sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Satavitoset: Osmo Kilpiä teki kaappikelloja

Osmo Kilpiä istuu nojatuolissaan kellojen keskellä. Niitä on seinillä, ja komein seisoo olohuoneen nurkassa. Kilpiä on rakentanut kellot itse samoin kuin monet talon huonekaluista. Nämä kaikki on tehty talon alakerran verstaassa. Kilpiän tekemällä sohvapöydällä on kuitenkin kuvia kaappikellosta, joka on aito satavitonen. Satavitoset ovat työntekijöiden omia töitä ja tuotteita, joita tehtiin puolisalaa työaikana ja työnantajan tarvikkeista. Osmo Kilpiällä on muutenkin kattava kuva koko satavitostouhusta - hän liikkui työssään koko tehdasalueella ja näki miten talon töiden ohessa ehdittiin siellä täällä tehdä omiakin tuotteita.

Kymiyhtiöllä Kilpiä työskenteli 40 vuotta 50-luvun alusta lähtien. Hän oli alkuun rakennusosastolla Kymintehtaalla ja liikkui myöhemmin pomona Kuusaanniemen, Kuusaansaaren ja Kymintehtaan tiloissa. Kauimmin Osmo työskenteli Kuusaanniemessä monissa tehtävissä - jopa tiemestarina - ja jäi sieltä eläkkeelle. Hän tuli näin tuntemaan tehtaat hyvin.
- Voikas jäi vähän vieraammaksi koska olin siellä vain sunnuntaipäivystyksissä.

Entisaikoina pääsy Kymiyhtiön ammattikouluun takasi työpaikan tehtaalla. Kilpiä kävi ammattikoulun puuseppälinjan ja pääsi sen jälkeen puuseppäverstaalle töihin. Kun sieltä vähennettiin henkilökuntaa iän perusteella, Kilpiä oli viimeinen, joka siirrettiin tehdasrakennuspuolelle. Siellä olivat esimiehinä Esko Viherlaiho ja Pentti Nieminen.
- Olin aikani siellä puuseppänä ja osittain opettelin kirvesmiehenkin työt. Sitten kävin työteknillisen koulun ja valmistuin työteknikoksi. Pääsin pikku hiljaa pomoksi, ja lopulta osaston pomo Matti Jankeri nimitti minut työnjohtajaksi. Siitä se rumba alkoi. Kävin koko skaalan läpi, olin jopa lautatarhan tirehtöörinä kaksi kesää. Se oli varmaan huvittavin paikka, kun vertaa kokemustani ja työssä vaadittavia taitoja, Kilpiä luettelee työuransa etappeja.

Keittiötarvikkeista saunankiukaisiin

Tänä kesänä on vihdoin alettu puhua avoimemmin satavitosista, työajalla tehdyistä omista töistä. Niihin Kilpiällä on tuntumaa työuransa alusta lähtien. Valmistuspaikka määräsi tietenkin, mitä satavitosia syntyi.
- Puuseppäverstaalla syntyi kaikenlaisia autoja, korulippaita... Toinen paikka oli alaverstas eli viilaverstas, paperikoneiden asennus- ja korjausporukan pääpaikka. Siellä tehtiin morttelia ja muusinuijaa, metalliesineitä. Paja oli yksi paikka. Siellä tehtiin tuuraa kalamiehille. Me teimme tuuraan puuosan puuseppäverstaalla. Kupari- eli peltipajassa tehtiin kippoa ja ämpäriä ja sentapaista tavaraa. Sähköverstaalla tehtiin akkulatureita, sähkömoottorien käämimistä, Osmo Kilpiä kertoo.

Kuusaanniemestä Osmo Kilpiä ei muista satavitosten tekoa ainakaan puuseppäverstaalla. Mutta korjauspajalla saatettiin tehdä esim. savustusuuneja isosta putkesta, koska siellä oli hitsauslaitteet.
- Onkos teillä savustusuuni? Minun rannassa ainakin on.

Onhan meillä. Ja meidän rannassa on saunankiuas viisimillisestä pellistä, onkohan sekin satavitosia?
- Jos se niin vahvasta pellistä on, niin se on satavitosia. Saunoihin tehtiin jatkuvalämmitteisiä kiukaita ja pönttöuunimallisia kertalämmitteisiä kiukaita, Kilpiä kertoo.

Kilpiän luettelemat paikat puuseppäverstas, viilaverstas, paja ja sähköverstas, olivat kaikki lähellä toisiaan paloaseman lähellä. Yhteen aikaan vierellä oli vielä valimokin.
- Niissä olevat kaverit tulivat tutuiksi. Siellä lensi kaikenlaista juttua, oli hauskojakin hetkiä. Melkein joka paikkaan kehittyi oma juttumiehensä, jonka tarinat ei aina olleet niin totuudenmukaisia. Näin ne päivät meni, Kilpiä naureskelee.

Joulun alla oli satavitossesonki, silloin oli usein kiire saada joululahjat valmiiksi. Mutta satavitosia tehtiin ympäri vuoden, jos ei pomo nähnyt. Tai miten sen nyt ottaa.
- Se oli vähän sellaista ja tällaista. Kyllähän pomo näki, eihän siitä ollut kyse. Mutta yritettiin vähän välttää, ettei niitä omia tehty ihan kuin normaalityötä. Ne tehtiin vähän sivussa, ja kun pomo siellä käveli, oma pantiin syrjään. Vähän sellaista pilarin kiertämistä se oli.

Osmo teki kerran pojalleen joululahjaksi polkuauton. Sen nähtyään kaveri viilaverstaalta kysyi, onko mahdollista, että hän tekisi rungon ja metalliosat ja Osmo tekisin korin puusta ja vanerista. Polkuautojakin tehtiin kaksi.
- Kun velipoika näki sen, hän halusi että heidän pojalle ja! Kaikki kolme valmistuivat jouluksi.

Salaa ja luvan perään

Pomot eivät yleensä sanoneet mitään mutta antoivat ymmärtää, että mikäs tuo on. Toiset näkivät satavitosten tekemisen itseään loukkavana, toiset taas noudattivat itse sataaviittä. Pomotkin tekivät ja teettivät satavitosia.
- Mutta niistä ei aina tiennyt, oliko ne talon töitä vai kenen. Pomo osasi jättää tilauksesta lopun sanomatta niin kun mekin jätettiin, Kilpiä kuvailee.

Joskus työnantajan laitteita ja tiloja käytettiin luvallisestikin omiin töihin. Kun Markankylää rakennettiin, puuseppäverstaalla oli mahdollista tehdä ovia ja ikkunoita. Siihen käytiin pyytämässä rakennusosaston päälliköltä Esko Viherlaiholta lupa.
- Yhteen aikaan siellä oli lauantait ja sunnuntait täys ryminä päällä, kun markankyläläisille tehtiin ovia ja ikkunoita. Ne rakennettiin pääosin omalla ajalla, mutta tietysti jos joku satsi jäi ajamatta, niin kyllähän sitä työajalla jatkettiin.

Pääosin satavitosia tehtiin itselle, mutta myös ”asiakkaille”. Tuotteita valmistettiin myös yhteistoiminnassa.
- Joku teki vaikka muusinuijan metalliosat alaverstaalla. Siihen tarvittiin puuvarsi, ja sitä mentiin kysymään puuseppäverstaalta. Siellä joku osaavampi sorvasi varren, useimmiten tammesta, ja lakkasi hienoksi. Tehtiin mortteleitakin.

Kilpiä aikoo sanoa jotain mutta keskeyttää alkuunsa ja miettii.
- Enhän minä nyt astu kenenkään varpaille, kun kerron näitä tarinoita? Ei niitä katsottu rikoksiksi.

Palkkiota ei yleensä töistä saanut.
- Saattoi olla, että kaveri tuli juttelemaan, että tee sinä minulle pää ja minä teen sen metalliosan – tehtiin siis molemmille. Rahaa ei yleensä käytetty. Yksi kaveri velotti aina renkkupullon, teki se mitä vaan. Hän oli kyllä poikkeus – eihän siellä yleensä juopoteltu, Kilpiä muistelee.

Tavaran vieminen tehtaanportista ulos vaati omat konstinsa. Autonkuljettajat olivat toiminnan tärkeä osapuoli. Jälleen Kilpiä empii:
- Etten minä nyt kerro vaan jotain mikä loukkaa muita? hän kysyy. Ehdotan vastausta ”isommat tavarat on kuljetettu yhtiön autoissa tai joskus, kun joku on saanut ajaa omalla autolla piirin, siinä yksityisautossa”. Kilpiä myöntää: "Nimenomaan. Sinä sanoit sen, en minä."

Kaappikelloja sarjana

Satavitos-kaappikellot ovat ”tarina erikseen”. Kilpiä ei ole varma, oliko aloite Niemisen Pentin vai Pulkkisen Auliksen. Nämä kaksi olivat mukana, lisäksi Osmo Kilpiä itse, Toukkarin Lema ja kelloseppä Uuno Kopra, joka hommasi koneiston ja varasi itselleen yhden. Yhtä Kilpiä vielä kaivaa muististaan. Kerron, että tädilläni Luostarisen Salmella oli myös yksi, mutta se tehtiin myöhemmin.

Rinki teki työnjaon selväksi heti alussa. Ainoa tehdastyötä tekevä joukosta oli Kilpiä, hän ei ollut silloin 60-luvulla vielä pomoasemassaan.
- Pyörin verstaalla ja paikoissa, jossa minulla oli mahdollisuus saada puutavaraa huomiota herättämättä. Minä olin etuvetäjä, tein edellä ja muut jäljensivät. Sinun isäsi – Niemisen Pena – hommasi piirustukset jostain kotitalousyhdistyksestä tai vastaavasta, Kilpiä kuvailee.

Tehtaalla oli siihen aikaan nikkariverstas, jossa sai tehdä omia töitä iltaisin. Siellä oli ohjaajakin. Kaappikellojen osat tehtiin siellä, niitä valmisti porukasta lähinnä Osmo, jolle erikoiset laitteet olivat tutumpia kuin muille ryhmän jäsenille.
- Oli puuosissa veistämistä ryhmäläisillekin, mutta minulle tietysti lankesi iso osa. Lema ja minä oltiin puuseppiä ja tehtiin puuosat. Pena maalautti osat maaliverstaalla. Minä maalasin omani itse. Koristeet teki äitisi Eila. Hän maalasi ensin fasadin kukat mutta keksi jälkeenpäin, että meidän kellon sivuunkin piti maalata pienet koristeet.

Kuva: Kelpasi kaappikellon vierellä kahvitella. Eila Nieminen kaatelee kahvia vanhojen ystävysten joukolle. Vas. Lempi Hermunen, Eeva Astala, Helvi Nora ja Eeva-Kaarina Volanen.

Mutta mikä kaappikelloissa oli satavitosta, jos kerran osat tehtiin nikkarikerholla iltaisin?
- Se, että kaikki aineet oli tehtaalta. Penahan oli Viherlaihosta seuraava pomo, rakennusosastolla oli siis Jankeri-Viherlaiho-Pena, niin isältäs ei kyselty mitään puutavaran haussa, Osmo selittää.
 
Satavitoin-nimityksen synty on myös Osmo Kilpiälle tuntematon juttu. Hän ei koskaan hakenut varastosta tavaraa sillä koodilla.
- Työpaikalla oli oma numeronsa. Pomo kirjoitti lapun, jolla ostettiin varastosta, ja siihen tuli myös työn numero. Saattoihan siinä joskus ehkä lukea 105. Minä en ainakaan ole kirjoittanut sellaista lappua enkä ostanut 105-numerolla kuurista.

