Näkökulma kuusankoskelaisuuteen

Kuusankoski on paikka – ja jotain ihan muuta. Se on maisemia ja ihmiskätten töitä. Se on murretta ja
tapa olla kotoisin jostakin. Kuusaalaisuus on ajattelumalli, asenne ja näkökulma – kaikkeen.
Kuusankoskia on yhtä monta kuin kuusankoskelaisiakin. Näillä sivuilla rakentuu yhden kuusaalaisen
totuus kotipaikkakunnastaan. Se on yhtä totta kuin sen toisen, joka muistaa, näkee ja kokee asiat ihan
toisin. Juttuja paikoista, tapahtumista, muistoista, ilmiöistä, nimistä, kielestä ja ennen kaikkea
ihmisistä. Tervetuloa katselemaan. Näillä sivuilla en tarjoa tilaisuutta keskusteluun, mutta hauska
kuulla, että vaihdatte aiheista kommentteja omissa yhteisöissänne. Jatkakaa ihmeessä.
Katselukerroista päätellen kuusaalaisuus kiinnostaa, eikä ihme: niin hieno paikka tämä on, ja niin
kiehtovia persoonia täällä asuu ja toimii.

Eijaleena Martikainen, paljasjalkain kuusaalain

lauantai 31. lokakuuta 2015

Lumottu ranta


Tänä viikonloppuna Kymijoen ranta on muuttunut satumaaksi. Pimeässä illassa rannan puut ovat syttyneet tulenpunaisiksi ja haamunvihreiksi. Tien toisella puolella betonipylväät vartioivat näkymää violettina jylhänä jonona. Pensaista kohoaa höyrypilviä, puiden lomassa soi ihmeellinen musiikki. Tavallisesti hiljainen rantapolku vilisee väkeä - pimeässä kuuluu puheensorinaa, lasten ääniä, huokailuja, kiljahduksia. Koko Kuusas tuntuu lähteneen viettämään pimeää iltaa yhdessä jokipuistoon. Jo tavallinen iltanäkymä joen yli koteihin, joiden valot kuvastuvat veteen, on uskomattoman kaunis. Täksi viikonvaihteeksi valotaiteilija Kari Kola on loihtinut sinne lisäksi fantasiamaailman, jonka haluaisi pysyvän vaikka jouluun asti. Näissä kuvissa on vain kalpea - ja osin epätarkka - aavistus näkymistä ja tunnelmista, jotka kokee jos ehtii itse rantapolulle pyhäinpäiväviikonlopun iltoina.







Raine Martikaisen kuvia rantapuistosta:







Katso taustat:
http://www.kouvolansanomat.fi/Online/2015/10/29/Valotaide%20valtaa%20Kuusankosken%E2%80%89%E2%80%94%20%E2%80%89teoksen%20toteutukseen%20k%C3%A4ytet%C3%A4%C3%A4n%20150%20led-valoa%20ja%205%20kilometri%C3%A4%20kaapelia/2015219779206/4

keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Kirkon kellotaulut hohtavat taas

Kuusankosken kirkon kellotaulut on saatu kuntoon. Nyt ne hohtavat puhtaina ja iltaisin hyvin valaistuina. Ja ilahduttavasti jälleen erivärisinä.



Länsisivun kellotaulu on vaaleanruskea, pohjoispuolen valkoinen.

Etelänpuoleinen taulu on vaaleansininen, hiukan turkoosi.
Itään torille näkyy vihertävä kellotaulu.

Lokakuu 2015

Kirkko 60-luvun alussa Ekholmintien kodin ikkunasta kuvattuna. Käytävät ja puistonpenkit kohdallaan, puutalo Mäenpääntiellä...
Katso taustat:
http://minkuusas.blogspot.fi/2014/09/kirkon-kelloremontti-jatkuu.html

http://minkuusas.blogspot.fi/2015/03/kirkon-korjaaminen-saa-tyontekijan.html

lauantai 17. lokakuuta 2015

Liisa Sburatura, värikäs vihreä

Liisa Sburatura polkaisee pihaan pyörällä, istahtaa sohvaan ja huokaa, miten kiva olla taas kotona tutussa rytmissä hienon Amerikan-matkan jälkeen. Hän on elämässään ehtinyt jo moneen junaan - kymmeniä vuosia työssä kehitysvammaisten ja vanhusten parissa, kunnallispolitiikassa, romanialaismiehen puolisona ja perheenäitinä ja siinä ohessa usein touhuamassa jotain vihreää tempausta. Tämä hento nainen on sitkeä sissi.

Soljuva puhe katkeaa välillä naurunpyrskähdyksiin - Liisa osaa ottaa maailman ja itsensä rennosti. Juttu luistaa, mielipiteitä sinkoilee, kädet käyvät, mutta etelämaalaisen vilkkauden takana on kotikouvolalaiset juuret. Kouvolan ensimmäiseksi mainittu rautatieläinen Gustav Reinhold Karlsson on Liisan esi-isiä, millä rouva on väliin leuhkinutkin, kun uuden Kouvolan syntyessä on mittailtu tosikouvolalaisuutta.

Itsenäinen vihreä

Liisa Sburatura lähti kunnallispolitiikkaan vuonna 1992. Mikä sai lähtemään mukaan?
- Loukon Reijo ja Junnisen Risto.  No, olin kyllä aina seuraillut maailmanmenoa ja kirjoitellut yleisönosastoille. Täällä ei silloin ollut vihreää liikettä - paitsi Elimäellä. Läksin, kun kysyttiin ja toivoin että saisin enemmän kuin kolme ääntä - "se itse, sen mies ja sen äiti..." Sain ihan hirveästi ääniä, melkein kaksisataa.

Kahdeksan vuotta Liisa Sburatura toimi kaupungin luottamuselimissä ainoana vihreänä, kunnes Pertti Pänkäläinen valittiin toiseksi vihreäksi valtuutetuksi. Sburatura oli sekä valtuustossa että hallituksessa niin Kuusaalla kuin Kouvolankin aikaan, Kuusaalla myös valtuuston ensimmäisenä varapuheenjohtajana - miesten ehdotuksesta!  Lautakunnista Liisa istui teknisessä ja sosiaalilautakunnassa.
- Perustin oman ryhmäni, en halunnut liittyä muihin ja tehdä poliittista itsemurhaa heti alkumetreillä. Oma ryhmä oli hirmu hyvä, kun puheenjohtaja oli aina samaa mieltä kuin ryhmä. Kyllä yksikin ihminen voi tehdä kunnallispolitiikassa tuloksia, jos tekee yhteistyötä ja jaksaa neuvotella toisten kanssa.

Eniten Sburaturaa kiinnostivat valtuutettuna hoiva-asiat, ihmisen terveyteen liittyvät ja ympäristöasiat. Ja tietysti lasten hoito ja koulutus.
- Pakko sanoa, että talous määrää aika pitkälle asioista. Ei voi elää kuin elopellossa, velaksi. Ei kotonakaan oteta loputtomiin syömävelkaa. Perheenemäntänä vertaan usein kodin ja kunnan taloudenpitoa. Näitä asioita tuli pohdittua Kuusankosken valtuustossa 16 vuotta ja Kouvolan valtuustossa neljä.

Uuden Kouvolan valtuustossa asiat muuttuivat mittakaavaltaan suuriksi.
- Piti tietää mitä tapahtuu Vuohijärven tai Anjalan suunnallakin. Maantieteellisesti ja budjetin koon suhteen päätöksenteko oli uudenlaista, piti sovitella tehdaspaikkakuntien ja maaseudun tarpeita. Minusta aloitus oli kyllä aika maltillinen ja hyvä, oltiin yhteistyöhakuisia ja -kykyisiä. Olihan meillä vihreitä lopulta kaksi, Pertin kanssa oli hyvä työskennellä.

Liisa Sburatura on poliitikonuransa alusta asti ottanut tiukasti selvää päätettävänä olevista asioista. Se on vienyt aikaa.
- Laiska töitään luettelee, mutta kerran kokouspalkkiokeskustelun aikoina laskin, paljonko käytän aikaa luottamustehtäviin, kun olin Kouvolan kaupunginvaltuustossa, hallituksessa ja konsernijaostossa. Hulppea tuntimäärä siitä viikolle kertyi, lähenteli melkein palkkatyön tunteja.

Poliitikon työ on myös antoisaa, ei sitä muuten jaksaisi.
- Kauhean mielenkiintoista saada selville oman paikkakunnan kiemuroita. Vastuuntunto ja kiitollisuus siitä, että on saanut yli 200 kuusaalaisen valtakirjan, auttaa jaksamaan. Mutta kyllä tunnustan, että työpäivän jälkeen sukkahousut taskussa ja silmänympäryksiä peitevärillä peittäessä kaupungintalon vessassa, suoraan töistä tulleena ja vaatteita vaihtamassa - välillä tunsi olevansa uupunut.

Mediahan ei anna mokia anteeksi, eivät kuntalaisetkaan. Sellaiseen kuulemma tottuu.
- Sitä viritti itsensä valmiustilaan, että pystyi selittämään, jos joku kaupassakin tuli kysymään, mitä lehti tarkoittaa kirjoittaessaan teidän päätöksistä. Jotenkin raskasta olla koko ajan selitysvalmiudessa, vaikka toinen saattoi tulla vain kysymään kuulumisia, Liisa hymyilee.

Tyypillistä medialta tämäkin. Timo Mikkonen lausui usein mielipiteitään valtuuston kokouksissa.
- Yhden ainoan kerran Timppa ei lausunut mitään, ja sekin uutisoitiin: "Mikkonen ei sanonut mitään."

Vuonna 1995 Liisa Sburatura oli myös eduskuntavaaliehdokkaana. Huippukokemus, mutta rahaa olisi pitänyt olla enemmän.
- Ihan toista kuin kuntavaaleissa. Rahaa tarvitaan, kun pyyhkäiset koko tantereen laidasta laitaan puhumassa, teet massiivisen mainoskampanjan, aina pitäisi olla porkkanalaatikoiden kanssa jossain torilla näkösällä. Ei ollut varoja siihen. Olisi pitänyt ottaa virkavapaata, ottaa lainaa - se ei ollut mahdollista. Kiinnostavinta siinä oli löytö, että kaikkein tärkeimmät päätökset tehdään kunnassa!

Tällä hetkellä ex-valtuutetun mielestä Kouvolan kuumimpia kysymyksiä on "sote-soppa".
- Vaikka olen kuinka ammattilainen päättäjänä, niin tässä asiassa olen jo ihan sekaisin. Mistä siinä oikein päätetään, mikä liittyy mihinkin - ei ei... Se asia pitäisi saada kuosiin nopeasti: maakuntamalli vai mikä ihmeen malli?

