Näkökulma kuusankoskelaisuuteen

Kuusankoski on paikka – ja jotain ihan muuta. Se on maisemia ja ihmiskätten töitä. Se on murretta ja
tapa olla kotoisin jostakin. Kuusaalaisuus on ajattelumalli, asenne ja näkökulma – kaikkeen.
Kuusankoskia on yhtä monta kuin kuusankoskelaisiakin. Näillä sivuilla rakentuu yhden kuusaalaisen
totuus kotipaikkakunnastaan. Se on yhtä totta kuin sen toisen, joka muistaa, näkee ja kokee asiat ihan
toisin. Juttuja paikoista, tapahtumista, muistoista, ilmiöistä, nimistä, kielestä ja ennen kaikkea
ihmisistä. Tervetuloa katselemaan. Näillä sivuilla en tarjoa tilaisuutta keskusteluun, mutta hauska
kuulla, että vaihdatte aiheista kommentteja omissa yhteisöissänne. Jatkakaa ihmeessä.
Katselukerroista päätellen kuusaalaisuus kiinnostaa, eikä ihme: niin hieno paikka tämä on, ja niin
kiehtovia persoonia täällä asuu ja toimii.

Eijaleena Martikainen, paljasjalkain kuusaalain

lauantai 21. helmikuuta 2015

Leena Lakka viihtyy kaupan hälinässä

Leena Lakalla pitää puolenpäivän aikaan kiirettä. Kassajono ulottuu vauvanruokapurkeille asti, mutta ei se tunnu kassarouvaa häiritsevän. Jokaista palvellaan henkilökohtaisesti. Leenan tuntee ainakin etunimeltä joka toinen kuusaalainen, hän taas tuntee kuusaalaisasiakkaat jo kolmessa sukupolvessa.

- Ruokatuntiaikaan meillä on aina vilskettä. Kassoja on kolme, joten jos yksi lähtee syömään niin kahdelle hommaa riittää. Ei tarvitse hirveästi pyöritellä peukaloita keskellä päivää. Ruuhka saattaa mennä ohi nopeastikin. Ensin tulee autolasteittain työmiehiä hakemaan ruokaa, ja hetken päästä ei ole ketään, Leena Lakka kuvailee.

Sivusta katsoen K-kaupan kassarouvat näyttävät ruuhka-aikoinakin kiireettömän rennoilta vaikka tavarat viuhuvat kassan ohi vauhdilla. Asiakkaita tervehditään mennen tullen, "kiitos" ja "olkaa hyvä" ovat käytössä edelleen. Jonot eivät Leenan mukaan aiheuta paniikkia kassallakaan.
- Minusta on paljon kivempi kun on kiirettä. Kauheaa jos pitää sormia pyöritellä, Leena sanoo.

Kassavastaava Leena Lakka tekee pääasiassa aamuvuoroja. Päivä alkaa kuuden maissa samaan aikaan lihapuolen työntekijöiden ja leipien paistajien kanssa. Aamusta hän tarkistaa edellisen päivän tilitykset, joka kassatyöntekijällä on omat rahat. Sitten pannaan lehdet hyllyyn ja samalla rahastateaan aikaiset asiakkaat - kauppahan aukeaa jo seitsemältä. Seuraavien päivien vaihtorahat pitää tilata, pelikoneet tyhjentää kaksi kertaa viikossa ja laskea niiden rahat. Kassavastaavalle kuuluu myös työvuorojen tekeminen kaikille kuudelle kassalle. Seuraava kassa tulee töihin yhdeksältä. Leena ehtii mielestään hyvin palvella aikaiset asiakkaat yksin.
- Siinä on koululaisia ja töihin menijöitä, jotka ostavat jotain evästä työpäivää varten. Harva siihen aikaan isoja ruokaostoksia tulee tekemään.

Asiakkaille tuli ikävä sairausloman aikana

Vuosien varrella asiakkaat ovat tulleet tutuksi.
- Muistan vanhimmat vuosikymmenten takaa, heidän lapsensa samoin, ja nyt näilläkin on jo lapsia. Monen ihmisen elämästä saa tietää paljon. Joskus kun tuttu ihminen nukkuu pois, tuntuu tosi pahalta, kun on tuntenut monta kymmentä vuotta. Ja jos tuttu asiakas ei käy vähään aikaa, rupean jossain vaiheessa ihmettelemään, mitä on sattunut. Eikös ole hyvä, että me katsotaan vähän perään, Leena Lakka kysyy hyväntahtoisesti nauraen.
Jono on kivempi kuin hiljainen hetki.

Totta. Parikin kertaa olen itse unohtanut rahapussin kauppaan, ja naapuri on sen tuonut kotiovelle ennen kuin olen edes huomannut kadottaneeni jotain. Leena tai hänen kollegansa on huomannut ja hoidellut asian, kun kerran tietää, kuka asuu kenenkin naapurissa. Yhteisöllisyyttä sekin.

Asiakkaille kassat ovat muutakin kuin rahastuspaikkoja. Tuttu ihminen koneen takana saa kuunnella tarinat elämäntilanteesta, ja auta armias, jos hän on jonkin aikaa poissa. Leena oli polvileikkauksessa syksyllä, ja se huomattiin.
- Oli ihana palata, kun vanhat papat ottivat kaulasta ja kysyivät että missäs sie oot ollu!

Leenalle työvuosia on kertynyt pian 49. Hän aloitti kaupan työt 15-vuotiaana 1.6.66 heti koulunsa päätettyään. Koulu oli kansalaiskoulu, luokka Aallon Tapion ja linja liikelinja. Koulurakennusten välillä sai singahdella.
 - Tähteessä oli ns. normaalikoulu, puukoulussa Marskinkadun tuntumassa oli kaupalliset aineet, ja taloudessa käytiin Kymintehtaalla. Maanantaisin mentiin aina kahdeksi, piti porrastaa koska oppilaita oli niin paljon. Työharjoitteluun pääsin viimeiseksi kevääksi K-keskukseen, ja siitä työt jatkuivat kesäksi. Sillä tiellä ollaan, Leena naureskelee.

Nykyisin kassa ehtii huomata muutakin kuin hinnat

Nuori kauppa-apulainen myi ensin vuoden verran astioita ja siirtyi sitten kassalle. Työ oli ihan erilaista kuin nyt.
- Jauhot pantiin alakerrassa kilon pusseihin, ja niihin hinta päälle. Me teimme sen käsin. Hedelmät punnittiin kassalla ja katsottiin niihin hinta, ei mitään automaattivaakoja silloin ollut. Kassakoneet olivat jo tulleet. Kaikissa tuotteissa oli hintalaput, ja me naputtelimme hinnat kassakoneeseen. Rahan kanssa puljaamista riitti, mutta siihen aikaan moni käytti myös sekkejä.Varsinkin isommissa ostoksissa ja myös ruokalaskuissa asiakas tempaisi esiin sekkivihon. Vasta sitten tulivat luotto- ja pankkikortit, joita jossain vaiheessa höyläiltiin, ja paperi meni kurttuun ja sitten piti tehdä uudestaan. Tänä päivänä on tosi helppoa, kun ei tarvitse muistaa hintaa. Ja mikä työmäärä entisaikaan, kun kaikki hinnat piti naputella ja kiinnittää tuotteisiin, Leena taivastelee.

Nykymeno sallii kassalle muutakin kuin numeroihin tuijottelua.
- Nyt pystyy vetelemään tavarat koneen ohi ja keskustelemaan samalla asiakkaan kanssa. Tämä on sukkelaa ja tosi helppoa. Jos hinnat vaihtuvat, kone tulostaa yöllä kuormakirjan tavaroita varten uudet laput, ja ne vain paikoilleen!
Nykytekniikka sallii jutustelun asiakkaan kanssa.
Nykyisin kaupoissa touhuaa moni ulkopuolinenkin, ns. hyllyttäjät. He tulevat valmistajien firmoista ja täydentävät mm. karamellien ja panimotuotteiden hyllyjä ja kesäisin jäätelöaltaat. Joidenkin leipomoiden kuskit myös vievät leivät hyllyyn.
- En kyllä siitä puolesta tiedä tarkemmin, kun me kassaväki tehdään työtä aika erillään siitä toisesta joukosta, Leena selvittää.

Työajat ovat muuttuneet siitä, kun Leena hommansa aloitti. Alussa kauppa oli auki viiteen, sitten puoli kuuteen, sitten kuuteen. Lauantaina oltiin auki vain yhteen, myöhemmin kolmeen ja sitten kuuteen. Sitten tulivat sunnuntaityöt.

- Se vaihe oli hirveä, kun oltiin sunnuntaina 12:sta iltayhdeksään. Nythän ollaan vain kuuteen. Mutta viime viikolla pohjoisessa huomasin, että siellä avataan sunnuntaisin kymmeneltä. Lauantaina tulleet turistit pääsevät heti aamulla hankkimaan ruokaa. Meillä väkeä käy sunnuntaisin vaihtelevasti. Jos Veturissa on jotain erityistä, se vetää väen. Minä en sunnuntaisin käy kaupassa, periaatteesta. Aina sen verran ruokaa löytyy kaapista, ettei tarvitse kauppaan pyhänä mennä, Leena napauttaa.

Palkka on noussut alkuajoista. Nykypalkkaa en kehtaa kysyä, mutta alkutilanteen Leena kertoo pyytämättäkin: 120 markkaa kuussa.
- Ensin se nousi sataanviiteenkymppiin ja sitten sataankahdeksaankymppiin. Rahat saatiin kaksi kertaa kuussa ruskeassa pussissa. Kun Yhdystalo paloi - ensimmäisen kerran - 60-luvun lopulla, me saimme hyvät rahat kun kävimme siivoamassa liikkeessä. Elintarvikkeet ja kaikki muutkin tavarat piti viedä kaatopaikalle, savu oli ne pilannut. Sitten tuotiin uudet tavarat sisään, ja taas päästiin hinnoittelemaan.

Tavarat tulivat alkuaikoina Helsingistä ja Kotkasta tukkuliikkeestä. Jotain tuli lähempääkin.
- Eräs Linjapuistossa asuva rouva kasvatti persiljaa ja toi meille sitä nipuiksi sidottuna. Perunaa tuli viljelijöiltä. Tänä päivänä kaikki tulee tukkurin kautta.

Maisema vaikuttaa kassan vointiin

Pari kertaa nykyisessä liiketilassa on siis käännetty kassat toiseen asentoon. Yksi kokeilu kesti vain kuukauden - ei me kuusaalaiset sentään mitä tahansa jonomuodostelmia ruveta opettelemaan. Nykyinen kassojen sijoittelu on Leena Lakasta hyvä: siitä näkee Kauppakadulle, sään muutokset ja ihmisiä ulkonakin.
- Sekin on kiva, kun ikkunoita ei ole peitetty. Asiakkaat näkevät ulkoa sisälle, meille tulee päivänvaloa. Kiva nähdä, koska sataa lunta, koska vettä, Leena kehuu.

