sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

Reijo Hasu, monen toimen peruskuusaalainen

Sorvari vai laivuri? Elokuvakoneenkäyttäjä vai filmitähti? Matkanjohtaja vai tanssijärjestäjä? Pesulapomo vai basisti? Pilkanmaalla asuvasta Reijo Hasusta voisi käyttää kaikkia näitä titteleitä, eikä mikään niistä tyhjentäisi hänen elämänkaarestaan kuin pätkän.

Haastatella Reijo Hasua - mission impossible. Häntä eivät kiinnosta haastattelijan tekosyvälliset "miten sinusta on tullut tuollainen tarinankertoja" -kysymykset; vastaus niihin on aina "en tiiä". Paras kun vain antautuu kuuntelemaan tätä armoitettua tarinaniskijää ja hauskaa seuramiestä. Silloin luvassa on naurua ja ihmettelyä siitä, miten luovasti tämän kuusaalaisen elämänkin voi elää.

Palapihviä utareesta

Reijon elämäntarinaa on puolitutun mahdotonta panna aikajärjestykseen - asiat ja tekemiset limittyvät, ja haastatellessa eri vuosikymmenten jutut samasta aiheesta punoutuvat toisiinsa. Alku on kuitenkin helppo hahmottaa, lapsuudenperheestä tämänkin elämäntaiteilijan vaiheet käynnistyivät.

Voikkaan Yrjönojalla oli Reijon ensimmäinen kotitalo. Sieltä perhe muutti Konttorinmäelle, klubia vastapäätä olevaan taloon, jota sanottiin neljän perheen kasarmiksi.
- Meidän perhe sai siitä asunnon, kun isä ajoi yhtiön herrojen autoa. Vanha opettaja joutui muuttamaan meidän takiamme asunnosta pois ja oli hyvin katkera tästä, Hasu kertoo.

Voikkaan klubi - Reijo Hasun arkistosta.
Voikkaan klubin alakerrassa olivat autot ja Hasun puuliiteri. Se oli sodan aikana ainoa paikka, minne tuli vesi. Siellä tehtiin ihan laillisia asioita kuten keitettiin siirappia ja jauhettiin perunajauhoa. Mutta lisäksi hoideltiin myös valonarkoja juttuja.
- Hamstrattiin herroille tavaraa ympäri maaseutua. Käsivälitteisten keskusten hoitajat kuuntelivat puheluita ja ilmoittivat nimismiehelle, että nyt se on menossa hakemaan Jaalasta kuormaa, pankaa poliisit tielle. Nimismies Saastamoinen pyyhkäisi sitten meille polkupyörällä varoittamaan, että menkää toisen kautta, hän joutuu panemaan poliisit tielle. Saastamoinen oli Kirjakaupanmäellä odottamassa ensimmäistä pakettia, kun tultiin takaisin.

Vuonna 1936 syntynyt Reijo oli sodan aikana vartijana tien laidalla varoittamassa, jos näytti siltä, että klubin alakerran touhut uhkaavat paljastua.
- Sellainen väliinputoaja olin, etten ollut herrojen lapsi mutten työläistenkään. Riitalassa ja Rauhalassa oli kyllä kavereita, joiden joukkoon mahtui leikkimään. Ja perheessä oli veli ja sisko, muttei heidän kanssaan tullut leikittyä, Reijo muistelee.

Sodan aikaan kaikesta oli pulaa, mutta ei Hasuilla.
- Koulussa piti eväiden välistä syödä makkarat ja palvilihat salassa, kun kaikki näki melkein nälkää. Viiden kilon sokeripakettia hakattiin lupin alakerrassa palasiksi ja jaettiin tilaajille.

Reijo kertoo olevansa vanhin - tai toiseksi vanhin - elossa oleva, joka on päässyt syömään Voikkaan klubille. Isä otti hänet kerran vuonna -42 mukaan klubin pöytään.
- Muistan vielä ruuankin: lehmän utareesta tehtyä palapihviä. Niinkun purukumia olisi syönyt, Reijo kertoo.

Voikkaan kansakoulua Reijo kävi kaikki kuusi vuotta ja pääsi sen jälkeen yhtiön ammattikouluun. Nelivuotisen opiskelun jälkeen paikka tehtaalla oli selviö.
- Olkoon vaikka kuinka tyhmä, niin kaikki pääsi töihin. Minäkin viisitoistavuotiaana korjauspajalle sorvariksi, Hasu kertoo.