Kouvolan oman sairaalan rakentamisesta Sburaturalla on jo hänen selvästi ilmoittamansa kanta.
- Ajatus uudesta sairaalasta on hyvä, mutta sijainti upottavalla suolla on selänpäästä, ei mitenkään perusteltua. Uudisrakennus pitäisi rakentaa korkealle kalliolle kestävälle perustalle, Sairaalanmäelle. No sittenhän meitä kommentoitiin, että nurkkakuntaiset kuusaalaiset vetävät kotiinpäin, kävellen ja pyörällä pitäisi muka päästä sairaalaan. Sanoin, että en ole koskaan nähnyt kenenkään menevän kävellen tai pyörällä, jos on 39 astetta kuumetta tai sydänkohtaus. Eikä rankan sosiaalipalvelun potilas mene omin voimin.

Enää Liisa ei haikaile takaisin politiikkaan, paitsi ihan vaan joskus.
- 20 vuotta riitti yhdelle naiselle, ja olisiko minulla enää ollut annettavaakaan. Kieltämättä joskus käy mielessä, että olis kiva... Mutta voihan osallistua muulla tavalla, yhdistyksissä, löyhissä alliansseissa, kirjoitellen. Olin mukana rasismin vastaisen ryhmän mielenosoituksen järjestämisessä Kouvolaan kesällä.

Ei päivääkään esikoulua ja silti mennyt hyvin  

Kivimäen tyttöjä Kyminpuolelta, Mäkisen Kaislan ja Oton ainokainen, on tämä nykyinen uuden virkamiestalon asukas. Isä oli paperikoneen hoitajana Kymillä. Vanha kotitalo on edelleen olemassa.
- Se on hyvissä käsissä, olen päässyt siellä käymään uusien asukkaiden aikana. Joka kolkka oli jäänyt mieleen vintiltä kellariin.

Kuva: Liisan isä Otto kajautti tältä kalliolta kaikille tiedoksi tyttären syntymän: "Meille on syntynyt Miss Universum!" Keltainen talo on Liisan synnyinkoti Kivimäessä.

Liisa oli kolmen vanha, kun hänen isänsä kuoli.
- Hän oli veljensä ja veljenpoikansa kanssa kalastusreissulla, ajoivat aamuhämärissä karille ja hukkuivat kaikki. Minulla on isästä selviä muistikuvia - hän istui pihlajan alla ja soitteli kitaraa ja mahdoliinia ja lauleskeli. Hän syötti minulle kalasoppaa sillä välin kun äiti oli kaupassa eikä millään ymmärtänyt, että olin kalalle allerginen. Kyllä minä Oton muistan hyvin.

Leskeksi jäänyt Kaisla oli sinnikäs nainen ja pärjäsi lapsensa kanssa hyvin. Hän työskenteli parturina, ja pikku Liisa oli tätinsä hoteissa päivät. Nyt hän virnuilee.
- Sehän siinä onkin ihmeellistä. Nyt puhutaan siitä kuinka lapsi uhkaa syrjäytyä jos ei ole esikouluryhmissä, ja on hirveää jos ei ole koko päivää hoidossa. Ystäväni Leena, Marja-Terttu ja minä ollaan kummallisella tavalla säilytty tälläsissäkin järjissä vaikkei olla päivääkään käyty tarhaa eikä esikoulua! Virikkeitä tuli ympäristöstä ja yhteisöstä, ja meillä oli sellainen hengetär kuin Lylly-täti, äitini vanhin sisar hoitamassa minua.

Aika oli muutenkin toisenlaista. Ei ollut autoa, eikä kahta autoa, ei edes puhelinta.
- Oudolla tavalla esikouluttomilla ja lastentarhattomilla eväillä on pärjätty, Liisa jatkaa naljailuaan.

Kivimäeltä käytiin Kymintehtaan kansakoulua. Siitä Liisa nostaa esiin yhden siivun, koska se oli niin ihana.

Pöllövartiota seistiin tämän seinän edessä. Kuva: Rurik Wasastjerna
-  Siellä oli kova kuri, ihan mahdoton, mutta oikeudenmukainen. Silloin ei puhuttu yhteisöllisyydestä, vaan oltiin yhteisöllisiä. Koulussa oli monta sataa oppilasta, opettajista muistan elävästi Helga Siiriäisen, Anna-Liisa Heikkilän ja Karppelan opettajapariskunnan, joita vieläkin ajattelen lämmöllä. He johtivat orkesteria ankaran lempeästi. Jos oli paha ja teki töllöntöitä, sai rangaistuksen ilman mitään terapian tarvetta. Nykyäänhän kaikesta tulee paha mieli ja pitää olla terapia ja kuraattori saman tien. Jos Kymintehtaalla teki jotain pahaa, tuli seuraamus. Ulos luokasta tai seisomaan tai pöllövartioon aulaan. En tiedä ketään, joka olisi näistä asioista traumatisoitunut, Liisa paukuttaa menemään.

Vielä 60-luvun alussakin oli suuret opetusryhmät. Kun opettaja tuli luokkaan, noustiin seisomaan, samoin vastatessa.
- Yksi aikuinen henkilö oli luokassa, ja se oli opettaja. Jos koulussa oli liikuntaesteisiä, kaverit auttoivat. Koulusta on jäänyt hirveän lämpimät ja mukavat muistot. Toivottavasti suhtautumiseni koulumaailmaan on välittynyt myös omiin lapsiini.

Teini-ikäistä Liisaa ei heinänniitto todellakaan kiinnostanut, eikä äiti jaksanut kahden naisen taloa remontoida työn ohella, joten Liisa ja Kaisla Mäkinen muuttivat kirkon lähelle Kuusaan puolelle.
- Sitten minun tieni vei pääkaupungin ja Turun seudulle. Läksin ammatillisen kurssin kautta tutustumaan työelämään Paimion keskuslaitokselle ja sen jälkeen pääsykokeiden kautta vajaamielishoitajakoulutukseen Kuusankoskelle.

Tutkintoa toisensa perään

Mistä Liisa Mäkinen keksi haluta hoitoalalle?
- Ei ollut mitään nettiä eikä hästäkkiä eikä watsappia, mutta minä keksin kuitenkin. Hoitoala tuli tosin pitkän pohdinnan jälkeen, koska nuorempana jotenkin kammoksuin kaikenlaista poikkeavuutta ja mietin että miten toimin, jos tällainen ihminen tulee vastaan. Puin ja tutkin asiaa paljonkin, ja sitten päätin mennä niinsanotusti omia epävarmuustekijöitäni kohti. Se natsasi: ala oli todellakin minun hommani.

Kuusankoskelle rakennettiin alan oppilaitos Sairaalanmäelle vasta 80-luvulla, joten Liisa kävi koulunsa Kuusankosken sairaanhoito-oppilaitoksessa vajaamielishoitajajaostossa  Pienteollisuustalossa.
- Sain vakituisen työpaikan heti Kuusaan Keskuslaitoksesta, jossa olin ollut jo ennen tutkinnon suorittamista. Siihen aikaan oli työmarkkinat sellaiset.

Kuuden vuoden työrupeaman jälkeen Liisalle tuli taas tunne, että nyt pitäisi tehdä jotain. Tällä kertaa se oli opiskelu sairaanhoitajaksi Sairaanhoito-oppilaitoksessa Kotkassa. Kolmen ja puolen vuoden koulutuksesta Liisa - silloin jo Sburatura - valmistui vuonna -91. Kuusaan Keskuslaitoksella oli virka odottamassa.
- Suuresti kunnioittamani ylihoitaja oli sanonut, että "sitä virhettä sinä et tee", kun menin viemään irtisanomispapereita. Kaukaa viisas ihminen sanoi, että kannattaa katsoa miten työllisyystilanteen kanssa käy. Sain sitten virkavapautta opiskelun ajaksi.

Opiskelut eivät suinkaan jääneet siihen, kun Liisa Sburatura palasi tutulle työpaikalle Kuusankoskelle, nyt sairaanhoitajan töihin. Seuraavalla vuosikymmenellä hän aloitti Laurea-ammattikorkeakoulussa sosionomiopinnot ja valmistui vuonna 2006 sosionomi AMK:si. Ei riittänyt sekään. Seuraavana vuonna Liisa ryhtyi opiskelemaan silloisessa Kuopion yliopistossa pääaineenaan sosiaalihallintotiede ja sivuaineena organisaatio- ja työpsykologia. Hän sai valmiiksi YTK-tutkinnon nyt jo Itä-Suomen yliopistoksi muuttuneessa oppilaitoksessa vuonna 2011.

Hoitotyön lisäksi Liisa teki vuosia Carealla myös suunnittelijan ja koulutuskoordinaattorin töitä.

Avohuoltoon muutto vaatii valmennusta

80-90 -luvulla Kuusaan Keskuslaitoksella puhalsi monenlaista muutoksen tuulta. Etelä-Karjala irtautui omaksi erityishuoltopiirikseen ja Kuusaan laitoksen asukasmäärä putosi. Samaan aikaan kehitysvammaisille alettiin perustaa pieniä asumisyksikköjä keskelle muuta asutusta. Vielä 70-80 -luvulla ei juuri avohuoltoa ollut. Myöhemmin laitoksesta alkoi vastata Carea.
- Toiminnot supistuivat, henkilöstöä lähti virkojen lakkauttamisen myötä. Asukasmäärä oli ollut neljää viittä sataa, nyt määrä pieneni.

Keskuslaitos rakennettiin Kuusankoskelle 60-luvulla
Liisa Sburatura oli kehitysvammahuollon töissä kaikkiaan 36 vuotta. Siinä ajassa moni juttu muuttui. Muutoksissa on sekä hyvät että hankalat puolensa. Avohuollon yksiköitä ja pieniä ryhmäkoteja alkoi syntyä kuin sieniä sateella, kun katsottiin että laitos on paha.
- Nelikymppiset naiset, jotka osasivat lukea, vähän kirjoittaakin ja kutoa mattoa hyvin, eivät kuuluneet osastolle kolmen hengen huoneeseen laitosmaisiin olosuhteisiin. Parempikuntoiset lähtivät sinne, mitä kukin kunta oli heille keksinyt. Mutta välillä valmennus uusiin oloihin ja itsenäiseen elämään jäi vähälle. Jos on koko elämänsä ollut laitoksessa, tarvitsee hyvää valmennusta uusiin oloihin.

Seinät ja katto eivät riitä pienessäkään yksikössä.
- Jos ei siellä ole vammaisille tarkoitettua työtoimintaa ja henkilökohtaista ohjausta ja auttamista, tulee takapakkeja. Se näkyi häiriökäyttäytymisenä, tuli levottomuutta, pelokkuuden tai turvattomuuden tunteesta johtuvia aggressiivisuuskohtauksia. Paperitkaan eivät  aina kertoneet ihmisen erityisominaisuuksista, joiden tunteminen olisi voinut auttaa.