"Yhtiö ei kärsinyt"

Suuri osa satavitosista tehtiin ylijääneestä materiaalista.
- Siellä kuleksi palasina kippoo ja kuppii kuurin nurkassa. Laitoin aina syrjään, jos jäi hyvää puuta. Ajattelin, että jätepalan voi käyttää johonkin omaan työhön. Samoin varmaan viilaverstaalla – en usko, että suorasta kangesta lähdettiin sahaamaan. Löytyi joku pala, josta lähdettiin tekemään. Minullakin on kippo, jonka olen sorvannut itse: vesilaitoksen keloissa käytettiin puulaakereita, jotka oli vettä kestävää
sitkeää puuta. Se oli vaan inspis, että tienpäs tosta nyt tollasen, Osmo Kilpiä kertoo.

Kilpiä osuukin asian ytimeen.
- Ainakin puuseppäverstaalla nämä hommat olivat usein kokeilujuttuja: teenpäs tuollaisen. Siitä hyötyi yhtiö, koska meitin taito kasvoi. Yksi keksi yhtä, toinen toista työtapaa ja kaikkea sovellettiin varsinaiseen työhön. Siinä ei kyllästynyt varsinaiseen työhönsä, kun voi keksiä jotain uutta.

Joskus harvoin jollain tavoin muljahti, että oma työ meni yhtiön töiden edelle. Muulloin oli ilman muuta selvää, että tehtaan työt tehtiin ensiksi. Osmo Kilpiä on varma siitä, että yhtiö ei kärsinyt satavitosten tekemisestä.
- Ei yhtään. Päinvastoin. Puhutaan nyt puuseppäverstaasta, jossa tehtiin huonekaluja ja kaikenlaista, jossa puuseppien ammattitaito kasvoi töitten mukana. Voi sanoa, että siellä oli tosi puuseppiä.

Kuva: Tarinan mukaan puuseppäverstaalle hankittiin Iskun keinutuoli, joka purettiin osiin ja tehtiin niiden mallista lukuisia uusia keinutuoleja.

 Oliko se työhyvinvointia, että tehtiin satavitosia?
- Ilman muuta. Siitä ei ketään syytelty, eikä kukaan siitä kärsinyt, Kilpiä vakuuttaa.

Satavitosten teko alkoi vuosikymmenten myötä hiipua.
- Ennen satavitosia tehtiin pilarin takana ja pomo pyrki olemaan siellä pilarin toisella puolella. Mutta sitten pomo tuli pilarin samalle puolelle yhä enemmän. Tahti koveni muutenkin, korjauksia tuli lisää, töitä ulkoistettiin – kaikki tämä pikku hiljaa hiivutti sen sosiaalisen puolen töissä olemisesta, Osmo Kilpiä kuvailee.

Tarpeitakaan ei enää löytynyt niin kuin ennen.
- Kaikki laskettiin tarkalleen, ei jäänyt mitään yli. Uudenlaisilla koneilla saatiin käytettyä tarpeet tarkasti. Suunnittelupuoli terästyi ja suunnitteli menekit paremmin. Ei ollut, mistä tehdä enää.

Kuvat: Osmo Kilpiän jakkaran mallin näkee myös 105-näyttelyssä (kuva alla).

sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Marskinkadun ja Kirjakaupanmäen vaiheet kiinnostavat

Heinäkuun illansuussa kokoontui joukko Kuusankosken asioista kiinnostuneita tutustumaan Marskinkadun ja Kirjakaupanmäen vaiheisiin. Oppaana oli Eija Linden Kouvolan matkailuoppaista. Eija antoi ystävällisesti tekstinsä käyttöömme, ja olen lisännyt siihen kuvia omista ja äitini albumeista.  Kiitos Eijalle! Kierros alkoi ammattikoulun sisältä, jonka juhlasaliin ei muuten noin vain pääsekään.


Matkailuopas Eija Linden
Eija Linden:
Kymin ammattikoulun on suunnitellut arkkitehti Selim A. Lindqvist. Se on rakennettu vuosina 1914-1933. Helmikuun 4. päivä 1914 allekirjoitettiin sopimus koulun rakentamisesta ja sitä pidetään koulun syntymäpäivänä. Varsinaiset rakennustyöt aloitettiin vasta vuonna 1916. Koulu valmistui sitten vaiheittain 20- ja 30-luvuilla. Tämä koulu on ensimmäinen teollisuusyrityksen perustama ammattikoulu Suomessa ja samalla ensimmäinen maaseudulle perustettu ammattikoulu. Opetuksessa painotettiin kansalaiskasvatusta työnopetuksen ohella. Tyttöoppilaita valmennettiin ennen kaikkea kodinhoidon tehtäviin ja tuleviin tehtäviinsä perheenemäntinä. Ei lainkaan tehdasammatteihin.
Kouluun pääsy oli ensisijalla Kymi Oy:n palveluksessa olevien lapsilla, toisella sijalla olivat muut kuusankoskelaiset lapset. Mikäli tilaa riitti, myös naapurikuntien lapsia pääsi mukaan opetukseen. 

Koulu oli kaksivuotinen ja poikien opetus tähtäsi ammattiin tehtaalla. Opetettavia aineita olivat laskento, fysiikka, kemia, yhteiskuntaoppi, asioimiskirjoitus, terveysoppi ja piirustus. Myös uskontoa ja siveysoppia opetettiin. Mainittakoon, että fysiikkaa ja kemiaa opetettiin vain pojille, laulua sen sijaan vain tytöille.
Ammattikoulu toimi sotasairaalana vuosien 1939-1944 aikana. Mielenkiintoinen tieto on, että Kymenlaakson suojeluskuntapiirin ja sotilasläänin toimesta oli jo v.1934 tehty erittäin tarkat suunnitelmat siitä, millä muutoksilla koulusta saadaan toimiva sairaala. Sotasairaaloita oli myös Kuusankosken muilla kouluilla.
Sodan aikana opetus oli keskeytyksissä. Poikaoppilaat työskentelivät mm. lentomekaanikkojen apulaisina lentoasemilla. Tyttöoppilaat ottivat osaa sotilaiden lumipukujen, alusvaatteiden yms. valmistukseen.

Laila Hietamies/Hirvisaari kuvaa kirjassaan ”Kallis Kotimaa” Kuusankosken sotasairaalatoimintaa. Tarina on fiktio.
Sotien jälkeen opetustoiminta alkoi uudelleen ja ammattikoulutukseen otettiin vain 7-vuotisen kansakoulun suorittaneita oppilaita. Koulu oli kaksivuotinen sisältäen teoriaopetusta ja työharjoittelua tehtaalla. Tuohon aikaan oli koulun käymisen jälkeen tehtaalla työpaikka varma. Työhönoton ilmoitustaululta käytiin katsomassa oliko tulevat työpaikka Voikkaan- vai Kymintehtaalla.
Tytöillä tilanne oli toinen. Yhä edelleen opetus oli kodin- ja lastenhoitoon liittyvää, työharjoittelua Niementien lastenseimessä.

Vuonna 1971 päättyi tyttöjen perusammattiopetus ja poikien vähitellen, sitä mukaa kun kurssit päättyivät. Kymiyhtiö lopetti perusammattikoulun ja perusopetus siirrettiin kaupungin ammattikouluun. Kymin ammattikoulusta tuli erikoisoppilaitos, johon pääsyvaatimuksena oli perusammattitutkinto tai yo-todistus.Tässä vaiheessa tytöille avautui mahdollisuus tasavertaiseen opiskeluun poikien kanssa.
Ammattikoulu oli myös tehtaiden kurssipaikka. Kymi ja Voikkaa järjestivät siellä jatko- ja täydennyskoulutusta.
Metsäteollisuuden murroksen myötä työvoimaa tarvittiin tehtaalla yhä vähemmän. Kymin opetustyö yhdistettiin UPM:n Valkeakosken Lotilan oppilaitokseen ja sielläkin opetus päättyi 2006.
UPM omistaa kiinteistön, mutta on vuokrannut tiloja muille:
Tiloissa toimii tällä hetkellä Ekholmintien päiväkoti, vuorohoitoa. Svenska Lekskolan, ruotsinkielinen alakoulu (muuttaa syksyllä 2015 Keskustan koulun yhteyteen), Kymenlaakson Steiner-koulu, Pohjois-Kymen Musiikkiopisto sekä tilitoimistoja. 

Lisää ammattikoulusta voit lukea täältä: http://minkuusas.blogspot.fi/2014/02/yhtion-ammattikoulu-henkii-1900-luvun.html

VANHA, PIENI JA HARMAA KASARMI
Tehtaat aloittivat toimintansa 1873, perustamisesta seuraavana vuonna. Väestö Kuusankoskella kasvoi vauhdilla. Vuonna 1870 Kuusankoskella oli asukkaita n.700, vuonna 1900 luku oli jo noin 4500. Asuntojen tarve oli valtava. Niin Kymintehdas kuin Kuusankoski Osakeyhtiökin rakensivat työväelleen asuntoja ja jäljempänä mainittu asutti ammattikoulun, Kirjakaupanmäen ja Mustanojanmäen seutua.
Kymin ammattikoulun kentälle (ammattikoulua ei silloin ollut) tehdas rakennutti kaksi kasarmia 1873; vanha kasarmi ja pieni kasarmi. Vuonna 1907 rakennettiin kolmas kasarmi, joka sai nimen harmaa kasarmi.
Asunnot kasarmeissa olivat pieniä hellahuoneita, koko 5 x 5 m. Perheettömille naistyöläislle oli tehty huoneita, joiden koko oli 3 x 3 m. Työväki oli kuitenkin hyvin tyytyväinen asuintoihinsa.
Yhteisessä käytössä oli sauna, joka sijaitsi nykyisen ammattikoulun pääsisäänkäynnin paikalla. Isokokoisessa saunassa ei ollut erikseen pesu- ja pukuhuoneita ja se lämmitettiin viikoittain yhteisesti. Pojat menivät saunaan häkälöylyjen heiton jälkeen, sitten vuorossa olivat tytöt. Lopuksi saunoivat naiset ja miehet samanaikaisesti. Käymälät olivat yhteisiä, sen ajan mukaan ulkohuusseja. Hieman myöhemmin huussien määrää lisättiin niin, että yksi huussi oli kahden perheen käytössä, joillakin oli jopa oma.
Ilmanvaihtoventtiilit asennettiin kasarmihuoneisiin 1912, jota voidaan pitää ihmeenä. Sähkövalo pieneen kasarmiin tuli vuonna 1917. Muualle alueelle sähkövalo yleistyi vasta kansalaissodan jälkeen. Kasarmien ympäristössä oli hieman perunamaata, jossa perunoita kasvatettiin. Alueista tuli kuulemma kinaa vaimoväen keskuudessa ”mikä on min maa ja mikä on sin”.
Kasarmilaiset olivat tänne eri puolelta Suomea muuttaneita, parhaassa työiässä olevia suurperheellisiä. Suuri osa muuttaneista oli Savosta. Eräänä syksynä kasarmilta lähti kouluun 34 lasta. Jos perheessä oli vain neljä lasta, sitä pidettiin pienenä perheenä.
Pienen kasarmin päädyssä annettiin lapsille alkeisopetusta. Koulua piti Sofia Palmlöf ja niin tätä koulua kutsuttiin Palmun kouluksi. Esiopetus kesti kolme viikkoa kolme tuntia kerrallaan ja maksoi vanhemmille 25 penniä viikko. Yhtiö maksoi opettajalle palkan. Esiopetusta annettiin myös Kymin puolella.
Kasarmilaisten elämä oli hyvin yhteisöllistä. Yhteydenpito oli välitöntä ja ruokaa tarjottiin myös naapurille. Yhdessä istuttiin iltaa, hämärähyssyä. Kesäisin istuttiin ulkorapuilla. Naapurien asiat tiedettiin hyvin, ehkä paremmin kuin omat.


