sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Seppo Hammar - suu messingillä jo 66 vuotta

Käsi ylös, kenellä ei pala nouse kurkkuun tai tippa silmään, kun torvisoittokunta kajauttaa komean marssin. Tai nykyisinhän pitää sanoa ´puhallinorkesteri´. Kuusankosken Puhallinorkesterin vetopasunisti Seppo Hammar soitti jo silloin, kun torvi oli vielä torvi ja soittokunta soittokunta. Nyt 79-vuotias orkesterin ikäpresidentti moitiskelee itseään, kun ei osaa lopettaa. Soittaminen vaan on niin mukavaa.

Seppo Hammar ja vetopasuuna
Torstai-iltaisin orkesteri harjoittelee Kuusankoskitalon alakerran harjoitussalissa. Se vaikuttaa soitinvarastoineen nuottihuoneineen mainiolta paikalta, kun on lukenut ryhmän aikaisemmista harjoitustiloista. Kellarit ja halkovajat ovat tulleet paikkakunnan orkestereille tutuiksi, ja tämä soittokunta on heitetty ulos kahdestakin koulusta, kun talouspäälliköt eivät tykänneet. Kansantalon isoon saliin heitä taas ei päästetty, etteivät jalankulkijat häiriintyisi. Kannattaa lukea Raimo Ylisen kirjoittama historiateos Soittokuntien Kuusankoski - viimeistään silloin alkaa arvostaa näiden puhaltajien  ponnisteluja.

Vetupasuunan soittaja Seppo Hammar istuu puhallinorkesterin takarivissä. Kapellimestari Jyrki Jääskeläinen harjoituttaa aluksi menevää marssia, ja tässä kappaleessa riittää pasunistille töitä. Hammar on ennen treenejä kasannut soittimensa useasta kappaleesta, voidellut liukuvat putket silikonilla, ja nyt soitto luistaa. Mistä tietää, kuinka kauas pitää työntää, jotta saa oikean äänen?
- Kyllä sen oppii tietämään. Eihän viulisteillakaan ole viulun kaulalla merkkejä, Hammar kuittaa.

Kappaleen volyymi yltyy, nyt mukaan lähtee myös pasuuna.
- Vetopasuunalle on töitä usein massiivisissa kohdissa, joissa tarvitaan voimaa. Yksi lempikappaleitani on Sibeliuksen kakkonen; siinä on mahtavat pasuunapaikat. Se on minulla levyllä, ja jos oikein keljuttaa, panen kakkosen soimaan. Se herkistää, Hammar kertoo lempisinfoniansa vaikutuksesta.

Kuusankosken Puhallinorkesteri harjoittelee Keltti-salissa.
Orkesterin seuraava esiintyminen on 14.10.2014 Kuusankoskitalossa, kun vietetään Laulun ja soiton päivää.Nyt harjoitellaan myös maaliskuussa pidettävää konserttia varten. Ohjelmistossa on viihdettä: Mair Fair Ladysta, Oopperan kummituksesta, Rockysta... Muutama kuukausi menee tällä kerta viikkoon -harjoitustahdilla, että kappaleet ovat esityskunnossa. Jokainen kuoro- ja orkesteriharrastaja tietää, ettei vielä riitä, että kaikki osaavat osuutensa.
- Homma täytyy saada yhteen. Kaikkien pitää oivaltaa, mitä se kapelli tarkoittaa, Seppo määrittelee.

Nyt täytyy vetäytyä Hammarien tilavaan kotiin Voikkaan Sikomäelle, jotta kuullaan jutella. Sepon elämään mahtuu nimittäin sellainen määrä musiikkikokoonpanoja, että niitä opetellessa saa olla korva tarkkana.

Alvar Korpi pani soittouran alulle

Seppo Hammar on Viipurin poikia. Hän ehti käydä Viipurissa kaksi vuotta kouluakin sota-aikana - hän on syntynyt vuonna 1935. Perhe tuli Kuusankoskelle sodan päättyessä vuonna 1944.
- Olen ollut kuusaalainen nyt 70 vuotta.

Nuori Seppo sai soittokipinän Ammattikoulun soittokunnasta, jonka kapellimestari oli koulun puutöiden opettaja Alvar Korpi.
- Pyrin soittokuntaan kuten hirmu iso joukko poikia. Jokainen sai kokeilla torvia, ja niin päästiin alkuun. Soittokunnassa oli pari-kolmekymmentä poikaa, mutta muita lakkasi kiinnostamasta soittaminen, kun tultiin isommiksi. Minä hölmö jäin, Seppo naureskelee.

Vetopasuuna ei ollut Sepon oma valinta, vaan soitin annettiin hänelle.
- Alvari sanoi että olisi voinut ostaa minulle trumpetinkin, mutta minä olin jo mennyt vetopasuunaoppiin.

Orkesteri soitti perinteistä torvimusiikkia, jenkkaa, valssia, marsseja, jonkin foxinkin.
- Alvar Korpi oli yksi maailman parhaita kapellimestareita. Hän kannusti meitä. Minuakin hän auttoi tekemällä minun puolestani puukäsityöhomman, että pääsin soittamaan. "Kun vaan soitat", Allu sanoi.

Seppo Hammar sai metallipuolen nelivuotisen koulutuksen Kymiyhtiön ammattikoulussa. Koulun jälkeen hän pääsi Voikkaan korjauspajalle sorvariksi. Sieltä hän lähti teknilliseen kouluun Lappeenrantaan ja valmistui teknikoksi. Soitin pysyi kädessä kaikki nämäkin vuodet - myös Lappeenrannassa hänet pyydettiin orkesteriin. Tutkinnon suoritettuaan Hammar palasi korjauspajalle ja oli siellä eläkkeelle jäämiseensä asti, vuoteen 1992.

Kokoonpanot lisääntyvät

Hammarin lapsuuden perheessä ei musiikkia harrastettu mitenkään erityisemmin.
- Olin omassa porukassa vähän outo lintu. Ei siellä jaksettu minun harjoitteluani oikein kuunnella, piti käydä saunassa soittamassa. Jos on tunnollinen soittaja, hän harjoittelee kotona, Seppo Hammar painottaa.

Pasuuna palasina
Poikasoittokunnassa Seppo soitti es-kornettia, vähän trumpettia pienempää vaskipuhallinta. Samaa soitinta hän soitti noihin aikoihin myös Voikkaan Työväensoittokunnassa. Voikkaalla oli silloin myös orkesteri Rytmiystävät.
- Sellainen big band, neljä saksofonia, neljä rytmisoitinta - piano, rummut, kitara ja basso eli rytmiryhmä - ja neljä brassisoitinta eli messinkisoitinta. Orkesterin pasunisti lähti Kanadaan, ja Nissilän Allakka ehdotti, että menisin soittamaan heille pasuunaa. Minähän menin. Ostivat minulle pasuunan, omaksi. Sanoivat, että soitollasi sitten maksat tämän, Seppo Hammar kertoo.

Orkesteri soitti jazzia, iskelmää, tangoa, valssia - tanssimusiikkia. Trumpetisti Teemu Pekkanen opetti tulokasta. Nuotteihin merkittiin vetojen paikat numeroilla. Lahjakkuudesta on varmasti kysymys tämän miehen tapauksessa, sillä hän harjoitteli ahkerasti ja oli keikalla Rytmiystävien kanssa jo parin kuukauden kuluttua, maaliskuussa 1952. Orkesteri keikkaili paikkakunnan ulkopuolellekin, Haminaan, Loviisaan, Mäntyharjuun, Lapinjärvelle. Seppo oli ryhmässä aloittaessaan 16-vuotias.
- Olin Myllykoskellakin soittamassa Heikki Hasun häissä. Grönroosin Ellikan ja Tapsan häissä soitettiin tuossa Seuratalolla olympiavuonna. Rumpalillamme Littmanin Taistolla oli laite, jolla sai kitaran vahvistimesta radion. Muistan, kuinka Ummeljoen keikalla tauoilla kuuntelimme, mitä olympialaisissa tapahtuu, Seppo Hammar kertoo.

