeissä laulun ja naurun vallitessa", kirjoittaa J.I.T.

I.A. puolestaan hehkuttaa: "Tunnettuahan on, että laulujuhlat ovat laulajan elämässä aina suurtapaus. Pois useammaksi päiväksi elämän arkipäiväisyydestä. Säveleitä ja juhlamieltä. Liehuvia lippuja. Aurinkoa, valoa. Aivan kuin toinen maailma avautuisi, itsensä toiseksi tuntisi. Juhlaminä on säveljuhlan mukana vallannut olemuksen. Ensimmäiset suuret laulujuhlat, joissa olin mukana, olivat Hämeenlinnassa v. 1910. Olin nuori ja ensimmäistä kertaa maailmalla. Kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä. Laulaminen suuressa joukossa, Hannikaisen johtaessa ja hyväntahtoisena tarkastellessa silmälasiensa yli juhlakuoroa, kilpailuun osallistuminen, käynnit Kalrbergin kartanossa ja Aulangon kauniilla harjulla ja yksinpä yhteisessä asunnossamme olevat Tampereen tytötkin olivat mielestäni ihmeellisiä ja erikoisia asioita. Arastellen me maalaistytöt katselimme heidän rehvakasta liikehtimistään, äänekästä ja vuolasta puhettaan. Illalla alkoi eräs Tampereen tyttö esittää teatteria, teki tuhansia kujeita ja oli kuin rasvattu salama. Tuo kaikki oli niin lystikästä, jotta täytyi nauraa yhtenä sykkyränä. Viimein asetuttiin, Tampereen tytöt solmivat visusti liinat päänsä ympärille. Tuokin oli uutta ja kovin kaupunkilaista. `Niillä on kampaus`, valisti Elna Friman meitä."

Laulujuhlilla käytiin myös Viipurissa, Savonlinnassa, Kuopiossa, Helsingissä, Mikkelissä, Jyväskylässä ja tietenkin maakunnallisilla laulujuhlilla pitkin Kymenlaaksoa. Juhliin kuuluivat myös kilpailut, ja niissä Kaiku-kuoro alkoi saada palkintoja ja tunnustusta tasostaan.Tekipä Kaiku ulkomaanmatkankin, Viroon. Kuvaukset kuoppaisesta merimatkasta, jonka aikana monet "uhrasivat" yli laidan ja päätöksestä, että ensimmäinen merimatka saa luvan olla myös viimeinen, ovat hauskaa luettavaa. Kaiku oli Eestissä myös vuonna 1938 osana Kymenlaakson maakuntakuoroa - tämä osallistui Suomen edustuskuorona Eestin vapautumisen 20-vuotislaulujuhliin.

V. 1913 kansallispuku oli uutta kuorolaisille.
Kaiku-kuoron naiset toivat uutuuden esiintymisasuihin: kansallispuvut. Savonlinnan laulujuhlille vuonna 1913 matkattiin leveälierisissä hatuissa, tyylikkäinä, ja uudenuutukaiset kansallispuvut fanerilaatikoissa. I.A. kuvailee, miten puvut herättivät huomiota juhlakulkueessa ja varsinkin kilpailussa:
"Kilpailun aika kun oli edessä ja vuorollamme pamppailevin sydämin nousimme askeleita ylös suurelle laululavalle, alkoi kuulua käsien taputusta (jota ei muille) alkaen edestä, leviten yli suuren juhlayleisön, valtavaksi pauhuksi. Mitä nyt? Veri nousi päähän. Kauhistus! Putoaako jonkun vyötärölle kiinnitetty rotyyririmsuinen alushame? Kenenkä? Vaistomaisesti sivusin mekkoani. Ei, ei minun ainakaan. Ei kenenkään! Siihen ennätti sitten johtajammekin ja rauhoitti: `Se on meidän neitosillemme`, - antoi äänen, kilpalaulut kajahtivat ja palkinnon saimme, vaikka niin moisesta huomiosta häkellyimmekin. Myöhemmin säveltäjä Merikannon y.m. musiikkimiesten arv. rouville saimme selittää, mistä olimme ja mikä puku meillä on."