Pieni kasarmi, myöh. apteekkitalo ja ruotsinkielinen alakoulu
Pieni kasarmi oli rakennus, joka myöhemmin toimi ruotsinkielisenä kouluna ja on tällä hetkellä remointoitavana. Harmaa kasarmi palveli myöhemmin suojeluskunnan talona ja sen jälkeen yhtiön kerhotilana Toimelana.
Alueella oli joka toinen lauantai litviikkilaani. Maalaiset tulivat tehtaalaisten tilipäivän jälkeen myymään tuotteitaan. Torilla myytiin muutakin kuin ruokatavaraa: vaatteita, jalkineita ja rihkamaa.






Kuusankosken yhteiskoulu Koulukadulla, myöh. Toimela
Toimela oli myös Kuusankosken yhteiskoulun tila vuosien 1925-1941 aikana. Yhteiskoulu aloitti toimintansa vuonna 1920 ja ensimmäiset kouluvuodet opetus oli Kuusankosken seuratalossa. Yhteiskoulussa oli aluksi mahdollisuus suorittaa vain keskikoulun oppimäärä. Vuonna 1943 lukio tuli mukaan koulun ohjelmaan ja ensimmäiset ylioppilaat Kuusankoskelta valmistuivat 1946. Yhteiskoulu siirtyi pois Toimelasta vanhalle ”puukoululle” 1941, jossa se toimi vuoteen 1956 saakka. Tällöin valmistui nykyinen yhteiskoulurakennus. Tämän jälkeen Toimela oli yhtiöläisten harrastekerhojen tilana, mm. kutomotoimintaa ja naistenkerhoja. Yhtiö käytti tiloja myös pienimuotoisten kurssien järjestämiseen. Toimela purettiin 1998.
 
Nikkarin kenttä


Vanhan puukoulun paikalle on syntynyt Pajamäen nuorison ja muidenkin ahkerassa käytössä oleva Nikkarin kenttä. Nimi on saatu kentän laidalla olleesta koulurakennuksesta, jossa myöhemmin toimi nikkariverstas.


Nikkarikerhona toiminut koulutalo Marskinkadulla





Yhtiön terveyshuolto 

Kolme seudun tehdasta Kymintehdas, Kuusankoski ja Inkeroinen päättivät v. 1880 ottaa palvelukseensa lääkärin ja sijoittaa hänet Kymin asemalle (Koria), jossa apteekkikin sijaitsi. Kukin tehdas sitoutui maksamaan palkkaa 600 mk ja osallistumaan muihin kustannuksiin 300 mk:lla vuodessa. Virkaa hoiti Konrad Relander seitsemän vuotta, lähti sitten Pohjanmaalle. Tämän jälkeen tehtaat palkkasivat rautatielääkäri Anton Landzettin sivutoimiseksi tehtaanlääkäriksi.
Ensimmäinen Kuusankosken tehtaanlääkäri paikkakunnalla oli Einar Thierman, virka perustettiin vuonna 1905. Vastaanotto ja sairastupa perustettiin tehtaalta vapautuneeseen konttorirakennukseen ”Aladinin suureen pytinkiin”, joka oli siirretty kosken äärelle 1872. Sairastuvassa oli tilaa jopa 15 potilaalle, mutta sitä käytettiin pääasiassa vain tapaturmaisesti loukkaantuneiden hoidossa. Alkuvuosina sijoitettiin pariin huoneeseen kulkutauteihin sairastuneita. Thiermanilla riitti potilaita aamusta iltaan, kaksi kertaa viikossa hän kävi Voikkaalla. Hän teki myös kotikäyntejä mm. Verlassa, Seläpäässä, Anttilan kylässä yms. Tässä yhteydessä Kuusankoskelle ja Voikkaalle perustettiin apteekki. Kuusankosken apteekkioikeudet sai Rickard Lind, Voikkaalla Lars Winter (Herman Lax oli apteekkarina).
Tehtaille oli palkattu jo ennen lääkäriä kätilö, joka avusti synnytyksissä sekä myös kiertäviä sairaanhoitajia. Tehtaalaiset saivat avun ilmaiseksi. Synnytyksissä menehtyi paljon pienokaisia, esim. vuonna 1916 oli 197 synnytystä, vauvoja menehtyi 31.
Thiermanin ansiota on yleisten tuberkuloostarkastusten aloittaminen. Hän teki tästä aloitteen 1913 ja sai yhtiön johdon suostumuksen. Näinä vuosina syntyi ajatus omasta keuhkotautiparantolasta ja Björkenheim lahjoitti sitä varten rahaa. Hanke toteutui tosin vasta 1933, jolloin mäelle parantola valmistui.
Keuhkotautiparantola silloisella Parantolanmäellä
Nykyinen yhtiön terveyskeskusrakennus on vuodelta 1975. Työterveyshuolto ulkoistettu Dextra Oy:lle.
MARSKINKADUN MESTARITALOT
Koulukadun, nykyisen Marskinkadun, varrelle rakennetuista tiilitaloista kolme vuosina 1897-1901 rakennettua on säilynyt. Kaikkiaan taloja rakennettiin neljä. Toinen isoista usean perheen taloista on purettu.
Niiden suunnittelija oli insinööri Gustafsson. Todennäköisesti kyseessä on vuosina 1885-1902 yhtiön palveluksessa ollut Anders H. Gustafsson, sama mies, joka vastasi vuonna 1891 valmistuneen uuden paperitehtaan rakentamisesta. Mestaritalojen tasokkaat asunnot käsittivät tilavat parihuoneet, oman eteisen, runsaasti komero- ja ullakkotiloja sekä hyvät ulkosuojat. Näihin tehtaan oman tiiliruukin tiilistä rakennettuihin taloihin saatiin asukkaiksi mestareita, “vöörmanneja”, koneenhoitajia ja ammattitaitoisia verstaanmiehiä. Tiiliruukki sijaitsi sahan vieressä ja tiiliä tehtiin vain tehtaiden rakennusaineiksi.



Asuinhuoneistot muutettiin toimistohuoneiksi 1970-luvulla. Näissä toimi mm. yhtiön sosiaaliosasto, asunto-osasto, osa palkanlaskijoita, työhönotto, metsäosasto yms.
Seuraavalla vuosikymmenellä tehtaan toimistot muuttivat tehdasalueelle ja rakennukset jäivät tyhjiksi. Yhtiö myi talot rakentajalle, joka remontoi talot huolella ja myi ne eteenpäin yksityisomistajille.


Liljeqvistintie

Liljeqvistintie tunnetaan Kuusaalla ehkä paremmin vielä Niementienä. Kuntien yhdistymisen jälkeen joidenkin teiden nimet muuttuivat ja tämä tie sai silloin nimekseen Liljeqvistintie, Kuusankoskelle paljon rakennuksia suunnitelleen Bertel Liljequistin mukaan. Tosin tien nimi on kirjoitettu väärin. Tämä taas johtuu siitä, että vuonna 1997 julkaistussa Kuusankosken kirjassa on arkkitehdin nimi kirjoitettu väärin: Liljeqvist.
Täällä on vaikuttanut toinenkin Liljeqvist, Erik Liljeqvist. Hän on asunut Koskelan talossa ja rakentanut tehtaan ensimmäisiä asumuksia. Hänellä oli 2-rivinen haitari, jolla hän soitteli nuorten tansseja Urpasenkalliolla. Pappa Liljeqvist otti joskus hiukan miestä väkevämpää ja tuli huoli, ettei haitari häviä kotimatkalla. Steenroosin Liinu lupasi aina vielä papan haitarin turvallisesti kotiin.


Lastenseimen talo, myöh. Yksysi, nyt asuintalo.
Kuusankoskelle perustettiin Lastenkotiyhdistys vuonna 1911, perustajana Elsa Thierman, tehtaanlääkärin puoliso. Yhdistys koostui lähinnä tehtaan johtajien puolisoista ja yhdistys muutti nimensä myöhemmin ”yhdistykseksi hyväntekeväisyyden järjestämiseksi”. Tämän myötä Kuusankoskelle perustettiin lastenseimi, joka sijaitsi silloisella Niementiellä aina 1960-luvun lopulle asti. Lastenseimitoiminnan loputtua rakennuksessa oli Kuusankosken Paperiammattiosasto 19 toimitila, luottamusmiesten ja työsuojeluvaltuutettujen toimisto. He muuttivat lähemmäs tehdasta 1990-luvulla ja rakennus jäi tyhjilleen. Yhtiö myi omistamansa rakennuksen ja se on remontoitu kauniiksi kahden perheen asuintaloksi.

Kirjakaupanmäki, Puistomaa ja Aronpelto ovat muuttuneet viimeisen sadan vuoden aikana lähes täysin. Tähtikatu näkyy jo Kuusankosken yhdyskunnan kartassa vuodelta 1913 ja se on noudattanut lähes kokonaan samoja linjoja. Muiden katujen ja teiden nimet ovat muuttuneet.
Liljeqvistintie oli Niementie, sitä ennen Lahdenkatu
Marskikatu oli Koulukatu
Valtakatu oli Kauppakatu
Nikulantie oli Impikatu
Miilumäen ja Pajamäen kupeessa on ollut seuraavanlaisia katuja: Koskivuorenkatu, Urpasenkatu, Koskikatu, Kaivokatu, Syrjäkatu, Vuorikatu, Metsäkatu.


Poliisilaitos sijaitsi lastenseimestä Tähtikadulle päin, tien vieressä. Siinä on asunut useampiakin perheitä, mutta mieleen on jäänyt tarina konstaapeli Sulo Puustisesta. Hänellä oli lempinimi ”Ponteva”. Hänellä oli alakerrassaan ja pihakarsinassa sika ja 10 kanaa. Sika joskus karkasi ja kun Ponteva vihelsi, sika juoksi kotiin saparo suorana.
Alueella oli myös pakari, jonka käyttö ei maksanut mitään, mutta omat puut piti viedä. Niitähän sai ostaa halkoina yhtiöltä, haki konttorilta halkolappuja. Pakarissa oli vuorojen varausvihko ja esim. joulun alla oli sutinaa.
Alueella oli vesipula. Tien varteen yhtiön vesikuski toi päivittäin vettä tammitynnyrissä. Jollei se riittänyt, käveltiin Aronpellon kaivolle. Omia pihakaivoja ei ollut.

Työläiset rakensivat mökkejään tälle alueelle, jotka olivat Koskelan talon maita ja pikkuhiljaa 1800-luvun lopulla päätyivät yhtiön omistukseen. Yhtiö vuokrasi työmiehilleen rakennustontteja 25 vuodeksi ja antoi rakennuslainaa 500 mk 10 vuoden maksuajalla ja 6 pros. korolla. Sopimuksen mukaan yhtiöllä oli etuoikeus rakennusten lunastamiseen, milloin esim. vuokra-aika menisi umpeen tai vuokralainen kuolisi kesken sopimuskauden eikä perheessä ollut enää tehtaalaisia. Sopimuksessa oli myös ehto, että vuokralaisen piti joka tilanteessa käyttäytyä hyvin ja tottelevaisesti esimiehiään kohtaan. Muute mökistä tulisi lähtö. Tapahtuiko tällaisia kovaotteisia lähtöjä, siitä ei ole tietoa.

Kirjakaupanmäen nimi oli aiemmin Siiriäisenmäki samannimisen kaupan mukaan.