Reijo lapsuudenkotinsa portailla - Hasun arkistosta.
Harhaudumme muistelemaan, mitä kaikkea yhtiö paikkakunnalle rakensi, mm. hyppyrimäet.
- Kilpailuissa Myyrän Enska aiheutti aina seuraavat kuulutukset: "Nyt hyppää Ensio Myyrä." "Viuuuuh." "Mäkeä korjataan." Nykyään hypätään 200 metriä, silloin jotain 30 metriä, ja harva pysyi pystyssä, Reijo naureskelee.

Hauskuus hoidettiin työajalla

Teini-ikäisenä Reijo pääsi kuuntelemaan korjauspajan äijien juttuja päivittäin ja tutustui suuriin persoonallisuuksiin. Hänen mukaansa sellaisia ei enää ole.
- Työpaikkojen ikärakenne vaikuttaa.  Silloin mentiin viisitoistavuotiaana töihin, ja saman työmaan vanhin oli 75-vuotias. Nyt he ovat kaikki samanikäisiä. Vasta 24-vuotiaana otetaan töihin ja jos olet 35, et enää pääsekään töihin.

Työmaalla tehtiin koiruuksia niin usein, että koko ajan sai olla varuillaan.
- Yöllä saattoi joku soittaa että tule töihin. Kun meni työmaalle, siellä ei ollut yhtään ihmistä. Pilanteko kulki nimellä älyytys. Ei siitä mitään haittaa kellekään ollut. Ainoa, että se saattoi kohdistua määrättyihin ihmisiin enemmän. Tänä päivänä se olisi työpaikkakiusaamisen rajamailla, Hasu pohtii.

Hauskaa joka tapauksessa pidettiin - työajalla, kuten tapaus "Lannelaulaja Ville Lahti" osoittaa. Puhe on Ka-Ta-Vi-Len solistista.
- Ville sanoi, että jos saatte tietyn summan rahaa kasaan, hän sukeltaa nelimetriseen laatikkoon, jossa kuumat kupariputket pehmitettiin. Vesi oli ihan likaista. Ville lupasi sitten mennä märissä vaatteissa kotiin Markankylään, keskellä talvea.

Reilut kolmekymmentä miestä otti osaa keräykseen. Pakkasta oli yli 20 astetta.
- Ville sukelsi laatikkoon, mutta rahapullo oli pantu eri päähän kuin oli sovittu. Ville joutui sukeltamaan kaksi kertaa ja riitautti ensin jutun. Sampolahden Matti kertoili sitten, että Lahtin Ville sukelsi eilen könsän kuparinlöijäysaltaaseen, sai rahat ja samalla syyntakeettoman paperit kylkiäisenä, Reijo naureskelee.

Hasu ei jää pohtimaan kysymystäni, mikä sai ihmiset höntsäilemään.
- Olihan siellä pilkkikilpailutkin kesällä. Äsken mainittuun laatikkoon vaihdettiin puhdas vesi ja laitettiin kaloja. Vanerilevy päälle ja jokaiselle oma reikä, josta sai pilkkiä. Kaikki tehtiin kuitenkin työaikana, Reijo muistuttaa.

Työpäivän aikaansaannoksia
Nykypäivän stressattua työntekijää ihmetyttää varmaan, miten ehdittiin työajalla vielä pilkkiäkin - kaloja.
- Väkeä oli 150 henkeä töissä, eikä siellä ollut oikein mitään töitä muuten kuin remontin aikana. Iltalöysissäkin oli kilpailu, että kuka tekee illassa pienimmän työn vähimmässä ajassa, Hasu kertoo ja tuo nähtäväksi keittiölastan, muussinuijan, pari kauhaa ja maljakon.

Oikeita töitäkin siis oli joskus: tehtiin paperikoneen osia, pumppujen sieluja, junanpyörien päällysrenkaita. Mutta pääasiassa puuhailtiin omia askareita. Työnjohto tiesi asiasta mutta heiltä koetettiin salata omat työt.
- Salattiin siksi, ettei tarvi herroille tehdä samanlaisia, Reijo täsmentää.

Joskus omista hommista kärähdettiin. Tarvasen Mikon poika Hoke oli töissä isolla sorvilla, jossa ei voinut tehdä jotain autonosaa. Hän pyysi pienemmän sorvin työntekijää tekemään iltalöysissä tarvittavan osan. Pomona oleva isä-Mikko tulikin paikalle ihmettelemään, että ei tämä ole meidän töitä.
- Korpisen Arska vastasi että ai ei ole? Kun Hoke sanoi, että tämä on teidän autosta... Siihen Mikko heti, että jos tuosta kohdasta vähän otat vielä, Reijo hekottelee.