Päivänvalossa on parempi työskennellä.
Nykymallissa kassat eivät saa myöskään vetoa ulko-ovista. Toisaalta ilmastointi pyörii vauhdilla, mutta Leena sanoo olevansa lämminverinen. Nytkin hän istuu lyhythihaisessa t-paidassa, kun muut ympärillä ovat sonnustautuneet villapaitoihin. Asiakkailta saa varmaan kaikki liikkeellä olevat pöpöt eikä aina pääse pesemään käsiä kun haluaisi, mutta Leena on sitkeää tekoa.
- Kassalla saa varmaan hyvän vastustuskyvyn. Kertaakaan en ole flunssan takia ollut poissa töistä, hän sanoo ja koputtaa puuta.

Kuusaalla on erikoinen tyyli kommentoida toisten ruokaostoksia - ainakin niiden paljoutta. En kuulemma ole ainoa, joka ostaa viikon ruoat kerralla - jotkut osaavat suunnitella jopa kahden viikon syömiset. Mutta tämä pakottaa toisin toimivat lausumaan ihmettelynsä julki, mitä ei vuosien jälkeen aina jaksaisi kuunnella.
- Me ollaan niin erilaisia. Joku taas käy useamman kerran päivässä, ostaa vaikka sen yhden sipulin kastikkeeseen. Kaupassakäynti on monelle sosiaalinen tapahtuma. Ruokatuntiaikaan ei mukamas saisi eläkeläiset tulla tungeksimaan, mutta kun se on ehkä päivän ainoa hetki, jolloin he näkevät muita ihmsiä. Perjantaisin ihmiset tulevat torin takia toimittelemaan asioita ja tapaamaan tuttuja, se on heille hirveän tärkeää. Parempi että lähdetään liikkeelle eikä lokeroiduta kotiin, Leena Lakka muistuttaa.

Kauppiaat vaihtuneet

K-keskus oli siis Leenan ensimmäinen työnantaja, se Yhdystalossa toiminut kaksikerroksinen liike. Ruokaa yläkerrassa, rautakauppa alakerrassa. Touko Miettinen oli elintarvikkeiden kauppiaana, Matti Kasurinen rautakauppiaana. Kun Miettinen lähti pois, Kasurinen hoiti molemmat osastot. Elintarvikeosasto oli Yhdystalossa vuoden 1980 lopulle ja muutti sitten nykyiseen liikerakennukseen. Vanha liiketila muutettiin kokonaan rautakaupaksi.

Uuteen liiketaloon, Toripäivään,  kauppiaiksi tulivat Hautalat peräti 15 vuodeksi.
- Vuonna 96 tuli Ihon Pekka, sitten tuli Järvinen ja sitten Tamminen vain kolmeksi vuodeksi. Nyt kauppiaina ovat Sanna ja Jani Kasanen. Ja nykyään pitäisi muistaa sanoa kauppaa Koskituuleksi.

Leena Lakka viihtyy työssään, vaikka muutoksia on riittänyt. Kauppiaiden vaihtuminen ei suuria ole mullistanut, euron tulosta selvittiin kertajännityksellä, eikä hän rasitu siitä, jos joku nostaa käteistä kortilla kaupasta, kun pankista ei saa.
- Tykkään ihmisistä, on kiva kun on hälinää. Sairaslomalla kotona oli ihan kauheaa kun oli niin hiljaista. Minulla oli ikävä asiakkaita ja työkavereita, Leena tunnustaa.

Paljasjalkainen käpyläläinen

Viinikaisen tyttöjähän tämä Leena alun perin on, Roitton mäelle Roitton taloon syntynyt, sinne Käpylänrinteelle Pajamäen viereen. Osoite oli Käpylä 888. Leenan pappa ja mummo asuivat samassa pihapiirissä.
- Heillä oli oikein autotalli ja kaikki! Jokaisella sillä mäellä oli sika, ja sitten itkettiin, kun possu tapettiin. Punsaa keitettiin saunanpadassa, Leena muistaa.

Vuonna -57 perhe muutti isän rakentamaan taloon Pappilanpellolle. Sieltä löytyy muistelemalla yhteisiä tuttuja ja julkkiskin: Maija-Liisa Peuhu. Pappilanpelto oli mukavaa aluetta ja lapsilla oli yhteistä touhua - omenavarkaissa käyntiäkin, vaikka yleensä siihen aikaan oltiin Leenan mukaan paljon kiltimpiä kuin lapset nykyään.
- Heti kun alkoi hämärtää, lähdettiin kotiin.

Koulua Leena kävi tietysti Keskustan kansakoulussa, ensin Solion ja sitten Vanhalakan luokalla. Hän kertoo, että Raimo Vanhalakka otti perheen pikkutytön mukaansa kouluun, kun vaimo oli synnytyslaitoksella. Siellä tyttönen istui toisten joukossa ja piirteli. Leena olisi päässyt Voikkaalle oppikouluun muttei Kuusaalle, ja hän päätti että Voikkaalle en mene ja jatkoi sitten sinne kansalaiskouluun. Uranvalinta taisi osua nappiin tätäkin reittiä, ja opettajat ovat kirkkaina mielessä edelleen.

Parikymppisenä Leena Viinikainen meni naimisiin ja hänestä tuli Leena Nikka. Perheen pojalla on nyt kaksi omaa lasta. Molemmat ovat lähellä ja se on mummosta mukavaa.
- Nyt olen ollut 14 vuotta uusissa naimisissa, kertoo rouva Lakka.

Leenan nykyelo kuulostaa aika ihanalta. Pariskunnalla on paikka Lapissa, mökki Savitaipaleella ja koti vanhassa kunnostetussa talossa Lamminrannassa miehen entisessä mummolassa. Koti on melkein järveltä näyttävän Kuusaanlammen äärellä metsän vieressä rauhallisella paikalla. Isännän metsästyskaverina on koira - tämä nykyinen on vasta vuoden vanha pystykorva.

- Puutarhanhoito on minulle harrastus, kasvatan ja säilön kaiken itse: perunat, porkkanat, sipulit, valkosipulit. Mies linnustaa ja hirvestää, joten minulla on riistaa. Lapissa meillä on kuusaalaislähtöinen tuttavapariskunta, joka kasvattaa lampaita ja tekee meille valmiit lampaanlihapaketit pakkaseen. Toinen ystävä Lapissa kerää meille lakat ja pussittaa ne meidän pakastimeen. Kotipihassa on vadelmapensaita, niiden marjoista teen hilloa. Kerään metsästäkin marjoja, hyvänä marjakesänä voin tehdä pullataikinan ja hakea mustikat lähimetsästä sillä aikaa kun taikina nousee. Kerään ja säilön sieniä, teen hilloja ja suolakurkkuja. Ollaan aika omavaraisia - tämmösissä asioissa, Leena tuumaa.

Keräilijä-kasvattajalla on oltava paljon kylmätilaakin.
- Meidän talon alla on kellari, siellä ruoat säilyvät. Ja onhan minulla kaksi arkkupakastinta ja yksi pakastinkaappi, kertoo silmät loistaen tämä Lakka, joka vielä Viinikaisena vannoi ettei ikinä enää kitke eikä muuta omakotitaloon, kun sai Pappilanpellolla siitä tarpeekseen.

Leivinuuni taas houkuttelee laittamaan uuniruokia talvisaikaan.
- Illalla lämmittää uunin ja pistää lihapadan sinne, ja herää aamulla ihaniin tuoksuihin. Laitan aika perinteistä ruokaa, vaikka kaupassa näen monenlaista kansainvälistä ruoka-ainesta. Käytän paljon kotimaisia juureksia, kokeilen tietysti kasvattaa itse aina jotain uutta syötävää. Tähän aikaan vuodesta aloitellaan taas kurkkujen esikasvatusta. On niin kiva katsoa, kun taimi alkaa nousta. Nykyisin säilön pitkiä voileipäkurkkuja, niitä tutukin saavat jouluna.

Leena Lakka viihtyy töissä.
Leena on jäsenenä Kuusankosken Martoissa. Sieltä hän taisi saada kipinän sukankudontaankin. Kun hän lopulta opetteli sairaslomansa aikana kantapään tekemisen, niin nyt sukkia on syntynyt jo yhdeksän paria.
- Voihan niitä sitten viedä vaikka Vienon kammariin, jos ei muut tarvitse, Leena suunnittelee.

Leena Lakka on viihtynyt Kuusaalla koko ikänsä vaikka välillä lähteekin tuulettumaan esimerkiksi pohjoiseen.
- Kyl mie olen ihan kuusaalain. Vaikka sanotaan että ollaan Kouvolaa, niin mie olen peruskuusaalain. Mie olen tyytyväin. Tietysti harmittaa, kun täältä lähtee kaikki pois, mutta ymmärtäähän sen, että rumban täytyy pyöriä. Ei mahda mitään, että palvelut häviää. Mutta meiltä kotoa on sama matka Kuusaan ja Kouvolan keskustaan, että senkun hyppään pyörän päälle ja poljen sinne missä palveluita on. Siis sitten kun polvi on taas kunnossa, Leena täsmentää.


tiistai 17. helmikuuta 2015

Pentti Nieminen: Tulta päin!

Pentti Nieminen oli tulisieluinen mies. Mihin hän ryhtyi, sen hän teki millintarkasti. Pentti-isäni olisi ihmetellyt kovasti vuonna 2006 ilmestynyttä palokuntahistoriikkia Hälyytyksestä hälytykseen, jos hänen silloinen kuntonsa olisi sallinut kirjojen ihmettelyn. Teoksesta nimittäin puuttuu hänen oma osuutensa Kymintehtaan tehdaspalokunnan vaiheissa muutamaa mainintaa lukuun ottamatta. Olen osasyyllinen. Kirjan toimittaja Reijo Virta kysyi minulta, voiko isääni haastatella. Kerroin, ettei enää kannata. Normaalisti historioitsija turvautuu tällöin muihin lähteisiin. Niitä olisi ollut helposti tarjolla yhtiön omassa arkistossa Eerolassa. Ne jätettiin kuitenkin rauhaan.

Kolme vuosikymmentä Kymintehtaan palokunnan riveissä, neljännesvuosisata sen päällikkönä ja isot aikaansaannokset olisivat ansainneet huomiota. Suomen Palopäällystöliiton tuliristi kertoo siitä omaa kieltään. Vahinko ei ole peruuttamaton tänä blogien luvattuna aikana. Nyt minä voin kertoa isän palokuntahistoriaa mielin määrin - pilveen mahtuu paljon enemmän kuin kirjaan. Kymenlaaksolaisista on perinteisesti noloa kehua omiaan, mutta minkäs teet, faktat puhuvat puolestaan, joten annan palaa. Kymiyhtymä-lehdet, Palopäällystöliiton ystävällinen apu ja isän omat arkistot ovat tarjonneet todisteita innosta, jolla hän roihusi paloturvallisuudelle. Ja totta kai meillä tyttärillä on muistot ja kokemus siitä, millaista oli elää palokunta-aatteeseen vihkiytyneen ihmisen perheessä. Tulta ja tappuraahan se oli - ja aika jännääkin.