Kirjakaupanmäki
Neiti Tyyne Äijälä ja Josefina Winberg ostivat 15.2.1915 Kuusaan tehdastaajaman ensimmäisen kirjakaupan kalustoineen ja varastoineen 4 000 markalla apteekkari John Asplundilta. Näin Josefinasta tuli kirjakauppias, jonka myötä Kuusankosken Kirjakaupan tuotevalikoimaan tulivat mm. leikkikalut, vihki- ja kihlasormukset sekä tilauksesta myös kellot. Uudet omistajat ostivat välittömästi teiden risteyksestä mökin. Sen paikalle rakennettiin uusi, nimenomaan kirjakaupaksi suunniteltu laajennettu rakennus, johon päästiin muuttamaan jo marraskuussa 1915. Tienoota alettiin pian kutsua Kirjakaupanmäeksi. Josefina Winbergistä tuli yksinään Kuusankosken Kirjakaupan omistaja vuonna 1919. Kelloseppä E. J. Herlinin Kuusanniemeen rakennuttama kaunis asuintalo myytiin Kymiyhtiölle vuonna 1936, kun Josefina Winberg luopui kirjakaupan pidosta ja muutti asumaan Saarennon Riihikalliolle. Kuusankoski-yhtiö oli jo kaavoittanut aluetta Wolmar Forsbergin suunnitelmien mukaan. Samassa talossa kirjakaupan kanssa on toiminut myös Forsmannin sekatavarakauppa sekä vaatehtimo. Talon edessä lienee ollut Kuusaan ensimmäinen taksiasema, pirssiautot odottivat kyytiä.
Tällä hetkellä kirjakaupan talo elää uutta elämää. Talo on vuosia sotaveteraanien kerhotilana ja yhtiön omistuksessa. Talo oli tyhjilläänkin jonkin aikaa, kunnes se laitettiin myyntiin tarjouskilpailussa. Näin sen sai haltuunsa perhe, joka on muutaman vuoden talossa asunut ja sitä huolella remontoinut. Heillä oli nimenomaan haussa vanha talo. Mitään sukusiteitä talon entisiin pitäjiin ei ole. Talo on remontoitu asumisen aikana lähes kauttaaltaan ja on melkein valmis. Mm. saunatilat on rakennettu alusta alkaen, talossahan ei ollut minkäänlaisia pesutiloja.
Talon väri on palautettu alkuperäiseksi. Vanhojen kuvien perusteella on havaittu, että talo on aiemmin ollut vaalea. Mehän muistamme sen ”aina” olleen punainen. Vaaleita maalikerroksia on myös löytynyt.
Kirjakaupanmäeltä alas tullessa, mutkassa, on pommisuoja viime sotien jäljiltä. 
Heinosen kauppa
Siiriäisen kauppaa piri vanhapoika Siiriäinen. Einar Heinonen oli siinä puotipoikana ja avioitui kauppias Siiriäisen sisaren kanssa. Veljen kuoltua liike siirtyi Heinosille. 1920 aloitettiin rakentamaan Heinosen suurta kauppataloa. Heinonen oli ostanut tontin apteekkari Lindiltä. Kauppa perustettiin vuonna 1920 ja lakkautettiin 1983. Perustajat olivat Einari Heinonen ja Antti Laurikainen. Lakkauttaja oli Matti Heinonen. Kuusankoskelaislähtöinen näyttelijä Maija-Liisa Peuhu on työskennellyt tässä kaupassa ennen näyttelijäuraansa, tämä Salkkareiden Ulla Taalasmaa.
Heinosen kaupan takana on toiminut Kuusankosken ensimmäinen apteekki, jota piti Rikhard Lind. Hän muutti apteekkinsa myöhemmin Kymin ammattikoulun läheisyyteen.
Alueella on ollut monta nimeä:
Uperoffinmäki samannimisen kaupan mukaan
Mustanojanmäki: alueella virtasi oja mäeltä jokea kohti, suurin piirtein nykyistä Kinoraittia ja Lauttakatua myötäillen. Se näkyy vanhoissa kartoissa.
Antipohvinmäki: tämä nimi tuli suuresta vuokratalosta, jonka Perätalon isäntä alueelle rakensi. Vuokratalossa asui epämääräistä väkeä, joka herätti pahennusta. Joku oli kuullut, että Helsingissä oli Antipohvi-niminen ilotalo. Tätä taloa alettiin kutsumaan myös Antipohviksi. Ei se kuitenkaan mikään ilotalo ollut.
Heinosenmäki- nimi tuli sitten Heinosen kaupan myötä.

Mustanojanmäki oli paikkakunnan ensimmäinen yhtenäinen mäkitupa-alue, johon kuului 1890-luvulla yli kaksikymmentä asumusta. Tontit vuokrasi Perätalon isäntä, myöhemmin yhtiö. Mustanojan varrella pestiin pyykki ja noudettiin talousvesi. Asunnot olivat pieniä hella- tai parihuoneita. Taloissa pidettiin lehmää, sikaa, lampaita. 


Elokuvateatteri Iltatähti, nykyisin squash-halli
Elokuvateatteri Iltatähti on valmistunut vuonna 1933. Funkisrakennuksen on suunnitellut Bertel Liljequist. Talo toimi elokuvateatterina 1970-luvulle asti. Nykyisin talossa toimii Squash-halli.
Tehtaankauppa alueelle tuli 1940-luvulla.








Aronpelto
 Viimeinen Aronpellon talo purettiin 1976. Talot rakennettiin ensimmäisen maailmansodan vuosina 1914-1918. Taloja oli 12, samannäköisiä, kolmessa rivissä. Pihoissa oli omenapuita, marjapensaita, lehtimajoja, perunamaita ja kukkapenkkejä. Taloista oli kymmenen kuuden perheen taloja ja kaksi neljän perheen taloja. Kellanruskeat, valkeat ikkunalaudat, kateaine huopa, mutta radanpuoleiset katettiin pellillä kipinävaaran takia. Kiviset portaat. Joskus 50-luvun lopulla yksi neljänperheen talon muutettiin sellaiseksi, että alakerrassa oli yksi asunto ja yläkerrassa toinen, molemmissa kyökki ja kammari.
Taloista yksi paloi 1920-luvulla. 

Valter Thomé laati v.1912 Kuusankosken tehdasyhdyskunnan asemakaavaluonnoksen, joka on sen aikaista Kuusankosken keskustaa. Kirkko on kaavassa sijoitettu Miilumäen kupeeseen, sen alapuolelle leikki- ja urheilukenttä. Kauppatori Kymin ammattikoulun kentälle ja nykyisen kirkon paikalle oli suunniteltu jokin julkinen rakennus. Yleinen uimala oli jo piirretty kaavassa Lauttakadun tehtaanpuolelle, venelaituri toiselle puolen Lauttakatua samoin kun pyykkilaiturikin. Huomioitu Kymijoen virkistyskäyttö! Tällaisenaan kaavaluonnos ei koskaan toteutunut.
Mustanojankuja nimi onneksi näkyy tienpätkässä, joka jatkuu Kinoraitilta Ekholmintielle.

Vanha virkamiestalo on Kymi-yhtiön luottoarkkitehdin Bertel Liljequistin käsialaa. Hän suunnitteli pääosan Kymi-yhtiön rakennuksista vuodesta 1920 vuoteen 1954. Loppupuolella työhön osallistui myös arkkitehti Arne Helander, joka jatkoi yhtiön arkkitehtinä Liljequistin jälkeen.
Asunnoissa on korkeat huoneet, takka, kotiapulaisen tilat yms. On myös pieniä hotellihuoneen tapaisia yksiöitä, joissa juuri ja juuri teeveden voi keittää.

Vanha virkamiestalo, taustalla yhteiskoulu
Vanha virkamiestalo on rakennettu vuonna 1936 ja on Kuusankosken alueen vanhin kerrostalo. Tässä ei nimittäin lasketa mukaan vanhoja puukasarmeja. Kului 12 vuotta, ja yhtiö rakensi tien toiselle puolelle toisen virkamiestalon. Vasta vuodesta 1948 tulivat sitten nimet vanha ja uusi virkamiestalo.


Eija Linden

sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Satavitoset: Raimo Kääriäinen sai savustuspöntön lahjaksi

Raimo Kääriäinen kertoo jo avoimesti saaneensa satavitosen syntymäpäivälahjaksi. Lahjan saamisen aikaan 80-luvun alussa ei kannattanut paljastaa, mistä ja miten savustuspönttö oli taloon tullut, ettei olisi aiheuttanut hankaluuksia lahjan antajalle. Mutta vieläkään Kääriäinen ei kerro, kuka savustuspöntön teki töittensä lomassa yhtiöllä. Lahjan antajan hän jo paljastaa - edesmennyt poliisi Petteri Loikala oli saanut tilatuksi pöntön tutultaan Kuusaanniemen tehtaalta. Hän oli teettänyt pöntön itselleenkin.

Raimo Kääriäinen sai 105-savustuspöntön syntymäpäivänään.
Kääriäinen oli töissä yhtiöllä 33 vuotta, ensin Voikkaan tehtaalla paperitehtaan ja puuhiomon hommissa ja lopulta massan vastaanottoaseman hoitajana. Massahan tuli Voikkaalle alkuun Kymintehtaalta, sitten Kuusaanniemestä putkea pitkin Ekholmintien-Kuusaantien pyörätien alla, ja se käsiteltiin uudelleen Voikkaan päässä. Niissä töissä ei ehtinyt satavitosia tekemään.
    Raimon savustusuunissa on hyllyt kahdessa kerroksessa. Toisessa päässä kohoaa piippu.
    - Täällä on tulipesä, tuhkat menee tänne, Kääriäinen esittelee.

    Miten joku yhtiön ulkopuolelta on voinut teettää satavitosia?
    - Poliisihan on tuttu kaikille. Loikalakin oli aikanaan Jaalan poliisina ja Kuusankoskella rikospoliisina, Kääräiäinen kertoo. Hänen mukaansa moni muukin yhtiön ulkopuolelta teetti yhtiöllä olevilla tutuillaan satavitosia.

    Voikkaalla pystyi tekemään satavitosia pitkin tehdasta, kukin oman työpisteensä ääressä, samoin Kuusaan tehtailla. Tisurit, löyseissä huoltotöitä tekevät, ehtivät työnsä lomassa tekemään omia puhdetöitään. Korjauspajan miehet tai sähkömiehet, jotka liikkuivat turvallisuussyistä kaksin, saattoivat myös tehdä omia hommia. Jos ei ollut korjattavaa, heillä oli vapaata aikaa.

    Yleisimpiä omia tarvekaluja olivat putkista tehdyt savustuspöntöt. Moni askaroi pienempää tarviketta talouksiinsa. Osa teki itselleen, toiset taas tilasivat osaavammiltaan. Tuotteita tehtiin metallista – hapikset eli haponkestävästä teräksestä tehdyt esineet olivat tavallisia – ja puusta. Kääriäisellä on satavitosena tehty lintulauta. Monet tekivät lintulaudan osia töissä ja kasasivat ne kotona.

    Nykyisin satavitosten teko tuskin onnistuu. Kääriäinen sanoo, että tarvikkeita ei saa, koska tilaukset tehdään tarkasti eikä materiaalia jää yli.
    - Ennen sai ylimääräistä tavaraa mielin määrin.

    Kysyn tarkemmin tarvikkeiden hankkimisesta, mutta silloin nauhuri pitää sulkea. Satavitoset ovat edelleen kuuma aihe monille, jotka ovat niitä tehneet tai tilanneet tai tietävät kaverin tehneen. Kääriäinenkin on ollut eläkkeellä 18 vuotta mutta vaikenee monesta seikasta satavitosten teossa. Kuitenkin toiminta oli aikoinaan kaikkien tiedossa.
    - Kaikki tiesi, ei se salaista ollut. Herrat ei juuri vahtineet touhua, kun heille itselleenkin satavitosia tehtiin. Siinähän olisi palaneet omat perskarvat, jos olisi mennyt liian tarkaksi.