Lisää luistoa
Omissa olympialaisissa ei pärjätty mainittavasti, mutta vuonna 1948 Lontoon olympialaisissa kuusaalainen Erkki Kataja, Tito, hyppäsi seiväshypyssä hopeaa.
- Olin kiertueella mukana soittamassa, kun Titoa näyteltiin hopeamitalistina eri puolilla syksyllä 1948 ja seuraavana vuonna.

Rytmiystävät soitti Hammarin aikaan vielä kolmisen vuotta ennen kuin lopetti. Silloin yksi jäsenistä, Pertti Huuhko, houkutteli Sepon Kymintehtaalle soittokuntaan - orkesterin virallinen nimi oli Kymintehtaan Työväen Musiikkiyhdistyksen soittokunta. Hammar jatkoi edelleen myös Voikkaan soittokunnassa.

Kaksi soittokuntaa ei vielä riittänyt muusikko Hammarille. Hän soitti samaan aikaan myös kapakoissa bassoa eri kokoonpanoissa, mm. Kauko Jyrkänteen yhtyeessä ja Kaija Laakson taustabändissä. Soitto jatkui myös Kymintehtaan ja Kuusaan puolen yhdistyneessä orkesterissa, jonka nimi oli alkuun Kuusankosken Työväen Soittajat. Näiden lisäksi Hammar soitti vetopasuunaa Kuusankosken orkesterissa - siis sinfoniaorkesterissa. Se toimi 50-luvun alkupuolelta 70-luvun alkuun, kunnes soittajat alkoivat valua Kouvolan orkesteriin ja oma täytyi lopettaa. Seppo Hammar kertoo, että oli lopettamassa omaa orkesteria Tapani Tervon kanssa.

Veikko Talven johtamassa Kuusankosken orkesterissa Hammar soitti 20 vuotta.
- Minulla on aina ollut aikaa, ei minulla muuta oikeastaan olekaan kuin aikaa. Ja Veikko Talvi oli hieno mies, minua kohtaan niin ystävällinen. Hän sai minut menemään Helsingissä armeijassa ollessani Sibelius-akatemiaan muutamalle tunnille. "Orkesteri maksaa, mene sinne vaan", Veikko sanoi. Sain siellä maan parasta oppia, Seppo Hammar kertoo.

Oppia hän on jakanut itsekin. Seppo opetti Kuusankosken musiikkiopistossa puhaltajia neljä viisi vuotta, ja orkesterin uusille soittajille hän on myös antanut tunteja pasuunansoitossa. Nyt opetus on siirtynyt Pohjois-Kymen Musiikkiopistolle. Hammar kehuu opiston opetusta ja orkestereita Kymi Wind Bandia ja Brass Bandia.

Orkesterit eivät vielä näihin lopu. Seppo soitti myös Kouvolan orkesterissa toistakymmentä vuotta. Hänen aikanaan orkesterin kapellimestarina toimi Eero Bister.

Soittokuntien kanssa maailmakin on avartunut. Seppo Hammar oli mukana Kuusankosken Työväen Soittajien Kanadan-matkalla, Saksassa pariinkin kertaan. Matkoja kertaillessa paljastuu, että Hammar on soittanut myös Anjalankoski Big Bandissa parikymmentä vuotta.
- Olen aina mennyt kun on pyydetty. Matkoilla olen käynyt kaikissa Pohjoismaissa Islantia myöten soitto- ja laulujuhlilla, Puolassa ja Novgorodissa. Wanhojen Jääkäreiden kanssa olen käynyt Teneriffalla kolme kertaa ja Aurinkorannikolla kerran. Niillä matkoilla vaimo Sinikka oli mukana, se oli lomaa myös puolisoille. Kanadan-matka oli ehkä mieleenpainuvin - näki New Yorkin, YK:n toimitalon, Vapaudenpatsaan, Niagaran putoukset, Toronton - siellä on hieno kaupungintalo, suomalaisen Viljo Revellin suunnittelema.

Seppo soitti, Sinikka hoiti kodin

Jos mies soittaa kolmessa neljässä kokoonpanossa ja harjoittelee päälle, sen luulisi täyttävän kaiken valveillaoloajan. Seppo Hammar teki kuitenkin täyden päivätyön Kymiyhtiössä, Voikkaan korjauspajalla. Muisteltavaa riittää varsinkin vuodesta 1972, jolloin yhtiö täytti sata vuotta ja Hammarista tehtiin useaksi kuukaudeksi juhlavalmistelujen ohjelmapäällikkö. Ne juhlat jäivät mieleen, myös maailman pisin lounaspöytä, jonka äärelle mahtuivat kaikki työntekijät. Ja seuraavana päivänä haettiin eläkeläiset juhlimaan henkilöautoilla, koska oli linja-autolakko.
- Ja Alkon lakko. Minä hain kaksi kollia erikois-etiketein varustettuja desin Koskenkorvapulloja Alkosta jaettavaksi työntekijöille.
- Lakon aikana?
- Niin, takaovesta. Oltiin liikkeellä kuorma-autolla, ja kuljettaja otti mukaan susikoiransa siltä varalta, että joku olisi saanut vihiä meidän lastista. Viinat kuitenkin saatiin ja jaettiin juhlassa, Hammar kertoo.

Hammar vastasi myös henkisemmästä ohjelmatarjonnasta.
- Veikko Talvi auttoi minua niissä aika paljon. Hän kehotti ottamaan soittokunnan Juankoskelta. Kävin Juankoskella kuuntelemassa heitä ja juttelemassa asiasta. Minä sitten lupasin mennä heidän bändiinsä avustajaksi. Kävin parit harjoitukset ja soitin mukana juhlissa. Muihin satavuotistapahtumien tilaisuuksiin otin mm. Kouvolan orkesterin ja Kuusankosken Työväen Soittajat - nykyisen Kuusankosken Puhallinorkesterin.

Sepon vaimo Sinikka on lähdössä vesijumppaan mutta ehtii kertoa, onko miestä näkynyt joskus kotonakin kaiken orkesteriharrastuksen keskellä.
- Hyvin vähän. Meillä on kaksi lasta. Kun he olivat pieniä, tämä lähti seitsemäksi töihin, tuli ruokatunnilla kotiin syömään, neljältä kotiin ja pesulle, ja jos hetken kerkisi olla nurin, niin kuudeksi jo Kouvolaan orkesteriharjoituksiin ja sieltä suoraan tanssikeikalle. Meillä oli 20 vuotta semmoista elämää. Ja minä olen vielä tässä! Sinikka Hammar nauraa.

Kaikkeen kuulemma tottuu, ja miehen muusikontyöt toivat tietysti myös lisäansioita perheeseen, jossa vaimo oli kotiäitinä toistakymmentä vuotta ennen omaan työelämään lähtöään.

Monessa orkesterissa soittaminen on sopinut miehelle, joka ei ole koskaan ollut yhden asian ihminen. Voikkaan soittokunta on halunnut vuosikymmenten neuvottelujen jälkeenkin pysyä omana itsenäisenä orkesterinaan toisin kuin Kuusaan ja Kyminpuolen soittokunnat, jotka ensin yhdistyivät ja haluaisivat voikkaalaisetkin riveihinsä. Seppo Hammaria ei kuitenkaan ole katsottu ulos voikkaalaisporukasta, vaikka hän soittaakin kuusaalaisten kanssa.
- Minä olen aina ollut menossa vapaasti minne vaan. Ei minulla työväen soittokuntiin mennessä ollut myöskään poliittista ideologiaa soittamisen taustalla. Olen vähän mollannutkin soittokunnissa sitä politiikkaa. Nythän politiikka on häipynytkin soittamisesta, Hammar kertoo.

Kevään konserttiohjelmistoa
Hammarin mukaan Kuusaan ja Voikkaan soittokunnissa on erilainen henki. Mikä voikkaalaisia sitten pitää erossa muiden tekemisistä?
- No, voikkaalaiset on voikkaalaisia. Minä en ota kiistoihin osaa, kun minulla ei ole tarvetta vetää mihinkään suuntaan. Nykyisinhän voikkaalaiset soittavat ihan erilaista musiikkia, heillä on kontrabasso ja sähköbasso - he soittavat poppia, tämän päivän musiikkia, Seppo Hammar kertoo.

