keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Isoisää etsimässä, Koppelinnotkossa

Koppelinnotko on kesäkuun alussa hehkeänä. Vanhojen talojen rivi paistattelee auringossa lämmintä kallioseinää vasten, pihat ovat puhkeamassa kukkaan. Tien toisen puolen talot ja puut peittävät takana kulkevan liikenteen näkyvistä ja kuuluvista. Ari Kotiranta toivottaa tervetulleeksi taloonsa - isoisäni Otto Piirikkälän rakentamaan.

Olen etsimässä isoisääni, jota en ole koskaan tavannut. Hän kuoli vuonna 1936, viisitoista vuotta ennen syntymääni. Klassinen tilanne: tarinat, joita äiti kertoili omasta isästään, tuntuivat oikein hyvin riittävän - varsinkin moneen kertaan kerrottuina. Ei tullut mieleenkään kysyä lisää alle nelikymppisenä. Nyt, korkeassa iässä, kysymyksiä riittää, eikä kukaan ole vastaamassa. Harmittelun keskellä yritän hakea tietoa väestökirjanpidon, työväenyhdistyksen ja punakaartin lähteistä ja kysellä tutuilta. Useimmiten vedän vesiperän. On vain hautakivi kirkosta eronneiden nurkkauksessa - väärän kuolivuoden kanssa. Mutta äkkiä Otto Piirikkälän rakentama perheen kotitalo Koppelinnotkossa alkaa kertoa omaa tarinaansa isoisästäkin.

Jugend-harvinaisuus Kuusaan puitteissa

Kauempaa katsoen vuonna 1920 valmistunut rakennus on komea. Se poikkeaa naapuritaloista vähän kooltaankin mutta erityisesti ulkomuodoltaan. Ihmiset ovat kiinnittäneet huomiota sen erikoiseen kattoon ja hauskasti ruudutettuihin ikkunoihin. Molemmat piirteet kertovat paikkakunnan omakotitaloille harvinaisesta jugendista.

Kuusankosken rakennusperintöä tutkiva arkkitehti Rurik Wasastjerna kertoo, että Koppelinnotkon jugendtalon ikkunat ovat tyylille ominaiset.
- Jugendille on tyypillistä leikittely pienillä ruutujaoilla, jotka yleensä sijoitetaan vaikkapa T-ikkunan pystypuitteiden yläreunaan. Tämä on harvinaisen korea tapaus, jossa noita on käytetty tavallista monipuolisemmin ja vaivaa säästämättä. Muutenkin siinä on kohtalaisesti viehättäviä nikkari-iloisia yksityiskohtia. Tyylijuuret ovat varmaan osittain kauempanakin kuin jugendissa, eli mm. 1800-luvun keskivaiheilta asti kehittyneessä sveitsiläis- eli nikkarityylissä ja huvilaromantiikassa, joka sitten vaihtui joksikin mitä voinee sanoa kansallisromantiikaksi, kaiken aikaa mielikuvituksella ja kekseliäisyydellä kerryttäen ja rikastuttaen puurakentamisen muotokeinoja. Ja kyllä kai klassisismikin on aina mukana pohjavireenä vaikkapa ikkunoiden otsalaudoissa ja konsoleissa ja hammaslistoissa, Wasastjerna luonnehtii.

Wasastjerna huomauttaa, ettei Otto eikä kukaan muukaan ole varmaan mitään tyylejä tietoisesti ajatellut.
- Ne ovat lähinnä post factum -yritystä jäljittää vaikutteita, joita on varmaan sovellettu enemmän tai vähemmän vaistomaisesti. Toisaalta rakentajilla on tietysti ollut konkreettisia malleja ja esikuvia. Niiden jäljittäminen oliskin sitten kovempi juttu, jossa pitäisi tuntea Oton elämää ja liikkumista. Tuntuu että vaari on halunnut tosissaan panna parastaan ja hyödyntää ko. perintöä siinä määrin kuin se oli hänen tajuntaansa syöpynyt. Tuloksena on mielestäni sangen sopusuhtainen ja persoonallinen rakennus. On ollut silmää suunnitella ja taitoa rakentaa.

Rurik Wasastjerna ja Soili Kontula
Kuusankoskelta ei monta jugend-omakotitaloa löydy, sanoo Wasastjerna.
- Toinen tosi hieno tapaus on kirjakauppa-Savisen rakennuttama nuorempi talo (1910) Hirveläntie 2a, joka on säilynyt kaiketi jokseenkin alkuperäisasussaan.

Alkuperäinen parasta

Läheltä nähden talo on remonttimiehen unelma. Nykyinen omistaja tiesi mitä teki ostaessaan sen vuonna 2005. Ari Kotiranta on rakennusmaalari eikä säikähtänyt edessään ollutta urakkaa. Hän on edennyt rauhallisesti omaan tahtiinsa ja etsinyt joka kohdassa mahdollisimman aitoja ratkaisuja.