Sburatura sanoo, että tekemisen puute aiheuttaa paljon haittaa.
- Joku osaa kutoa mattoa, toinen käy mielellään risusavotassa. Väitän, että toiminnallinen arki ehkäisee univaikeuksia ja häiriökäytöstä. Autismiyksikön purku on harmi. Autismin kirjoon kuuluvat ihmiset tarvitsevat ihan oman yksikkönsä, ei ole inhimillistä panna heitä asumaan yhdessä muiden kanssa. Minun aikanani Kuusaan laitoksessa oli osaavat autismiin erikoistuneet hoitajat, joilla oli selkeät tavat jäsentää asukkaan päivät - se on tärkeää autismin hoidossa.

"Ketkä myö?"

Työ kehitysvammaisten parissa oli Liisa Sburaturan mukaan tavallista ihmisen hoitamista, kaksivuorotyötä: pestään, puetaan, lääkitään, ruokitaan, autetaan, ulkoilutetaan.
Hoitoalalla työskentelevät sanovat usein uupuvansa, kun työntekijöitä on liian vähän. Miten siinä pystyy toimimaan yksilöllisesti, mitä juuri kehitysvammaiset tarvitsevat?
- Kyllä siihen pystyy ihan hyvin, jos on asenne kohdallaan. Ei ole ollenkaan mahdotonta toteuttaa pieniä toiveita, jotka eivät ole rakettitiedettä. Minulla on hyviä esimerkkejä. Eräs asukas halusi lähteä Remu Aaltosen konserttiin Jaalaan, jonka piti alkaa illalla työvuorojen jälkeen, kun vain yökkö oli paikalla. Mutta yksikössä oli hoitotyön helmiä. Yksi hoitajista sanoi, että hänpä lähtee kotiin nyt, tulee illalla takaisin, tilataan auto ja lähdetään konserttiin.

Sburatura lataa lisää teesejä, joilla apua tarvisevat ihmiset saavat yksilöllistä kohtelua. Ei aina, mutta:
- Usein se on kiinni järjestelykyvystä, johtamisesta, asenteesta ja viitsimisestä. Totta, että tekeviä käsiä, näkeviä silmiä ja kuulevia korvia tarvittaisiin lisää, mutta aina sekään ei ole peruste sille, ettei voida auttaa.

"Hoitotyön helmet" ymmärtävät asiakkaan tarpeet.
Nykyisen ongelmaratkaisua painottavan koulutuksen Liisa Sburatura odottaa tuottavan hoitajia, jotka pystyvät auttamaan hyvin.
- Luovuutta kehiin, ei tarvitse aina noudattaa kaavaa, "mehän ollaan aina tehty näin" -ajattelu nurkkaan. Nyt ainakin sanotaan, että joka tuutista ulos tulevat ongelmanratkaisijat selviävät uudenlaisista tilanteista.


Joustavaa ajattelua tarvitaan ihan arkisissa tilanteissa, oli kysymys kehitysvammaisista tai vanhuksista.
- Jos palvelutalossa 90-vuotias vanharouva sanoo ettei lähde tänään ulos, niin sitten hän ei lähde. Hän on koko elämänsä ulkoillut, virkannut pitsinsä ja leiponut pullansa, nyt ei ole pakko jos ei huvita.

Uudenlainen ajattelu tuppaa kuitenkin jäämään matkalle, kun hoitaja siirtyy koulunpenkiltä työelämään.
- Minulle on mysteeri, mistä 21-vuotias hoitaja imee sen "me ollaan aina tehty näin". Se ei aina ole se 55+ hoitaja, joka päästää suustaan tuon lauseen, myös nuoret menevät sen taakse. Sen jälkeen homma menee läskiksi. Tilanteen muuttaminen riippuu aika pitkälle lähijohtamisesta. Se riippuu kannustamisesta ja kokeilunhalusta, pitää olla positiivista henkeä puskeva lähiesimies, Liisa Sburatura päästelee 40 vuoden hoitajakokemuksellaan.

Toinen ikävä piirre on vetäytyminen muiden taa: "Me ei ehditä."
- Usein on kiire ja paljon työtä, mutta joskus vedotaan siihen turhaan. Kun pitäisi tehdä jotain potilaan hyväksi tai vaikka lukea hänen paperinsa, niin: "Myö ei ehitä." Ketkä ne myö on? Jokainen potilas ansaitsee yksilöllisen kohtelun, ei voi mennä jonkin kollektiivisen ehtimättömyyden taa, jos ei itse ole viitsinyt tai jaksanut. Ei niitä papereita kaikkien yhdessä tarvitse tankata; yksi lukee ja kertoo muille. Se on tiedottamiskysymys, moraalikysymys, ammatillinen kysymys, Sburatura jatkaa vakuuttavaan tyyliinsä.

Koneellinen lääkehuolto on yleistynyt, mutta Liisa Sburatura edellyttää myös, että hoitaja tuntee lääkkeet.
- On hyvä, että hoitaja jakaa lääkkeet. Hän oppii tunnistamaan pussin lääkkeet, tekemään lääkemuutokset ja seuraamaan lääkkeiden vaikutuksia.

Laitoksessa on muuttunut muukin kuin kattomalli.
Paljon ehti muuttua Liisankin työuran aikana kehitysvammaisten hoidossa. Hän aloitti Kymen läänin vajaamielislaitosten kuntayhtymässä, sitten nimi muuttui Kymen läänin erityishuoltopiiriksi, se taas Kymenlaakson erityishuoltopiiriksi, nyt ollaan Careassa.
- Organisaatio muuttui, asumismalli muuttui laitoshoidosta vähitellen avohoidon suuntaan. Asukkaan itsemääräämisoikeus on tullut tasavertaisemmaksi muiden ihmisten tilanteeseen verrattuna, hoitajakeskeisyys on vähentynyt. Asukaspaneelit ja yhteisökokoukset ovat lisänneet asukkaiden mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elämäänsä. Asumisyksiköiden ryhmäkoot ovat pienentyneet. Mutta omahoitajajärjestelmässä erityishuolto oli valovuosia muita hoitopaikkoja edellä. Yksilövastuinen hoitotyö ja omahoitajat tulivat kehitysvammahuoltoon jo 80-luvulla.

Viime vuodet vanhusten parissa

Liisa Sburatura teki pari vuotta töitä vanhusten parissa ennen sairauseläkkeelle pääsyään. Hän oli Valkealakodissa hoitajana.
- Ajattelin tehdä keikkatyötä, kun se sarka oli vielä näkemättä, ja huokaista välillä. Keikasta tuli kuitenkin puolen vuoden mittainen. Sitten menin Harju-kotiin Kouvolan Alakylään. Sitten hain Mehiläiseen Kuusankosken uuteen hoivakotiin ja olin siellä reilun vuoden. Tykkään vanhustenhuollosta, rankkaa tietysti mutta kamalan antoisaa.

Kustaankoti Kuusaan keskustassa
Kustaankoti on Liisan mielestä hyvä talo, puitteet ovat vanhuksille sopivat.
- Ei valituksen sanaa. Nykypäivän vanhat ihmiset ovat hirveän tyytyväisiä ja myöntyväisiä, surevat ettei vaan heistä ole vaivaa. Mutta onhan muutto uuteen aina outo tilanne: tilat ovat uudet, henkilökunta uutta, tavat toiset. Vanhuus tuo tullessaan heikkoa näköä ja kuuloa. Joskus muistutinkin työkavereita, että mitäs jos itse joutuisi uuteen paikkaan silmät sidottuina ja korvatulpat korvilla, ja tähän tulisi kymmenen uutta ihmistä, kaikilla eri otteet ja äänensävyt. Voi vain kuvitella vanhuksen epävarmuutta, että osaakohan nämä. Eivät vanhukset sitä näyttäneet, mutta omaiset joskus arastelivat oman vanhuksensa puolesta. Ihania omaisia he kyllä olivat, Liisa huokaa.

Jo pitkään oireillut selkä päätti Liisan puolesta, että nyt saa riittää. Töitä kun olikin jonossa siinä määrin, että selkä romahti. Työkaverit varoittelivat, ettei eläkettä ensimmäisellä kerralla saa, mutta Liisa kasasi mittavan näytön hänelle tehdyistä hoidoista ja tutkimuksista ja urastaan. Eläkepäätös tuli nopeasti, ja osa-aikaisella sairauseläkkeellä oloa on opeteltu viime toukokuusta lähtien.  Kesällä ei ehtinyt tekemään tulevaisuudensuunnitelmia, kun Liisan ja Cornelin kolme lastenlasta olivat hoidossa mummolassa päiväkotien ja koulun loma-aikana.
- Mutta varmaan osaan olla eläkkeelläkin. 40 vuotta ansiotyötä, suuri osa siitä kolmivuorotyötä - kyllä se yhden Liisan rupeaman nyt on siinä. Samoin kuin politiikka. 20 vuotta kunnallispolitiikkaa - toinen puoli vetää sinne, toinen puoli työntää mutta aikansa kutakin.

Romanialaisuus näkyy Lauttakadullakin

Liisan hauska sukunimi on siis aviomiehen, Cornelin kautta saatu. Rakkaustarinan alusta muodostui pitkä ja värikäs ja se vaati molemmilta kestävyysurheilijan ominaisuuksia. Kaiken takana oli äiti Kaisla. Tämä halusi terveysmatkalle Romaniaan, jossa kaikki muutkin kävivät siihen aikaan kylpylälomilla. Äiti ja tytär kävivät pari kertaa Romaniassa ja tutustuivat reissuillaan Seija Sburaturaan, joka oli naimisissa Cornelin veljen kanssa.
- Äiti ja Seija toimivat Amorina. Heidän välityksellään tapasimme Cornelin kanssa, muistaakseni kolmannella matkallani. Tutustuttiin, olin sitten Cornelin perheessä mamu, outo ja vierasmaalainen. Ei osannut kieltä eikä ymmärtänyt miten Romaniassa ollaan, Liisa kuvailee oloaan tulevien appivanhempien luona.

Liisa ja Cornel
Ei Liisa tietenkään voinut asua Cornelin perheen luona vaan hotellissa.
- Ei missään nimessä, kapitalistimaasta tullut nainen. Siitä olisi Ceausescun aikana saanut sakot. Olinhan minä yötäkin, salaa, mutta virallisesti asuin hotellissa. Siitä alkoi viiden vuoden prosessi.