Iltamia ja kirkkokonsertteja

J.V. Hyytiäisen historiikista selviää, kuinka vilkas kuoropaikkakunta Kuusankoski oli jo vuonna 1910. Täällä pidettiin silloin paikallinen laulujuhla, johon osallistuivat Kaiku-kuoro, Kuusankosken Sekakuoro, Kuusankosken Naiskuoro, Kymintehtaan Naiskuoro, Kuusankosken Työväenyhdistyksen Sekakuoro ja Kymintehtaan torvisoittokunta.

Uusi kuoro otti mukaansa Segerhornin joukon perinnöstä muutakin kuin laulamisen. Se harjoitteli usein näytelmiä, joita esitettiin iltamissa - sama tahti jatkui vielä 60-luvullakin. Kaiku järjesti vapun vastaanottajaisia, jotka saivat suuren yleisömäärän liikkeelle. Kuorolaiset viettivät vapaa-aikaakin yhdessä, retkiä tehtiin ja kuorolaisten kodeissa kyläiltiin. Muutamat kuoropariskunnat olivat kuin perheen vanhemmat, jotka pitivät huolta nuoremmista ja kaikkien viihtymisestä. Korvet ja Veronat olivat äiti- ja isähahmoja, Niinivaaran pariskunta samoin. Lyyli Korpi ilahdutti kuoroa myös kronikoillaan ja runoillaan, jotka kertoivat kuorolaisten yhteisistä tempauksista. Nykypäivän äitiäkin puhuttelee Lyylin tarina historiikissa; se kertoo miten perheenäidin on etsittävä aika tilatun kronikan kirjoittamiselle kotihengettären töiden lomasta ja vähän aviomiestäkin huijaten. 

Haydnin Lapsisinfonia vappuohjelmana
Äänenmuodostuksesta huolehdittiin myös. Kuoronjohtaja pyysi laulajatar Bertta Sipilän useaksi päiväksi pitämään äänenmuodostuskurssia kuorolaisille, pariinkin otteeseen. Bertta antoi henkilökohtaista ohjausta ja sai oppilaansa laulamaan uudella, "luonnollisemmalla" tavalla. Hänestä tuli kuoron lämmin ystävä.

Erikoiselta tuntuu kalabaliikki, joka syntyi Kaiku-kuoron kirkkokonserteista. Eräät piirit eivät nimittäin hyväksyneet sitä, että maallinen kuoro laulaa kirkossa, jopa pitkänäperjantaina ja adventtina! Mauri Lehtonen toimi pappina Kuusankoskella vuodesta -23  ja kirjoittaa kynä sauhuten moisesta rajoittuneisuudesta hauskassa pakinassaan 30-vuotishistoriikissa. 
 "On näet niin - ajatellaan - että jotkut saavat laulaa kirkossa, jotkut eivät. Me papit saamme, ja monet papit laulavat ja messuavat niin että hirvittää. Kanttorit myös saavat, sillä he ovat erityisesti valmistuneetkin sitä tarkoitusta varten, ja kuitenkin moni kanttori meidän kirkoissamme laulaa`nuotin vierestä`, niinkuin oli tapana vanhan suntion Aatami Kukkosen sanoa. Kirkkokuorot myös saavat laulaa kirkossa, vaikka monesti kirkkokuorojen jäsenet eivät ole sen parempaa valioväkeä kuin ryypiskelevät kirkkovaltuustojen tai -neuvostojen jäsenet, ja pitävät maallisista tilaisuuksista ja harrastuksista yhdellä lailla ja ja kenties monesti enemmänkin kuin kirkollisistansa. - - - Kun Kaiku-kuoro omasta vapaasta alotteesta ja harrastuksesta on tullut kirkkoonkin laulamaan ja laulanut niitä lauluja, joita minäkin kirkossa laulaisin, niin tässä on minulle sinne urkulehterille se ´maallikkovoima`, joka urkulehterille vakinaisesti kuuluvan ja papin kaikkea tukea ja kannatusta tarvitsevan kirkkokuoron ohella joskus, juuri vapaaehtoisena voimana toimien, voi kuulijan sydämeen laulaa Jumalan kutsua paremmin ja vaikuttavamminkin kuin kirkkokuoro, jonka laulua kirkossa voidaan pitää yhtä virallisena kuin papin saarnaa."   