Kuistilta päästään eteisen kautta talon keskellä olevaan keittiöön. Oviseinältä on paljastettu vanhat hirret.
- Siinä oli pinkopahvit, mutta ajattelin jättää alkuperäistäkin näkyviin. Kaikki listat ovissa ja ikkunoissa ovat alkuperäiset. Olemme kunnostaneet ne, ja niiden raaputtelu oli suoraan sanoen aika show. Hyvin pitkälle ihan raapan kanssa olemme nämäkin putsanneet vanhoista maalikerroksista, Kotiranta esittelee ovenkarmia, jossa on kaksitoista pintaa.

Ari Kotiranta kunnostaa taloaan ammattitaitoisesti.
Lautalattiakin on alkuperäinen.
- Sen verran kurkistin lattian alle, että näin sen alla maata ja mitä nyt 20-luvulla lattian alle pantiin. En ruvennut enempää aukomaan enkä eristämään. Ainahan voi käyttää villasukkia, jos palelee. Alun perin lattia oli maalattu punaruskeaksi, Kotiranta kertoo nyt vaaleanharmaaksi maalatusta lattiasta.

Alan ammattilaisena Ari Kotiranta on kokeillut, mitkä maalit pysyvät vanhoilla maalipinnoilla ja huomannut, että pitää vältellä tiettyjä maaleja, joiden rakennetta on muutettu niin, etteivät ne kestä. Kattokin on tietenkin alkuperäinen, messinkiset verhotangot samoin - Kotiranta arvostaa aitoa.

Ari ja naapuritalossa asuva Soili Kontula eivät ole tunteja laskeneet Koppelinnotkon taloa remontoidessaan. Kaikki tehdään pieteetillä. Rakennusmaalari tietää, mitä materiaaleja kannattaa käyttää. Tapetin mallikin on vanha, vaikka tuotteet ovat uutta tekoa.
- Niiden pitää hengittää läpi. Kaikki tapetit ovat paperia, vanhan ajan liisterissä ei ole muovia. Seinissä ei ole eristeitä, vain hirsi, huokoinen kuitulevy ja tapetti. Eivät patterit silti viime talvenakaan paljon poksahdelleet päälle, kun lämmitin hellalla.

Uunia Ari Kotiranta kehuu loistavaksi, hormi vetää hyvin. Rakenne on alkuperäinen, vain pinta oli hilseillyt.
- Putsasin sen, paikkasin korjattavat kohdat  ja pistin antiikkilaastin päälle. Hormin kupeeseen on jätetty pankko. Ei nyt miehen maattava, mutta kissan kumminkin.

 Keittiön seinustoilla on viisikymmenluvusta muistuttavat kaapistot, jotka Ari myös on kunnostanut tyylikkäästi. Kun avaa alakaapin oven, jämäkkä ääni vie suoraan puistomaalaiseen lapsuuteen. Niin tekee kaappien ulkonäkökin: umpipuuta ja pienet laatikostot yläkaappien alareunassa.
- Uutena keittiössä on ollut ilmeisesti muutama irtokaappi ja tiskipöytä, Kotiranta arvelee.

Yllätyshuoneita yläkerrassa 

Asuinhuoneiden järjestys on sama kuin 20-luvulla, keittiö keskellä ja vieressä kaksi isoa kamaria. Isovanhempieni aikaan toinen kamari, hellahuone, oli oma asuntonsa. Siinä asuivat Otto-vaarin veli ja äiti. Oma äitini muistaa kuunnelleensa, kun Einar-setä tuli työpäivän jälkeen kotiin. Hän alkoi saman tien selostaa äidilleen päivän tapahtumia työpaikalla, ja tarinaa tuli tasaiseen tahtiin katkeamattomasti aina nukkumaanmenoon asti. Se oli huvittanut seinän takana asuvaa veljen perhettä.

Yläkerran pohjapiirustus
Jugendille tyypillinen ulkokatto - puoliaumakatto - on erikoisesti rakennettu myös sisältä katsoen. Yläkerran portaita noustessa kattorakenteet näkyvät, siinä kohtaa ei ole välikattoa. Yläkerrassa on 3 huonetta, sielläkin on ollut  hellahuone-asunto.
- Mutta peremmälle on rakennettu huoneet ikään kuin laatikoina. Niissä on sisäkatto, ja sen yläpuolella vielä kylmätila ja vielä erikseen vintti, jonne pääsee vain tikkailla. Olin jo ostanut talon, kun huomasimme että yläkerrassakin on huoneita. Ilmoituksessakin oli mainittu vain alakerran asuintilat, Ari Kotiranta kertoo.

- Tänä vuonna aion kunnostaa katon, Kotiranta suunnittelee ja miettii samalla, miten sen pystyy tekemään turvallisesti jyrkillä lappeilla.