Vuonna 1973 Kymiyhtymä-lehden toimittaja Heli Kyllönen haastatteli isää laajassa jutussa, joka oli otsikoitu "Meitä on joka lähtöön", sanoi palopäällikkö Pentti Nieminen. Alussa Pena kertoo, mistä sai kipinän palokuntaan liittymiseen.

- Tullessani 1948 yhtiön palvelukseen minulla oli työtovereina kaksi innokasta palokuntamiestä, työnjohtaja Alvar Harlin, joka toimi Kymintehtaan palokunnan päällikkönä ja työnjohtaja Edvin Eklund, joka oli palokunnan palomestari. He innostivat minua liittymään palokuntaan, vaikken totta puhuen paljon innostamista kaivannut. Asuin siihen aikaan paloaseman lähellä sijaitsevassa talossa ja siinä tuli seurattua palokunnan toimintaa jopa niin, että yölläkin palopillin puhaltaessa lähdin polkupyörällä paloautojen perässä katsomaan, missä paloi, muisteli palopäällikkö Nieminen.

- Ensimmäistä kohdalleni sattunutta palohälytystä en unohda koskaan eikä liioin perheenikään. Aniliinipainokoneella Kuusaan saaressa oli syttynyt tulipalo ennen puoltayötä, jolloin olin jo nukkumassa. Vaimoni oli kuitenkin vielä valveilla ja rupatteli keittiössä erään tuttavan kanssa, kun palopilli puhalsi. Hänellä oli työ ja tuska, että sai minut hereille. Vaatekomerossa kävi aikamoinen mylläkkä, ennenkuin löysin vaatteet päälleni. Tuttava juoksi liiteriin hakemaan polkupyörää ja sitten sitä mentiin. Joka tapauksessa ennätin ensimmäiseen paloautoon, jossa oli konemiehenä Kustaa Starck. Paloauto oli avonainen, jollaisia ei enää ole käytössäkään. Tulipalokin sattui onneksi olemaan vähäinen. Se oli sitä alkuaikojen jännitystä. Vuosien mittaan lähtöihin on jo tottunut, vaikka kyllä tämä työ virkeänä pitää.

Pentti Nieminen oli rakennusinsinööri, Tampereen teknillisen opiston kasvatteja. Hän pääsi yhtiölle kesätöihin jo opiskeluaikana ja vakituiseen työhön, rakennusosastolle, valmistuttuaan. Paloalankin oppia Pentti sai. Hän suoritti Valtion Palokoulussa teollisuuspalopäällystökurssin sekä kuntien palotarkastajakurssin. Kyllönen on haastatellessaan saanut kuulla, että Penalla oli töissä esikuvia palokuntalaisista.
Kymintehtaan tehdaspalokunta seuratalon portailla
- Siihen aikaan kun minä liityin palokuntaan, ilmeni yhtiön piirissä valtavaa innostusta palosuojelutyötä kohtaan ja mm. silloin liittyi palokuntaan useita teknikoitakin. Palosuojeluala on hyvin lähellä rakennusalaa, johon olen saanut koulutuksen ja niinpä Kymintehtaan palopäällikkö Harlin ja palopäällikkö Hjalmar Ruth, joka toimi siihen aikaan Kymintehtaan ja Voikkaan palokuntien ylimpänä päällikkönä, antoivat minun ymmärtää, että jos innostukseni riittäisi, olisi minulla tulevaisuudessa tarjolla palopäällikön tehtävät. Minut nimitettiinkin v. 1958 Kymintehtaan tehdaspalokunnan päälliköksi. Saadakseni lisää koulutusta minulle järjestyi tilaisuus v. 1960 lähteä opintomatkalle Ruotsiin, jossa työskentelin kaksi kuukautta Malmössä ja kuukauden Göteborgissa ja samanaikaisesti kävin kolmiviikkoisen Ruotsin valtion palokoulun päällystökurssin.

Opintomatkalle lahden taa.
Isän arkistosta löytyi vahakantinen vihko, johon hän oli tehnyt muistiinpanoja Ruotsin palokunnissa harjoitellessaan. Alkuun suomenkieliset merkinnät muuttuvat jossain vaiheessa ruotsinkielisiksi - Pena on alkanut ajatella ruotsiksi. Ensimmäisellä sivulla on liikuttava päiväkirjamerkintä, jonka ymmärtää hyvin kun muistaa, ettei vuonna 1960 juuri ulkomaille matkusteltu eikä ollut totuttu puhumaan vieraita kieliä:

”14.3. Tänään klo 10.00 alkoi sitten se odotettu 2 viikon palopäällystökurssi. Osanottajia on 43. Kurssin johtajan esiteltyä minut jouduin selostamaan koko porukalle millaista on Kuusankoskella ja mitä tuotteita Kymin O/Y toimittaa. Se ei ollut niin kovin kauheata. Jokainen kurssilainen esitteli itsensä ja kertoi muutamalla sanalla toiminnastaan ja kotipaikastaan.”

Lähtövalmiina päivin öin.
Isällä oli Malmöstä ja Göteborgista lämpimät muistot. Työtä ja opiskelua riitti aamusta iltaan - Göteborgissakin oli eräänä päivänä 17 tulipaloa. Mutta palokuntalaiset olivat ystävällistä porukkaa ja pitivät Suomi-pojasta hyvää huolta. Ruotsin-tuliaisina tuli muutakin kuin kielitaitoa ja kaveruussuhteita. Pentti ryhtyi hankkimaan Kymintehtaan palokunnalle samanlaisia haalareita kuin Ruotsissa käytettiin, ja harjoituksiin ammennettiin länsinaapurissa kertynyttä tietotaitoa.

Ruotsin-matkan jälkeisenä kesänä Kymintehtaalla tapahtui räjähdys, jonka aiheuttamasta onnettomuudesta vanhat kuusaalaiset puhuvat vieläkin "klooritehtaan palona". Itse asiassa tuhoisa tulipalo syttyi natriumperoksiditehtaalla - tästä on tarkka kuvaus Reijo Virran kirjassa. Kolme kuolonuhria vaatinut onnettomuus testasi Kuusankosken tehdaspalokuntien voimat. Pentti Niemisen mielestä palokunnat osasivat tehtävänsä:
- Kymintehtaan ja Voikkaan palokuntien taidot joutuivat kovalle koetukselle heinäkuussa 1960 sattuneessa natriumperoksiditehtaan räjähdyksessä ja tulipalossa. Tilanne oli erittäin vaarallinen, koska palon vieressä oli kloorisäiliöitä rakennuksessa, jossa oli puinen vesikatto. Sammutustyö onnistui kuitenkin aivan erinomaisesti. Palokuntalaisten taidot punnittiin siinä tilaisuudessa ja kyllä he täyttivät mittansa, kertoi palopäällikkö Nieminen. Tehdaspalokuntien lisäksi tähän onnettomuuteen osallistui vain yksi paloauto Kouvolasta. (Kymiyhtymä 6/73)

Vuonna 1961 Pentti Nieminen sai lisää oto-tehtäviä, hänestä tuli Kuusankosken kauppalan sivutoiminen palopäällikkö 9.1.1961 alkaen. Nimike muuttui vuonna 1973 sivutoimiseksi kaupunginpalopäälliköksi, kun kauppalasta tuli kaupunki. Tehtävät pysyivät samoina. Tehdaspalokunnat olivat nimittäin kaupungin ainoat palojen sammuttajat. Heli Kyllösen juttu:

- Ennen pitkää joudutaan tilanteeseen, että Kuusankosken kaupungille tulee oma palokunta, joka ottaa päävastuun palontorjunnasta, vaikkakin tehdaspalokunnat jäävät erittäin tärkeään asemaan nimenomaan teollisuuspaloissa, totesi palopäällikkö Pentti Nieminen.

Kymintehtaan ja Voikkaan tehdaspalokunnat hoitavat sopimuspalokuntina sammutustoimen koko Kuusankosken kaupungin alueella. Tänä syksynä sopimusta jatkettiin vuoteen 1980 saakka. Mutta mikäli muutaman vuoden kuluessa uusi laki pelastus- ja palotoimesta tulee eduskunnassa hyväksytyksi, tulee Kuusankosken kaupungille päätoiminen palopäällikkö ja myöhemmin vakituinen palokunta.

Pääportti kutsuu, kuuntelen

Kotona isän palotehtävät olivat perheen tavallista arkea. Isä päivysti omat osuutensa palokunnan päivystyksistä samalla kun teki ensin päivätyöt rakennusosastolla ja vietti vapaa-aikaansa työpäivän päätteeksi. Lähtö tuli hypyn lailla, kun pilli soi - tai kotona ollessa puhelin, jos annettiin ns. hiljainen hälytys. Isä pomppasi ruokapöydästä tai ristisanatehtävänsä äärestä, ampaisi alakerran autotalliin, jossa palopäällikön Volkkari, Saab 96 tai Volvo oli valmiina lähtöön, ja kurvasi pihasta pillit soiden.

Tulipalojen jälkeen niistä ei paljonkaan kotona puhuttu ainakaan meidän tyttöjen kuullen. Joitain juttuja sentään meillekin kerrottiin. Jäi elävästi mieleen isän kuvaus matkustajakoti Rauhan tulipalosta joskus 60-luvulla kireänä pakkasiltana. Vesisuihkut olivat osuneet paitsi rakennukseen myös palomiehiin, ja miesten haalarit olivat jäätyneet niin tönköiksi, että jotkut piti kantaa palopaikalta autoon sulamaan.

Yhtä helppo oli kuvitella tilanne elokuvateatteri Kino Sammon tulipalon roihutessa. Isän kotimökki oli palopaikalta kivenheiton päässä, joten meidän mummi katsoi tilaisuutensa tulleen. Hän pakkasi koriin evästarvikkeet, asetteli päähänsä pitsisen lierihattunsa ja tunkeutui väkijoukon läpi eturiviin kutsumaan poikaansa: "Penttiii, tuletko ottamaan kahvia tai mehua?" Sammutustöitä johtava poika ei osoittanut vähääkään kiitollisuutta vaan karjaisi: "Ala nyt mennä!" Hienotunteisuus ei kuulunut Pentti Niemisen ykkösosaamisalueeseen, pikemminkin kuusaalaistyylinen ronskius tuttujen kesken. Sympatiani ovat tässä kohtaa mummin puolella.
Isän vanha ja uusi

Palopäällikön auto oli isän käytössä hänen omissakin ajoissaan. Niinpä me tytöt pääsimme kyytiin usein. Isän kaverit kommentoivat ensimmäistä autoa: kaksi torvea katolla, yksi sisällä. Elettiin aikaa ennen kännyköitä, joten pelastusalan väki piti yhteyttä radiopuhelimin. Isän auton radiopuhelimesta kuului usein: "Pääportti kutsuu, kuuntelen." Silloin oli tavallisesti tilanne päällä, ja ylimääräiset heivattiin autosta ulos. Tuntui juhlavalta, melkein tiesi, minkä tunteen vallassa isä oli polkenut paloautojen perään jo ennen palokuntaan liittymistään. Muistan kyllä, miten radiopuhelinta käytettiin vähän pienempäänkin tarpeeseen. Isä palaili Helsingistä kokouksesta ja otti Elimäellä yhteyden: "Kuuleeko pääportti, kuuntelen? Soittaisitko vaimolle kotiin, että tulen puolen tunnin päästä. Voisi panna kahvit kiehumaan. Loppu." Äiti pyöritteli päätään, kun pääportilta soitettiin.