Ei harrastus vaan ongelma

Mikä saa ihmisen jaksamaan työpäivän jälkeen monessa orkesterissa soittamista, kiertävää elämää ja työuran jälkeen 79-vuotiaana yhä uusien kappaleiden opettelua ja soittamista. Soittamisen ilo?
- Jokuhan siinä täytyy olla, ei sitä muuten jaksaisi. Tutut kappaleet ovat helppoja, mutta uusi on haastavaa. Se on hyvä asia. Esim. Eerolan Lassen musiikki on ollut hyvää ja haastavaa.

Uuden opettelu sopii varmasti Seppo Hammarille, joka jo Rytmiystävissä sai asiasta shokkihoitoa.
- Yksi meistä löi jalalla rytmin, ja sitten soitettiin. Joskus hän teki esiintyessä niin, että jakoi kappaleiden välillä uudet nuotit ja sanoi että tämä soitetaan. Hän löi neljä kertaa jalalla, ja sitten aloitettiin.

Kun soittajalle kertyy vuosia, soittaminen muuttuu.
- Ei hokaa kaikkea yhtä nopeasti kuin ennen. Järjenjuoksu hidastuu. Toisaalta iän tuoma kokemus auttaa, osaa bluffatakin. Sekin on tärkeä taito, Seppo nauraa.

Harrastuksesta on varmaan tullut elämäntapa, kun sitä jaksaa jatkaa vuosikymmenestä toiseen?
- Ei se oikeastaan ole harrastus vaan ongelma. Kun ei osaa lopettaa! Muut ovat päässeet eroon, minä en, eikä Halosen Esko, Seppo Hammar vitsailee.

Tutkimuksetkin osoittavat, että musiikin kuuntelu, soittamisesta puhumattakaan, tekee aivoille hyvää. Uuden oppiminen pitää vireänä, yhdessä toisten kanssa toimiminen pitää vauhdissa. Todistelen näin Sepolle, että kannattaa jatkaa "ongelman" parissa.
- Se on varmaan syynä siihen, että olen näin hyvässä kunnossa. Viime syksynä kyllä vaihdettiin aortan läppä. Alkuperäistä kun ei ollut, pantiin tarvikeosa. Mäkien ja rappusten nouseminen tuli helpommaksi. Soittamiseen ja puhaltamiseen vaivalla ei kuitenkaan ollut vaikutusta ennen leikkaustakaan.

Oman soittamisen rinnalla Hammar seuraa muiden esityksiä.
- Katselen netistä Radion sinfoniaorkesterin konsertteja ja olen käynyt Musiikkitalossakin konsertissa. Se on hieno paikka. Katselimme tyttärenpojan kanssa ylhäältä - sieltä sen vasta näkee, miten orkesteri toimii, Seppo huokaa ihastuneena.

Seppo Hammar kiteyttää orkesterissa soittamisen syvimmän olemuksen:
- Se on mahtava tunne kun huomaa, että nyt tämä menee eikä meinaa. Mehän onnistuimme tässä - ei minä vaan me.

Raimo Ylisen historiateos kertoo perusteellisesti kuusankoskelaissoittokuntien vaiheet.



maanantai 22. syyskuuta 2014

Hannele Pylvänen tuo pariisilaismuodin keskelle Kuusasta

Varoitus: tämä juttu sisältää tuotesijoittelua. Sen lisäksi tämä juttu sisältää mainontaa. Hannele Pylväsestä ja hänen Muotihuoneestaan kun ei oikein voi kertoa hehkuttamatta kauniita vaatteita ja hyvää palvelua. Nyt Hannele on juuri palannut Pariisista mutta palauttaa taivastelijan maanpinnalle kertomalla yksinyrittäjän arjesta. Ja huomauttamalla, ettei aina tarvitse mennä pintamuodin mukaan vaan sen, mistä itse pitää.

Blingbling käy nyt päähänkin.
- Kiva reissu tämäkin Pariisin-matka oli - hauska haistella uusia tuulia ja kierrellä tukuissa. Mutta rankkaahan se on. Kuulostaa tietysti hienolta, että pistäytyy Pariisissa muotiostoksilla, mutta kyllä se työstä käy. Silmä tarkkana liikun, ja kun kaikkea ei voi ostaa, on mietittävä tarkasti mitä hankkii, koska ne eivät tule itselle. Mutta onhan suuren maailman meininkiä kiva seurata, Hannele Pylvänen kuvailee.

Pariisin tukkuliikkeiden runsauden keskellä yrittäjällä on oltava selkeä näky siitä, mitä kannattaa viedä mukana Suomeen. Hannelelle on muodostunut 17 vaateyrittäjävuotensa mittaan käsitys siitä, mitä hänen asiakkaansa haluavat. Syksyn trendeistä moni kiinnostaa Muotihuoneenkin kävijöitä - siksi Hannele toi taas monta vaatekappaletta tuoreinta muotia Kuusaalle.
- Tänä syksynä trendeissä näkyy paljon vastakkaisuuksia. Tyylejä sekoitetaan nyt huoletta, ruutua, raitaa - eri kuoseja sekaisin.Värejä yhdistellään rohkeasti keskenään. Esimerkiksi viininpunainen ja pinkki -yhdistelmä ei tulisi ensimmäisenä mieleen, mutta sitä näkee nyt. Ihanaa, että syksyllä nähdään myös kirkkaita värejä sekä pastelleja.  Kukkakuosit pehmentävät perinteistä tummanpuhuvaa talvipukeutumista. Harmaan ja sinisen sävyt ovat hallitsevasti esillä,  mutta syksy on poikkeuksellisen värikäs. Tummien sävyjen piristyksenä on keltaista, vihreää, oranssia, punaisen eri sävyjä, eläinkuoseja, Hannele Pylvänen hehkuttaa.

Eläinkuosia, kirkkaita tehostevärejä asusteisiin.
Tänäkin syksynä muoti ammentaa jo eletyistä vuosikymmenistä.
- Vaikutteita napataan 60-luvulta ja 70-luvulta, mm. pitsit ja brodeeraukset. Ponchoja ja viittoja on nyt paljon, graafiset kuviot, turkikset, erilaiset nahkat, tikatut kankaat, denim, neuleet ja neulokset, ruutukuosit, kauppias latelee listaa, joka saa jo miettimään, mikä tänä syksynä ei olisi muotia. Sekin lohduttaa, ettei kannata heittää pois kymmenvuotiaita hyväkuntoisia twinsetejä muka liian löysinä, koska nyt tiukka linja on kääntymässä laatikkomaisempaan suuntaan.

Ja miten mukavaa, että värejä pursuava oman vaatekaapin sisältö alkaa kuulostaa tänä syksynä ihan luvalliselta. Mutta puuttuukohan sieltä jokin perusjuttu kaiken sen "Vienon kammariin vai mökkikäyttöön?" -tungoksen keskeltä?
- Klassikot pitävät pintansa, esim.kotelomekko pitäisi löytyä joka naisen vaatekaapista. Tummansininen on melkein uhkaamassa mustan asemaa, mutta en usko että se syrjäyttää mustaa. Ja neule on täydellinen valinta syksyn työasuksi, syksyn ehdoton luottovaate, Hannele muistuttaa.

Toisenlaisessa liikkeessä iskisi tässä kohtaa pieni paniikki. Mutta tässä kaupassa olen tottunut siihen, ettei tarvitse nolostella. Voin painella ovesta sisään ja kertoa, mihin tarvitsisin vaatteen: "Voitko auttaa!" Ja Hannele voi. Teemme pienen kierroksen huoneessa, Hannele nostelee tangoilta esiin vaatteita, joita en ikinä olisi itse vilkaissutkaan ja kantaa pinon sovituskoppiin. Ja kas: ammattilainen onkin tiennyt, että voisin vetää päälleni muutakin kuin pitkähihaisen poolon ja farkut - niitäkin toki Muotihuoneesta löytyy. Saatan lähteä kotiin mukanani tunika, jossa on rypytystä ja rusetti ja lukea kotijoukkojen kasvoilta ilmeen "Ai äippä onkin nainen!"