Liisa alkoi käydä Romaniassa aina kun sai säästettyä rahaa reissuun. Cornel pysyi Romaniassa, koska sieltä ei päässyt pois.
- Sitten päätettiin, että jospa mennään naimisiin ja laitettiin avioliittoanomukset menemään. Siinä meni se viisi vuotta. Nikolae Ceausescun hallinto ei voinut hyväksyä minua heidän salskealle sosialistinuorukaiselleen puolisoksi, että välttämättä olin kaksoisagentin roolissa. Kävimme useaan kertaan kuulusteltavana Ceausescun raadin edessä. Minua vaadittiin jäämään Romaniaan - "eikö morsian yleensä seuraa miestään?" Sanoin että ei seuraa tässä tapauksessa. 21-vuotiaana uskalsin ilmoittaa, että en tule tänne muuta kuin lomille. Osasin laskea, että jos sinne menen, en pääse ikinä pois muuten kuin yksin - perhe jäisi Romaniaan. Cornel lempattiin työpaikoilta - liikaa suhteita ulkomaille.

Sinnikkyys aina palkitaan, viiden vuoden odottelun, kahden hylkäyspäätöksen jälkeen  tuli myönteinen päätös keväällä -77.
- Menimme naimisiin huhtikuussa Romaniassa. Kommunistien lippuun kietoutunut mies vihkas meidät siviilivihkimisessä. Mutta koska Cornelin vanhemmat olivat hartaita ortodokseja, niin vähän myöhemmin meidät vihki myös pappi mieheni kotona. Suomesta ehti häihini vain meidän äiti, Liisa kertoo.

Mutta eivät asiat vieläkään luistaneet kovin sujuvasti. Cornel ei saanut passia kuukausiin, hän pääsi Suomeen vasta syyskuussa.
- Virkailijat näyttelivät vain valmista passia ikkunan takaa: "Ei vielä, ei vielä." Ihan himuhallinto, mielivaltaista menoa.

Aviomies saapui siis lopulta Suomeen ja nuoripari asettui Itäiseen Linjapuistoon kivaan kaksioon.
- Minähän läksin hakemaan Cornelin, katsoi että ukko tulee varmasti rajan yli, Liisa nauraa.

Cornelilla oli elektromekaanikon koulutus Romaniasta ja muutakin koulutusta, mutta merikapteenikoulutus oli jäänyt kesken. Valtio pelkäsi maailmalla matkustelun olevan riskaabelia länsimaisen naisen kanssa seurustelevalle ja heitti opiskelijan opinahjosta. Suomessa Cornel sai töitä aika nopeasti PS-Puulta, puusepänverstaasta. Ei hänellä puualan koulutusta kyllä ollut, mutta kun oli kätevä käsistään, se riitti.
- Kotouttamisohjelmia ei ollut, siinä oli minä ja meidän äiti ja Leena-serkku, joka suomenkielenopettajana huomautteli punakynää heilutellen "väärin, väärin, väärin". Kotouttamisohjelma olimme me ja ystävät. Siinä se kotiutui ja oppi talon tavoille.

Liisan mies on sopeutunut alusta asti Kuusaalle hyvin. Kulttuurieroja Suomen ja Romanian välillä on, mutta ne eivät ole haitanneet.
- Jos täällä luvataan bussin tulevan tiettyyn aikaan, se tulee silloin eikä kahden tunnin päästä. Kyllä Cornel suomalaiseen täsmällisyyteen oppi. Ei hän ole koskaan valittanut eikä tuskastunut tilanteisiin. Jos minä olisin Romaniassa, minun suu kävisi varmaan koko ajan, kun asiat eivät menisi mieleni mukaan, Liisa antaa tunnustusta miehelleen.

Mäenpääntiellä asuttiin lapsiperheaika.
Cornelin ja Liisan kodissa toisen romanialaisuus näkyy puheliaisuudessa ja terveessä uteliaisuudessa.
Ruokakin on kelvannut romanialaismiehelle.
- Ei edes ohraryyneistä ole valittanut, Liisa hihittää.

Maksalaatikkokin on maistunut, mutta suomalaisen ruoan Cornel osaa Liisan mielestä laittaa ja maustaa paremmin kuin vaimo.
- Kohta 39 vuotta hän on täällä ollut, tehnyt työnsä ja maksanut veronsa. Selvästi näkee, että hänellä on välillä ikävä Romaniaan, vaikkei hän sitä sanokaan. Juttelu romanialaisten läheisten kanssa Skypen kautta helpottaa oloa. Silloin tällöin Cornel käykin entisessä kotimaassaan.

Pesäpallo - niin suomalaiselta kuulostava ilmiö - on yhdistänyt Sburaturia alusta lähtien. Perheen lapset Stefan ja Anna ovat harrastaneet pesistä lapsesta asti aktiivisesti - Stefanhan tuurasi muutaman KPL:n pelin lukkarina viime kesänäkin. Nyt lapsenlapsetkin käyvät pesäpallokoulua.
- Romaniassa on kansallispeli nimeltä oina. Se muistuttaa vähän pesäpalloa ja paljon neljää maalia. Cornel tunsi oinan ja minä pesäpallon Kivimäen kentiltä asti. Anna oli viisivuotias ja Stefe neljän vanha, kun ilmoitimme heidät pesäpallokouluun. Sen rehtorina oli Esko "Blues" Järvinen. Sieltä lähti kipinä, joka on roihunnut pitkään. Me ajettiin Cornelin kanssa ympäri Suomea katsomassa pelejä.

Nyt Liisa Sburatura aikoo tehdä kaikkea sellaista, mitä ei ehtinyt niinä vuosina kun sukkahousut taskussa kiiti työpäivän jölkeen kunnallispolitiikan kohtaamisiin.
- En ole varsinainen käsityöihminen eikä keittiöiden ihmelapsi, mutta aion tehdä kaikkea sellaista mitä luonnostaa tulee mieleen. Täytekakkuja ilman reseptiä - kätevä emäntä. Olen myös jo kaivanut virkkuukoukun naftaliinista ja virkannut paksusta ontelolangasta parvekematon. Omatekoisia joululahjojakin suunnittelen jo - vaikka peukalosta kuuluukin joka rouhaisulla kronk-kronk, Liisa nauraa.

Sburaturat muuttivat Mäenpääntieltä uuteen virkamiestaloon muutama vuosi sitten. Cornel voi käydä vanhassa kodissa, nyt Stefanin isännöimässä, nikkaroimassa ja vääntämässä puutarhassa, kun sellainen vimma iskee. Liisa ei erikoisemmin kaipaa puutarhatöitä.
 - Virkamiestalo on kiva talo, isot huoneet, todella tilava meille kahdelle ja yövieraitakin mahtuu. Paksut seinät, meidän mekastaminen ei kuulu mihinkään. Mutta Cornel kyllä ehtii aina niin kauhean sukkelaan sinne keittiöön, on ottanut sen valtakunnakseen, minä en tahdo keritä sinne. Hän on keittiöitten valtias, minä olen siellä vähän tiellä, vaivautuneen oloisena. Minä taas hallitsen siivouspuolen ja pyykin, Liisa hymyilee..

Eläkkeellä saa - ja pitää - tehdä oma päiväjärjestys. Kellontarkasta lukujärjestyksestä Liisa on sanoutunut irti, sellaisesta sai tarpeeksi työelämän aikaan.
- Mutta toisaalta haluan, että vuorokaudella on neljät kasvot. Yöllä nukutaan, aamulla herätään ja ruvetaan toimimaan, päivällä  tehdään työtä tai jotain muuta hyödyllistä ja illalla käydään kohtuuaikoihin nukkumaan. Minä tarvitsen tällaisen struktuurin. Se on hyvä lapsille, vanhuksille, kaikille. On oltava oma rytmi, ettei ajelehdi vaan.

Liisa ja muut talkoolaiset kunnostamassa Huhtalammen taloa.

tiistai 13. lokakuuta 2015

Vaara vaanii, jos niin haluaa nähdä

Käsitykset rakennusten turvallisuudesta näköjään vaihtelevat EU-maasta toiseen. Aluksi Raine Martikaisen kuvia Roomasta, sitten pari pylväskuvaa vertailun vuoksi kirjoittajan omalla taskukameralla. Lopuksi historiaherkku.

Uskaltaisitko kulkea tämän pylvään juurella? 

Näitä ei ainakaan pelota...
...vaikkei alhaalla kulkevaa väkeä ole mitenkään suojattu ylhäällä keikkuvilta lohkareilta.

Lisää irtotavaraa...
...rentoon italialaistyyliin, mutta...
...kukapa nyt ei haluaisi Roomassa käydessään nähdä Colosseumia ihan läheltä.

Meillä kuitenkin osataan varautua pahimman varalle.




Mutta muistatteko, kuinka yksi Kuusankosken betonipylväistä nousi kalalammikosta? Taustalla kalanviljelyslaitoksen hoitajan asuintalo. Kuvan otti Seppo Saarijärvi, yksi laitoksenhoitaja Saarijärven kuudesta lapsesta, vuonna 1958. 
   


torstai 1. lokakuuta 2015

Hannu Lahtinen - mäkihyppääjäksi omassa pihapiirissä

Kuusaan Miilumäen takarinteessä käy kuhina, kun Lahtisen sisarukset Hannu Lahtinen ja Hannele Rautomäki sekä Hannelen mies Jorma ravaavat mäkeä ylös alas tutkimassa lapsuuden kotipihan rinnettä. Lahtiset asuivat hiihtomajassa, viereisessä rinteessä kohosi mäkihyppytorni ja sen viereen oli rakennettu syöksymäki. Jorma taas asui Miilumäen vastakkaisella rinteellä. Mutta millainen iso urheilukeskus paikka olikaan - siitä lisää Hannele Rautomäen haastattelussa: http://minkuusas.blogspot.fi/2015/10/hannele-rautomaen-lapsuudenkotina.html. Nyt keskitytään kuusaalaisen mäkihypyn loistovuosiin.

Hannu Lahtinen, Hannele Rautomäki  ja Jorma Rautomäki mäkihyppytornin mäellä.
 Lumenkaatopaikan tasanteella ovat vieläkin jäljellä Kuusankosken hyppyrimäen perustukset. Ensimmäinen mäki rakennettiin näille Kymiyhtiön maille 30- tai ehkä jo 20-luvulla. Se korvattiin 50-luvulla uudella. Kesken muutostöiden mäessä tapahtui onnettomuus. Kaikille mäkihyppykilpaulun osallistujille näytettiin raja, missä kohtaa pitää ryhtyä jarruttamaan, mutta eräs  lahtelaispoika laski jostain syystä suoraan, syöksyi kivikkoon ja kuoli. Uuteen mäkeen rakennettiin vastamäki ja aita, joka esti hyppääjiä ajautumasta ulos.