Ari Kotirannalla on selvät periaatteet Koppelinnotkon talon remontoinnissa.
- Mahdollisimman paljon säilytetään vanhaa, ei ruveta mitään uutta säveltelemään. Apinan raivolla, pitkän kaavan mukaan, Ari naureskelee.

Alkuperäiset verhotangot ja vanhanajan tapetti.
Asukkaat vaihtuneet moneen kertaan

Talossa on ollut monenlaisia asukkaita. Ensin siinä siis asusti rakentajan, isoisäni Otto Piirikkälän suurperhe. Kun Otto syystä tai toisesta päätti rakentaa uuden talon Mäyrämäen laelle, taloon muuttivat uudet ihmiset. Näin kertoo Koppelinnotkon kyläkirja tästä myöhemmin Anderssonin taloksi kutsutusta rakennuksesta:

"Anderssonin talo oli tien toisella puolella. Alakerrassa asui vanha Junnolan pappa aikuisine lapsineen. Hellahuoneessa asui Lakan perhe. Heillä oli kaksi lasta Ritva ja Markku. Lakat muuttivat 50-luvun alkupuolella Kouvolaan. Yläkerran hellahuoneessa asui papan poika Hannes. Papan kuoltua lapset hajaantuivat maailmalle. Hanneksen kuoleman jälkeen asukkaat talossa vaihtuivat tiuhaan tahtiin. Amerikan Amanda alkoi käydä joka kesä Suomessa."
   "Amerikkalaistalo oli iso. Siinä oli erikoinen kattorakennelma, joka poikkesi muista Koppelinnotkon taloista. Sen oli Piirikkälä rakentanut 1920-luvulla. Sitten tulivat Amerikan lamaa pakoon David ja Amanda Andersson ja ostivat talon 1930-luvulla. David oli syntyisin Rantakulmalta ja toimi Amerikassa New York - Ellissaaret väliä kulkevan laivan kapteenina. Amanda oli syntyisin Karjalasta Junnolan tytär."
   "David Andersson kuoli Amerikassa. Amanda asui Harlemissa ja matkusti usein Suomeen, eikä sitten enää jaksanut matkata rapakon yli. Hän kuoli Kuusankosken kunnalliskodissa."

Remontin vaiheita on valokuvattu tarkkaan.
Seuraavina vuosikymmeninä talossa vaihtuivat asukkaat moneen kertaan, ja rakennus rapistui pinnoiltaan huollon puutteessa. Nykyisen omistajan tietämän mukaan joukko oli joskus aika epämääräistäkin. Kotiranta itse osti talon Loviisassa asuvalta Liisa Nymanilta, joka ehti käymään siinä harvoin.

Rakennusmaalari Ari Kotiranta aloitti ostamansa talon kunnostuksen. Jossain vaiheessa talossa kävi varkaita, mikä pysähdytti remontoinnin useaksi kuukaudeksi. Ohi kulkeneet lapsetkin innostuivat välillä kivittämään ikkunoita rikki, kun luulivat taloa autioksi. Vanhemmat maksoivat laskun 11 rikotusta ikkunasta ja pyytelivät anteeksi koko perheen voimin.

Nyt työt talossa taas jatkuvat,kaikessa rauhassa.
- Kun aloitin, paikat olivat kesäkäytössä ränsistyneet, mutta talo itsessään oli terve. Yläkerrassa otan vähän kevyemmin, en taida repiä pinkopahveja seiniltä. Aikomus olisi tehdä yläkertaan soittokämppä, että saan alakerrasta soittovehkeet pois ja huoneesta olohuoneen näköisen. Tämä on varmaan elinikäinen projekti, Ari Kotiranta tuumii.



Vain Otto puuttuu

Remontoidessaan Ari Kotiranta ei voi turvautua entisten asukkaiden tietoihin, vain taloon itseensä ja omaan ammattitaitoonsa. Taloa kolutessaan Ari ei ole löytänyt mitään viestejä talossa asuneiden ihmisten elämästä. Ei rakkauskirjeitä, ei sanomalehtiä, ei päiväkirjoja eikä viestejä minkäänmoisia. Hänen ystävänsä Soili Kontula muistaa kuitenkin yhden sanoman.
- Puuvajasta löytyi lapsen käsialalla kirjoitettu lappu: "Muuta täti heti pois siitä kummitustalosta."

Otto Piirikkälä, isoisä - olisimme varmaan sanoneet häntä vaariksi - oli vähäpuheinen mies. Koppelinnotkon talo kertoo kuitenkin hänestä uusia piirteitä. Jokin vimma on saanut hänet rakentamaan vaimolleen, lapsilleen, velipojalleen ja äidilleen kodiksi totutusta poikkeavan talon. Oliko se näyttämisen halua vai keino unohtaa sisällissodan kokemukset? Oliko se luovuutta tai halua kokeilla taitojensa rajoja? Oliko se keski-ikäisten miesten yhteistä tarvetta rakentaa itselleen talo? Ja jos se mies on kirvesmies, niin talokaan ei voi olla mikä tahansa tölli.