    Raimo Kääriäisen mielestä satavitosten teosta ei tullut suurta tappiota yhtiölle. Työnantajan tavarastahan esineet tehtiin, mutta hyöty oli molemminpuolinen.

    Puhdetyöt saatiin tehtaan portista ulos yhtiön autoilla.
    - Yhtiöllä oli ennen paljon omia autoja, ja myöhemmin yksityisetkin pääsivät joskus ajamaan portista sisään. Kun oltiin kaikki samassa porukassa, niin isommat laitteet saatiin vietyä. Pienemmät menivät jossain kassissa.

    Aika on nyt kypsä asian esittelyyn. Näyttely yritettiin järjestää jo 15-20 vuotta sitten, mutta hankkeelle tehtiin loppu. Yhtiö kielsi: ”Ei meillä tehdä sellaista.”
    - Katos, siinä olisi yhtiön herrat olleet lirissä. Suurempia varkaitahan ne oli kuin työläiset, Kääriäinen sanoo.

    Reijo Hasu ja Raimo Kääriäinen
    Ay-liikekin kielsi:”Meidän jäsenistö ei tee sellaista.” Idean isä Reijo Hasu ei ole tällä välin luovuttanut. Vanha keskusvarasto Kymintehtaan ytimessä on muuttunut taiteen ja käsityöläisyyden tyyssijaksi. Mikäs sen parempi paikka esitellä tehdaskulttuurin yhtä piirrettä, kun Hasu sai galleristi Vesa Parvisen innostumaan aiheesta. Kolmen ensimmäisen näyttelyviikon huima kävijämäärä 2200 osoittaa aiheen kiinnostavan muitakin.

    maanantai 6. heinäkuuta 2015

    Mitä tiedät Kuusaastamme?

    Satavitonen tämäkin
    Uusi blogi kerää talteen kaikkien Kuusankoskesta innostuneiden muistoja. Katso lisää täältä 
    http://mitatiedatkuusaasta.blogspot.fi/
    ja vastaa kulloinkin esillä oleviin kysymyksiin. Nyt halutaan muistoja satavitosista.

    Helena Yrjölä: "Tärkeintä on potilaan paras."

    Helena Yrjölä liikkuu Kymen Paviljongissa kuin kotonaan, henkilökunta moikkailee tuttavallisesti. Tämä pian kahdeksankymppinen puuhanainen on järjestänyt paikassa eräätkin juhlat ja kokoontumiset. Hän kertoo sairaalaurastaan mieluummin Keltin rantatöyräällä kuin Mäellä, jossa hän ehti toimia hoitajana ja osastonhoitajana vuosikymmeniä. Mieluummin kahvilaympäristö siitäkin huolimatta, että Helena Yrjölä piti työstään ja työympäristöstään ja kehuu hienoa työyhteisöään. Sen jäsenet tapailevat toisiaan edelleen säännöllisesti, vaikka Helena on ollut eläkkeelläkin jo 90-luvun lopulta.

    Meidän Puistomaan pikkutyttöjen käsitys naapurin Helenasta oli yksiselitteinen: ihana! Kun hän lähti töihin - mielikuvissamme hoitajan puvussa ja hilkassa - hän oli kuin vaalea filmitähti, lempeä ja hymyilevä, ja hänen jälkeensä koko porraskäytävä tuoksui hyvälle! Kun Helena kaivaa esiin pyytämäni vanhat valokuvat, totuus paljastuu: hän oli vielä viehättävämpi kuin muistimme. Sen sijaan siitä meillä ei ollut mitään käsitystä, että tämä enkeli oli työelämässä napakka ja määrätietoinen, rohkea sanoja, jos näki epäkohtia ympärillään.
    - Minusta piti aina ajatella ensin potilaan parasta, Helena Yrjölä sanoo.

    Neiti Yrjölällä riittää tarinoita aluesairaalan ajoistaan. Niistä olisi aineksia moneen sairaalasarjan jaksoon. Helena sanoo, että moni ei edes usko juttuja todeksi, tosielämä selättää elokuvat jälleen kerran. Harmi vain, ettei kaikkea voi tässä kertoa.
    - Kun ei ole juristeja suvussa, Helena naurahtaa.

    Mutta aloitetaan alusta. Helena Yrjölä oli päässyt keskikoulusta, ja naapuri houkutteli hänet lomittajaksi valtion puhelinkeskukseen Kouvolaan. Äiti Toini Yrjölä katseli aikansa tyttären töissäkäyntiä mutta alkoi vaivihkaa tarjoilla ajatusta opiskelusta.
    - Ensin meidän keittiön ikkunalaudalla olevaan tärkeiden asioiden kulhoon ilmestyi Heinolan seminaarin esite. En sanonut siitä mitään. Sitten sinne ilmestyi Lappeenrannan sairaanhoitajakoulutuksen esite. Kysyin sitten jossain vaiheessa näsäviisaasti äidiltä, aikooko hän hakea sairaanhoitajakouluun. "En, mutta ajattelin, että jos sinä hakisit, kun sinulla ei ole mitään ammattia." Eikä äiti kuulemma ajatellut hakea myöskään opettajakoulutukseen, Helena virnistää.

    Ajatus jäi kytemään tyttären alitajuntaan, ja lopulta hän sukulaisten avustuksella sai kasaan hakupaperit Lappeenrantaan - niin viime tingassa, että hänen piti matkustaa Lappeenrantaan viemään ne perille. Helena pääsi opiskelemaan ensimmäiselle kurssille, jonka pituus oli kaksi ja puoli vuotta - ennen koulutus oli kestänyt kolme vuotta. Kurssin aloitti 24 opiskelijaa, ja 22 heistä sai sen suoritettua.
    - Alkuun tuntui vähän hassulta pedata tyhjiä sänkyjä. Vaahtomuovipatjat olivat juuri tulleet, staattinen sähkö sai meidät tekemään tarpeettomia liikkeitä. Mutta luennot olivat täyttä asiaa, siellä sai hyvän opin.

    Toisen palveleminen käy Helena Yrjölältä luonnostaan.
    Kuri oli väliin tiukkaa.
    - Meillä oli psykiatrian harjoittelujakso Nikkilän sairaalassa mutta emme saaneet opiskella siellä mitään alan työtä, lattioiden kuurausta ja sellaista vain. Kerroimme siitä rehtorillemme, ja hän hoiti asian kuntoon Nikkilän johtoportaan kanssa.

    Psykiatrisella jaksolla tyttöporukka oli kerran juhlimassa, Helenalla oli korvissaan vaarin ostamat läpikorvan-korvakorut. Samalla psykiatrisella jaksolla oli Helsingin kaupungin Marian sairaalan opppilaita, lappeenrantalaiset taas olivat  valtion koulun oppilaita.
    - Seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan huomasin kauhukseni, että korvikset olivat edelleen korvissani ja otin ne äkkiä pois. Sitten minut kutsuttiin oppilaista vastaavan johtajattaren puheille. "Teidän on nähty käyttävän työasun kanssa korvakoruja." "Juu, tiedän, se oli vahinko ja ne ovat nyt taskussa." "Niin, se ei nyt mitään auta. Jos olisitte Marian oppilas, se ei haittaisi, mutta valtion oppilaana teillä on kahta tiukemmat säännöt."

    Kun lappeenrantalaiset saivat loppuarvioinnin, Helenan paperissa luki: "Arvostelukyky alle keskitason, koska innostunut kesken kaiken kaunistamaan itseään tarpeettomilla koruesineillä."
    - Rehtori Tellervo Hänninen oli innostava. Hän piti meidän puolia. Nikkilän todistuksen nähdessään hän hymähti: "Kyllä ne ovat pikkumaisia siellä." Marian oppilaat saivat käyttää ruskeita sukkia ja korvakoruja, mutta valtion oppilaiden sukkien piti olla valkoiset, eikä muitakaan erivapauksia ollut.

    Potilaiden seurassa parasta

    Valmistuttuaan vuonna 1957 Helena pääsi valitsemaan, minne haluaisi lähteä töihin, niitä oli tarjolla pilvin pimein. Moni kaveri lähti Helsinkiin mutta palasi myöhemmin kotiseudulle. Helena halusi Kuusankoskelle, jossa Pohjois-Kymen sairaalat oy oli vuonna -53 avannut uuden sairaalan. Hän oli innostunut kirurgiasta. Lappeenrannassa oli kehuttu, että uudessa sairaalassa on Suomen paras leikkaussalin osastonhoitaja.
    - Tarkoittivat Hilkka Kuneliusta, hän oli ehdottomasti paras, pätevä ja näppärä. Samoin röntgenin osastonhoitajaa Minna Laurellia kehuttiin alansa Suomen ykköseksi. Peräti kirurgian oppikirjassa mainittiin, että Kuusankosken uusi sairaala on Suomen ainoa, jossa suoritetaan vatsan tähystyksiä - dosentti Max Siuralan johdolla.

    Mäellä oli vuonna 1957 viisi osastoa. Viitonen ja nelonen olivat miesten ja naisten sisätautiosastot, kolmonen ja kakkonen miesten ja naisten kirurgiset osastot, ja lisäksi synnytys- ja naistentautien osasto.  Helena aloitti naisten sisätautiosastolla ja jatkoi miesten vastaavalla. Sitten kehuttu osastonhoitaja Kunelius iski silmänsä tulokkaaseen ja arveli, että tästä saataisiin näppärä leikkaussalinhoitaja.
    - Jouduin ylihoitaja Inkeri Alhon puhutteluun. Hän kysyi, voisinko ajatella töitä leikkaussalissa. Sanoin että en halua, haluan hoitaa potilaita, joiden kanssa voi jutella ja olla osastolla kontaktissa. Ylihoitaja pyysi minut kaksi tai kolme kertaa keskustelemaan asiasta. Viimein sanoin, että nyt tämä saa loppua. Jos vielä kerran tulee tällainen kutsu, lähden koko talosta. Kun olen päättänyt, etten mene leikkaussaliin, niin en silloin mene, Helena Yrjölä kertoo lempeän päättäväiseen tyyliin.

    Helena sai pysyä osastollaan. Hän muistelee kovaa kiirettä, kun leikkaussalista tuotiin potilaat suoraan osastolle "tutta suussa", intubaatioputki hengitystä turvaamassa - ei silloin mitään heräämöjä ollut. Väkeä oli vähän.
    - Meitäkin oli kuusi sairaanhoitajaa ja pari apuhoitajaa - ihan minimit. Vapaapäiviä oli yksi viikossa, yövuoroa tehtiin seitsemän yötä peräkkäin. Yksitoistatuntinen yövuoro tehtiin yksin. Osastolle saattoi eksyä humalaisia riehumaan, öisistä leikkauksista tuotiin potilaita huoneisiin. Hätätilanteissa yökkö sitten hälytti apua ensiavusta, jos ei yksin selvinnyt, Helena Yrjölä kuvailee entistä menoa.

    Yövuoron jälkeen oli aamupalaveri, jossa yöhoitaja antoi raportin osastonhoitajalle seisten. Tämän osaston pää oli tarkka asemastaan: hoitajat seisoivat palaverin ajan. Kerran rankan yövuoron jälkeen yöhoitaja nojasi käsillään pöytään lukiessaan raporttiaan.
    - Kyllikki, ota kirja käteen ja seiso selkä suorana, osastonhoitaja komensi.

    Helenasta (vas.) parasta oli työ potilaan kanssa.
    Asenne työhön oli kuitenkin toinen kuin nykyään. Yrjölän työpaikalla ei valitettu.
    - Ei ruikutettu väsymystä, naurahdettiin vaan että kyllä oli taas yö. Jos oli kiire, juostiin kahta kovemmin. Siinä ei kehityskeskusteluja käyty - ihan turhia olisivat olleetkin.