Hannele Pylvänen hankkii vaatteita muualtakin kuin Pariisista, jossa hän käy ehkä kerran vuodessa, jos sitäkään. Hänhän voi tilata sikäläisiä tuotteita omien väyliensä kautta, ja niitä voi katsella netistä.
- Minulle tulee vaatteita agenttien välityksellä. Ostan niitä Tanskasta ja Hollannista, Ranskasta, Saksasta ja Italiasta - oikeastaan ympäri Eurooppaa.  Käyn kauppiaspäivillä, ostopäivillä, agenttien isoissa showroomeissa Helsingissä. Suomesta vaateteollisuus on hiipunut, ikävä kyllä. Linnonmaan lopettaminen nelisen vuotta sitten oli iso menetys. Mutta on minulla muutama suomalainenkin merkki tarjolla.

Hannele Pylvänen tietää hankkivansa ja myyvänsä laadukkaita vaatteita, jotka kestävät aikaa ja joista joku ottaa tarvittaessa vastuun. Jos Hannele saisi määrätä, hän haluaisi vaatteisiin edelleen merkinnän siitä, missä maassa ne on valmistettu. Nykyään merkintä ei ole pakollinen.
- Aika paljon valmistusmaista tiedänkin. Suomalaisfirmat teettävät Virossa, Puolassa, Turkissa, jotkut Aasiassakin. Ja tanskalaisneuleet tehdään Tanskassa. Minulle on tärkeää, että vaatteet tehdään myös eettisesti oikein.

Asiakas saa heittäytyä palveltavaksi

Muotihuoneen perällä, myyntitiskillä on kengät ja huivi. Tuttu asiakas on jättänyt ne liikkeeseen ja toivoo, että Hannele valitsee niihin sopivia vaatteita valmiiksi.
- Yksi asiakkaistani ei koskaan sovita vaatteita täällä. Kerään hänelle kassillisen kotiin vietäväksi. Hän soittaa, että olen kohta autollani Muotihuoneen edessä, ja minä juoksutan kassin hänelle ulos autolle. Kiireinen nainen saa sitten sovitella rauhassa kotona, Hannele kertoo toimivasta systeemistä.

Asiakkaat tulevat vuosien mittaan tutuiksi pienessä erikoisliikkeessä. Joskus Hannele sanoo ostavansa vaatteen liikkeeseensä mielessään aivan tietty asiakas. Mitään tyypillistä asiakasta Muotihuoneella ei ole, enemmistönä ovat keski-ikäiset naiset mutta nuoriakin käy.
- Facebook on tuonut paljon uusia asiakkaita - vaatteista saattaa kiinnostua vaikkapa oululaisnainen, joka on nähnyt tuotteita sivuiltani. Ja Kouvolan seudun mökkiläiset ovat löytäneet liikkeeni lomaillessaan seudulla, Hannele kertoo.

Vaatteissa kukat kukkivat nyt talvellakin.
Osa asiakkaista marssii sisään määrätietoisesti, kuin laput silmillä, etsimään jotain tiettyä tuotetta, jota ei ole muualta löytynyt. Osa tulee vain katselemaan, ja sekin käy hyvin. Ja osa on sitten meitä, jotka pyytävät: "Olisi häät, pue minut!"
- Minusta on kiva, kun asiakkaat luottavat. He menevät sovituskoppiin ja minä kannan sinne tavaraa, Hannele Pylvänen kertoo.

Isoissa itsepalveluliikkeissä täytyy olla valistunut ostaja, jos aikoo löytää itselleen valikoimasta vaikkapa sopivankokoiset housut. Pelkän tuumakoon tietäminen ei riitä, kun samaa kokoa on vielä erilaisia malleja eri vartalotyypeille, erimittaisin lahkein. Pienessä liikkeessä kauppias ja myyjä tietävät puolestamme.
- Silmä kehittyy arvioimaan, minkä kokoinen asiakas on. Meidän pienten, yksilöllisten vaateliikkeiden on yhä tärkeämpää tuntea omien asiakkaidemme toiveet ja auttaa heitä löytämään etsmänsä. Erikoisliikkeillä on tosiaan oma roolinsa tämän päivän kovassa kilpailussa suurempien kaupanketjujen rinnalla. Pienten erikoisliikkeiden valtteja on myös erityinen tuoteasiantuntemus, Hannele Pylvänen määrittelee.

Alalle ihan nuorena

Valio-Asu oli Hannelen ensimmäinen vaatealan työpaikka. Hän haki sinne vuonna 1977 kesätöihin varastotytöksi mutta pääsikin suoraan myymälään. Ja jäi sille tielleen 12 vuodeksi. Kauppaopiston Hannele kävi sitten myöhemmin.
Hannele Pylvänen tiesi jo nuoresta haluavansa yrittäjäksi.
- Sitten tulin Kuusaalle Korukelloon tekemään siskoni äitiysloman ja olin siinä 6 vuotta. Silloin tästä nykyisen liikkeeni paikalta lopetti vaateliike, ja minä vuokrasin tilan.

On eri asia olla yrittäjänä kuin toisella töissä.
- Kun yrittäjä lähtee töistä ja pistää oven kiinni perässään, asiat eivät jää työpaikalle vaan tulevat jopa uniin, Hannele naurahtaa.

Yrittäjyys on ollut Hannelen haaveena ihan nuoresta: joskus vielä haluan jotain omaa.
- Kari Kopran hyvässä opissa Kuusaan Korukellossa kipinä yrittäjyyteen varmaan kasvoi. Nautin siitä, että tämä on minun oma juttuni. Nautin todella siitä, että saan pukea asiakkaitani. Paras palkinto on se, kun joku huikkaa välillä ovelta, että oli niin ihana vaate ja hän on niin tyytyväinen.

Yrittäjän arjessa on myös huonot puolensa: yksin yrittävä on aina kiinni työssään. Hannele on tehnyt koko ajan 6-päiväistä työviikkoa eikä ole pitkiä lomia pidellyt.
- Totta kai välillä vähän pidennettyjä viikonloppuja ja joskus pieniä irtiottoja olen pitänyt. Joulun ja pääsiäisen aikaan pystyy olemaan usein monta päivää peräkkäin muualla kuin liikkeessä. Kyllä sitä jaksaa, kun rakastaa tätä työtä, Hannele hymyilee. Ja todennäköisesti hymyilee yhtä sydämellisesti ensi ystävänpäivänäkin liikkeensä tullessa täysi-ikäiseksi.

Vapaa-aikoinaan Hannele ehtii mielestään tarpeeksi tehdä muutakin. Hän lenkkeilee, käy jumpissa ja kuntosalilla.
- Saan voimaa liikunnasta. Lähden usein aamuisin ennen seitsemää lenkille tai talvisin hiihtämään, aamut ovat niin ihania tuoksuineen ja tunnelmineen. Kuusaalaisten naisyrittäjien kanssa meillä on varmaan kymmenen vuotta ollut vesijumpparyhmä, joka kokoontuu joka torstai. Tosi hyvä ryhmä, ihania, erilaisia ihmisiä. Se on sellainen terapiaryhmä, Hannele hymyilee.

Virta kulkee myös toisinpäin. Kun asiakkaat käyvät pienessä kaupassa asioimassa niinkin henkilökohtaisia juttuja kuin vaatteita, he kertovat usein omista asioistaan kauppiaalle.
- Tuntuu, että ihmisten on helpompi puhua vieraalle ihmiselle iloistaan ja suruistaan. Tosi moni kertoilee omia asioitaan. Ja monista asiakkaista on tullut vuosien mittaan ihan ystäviäkin, Hannele sanoo.