 



Niin, Helsingin kokoukset. Tehtaan ja kaupungin palopäälliköllä oli monta luottamustointa oman paikkakunnan ulkopuolellakin. Suomen Palopäällystöliitosta kerrottiin seuraavat:


Teollisuusvakuutuksen palovahinkojen torjuntasäätiön hallituksen jäsen 1968 alkaen.
Suomen Palopäällystöliiton II-jaoston puheenjohtaja 1972-1974; Suomen Palopäällystöliiton liittohallituksen jäsen 1972-1974;
Palosuojelun edistämissäätiön hallituksen jäsen 1972-
Kymen läänin palontorjuntaliiton hallituksen varapuheenjohtaja 1972-.

Merkkipäiväjuttu Kymiyhtymä-lehdessä  3/73 kertoo Pentti Niemisen luottamustoimista lisää:
Hän on ollut Teollisuusvakuutuksen palontorjuntasäätiön hallituksessa v:sta 1968, Suomen Palopäällystöliiton teollisuusjaoston johtokunnassa v:sta 1970 ja toiminut jaoston varapuheenjohtajana ja liittohallituksen varajäsenenä 1971 sekä jaoston puheenjohtajana ja liittohallituksen jäsenenä v:sta 1972 lähtien. Hän on Suomen Palopäällystöliiton varapuheenjohtaja v:sta 1973. Hän toimii myös Palosuojelun edistämissäätiön hallituksessa v:sta 1972, Kymen läänin Palontorjuntaliiton hallituksen varapuheenjohtajana ja Kymenlaakson Palopäällystöyhdistyksen johtokunnassa v:sta 1973.

Säkälän juhannukset

Kun lukee isän luottamustoimista ja tietää hänen tehneen samalla normaalin päivätyönsä rakennuspuolella, täytyy ihmetellä miten hänellä oli niin paljon aikaa perheellekin. Rakennus- ja pelastusalan töidensä lisäksi isä vielä piirsi taloja vapaa-aikanaan. Mutta hänellä oli lyhyt työmatka, hän ehti käydä ruokatuntisin kotona syömässä, ja neljän jälkeen päivätyöt olikin jo tehty. 

Sääksniemen lava
Palokuntalaisuus tuli tutuksi perheellekin monessa käänteessä. Palokunta piti Sääksniemessä tanssilavaa ja järjesti siellä monena juhannuksena tanssit ohjelmineen päivineen. Perheet olivat mukana talkoissa, kuka narikassa, kuka järkkärinä, kuka puhvetin puolella. Joskus isä oli ainoana perheestä Sääksniemen juhannusjuhlissa hommissa. Ihastus oli suuri, kun hän kantoi sieltä illan päätteeksi meille mökille pyykkikorissa voipullakuorman ja monta pientä Jaffa-pulloa. Yksien juhlien jälkeen isä uhosi: "Nyt siellä esiintyi laulusolistina sellanen mustalaispoika, josta vielä kuullaan!" Romaninuorukainen oli Taisto Tammi.

Syksyisin oli palokunnanmarssi - ja on vieläkin vaikka aika lailla muuttuneena. Miehiä ja soihtuja oli pitkänä kulkueena, ja meidän lapsuudessa päällystö marssi univormuissa kulkueen kärjessä. Soittokuntakin marssi siihen aikaan pitkän lenkin Kymintehtaalta sillan yli Kuusaalle ja seuratalolle, jossa oli jatkot palomiehille ja heidän vaimoilleen. Isä tiesi, että vaimo ja tytöt ovat katsomassa marssia kirkon edessä ja veti käden lippaan meidän kohdalla. Samoin tekivät tutut palomestarit isän rinnalla. Syksyn kohokohta! Vein isän katsomaan palokunnanmarsseja hänen viimeisinä vuosinaan. Syvästi liikuttavaa katsoa, kun tämä aikoinaan univormussaan ryhdikkäänä marssinut seisoi hauraana vanhana miehenä autoon nojaten Marskinkadun varrella, joku marssivista palomiehistä tunnisti hänet ja veti käden lippaan, ja isä vastasi samoin.

Tuore suojelupäällikkö, mirri ja pulisongit.
Pentagon kiinnostui

Vuonna 1971 Pentti Niemisestä tuli yhtiöön perustetun suojeluosaston päällikkö, ja hän sai tehtäväkseen luoda Kuusankosken tehtaiden kaasusuojelusuunnitelman toimintaohjeineen. Siinä vaiheessa Penaa ei kotona juuri näkynyt. Työ vaati toista vuotta yli kymmentuntisia työpäiviä. Jokin lähteistä toteaa: "Tehtävä työllisti eniten suojelupäällikkö Pentti Niemistä." Se on ihan totta: hänhän suunnitelman laati. Pentti sai varmasti asiantuntija-apua muiltakin, mutta suunnitelmasta hän vastasi itse.

Työ huipentui kaasuonnettomuusharjoitukseen, josta kirjoitettiin juttu Kymiyhtymä-lehdessä samana vuonna. Siinä vaiheessa ei vielä tajuttu koko homman mittavuutta. Myöhemmin selvisi, että Kymiyhtiön suunnitelma oli Suomen suurteollisuuden ensimmäinen laajamittainen kaasusuojelusuunnitelma. Sen harjoituksesta tehtyä elokuvaa katsottiin Sisäministeriössä tarkkaan, mutta eniten isä-Penttiä ilahdutti filmin kansainvälinen levitys: Yhdysvaltain puolustusministeriö oli pyytänyt itselleen kopion, ja sitä katseltiin myös Pentagonissa.

Suojelusuunnitelma käsitti paitsi tehdasalueen myös Kuusankosken ja Kouvolan taajamat. Kouvolan ratapiha kloorivaunuineen on ollut vähintään yhtä suuri uhka asukkaille ja ympäristölle kuin Kymiyhtiön tehdasalue.  Harjoituksesta haluttiin kaikki oppi irti. Näin Pentti Heli Kyllösen jutussa:

- Kymintehtaan ja Voikkaan tehdaspalokuntien koulutuksessa keskityttiin n. vuoden ajan kaasukatastrofin torjuntaharjoitukseen, joka järjestettiin Kuusankoskella 18.10. Koulutuksen päähuomio keskitetäänkin nyt ensinnä harjoituksesta saatujen kokemusten analysointiin ja harjoituksesta saatujen opetusten tiukkaan talteenottoon. Niiden perusteella tehdään uudet parannus- ja toimintasuunnitelmat sekä ehdotukset koulutuksen lisäämiseksi niillä sektoreilla, mitkä todetaan tarpeellisiksi. Esimerkiksi savusukellukseen täytyy kiinnittää vieläkin suurempaa huomiota ja hankkia lisää happi- ja paineilmalaitteita.

Monelle yhtiöläiselle yhteinen kokemus oli Jari-projekti Brasiliassa 1970-luvun lopulla. Niin Pentillekin. Hän kävi Manauksessa kahteen otteeseen ja oli mukana laatimassa tehtaalle suojelusuunnitelmaa.
Sukellustehtävä patosillalla

Tehdaspalokunta jää
Vuosi 1983 oli isän työhistoriassa dramaattinen. Hän oli antanut palo- ja pelastustoimelle kaikkensa, mutta se ei riittänyt. Omat koirat purivat, voisi sanoa tilanteesta, jossa palokunta teki lakon eikä suostunut harjoituksiin. Syytä oli varmasti niin sysissä kuin sepissä. Isästäni arvaan, ettei hän ollut erityisen hyvä neuvottelija, ja palopäällikkyys olisi maistunut makealta muistakin, oli isän tulkinta ristiriidoista. Hänen ammattiosaamistaan en epäile hetkeäkään. Kompromissit vain eivät olleet isäni heiniä. Asiat piti tehdä niin kuin oikein oli, turvallisuudesta ja määräyksistä ei tingitty. Jos palotarkastuksessa kaupan alakerrasta löytyi liikaa tyhjiä pahvilaatikoita, isä ilmoitti kauppiaalle: "Kuule sie ukko, jos ei nää laatikot häviä niin mie suljen tän kaupan."

Ammattitaitoa Pentti Niemisellä riitti, sitä hän piti ajan tasalla oma-aloitteisesti. Onneksi taidoille oli käyttöä senkin jälkeen, kun hän sanoutui irti tehdaspalokunnan päällikkyydestä. Nieminen siirtyi kokopäiväiseksi kaupunginpalopäälliköksi, mistä tehtävästä hän aikanaan jäi eläkkeellekin.

Niin, se tuliristi. Asiaa tunteville ansiomerkit kertovat henkilön aikaansaannoksista. Kaivoin esille isän mitalit ja yritin selvittää, mitä ne olivat. Vain osaan löytyi selitys, mutta sain apua  Suomen Palopäällystöliitosta, tässä heidän listansa Pentti Niemiselle myönnetyistä merkeistä:

Suomen Palopäällystöliiton ansioristi
Suomen Palontorjuntaliiton ansioristi sekä erikoisansioristi
Suomen Palopäällystöliiton tuliristi nro 34,  2.3.1989, hakijana Kymen läänin palontorjuntaliitto ry ja kriteereinä: Pitkäaikainen palo- ja pelastustoimen hyväksi suoritettu työskentely ja sen kehittäminen kunta-, lääni- ja valtakunnan tasolla. 

Pentin mitaleita, tuliristi risteistä oikeanpuoleinen keskellään Fenix-lintu.
Tuliristiä on myönnetty tähän päivään - vuoteen 2015 - mennessä kaikkiaan 102 kpl. 



Kaupungilla palotoimessa oli hyvä työyhteisö, ainakin siitä päätellen, että muutamat työkaverit pitivät isään yhteyttä vielä eläkkeelle lähdön jälkeenkin, uskollisin ystävä isän elämän loppuun saakka.

Pentti Nieminen oli, kuten sanottu, periaatteen mies. Ja periaatteista ei neuvoteltu. Mutta hänessä oli myös toinen vahva piirre: hän oli hauska seuramies. Sen me tiesimme kotioloissa, mutta samaa kertoi äskettäin myös isän entinen työtoveri rakennusosaston ajoilta. Hän sanoi ensi tapaamisellamme: "Isäsi oli hauska mies. Hän tuli aina vitsillä sisään; joka aamu hän aloitti päivän kertomalla uuden vitsin. Eikä ne olleet mitään tuhmia tarinoita vaan sellaisia hauskoja, meidän naistenkin korville sopivia."