    Potilaan vierellä olemiseen ei Yrjölän mielestä ole koskaan ollut aikaa tarpeeksi. Kun henkilökuntaa oli vähän, vuoteen äärelle ei voinut juuttua vaikka kuinka olisi halunnut.
    - Illalla oli kaksi ihmistä töissä ja potilaita on 28. Ja sitten alkoi tulla tietokoneita hidastamaan potilashoitoa. Jos ei esimerkiksi sijainen tykännyt seurustella potilaiden kanssa, niin tietokoneella istuminen oli muka työtä.

    Yrjölä hehkuttaa edelleen osaston henkilökuntaa. Hän oli työkavereihinsa hirveän tyytyväinen. Helenan osaston tapoihin ei kuulunut valittaa henkilökunnan vähyyttä, vaikka siellä oli vähemmän väkeä kuin vastaavankokoisella naisten kirurgisella osastolla.
    - Oli konflikteja, mutta niistä selvittiin. Työkaverit tunnistivat toistensa tunnelmat. ”Nyt Sylvi on nenä nirpallaan kun hän on kateellinen siitä ja siitä jutusta, mutta ei välitetä.” Kaupungin nokkamies oli meillä potilaana ja kutsui minut luokseen ihmetellen, kenen kuuluu tuoda virtsapullo. Sanoin, että se tuo joka ehtii. Sairaala-apulainen oli nimittäin ilmoittanut potilaalle, ettei kuulu hänen tehtäviinsä. Kerroin, että eihän se varsinaisesti kuulu, mutta ei meillä tuollaisia vastauksia oikein hyväksytä. Potilaalle vastataan, että ”kerron sille henkilölle, joka voi sen tuoda”.

    Hoitajilla oli lupa olla joskus alamaissakin.
    - Meillä potilaat olivat pääsääntöisesti tyytyväisiä, ja tytöt – hoitajat – hyväntuulisia. Muistutin heille, että jokaisella on oikeus henkilökohtaisiin murheisiin eikä silloin tarvitse olla tekopirteä. Mutta selittäkää potilashuoneessa, että teillä on huono päivä tänään ettekä jaksa olla semmoinen kuin tavallisesti. Potilailta saa yllättävän paljon tukea. Kun minulta kuoli koiranpentu, itkin töissä kaiken päivää. Koko päivän sain lohtua potilailta! Ehkä se oli heillekin tervehdyttävää, kun saivat vuorostaan elää toisen murheessa mukana, Helena Yrjölä pohtii.

    Sairaanhoitajan työstä Helena Yrjölällä on vankka käsitys: se on ihmisen hoitamista. Maisterinpaperit eivät takaa potilaan tilanteen paranemista.
    - Ei siinä auta kansio kainalossa paeta toimistohommien suojaan. Tämä on potankantajien ammatti, Yrjölä paukauttaa ammatistaan ylpeänä.

    Yrjölä ei siis suuremmin innostu hoitotiedeajattelusta, joka 1900-luvun loppukymmeninä nousi pintaan.
    - Pumaskat veivät tavattomasti aikaa potilaiden kanssa olemisesta. Osa hoitajista pakeni kirjojensa ja papereidensa pariin. Muistan hyvin, kun meidän osastolle oli tulossa remontti ja Joutjärven Eira oli menossa sen ajaksi ensiapuun. Eira mietti, että kuinka hän pärjää siellä kun ei ole nähnyt sitä hommaa. Mikkosen Unto, lääkäri, totesi että miten niin et pärjää? Hyvinhän sinä pärjäät. Kun ambulanssi tulee ensiavun eteen, juokset äkkiä vessaan ja panet oven lukkoon. Jos siellä on jotain vaikeita tehtäviä, otat kansiot kainaloon ja lähdet kävelemään.

    Puhtaudesta toiset käsitykset

    Entisten vuosikymmenten tietämys hygieniasta poikkeaa nykyisestä. Kun potilas kuljetettiin osastolta leikkaussaliin, osaston työntekijät nostivat hänet leikkaussalihoitajien kanssa hänet leikkauspöydälle. Bakteerit siirtyivät samalla.
    - Mutta hirveän vähän oli haavainfektioita. Tutustuin eritkoistuessani Jyväskylän keskussairaalan urologiseen osastoon, jollainen meilläkin oli Mäellä jo silloin. Hämmästelin, kun meillä ei umpparileikkauksen haavat juuri koskaan tulehtuneet, mutta Jyväskylässä joka ikinen eturauhasleikkauksen haava märki, vaikka siellä oli korkeammin koulutettu osastonlääkäri ja muutenkin kaikki keskussairaalatasoista. Huomasin, että meillä on hyvä taso, Yrjölä sanoo.

    Kuusankosken sairaalaan perustettiin hygieniatyöryhmä, ns. infektiotoimikunta, johon myös Helena Yrjölä valittiin. Se oli aktiivisen anestesialääkärin Kalle Ekholmin ansiota. Helena oli kiinnittänyt huomiota siihen, että hänen osastollaan ei huoneissa ollut likapyykkivaunuja tai koreja.
    - Jos haava märki tai potilaalle tuli vahingot alle, niin likaiset vaatteet heitettiin lattialle tai lavuaarille muhimaan. Toisilla osastoilla oli pyykkikorit, mutta meidän osastonhoitajamme tykkäsi, että kaikki liiat tavarat pois, kärryt eivät sopineet hänen silmiinsä. Otin asian esille toimikunnassa, ja kaikki kauhistuivat. Päätettiin tuoda likavaatekärryt meillekin, ja tytöt olivat onnellisia: "Hienoa kun ei tarvitse sylissä puhdasta mekkoa vasten kantaa likapyykkiä pyykkikuiluun."

    Uudistus tehtiin osastonhoitajan loman aikana. Kun tämä palasi töihin, hän otti selville, mistä uudistus oli lähtöisin.
    - Taas minut kutsuttiin ylihoitajan puhutteluun. "Te ette saa tehdä mitään, osastonhoitaja päättää mitä tilataan", oli määräys. Kärryt vietiin pois.

    Instrumenteista oltiin tarkkoja. Jos potilas rikkoi kuumemittarin, häneltä piti mennä ottamaan maksu.
    - Vaikka oli kuinka sairas potilas, niin "antakaapas nyt!" Tyyli oli lähtöisin ylihoitajalta, joka hyvää tarkoittaen veti taloon päin.

    Osasto, jossa Yrjölä oli hoitajana,  oli talon ainoa, jossa raportin aikana seisottiin. Helenaa oli koulutuksessa neuvottu, että aina kun mahdollista, kannattaa istahtaa, koska työssä joutuu muuten niin paljon seisomaan. Tällä osastolla se ei käynyt.
    - Mutta kun palasin erikoistumiskoulutuksesta, sanoin että nyt mekin alamme istua aina kun voi kuten tuolla suuressa maailmassa. Me hoitajat aloimme palavereissa istua, mutta osastonhoitaja seisoi. Vähitellen hän siirtyi istumaan pöydän reunalle toisella kannikalla, Helena naureskelee.

    Yksityisyys oli kortilla tiiviissä työyhteisössä, josta osa jopa asui Sairaalanmäen asuntolassa, siis siinä vesitornin puolella päärakennusta olevassa kerrostalossa, jossa on toiminut päiväkotikin. Näiden hoitajien posti tuotiin osastolle. Yhdelle apuhoitajista tuli Seura.
    - Esimieheni ihmetteli: "En ymmärrä, hänhän on olevinaan aika fiksu apuhoitaja, ja hänelle tulee Seura-lehti. Sitä roskalehteä ei sairaalaihmisten pitäisi tilailla!"  Yritin sanoa, että minusta se on ihan mukava lehti. Jos tuli uusia ihmisiä, hän valitsi kenen kanssa teki sinunkaupat. Kerrankin tuli uusi hoitaja, hiljainen mutta oikein pätevä työssään - hänen kanssaan osastonhoitaja ei tehnyt sinunkauppoja. Vain virassaan näkyvästi pärjäävien kesken sinuteltiin, Helena kuvailee.

    Osastonhoitaja myös tiesi potilaita paremmin näiden tuntemukset. Joskus hän sai lääkärinkin hermostumaan.
    - Eirto kysyi potilaalta, onko tällä ollut särkyä. Potilas kertoi, että yöllä oli aika kovaa särkyä. "Eipäs teillä ole", osastonhoitaja sähähti. Potilas intti, että on ollut mutta osastonhoitaja väitti edelleen vastaan. Lopulta Eirto sanoi "Olkaapa nyt hiljaa, neiti Kukkasniemi", ja jatkoi juttelua potilaan kanssa.

    Johtotehtäviin, halusi tai ei

    Mielenkiintoista kuunnella, kun Helena taivastelee uransa varrelle sattuneita pyyntöjä siirtyä ylempiin tehtäviin. Niitä tarjottiin hänelle useaankin kertaan, mutta lääkärikunnan suostuttelutaidot eivät riittäneet siihen, että hänet olisi saatu luopumaan työstä potilaiden lähellä. Helena nimittää houkuttelutilanteita murheiksi – sana taitaa kertoa siitä, miten hankalaa on sanoa ei, kun toiset kauniisti pyytävät. Omaa ratkaisua kuitenkin tuki potilaiden palaute.
    - Eräskin potilas sanoi, että voi että me ollaan onnellisia, kun sinä olet täällä. Viimeksikin kun vaimo tuli katsomaan, niin sinun edeltäjä meinasi jättää hänet oven väliin kun ei halunnut laskea häntä sisälle, Helena hymyilee.

    Tuore osastonhoitaja Yrjölä
    Napakka sairaanhoitaja, joka uskalsi puuttua epäkohtiin, huomattiin sopivaksi johtotehtäviinkin. Helena Yrjölä pyristeli vastaan, kun häntä pyydettiin erikoistumaan. Mutta käytännön tilanteet osoittivat, että lääkärit halusivat kierroille mukaansa juuri hänet. Toinen sairaanhoitaja tuli kesken kaiken itkien pois ja vannoi ettei tee enää yhteistyötä sen ja sen lääkärin kanssa.
    - Kerran Laukka tuli tupakka hampaissa käytävää ja kirosi, että -kele, mistään ei tule mitään jos ei Yrjölä ole mukana. Minä olisin ollut ihan tyytyväinen tilanteeseeni, tykkäsin tavallisesta sairaanhoitajan työstä enkä ollut ajatellutkaan lähteä erikoistumaan.

    Helena Yrjölä sanoo suoraan, että ylihoitaja Alho ei tykännyt hänestä - "mie olin vähän liian värikäs". Mutta ylihoitaja joutui taipumaan. Hän kutsui Helenan puheilleen.
    - Minun täytyy nyt tehdä sellainen päätös, kun ylilääkäri Eirto kävi täällä vaatimassa, että neiti Yrjölän on vastattava osastosta, kun osastonhoitaja Kukkasniemi on lomalla. Lääkärikunta on päättänyt niin. Minua harmitti kauheasti mutten voinut vastustaakaan, Helena muistaa hyvin.

    Siihen aikaan voitiin pätevöityä osastonhoitajaksi myös ns. Pesosen paperilla. Sen sai, jos oli työskennellyt tietyn ajan erikoislääkärijohtoisessa sairaalassa. Helenakin täytti ehdon muttei halunnut turvautua kepulikonstiin vaan päätti mennä Jyväskylään erikoistumiskoulutukseen. Hän suoritti vuoden opinnot 1962-63.
    - Hakiessani sinne panin toivoni siihen, etten kuitenkaan pääse, mutta sattumalta pääsin. Koulutuksen jälkeen oli sitten hyvä olla, nyt minulla oli perusteet tehtävän hoitamiseen enkä näin syrjinyt toisia. Ei minulla mitään johtajahaluja itsellä ollut, olen ollut koko ikäni tyytyväinen sairaanhoitajan työhön. Oli se pyttyjen pesemistä tai liinavaatevaraston hyllyjen järjestelyä, kaikki kuului minusta asiaan ja oli potilaan parhaaksi. En ajatellut, että minä haluan vain pistää tai minä haluan vain jakaa lääkkeet.