Juttelemme termistä "yhtiön yhteisiä"- tuttu sanonta kuusaalaisille, jotka toivat tavaraa porteista omiin tarpeisiinsa.
- Sampolahti pani minut tekemään hyllyn, jossa oli paikat kaikenkokoisille pulteille. Sanoin että ei siinä varmaan kahden päivän päästä ole mitään jäljellä. Hän vastasi että se mitään, sitten tehdään uusi. Kun ne ovat yhden kerran vieneet hyllyn tyhjäksi, niin niillähän on sitten se pultti.

Voikkaalaisilla oli yhteistä kivaa työajan ulkopuolellakin. Kalakilpailujen palkintojenjakoa vietettiin juhlallisessa tilaisuudessa Yrjönojan koululla. Sinne Reijo Hasu kävi haalimassa iltayöstä Seuratalolla soittaneen orkesterin.
- Siellä oli Claes Andersson, ja Suomen huiput tulivat meidän tilaisuuksiin jatkamaan ilmaiseksi, tai viinatarjouksen perään, ja soittivat neljään aamulla. Mustosen Ritvakin oli kerran laulamassa, samoin Ilkka Rinne, Reijo kertoo.

Reijo ja "Raisleri" - Reijo Hasun arkistosta
Oiva houkutteli Niemeen

Reijo Hasu oli ollut Voikkaan korjauspajalla toistakymmentä vuotta, kun Oiva Käki kyseli häntä Kuusaanniemeen sorvariksi. Uudessa työpaikassa voikkaalainen meininki ei enää jatkunut, sillä sinne oli koottu työntekijät eri puolilta tehdasta. Ei Reijon kuitenkaan tarvinnut yksin työmaalla olla.
- Jostain syystä kaverit kerääntyivät aina meikäläisen ympärille. Oiva kerran sanoi että on se hyvä kun olet täällä töissä, etsimänsä miehen löytää aina täältä.

Vieraatkin ihmiset ovat aina huomanneet ryhmästä ensimmäisenä Hasun.
- Vakuutusyhtiön matkalla oli kolmekymmentä henkeä. Kun joku tuli kysymään, paljonko kello on, se tuli kysymään sen minulta. Mikähän siinä oli?

Laikalla pestyjä farkkuja

Päivätyö Kymi-yhtiössä vaihtui keskuspesulan hommiin yli 16 vuodeksi. Reijo Hasu oli pomona ja joutui jälleen erikoiseen tilanteeseen kekseliäisyytensä takia. Farkkujen valmistajat pesettivät housut pesuloissa kuluneen näköisiksi, ja helsinkiläispesulassa keksittiin panna koneisiin betonimöhkäle, joka hankasi farkut kuluneiksi. Hasu hoksasi panna koneeseen kulmahiomakoneen laikkoja samaan tarkoitukseen.
- Meidän menetelmällä farkut tulivat kerralla valmiiksi. Sen ukon koneella homma piti toistaa useampaan kertaan. Hänhän vetikin meidät käräjille asiasta, Reijo Hasu kertoo.

Käräjillä Hasua syytettiin toisen idean varastamisesta. Hänellä oli kuitenkin vastakysymys syyttäjälle.
- Ihmettelin, kuinka vanha se keksintö oikein olikaan. Voikkaan kansakoulussa oli vuonna 1940 pahvitaulu, jossa naiset pesivät pyykkiä Genesaretinjärven rannalla hankaamalla sitä kiviä vasten. Kysyin, voiko tämä mies olla niin vanha. Lähdin pois ja kuulin myöhemmin tuomarin sanoneen, että jos Suomessa pitäisi valita paras puolustus syytökseen, se olisi tässä, Reijo naurahtaa.

Hasu kävi sitten neuvomassa laikkamenetelmäänsä muuallakin, mm. Beaversien tekijöille.

Pesulatyöt Reijo Hasu lopetti "kun politiikka alkoi näytellä niin suurta osaa". Tarkemmin hän ei välitä syytä täsmentää. Seuraavaksi kutsui vakuutusala, Hasu ryhtyi Turvan asiamieheksi.
- Se oli hyvätuloinen homma, kun oppi sompailemaan päivärahojen kanssa. Jos oli työmatka eri pitäjään, sai päivärahan. Jos joku soitti Jaalasta ja pyysi tekemään vakuutusta tänään, sanoin että pääsen vasta huomenna, koska minulla oli jo sille päivälle keikka Jaalaan. Oli autokorvaus ja ilmainen puhelin, mainos- ja edustusrahoja. Mutta se kostautui kun jäin eläkkeelle, koska niistä ei mennyt veroa.