Tällä hetkellä kaikki yrittäjät elävät haastavaa aikaa. Onneksi kuitenkaan "ei päivää, ettei kauppaa". Muotihuoneessa käyvät naiset ovat niitä, jotka mielellään kiertävät katselemassa jotain muuta kuin suuria sarjoja. 
- Yksinyrittäjän arki on joskus aika yksinäistä. Yksin on tehtävä kaikki päätökset ja yksin vastattava kaikesta. Välillä tuntuu, että on niin yksin kaikkien asioiden kanssa, ja silloin tulee otettua puhelu kollegalle, sieltä saa vertaistukea. Minulla on muutamia yrittäjäkollegoja naapurikaupungeissa ja ympäri Suomea - olen tutustunut heihin kauppiastapaamisissa. Teemme heidän kanssaan matkoja esim. Kööpenhaminaan, Pariisiin, messuille, käymme haistelemassa tuulia. Ymmärrämme toisiamme ja soittelemme päivittäin.

Perhettä lähellä ja kaukana

Hannele Pylvänen mietti ensin, sopiiko hän kuusaalaisblogiin haastateltavaksi, koska on Kouvolan tyttöjä. Tai jos ihan tarkkoja ollaan, hän syntyi Kotkassa ja muutti Kouvolaan vuoden ikäisenä. Mutta jos on ensin 6 vuotta auttanut ihmisiä Kuusaalla korujen ja kellojen valinnassa ja sitten 18 vuotta myynyt täällä vaatteita, niin eiköhän siinä ole kuusaalaisilmiötä kerrakseen. Siitäkin huolimatta, että Hannele asuu miehensä kanssa Kouvolassa - ilmiselvästi onnellisena, koska liitto täytti kesällä 35 vuotta.

Pylvästen lapsista Heini Turunen asuu perheineen Sveitsissä. Ja hauska perhe se onkin: suomalaispariskunnalla on Sionissa, alppikylässä koti, jossa vilistää neljä lasta. Tytöt harrastavat taitoluistelua, pojat jääkiekkoa - ja ahkerasti, myös kilpaillen. Heinin kuulumisia näkee täältä:
http://alppitar.blogspot.fi/

Pojan, Jarnon, perhe asuu Kouvolassa, ja alkusyksystä syntynyt pikkuprinsessa helpottaa isovanhempien ikävää Sveitsin-lapsosten luo. Pylväset käyvät tietysti Sveitsissä ja Turuset Suomessa, joten tapaamisia tulee muutaman kerran vuodessa. Alppimaisemat ovat tulleet Hannelellekin tärkeiksi - niitä saa ihailla suoraan Turusten kodin ikkunasta.
- Niissä maisemissa sielu ja hermo lepää. Talossa on hälinää ja hulinaa, mutta sekin on ihanaa vastapainoa kaksin olemiselle. Mutta se maisemien avaruus, tila hengittää, kun näet kauas alas laaksoon sieltä korkealta - siellä silmä lepää.

Mutta nyt isoäiti/äiti Pylvänen ei voi jäädä haikailemaan Sveitsin maisemia, ensin on järjesteltävä muodin ja kauneuden iltaa lokakuun lopulle. Joulusesonki on jo hoidettu, ensi kesän tuotteetkin jo ostettu - yrittäjien on elettävä etuajassa ja samalla tässä hetkessä. Meille asiakkaille jää se helppo osa: voimme käydä katselemassa oman kylän boutiquessa, mitä ne pariisilaiset nyt ovat meille keksineet.

Kuusankoski on hyvä kauppapaikka, Hannele Pylvänen sanoo.


*********************
Muoti ja kauneus -ilta Kuusankoskitalossa 29.10.2014. Tilaisuus alkaa klo 18.30, mutta kannattaa tulla ajoissa, koska lämpiössä parikymmentä yrittäjää esittelee tuotteitaan ständeillä. Illan juontajana on Anne Kukkohovi, joka pitää korkkarikoulun ja kertoo, miten jaksaa ja näyttää hyvältä, vaikka olisi sisältä kulahtanut olo. Veli-Matti Karén esiintyy Nina Petelius-Lehdon kanssa. Ja tietenkin iltaan kuuluu muotinäytös. Sisäänpääsymaksu 20 euroa sisältää pienen iltapalan ja narikkamaksun. Pitääkö pukeutua jotenkin erityisesti?
- Normivaatetus, ei mitään pukukoodia yleisölle, Hannele nauraa.



tiistai 16. syyskuuta 2014

Kirkon kelloremontti jatkuu

Kuusankosken kirkon kellot - aikaa näyttävät - ovat jo usean vuoden käyneet eri tahtiin. Tänä kesänä kellojen ulkonäkökin muuttui. Kellotauluista tuli tummempia kuin ennen, varsinkin keskustan puoleisesta, ja pohjoisen puoleinen kellotaulu oli selvästi säröillä. Tiistaina 16.9. alkoi tapahtua. Paikalle ilmestyi työporukoita ja nosturilaite, mutta tässä vaiheessa keskitytään rikkinäisen kellotaulun uusimiseen ja tornirappauksen paikkaamiseen.

Kouvolan seurakuntayhtymän laitosmestari Ari Salminen tarkistaa, että kaikilla työn äärellä liikkuvilla on oikeat varusteet, kypärät ja keltaiset liivit. Turvalaitteiden virittäminen oikeaan kokoon tuntuu ehkä työläältä ja aikaavievältä, mutta se kannattaa. Vierellä jyrisee Pekkaniskan kuukävelijä, joka vie korissaan ihmisiä 30-40 metrin korkeuteen, eikä alla kulkevienkaan kannata liikkua turhan huolettomasti.
- Pohjoisenpuoleinen kellotaulu on rikki. Se on 25-millistä  lasia, halkaisijaltaan 183 cm, ja nyt se korvataan läpinäkyvällä akryylilevyllä, joka on lasia iskunkestävämpi ja kevyempi. Levy on tilattu Kuusaan Lasista, ja seurakunnan työntekijät vaihtavat sen paikoilleen, Salminen selvittää.

Vanhaan lasiin on etukäteen kiinnitetty puuvahvikkeita, joissa on kahvat. Näin se saadaan palasina pois ja nostettua sisäpuolelle.
- Uusi levy on kymmenmillistä akryyliä ja painaa noin 20 kiloa, joten se on huomattavasti helpompi nostaa paikoilleen kuin lasinen, Ari Salminen kertoo.

Laitosmestari Ari Salminen
Torniin ei lähdetä kohoamaan nosturilla suin päin. Lähes pari tuntia kone kurkottelee nosturiaan tornin vierellä eri asentoihin. Tykkimäen huvipuiston laitteet kalpenevat tämän rinnalla, mutta ylhäällä korissa olevat työntekijät kokeilevat korkeuksia ja etäisyyksiä viileän rauhallisesti.

Kevään ja kesän aikana kellotaulut siis samenivat. Mitä silloin tapahtui?
- Niistä poistettiin vanhat lakka- ja maalikerrostumat. Siinä yhteydessä lasin läpinäkyvyys muuttui yllättäen niin että kellotaulut näyttävät tummilta. Mutta tähän ongelmaan meillä on valosuunnittelijan suunnitelma valmiina. Tarkoitus on tehdä kellotauluihin valkoinen tausta, jolloin valo käyttäytyy toisin. Olemme tehneet paperimallin ratkaisusta, ja päiväsaikaan koeversio näytti todella hyvältä. Tarkoitus on tällä systeemillä saada entisen kaltainen näkymä kellotauluihin.

Kellotauluja ei siis enää maalata sisäpuolelta. Vain uusi akryylilevy lakataan niin, että se vaikuttaa samanlaiselta muiden kanssa. Nyt alkuun se on aivan läpinäkyvä.
- Uusimme loisteputkivalaistuksen, joka nyt kiertää tornissa. Nythän se kuultaa lasien läpi ja korostuu turhaan. Samoin kellojen koneistojen tukirakenteet kuultavat turhan voimakkaasti taulujen läpi. Valkoinen tausta poistaa nämä ongelmat, Ari Salminen vakuuttaa.

Salminen toivoo, että kellotaulut saataisiin vaaleiksi syksyn aikana, mutta ihan varmaa se ei ole.