    Helena Yrjölästä tuli osastonhoitaja kirurgiselle osastolle 60-luvun lopulla - myöhemmin osasto muuttui urologiseksi. Edellisestä osastonhoitajasta tehtiin apulaisylihoitaja, jossa tehtävässä hänen ei tarvinnut kiukutella potilaille ylirasitustaan. Hoitajayhteisöään Yrjölä kuvaa todella hyväksi. Ainahan joukkoon kuului joku nirppanokkakin, mutta hänelle Helena sanoi, ettei ole pakko jatkaa täällä, ainahan osastolta pääsee vaihtamaan toiselle, jos ei viihdy. Helenan johtamalla osastolla kokeiltiin mielellään uusia ehdotuksia.
    - Yksi hoitajista keksi idean: ne jotka tulevat aamulla töihin, käyvät ottamassa potilailta ensimmäiseksi kuumemittarit pois, ettei yökön tarvitse. Sanoin, että kokeillaan vaan. Toiset epäilivät koko ideaa mutta sanoin että kokeillaan, kun on ehdotettu. Pari viikkoa tehtiin niin ja sitten kaikki halusivat luopua käytännöstä. Mutta oli annettu mahdollisuus muuttaa, Helena Yrjölä tuumii.

    Yrjölä muistelee huvittuneena osastolle tulleen apulaisosastonhoitajan neuvoa hänelle, osastonhoitajalle: "Sinun pitää seisoa neuvoja antaessasi, anna hoitajien istua. Näin ohjeet tulevat ylempää." Tulokasta harmitti, kun esimies istui vastapäätä työtovereitaan. Helena vastasi: "Kun minä en siedä sellaista määräilyä."

    Toisen osaston päällikkö koulutti Helenaa: "Sinä puhut aina työkavereista. Minä sanon heitä alaisikseni."
    - Vastasin, että no jos sinulla on alaisia sitten. Minulla on työkavereita. Laskin itseni demokraattiseksi johtajaksi. Olihan minulla arvostelijoita, varsinkin ylemmällä tasolla. Olin heidän mielestään monessa asiassa liian värikäs ja kantaa ottava.

    Helenan asenne oli hiukan toinen kuin myöhemmin valmistuneilla. Hänen viimeisinä työvuosinaan uusi työntekijä saattoi alkajaisiksi tehdä työlistaa siitä mitä halusi tehdä.
    - Ei tullut kuuloonkaan 60-luvulla, se oli täyttä hoitoa silloin.

    Osastonhoitaja Yrjölä oli jäämässä lomalle, ja hänen sijaisekseen oli tulossa vastakoulutettu, osastonhoitajalinjan käynyt henkilö. Helena selitti tytölle osaston töitä, mutta tätä kiinnostivat vain kirjalliset tehtävät, eivät potilaat. Kyllä hän tiesi, kuinka työt tehtäisiin.
    - Kun tulin lomalta, minua odotti kirje lääninlääkäriltä. Sain muistutuksen. Osastollemme oli tuotu potilas, jonka vaimo oli sanonut, että potilas on saanut lääkkeet jo kotona. Hoitaja – sijaiseni - oli sanonut, että siitä huolimatta sairaalassa otetaan sairaalan lääkkeet ja pakottanut potilaan ottamaan samat lääkkeet uudelleen. Vaimo oli kirjoittanut asiasta lääninlääkärille, jottei muita kohdeltaisi samoin, eikä muillekin tulisi paha olo ja paha mieli. Hän käsitteli osaston toimia kaikkea muuta kuin rakentavasti. Hoidon ajankohdasta selvisi, että kaikki oli tapahtunut lomani aikana. Lääninlääkäri oli kirjoittanut tietävänsä, että olin silloin poissa, mutta vastuu oli silti minun. Lavikkalan Sirkka, lääkärimme, halusi soittaa tutulle lääninlääkärille mutta kielsin. Ihmettelin vain, eikö jopa vähemmän koulutettu hoitaja olisi tajunnut ilman erityisopastusta, ettei samoja lääkkeitä kahdesti anneta, Helena Yrjölä hymähtää.

    Hoitajien työ muuttui runsaassa neljässä vuosikymmenessä potilaita aktivoivaksi. Heidät otettiin mukaan omaan hoitoonsa sen sijaan että olisi annettu maata vuoteessa pitkä sairaalassaoloaika.
    - Potilaat ottivat muutokset hyvin vastaan, kun niitä ei tarkoiltu liian jyrkästi. Voinnin mukaan he saivat itse käydä pesulla ja pedata sänkynsä ja tehdä jotain pientä kuntonsa eteen. Alkuun toipumisajat leikkausten jälkeen olivat pitkät. Selkävaivat hoidettiin makuulla. Isoja murtumia ei usein naulattu, vaan raajat olivat vedossa. Nämä asiat ovat tosiaan muuttuneet, Helena listaa.

    Helena Yrjölä (oik.) kehuu työyhteisönsä ilmapiiriä.
    Toisaalta entisaikojen puitteet vaativat hoitajilta enemmän luovuutta.
    - Silloin joutui enemmän ajattelemaan, suunnittelemaan, miten tämänkin raajan saisi vetoon niin että se paranisi oikein. Mietittiin, mihin pannaan hiekkapussi ja millä nostetaan tätä kohtaa. Joskus kesti kauankin ennen kuin saatiin potilaalle hyvä asento. Sitten potilas meni kontrollikuvaan ja taas lääkäri saattoi soittaa, että nyt reiteen tarvitaan lisää tukea. Se oli käsityötä. Lääkäri sanoi, mitä tarvitaan, että koettakaa nyt keksiä jokin ratkaisu. Tytöt kehittivät ns. varvasvedon, ettei jalka puutunut.

    Laitteet olivat toisenlaiset kuin nykyiset kertakäyttöiset. Tippalaitteet purettiin osiin ja pestiin osastolla uutta käyttöä varten.
    - Eikä tullut mitään infektioita.

    Lääkäreiden kanssa tasavertaisia

    Lääkärien ja hoitajien suhde oli hyvä. Lääkärit arvostivat sairaanhoitajien työtä jo kauan ennen kuin hoitotieteestä alettiin puhua, jos hoitajat tekivät työnsä hyvin. He osasivat pyytää apua oikeilta henkilöiltä.
    - Kerrankin lääkäri Ervasti soitti, että polilla on mies, jolle ei siellä saada katetria ja Ervasti itse ei jouda tulemaan. Hän oli käskenyt ensiavun lähettää miehen meidän osastolle, jossa kyllä osataan katetri laittaa. Tällaista apua lääkärit monesti kysyivät meiltä, meihin luotettiin tavattomasti.

    Kotikasvatuksenko tulosta vai mistä johtui, että Helena ei arastellut lääkäreitä.
    - En osannut heille niiata, pidin meitä tasavertaisina ihmisiä. Ei siihen tarvittu mitään hoitotieteitä hoitajien asemaa korostamaan.

    Helena Yrjölä sai seurata läheltä myös lääkäreiden ja potilaiden kanssakäymistä. Ylilääkäri Mikko Eirto oli hänen mielestään hieno mies, kohtelias kaikille. Hänellä oli tapana kysyä potilaan ammattia. Nuorena kuulemansa tilanteen Helena muistaa tarkasti.
    - Kerran eräs mies vastasi, että "mie oon vaan tavallinen työmies tehtaalta". Eirto sanoi: "Ei mitään vaan tehtaalla, jokainen meistä on omassa työssään paikallaan ja tarpeellinen. En minä kysy uteliaisuudesta. Kun teidät on leikattu, niin sairasloman pituus riippuu työn raskaudesta." Potilas huokasi helpotuksesta ja selitti tarkkaan työnsä, Eirto kuunteli kohteliaasti loppuun. Nykyäänhän sairaslomat menee vissiin leimasimella: tuosta sairaudesta tuon verran ja sitä rataa ylemmältä taholta tulleiden määräysten mukaan, Helena Yrjölä kuittaa.

    Kuusankosken asukkaat jumaloivat Visa Jääskeläistä, koska tällä oli väitöskirja tehtynä, lääketieteen ja kirurgian tohtorilla. Kirurgina Eirto kuitenkin voitti hänet mennen tullen, ja ilmeisesti ihmissuhdetaidoillaankin, voi päätellä Helenan tarinasta.
    - Potilas sanoi omasta sairaudestaan jotain tyyliin "mie ajattelin, että jos se johtuisi..." Visa Jääskeläinen keskeytti ja sanoi: "Ei pidä ajatella, kun ei ole edellytyksiä."

    Kuin suoraan Ursula-sarjan hoitajaromaaneista on sekin kertomus, kun kateellinen (toimittajan tulkinta) työtoveri sanoi lääkäreiden olleen vastaan Helenan tuloa osastolle. Neiti Yrjölä paineli saman tien kysymään lääkäreiltä, mitä näillä oli häntä vastaan ja miten hän voisi parantaa työtapojaan. Asia oli kuulemma päinvastoin: lääkärit vakuuttivat tykänneensa napakasta hoitajasta aina.
    - Minä olen tottunut aina selvittämään asiat perin pohjin.

    Vanha röntgentalo
    Uudistuksia tarvittu aina

    Helena puuttui hölmöihin työtapoihin.
    - Tulin kerran osastolle, ja siellä olivat sairaala-apulaiset julmat vesisangot vierellään lattialla polvillaan luuttuamassa harjalla kuuraten. Että kun osasto hiljenee, niin on aikaa pestä lattiat. Kauhistelin heidän työvälineitään. Hygieniatyöryhmä oli tehnyt opintokäynnin Porvoon sairaalaan, jossa oli maan ensimmäiset siivoustyön johtajat ja siivous oli ulkoistettu. No sehän ei oikein toiminut, kun sairaaloissa tulee akuutteja tilanteita, niin soita nyt sitten joku korjaamaan jätökset lattialta. Siellä kuitenkin näin uudenlaiset mopit, Helena Yrjölä muistelee.

    Siivoojarouvat halusivat mopit myös Kuusankosken aluesairaalaan. Yrjölä tilasi mopit keskusvarastosta.
    - Siellä oli ylihoitajan liittolainen, yhtä säästeliäs vastaava. Kun muut tavarat tulivat, tilausvihkoon oli kirjoitettu: "Täällä ei ole koiranpentuja myytävänä. Neiti Yrjölä ostakoon koiransa mistä haluaa." Katsos kun moppeja tilasin. Suutuin ja vein vihon mukaani infektiotoimikunnan kokoukseen. Anestesialääkäri Kalle Ekholm muuttui ihan punaiseksi ja sanoi että tämä on viimeinen pisara. Hän lähetti liittohallitukseen kirjeen ja ilmoitti, että nykyisellä infektiotoimikunnalla ei ole toimintaedellytyksiä tällaisessa työympäristössä, joten me kaikki sanomme itsemme irti.

    Toimikunnan viesti synnytti kohun ja sai aikaan parannuksen. Toimintavaltaa siirrettiin toimikunnalle, ja se lupasi jatkaa. Sitten tuli mopit.
    - Ja paljon muutakin. Kun lasiruiskuja keitettiin kattiloissa - ei ollut muita kuin lasisia ruiskuja - ne menivät helposti rikki. Ja ylihoitaja haukkui sen, joka joutui hakemaan uusia ruiskuja. Kaikki pelkäsivät mennä asialle. Mutta nyt siihen tuli muutos. On se ollut aika ohdakkeista, Helena muistelee.