Vakuutustyö jäi, kun Reijo Hasu halvaantui 54-vuotiaana vuonna 1991.
- Vasemmanpuoleinen aivohalvaus, kolme viikkoa sairaalassa. Puhekyky meni, en nähnyt enkä kuullut. Toivuin siitä, mutta kahden viikon päästä näin lehdessä ilmoituksen, että tilalleni etsittiin miestä. Lääkäri oli pannut minut eläkkeelle, vaikken ollut eläkettä hakenutkaan, Hasu pyörittelee päätään.

Eläkkeellä olo oli alkuun outoa, kun kesti 15 vuotta ennen kuin vaimo Ulla jäi pois töistä.
- Olinhan tietysti nuori ja vapaa menemään ja tulemaan. Kavereita pyörin tapaamassa kulmilla, ja mökillä kävin joka päivä, Reijo tilittää.

Elokuva-ala kiehtoi nuoresta asti

Edellä oli Reijo Hasun työelämää melko oikessa aikajärjestyksessä. Siis päivätyöelämää. Mutta sehän ei kerro kuin yhden puolen tämän ihmisen vaiheista. Ei auta kuin palata alkuun ja täydentää aukkoja kaikella sillä, mitä Hasu on tähän mennessä ehtinyt palkkatyön rinnalla touhuta.

Yhteen aikaan Hasu teki iltatöitä elokuvateatterissa. Iltatähti toimi alkuun Voikkaan seuratalossa, ja Reijo hankkiutui sinne paikannäyttäjäksi ja koneenkäyttäjäksi.
- Sai nähdä elokuvia ja sai olla poissa kotoa. Olin 12-vuotias, kun aloitin paikannäyttäjänä. Taskulampun kanssa ohjasin ihmisiä paikoilleen ja sain kaksi tonnia kuussa palkkaa. Ei sillä rahalla mitään saanut siihen aikaan. Minulla on vieläkin hirveä määrä reksuja, Hasu kertoo ja tarkoittaa julisteita, minkä aitokuusaalainen jo ymmärsikin.

Pikku Reijo ehti tosiaan nähdä elokuvia - niitä näytettiin 350-400 vuodessa. Koneenkäyttäjänä piti vahtia silmä kovana kelanvaihtomerkkiä, jotta sai tarinan etenemään sujuvasti seuraavalta kelalta.
- Ei se kelanvaihto vaikeaa ollut. Laski vain toiminnassa olevan koneen kaksi hiiltä palamaan kauemmas toisistaan, niin lyhyt liekki sammutti koneen automaattisesti.

Isona miehenä Hasu palasi elokuva-alalle. Hän pääsi avustajaksi elokuvaan Yhdeksän miehen saappaat.  Elokuvanteon seuraaminen oli kiinnostavaa, vaikka työ eteni hitaasti ja lopputuloksessa on vain pieniä pätkiä Hasulle tuttuja kohtauksia. Myöhemmin hän vielä autteli tuttuja filmimiehiä löytämään kuvauspaikan ja kotieläimiä uuteen elokuvaan.

Seuratalo seudun huvikeskus

Voikkaan seuratalosta Reijolla on monenlaisia muistoja.
- Sellaisia muistoja, joita ei korvaa rahakaan. Siellä esiintyi ryhmä nimeltä Punainen mylly - entisaikojen UIT. Pääsin elokuvateatterihommani takia näyttämön taakse seuraamaan esiintyjien touhua, Hasu hehkuttaa.

Punaisen myllyn porukka tuli junalla Voikkaan asemalle, ja sieltä ajettiin kuorma-autolla tavarat seuratalolle. Esityksen jälkeen yöllä purettiin tavarat autoon ja vietiin ne junaan. Esiintyjät asuivat junassa.
- Muistan esityksen vuodelta -49 tai -50. Sen nimi oli Aina vain Amor, pääosassa Olavi Virta.