Heli Kyllösen kirjoittaman  haastattelun 1. sivu Kymiyhtymä-lehdessä 6/73
Kymiyhtymän juttu kokonaisuudessaan silloisen päätoimittajan Eero Niinikosken luvalla:
Kymiyhtymä 6/73

Meitä on joka lähtöön
sanoi palopäällikkö Pentti Nieminen

- Pannaanko nimi kirjoihin, kysyi palopäällikkö Alvar Harlin.
- Pannaan vaan, vastasi ins. Pentti Nieminen ja siitä sitten v. 1952 alkoikin Pentti Niemisen pelokuntalaisura, joka tavallisesta palomiehestä on ylennyt Kymintehtaan tehdaspalokunnan päälliköksi. Hän toimii myös v. 1971 perustetun suojeluosaston päällikkönä, jonka alaisuuteen kuuluu myös Voikkaan tehdaspalokunta, jonka päällikkö on hiomomestari Esko Eloranta.

Vaikka Pentti Nieminen syntyi Hiitolassa 50 vuotta sitten, hän on melkein paljasjalkainen kuusankoskelainen, sillä perhe muutti Kuusankoskelle pojan ollessa vasta neljän kuukauden ikäinen. Keskikoulun hän kävi Kuusankosken Yhteiskoulussa, joka sijaitsi silloin nykyisessä Toimelassa ja lukioluokat Kouvolan Lyseossa, josta tuli 1942 ylioppilaaksi. Sen jälkeen seurasi parivuotinen harjoitteluaika yhtiössä ja lähtö Tampereen teknilliseen opistoon v. 1945. Jouluksi 1947 hän valmistui insinööriksi huoneenrakennuksen opintosuunnalta ja tuli työhön Kymin rakennusosastolle. Siellä hän on työskennellyt pääasiallisesti työmaainsinöörinä heinäkuuhun 1971, jolloin siirtyi Kuusankosken tehtaiden suojeluosaston päälliköksi. Tämän vuoden syksystä lähtien hän on oman toimensa ohella ollut erikoistehtävissä rakennusosastolla. Yhtiön palveluksessa hän on ollut 28 vuotta ja kuulunut Kymintehtaan palokuntaan 20 vuotta.

Palokuntalaiselle suurta etua rakennuskoulutuksesta

- Tullessani 1948 yhtiön palvelukseen minulla oli työtovereina kaksi innokasta palokuntamiestä, työnjohtaja Alvar Harlin, joka toimi Kymintehtaan palokunnan päällikkönä ja työnjohtaja Edvin Eklund, joka oli palokunnan palomestari. He innostivat minua liittymään palokuntaan, vaikken totta puhuen paljon innostamista kaivannut. Asuin siihen aikaan paloaseman lähellä sijaitsevassa talossa ja siinä tuli seurattua palokunnan toimintaa jopa niin, että yölläkin palopillin puhaltaessa lähdin polkupyörällä paloautojen perässä katsomaan, missä paloi, muisteli palopäällikkö Nieminen.
- Ensimmäistä kohdalleni sattunutta palohälytystä en unohda koskaan eikä liioin perheenikään. Aniliinipainokoneella Kuusaan saaressa oli syttynyt tulipalo ennen puoltayötä, jolloin olin jo nukkumassa. Vaimoni oli kuitenkin vielä valveilla ja rupatteli keittiössä erään tuttavan kanssa, kun palopilli puhalsi. Hänellä oli työ ja tuska, että sai minut hereille. Vaatekomerossa kävi aikamoinen mylläkkä, ennenkuin löysin vaatteet päälleni. Tuttava juoksi liiteriin hakemaan polkupyörää ja sitten sitä mentiin. Joka tapauksessa ennätin ensimmäiseen paloautoon, jossa oli konemiehenä Kustaa Starck. Paloauto oli avonainen, jollaisia ei enää ole käytössäkään. Tulipalokin sattui onneksi olemaan vähäinen. Se oli sitä alkuaikojen jännitystä. Vuosien mittaan lähtöihin on jo tottunut, vaikka kyllä tämä työ virkeänä pitää.
- Siihen aikaan kun minä liityin palokuntaan, ilmeni yhtiön piirissä valtavaa innostusta palosuojelutyötä kohtaan ja mm. silloin liittyi palokuntaan useita teknikoitakin. Palosuojeluala on hyvin lähellä rakennusalaa, johon olen saanut koulutuksen ja niinpä Kymintehtaan palopäällikkö Harlin ja palopäällikkö Hjalmar Ruth, joka toimi siihen aikaan Kymintehtaan ja Voikkaan palokuntien ylimpänä päällikkönä, antoivat minun ymmärtää, että jos innostukseni riittäisi, olisi minulla tulevaisuudessa tarjolla palopäällikön tehtävät. Minut nimitettiinkin v. 1958 Kymintehtaan tehdaspalokunnan päälliköksi. Saadakseni lisää koulutusta minulle järjestyi tilaisuus v. 1960 lähteä opintomatkalle Ruotsiin, jossa työskentelin kaksi kuukautta Malmössä ja kuukauden Göteborgissa ja samanaikaisesti kävin kolmiviikkoisen Ruotsin valtion palokoulun päällystökurssin.
- Palokuntien taso oli siihenkin aikaan varmasti yhtä korkea Suomessa kuin Ruotsissakin, mutta palokalusto mm. oli heillä tehokkaampaa ja uudenaikaisempaa kuin täällä meillä. Sitäpaitsi siellä oli paremmat tilaisuudet harjoitella, koska siellä oli tulipaloja enemmän kuin meillä. ”Parhain” kohdalleni sattunut tapaus oli Göteborgissa, jolloin saman vuorokauden aikana olin 17:ssä tulipalossa. Tämä tulipaloherkkyys johtui siitä, että kaupungissa on paljon taloja, joissa yläkerros on puusta, kertoi palopäällikkö Nieminen.

Tehdaspalokuntien taidot punnittiin

Palattuaan Ruotsista oppia saaneena oli hänen ensimmäisenä tehtävänä hankkia palokunnalle uudet ruotsalaismalliset haalarit. Niin ikään hankittiin uutta kalustoa. Koulutuksessa alettiin toteuttaa saatuja oppeja ja yhä enemmän kiinnitettiin huomiota savusukellukseen ja siinä käytettäviin naamareihin ja laitteisiin.
- Kymintehtaan ja Voikkaan palokuntien taidot joutuivat kovalle koetukselle heinäkuussa 1960 sattuneessa natriumperoksiditehtaan rähjädyksessä ja tulipalossa. Tilanne oli erittäin vaarallinen, koska palon vieressä oli kloorisäiliöitä rakennuksessa, jossa oli puinen vesikatto. Sammutustyö onnistui kuitenkin aivan erinomaisesti. Palokuntalaisten taidot punnittiin siinä tilaisuudessa ja kyllä he täyttivät mittansa, kertoi palopäällikkö Nieminen. Tehdaspalokuntien lisäksi tähän onnettomuuteen osallistui vain yksi paloauto Kouvolasta.

Jatkuva tehokas koulutus sekä ajanmukainen kalusto palokunnan toiminnan perusedellytys

- Palokunnan koulutukseen kiinnitetään jatkuvasti suurta huomiota. Paloalahan on nopeasti kehittyvä, kalustoon ja sammutusmenetelmiin keksitään yhä tehokkaampia uudistuksia. Lainsäädäntö vain ei tahdo pysyä nopeassa kehityksessä mukana, niinpä teollisuuslaitosten on itse tartuttava härkää sarvista ja kehitettävä uusia laitteita ja menetelmiä. Nimenomaan kemiallinen teollisuus aiheuttaa pulmakysymyksiä. Kevyt vaahto ja keskiraskas vaahto ovat tulleet hyvin voimakkaasti esille nimenomaan nestepalojen sammutuksessa.
- Kymintehtaan ja Voikkaan tehdaspalokuntien koulutuksessa keskityttiin n. vuoden ajan kaasukatastrofin torjuntaharjoitukseen, joka järjestettiin Kuusankoskella 18.10. Koulutuksen päähuomio keskitetäänkin nyt ensinnä harjoituksesta saatujen kokemusten analysointiin ja harjoituksesta saatujen opetusten tiukkaan talteenottoon. Niiden perusteella tehdään uudet parannus- ja toimintasuunnitelmat sekä ehdotukset koulutuksen lisäämiseksi niillä sektoreilla, mitkä todetaan tarpeellisiksi. Esimerkiksi savusukellukseen täytyy kiinnittää vieläkin suurempaa huomiota ja hankkia lisää happi- ja paineilmalaitteita.

Vapaaehtoinen palokuntatyö tulevaisuudessakin tärkeässä asemassa

- Niin ikään tehdasosastojen henkilökuntaa pyritään kouluttamaan palosuojelutehtäviin, sillä ennen pitkää joudutaan tilanteeseen, että Kuusankosken kaupungille tulee oma palokunta, joka ottaa päävastuun palontorjunnasta, vaikkakin tehdaspalokunnat jäävät erittäin tärkeään asemaan nimenomaan teollisuuspaloissa, totesi palopäällikkö Pentti Nieminen.
    Kymintehtaan ja Voikkaan tehdaspalokunnat hoitavat sopimuspalokuntina sammutustoimen koko Kuusankosken kaupungin alueella. Tänä syksynä sopimusta jatkettiin vuoteen 1980 saakka. Mutta mikäli muutaman vuoden kuluessa uusi laki pelastus- ja palotoimesta tulee eduskunnassa hyväksytyksi, tulee Kuusankosken kaupungille päätoiminen palopäällikkö ja myöhemmin vakituinen palokunta. Palopäällikkö Pentti Nieminen on toiminut 1961-1972 Kuusankosken kaupungin sivutoimisena palopäällikkönä. Hän on mukana useissa valtakunnallisissa paloalan elimissä ja joutuu siten seuraamaan näitä asioita laajasta näkökulmasta. Hänen mielipiteenään on, että vapaaehtoinen palokuntatyö tulee säilymään vastedeskin, vaikka vakituisia palokuntia perustetaankin.