    Eräänä aamuna osastolle marssi korkea raati, ylihoitaja, sosiaalihoitaja, leikkauksen tehnyt lääkäri ja useita muita virkailijoita. Osastolla oli yksi polvi, joka oli tulehtunut leikkauksessa. Potilas oli eristetty infektionsa vuoksi.
    - Siellä pidettiin jo alkupuhetta, että eihän tällaisella osastolla voi ortopedisiä potilaita hoitaakaan, jos teillä potilaat infektoituvat. Sanoin, että meillä on ollut suhteessa vähiten infektioita tässä sairaalassa. He olettivat että kiitän ja lupaan että parannamme tapamme. Sanoinkin, että asia tutkitaan perin pohjin, otamme näytteet kaikista. Näytteet otettiin kaikista, myös leikkaussalin väestä. Potilaan polvessa oli sama bakteeri kuin leikkaavan lääkärin nielunäytteessä. Kun asia selvisi, tämä kävi osastolla monta kertaa pyytämässä anteeksi jupakkaa. Sanoin että tarviiko tuollaista laumaa kerätä ensimmäiseksi – eihän se lääkäri sitä joukkoa kerännyt vaan ne naiset, jotka eivät sietäneet minua. Kiltti lääkäri kävi niin monta kertaa harmittelemassa asiaa, että Joutjärven Eira lopulta sanoi: ”Jos vielä kerran pyydät anteeksi, minä lyön. Me ei kestetä sitä enää”, Helena naureskelee muistolle.

    Puoliensa pitäminen on ollut Helena Yrjölälle luontaista. Hän on pitänyt myös omiensa – niin työtovereiden kuin potilaiden – puolia. Yhdellä työtovereista oli selkävaivoja, joiden takia tämän piti saada vaihtaa vähemmän selkää rasittaviin työtehtäviin sairaalassa. Sairaalassa avautuikin paikka kevyemmässä työssä, ja tämä Maria ilmoittautui hakijaksi Helenan kehotuksesta. Yllättäen siihen valittiinkin nainen talon ulkopuolelta.
    - Minä hermostuin. Puhuin pääluottamusmiehelle, että on tapahtumassa oikeusmurha enkä siedä tällaista vääryyttä. Maria sai viran. Ulkopuolinen hakija tietysti soitti ja tivasi mitä olin vehkeillyt mutta kerroin hänelle selvät perusteet ja kehotin hakemaan meidän osastolle avautuvaa paikkaa. Se ei soittajaa kiinnostanut.

    Kyllä oikaisemisesta sitten kuitenkin palkinnon saa.
    - Minulla olisi varmaan tänä päivänä huono omatunto, jos Maria ei olisi saanut sitä paikkaa.

    Helena Yrjölä muistuttaa, että aluesairaala huolehti hyvin hoitajistaan. Heille oli tenniskenttä, Kymiyhtiön rantapalsta, sairaanhoitajien kesäkotiyhdistys. Pikkujoulut juhlittiin, jouluaattona työskenteleville tarjottiin jouluateria ruokasalissa. 

    Aluesairaalan elämässä on tietenkin dramaattisia hetkiä. Pahin tilanne oli vuonna -65, kun kaksi junaa törmäsi toisiinsa Lahden radalla. Potilaat tuotiin Kuusankoskelle, ja henkilökunta oli lujilla auttaessaan kymmeniä loukkantuneita. Helena kiersi Eirton mukana – tämä kulki potilaalta toiselle vedellen ranteita paikoilleen ja tarkastaen potilaita. Osalle tarvittiin vuodepaikkoja, mutta sängyt loppuivat Helenan osastolta kesken.
    - Lähetin tytöt hakemaan lisää sänkyjä sisätautiosastolta. Siellä osastonhoitaja ei antanut sänkyjä, koska ”kirra aina rikkoo meidän sängyt, kun niiltä kuskataan niin paljon leikkaussaliin”. Laitoin napakan apuhoitajan kavereineen hakemaan sängyt vaikka väkisin. Saimme ison potilasjoukon hoidettua saman päivän aikana nopeasti, osan kotiin, osan leikkaukseen, kenet minnekin.



    Byrokratiaa ei takavuosikymmeninä ollut haitaksi asti. Eirton ”luottopotilas” Gestrinin pappa tarvitsi verta säännöllisesti. Hän ei viitsinyt ilmoittautuakaan vaan marssi suoraan Helenan osastolle ja kysyi, olisiko vapaata paikkaa. ”Soita Eirtolle”, pappa sanoi ja sai taas pari pussia verta.

    Äidin hoitaminen opetti

    Kolme viimeistä työvuottaan Helena Yrjölä työskenteli ortopedialla. Uusi työntekijä huomasi erikoisia käytäntöjä. Ja koska hän oli Helena Yrjölä, hän tietysti kyseli lääkäreiltä, jotka eivät edes tienneet kummista tavoista. Ja muutoksia tuli, potilaiden ja työntekijöiden parhaaksi.

    Helena Yrjölä jäi eläkkeelle vuonna -96. Kiihkeiden työvuosikymmenten jälkeen eläkkeelle siirtyminen voisi olla rankkakin elämänmuutos. Ei ollut Helena Yrjölälle. Hän oli jo irtautunut soroptimisteista, luottamustehtävät Pohjois-Kymen konserttiyhdistyksessä olivat loppuneet, kun yhdistys lakkasi puheenjohtaja Kalervo Kerannon kuoltua. Mutta Helenan lopettaessa työt hänen äitinsä Toini sairastui ja joutui terveyskeskussairaalaan, jossa oli melkein neljä vuotta. Helena kävi tapaamassa häntä kaksi kertaa päivässä, syötti talon ruokia ja toi kotoa sesonkiruokia.
    - Äiti oli hoitanut minut hyvin, nyt minulla oli aikaa hoitaa häntä. Terveyskeskuksessa oli ihana hoito. Keittiöön vein erikoiskiitokset, koska ruoka oli maukasta ja kauniisti laitettua.

    Suloista koiraa ei voinut ohittaa taputtelematta.
    Äidin sairaalavuodet opettivat jälleen yhden asian Helenalle. Hän vei aika ajoin veljensä Pekan kanssa äidin kotiin, jossa tämä kuitenkin väsyi kahveista ja konjakeista huolimatta. Sitten äitiä vietiin puistoon ulkoilemaan. Hän väsyi sielläkin.
    - Sitten sanoin Pekalle, että onkohan tämä sellainen juttu, että omaiset hakevat vanhuksen väkisin kotiin ja kuvittelevat, että tällä on kotiympäristössä kaikki hyvin. Mutta vanhuksella onkin uusi koti, tuttu paikka vuodeosastolla. Lakkasimme kuskaamasta ja äiti oli niin tyytyväinen. Aina oppii jotain uutta, Helena tuumii ja kertoo esimerkkejä sairaalalta.

    - Meillä oli huonokuntoinen mies, joka halusi syödä itse. Hän sotki kyllä itsensä ja vuoteensa ruokaan mutta nautti ruokahetkistä. Me tietenkin siivosimme ruokailun jäljet. Hän sai riittävästi ruokaa koska söi kaiken, vaikkakin hitaasti. Tytär kävi ja kauhisteli näkyä, ja ylilääkäri Schumacher kutsui minut paikalle. Kerroin että pappa haluaa syödä itse, ja kun punajuurta päätyy vähän hiuksiin, tytöt siivoavat. Me olemme kuunnelleet potilasta emmekä omaisia, vaikka meidän olisi helpompi syöttää hänen siististi ja nopeasti. Schumacher sanoi, että noin minäkin haluaisin tehdä kuin teillä tehdään, ja lupasi selittää asian tyttärelle.

    Esimerkkejä ylihuolehtivista omaisista riittää.
    - Kuoleva potilas, ei vielä viimeisillään, oli kolmen hengen huoneessa, ja heillä oli oikein hauskaa. Tyttäret ilmestyivät hienot turkit päällä ja kysyivät, voisiko isän siirtää pieneen huoneeseen, koska hän on huonossa kunnossa. Kerroin, ettei juuri nyt ole pienempiä huoneita vapaana ja että pappa on niin virkeä nykyisessä paikassaan. Tyttären myönsivät, että virkeä on mutta pienempään pitäisi päästä. Kysyin papalta, halusiko hän pienempään ja hän sanoi että ei missään nimessä pois kavereiden luota. Ja kaverit sanoivat, etteivät laske pappaa pois. Sitten vapautui paikka kahden hengen huoneesta ja kerroin siitä tyttärille. - Haluatteko isänne sinne? - Ilman muuta, he sanoivat ja menivät kertomaan isälleen. Hetken päästä he ilmestyivät silmät pyöreinä luokseni. - Isä ei halua lähteä siitä huoneesta pois!

    Helena muisti tapaukset omaa äitiään kuskatessaan.
    - Meillä voi olla turhia luuloja, jos emme kuuntele toisten mielipidettä heidän omasta tilanteestaan, Helena kiteyttää.

    Tiukka täti tämä sairaalasarjan ehdoton enkelihahmo. Mutta ei kovis, sillä hän kysyy tarinoiden jälkeen:
    - Vaikutanko minä sinusta riitelijältä?

    Ei vaikuta riitelijältä tämä asioita hoitava ihminen. Innostumme keskustelemaan oikeudenmukaisuudesta, siitä miten jotkut ihmiset jaksavat tarttua epäkohtiin ja selvittää asioiden oikean laidan. He kyllä tietävät, ettei siitä suosio juuri kasva mutta eivät voi jättää asiaa hoitamatta, perinpohjaisesti.

    Helena esittelee Kymen Paviljongin hauskuuksia, kotieläimiä ja yrttilaatikoita. Hän miettii, mistä onkin tullut rohkeus sanoa mielipiteet hankalissakin tilanteissa ja päätyy isoisäänsä. Yrjölän vaarin tunsi ja hänen tapansa tiesi moni muukin.
    - Vaari oli persoona, määrätietoisuus on ehkä häneltä perittyä, Helena tiivistää.

    Helena starttaa autonsa vasta uusittu ajokortti laukussaan ja suuntaa kesämökille. Mukaan varmaan pääsee kotona odottava Nina-koira, joka on kovia kokeneena alkanut puolen vuoden kuluessa uskoa, että tässä kodissa siitä pidetään hyvä huoli. Eläkkeellä Helena Yrjölä on keksinyt taas uusia tehtäviä. Seniorien muistijumpan vetämistä kaverin kanssa, esitelmiä ilmasodasta tädin miehen päiväkirjamerkintöjen pohjalta. Yksi tilaisuus johti seuraavaan, kysyntää kertojalle on riittänyt pitkin lähiseutuja. Nyt mielessä kangastelee muistiinpanojen teko oman Toini-äidin vaiheista. Hoidettavia asioita riittää.

    ************************************

    Kuusankosken aluesairaalan vaiheita ja sairaalaelämää varsinkin lääkäreiden näkökulmasta on kuvannut Hannu Tapiovaara. Näet kiinnostavan historiikin täältä:
     http://personal.fimnet.fi/laakari/hannu.tapiovaara/KAS.pdf

    Kuvia Sairaalanmäeltä  

    Keuhkotautiparantola käynnistyi vuonna 1933.

    Ensiavun ja röntgenin siipi valmistui vuonna 1968

    Kymenlaakson psykiatrinen sairaala valmistui vuonna 2005.

    Tässä talossa on toiminut myös röntgen.
     

    Palokunta marssi - syksy on virallisesti alkanut

    Kuvat: Raine Martikainen UPM Kymin tehdaspalokunta on jälleen marssinut syykauden alkaneeksi. Veteraaneista, aktiivipalokuntalaisista, a...