Väki virtasi Voikkaan seuratalolle hauskanpitoon kaukaakin.
- Kuusaan seuratalo oli pieni, Voikkaan seurataloon sopi parvekkeen kanssa 600-700 henkeä. Punaisen myllyn esityksissä sali oli ihan täynnä. Ossi Elstelä raotti paksua samettiverhoa ja kurkkasi saliin. Hän vinkkasi Olavi Virran luokseen: "Ola tules katsomaan, kuinka helvetin hulluja on kuusankoskelaiset." Siellähän esiintyi myös Lippe Hokkanen - myöhemmin Suomalainen - ja Kullervo Kalske. Yleisön joukossa oli aina kaksi valtion poliisin miestä vaaleissa poplareissaan valvomassa ettei siellä esitetä mitään neuvostovastaista. Olen varmaan ainoa elossaolevista, joka on nähnyt sen touhun esiripun takana, Hasu huomauttaa.

Hasu kertoo, että Voikkaalla oli aiemmin ollut kaksikin Iltatähden rakennusta, mutta molemmat olivat palaneet, ja toiminta siirtyi seurataloon. Reijo toimi siis alkuun Voikkaan Iltatähdessä, mutta sitten Åke Launikari pyysi häntä myös Kuusankosken  Iltatähteen töihin.
- Firmaan kuului myös muistaakseni Kouvolan elokuvayhdistys, jolla oli Kouvolassa elokuvateatterit Kymen Kuva ja Kuva-Hovi, jotka siirtyivät jossain vaiheessa Koistiselle. Tälle, jolla oli Voikkaalla sekatavarakauppa, Reijo kartoittaa.

Kielitaito ei tee matkanjohtajaa

Hämmästyttävä idea Hasun elämän varrella oli ulkomaanmatkojen järjestäjäksi ryhtyminen. Hämmästyttävä siksi, että kielitaito rajoittui suomen kieleen. Reijo Hasu on ollut matkanjohtajana 120 matkalla entisen Neuvostoliiton alueella. Hänen turistibussinsa suuntasivat Leningradiin ja Mustallemerelle. Tähänkin hommaan ryhtymiselle on selvä selitys.
- Ulla-vaimo lähti Unkariin opiston matkalle, ja ehtona oli, että minunkin piti tehdä matka ulkomaille. Minä sitten varasin kaikkein halvimman matkan - neljä päivää Leningradiin turkistiluokassa.

Tilanne kehittyi perillä mielenkiintoiseen suuntaan.
- Ohitseni hotellin käytävällä meni mongolin näköinen ukko ja sanoi: "Lalli Partinen." Seuraavalla kerralla ohittaessaan hän sanoi: "Juha Rantasila." Illalla joku mies tuli kertomaan, että ravintolassa minua pyydettiin pöytään, jossa oli kolme miestä odottamassa. Menin pöytään enkä tiennyt keitä he olivat - yksi oli tämä Mölli Keinosta höpöttänyt. Huomasin etteivät miehet olleet ihan tavallista kansaa, koska saivat heittää arbuusinsiemenet lattialle, eikä kukaan tullut sanomaan mitään, Hasu kuvailee.

Reijo piirsi seurueelle linja-auton kuvan, kirjoitti viereen "Finland" ja kellonajan. Aamulla istuttiin jo bussissa, kun opas alkoi päivitellä, että kyllä tämä on ihmeellinen juttu, kun kolme maailmankuulua ihmistä kysyy tästä bussista Reijo-nimistä ihmistä. Reijo huomasi silloin ikkunasta edellisiltaiset kaverit kadulla.
- Menin heidän luokseen, ja yksi otti minusta ja kahdesta muusta kuvan, jossa seisoin appiukon nahkatakissa. Autossa kysyin oppaalta, keitä miehet olivat. Opas ihmetteli, etten tuntenut kuuluisuuksia: yksi oli kreikkalainen filmituottaja, toinen Tashkentin television johtaja ja kolmas oli kreikkalainen säveltäjä Mikis Theodorakis.

Kolmikko oli tekemässä elokuvaa Tashkentin televisioon. Opas ihmetteli, mistä Reijo miehet tuntee.
- Sanoin että he asuvat samassa hotellissa. Opas intti, että niin asuu 2000 muutakin. Minä sanoin: "Epäiletkö likka, etten tunne niitäkin?" Hän vastasi ettei epäile, koska tunsin nämä kolmekin, Reijo nauraa.