Tämä ei jää tähän, et pääse näin helpolla, Otto Piirikkälä. Nyt jo sain selville lapsuudenperheesi ihmiset, joskus vielä paljastat senkin, mikä teki sinusta punakaartilaisen, miten hurmasit mummoni ja miksi ihmeessä rakensit perheellesi vielä uuden talon Mäyrämäen laelle.

sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Tasokasta taidetta tehdassaleissa

Kuusankosken Taideruukin kesänäyttely on hyvässä vauhdissa. Bussilaisteittain partiolaisia ja muuten paikalle hankkiutuneita muita kansalaisia kävi todistamassa kesälauantaina omin silmin, miten tasokasta taidetta vanhan Kymintehtaan alueella saa katsella kesä- ja heinäkuun. Näyttelytilan puolelle olivat teoksiaan tuoneet mm. Sampsa Sarparanta, Teemu Korpela ja Tuomas Laakso.

Enckell, Sarparanta

Tämä näyttelyvieras tykkää Sarparannan tyttötaulun valoista.
Matonkutojatädillä on tuttu katse.

Hilpeitä naisia, vakavia miehiä

Kohtaamisia Padolla III- näyttely on avoinna ti-su klo 12-17, 27.7. asti.

http://www.taideruukki.fi/

maanantai 16. kesäkuuta 2014

Pekka Virtanen piti jälleen Iitin flyygelit vireessä

Ilman Pekka Virtasta Iitin musiikkijuhlien pianistien työ valuisi hukkaan. Tämä kuusaalaislähtöinen kaveri huolehtii siitä, että flyygelit soivat oikeassa vireessä niin harjoituksissa kuin esityksissäkin. Iitissä hän työskentelee mielellään öisin.

Kun Pekka Virtanen panee soittimet kuntoon aamuharjoituksia varten yöaikaan, ei tarvitse sitten aamulla herätä niin aikaisin. Mies on tänä kesänä Iitin juhlilla hommissa jo kolmatta kertaa.
- Tämä on ihan mahtava rupeama, tänne on hieno tulla, Virtanen hehkuttaa.

Virtaselle Iitin keikka on yhtä varuillaoloa ja työntekoa kaiken festivaalia.
- Usein isoin työ tehdään aamulla ennen harjoituksia. Työ tarkistetaan tietenkin ennen konserttia. Konserteissa olen paikalla siltä varalta, että pitää tehdä jotain. Asiakaspalvelua, ja palkitsevaa, Pekka tiivistää.

Soittimet kuntoon soittajan mukaisesti

Tänä vuonna kirkossa käytetty vuokraflyygeli saa Virtaselta kiitosta. Porvoolaissoitin huollettiin ennen Iittiin tuloa, ja siinä on näin hyvät pohjat virittäjän tehdä työtään.
- Viimeistelyn teen pianistin toiveiden mukaan paikan päällä, joskus aika nopeastikin tarvitaan uudet säädöt.

Pianistit ovat maailmalla tottuneet saamaan hyvää palvelua. Joka konserttitalossa on yksi tai kaksi virittäjää päivystämässä koko ajan. Ohjelmiston mukaan pianistille tarjotaan valittavaksi flyygeli useamman soittimen joukosta.
- Flyygelin pitää käyttäytyä eri tavoin, jos listalla on Chopinia tai Rahmaninovia. Flyygelin pitää olla oikeanluonteinen ohjelman mukaan, Virtanen valaisee alan salaisuuksia.


Virittäminen on käsityötaitoa ja tarkkaa korvaa vaativaa hommaa.
- Pianot ja varsinkin flyygelit vaativat huoltoa. Jo tehtaasta lähtevälle soittimelle tehdään luovutushuollot ennen asiakkaalle siirtoa. Konserteissa taas tehdään omat huoltonsa. Vähän sama kuin jos omistat Rolls-Roycen mutta et koskaan huolla sitä, vain tankkaat. Virittäminen on sitä tankkaamista, mutta jos et kymmeneen vuoteen huolla autoa, se hajoaa alle.

Virtanen puhuu flyygelistä lämpimästi, kuin lemmikkieläimestä.
- Se on elävä soitin, jossa on miljoona osaa. Puu reagoi heti kosteuteen. Flyygelissä pitää tehdä ihan fyysistä säätöä, pianossa vähän vähemmässä määrin, mutta senkin pitää toimia. Herkkää hommaa, soittimet tarvitsevat huolenpitoa, Virtanen selittää.

Viulu käteen jo nassikkana

Pekka Virtanen on ollut musiikkimies jo pikkupojasta. Hän aloitti viulunsoiton viisivuotiaana, ja myöhemmin soitin vaihtui pop-jazz-kitaraan. Kuusaalaisperheen vanhemmilla oli muun alan ammatit, mutta perheessä musisoitiin kovasti. Sisko on laulunopettaja-laulaja, isä soitti viulua.
- Piano soi talossa koko ajan.