Kellot käyvät eri tahtiin

Tämän syksyn remontin jälkeen kellot nakuttelevat edelleen eri tahdissa - keskustan puoleinen kello noudattaa eri aikataulua kuin kolme muuta.
- Tämä on visaisempi kysymys. Emme ole onnistuneet ratkaisemaan, miksi ne käyvät eri tahtiin. Niissä on yhteinen koneisto, joka antaa impulssin kaikille, joten teoriassa niiden pitäisi käydä samaan tahtiin. Mutta siellä saattaa olla iän tuomaa kulumaa rattaistossa, laitosmestari Ari Salminen aprikoi.


Vanha mekaaninen kellokoneisto vaihdettiin sähköiseen vuonna 1987. Asiantuntijat arvelevat sen olevan jo elinkaarensa päässä, vaikka sitä on huollettu ahkeraan. Vanha mekaaninen koneisto on edelleen tallella tornissa, ja muutama alan yritys on tarjoutunut korjaamaan sen käyttöön uudelleen. Osaamista olisi tarjolla.




Rappaus kuntoon

Nosturilaite saa seuraavana päivänä uuden kohteen Kuusankosken kirkontornissa. Tornin länsipuolen rappauksesta on irronnut paloja, ja asia pannaan kuntoon samalla kun kone kerran on paikalla. 

Ei olisi kannattanut lähteä päivystämästä - parin tunnin poissaoloni aikana kellotaulun risa lasi on poistettu, ja tilalle on kiinnitetty uusi akryylilevy. Kaikki on sujunut hyvin. Seurakunnan työntekijät tekevät loppusilausta kuin näyteikkunassa. Lasin läpi näkyy myös vanhan koneiston koppi. Kellonaikaa on hiukan vaikea hahmottaa varmaan sittenkin, kun viisarit saadaan kohdilleen. 
Uusi kellotaulu on alkuun läpinäkyvä.
Alkaa uusi odottaminen: koska kellotaulut muuttuvat entisen kaltaisiksi vaaleiksi? Vanha tuttu kirkon kello  - aikakellokin - on monille tunteita nostattava juttu. Sen ovat saaneet tuta myös seurakunnan työntekijät palautteita kuunnellessaan.


Rikkinäinen lasi tuettiin puurimoin ennen irrotusta.




Kellotauluista poistettiin kesällä lakka ja maali.


Lue myös
http://yle.fi/uutiset/kuusankosken_kirkontornissa_piilossa_aikamoinen_kone/6465797  ja

http://www.kouvolansanomat.fi/Online/2014/09/16/Luotien%20rei%27itt%C3%A4m%C3%A4%20kirkonkello%20sai%20uuden%20taulun%20%E2%80%94%20katso%20kuvat%20p%C3%A4iv%C3%A4n%20urakasta!/2014217912689/4

 Kuvia kirkontornista











sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Kuusaantien remontti ihmetyttää

Kuusankosken keskustan tieremontti kiinnostaa ohikulkijaa. Aidan taa pitää ihan pysähtyä ihmettelemään, mihin tätä tarvitaan - tien siirtämistä pari sijaansa paikoiltaan. Tuntuu kuin viime tieremontista ja kahden liikenneympyrän rakentamisesta olisi vasta tovi - monet eivät ole vielä ehtineet toipua edes ympyröiden mureneva muuri -viritelmistä. Tiedetään - liikenneympyrää pitää sanoa kiertoliittymäksi, mutta tällä sivulla ympyrä on ympyrä. Esimerkiksi Kyminpuolella on edelleen Kymin ympyrä, vaikkei siinä ole ollut kiertoliittymää kymmeniin vuosiin.

Tästä ei kohta enää ajella. Kuusaantie siirtyy.
Siis tieremontti 2014, miten tähän tultiinkaan? Kysyin asiaa kaupungilta, ja rakennuttajapäällikkö Harri Keskinen vastasi kysymyksiini ripeästi. Näin:

1. Paljonko tielinja siirtyy länteen? 
- n. 25 m



2. Milloin työ valmistuu?
- Vuonna 2014 rakennetaan:
Hankkeessa rakennetaan karttaliitteessä esitetyt Keskusaukion katu- ja pysäköintialueet ja niihin liittyvät raitit.
Maanrakennusurakkaan liittyvien töiden on oltava kokonaan valmiina 31.10.2014 mennessä.

- Vuonna 2015 rakennetaan:
Hanke jatkuu kesällä 2015, jolloin rakennetaan Kuusankosken keskuspuisto, Kuusaantie päällystetään ja ajoneuvoliikenne siirretään uudelle suunnitellulle paikalleen kaupungin määrärahojen puitteissa.

3. Paljonko työ maksaa?
- Vuonna 2014:
Maanrakennusurakan (Destia Oy) kokonaisurakkahinta on 515.000,00 € (ALV 0 %).
Hankkeen päällystystyöt tekee kaupungin vuosisopimusurakoitsija Lemminkäinen Infra Oy, valaistukset rakentaa KSS Rakennus Oy sekä teleoperaattorit asentavat alueelle työn aikana tietoliikennemaakaapeleita.
- Vuonna 2015:
Katutöiden ja puiston määräraha on 450.000,00 € (ALV 0 %).


4. Montako ihmistä remontti työllistää?
- n. 10 henkilöä

5. Mitä vikaa oli vanhassa linjauksessa?
- Vanha linjaus oli voimassa olevan kaavan vastainen.

6. Miksi haluttiin uusi linjaus?
- Keskustan rakentaminen haluttiin saada valmiiksi ts. kaikki muu kaavamuutosten alueella oli jo rakennettu.

7. Esim. Kustaankoti ei olisi halunnut tietä vierelleen, entä muut saman kadun varrella?
- Kaava on ollut voimassa ja katusuunnitelma on ollut hyväksyttynä ennen Kustaankodin rakentamista (paikalla oli huoltoasema).
Oikaisuvaatimuksen päätöksistä teki as oy Kustaanhelmi, Kustaankoti ei ole ottanut asiaan julkisesti kantaa (puolesta eikä vastaan).

8. Ketkä (puolueet/henkilöt) kannattivat uutta linjausta?
- Kaavoituspäätökset ja katusuunnitelma on hyväksytty vanhan Kuusankosken kaupungin aikana.
Hankkeen rahoitusta on käsitelty uuden Kouvolan teknisessä lautakunnassa, hallituksessa ja viimeksi valtuustossa 24.3.2014 §17.




Kouvolan kaupungin päätöksentekosivustolta voi nähdä, mitä aiheesta on keskusteltu uuden Kouvolan aikana. Tutkimisen voi aloittaa viimeisestä keskustelusta, joka käytiin kaupunginvaltuustossa 24.3.2014. Näet pöytäkirjan täältä:

http://ep.kouvola.fi/kokous/20143306-6.HTM


keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Kurkia Kymenlaakson pelloilla, kuvaajana Raine Martikainen

Kurkien lähtöpäivä on pian käsillä. Vielä pari viikkoa, ja sitten Kymenlaaksonkin puidut ohrapellot tyhjenevät kurjista.  Linnut ovat siihen mennessä saaneet tankattua ravintoa pitkää etelänmatkaa varten. Poikasille on pidetty lentoharjoitukset, höyhenpuku on huollettu, ja välillä on ehditty kisailla hypähdellen aikuistenkin kesken. Ennen syyskuun loppua viitisensataa Kouvolan seudulle kokoontunutta kurkea nousevat siivilleen ja suuntaavat aurana kohti etelän lämpöä.











perjantai 5. syyskuuta 2014

Sini Inkeroinen: Huovasta ja betonista syntyy vaikka mitä

Sini Inkeroisen näyttelytöiden joukossa Kuusankosken Taideruukissa on jotain perikuusaalaista: betonipylväiden rivistö. Pari päivää ennen näyttelyn avaamista käsityöläinen Sini on tulisilla hiilillä. Ensimmäinen oma taidenäyttely on jotain ihan muuta kuin käsityötuotteiden pitäminen esillä talon myymälätiloissa.