Tämä tapahtui syksyllä, ja seuraavana keväänä Hasu sai sähkeen, joka tuli Kouvolaan matkatoimistoon. Hän kävin siellä kuuntelemassa käännöksen.
- Siinä kutsuttiin: "Tule kanssamme viettämään suurta juhlaa." Siinä luki 'praasniekkaa'. Paperissa oli kaikkien nimet. Juhliin en mennyt - viisumit eivät olisi ehtineet. Olin pitkään Tashkentin tuottajan kanssa kirjeenvaihdossa.

Tällainen tapaaminenhan ei voi johtaa muuhun kuin siihen, että henkilö ryhtyy vetämään itse matkoja muille.
- Totesin, että eihän tämä matkustelu nyt hullumpaa hommaa olekaan. Alkuun Puolakan busseilla, mutta suurimmaksi osaksi Kossilan busseilla mentiin, Tykkälän Marjalta otin matkat. Tehtiin matkoja myös Jaltalle, Shotsiin, Odessaan. Bussilla Leningradiin ja sieltä lentäen perille.

Kielitaito on Reijo Hasun mukaan matkanjohtajan hommassa vasta kymmenennellä sijalla.
- Siinä täytyy tulla toimeen rapajuopon ja raivoraittiin kanssa ja perusihmisen kanssa. Kun nämä kaikki kolme ovat yhtä aikaa samalla reissulla, siinä ei U Thantkaan pärjää. Yksi kulkee koko ajan käytävällä kännissä ja höpöttää: "Älä tykkää pahaa, pane pari pientä rahaa." Yksi hopottaa kuinka vaarallista on viina - se on ihan kauhiaa, Reijo taivastelee.

Lonkkaleikkauksen jälkeen tarvitaan kävelykeppiä
 Matkojahan ei ollut pakko tehdä, miksi vaivautua?
- No katos, kun päästiin perille, juopot hävisivät omille teilleen. Sitten kyllä martat ja raivoraittiit alkoivat teettää työtä, kun heille piti hommata kaikenmaailman liput, ja he eivät tienneet menisikö oopperaan vai balettiin vai menisikö mihinkään, Reijo puistelee päätään.


Kauko Käyhkön isäntänä

Reijo Hasu järjesti kerran pienelle kuusaalaisryhmälle balettiliput ja jäi odottelemaan Astorian aulaan illan jatkumista. Samassa hän huomasi Kauko Käyhkön istuvan eteisessä vaimoineen.
- Menin kysymään, että mitäs siä siin istut? Hän kertoi täyttävänsä tänään 60 ja oli Pietarissa syntynyt. Tämä oli ainoa hotelli, jossa hän oli päässyt edes eteiseen saakka. Minä kysyin olisiko mitenkään mahdollista, että mentäisiin pitemmälle. Käyhkö esteli mutta minä sanoin että nyt mennään ravintolaan ja hankitaan ruokaa pöytään. Sen verran osasin venäjää, että sanoin ovella seisovalle vasilille 'minja gruppa' - se tarkoittaa minun ryhmä. Niin mentiin pöytään, Hasu muistelee.

Viereisessä pöydässä suomalaiset alkoivat pyydellä Kauko Käyhköä laulamaan Rakastan elämää, mutta Hasu käski heitä olemaan hiljaa. Kolmikko söi hyvin, ja Käyhkö vaimoineen lähti omaan hotelliinsa ennen puoltayötä. Kotona Ullakaan ei tahtonut uskoa kertomusta todeksi. Parin viikon kuluttua Käyhköä haastateltiinkin televisiossa ja hän kertoi itse tapauksesta: "Vietin juhlat Pietarissa. - Oliko paljon vieraita? - Oli yksi. Mutta minä olin hänen vieraanaan." Silloin vaimonkin oli jo uskottava.

Matkojen järjestäminen loppui, kun Neuvostoliitosta tuli Venäjä.
- Kaikki kallistui. Ennen pärjäsi yksillä farkuilla viikon hankinnat.

Laivurina Pyhäjärvellä

Kausalan sahalla oli myytävänä Hiidensalmi-niminen laiva, ja Reijo Hasu sattui sen näkemään. Eihän siinä voinut tehdä muuta kuin ryhtyä ostamaan paattia. Kausalassa siitä pyydettiin 20 000 markkaa, mutta omistaja itse ehdotti kahtatuhatta. Kauppa syntyi.
- Kaupat tehtiin syksyllä, ja keväällä hain veneen Kausalasta. Siihen hintaan olisin saanut kaikkea muutakin, arvokasta tavaraa junanvaunusta lähtien. Enhän minä niitä, jätin sinne. Kunnostin paatin täällä, ja alettiin ajaa ihmisiä tuonne järvelle, Reijo Hasu kertoo.