Hannu Lahtinen oli kahdeksanvuotias aloittaessaan mäkihyppyharrastuksen talvella -50. Sukset olivat itse tehdyt, ”varmaan 25-kiloiset”, ja ne veivät miestä eikä toisinpäin.
- Ensimmäisenä talvena hyppäsin neljä kertaa, joka kerta turvalleni kumpuun. Velipoika yritti neuvoa mutta en suostunut jatkamaan. Seuraavana vuonna entrasin suksia, sahasin nipparakärjet pois ja ne oli sitten olevinaan mäkisuksien näköiset. Hyppy ainakin onnistui huomattavasti paremmin. Siitä se hyppääminen käynnistyi, ja 15 vuotta sitä jatkui aktiivisesti, Hannu Lahtinen kertoo.

Kuusankoskella oli 50-luvulla kymmeniä mäkihyppyä harrastavia pikkupoikia. Sarjakisoihinkin heitä osallistui kolmisenkymmentä pelkästään Kuusankosken Urheiluseurasta. Hannu Lahtinen muistaa varsinkin Kajanderin Anssin ja Ismon ja pitkän listan muitakin lapsuuskavereitaan. Hannu kävi vaahtosammuttimen kokoisesta lähtien kisoissa pitkin Etelä-Suomea etupäässä Anssin kanssa.
- Meillä oli Aaten kanssa kansallisissa kisoissa kova kilpailu, että kumpi on viimeinen ja kumpi toiseksi viimeinen, Hannu naureskelee.

Hannu (vas.) ja isoveli Eero Lahtinen.
Hyppyharrastus oli mahdollista, kun vanhat aktiivit olivat toiminnassa mukana. Nuorille järjestettiin välineitä ja annettiin valmennusta.
- Myyrän Enskaltakin saatiin sukset, ja minulla oli jossain vaiheessa Timosen Ekin vanhat sukset ennen kuin sain toiset tosi hyvät. Ihan pienet pojat saattoivat hyppiä pujottelusuksien tapaisilla alamäkeen tehdystä töyssystä, Hannu Lahtinen kertoo.

Oikean hyppyrimäen lisäksi seudun lapset hyppivät Punavuorella lumesta tehdystä hyppyrimäestä hiihtosuksilla. Samanlaisia hyppyreitä rakennettiin talvisin vähän joka rinteeseen, missä lapsia oli lähettyvillä. Hevoslammilla järjestettiin jopa iltakisoja kynttilänvalossa.
- Meillä oli oikeassa hyppyrimäessä soihdut, ja Kinttumäellä Hevoslammilla matkittiin sitä. Jokainen toi kotoa kynttilöitä, saatiin iltavalaistus alastulorinteeseen. Siellä hypättiin vähän toistakymmentä metriä hiihtosuksilla. Yleisöäkin oli paikalla varmaan lähitienoon joka talosta. Sotien jälkeen järjestettiin vähän joka alueella tällaista omaa toimintaa, Lahtinen kuvailee.

Rakennettuja hyppyrimäkiä ja kisoja oli 50-luvulla Kymenlaaksossakin häkellyttävä määrä: Utissa, Iitissä, Voikkaalla, Valkealassa oikein lentomäki, Anjalassa, Elimäellä, Kouvolassa.
- Mäkiä oli vaikka kuinka paljon. Hurukselassa olen kilpaillut, ja Klamilassa oli aina huimat kevättalven päättäjäiskisat, hailikisat. Jokainen osanottaja sai pussillisen haileja. Kaikki silloiset Suomen huiput kävivät hailikisoissa.

Kisoissa oli tavallisesti alle 18-vuotiaiden sarja ja yleinen sarja, ei sen tarkempaa ikäjaottelua. Mutta SM-tason kisoissa oli erikseen nuorten sarjat 14-16 -vuotiaille, alle 18-vuotiaille ja alle 20-vuotiaille.
Kuusankosken hyppyrimäestä ovat hypänneet kaikki 50-luvun Suomen huiput. Hannu Lahtinen luettelee yläpäästä: Antti Hyvärinen, Eino Kirjonen, Aulis Kallakorpi, Esko Mömmö, Oksasen pojat – mm. Unto, Niilo Halonen, Veikko Heinonen, Seppo Pelli, Pekka Tirkkonen. Myöhemminhän täällä hyppäsivät Timosen Raimo ja Jukka, Rami oli SM-tason yhdistetyn mies, Jukka nuorten maajoukkueen ympyröissä.

Kouvolan Hiihtoseuran kanssa kuusaalaiset pitivät yhteisiä sarjakisoja, joissa oli aina yli 50 poikaa hyppäämässä. 
- Silloin oli alle 14-vuotiaiden sarjassa sellainenkin kova naama kuin Topi Mattila.

Iltamäenlasku iso tapahtuma

Kuusankoskella oli laskiaisena aina iltamäenlaskukisat, joihin tuli Lahden Hiihtoseurasta linja-autollinen hyppääjiä. Lähiseudun harrastajia osallistui kymmenittäin. Kouvolan Hiihtoseurasta osallistui toistakymmentä, hyppääjiä tuli Jaalasta, Kotkasta, Virolahdelta ja Luumäeltäkin. Kisa kulki nimellä Kuusaanniemen hiihdot, ja ne vetivät väkeä. 
- Piha oli aina ihan täynnä yleisöä, osa seisoi rinteessäkin. Kilpailut olivat Kymenlaakson ehkä toiseksi kovimmat kisat. Kouvolan Hiihtoseuralla oli isoimmat, tammikuun talvikisat ja Salpausselän kisojen jälkeen järjestetty iltamäenlasku – kansainväliset kisat, Hannu ja Hannele muistelevat.

Kuusaan iltamäenlaskukisoissa oli erikoisuutena ”miehekäs ilotulitus”. Mäestä sammutettiin valot ja roihut, ja hyppääjä laski ilotulitusraketin valossa. Paitsi silloin, kun Rautomäen Jorma - sittemmin Hannelen mies - kavereineen ei uskaltanutkaan ampua rakettia väkijoukon lähellä ja hyppääjä hyppäsi ihan pimeissä.

"Tuomaritorni oli tuossa vasemmalla."
Laskiaisen iltamäenlaskua valmisteltiin huolellisesti. Hiihtomajan yläkerran kerhohuoneessa tehtiin reklaamit.
- Hännisen Huuko piirsi jonkun mäkimiehen – yleensä Kallakorven Apliksen – kuvan isolle pahville ja siihen teksti Kuusaanniemen iltakisoista ja tulossa olevista huippulaskijoista.

Kuusankosken Urheiluseura järjesti kerran viikossa omat sarjakilpailut.
- Lauantaisin oli hiihtokilpailu täällä, ja sunnuntait kierrettiin muualla mäkihyppykisoissa. Jos ne oli kauempana, mentiin jo lauantaina paikalle. Täytyi olla jonkun tason urheilija, että sai osallistumisoikeuden kansallisiin tai kansainvälisiin kisoihin. Sarjakilpailut olivat täällä keskiviikkoisin, aina iltakilpailut, Hannu Lahtinen muistaa.






Kunnostus talkoilla, joskus yhden hengen

Harrastajat pitivät itse mäen kunnossa. Harjoitusten alussa he tamppasivat mäen, ja jos oli tullut paljon lunta, sitä luotiin pois. Kevättalvella oli helpompaa, kun ei tarvinnut muuta kuin haravoida alastulorinteen lumi rikki, ettei se ollut jäässä.
- Ei silloin huudeltu apua järjestöiltä tai kaupungilta. Kerrankin mentiin sunnuntaiaamuna Anjalaan kisoihin. Yöllä oli tullut puoli metriä lunta. Kilpailijat kunnostivat ensin mäen, satakunta kaveria sai sen suitsait valmiiksi. Sitten alettiin hyppäämään, Hannu Lahtinen kertoo.

Joskus mäen kunnostus vei jonkin verran keskittymistä itse kisaan. Hannu muistelee yhtä Kuusaan kilpailua, jossa mäkeä oli pantu hienoon kuntoon puolen viikkoa. Kun kisan piti alkaa, rupesi tulemaan lunta.
- Oltiin jo menossa sukset olalla torniin, kun kilpailun johtaja Myyrän Enska tuli kysymään, kuka lähtisi tamppaamaan lumet rinteestä. Kaikki käänsi selkänsä, Enska osoitti minua: Hanski. Minä paita märkänä tamppasin alastulorinteen, sitten sukset olalle. En ehtinyt hyppäämään omalla vuorollani. Hikisenä ja hengästyneenä hyppäsin jossain välissä, ensimmäinen hyppy meni pieleen, toinen paremmin, mutta siihen kuivui ainakin sen kisan voitto, Hannu tuumaa.

Tavallisesti mäki kuitenkin kunnostettiin ja koristeltiin jo ennen kilpailuja.
- Siinä oli hieno havutus, siksikin että hyppääjä näki alastulorinteen. Ylärinne oli havutettu koristeelliseksi ja juhlavaksi, alastulorinne oiottiin suoraksi, lumikasat oli työnnetty nätisti reunaan, Hannele kuvailee yleisölle avautunutta näkymää.

Havut otettiin viereisestä Kymiyhtiön metsästä. Ei tarvinnut lupia kysellä - koko alue rakenteineen oli yhtiön omistamaa ja ylläpitämää.

Alastulorinteen yläpäässä oli tuomaritorni. Tuomareita oli viisi, ja he antoivat pisteitä sekä hypyn pituudesta että tyylistä. Huonoin ja paras pisteistä jätettiin pois, asteikko oli 1-20. Mittaamista varten vedettiin hyppyrin kärjestä mittanauha alastulorinteeseen.
- Meidän 45 metrin mäessä ensimmäinen mittataulu pantiin 25 metriin, ja sitten oli viiden metrin välein seuraavat taulut. Joka metrin kohdalla oli lisäksi tikku tai havu. Hypyn pituus mitattiin puolen metrin tarkkuudella. Mittamiehet seisoivat toisella puolella – isoissa kisoissa molemmilla. Heillä oli pitkät kepit, jotka he löivät maahan heti kun kaveri oli osunut rinteeseen. Mitta otettiin jalkojen välistä, tasajalka-alastulossa jalkojen kohdalta, Hannu kuvailee.

Telemark toi pisteitä

Hannu Lahtinen muistaa hyvin 50-luvun hyppytyylit. Alkuun hypättiin Tauno Luiron tapaan kädet ensin takana, ja lopuksi ne vietiin eteen. Sitten tuli Max Bolkart, joka hyppäsi kädet edessä ja makasi suksien päällä.
- Minä sain kipinän yhdeltä kuopiolaiselta, joka hyppäsi kädet takana alastuloon asti. Se iskostui minun päähän. Jalat tulivat maahan peräkkäin Telemark-tyyliin. Se on tyylitekijä: jos tulet alas tasajalkaa, tyylipisteistä putoaa heti, samoin jos osuu käsi maahan. Jos kaatuu kunnolla, menee kymmenen pinnaa. Nykypäivänähän kaikki hyppää samalla tyylillä, pituus vain ratkaisee. Ja nykyään otetaan tuuli huomioon arvostelussa. Myötätuulessa ei lennä, vastatuulessa lentää pitemmälle, kun pääsee ilmapatjan päälle, Lahtinen tietää.