Sini ja Sudenkorento. Kuva: Suvi Saareks
Seinillä on jo muutama Sinin työ. Sudenkorentoa esittävän työn nimi on Sudenkorento - Sini väittää olevansa maailman huonoin nimien keksijä ja luottaa asiassa Suvi  Saareksiin, näyttelyn toiseen taiteilijaan. Työssä on kehyksenä vanne vanhasta maatalouskoneesta, metallilankaa ja huovutetulla palalla konekirjonnalla tehty korento.

Seuraavassa työssäkin on jotain vanhaa mummon ja vaarin jäämistöstä. Avaimet ja lukot kertovat Sinin ja hänen miehensä liitosta - tauluntekovaiheessa juhlittiin viidettä yhteistä vuotta.
- Se on tosi vanha työ, tehty vuonna 2008. Taustalevyy on kaiverrettu meidän oman biisin sanat - Zen Cafén Tuulensuojan. Eikä se ole myynnissä, sanoo tämä nuori taiteilija-käsityöläinen ja kehuu kumppaniaan hyväksi tueksi luovuuden poluilla.

Kaikkein kuusaalaisin on betonipylväiden rivistö, jonka Sini on tehnyt isä apunaan. Isä teki aihiot, joihin Sini valoi pylväät todellisten mallien mukaan.
- Kun palaan Kuusaalle muualta ja näen isot pylväät - vaikka vain yhden silhuetin - tunnen että nyt tulen kotiin. Tämä pieni sopii pihalle tai terassille, betonin pinta on niin kaunis, Sini huokaa.


Betoni kestää isältä tyttärelle. Kuva: Suvi Saareks

Taidenäyttelyssä panee persoonansa likoon

Taidenäyttelyn töiden tekeminen on ihan erilaista kuin käsityötuotteiden.
- Siinä ei tehdä jollekin tilaustyötä, ei myyntiin, ei asiakaslähtöisesti. Nyt työt paljastavat omaa sisintäni. Se on kauheaa, haluaisin karata Timbuktuun, ja siskolle olenkin kertonut että menen lähimetsään kiven taa piiloon. Hän kuulemma raahaa minut sieltä niskaperse-otteella esiin, Sini nauraa jännitykselleen.

Välillä Sini on vakuuttunut, että työt ovat hyviä, mutta sitten iskee taas ajatus "eihän tässä nyt olla mitään taiteilijoita". Hän on kysellyt enemmän taidenäyttelyitä pitäneiltä tutuilta, helpottaako tunne kun tulee kokemusta. Kuulemma jännitys ei lopu koskaan mutta tasoittuu, ja pieni kutkutus pitää ollakin.
- Ei kaikkien tietenkään tarvitse pitää töistäni, mutta kai tässä on sellaista itsensä häpäisemisen pelkoa, Sini nauraa.

Taiteen ja käsitöiden rajanvetoa Sini pohtii pitkään.
- Taidenäyttelyn työt ovat tietenkin taidetta, mutta en osaa vetää tarkkaa rajaa, koska asioiden yhdisteleminen ja käsillä tekeminen on aina ollut minulle luontaista.

 Vesku pakotti

Sini Inkeroinen olisi tuskin pystyttänyt taidenäyttelyä ilman Vesa Parvisen sinnikkyyttä. Vesa oli saanut ajatuksen Kymintehtaan entisen keskusvaraston valjastamisesta uudelleen taiteilijoiden ja käsityöläisten taloksi ja houkutteli Siniä mukaan. Tämä ei ottanut miehen puheita vakavasti lainkaan, kunnes yhteinen tuttava määräsi Sinin soittamaan Vesalle.
- Hän sanoi, että Vesku alkaa olla - kuusaalaisittain sanottuna - kyrsiintynyt. Soitin ja tajusin, ettei se ollutkaan Vesalta hetken oikku. Kävin talossa ja asia oli sillä selvä. Paikka oli silloin vielä täynnä rojua, mutta heti kun astuin sisään, tiesin että tämä se on, Sini hymyilee.

Ennen Taideruukkia Sini oli tehnyt töitä kotona ja tekee edelleen.
- Kotona minulla on ompelukoneet, ja kaikki hienosäätö ja pieni näperrys tehdään siellä.

Parin vuoden kokemuksella Sini Inkeroinen tuntee, että Taideruukki on hänelle kuin toinen koti.
- Jo pelkkä rakennus tuntui heti omalta paikalta, jossa on hyvä olla. Tämä on turvasatama. Täällä on myös yhteisö toisin kuin omassa kotona vain kissat seurana. Täällä voin vetää oven kiinni mutta jos tarvitsen ihmiskontaktia, melkein aina talossa on joku muu.

Suvi Saareks (oik.) on myös taideruukkilaisia
Joskus Sinistä on hauskaa olla Taideruukissa ypöyksinkin. Paikassa liikkuu vain kilttejä kummituksia. Mutta nyt kun yrittäjiä on talon suojissa parikymmentä, toisiin todennäköisesti törmää ennemmin tai myöhemmin.
- Asiakkaatkin alkavat pikku hiljaa löytää meidät, mutta kunnon opasteet pitäisi saada porteille ja jo kauemmas teiden varsille. Täällähän on meidän lisäksemme paljon muita yrityksiä, tanssisalia, laboratoriota, kuntoyritystä ja muita pienyrityksiä. Näitä pitäisi mainostaa näkyvämmin.

Mediassa Taideruukki on Sinin mielestä saanut hyvin tilaa. Siksi ihmetyttääkin, että niin moni kuusaalainen ei ole paikasta kuullutkaan. Monella on varmasti vielä vanha käsitys, ettei tehdasalueelle saa mennä.

Käsitöitä ja kodinhoitoa

Vaikka taidenäyttelun rakentaminen on vienyt suurimman osan Sini Inkeroisen ajasta kesän mittaan, tutumpi arkikin käynnistyy pian. Sini ohjaa huovutuskursseja kansalaisopistossa ja yksityisesti.
- Opistossa on ensin alkeiskurssi ja sen jälkeen jouluhenkinen kurssi. Tilauksesta käyn myös pitämässä kursseja erilaisille ryhmille täällä ruukissa tai ihmisten kodeissa, vaikkapa martoille ja yritysten tyky-päivien ohjelmaksi. Samalla aloitan omien tuotteiden tekemisen joulumarkkinoita varten.

Käsityöpaja Siniin myy koruja, laukkuja, asusteita, kodin tekstiileitä - kaikkea tätä huovutettuna. Lisäksi Sini tekee keramiikkaa eri tekniikoilla.
- Oma puoti on niin hyvä, siellä voi testata uuden idean - meneekö kaupaksi vai ei, Sini viittaa Ruukin Puotiin, jossa on mm. neljän käsityöläisen tuotteita esillä.

Sini ja parisuhdetaulu. Kuva: Suvi Saareks
Luovan työnsä ohella Sini tekee kotipalvelutöitä kymmenen oman asiakkaansa kotona. Perussiivousta, ikkunanpesua, joskus kaupassakäyntiä.
- Sitä hommaa riittäisi niin että voisin heittäytyä kokonaan tekemään sitä. Mutta haluan tehdä kotipalvelutyöitä korkeintaan 15 tuntia viikossa, että aikaa jää tähän, Sini viittaa ympärillään näkyviin tuotteisiin.

Siniä hymyilyttää vinosti, kun ihmiset sanovat ettei ole töitä.
- Kotipalvelussa töitä on, jos suostuu tekemään monenlaista työtä. Työvoimatoimisto voi esitellä rinkejä, joihin pääsee työntekijäksi niin, ettei itse tarvitse tehdä paperihommiakaan. Ja se on arvokasta työtä! Ajattele mikä tunne, kun ehtii istahtaa varttitunnin siivouksen päätteeksi kuuntelemaan vanhuksen tarinointia. Hänelle saatat olla päivän ainoa ihmiskontakti - siitä kuuntelusta tulee kumpikin onnelliseksi, Sini vakuuttaa ja kertoo kuulleensa joltain asiakkaalta uusia juttuja jopa isovanhemmistaan, jotka tämä asiakas oli tuntenut.