Laulu on sydämen avain

Laulajat tietävät, miten yhdessä laulaminen vie mukanaan ja antaa huikeita elämyksiä, kun ponnistellaan ja saavutetaan. 30-vuotishistoriikissa myös kuoron yhteistyökumppanit ja yleisön jäsenet kertovat Kaiun merkityksestä paikkakunnalle. Teologian tohtori Sigfrid Sirenius käynnisti Suomessa setlementtiliikkeen ja vieraili sen tehtävissä Kuusankoskella ja Kymenlaaksossa. Hänen tilaisuuksissaan lauloi usein Kaiku-kuoro. Näin Sirenius kirjoittaa esitysten merkityksestä:
"Laulaessa kuoro suorittaa erästä kutsumusta - se saattaa erilaisissa tehtävissä toimivia sävelten yksinkertaisin keinoin yhteistyöhön ja toveruuteen, se laulaa teollisuusseudun arkisen ja aineellisen aherruksen keskellä hengen ylivaltaa aineen yli, ja se nostaa mieliä niihin korkeisiin kauneuden ja totuuden maailmoihin, joista virtaa rohkaisua ja lohdutusta elämän taakkojen kantajille."

Laulun merkityksestä kansamme elämässä kirjoittaa Hannes Laasonen, pappi, aivan nykykeskustelun argumentein, vaikka tekniikka ja sanasto onkin 30-luvun aikaista. Kuulostaako tutulta:
"Maassamme ja eritoten sen kodeissa laulettiin ennen enemmän kuin nyt. Sillä arkisen elämän ohella vietettiin kodeissa myöskin pyhää, johon mieliä kohottivat laulun siivet. Senvuoksi ei elämä niissä käynytkään niin harmaan yksitoikkoiseksi ja ikäväksi, kuin mitä se nyt on monelle käynyt. On kuin tehtaitten jyske ja elämän epätasainen, kiihkeä rytmi olisi niissä vaientanut niin kansanlaulun kuin hengellisen veisuun. Hävinneet ovat kodeista iltapuhteitten rattoisat, laululla höystetyt puhdetyöt. Vaiennut on rukin surina ja kangaspuitten louske ja niiden myös mukaansa tempaava laulu. Kenenkäpä tekisi enää mieli laulaa pelloilla ja niityilläkään, jossa traktorit ja korjuukoneet pitävät ylivoimaista ääntä. Ihmiset itsekin ovat koneellistuneet ja se on kuolettanut heistä sekä laulun halun että laulun taidon. - - - Nuorisoa on opastettava löytämään `sydämen avain`, joksi laulua sanotaan, sillä se jalostaa ihmismieliä ja kohottaa ihmishengen maisen turhuuden ja pikkumaisuuden yläpuolelle ja varjelee joutumasta elämän harhapoluille." 

Kolmikymmenvuotias Kaiku oli voimansa tunnossa ja jaksoi sodan jälkeenkin nousta esiintymislavoille yhä uudelleen. Johtaja Väinö Niinivaaran kuolema oli kuorolle suuri kriisi, mutta siitä selvittyään Kaiku nousi uuteen kukoistukseen 50-luvulla Hilkka Norkamon myötä. Siitä tuonnempana.

Voit siis vilkaista historiikin kuvia ja lukea sen tekstejä täältä:

http://mitatiedatkuusaasta.blogspot.fi/

Mielelläni otan sille sivulle myös sinun muistojasi Kaiku-kuorosta.