Palkinnot olivat vaatimattomat: komeita pyttyjä ja myöhemmin varustekasseja tai vastaavia.

Isä Jalmari Lahtinen näytti mallia sukulaispojallekin.
Kuusankosken mäki oli Hannu Lahtisen mukaan alkuperäisessä 30-luvun muodossaan aika paha.
- Tässä oli niin korkea hyppyri, että se teki hirveän korkean lentoradan. Ensimmäisen mäen alastulorinteen teko oli jäänyt vähän kesken. Mutta kun sen profiilia muutettiin ja kumpua täytettiin hakkeella, lentorata muuttui myötäsukaisemmaksi ja ihan hyväksi. Ainoa huono kohta oli alastulorinteen notkon alakaarre – sitä ei voitu muotoilla, koska tuli kallio vastaan. Siinä oli kaksi taitetta, ja siksi oli vaikea pysyä pystyssä, jos hyppäsi 45 metrin tuntumaan. Siinä oli liian loivaa.

Hannu Lahtinen muistaa mäen ja sen tapahtumat kuin eilisen päivän. Sen yhden hurjan ilmalennonkin yhdellä suksella. Hannu oli saanut isonveljen Eeron hyvät sukset, mutta omien monojen rantti oli liian kapea, ja toinen suksi irtosi jalasta heti ilmaan päästyä.
- Katsoin alas, että toivottavasti se ei osu mittamiehiä päähän. Ei käynyt kuinkaan, tulin yhdelle sukselle mutta liirasin monojalkaa maassa etten kaatunut. Nurmisen Assu oli tuomarina ja sanoi, että oisit pitänyt jalkaa toisen suksen päällä niin hyppy ei olisi ollut kaatuminen. Jos suksi ei olisi lähtenyt jalasta, se hyppy olisi kantanut tasaiselle asti, lensin kuin pilvessä. Kallakorven Apli ei yleensä kehunut, mutta tästä hän sanoi, että ”oli sellain lähtö etten o ikänäin nähny”, Hannu muistaa.

Miten pikkupoika sitten uskalsi laskea niinkin isosta mäestä, kun kaikkea näköjään sattui?
- Isoveli ja isä hyppäsivät, se on ehkä geeneissä. Pienelle pojalle tuli tarve näyttää miehisyyttään. Ja kun asui mäen vieressä, ei olisi pystynyt kuuntelemaan irvimistä, että mikset hyppää kun asut mäen juurella, Hannu pohtii.

Hannele Rautomäen lapsuudenkotina urheilukeskus

Totta - Kuusankoskella on vielä 60-luvun puolella ollut monen lajin urheilukeskus Miilumäen takana, Eerolan peltojen äärellä. Siellä saattoi harrastaa ampumalajeja, mäkihyppyä, hiihtoa ja syöksylaskua - sen ajan malliin. Paikalla oli hiihtomaja, joka kuhisi väkeä isoissa ja pienemmissä tapahtumissa. Maja oli Hannele Rautomäen lapsuudenkoti. Ja jos tarkkoja ollaan, maja ei ollut mikään maja vaan komea kivitalo, ja Hannele oli silloin Lahtisen tyttö. Puitteet omisti tietenkin Kymiyhtiö, joka vastasi niiden ylläpidostakin. Mäkihyppytoiminnasta voit lukea lisää Hannu Lahtisen haastattelusta: http://minkuusas.blogspot.fi/2015/10/hannu-lahtinen-makihyppaajaksi-omassa.html

Hannele Rautomäki vanhoilla kotikulmillaan.
Hannele Rautomäki oikaisee vanhaan kotipihaansa Pajamäen kautta ja ihmettelee, miten vieraan näköiseksi kaikki on muuttunut. Eipä hiihtomajan paikkaakaan enää oikein tunnista siksi vilkkaaksi liikuntakeskukseksi, joka se oli Hannelen lapsuudessa. Muuttohetkellä alue tosin vaikutti kaikkea muuta kuin kutsuvalta. Hannele Rautomäki muistaa tulon hyppyrimäen juurelle hiihtomajaan, vaikka oli silloin vasta nelivuotias.

Hannelen perhe, Jalmari ja Toini Lahtinen ja lapset Eero, Hannu ja Hannele, muuttivat marraskuussa -49 hiihtomajaan Kuralasta Kymintehtaalta. Jalmari oli ottanut hoitaakseen hiihtomajan yhtiön vuorotöidensä lisäksi ja sai majasta samalla perheelleen asunnon. Muutto keskeltä vilkasta yhteisöä syrjään mäen ja Eerolan peltojen väliin syyspimeällä tuntui rankalta.
- Kuorma-auto vei tavarat ja pojat, ja me äidin kanssa kävelimme. Pidin äitiä kädestä, ja äitiä itketti koko matkan, kun jouduimme muuttamaan tänne Jumalan selän taa, Hannele hymyilee.

Yhteisö vaihtui, äidin huolenpito jatkui

Lähtö tiiviistä yhteisöstä tuntui sitäkin pahemmalta, kun uudessa kodissa ei ollut naapureita näköpiirissä. Jonkin matkan päässä oli yhden huoneen talo, josta Hannele muistaa Vauhkoset ja Pönnit.
- Vanha koti Kurala oli yhtiön eräänlainen neljän perheen rivitalo. Kiva paikka Maitolahdentien tuntumassa, yhteisöllistä elämää vietettiin. Siellä oli sodan vaurioittamien perheiden lapsia, jotka joskus joutuivat hakemaan yösijaa muualta, ja meillä oli aina ovet auki. Keittiön lattialle tehtiin siskonpeti yövieraille, Hannele muistaa varhaislapsuuttaan.

Sodan jälkeen ihmiset pitivät huolta toistenkin lapsista. Ei ehtinyt sosiaalitoimi apuun silloinkaan, kiun Hannelen Eero-veljen luokkakaveri tarvitsi kodin. Pojan äiti oli kuollut ja isä vankilassa, joten opettaja pyysi oppilaitaan kyselemään, ottaisiko joku Erkki-pojan hoiviinsa. Eero oli ilmoittanut heti, että kyllä meidän äiti ottaa.
- Erkki tuli meille huoneen ja keittiön asuntoon meidän kolmen oman lapsen joukkoon. Meidän äiti oli avarasydäminen. Hän teki kotiavustajan töitä yhtiön sosiaalitoimessa työskentelevän Toini Iivanaisen apuna - autteli perheitä tiukoissa tilanteissa, esim. kun perheenäiti kotiutui sairaalasta uuden vauvan kanssa. En tiedä, saiko hän korvauksen siitä vai ei. Samaa työtä teki moni muukin, Hannele Rautomäki kertoo.

Toini Lahtinen (oik.) kestitsee hiihtomajan kuistilla naapureita.
Lahtisen perheen äiti oli huolehtivainen, majoitti Venäjältä muuttaneen kurssikaverinsa puoleksi vuodeksi kotiinsa ja auttoi hankkimaan työpaikan vanhainkodilta. Tällaiseen menoon tottuneet lapset sopeutuivat hyvin siihenkin, että hiihtomajalla väkeä tuli ja meni.

Monta lajia samassa pihapiirissä

Hiihtomajan ympäristössä riitti harrastajia. Ihan vieressä kohosi hyppyrimäki, jossa harjoiteltiin ahkerasti ja pidettiin kilpailuja, jopa kansallisia kisoja. 45 metrin mäestä ovat leiskauttaneet  kaikki Suomen kuuluisuudet. Paikkakunnan omalle hyppääjälle, Kuusankosken Urheiluseuran Aulis Kallakorvelle mäki oli kotimäki. Kallakorpihan mm. hyppäsi hopealle vuoden 1956 olympialaisissa ja voitti ensimmäisenä suomalaisena Holmenkollenin mäkikisan vuonna 1953.

Jalmari Lahtinen on taas järjestänyt perheelleen ampumakilpailun.
Polkua - entistä autotietä - eteenpäin mennessä näkee vielä merkkejä vanhasta ampumaradasta. Siellä kävi ammunnan harrastajien lisäksi myös metsästäjiä suorittamassa koeammuntansa, ja poliisit käyttivät paikkaa harjoitusratana. Paikalla oli myös pistoolirata. Harjoitukset pidettiin valvonnan alla, ei sinne kuka vaan saanut mennä ammuskelemaan. Rautomäki sanoo kuulleensa, että ampumarata oli alun perin suojeluskuntalaisten. Hannelekin sai opetella ampumaan isän ohjauksessa.
- Näytti mahtavalta, kun pahvihirvi lähti liikkeelle. Isä piti meidän perheellekin kisoja. Me ammuimme penkalla liikkuvaa hirvenkuvaa. Ei silloin paljon suojauduttu haitoilta: pää tärähti ampuessa, ase löi olkapäähän eikä korvia suojattu melulta. Ihmettelen, että kuulo on vielä tallella, Hannele naurahtaa.

Uimapaikkakaan ei ollut kaukana. Kotoa hiihtomajalta Lahtisen lapset polkivat Kaarteenlahteen uimaan, ja samassa lahdessa pestiin matot ja pyykit padoissa. Siihen aikaan lapset päästettiin ilman vanhempia jokeenkin uimaan.
- Heti kun oppi ajamaan pyörällä, pääsi joelle.

Jalmari Lahtinen harrasti itse monenlaista urheilua. Hän laittoi hiihtomajan pihaan lentopallokentän, rakensi hyppyrimäen viereen syöksymäen ja jäädytti kerran hyppyrimäen montun luistinradaksi. Hiihtoa harrastettiin päivittäin, olihan vieressä hienoa peltoaukeaa ja metsää vaikka minkälaisiin hiihtolenkkeihin. Isä Lahtinen kävi säännöllisesti Lapissa ja innostui pujottelusta. Niinpä hän oli tekemässä Naukion pujottelurinnettä Sairaalanmäen kupeeseen. Hannelen poika puolestaan jatkoi perinnettä kisaamalla Naukiossa.
- Hyppyrimäestä minä en hypännyt, ja alastulorinteestäkin laskin vain puolestavälistä. Mutta syöksymäestä olen laskenut. Minulle ei käynyt kuinkaan, mutta yksi kaverimme laski niin hurjasti että katkaisi jalkansa. Meidän isä piti huolen, että meillä oli aina huippuvarusteet kaikkiin lajeihin.