Pekkaa kiinnostivat soittamisen lisäksi myös soittimet.
- Tutkin miten instrumentit soundaavat ja toimivat.

Heti ylioppilaaksi päästyään ja armeijan käytyään 1994 Pekka paineli Helsinkiin.
- Äkkiä karkuun Kuusaalta. Musiikki pelasti minut Kuusankoskelta - kaikella kunnioituksella tehdashommaa kohtaan, musiikkiluokat ja musiikkiopisto olivat henkireikä, kun paikkakunnalla ei ollut oikein mitään muuta, Pekka kertoo.

Aiemmin virittäjiä koulutti Espoossa toiminut Arlainstituutti. Sen kävi myös Pekka Virtanen.
- Viimeiset 30 vuotta se oli ammattikoulu, jossa virittäjän perusopinnot olivat 120 opintoviikkoa. Sieltä minäkin valmistuin 2,5 vuoden koulutuksen saatuani.

Sen jälkeen Pekka Virtanen kävi puolivuotisen flyygelinhuoltokurssin, johon liittyi työtä Ruotsissa. Henkilökohtaista oppia hän on saanut myös esikuviltaan Matti Kyllöseltä - alan "the man" - ja Pekka Savolaiselta. Myös Suomen Pianonvirittäjät ry on tarjonnut koulutusta.
- Olen halunnut oppia virittämistä ja huoltoa ihan kädestä pitäen. Jos haluaa ja uskaltaa, lisäoppia voi hakea Hampurista ja Japanista. Sarka on loputon, tässä työssä ei ole valmis koskaan.

Moniosaaminen yllättää maailmalla

Virittäminen ei ole Pekka Virtasen ainoa ammatti, hän valmistui myös ääniteknikoksi 2000-luvun alussa Ruotsissa.
- Vuodet ovat nykyään erilaisia, joskus minulla on äänitöitä jopa enemmän kuin pianotöitä. Nyt taas Vantaan musiikkiopisto on iso asiakkaani, ja sen myötä pianotyötä on enemmän. Ja festarit tuovat piano- ja flyygelityötä enemmän.

Virtasella on Helsingissä myös oma studio, jossa hän äänittää musiikkia.
- Lisäksi teen livetöitä. Miksaan keikoilla bändejä, konsertteja, klubeja, kabareita, teatteria - ääniteknikon töitä. Kivasti erilaista kuin virittäminen, Pekka kertoo.

Pekka on ollut pari vuotta Savoy-teatterissa äänimestarin sijaisena ja miksannut ja ajanut äänet Kaupunginteatterille parissa musikaalissa. Hän on kiertänyt kahdeksan vuotta Iiro Rantalan kanssa maailmaa, miksaajana. Virtanen teki Trio Töykeitten viimeiset neljä vuotta miksaajan työt ja äänitti heidän viimeisen levynsä.Sen jälkeen hän teki kolme vuotta Iiro Rantalan New Trion kanssa töitä ja miksasi maailmalla Iiro Rantalan sooloprojektia.
- Olen rundannut ympäri ämpäri maailmaa - Australiaa, Uutta-Seelantia, Aasiaa, Eurooppaa ääniteknikkona.

Keikoilla Virtanen on välillä ällistyttänyt järjestäjät monipuolisuudellaan. Hänellä oli omat työkalut mukana, ja sitähän pianisti tarvitsi, koska ei koskaan tiedetty, missä kunnossa pianot olivat.
- Konservatiivisessa Saksassa teki suuren vaikutuksen, kun mies miksauspöydän takaa menikin yllättäen virittämään flyygeliä. Muutamalla festarilla tein aika vaikutuksen. Pelastin esim. Esbjörn Svensson trion konsertin, kun Iiro oli hakannut flyygelin niin levälleen, että se ei ollut missään vireessä, Virtanen muistelee.

Iiro Rantala hakkaamassa flyygeliä levälleen - miten?
- Soittamalla kovaa. Vanhemmalla iällä myös Iirolle on tullut hienoa herkkyyttä, nyansseja ja dynamiikkaa. Mutta varsinkin aikaisemmin Iiron tavaramerkki oli, että hän soitti jazz-lattari-osastoa kovaa. Jos flyygelissä on kovat vasarat, se saattaa vaikuttaa vireeseen, Pekka kuvailee.