Palokunnassa tarvitaan kaikenikäisiä miehiä

Kymintehtaan ja Voikkaan tehdaspalokuntien kesken on yhteistoimintaa harjoitettu etenkin kuluneena vuonna kaasukatastrofiharjoituksen takia ja tämä on tietenkin lähentänyt palokuntia toisiinsa. Palokunnan harjoitukset pidetään joka toinen maanantai.Talvisaikana keskitytään etupäässä teoreettiseen koulutukseen, kaluston tuntemukseen jne. eli toimintaan, jota voidaan harjoitella sisätiloissa. Kesällä sitävastoin harjoitukset pidetään ulkosalla.
- Palokuntalaiset ovat hyvin ammattitaitoista ja innostunutta joukkoa. Palokuntatyö pitää virkeänä arkisen rutiinintyön ohella. Tällä hetkellä näyttää innostus olevan valtavan suuri sekä päällystön että palomiesten keskuudessa. Viime syksynä Voikkaan tehdaspalokunta sai uuden paloauton ja ensi vuoden alussa saa Kymintehtaan palokunta myös uuden auton. Uuden kaluston saaminen helpottaa työtä, tekee sen varmemmaksi ja samalla se myös innostaa palokuntalaisia, totesi Pentti Nieminen. 
- Kummankin tehdaspalokunnan vahvuus on 70 miestä. Kymintehtaalla on hivenen vajausta. Tosin vähän ennen ja katastrofiharjoituksen jälkeen tuli palokuntaan uusia, nuoria ja hyviä poikia. Voikkaan puolella on innostus suurempi, sillä siellä on jopa jonotuslistalla miehiä odottamassa.
- On erittäin edullista, että palokunnassa on miesten ikäjakautuma tasainen. Palokunnassa on monenlaisia tehtäviä ja esimerkiksi konemiehenä, hydranttipumpulla jne. voi 60-vuotias mies toimia aivan täysipainoisesti ja mikä tärkeintä vanhempien palomiesten tehtaiden tuntemus on taattu, joka puolestaan nuoremilta miehiltä puuttuu. Nuoremmilla sensijaan on etunaan tietenkin monta avua, jotka ovat erittäin tärkeitä palokunnan toiminnassa, joten kaikenikäisiä palomiehiä tarvitaan palokunnan tehokkaassa työssä. 
- Kunnon palomieheltä vaaditaan paljon hyviä ominaisuuksia, joista mainittakoon ennen kaikkea vastuuntunto. Palokuntalaisen on lähdettävä aina, kun hälytys tulee. Hänen tulee osoittaa reippautta ja rohkeutta - ei kuitenkaan uhkarohkeutta – päättäväisyyttä, tilanteen oikeata harkintaa, ammattitaitoista kaluston käsittelyä, paloalan lainsäädännön tuntemusta ja esimiesten käskyjen ehdotonta noudattamista. ”Palokunnassa on kaksi vapaehtoista asiaa: palokuntaan liittyminen ja palokunnasta eroaminen”, sanoi Voikkaan palopäällikkö Esko Eloranta. Palokunnassa on hyvä toverillinen kuri, yhteishenki on erinomainen ja myös yhteiskunnan taholta palokunta nauttii mitä parhainta luottamusta. Sitä kohtaan osoitetaan suurta myötämielisyyttä, joka puolestaan innostaa palokuntalaisia, kertoi Nieminen. 
- Palokunnan kunnia on, että meillä palaa vähän. Ns. hiljaisia hälytyksiä, pieniä palon alkuja on paljon, mutta koska palokunta pääsee nopeasti apuun, saadaan palo tyrehtymään alkuunsa. Päiväsaikaan ensimmäinen paloauto lähtee alle minuutin hälytyksestä ja yöllä 4 minuutin kuluessa, useimmiten aikaisemminkin. Lukuun ottamatta ns. hiljaisia hälytyksiä, on Kymintehtaan tehdaspalokunnalla vuosittain keskimääräisesti 30 hälytystä, totesi palopäällikkö Pentti Nieminen.

Yhtiön tehdaspalokunnilla menestystä kilpailuissa

Kymintehtaan ja Voikkaan tehdaspalokunnat ovat osallistuneet sekä läänin että valtakunnallisiin kilpailuihin hyvällä menestyksellä. Kymintehdas voitti 1964 Jehu-maljan ja Voikkaa 1965 ja 1971. Kilpailuihin osallistuu tavallisesti 30-40 palokuntaa ja vuodesta vuoteen kärjessä ovat vuorotelleet samat kymmenen palokuntaa.
    Kymen läänin tehdas- ja vapaapalokuntien kalustokilpailuissa Kymintehdas sai kiinnityksen VIPU-säätiön kiertopalkintoon ja Voikkaa tuli kilpailussa toiseksi. Tänä syksynä Kymintehdas jälleen voitti kilpailun.
- Palokuntatyössä ei sovi unohtaa myöskään palokuntalaisten puolisoiden merkittävää panosta ja myötämielisen suhtautumisen tärkeyttä. Lokakuun paikkeilla Kymintehtaan palokunnalla on perinteellinen perhejuhla, jossa puolisot ovat mukana ja silloin heitä muistetaan pienillä lahjoillakin.

Palokuntatyön lisäksi Rotaryt ja Kaikukuoro

Palopäällikkö Pentti Niemisen toinen harrastus on rotaryaate. Hän on kuulunut Kuusankosken Rotaryklubiin vuodesta 1965 ja toimi viime vuonna klubin presidenttinä. Hänen mielestään rotarytoiminta jokaviikkoisine kokouksineen ja esitelmöineen on kehittävää, uusia näkemyksiä antavaa toimintaa, joka auttaa pysymään paikkakunnan ja jopa yleismaailmallistenkin asioiden tasalla.
    Hän on aina viihtynyt hyvin lapsuuden ja nuoruuden aikaiset ystävänsä, joiden kesken on säilynyt hyvät lämpimät suhteet. Täällä hänellä on kaunis omakotitalo Melkunmäellä, jossa emännöi Eila-rouva. Molemmilla heillä on yhteisenä harrastuksena ollut kuorolaulutoiminta. Pentti Nieminen lauloi Kaiku-kuorossa n. 15 vuotta, kunnes palokunta-aate alkoi ottaa vapaa-ajasta suuremman osan. Eila Nieminen sensijaan laulaa edelleen Kaiku-kuorossa ja toimii kuoron rahastonhoitajana. Pentti Niemisellä on tietenkin edelleen lämpimät ja kiinteät suhteet kuoroon ja niinpä hänet onkin valittu kuorolaisten ”pääluottamusmieheksi”.

HELI KYLLÖNEN




keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Erik Bruunin julisteilla on tarinat

Kuinkahan monessa kuusaalaiskodissa on ollut seinällä yhtiön teettämä juliste, jossa on kesäinen kukkakimppu mustalla tai vaalealla pohjalla? Veikkaanpa, että kaikissa näissä kodeissa ei suinkaan ole ajateltu: "Tämähän on sen kuuluisan saimaannorppa-julisteen piirtäjän tekemä." Täällä ainakin istuu yksi, joka osaa yhdistää nämä asiat vasta kuunneltuaan graafikko Erik Bruunia Kuusankosken Taideruukissa.
Erik Bruunin julisteita näkee Kuusankosken Taideruukissa helmikuun ajan.

Bruunin töitä katsellessa tajuaa, kuinka ne ovat olleet osa maisemaamme vuosikymmenet. Hyvon-kalsarit, Jaffa-pullot ja suomalainen luonto on myyty meille melkein huomaamattamme keskellä arkea.
- Juliste toimii, jos katsojalle tulee hyvä mieli. Sen pitää esitellä selkeästi tarjottava tuote. Jättäydyin kilpailuista, kun ensimmäisen palkinnon voitti juliste, josta en edes ymmärtänyt, miksi se oli tehty. Julisteen käyttötarkoitus oli jäänyt pois, kun oli tehty vain taidetta, Bruun määrittelee erilaisten kuvien rajoja.

Graafikko Erik Bruun
Mainosjulisteen on näytettävä asiansa hetkessä, viesti on ymmärrettävä liikkuvan raitiovaunun ikkunasta parissa sekunnissa. Erik Bruun teki luonnoksensa alkuun tulitikkuaskin kokoisina nähdäkseen, ehtikö katsoja tajuta viestin heti. Täältä näet Bruunin töitä vuosikymmenten varrelta:
http://www.bruundesign.com/tuotteet.html

Erik Bruunin julisteet eivät ole pysähtyneet vain suomalaisten katsottaviksi. Ulkoministeriö osti aikoinaan Forest Finland -sarjan julisteita tuhansittain ja jakoi niitä suurlähetystöihin. Niiden seiniltä on ympäri maailmaa saatu ihailla suomalaisen luonnon yksityiskohtia. Monet ovat saaneet kuvia koteihinsakin. Kuten sekin italialaisperhe, joka on kertonut Bruunille kehystäneensä lahjajulisteen ja ripustaneensa sen keittiön seinälle vuosia aikaisemmin.
- Mutta korostan, että ne eivät ole luontokuvia. Niihin on poimittu yhteen aineksia luonnosta julisteen tarpeiksi, Bruun selvittää.

Pian 89-vuotiaan Erik Bruunin vierailu Kuusankosken Taideruukissa on (tietenkin) kulttuurineuvos Eero Niinikosken aikaansaannosta. Bruun ja Niinikoski tutustuivat vuonna 1975, kun Kymiyhtiö - minkäniminen se silloin olikaan - alkoi tilata graafikolta metsäaiheisiä julisteita. Yhteistyö kesti vuosia, ja tuttavuus on jatkunut vuosikymmeniä. Yhtiö teki silloin ajalle harvinaista asiakaslehteä ja vuosikertomusta. Samaan yhteyteen sopi hyvin yhteistyö maineikkaan graafikon kanssa. Bruunia yhteistyö kiinnosti, koska suuryhtiö pystyi tarjoamaan pitkälle kehittyneen värivalokuvan painotekniikan käyttämisen.
- Tilaaja olisi halunnut kalenterin mutta ehdotin julisteita. Eero suostui, Bruun kertoo.

Bruun on tehnyt yhtiölle myös aarnikotkatunnuksia.
Taideruukissa Niinikoski toimi haastattelijana, Bruunilta taas eivät tarinat loppuneet. Loistojuttu, että galleristi Parvinen ja sisällöntuottaja Niinikoski ovat löytäneet toisensa. Tämä on jo ties monesko kaksikon yhteistempaus ja vasta alkua.

Byrokraatti livahti palatsiin Bruunin ohi

Tutuimpia Bruunin julisteita ovat kukkakimppukuvat, musta- ja vaaleataustainen. Mustapohjainen syntyi Erikin ja valokuvaaja Krister Katvan yhteisellä retkellä. Erik otti mukaan tiskipaljun ja kastelukannun, ja herrat ajoivat maalle niityn laidalle. Erik keräsi pakettipellolta kymmenen metrin säteeltä joukon luonnonkasveja, jotka kukkivat yhtä aikaa juhannuksen alla. Niistä tehtiin paljuun iso kimppu, asetelma nostettiin mustan sametin päälle ja kuvattiin ulkona pellon päässä. Juliste voitti kansainvälisen julistekilpailun.

Julistekilpailun palkinnot jakoi Buckinghamin palatsissa prinsessa Diana. Bruun ei itse kuitenkaan saanut mennä vastaanottamaan palkintoaan. Eero Niinikoski muistelee tapausta.
- Kuulin, että matkaan pääsee kaksi henkilöä ja sanoin, että toinen on tietenkin tekijä itse. Mutta eihän se käynyt, sillä Matkailun edistämiskeskuksessa oli jo kaksi virkamiestä, jotka halusivat palkinnonjakotilaisuuteen Englantiin, Niinikoski hymähtää.