Kotipalvelu on Sinille kätevä työ, kun päivät voi suunnitella itsenäisesti ja oman aikataulunsa mukaan. On se myös toistaiseksi välttämättömyys.
- Ikävä kyllä käsitöillä pelkästään ei elä. Omat tuotteet ja kurssien pito tuovat leivästä puolet, ja toistaiseksi puolet pitää vielä hankkia siivoamalla. Nyt olen jo siinä tilanteessa, ettei minun tarvitse enää haalia uusia asiakkaita, jos joku jää pois.

Betonia ja huopaa

Jos naisen päässä syntyy jatkuvasti uusia ideoita huovuttamalla tehdyistä korvakoruista, kaulanauhoista, huiveista, laukuista, jopa kulhoista, niin mahtaako hän nähdä kaiken maailmassa miettien, miten tuonkin voisi huovuttaa?
- Hehee, en. Eikä meidän koti ole huovutettu lattiasta kattoon. Toisaalta luonnosta saa valtavasti aiheita, joista syntyy huovutettuja töitä. Unen rajamailla syntyy usein ideoita, joita alitajunta jalostaa yön aikana paremmiksi. Huopa on ihana materiaali: huovuttaessa tunnet heti, kun se alkaa muotoutua ja näet saman tien, millainen siitä on tulossa.

Toisena intohimona Sinillä on betoni. Siihen hän tutustui keksittyään, että betonista saa pihaan lintujen altaita. Ja nyt ollaan jo minikokoisissa voimalinjapylväissä.
- Onhan se ronski materiaali mutta ainakin ikuinen. Omalla pihalla on vaikka minkälaista rompetta betonista - minusta siis kauniita esineitä. Perinteistä puutarhatonttua sieltä ei löydä hakemallakaan, mutta edellisen asukkaan jättämä tonttu on tuunattu aika roisin näköiseksi, Sini hekottelee.

Kierrätys näkyy Sinin monissa töissä. Taidenäyttelyn seinillä vanhat tavarat esiintyvät omina itsenään, mutta käsityötuotteissa materiaalit on joskus jalostettu yli jääneistä aineista uusiksi.
- Keramiikkakorujeni lasin saan tiffany-lamppujen tekijältä, jolta jää paljon lasimurskaa hukkaan. Hän tarjosi minulle sitä ja sanoin, että miä alan koittelemaa, Sini suoltaa kuusaalaisittain.

Osaaminen hankittu alan koulutuksessa

Sini Inkeroinen on alan koulutettu ammattilainen. Hän sanoo tienneensä aina, että tulee tekemään töitä käsillä. Kun Pilkan koulu ja Ruotsulan koulun yläaste oli suoritettu, hän haki Heinolan Käsi- ja taideteolliseen oppilaitokseen. Sini muutti 15-vuotiaana Heinolaan ja suoritti kolmivuotiset opinnot 90-luvun lopulla.
- Oli hienoa päästä omilleen, vaikka se olikin alkuun asumista neljästään kahden hengen huoneissa soluasunnossa. Silloin ei halunnut tunnustaa, että olihan se rankkaakin, mutta jälkeenpäin olen tajunnut kuinka vaativa juttu se oli niin nuorelle tytölle. Mutta opettavaistahan se oli - että ensin maksetaan laskut ja sitten syödään vaikka kaurapuuroa ja riisiä loppukuu, Sini muistelee.


Sini ja huopaa. Kuva: Suvi Saareks
Jo opiskelemaan lähtiessä Sinillä oli näky tulevaisuudestaan.
- Kouluun mennessäni ajattelin ryhtyä yrittäjäksi, joka tuunaa vanhoista vaatteista uusia. Minulla on isän vanha, purkulangasta tehty villapaita. Sillä on oma tarinansa, ihan kuin mummon tekemällä räsymatolla, josta tunnistaa mummon vanhan mekon. Sellaisten tekemisestä haaveilin.

Idea kuitenkin alkoi jalostua uudeksi koulussa, kun siellä pääsi kokeilemaan ja leikkimään niin monenlaisilla materiaaleilla. Pääsi tekemään savesta, opettelemaan kankaanpainantaa, työstämään metallilankaa.

Koulun jälkeen Sini palasi Kuusankoskelle vanhempien luo, jo korkeassa 19 vuoden iässä. Hän lähti kansalaisopistoon opettelemaan huovutusta.
- Se vei heti mukanaan. Nyt opetan samoja asioita itse ja näytän opiskelijoilleni omia ensimmäisiä töitäni. Ne ovat hupaisia, täysin käyttökelvoton huovutettu laukkukin, Sini nauraa.

Niskalan likkoja

Ja sitten kuusaalaisittain tärkeät kysymykset: mistä päin, ja kenenkä tyttöjä sitä ollaan? Ja onko sitä perhettä itsellä ja mistäs mies on löydetty? Sini vastailee kiltisti ristikuulusteluun - kyllähän hän paikkakuntalaisena tietää, mitkä asiat täällä ratkaisevat.

Sini Inkeroinen on Niskalan kasvatteja. Isä on perinteinen  paperitehtaan työntekijä. Äitikin on ollut tehtaalla töissä mutta tehnyt myös ompelijan töitä. Kotona oppi käsillä tekemisen - niin kätevää sakkia koko viisihenkinen perhe on ollut. Mutta miten tehtaalaisperheen tytär osasi haluta itselliseksi yrittäjäksi?
- Äitihän kouluttautui myöhemmin vyöhyketerapeutti-jäsenkorjaajaksi, ja se ehkä antoi mallia. Enkä edes kuvitellut pyrkiväni tehtaalle töihin. Ei tällä vuorokausirytmillä, kun en ikinä aloita työtä ennen kahdeksaa, Sini nauraa.

Sinin omaan perheeseen kuuluu mies ja kaksi kissaa. Kuusaalainenko mies?
- Ei, korialainen. Mutta nykyään kyllä kuusaalainen ja ihan hyvin sopeutunut tänne, Sini antaa tunnustusta.

Sini vintagessaan. Kuva: Suvi Saareks
Sini ja avopuoliso ovat molemmat kulttuurin työntekijöitä. Kymi Sinfoniettan järjestäjä-nuotistonhoitajana työskentelevä Tuomas Vanhalakka on muusikko vaikkei sinfonietassa soitakaan. Pari asuu kissoineen Sinin vaarin rakentamassa rintamamiestalossa Tähteessä - tämän kuusaalaisempaa ei enää voi olla. Aika pitkälle mies ymmärtää Sinin singahtelun eri työmaiden välillä ja jopa ne villakasat keskellä olohuonetta.
- Mutta tämä vuosi on ollut sellaista haipakkaa, että olen kuullut kommentin että joskus voisi tehdä muutakin kuin töitä. Mutta kun tämä on elämäntapa, niin miten sen rajan vetää, Sini ihmettelee ja nauraa päälle heleästi.

Tähän mennessä on jo tiedossa, miten Sini Inkeroinen selvisi näyttelyn avajaisista. Hän arvelee, että stressin purkautuminen ja helpotus johtaa liikutukseen ja itkuun. Mikäs siinä, mahtuuhan maailmaan itkua varsinkin kun Sini tarjoaa normaalipäivänä runsain määrin naurua ja hauskaa puhetta.
Tiiliseinistä nauru kimpoilee iloisesti. Taas kerran huomaa, miten energinen yhteisö luovien ihmisten Taideruukki on - kävijä lähtee talosta puolipökerryksissä kaikista ideoista ja esineistä, joita ihminen pystyy tuottamaan, kun on sitä luovuutta ja ympäristö sen toteuttamiseen.

Sini Inkeroisen ja Suvi Saareksin taidenäyttely Ketunhäntä kainalossa Kuusankosken Taideruukin näyttelytilassa, 2. kerroksessa 6.-28.9.2014. Avoinna ti-su klo 12-17. Villaa, betonia, keramiikkaa ja sulatettua lasia.

Jukka Pennanen, kenraali joka kotiutui Kuusaalle

Kenraali Jukka Pennanen saapuu täsmälleen oikeaan aikaan tapaamispaikalle. Enää en hämmästele korkean sotilashenkilön rennon kohteliasta käy...