Iitin flyygeleissä hyvät lähtökohdat

Iitin kirkon flyygelissä on Pekka Virtasen mukaan riittävän pehmeät vasarat ja sopiva soundi. Niinpä viritys ei ehdi väliaikaan mennessä mennä edes niin paljon, että virittäjä kuulisi sitä. Jos kielikuoro vähän aukeaa, sitä ei välttämättä musiikin seassa kuule.
- Sitten kun menen tarkastamaan, kuulen kyllä epävireisyyden. Ja jos on uusia kieliä, jotka venyvät, ne eivät pysy alkuun ollenkaan niin hyvässä vireessä kuin vanhat. Iitissä muutokset ovat pieniä, Virtanen kertoo.

Hiidenvuorelle kannettavan pianon Pekka Virtanen virittää etukäteen jossain sisätilassa. Kun se kannetaan vuorelle, viritys tietysti on mitä on. Mutta siinä tunnelmassa ja akustiikassa ei ollakaan niin tarkkoja.

Kirkkokonsertin väliajalla Virtanen on jälleen flyygelin kimpussa. Hän pystyy keskittymään työhönsä, vaikka yleisö valuu jo takaisin paikoilleen. Kaikki on kuulemma ok, vain viritystä parannetaan. Nuottiteline paikoilleen, ja valmista tuli. Tai ei sittenkään. Pekka Virtanen hakee vielä suihkepullon ja pyyhkii koskettimet huolellisesti työnsä jäljiltä. Laura Mikkola ja Risto Lauriala voivat aloittaa oman osuutensa huoletta.

perjantai 13. kesäkuuta 2014

Pedro Hietanen ja Petri Mäkiharju vauhdissa Iitissä

Tänä vuonna Pedro Hietasta saadaan Iitissä kuulla kahtena päivänä, keskiviikkona Verlassa ja lauantaina Puimalassa. Ja jos meitä onnistaa, Pedro voi esiintyä myös lauantaiyönä Hiidenvuorella.
- Matti Salmisen kanssa suunnittelimme Puimalan konserttia, ja hän ehdotti, että tulisin myös yökonserttiin. Hänhän laulaa siellä Tuuli Takalan kanssa Risto Laurialan pianosäestyksellä, mutta hän haluaa sinne ehkä myös jotain kevyttä. Tätä ei vielä ole päätetty, Pedro toppuuttelee.

Taiteilijaeläkkeellä ihminen voisi tietysti vetää lonkkaa, mutta Hietasta ei huvita. Suurin homma hänellä on ollut viimeisen vuoden aikana työ näyttelijä Ritva Oksasen kanssa. Tämä teki 50-vuotistaiteilijajuhlansa esityksen Hämeenlinnan teatteriin.
- Minä soitan flyygeliä, Ritva Oksanen lausuu runoja ja laulaa. "Näyttelijätär"-niminen näytelmä on hyvin suosittu, olemme tehneet sitä 50 kertaa Hämeenlinnan ja Espoon teattereissa. Näiden lisäksi sitä esitetään syksyllä myös Aleksanterin teatterissa, Pedro Hietanen kertoo.

Hietanen jatkaa myös keikkojaan Saksaan ja Ruotsiin M. A. Nummisen kanssa.
- Taiteilijaeläke ei joskus merkitse mitään. Minusta tämä tuntuu hyvältä, enhän minä muuten viitsisi tätä tehdä. Niin kauan kun on terveyttä ja jaksaa innostua siitä mitä on tarjolla, miksei tekisi? Hietanen tuumii.

Mikä sitten saa ruotsalaiset ja saksalaiset niin villeiksi kultakurkku M. A. Nummisen ja harmonikkaa ja banjoa soittavan Pedro Hietasen perään?
- Sama huumorintaju. Mutta suurin syy on se, että esiinnytään isäntien omalla kielellä. Totta kai Schubertia lauletaankin saksaksi, mutta että kaikki muukin esitetään Saksassa saksaksi, Ruotsissa ruotsiksi, vain silloin se toimii. Olisi tosi kummallista vääntää saksalaisille englannin kielellä. Ei, vaan maassa maan kielellä. Täsmälleen sama ohjelma väärällä kielellä ei onnistuisi - jos mennään Italiaan, tehdään italiaksi, vasta silloin ihmiset ymmärtävät, mistä siinä on kysymys, Pedro Hietanen selvittää kielen merkitystä kulttuurin ja viihteen välineenä.

Iitissä Hietanen on esiintynyt useana kesänä.
- Laura saa minut aina houkuteltua - hän keksii aina sen verran mielenkiintoisia projekteja myös viihdemiehelle. Ollaan tehty Pariisissa tangoja Lauran ja Jukka Perkon kanssa, kaikkea semmoista. Ja onhan Iitin musiikkijuhlilla hyvä tunnelma, tämä kesäiittiläinen lisää.

Niin, eihän Pedro Hietasta varmaan tarvinnut esitellä: muusikko, kapellimestari, tuottaja, harmonikan ja banjon taitaja, kosketinsoittaja Wigwamissa, Pepe & Paradisessa, Pedro's Heavy Gentlemanissa, yhteistyötä M.A. Nummisen kanssa myös Gommi ja Pommi -duossa yli 30 vuotta... Jne jne. Ja mikä parasta: Jaalasta kotoisin. Ja vielä parempaa: sympaattinen gentleman!