Joka julisteella on tosiaan tarina. Tietenkin, sillä jokainen juliste on syntynyt omia teitään, uusissa tilanteissa, eri tarpeisiin, ja melkein kaikkiin liittyy "yksi hassu juttu". Saimaannorppaa Bruun kävi piirtämässä Särkänniemen akvaariossa vuonna 1974. Hän oli aamun ensimmäinen asiakas ja meni norpan altaan lasiseinän taa alakertaan. Norppa laskeutui Bruunin eteen, mies alkoi piirtää. Välillä norppa kävi hengittämässä ylhäällä ja laskeutui yhä uudelleen takaisin malliksi.
- Kun kuva tuli valmiiksi, käänsin sen norpan nähtäväksi. Minä väitän, että silloin se hymyili, Bruun sanoo.

Jotkut luontojulisteet on kuvattu "silloisella huipputekniikalla yhdistäen". Koivunrunkoja vasten sijoitettu horsmakimppu on kuvattu erikseen, tuohitausta erikseen. Talvikkeja, maariankämmekkää ja saniaisia on kerätty toiseen julisteeseen männynrungon juurelle, koska nämä kasvit elävät männyn kanssa symbioosissa. Bruun muistaa vuosikymmenten takaa kuvauspaikat tarkasti.
- Siinä oli jyrkkä aurinkoinen rinne, ja nämä kerättiin pieneltä alueelta.

Käpylatvajulisteen kuusi löytyi Lopelta Kymiyhtiön metsästä. Juhannuksen alla sen latvassa oli tiheässä emikukintoja ja käpyjä. Kuusta taivutettiin niin, että siitä saatiin sahattua vain latva.
- Lupa tähän piti tietysti kysyä omistajalta. Metsuri oli ihmeissään, kun otettiin pelkkä latvus, Bruun lisää.

Erik Bruunilla on erämaamökki, jonka rannasta hän on löytänyt kuvauksellisia kelonpätkiä. Niitä on päätynyt myös julisteisiin. Bruun kertoo innoissaan mökistä: sen rannalta ei näe yhtään toista rakennusta.
- Kun veimme sinne tanskalaisvieraamme ja esittelin hänelle koskematonta maisemaa, hän otti mua kädestä ja kysyi: "Etteks te pelkää?"

Bruun ei taida luonnossa pelätä - päätellen hänen soututarinoistaan. Veljensä kanssa hän rakensi aikoinaan veneen, jolla veljekset tekivät ensimmäisenä kesänä laajan retken pitkin suomalaisjärviä ja seuraavana kesänä vielä laajemman. On Bruun sitten tavattu soutamasta Ahvenanmerellekin, ja siinä tarvittiin jo viranomaislupia.
- Meidät pysäytettiin ja meiltä vaadittiin lupaa, jota ei tietystikään  ollut. Sain puhelinnumeron ja soitin sisäasiainministeriöön. Kerroin virkailijalle, että meidän pitäisi osallistua Tukholman soutukilpailuun, meidät oli kutsuttu sinne. Minut yhdistettiin ministeri Leinolle. Kun hän kuuli, että olimme menossa kilpailuun, hän sanoi sähköttävänsä meille luvan välittömästi.

Kelokuvaan Bruun halusi vastapainoksi lentävän talitintin. Hän kävi kysymässä Eläintieteellisestä museosta, ja sieltä hänelle luvattiin lentoasentoon täytetty tintti. Viikon kuluttua hän sai linnun, kuvasi sen ja liitti julisteeseen vastapainoksi ikiaikaisen kelon massiivisuudelle. Juliste oli esillä Leningradissa, jossa sitä katseli myös Neuvostoliiton kulttuuriministeri.
- Hän kysyi minulta, mitä taiteilija on ajatellut tätä luodessaan. Vastasin hämmästyneenä, että komea järkäle vaati kevyen kontrastin, linnun. Hän otti minua olkapäästä ja sanoi: "Kyllä minä ymmärrän mitä tässä on. Tämä järkäle on Neuvostoliitto, tuo pieni lintu on Suomi."

Linnut Erik Bruun piirtää mieluiten ylhäältä, kuten albatrossijulisteensa yksilönkin. Mutta merikotkan hän kävi piirtämässä Eläintieteellisessä museossa alhaalta päin, "kuin takin vuori edellä".
- Näin eräällä souturetkellämme merikotkan liitelevän korkeuksiin, ja se jätti lähtemättömän vaikutuksen. Kun merikotka alkoi olla uhanalainen 60-luvulla, piirsin siitä luonnonsuojelujulisteen. Mallina oli merikotka, joka roikkui eläinmuseon katossa. Otin mukaani pahvinpalan, makasin selälläni sen päällä ja piirsin, hän kuvailee mielenkiintoista työasentoaan.

Albatrossista puheenollen: Bruunin malli oli peräisin maailmanympäripurjehdukselta, jonka Suomen Joutsen teki vuonna 1931. Siltä matkalta miehistö toi tuliaisina kolme albatrossia, kuolleina ja siivet supussa. 

Lentoyhtiö joutui nöyrtymään

Joskus julisteen muoto vaatii kohteensa määrättyyn asentoon. Viikkosanomat järjesti aikoinaan kilpailun Suomen kansalliseläimestä, ja päätoimittaja Juha Tanttu pyysi Erikiä tekemään voittajasta piirroksen. Kansallislinnun, joutsenen, rinnalle lukijat valitsivat kansalliseläimeksi karhun. Pystyjulisteeseen ei oikein saanut mahtumaan neljällä jalalla seisovaa kontiota, joten Erik Bruun soitti Korkeasaareen ja kysyi seisovista karhuista.
- Siellä sanottiin, että karhu olisi luonnollisin neljällä jalalla seistessään, mutta tule nyt itse katsomaan. Kun menin seuraavana aamuna kohti karhulinnaa, näin ensimmäisenä kaksi parivuotiasta karhua, jotka seisoivat pystyssä, varmaan ruokaa odotellen. Pääsin heti piirtämään!

Kaloista muotoiltua lentokonetta esittävällä julisteellakin on hieno tarina. Bruun kävi usein Lapissa kalastamassa ja lensi Ivaloon koneella, jossa näytti tavallisesti olevan urheilukalastajia matkustajina. Hän sai idean ja piirsi koneen, jonka runkona on kala, ja siivissä olevat moottoritkin ovat kaloja. Hän tarjosi sitä mainokseksi Aerolle, joka sittemmin sai nimen Finnair. Lentoyhtiöstä vastattttiin, ettei kukaan halua matkustaa haisevan kalan vatsassa.
- Tyrmäys oli niin perusteellinen, että se muuttui minussa energiaksi. Menin kivipainoon ja toteutin ideani: kosken pauhu, kalat ja niistä muodostuva lentokone. Kun ensimmäinen vedos tuli painokoneesta, olin niin innostunut että tein painosalissa kuperkeikan.

Juliste päätyi Stockmannin näyttelyhallin seinälle. Seuraavana vuonna se valittiin edellisen vuoden parhaaksi julisteeksi.
 - Uutista seuraavana päivänä Aerosta soitettiin ja kysyttiin, paljonko maksaa. Tuplahinta, Bruun nauraa.

Bruun on kuvittanut myös seteleitä. Hän päivittelee vieläkin tilanteen erikoisuutta, kun Suomen pankista soitettiin ja kysyttiin setelinpiirtäjää viisisataselle ja tuhannen markan setelille ja kiellettiin samalla kertomasta asiasta kenellekään.
- Jos äitini olisi elänyt, olisin soittanut hänelle heti, Bruun virnuilee.

Bruun teki töitä metsäteollisuudelle ja saattoi luvata vain torstaipäivänsä setelipainon holvissa työskentelylle. Erämaaluonto-ideoita kuitenkin pulpahteli holvin ulkopuolellakin.
- Niin innostava aihe, etten malttanut olla luonnostelematta kotona. Turvallisuudesta vastaavat kontrollimiehet kauhistuivat, kun kuulivat että teen luonnoksia kotona. Vaimonikin törmäsi hassuun tilanteeseen, kun setelit olivat jo käytössä. Hän halusi vaihtaa matkavaluuttaa Reykjavikissa pankissa, mutta siellä uudet setelit olivat virkailijoille aivan vieraita. Vaimoni yritti vakuuttaa: "Kyllä ne ovat ihan aitoja. Tiedän sen, koska minun mieheni on piirtänyt ne."

Pöllikuvan tukit sahasi nimikkometsuri, maailmanmestari, sillä sahausjäljestä haluttiin siisti.





lauantai 7. helmikuuta 2015

Puistomaa valmistautuu uuteen aikakauteen

Puistomaan nykyinen omistaja Kari Laurell on tyytyväinen. Lopultakin kerrostalojen remontointi pääsee vauhtiin, kun maapohja-asiat on saatu kuntoon. Vuoden päästä saattaa jo olla monta kunnostettua asuntoa joko vuokralle tai myytäväksi. Remontissa Laurellin perhe haluaa säilyttää vanhaa mahdollisimman paljon.
Kari Laurell on Kuusaan poikia.

Kari, Tommi ja Saara Laurell ostivat Puistomaan kolme taloa ja "eläketalot" pari vuotta sitten. Eläketaloille ei tarvitse juuri nyt tehdä mitään, asunnot pidetään vuokrattuina nykysille asukkaille sellaisinaan. Ketään ei ajeta kodeistaan pois. Mutta Puistomaan 50-luvun alussa rakennetuissa taloissa on alkanut tapahtua. Vesikatot ja ikkunat on jo kahdesta isosta kerrostalosta uusittu. Pikku hiljaa asuntojakin on päästy remontoimaan, kun maanomistus on selvä ja vuokralaisia muuttanut pois.
- Valtion virkamiesten touhu oli niin hidasta, että maapohja-asiasta ei yli kolmeen kuukauteen kuulunut mitään. Kun lopulta soitin heille, sopimus tuli neljässä päivässä. Nyt tontit kuuluvat Asunto Oy Kouvolan Kansantie kuudelle, ja eläketalot Asunto Oy Kouvolan Valtakatu 21:lle. Et usko, millainen homma on ollut vanhojen aravalainojen sun muiden kanssa puljaaminen. Siinä odoteltiin, että virkamies sattui ottamaan asiakseen hoitaa hommaa, jolloin se taas vähän eteni, Laurell huokaa.


Porraskäytävä on kuin silloin ennen, 50-luvulla. Jotkut seinät ovat nyt hätkähdyttävän väriset, esillä olevat putket kertovat reilut 15 vuotta sitten tehdystä putkiremontista. Mutta lämpöpatterit ovat ennallaan, tekisi mieli edelleen lämmitellä käsiä niiden rakosissa kuten lapsena tehtiin. Ei maltettu käydä vaihtamassa märkiä lapasia kuiviin: äkkiä vaan rappukäytävään ja kädet kintaissa patterinväleihin.