Lahtinen metsästi ja kalasti, hiihti ja lasketteli. Vanhemmalla iällä hän ryhtyi harrastamaan kävelyä - käveli mm. Hammerfestistä Rovaniemelle. Hän oli armeijassa ollut lääkintämiehenä, ja sieltä oli lähtöisin hänen ideansa ensiapuryhmän perustamisesta yhtiölle.
- Isää kiinnosti myös etsintä, hän oli perustamssa myös etsintäpartiota. Ampumaradan yhteydessä hänestä tuli hyvä tuttu yhtiön johtajien kanssa - nämä harrastivat paljon ampumista. Ensiapukisoihin isä sai aina yhtiön auton lainaksi. Hiihtomajalla perustettiin myös Nyyttikerho, josta Kuusaan Latu sai alkunsa, Hannele Rautomäki kertoo.

Jalmari Lahtinen on vaihteeksi järjestänyt perhejuhlaan lentopalloa.
Viisi- kuusikymmenluvun perheen touhut kuulostavat kuin tyttökirjoista lainatuilta. Jalmari Lahtinen kaivoi lapiolla alastulomontun hyppyrimäkeä uudistettaessa. Siis ilman kaivuria, käsin. Kuutamoiltoina Lahtisen perhe kävi hiihtelemässä viereisellä pellolla. Lähellä olevalla Onnelan kummulla pidettiin hiihtokoulua - siinä punaisen ladon kumpareella. Lahtisen hiihtotaitoisella nuorisolla riitti hauskaa ulkomaalaisten aloittelijoiden katselussa.
- Kymiyhtiöllä oli Englannin missejä, jotka pitivät englannintunteja yhtiön virkailijoille. Talvisaikaan heille piti tietenkin opettaa hiihtoa suomalaiskansalliseen tapaan. Opettajana oli meidän isä. Me olimme Hanski-veljeni kanssa yleisönä kunnes isä antoi meille porttikiellon. Meitä nauratti aina niin kamalasti, kun missit eivät pysyneet yhtään pystyssä, Hannele hekottelee.

Lahtisen lapset hiihtelivät milloin Lappakoskelle, milloin Nauhaan ja Kukkomäelle. Joku työkaveri muisteli myöhemmin nähneensä, miten Hannele tuli koulusta, pisti repun naulaan, otti sukset ja lähti hiihtelemään - ties mihin suuntaan. Joskus hiihdettiin myös Pukkisaareen - jos joen jäät olivat tarpeeksi vahvat. Pukkisaareen mentiin myös sulaan aikaan, omalla veneellä.
- Se oli mahtava paikka, siellä käytiin piknikillä työpaikan vieraittenkin kanssa, Hannele Rautomäki kertoo.
 
Nykyinen Ampuskin polku oli ennen autotie hiihtomajalle.
Oli lapsuudenympäristössä vaativiakin juttuja. Piti uskaltaa kulkea syyspimeillä kotiin ilman katuvaloja. Kun Hannelella oli kavereita kylässä, hänen piti saattaa heidät Käpylään Roiton talon kohdalle, mistä katuvalot alkoivat. Kun Hannele kyläili, saattajat kääntyivät kotiinsa katuvalojen loppuessa. Molempiin suuntiin Hannele kulki pimeässä ja rohkaisi itseään laulamalla Maan korvessa kulkevi lapsosen tie -laulua.

Joku kohta vanhassa kotipiirissä näyttää tutulta. Kuusikko on ennallaan ja Hannele muistaa, miten kuusaalaiset hakivat siitä joulun alla joulukuuset kotiin.
- Jonain vuonna yhtiö huomasi, että kuusia alkaa mennä liikaa ja pani vartijan tielle kuusikon kohdalle jouluun ajaksi. Oli turvallista tulla kotiin sinä jouluna, kun vartija marssi tiellä edestakaisin.

Hannelen lapsuusreviiri ulottui myös Eerolan kartanolle. Siellä ei ollut mitään kartanon isäntäväkeä, työntekijöitä sitäkin enemmän. Eerolassa asui myös nimismies Koutola. Lahtiset tunsivat sieltä mm. kanalanhoitajan ja Hannelen luokkatoverin.

Hannelen Hannu-veli sai harjoitella autolla ajoa hiihtomajan ympäri, kun äiti osti hänelle tuomari Walleniukselta 30-luvun Nashin. Hänellä kävi huono tuuri, kun lähti alaikäisenä ajelemaan Nashia Eerolan suoralle. Hän ajoi ojaan - ja paikalle osui kotimatkalla ollut nimismies. Hannu selitti, että isoveli oli ajanut ojaan ja hän tässä vaan apua on lähtenyt hakemaan. Kun vanhemmat kuulivat, mitä oli käynyt, Hannu sai painella pyytämään valehteluaan anteeksi nimismieheltä. Nuorimies sai anteeksi eikä siitä seurannut muuta.

"Täältä on saanut mahtavat juuret." Hannele äidin kainalossa.

Monen hiihtoretken ensimmäinen mehuetappi

Hiihtomajan talo oli Lahtisten koti, mutta koti oli muidenkin käytössä. Alakerrassa oli keittiö ja perheen olohuone, jonka alkovissa oli vanhempien makuusija. Talvisin kisojen aikaan keittiö oli yleisessä käytössä.
- Äiti teki mehuja ja leipoi pullaa tapahtumiin - hiihtokilpailuihin tai koululaisten hiihtoretkiin ja vastaaviin. Niitä myytiin, ja minun tyttökaverit tulivat aina innolla mukaan myymään. Me saatiin nimittäin panna voitto tasan myyjien kesken; äiti otti itselleen vain tarpeiden hinnan, Hannele kertoo.

Alakerrassa oli iso sali, jossa oli takka ja kaminalämmitys, pöytiä ja tuoleja. Kilpailujen aikaan se oli yleisön lämmittelypaikka ja kilpailijoille paikka vaihtaa vaatteita. Salista oli luukku keittiöön, josta ostettiin mehut ja pullat. Yläkerrassa oli perheen lasten huone, ja sen vieressä oli kerhohuone, jossa pidettiin metsästäjien ja urheiluseuran johtokunnan kokoukset.
- Kesäaikaan oli hiljaista, mutta talvisaikaan ei perheen tarvinnut yksin olla. Isä ja äiti kasvattivat siinä muitakin nuoria kuin omat lapsensa. Siihen aikaan lapset olivat kaikkien lapsia, niinkuin nytkin pitäisi olla, Hannele Rautomäki tuumaa.

Perhejuhla hiihtomajan kodissa.
Talon vieressä kasvoi omenapuita ja marjapensaita, pihan laidalla vadelmia. Äiti lähetti lapset usein keräämään pensaista jälkiruokamarjat. Pellon reunassa hiihtomajan lähellä Lahtisen perheellä oli kasvimaa. Lapsilla oli omat länttinsä, joista piti pitää huoli.

Kun Hannelen vanhemmat muuttivat hiihtomajalta Kolarinmäelle omaan taloon, Hannele kysyi yhtiön tuomarilta, voisiko hän miehensä Jorman kanssa vuokrata talon. Se ei käynyt, koska perheessä miehen piti olla yhtiöllä töissä, jos yhtiön asuntoon haluttiin - vaimon työpaikka yhtiöllä ei ollut peruste. Pian yhtiö sitten purkikin talon.
 - Kivitalo, mahtava ja fantastinen paikka, ja purettiin... Tässä oli kaksi isoa ulkorakennusta, minulla leikkimökkinä vanha vartiokoppi, jossa mahtui aikuinenkin seisomaan. Eihän tässä mukavuuksia ollut, kantovesi mutta tosi hyvä kaivo. Saunaa ei ollut, käytiin yhtiön saunassa Heinosta vastapäätä saunomassa. Pilkotut puut saatiin yhtiöltä, aura kävi tekemässä meille talvisin tien, Hannele luettelee.

Hiihtomaja tyhjänä. Kuva: UPM, Kymin keskusarkisto.
Koulutie aukeaa

Hannele kävi Keskustan koulua. Sinne piti lähteä aamulla 10 yli 7, että kerkisi. Kansakoulun jälkeen hän pyrki ja pääsi oppikouluun. Ensimmäisen lukukauden Hannele kävi yhteiskoulua Niementien - Marskinkadun kulmilla, mutta vuodenvaihteessa -60 koulu muutti Valtakadulle uuteen rakennukseen. Oppilaat kantoivat pulpetit ja koulutavarat pyykkikoreissa joululomalla uuteen opinahjoon.

Keskikoulun jälkeen Hannele oli vuoden piikomassa Kalson perheessä Lauttakadulla. "Ihana perhe", Hannele muistelee. Seuraavan syksyn hän vietti Kotkassa talouskoulua käyden. Sieltä tuli muutamassa kuukaudessa oppi, joka kantaa edelleen.
- Sain rohkeutta ruoanvalmistukseen. Tykkään laittaa ruokaa ja kutsua vieraita syömään. Ihanaa kun päivällispöydässä on paljon omaa väkeä koolla. Ja mikä parasta, sain talouskoulussa  käsityönumeroksi yhdeksän, kun Kilkin Aili oli yhteiskoulussa antanut minulle kutosen. Hän väitti, että meidän äiti oli tehnyt käsityöni. Ei todellakaan ollut, Kilkki ei vaan tykännyt minusta. Toisaalta minä ompelin Mustosen Sinikan essun hänen puolestaan, kun hän oli meillä yökylässä. Sinikka sai siitä seiskan, jonka minä siis otin itselleni, kun en omaa oikeaa numeroa saanut, Hannele kuittaa.

Talouskoulun jälkeen Hannele lähti yhtiölle paperinlajittelijaksi.
- Ei ollut minun paikka. Jouduin työpaikkakiusatuksi. Keskikoulun käymiseni tuntui olevan kova paikka vanhemmille lajittelijoille. Selän takana jupinaa, kantelemista, valittamista esimiehelle vaikkei kukaan kertonut minulle, mitä olin tehnyt väärin. Sitten vielä menin pyytämään salin mestarilta, että saisimme tutustua paperintekoon, jotta oma työtehtävä tuntuisi mielekkäämmältä. Se luvattiin sillä ehdolla, etten keskustelisi poikien kanssa opastuksen aikana. Että sellaista erikoisuuden tavoittelua varmaan vanhempien naisten mielestä. Monta kertaa kotiin palatessa itkeä pillitin työpäivän päätteeksi, Hannele kertoo.