Petri Mäkiharjulla kevyen ja klassisen basson koulutus

Kontrabassoa soittava Petri Mäkiharju yrittää muistaa, monettako kertaa hän on esiintymässä Iitin musiikkijuhlilla. Ainakin viitenä vuonna hän arvelee olleensa mukana, ja mielellään.
- Lauralla ei ole vaikeuksia houkutella minua tänne, aina on mukava tulla, Mäkiharju paljastaa.

Ensimmäisenä vuonna Iitissä Mäkiharju oli pelkästään Perheniemen nuorten kurssilla opettamassa.
- Jossain vaiheessa Laura otti ohjelmistoon kappaleita, joissa tarvittiin bassoa, ja päädyin esiintymään, Petri  sanoo ja väläyttää yllättäen lempeän hymyn. Yllättäen? Kyllä, sillä esiintyessään hän on aina niin tyylikkäästi cool, että säteilevä ilme tulee nyt ihan puskista.

Petri Mäkiharju liikkuu ketterästi kevyen ja klassisen musiikin välillä. Opintonsa hän aloitti pop-jazz -puolella ja siirtyi sitten Tampereen konservatorioon klassisen bassonsoiton opiskelijaksi. Sittemmin hän on työskennellyt lukuisissa Suomen ammattiorkestereissa - vuodesta 2005 Tampere Filharmonian kontrabassoryhmän äänenjohtajana. Kevyt musiikki kulkee rinnalla kaiken aikaa.
- Teen koko ajan ihan kaikkea laidasta laitaan - genrejä käydään läpi, Mäkiharju kertoo.

Tänä kesänä Petri Mäkiharju opettaa jälleen Iitissä.
- Nuorilla on mukana omaa materiaalia, jota he ovat bassoillaan vuoden aikana opiskelleet. Yritän antaa niihin omaa näkökulmaa. Perheniemen oppilaat ovat teini-ikäisiä, mutta on minulla paljon nuorempiakin oppilaita ollut, nuorimmat viisivuotiaita. Heillä on pienen sellon kokoiset bassot soittiminaan, Mäkiharju kertoo.

Mäkiharju käy joka päivä Perheniemessä muutaman tunnin, sitten on aina harjoitus. Tänä kesänä hän esiintyy kevyttä ohjelmaa tarjoavissa keskiviikon Verlan konsertissa ja lauantaina Puimalassa.
- Mielenkiintoinen viikko, monenlaista tekemistä, Petri tietää jo kokemuksesta.

Seuraavaksi tulossa: Kuusaalaislähtöinen Pekka Virtanen pitää Iitin flyygelit vireessä




torstai 12. kesäkuuta 2014

Petri Aarnio ja Jukka Harju liekeissä Iitin musiikkijuhlilla

Jos Petri Aarnio olisi vielä lisännyt tempoa Iitin musiikkijuhlien Beatles-konsertissa Verlassa, hänen viulunsa olisi syttynyt tuleen. Vanhat Beatles-fanit eivät varmaan ole tajunneet, miten kiihkeät säestykset joissakin lauluissa on, ennen kuin kuulivat - ja näkivät - Teppo Ali-Mattilan sovitukset kamariorkesterilleVerlan konsertissa. Petri Aarnio toimi kokoonpanon kapellimestarina huomaamattomasti, mutta soitti sitäkin huikeammin viuluaan.

Aarnion kykyjä ei tarvitse ihmetellä, kun tutustuu hänen uraansa. Hän on toiminut Radion sinfoniaorkesterin konserttimestarina 90-luvulta, hän on Uusi Helsinki -kvartetin primas, Trio Ad Libitumin jäsen, ollut myös Suomalaisen Kamariorkesterin konserttimestari ja kamariorkesteri Kerberoksen jäsen.

Petri Aarnio on myös esiintynyt kamarimuusikkona pitkin maailmaa. Mutta nyt hän on Iitissä ja singahtaa keskiviikon rokkijameista torstain, perjantain ja lauantain  kirkkokonsertteihin soittamaan mm. Dvorákia, Mendelssohnia, Ravelia, Milhaudia - ja väliin vähän yllätysohjelmaa Puimalassa.

Aarnio on opettanut vuodesta 2000 Sibelius-Akatemiassa. Verlan konsertissa vieressä soitti hänen entinen oppilaansa Helmi Kuusi.
- Hirveän hauskaa seurata kaikkien oppilaitten kehittymistä. Täälläkin on helpompi löytää yhteiset soittotavat, kun on selvät sävelet. Oikeastaan ainutlaatuista päästä soittamaan omien entisten oppilaitten kanssa, Aarnio kertoo.