Ylätalossa asutaan vain A-rapussa. Osa muista asunnoista on siinä asussa, mihin edelliset vuokralaiset ovat ne lähtiessään jättäneet. Osassa taas on alettu purkaa vanhoja rakenteita. Laurellit haluavat katsoa, missä kunnossa lattian alunen on ja vaihtaa eristeet uusiin, ja joissain huoneistoissa mietitään oviaukkojen leventämistä. Mutta pääasiassa asunnot pidetään lähellä alkuperäistä malliaan, ulkonäköön ei haluta koskea.
- Me ollaan itsekin vähän tällaisia, vanhoillisia. Meidän silmään tämä henki sattuu oikein hyvin - pojankin, vaikka hän on vasta nelissäkymmenissä. Tommi on varsinainen säästäjä, ei raaski heittää mitään pois, ovenkahvojakaan. Sitä ei auta laittaa varastoa siivoamaan, se siirtelee vaan tavaroita eri paikkoihin eikä hävitä mitään. Ollaan Tommin kanssa ihan haltioissamme näistä taloista, se on kai periytynyt isältä pojalle, Kari naureskelee.

Kari Laurell on pyörinyt näillä kulmilla jo poikasena. Hänen isänsä oli hoiti Kuusaan urheilukenttää, ja perhe asui Karin varhaislapsuudessa kentän laidalla. Puistomaan talot kiinnostivat Karin nykyistä perhettä jo lähes kymmenen vuotta sitten, kun ne tulivat ensimmäistä kertaa myyntiin. Silloin osto tyssäsi aravakelpoisuuden vaatimukseen, mutta nyt talot ovat vapautuneet aravasta. Laurelleilla on myös rakennusyritys, Ernu Oy.
- Kuusaanniemessähän me pääsääntöisesti ollaan viime vuosina rakennettu, nytkin sellun laajennusta, Laurell kertoo.

 
Asuntojen ovet ovat alkuperäiset. Tekee mieli rimputtaa vanhaa ovikelloa. Sen ääni on yhtä tuttu kuin 50 vuotta sitten. Tulee olo, että kohta äiti tulee avaamaan... Kari Laurell ei ihmettele, että ääni on edelleen tuttu: sehän on oleellinen elämän ääni.




Yksiön kokoinen olohuone

Puistomaan asunnoissa huoneet ovat isoja. Kaksiossa on tilaa 64 neliötä. Kolmiossa pelkkä olohuone on 35-neliöinen. Sellaiseen olkkariin mahtuu nykyään yksiö.
- Moni on näitä kokoja ihmetellyt. Kun nykymakuuhuone voi olla yhdeksän neliötä, niin täällä se on 20. Vapautunut tunne, kun tulee ovesta ja näkee miten väljää täällä on, Laurell vertaa.


Alatalossa asutaan kaikissa asunnoissa paitsi yksiöissä, ylätalo on aika hiljainen. Nykyiset vuokralaiset tietävät tilanteen: kun remontti alkaa, sen alta on väistyttävä. Parhaillaan on menossa viemäriremppa, kunhan on tutkittu kuinka laajaa uusimista se vaatii.
- Mutta aikaa on - me kunnostamme ensin keskimmäisen talon, poikamiesboksin, ja sitten edetään rappu kerrallaan. Vesijohdot on uusittu 15-20 vuotta sitten, ja niiden ikä on 40 vuotta. Lämmitysputket kestävät sata vuotta, siitä on kulunut vasta 60. Ehkä ensi vuonna asuntoja on jo valmiiksi remontoituina, Laurell suunnittelee.

  

Puistomaa lämpiää nyt kaukolämmöllä. Enää ei sitten pattereita ilmata niin kuin ennen vanhaan. Ikkunapenkit ovat seinän levyiset, ja seinä on tosi paksu. Ikkunalla oli lapsena kiva istuskella lukemassa  ja vilkuilla samalla, koska äiti tulee kaupasta ja tuo maidon ja lauantaimakkaran lisäksi Da Capot.




Puistomaan asunnot saa kaupaksi tai vuokralle, Laurell uskoo. Hän on kuunnellut kiinteistöalan väkeä, joka tietää mikä kiinnostaa ihmisiä. Osuuspankki oikein halusi mukaan rahoittamaan, ja paikalla käyneen johtajan silmät kuulemma rupesivat loistamaan, kun hän näki alueen ja asunnot.
- Tämä on niin hienossa paikassa - ei millään pellolla vaan rauhallisella paikalla mäen rinteessä. Ikkunoista näkyy kaunista metsämaisemaa. Näihin pääsee kiinni aika pienellä rahalla verrattuna tämän päivän 3000 euroa/neliö -hintoihin, Laurell visioi myyntitilannetta.





Serkkujen entisessä kodissa on vielä vanhat kaapit - umpipuuta. Mutta jääkaappeja ei ollut edes vielä 60-luvun alussa. Ruoat pidettiin ulkoseinän vieressä olevassa ruokakomerossa, josta oli venttiili ulos. Kyllähän se talvella pysyi viileänä, mutta lämpimään aikaan kylmää vaativat ruoat säilytettiin kellarissa olevassa kylmiössä. Ja se keittiön kylmäkomero oli ihan tavallisen kaapinoven takana. Mahtoi hohkata kylmää lähimmän istujan selkään...


Eteisen ja keittiön välillä on käytävä, jonka päällä on pitkä komero ovi molemmissa päissään. Meillä siellä säilytettiin mattoja ja muuta isoa tavaraa. Mutta mitenkäs se komero nyt on noin lyhyt, vaikka silloin ennen se oli loputtoman mittainen ja kamalan jännä luola?  Osaan asuntoja yläkomero jätetään, osasta hävitetään.




Kari Laurell on ystävällinen isäntä, hän vie kohteliaasti alakerran tiloihin, joita minun tekee mieli nähdä vuosikymmenten jälkeen. Matkalla hän kertoilee suunnitelmista: pintaremonttia vain, mitään hyvää ja toimivaa ei lähdetä muuttamaan, värisuunnitelma teetetään ja sen mukaan ruiskumaalataan seiniä. Kylmiö on nyt lämmin, ja siitä tulee lisää varastotilaa asunnoille. Sitähän tarvitaan aina, vaikka alakerran käytävän varrella on edelleen varastokomerot ja vintissä kanakopit. Tänne ei siis pysty rakentamaan hissejä?
- Kyllä pystyisi, mutta silloin koko homma menisi pipariksi. Porrashuone on niin kapea, että siihen ei hissi mahdu. Pitäisi tehdä ulkopuolelle, niin se on ralulei! Me ei hissiä tehdä, sen tekee ehkä tulevaisuudessa sitten joku muu, Laurell vakuuttaa.


Joka kerta, kun lämpimään aikaan juotiin kahvia tai syötiin, maito piti hakea kellarikylmiöstä. Ensin porraskäytävän ovesta alas kellariin, sitten seuraavasta ovesta tähän  pelottavaan pitkään käytävään. Toisessa päässä uusi ovi...
 ... ja sitten edessä oli paksu kylmiön ovi. Hirveetä, jos se vaikka loksahtaisi kiinni, kun itse on sisällä...
 ... ja valot sammuisi ja kukaan ei kuulisi kun huutaa apua!
Entiset vuokralaiset ovat näköjään jättäneet mehupullojaan ja hillopurkkejaan lämpimään kellariin.
Poikamiesboksin asuntoihin suihkut

Käymme meidän vanhassa kodissa, jossa lattiaa on purettu. Tunnistan purkujätteestä 50-luvun korkkimattomme palasia. Seinät on maalattu, samoin rimoista rakennettu ikkunalauta. Sekin on sama kuin vuonna -52. Kaikki on tuttua. Mutta poikamiesboksissa en ole koskaan käynyt sisällä, joten tämä ensimmäiseksi kunnostettava kiinnostaa kovasti. Laurell kutsuu sitä E-rapuksi.

Talojen keskellä pihassa kasvaa isoja koivuja ja mäntyjä. Ne jäävät paikoilleen, omistaja haluaa pitää alueen luonnonläheisenä.
- Kuten sanottu, olen höyrähtänyt vanhoihin asioihin. Puistomaa on puistomaa, ei tänne tarvita mitään hienouksia.


50-lukua, taustalla mestarikerho.




Alakerran asunnoissa parveke on maan tasalla. Olohuoneen oven kautta oli helppo ottaa lumiset lapset sisään. Muistatko tunteen, kun äiti ripsi varpuluudalla lumipaakkuja takista ja vilttihousuista, joihin se oli kasaantunut pieniksi palloiksi? Kun astui olkkarin ovesta sisään ulkovaatteista kuorittuna, näki makuuhuoneen oven kautta etupihan puoleisesta ikkunasta ulos. Käytön kannalta turha ovi antoi hienon ylellisen tilantunteen.

Kerron, että alussa pihalla ei ollut koivuja, joten ei niitä välttämättä tarvitse säästää. Ja että metsän rinne on pusikoitunut minun lapsuudesta ja takapiha oli ennen siisti nurmikko, jolla oli polku liuskekivistä. Nyt talon takaosa on aikamoista rytöä vanhaan verrattuna. Laurell kuuntelee kohteliaasti. Asia kerrallaan. Jatkamme E-rappuun.

Niemiset silloin kun takapiha oli hienona.
Poikamiesten asuntoihin rakennetaan suihkut ja muuta ei pieniin bokseihin tehdäkään. Asunnoissa ei nimittäin ole suihkuja, sinkuilla oli kellarissa yhteinen suihkutila. Myöhemminhän alakerran oleskelutiloihin tehtiin kaikille puistomaalaisille yhteinen sauna.
- Me pohdittiin, pitäisikö asuntoihin tehdä saunat, mutta ei tuntunut järkevältä. Kaikki ihmiset ei välitä saunasta. Kun tehdään tähän alakertaan satakymmenen-prosenttinen sauna, niin a vot! Laurell viittoo keskimmäistä taloa kohti.

Ennen kuin astumme sisään keskitalon portaikkoon, Laurell osoittaa autotallirakennusta: tuo häviää ja tilalle tulee uusi.




Ärhäkkä keltainen maali vaihtuu muuhun väriin keskitalossakin. Pienet yksiöt ovat käytävän molemmin puolin. Oven takana eteinen, josta pääsee vessaan - ja kohta suihkuun. Eteisestä astutaan huoneeseen, johon mahtuu minikeittiö. Osa yksiöistä yhdistetään 34-neliöisiksi kaksioiksi. Yhteensä Puistomaalla on asuntoja 74 kappaletta - 4000 neliötä kaikkiaan.





Poikamiesten puhelinkopin ovi on sormipaneelia...



... ja asuntojen ovet loimukoivua.















Meidän entisen olohuoneen lattiapinnasta on vielä muistoja jäljellä.
Ennen oravat tulivat parvekkeenovesta sisään samalle korkkimatolle.


Lastenhuone nyt...


... ja 50-luvulla. Kuva: Veikko Hakala.
Sormet muistavat nämä lukot...
... ja tämän vanhemmankin katkaisijaversion.