Hiidensalmi - Reijo Hasun arkistosta
Hasut asuvat lähellä Kymijoen rantaa, ja heti yläjuoksulle katsoessa alkaa Pyhäjärvi.
- Se oli kivaa aikaa. 1500-2000 henkeä oli joka kesä kyydissä. Kaksi ensimmäistä vuotta, kun oli vettä, kävimme Jaalan laiturissa. Kun vedenpintaa laskettiin, Jaalan laituri jäi pois ja ajoimme suoraan Hiidensaareen ja siitä Iitin kirkolle. Hiidensaaressa keitettiin kahvit, ja Ulla kävi asiakkaiden kanssa vuorella. Illalla tehtiin toinen samanlainen retki.

Ihan näin yksinkertaisesti laivuriuran aloittaminen ei oikeasti mennyt - siitä on värikkäämpi kuvaus yhdessä Hasun kirjoittamista kirjoista. Sisävesilaivurin papereiden hankkiminen oli oma hommansa. Lisäksi piti olla konepäällikön paperit.
- Onneksi olin ollut merivoimissa armeijassa ja sain isoiksi upseereiksi edenneiltä vanhoilta tutuilta todistuksen siitä, että olin käyttänyt sellaisia vehkeitä jo intissä, Hasu kertoo.

Reijo kävi suorittamassa kapteenintutkinnon merenkuluntarkastajan luona. Tämä kysyi, tehdäänkö koe suullisesti vai kirjallisesti. Hasu valitsi suullisen.
- Ilme paljastaa ihmisestä, koska vastaus lähtee menemään väärin. Aina kun aloin vastata vikaan, hän katsoi silmälasiensa yli ja minä korjasin, että ei se silleen ollutkaan, Reijo virnuilee.

Pientä hankaluutta syntyi vaadittavan lääkärintodistuksen kanssa. Sen Hasu hankki Keskuslaitoksen lääkäriltä Karstenilta.  Ilmaiseksi saatu todistus ei kelvannut ja herätti sanamuodoillaan ihmetystä. Saksalaissyntyinen lääkäri oli kirjoittanut paperiin: "Tämä tutkittava on erikoisen suuri ja voimakkaan näköinen mies."

Loppujen lopuksi luvat tulivat, ja Hasu pääsi pyörittämään pesulatyönsä ohella laivaristeilyjä ja ulkomaanmatkoja.
- Risteilyitä tehtiin viikonloppuisin ja lomilla. Kausihan on vain muutaman viikon mittainen.

Hasu ei käy miettimään, mikä häntä on vetänyt kaikenlaiseen oheistoimintaan leipätyön rinnalla.
- Ei ainakaan mikään kunnianhimo. Olen saanut kymmenvuotiaana Kuusankosken seurakunnalta keräysneuvoksen arvonimen, ja se riittää minulle. Keräsin ruutukorttikeräykseen rahaa 460 markkaa. Josta Lapin neidit antoivat neljäsataa, Hasu täsmentää.

Tanssinjärjestäjänä tutustui kuuluisuuksiin

Puoliso Ulla on väistynyt kahvitarjoilun jälkeen pihalle. Hänellä olisi moneen juttuun oma kommenttinsa - "ei keräysneuvos vaan kerjäysneuvos" - mutta Ulla antaa Reijon rauhassa kertoilla omat näkemyksensä asioista. Pari löysi toisensa Reijon järjestäessä tansseja. Siis mitä?
- Niin, pidin Voikkaan seuratalolla ja Sääksniemessä tansseja. Kävin Helsingissä tilaamassa Muusikkojen liitosta orkesterit tanssipaikkoihin. Melakoski, Veneskoski, Onni Kiideoni (Gideon), Ronni Rankki (Ronnie Kranck) ja Inkeroisten Luu ja Nahka - Tuula Siponius ja Hyötyläisen Jomppa muiden muassa esiintyivät meillä, Hasu kertoo.

Ja taas muistuu mieleen tanssipaikkatarina.
- Siehän tiiät Niemelän Pustan? Hän piti Kettumäen tanssilavaa. Pusta sanoi olevansa niin köyhä mies, ettei hänellä ollut varaa tyttärensä syntymäpäivälahjaan, mutta hänpä tilasi tytölle lahjaksi laulun Leikko Lavilta. Pusta oli kuulemma tehnyt laulun yhteistyönä Lavin kanssa: "Veikko Lavi sävelsi ja sanoitti, ja minä hain viinakaupasta viinaa."