Speden luoma liitto

Aviomies löytyi aika läheltä, mäen toiselta puolelta. Amorina toimi Spede Pasanen, joka veti Kansantalolla huvitilaisuuden, ja päälle oli tanssit. Ohjelmassa oli spedemäinen tietokilpailu, johon Jorma kutsuttiin ja jossa hän ei erityisemmin loistanut. Tanssien jälkeen Hannele kävi tyttöystävänsä luona vetämässä villahousut jalkaan - oli sentään tammi-helmikuun vaihde. Hän näki Valtakadulla kaverin, joka hyppelehti ja yritti ylettyä lyhtypylväiden mainoksiin. Jorma siinä yritti tappaa aikaa, että näkisi Hannelen ja voisi kysyä saako saattaa kotiin, kun oli sama suunta.
- Siitä se lähti, käytiin elokuvissa ja tansseissa. Juhannuksena tuli ero, kun minusta tuntui etten ole kypsä tähän suhteeseen. Jorma oli tosissaan ja minä vasta 17. Oli kahdeksan kuukauden tauko, tapailin muita poikia ja kokeilin, löytyykö parempia. Ei löytynyt. Sitten minä otin Jormaan yhteyttä, kutsuin hänet katsomaan kissanpentuja.

Hannele ja Jorma Rautomäki
Siitä se lähti. Seuraavan vuoden heinäkuussa pari meni kihloihin ja marraskuussa naimisiin. Hannele oli 18.
- Sitä on nyt yli 50 vuotta kestänyt. Ei paremmin voisi olla, Hannele huokaa iloisena yhteisestä taipaleesta sähköasentajamiehensä kanssa.

Paperinlajittelusta Hannele Rautomäki pääsi rakenteilla olevan Kuusaanniemen tehtaan konttoriin kopioimaan rakennuspiirustuksia.
- Se oli minun pelastukseni. Viihdyin niin hyvin, että ylitöissäkin jaksoin olla iltamyöhälle, kun isoja piirustuksia piti saada kopioitua kovalla kiireellä. Ainoa harmi oli se kauhea haju, joka tarttui vaatteisiin, kun tehdaalla päästettiin koepäästöjä. Työkaverit oksentelivatkin pistävää hajua, mutta minua ei haitannut, vaikka odotin jo esikoistamme Pauliinaa.

Kuusikymmenluvun alussa äitiysloma oli kaksi kuukautta, josta kuukausi piti pitää ennen ja kuukausi jälkeen synnytyksen. Hyväkuntoinen Hannele sinnitteli töissä niin pitkään, että vauvan syntymään jäi enää muutama päivä. Sitten hän saikin olla tytärtä hoitamassa ruhtinaalliset lähes kaksi kuukautta, ja sitten takaisin töihin. Jorman äiti hoiti vauvaa, ja Hannele kiiti ruokatunneillaan anoppilaan imettämään - ruokatunnit olivat vuonna -64 puolentoista tunnin mittaisia. Mutta kun Pauliina oli yhdeksän kuukauden ikäinen, Hannele jäi kotiin hoitamaan perheen esikoista.

Nuori perhe joutui muuttamaan useampaan kertaan ennen kuin oikea paikka löytyi. Häiden jälkeen pari muutti Valtakadun tuliteriin kolmikerroksisiin taloihin, mutta Jorma ei kerrostalossa viihtynyt. Kuusikymmenluvun alussa oli vaikea löytää asuntoa, varsinkin kun perheen mies ei ollut yhtiöllä töissä. Hakakujalta löytyi kuitenkin Kollanuksen neitien talo, jossa nuoripari sai asua kunnes talo  purettiin kerrostalojen tieltä. Seuraava koti oli Kyminpuolella omakotitalossa, jonne muutettiin jo kahden lapsen kanssa - Ari-Matti syntyi Hakakujalla. Pian uuden kodin omistaja kuitenkin ilmoitti muuttavansa siihen itse. Seuraava muuttokuorma suunnattiin Maunukselantielle omakotitaloon, joka sekin oli purkutuomion alla - paikalle oli tulossa kerrostaloja.
- Muutettiin jouluksi Maunukselantielle, mutta seuraavan vuoden lokakuussa meillä oli jo oma talo Rekolassa. Siinä on nyt viihdytty hyvin 40 vuotta, Hannele kertoo.

Kotiäitinä Hannele oli 60-luvun lopun, mutta sitten Kuusankosken kauppala haki työntekijöitä asuntolaskentaan, ja Hannele sai töitä puoleksi vuodeksi. Vuoden päästä alkoi väestölaskenta.
- Väestölaskennasta jäin suoraan kunnan töihin, kun minut pyydettiin palotarkastustoimistoon toimistovirkailijaksi. Aluksi se oli puolipäivätyötä - sopi mainiosti lasten koulu- ja päiväkotirytmiin.

Paloalalle hommiin

Kymmenen vuotta Hannele teki puolipäivätyötä, ja sitten tehtävä muuttui kokopäiväiseksi. Hän  naureskelee prosessia, jossa hänelle räätälöity virka piti julistaa hakuun, ja hänen itsensä piti vastailla kyselijöille.
- Että minua hävetti, kun tiesin, että minut oli siihen ajateltu ja toiset soittaa kiinnostuneina.

"Apulaispalopäällikkö" Rautomäki palopäällikkö Pentti Niemisen työkaverina.
Hannele kehuu työyhteisöä, jonka isona tehtävänä 80-luvun lopulta oli suunnitella kaupungille oma palolaitos. Yhtiö nimittäin ilmoitti, ettei jatka sopimusta tehdaspalokuntansa käyttämisestä. Se jatkoi kuitenkin sammutussopimusta niin, etteivät Kymin ja Voikkaan tehdaspalokunnat olleet enää ykkös- vaan kakkoslähdön palokunta tulipaloissa. Niinpä kaupungin ei tarvinnut perustaa niin suurta omaa palokuntaa. Organisaatio piti luoda alusta lähtien, paloalan työntekijät pestata ja paloasema rakentaa. Kaikki oli valmista vuoden 1991 alussa. Paloasema syntyi entiselle sähkölaitokselle Mäkikylään, työntekijöinä oli neljä esimiestä, kaksi palomestaria,12 palomiestä ja palopäällikkö. Melkein kaikki tulivat muualta Suomesta, eihän paikkakunnalla ollut alan ihmisiä paloalan kokopäivätehtäviin.

Uudessa työyhteisössä Hannele oli äitihahmo.
- Kyllä minä pojista pidin hyvän huolen, ja kivoja poikia olivatkin. Joidenkin kanssa sai alussa vähän ottaa mittaa. Nämä olivat tottuneet ajattelemaan, ettei toimiston nainen ole oikein ihminenkään. He luulivat, että minä kuuluin siihen samaan kastiin, mutta minäpäs en kuulunutkaan. Otettiin koville yhteen ennen kuin se oma paikka hierarkiassa löytyi. Apulaispalopäälliköksi ne minua sitten sanoivatkin, Hannele hymyilee.

Isoäiti Hannele ja lapsenlapset palomuseossa - isoäiti oikealla!
Työ paloasemalla oli kivaa ja monipuolista - omista paperitöistä aina tietotekniikan opettamiseen "pojille". Hälytyksissä oli Hannelellakin tehtäviä; hän vei sammutusporukoille kahvia ja leipää. Iltaisin hälytysten tullessa Hannelekin sai viestin piippariinsa, ja sitten lähdettiin laittamaan evästä pojille.

Luottamus- ja vapaaehtoistehtäviä

Seurakuntaa Hannele Rautomäki on palvellut aktiivisesti. Hän piti monta vuotta pyhäkoulua Rekolan kerrostalossa. Ensimmäisen pyhäkoulunsa hän tosin piti jo 12-vuotiaana, kun äiti tarvitsi tuuraajaa.
- Olin kauhean otettu, kun siellä oli minun luokkakavereita, Tuomisen Harrikin. Vähän minuu jännitti kyllä, Hannele naureskelee.

Kirkkovaltuustossa Rautomäki toimi parikymmentä vuotta. Hän kokeili myös kaupunginvaltuutettuna toimimista yhden kauden, 1992-96. Eikä tykännyt. Hän oli ainoa Kristillisdemokraattien edustaja Kuusankosken valtuustossa. Hänelle oli sovittu rooli Kokoomuksen ja Keskustan ryhmässä, mutta käytännössä hänet sivuutettiin.
- Kokoomus ilmoitti heti: Emme tarvitse teitä mutta te tarvitsette meitä. Jos tein jonkin esityksen ryhmässä, varmasti ei kukaan kannattanut, mutta joku heistä saattoi mennä kokouksessa esittämään sen pöntöstä omana ehdotuksenaan. Ja se narina siitä, että istun kahdella jakkaralla, kun olen kaupungin palveluksessa. Ikinä en ajanut paloalan asioita valtuustossa. Huomasin, että politiikka ei ole rehellistä peliä, Hannele täräyttää.

Vaalitoimikunnassa toimiminen on avannut Hannelen silmiä näkemään ihmiselämän moninaisuuden. Toimikunnan jäsenet kiertävät vaalien alla laitoksissa auttamassa ennakkoon äänestämisessä. Nyt 70 vuotta täytettyään Hannele jäi pois vaalitoimikunnasta.
- Olin monta kautta siinä hommassa, varmaan viiden puheenjohtajan aikana. Koulutinkin puheenjohtajia, kun minua ei väärästä puolueesta tulevana voinut valita puheenjohtajaksi. Olisi pitänyt olla demari. Työ oli mielenkiintoista ja kivaa. Oli jännä nähdä, miten laitoksissa asuvat jaksavat olla niin aktiivisia ja osallistua. Siellä sai aika hyvän läpileikkauksen elämästä, mukavia tapaamisia paljon, Hannele pohtii.

Hannelella on pikku vinkki ehdokkaillekin.
- Kun näytimme monivuotiselle laitospotilaalle pitkiä ehdokaslistoja, hän huomasi: "Ai Valto Koski, tuttu nimi, sen mie voisin valita!" Valtsu oli niin fiksu että kävi laitoksissa tervehtimässä äänestäjiä.

Eläkkeelle Hannele Rautomäki jäi vuonna 2008. Ja vauhtia riittää edelleen. Jumppa kerran viikossa, mökkeilyä kalastuksineen ja marjastuksineen, Martat - sihteerinä Hertta-Martoissa - kirjallisuuspiiri. Kortteja syntyy ystäville ja kylänmiehille tervehdyksiksi. Askartelu on niin kivaa, mutta piirtämään Hannele ei ole ryhtynyt sen jälkeen kun oppikoulun piirustuksenopettaja tylytti pahasti. Vuosi sitten Hannele aloitti SPR:n ystäväpalvelussa.
- Ja nyt ehdotellaan, että ryhtyisin sihteeriksi. Joskus olisi kiva olla vaan ihan mukana, ei aina sihteerin tehtävissä, Hannele huokaa.

Tyttären perhe asuu lähellä, poika vaimoineen Helsingin seudulla. Puolison kanssa on kivaa, tehtäviä ja tekemistä riittää.
- Kerran yksi ihminen kysyi, osaanko olla tarpeeksi kiitollinen. En tiedä, osaanko tarpeeksi, mutta kiitollinen minä kyllä kaikesta olen, Hannele Rautomäki vakuuttaa.