Voikkaan seuratalo veti siis puoleensa väkeä Lahdesta asti. Tanssijoita oli monesti 600-800 henkeä. Työväentalo oli palanut ja Kouvolan Kuntotalossa oli usein painiturnauksia, joten seuratalolla ei ollut lähimailla kilpailijoita.
- Jos siellä joku oksensi lattialle, järjestäjät eivät mahtuneet siivoamaan sitä pois vaan se meni jalkojen mukana ympäri parkettia.

Hasu sanoo, ettei itse ollut mikään parkettien partaveitsi, ja ehkä senkin takia hän oli ujo hakemaan tyttöjä tanssiin.
- Kinnusen Lailahan minua opetti Voikkaan seuratalolla verhon takana silloin kun ei laulanut, mutta eihän siitä mitään tullut.

Kirjoja kuusaalaisuuden ytimestä

Jossain vaiheessa Reijo Hasu alkoi sitten kirjoittaa kokemuksiaan toistenkin luettavaksi. Tähän mennessä on syntynyt seitsemän kirjaa Hasun ja muiden kuusaalaisten edesottamuksista. Tarinat ovat hulvatonta luettavaa, niistä moni voi kertailla omia tekemisiään, koska henkilöt on mainittu nimeltä. Vain kaksi on suuttunut, kuusaalainen ymmärtää hyvän jekun arvon ja yhtiöläinen tietää, että töissäolon suola ovat olleet mitä ihmeellisimmät tempaukset joilla ei ole mitään tekemistä työn tuottavuuden kanssa.
- Suhtautuminen riippuu siitä, miten asian esittää. Jos sanon jotain hulluksi, hän tietysti suuttuu. Mutta jos sanon, että sinussa on saman verran hullun vikaa kuin minussakin, ei hän siitä hermostu.

Hasulla on selityskin sille, miksi kirjoittaminen alkoi yllättäen luistaa.
- Kysyi Jurinin Irinalta, lääkäriltä, onko mahdollista että jos ei osaa jotain, niin halvaantuessa oppiikin sen. Hän sanoi että on. Jos jokin osa aivoista tuhoutuu, se halvaantuessa korvautuu jollain toisella osalla ja osaamisella. Se selittää, että kirjoitinkin kirjan ja kiersin Mustosen Matin kokoonpanossa 15 vuotta soittamassa  kontrabassoa. Mustoin soitti haitaria, Takalan Muke rumpuja ja minä bassoa, ja Ryynäsen Marja lauloi. Välillä Seppälän Jokke soitti saksofonia. Minulla on tallessa kuitti, kun meille on maksettu juhannuksena tonni mieheen ja satanen matkoihin, Hasu kertoo.

Samaan hengenvetoon Hasu naureskelee nykyisille karaoken harrastajille, joista monen laulu kuulostaa enemmänkin riidan haastamiselta.

Tähänastiset seitsemän kirjaa ovat arvokasta perinteen tallennusta, vaikka Hasu onkin kertonut vain kertomisen ilosta - hauska seuramies kun on. Vapautunut suhtautuminen kielioppiin ja huolettomuus välimerkkien käytössä ovat Hasun tapauksessa pikantti lisä kerrontaan. Joskus ne jopa auttavat kuulemaan paremmin kertomusten henkilöiden äänenpainot ja tyylin. Kirjoittajalla on nimittäin kyky luonnehtia viiltävän tarkasti, muutamalla sanavalinnalla, henkilöiden ominaisuuksia.

Palautettakin on tullut, vaikka Hasu ei usko kuusaalaisten juuri lueskelevan oman kylän tarinoita. Kansanedustaja-aikoinaan Pekka Starast lähetti Reijolle eduskunnasta kirjeen, jossa hän kertoi vieneensä kirjan edustajakaverille Meilahden sairaalaan.
- Kaverin vatsa ei toiminut, mutta kun hän oli lukenut kirjani, vaiva helpotti. Pekka kirjoitti minulle, että olin kirjoittanut sellaisen kirjan, että sen avulla jopa vatsakin toimii, Reijo virnuilee.

Palokunta marssi - syksy on virallisesti alkanut

Kuvat: Raine Martikainen UPM Kymin tehdaspalokunta on jälleen marssinut syykauden alkaneeksi. Veteraaneista, aktiivipalokuntalaisista, a...