Entisten oppilaiden tekemisiä ei Aarnion mielestä tarvitse opettajan ominaisuudessa vahtia.
- He ovat löytäneet oman identiteettinsä taiteilijoina, ei siinä tarvitse ketään ohjaamaan.

Samalla antaumuksella Aarnio kertoo valmistautuvansa konserttiin kuin konserttiin.
- Tietysti kesäfestareilla on aina rennompi yleinen ilmapiiri, kun tehdään monta konserttia peräkkäin. Toisaalta oma vaativuutensa tulee siitä, että tässä vaaditaan monta eri keskittymiskertaa konsertin yhtä kappaletta varten, Aarnio pohtii.

Festivaalipäivät pitävät sisällään sekä harjoittelua, esiintymisiä että yhteistä hauskanpitoa muusikoiden kesken.
- Pitää olla valmiina mitä yllättävimmissä paikoissa, mitä yllättävimpiin aikoihin. Kesäfestivaalit ovat soittajille kivoja siinä mielessä, että me pystymme aika harvoin viettämään aikaa keskenämme ja puhumaan yhteisistä asioista. Yhdessäolo on hauskaa ja luo konsertteihinkin oman erikoisen tunnelmansa, kun kaikki tapahtuu sen yhteiselämisen kautta.

Iitin konserteissa yleisökin näkee selvästi muusikoiden rennon vuorovaikutuksen.
- Varmasti näkee, uskon. Me yritämme pitää mahdollisimman paljon hauskaa keskenämme sekä soittaessa että soittamisen ulkopuolella, Aarnio sanoo.

Jukka Harju - musiikkia ja elokuvaa

Käyrätorvensoittaja Jukka Harju näytti Beatles-konsertissa useammassakin kappaleessa, millaista taituruutta John Lennon ja Paul McCartney edellyttivät vaskisoittajilta. Tyyni ulkokuori ei tarkoita, etteikö mies soittajana repeäisi uskomattomiin lurituksiin puhaltaessaan vaikkapa All you need is lovea.

Mikäs on soittaessa, kun osaa ja kun käsi on taas terve. Jukka Harju on ollut Iitin musiikkijuhlilla muistaakseen kuutisen kertaa. Viime kesänä hän joutui perumaan tulonsa, kun oli satuttanut peukalonsa urheillessa.
- Minulta meni oikean käden peukalo, jolla kannattelen instrumenttia. Kädelliselle peukalo on keskeinen työkalu. Luutuminen vei kuusi viikkoa, soittamiseen tuli taukoa ja moni muukin konsertti peruuntui vamman takia. Tuli yllättäen kesälomaa ilman soitinta, Harju kertoo.

Jukka Harju sanoo odottavansa torstaikonserttia mielenkiinnolla.
- Bachin soolosellosarja, jonka soitan käyrätorvella, voi olla kuriositeettina hyvinkin viehättävä. Sitä eivät kai suomalaiset ole aikaisemmin yrittäneet. Bachin kappaleethan ovat niin universaalia musiikkia, että ne eivät ole aina soittimesta kiinni. Myöhempiä sellosarjoja on tosin mahdoton soittaa yksiäänisellä soittimella, koska Bach käytti niissä kaksoisääniä. Alkupään sarjoja sen sijaan soitetaan paljon muillakin soittimilla, esim. fagotilla, Harju kertoo.

Työ Radion sinfoniaorkesterin käyrätorven äänenjohtajana on sen verran intensiivistä, että soittaminen on tällä hetkellä Harjun pääasia. Ylijäävän ajan Jukka Harju opettaa Sibelius-akatemiassa. Harjulla on kuitenkin myös elokuvaohjaajan koulutus ja nykyisin myös yhden hengen tuotantoyhtiö.
- Silloin tällöin teen pieniä projekteja ja freelancejuttuja. Ohjasin esim. Ylelle ohjelma Voces intimae - sisäisiä ääniä. Se oli Meta4-yhtyeen soittoa sisältävä puolen tunnin ohjelma, jolla voitimme Koura-palkinnon.

Elokuvaharrastus alkoi Jukka Harjulla jo 12-vuotiaana.
- Vuorasimme kotikylän videovuokraamosta videokameran ja teimme omia MacGyvereitä. Selasimme tv-sarjan puhki ja poikki, teimme niistä rakenneanalyysit ja kaikki. Elokuvanteko on ollut intohimoni yhtä kauan kuin soittaminen. Jossain vaiheessa piti sitten ottaa paussi soittamisesta. Olin seitsemän vuotta soittamatta ja hankin elokuva-alan koulutuksen.

Elämän tosiseikat vetivät Jukka Harjun takaisin soittimen ääreen. Piti rahoittaa viimeinen opintovuosi 2003-04, ja Harju sai paikan Tampere Filharmoniasta.
- Tein yhtä aikaa lopputyötäni ja soitin orkesterissa. Muistan kyllä luvanneeni itselleni, että en jää orkesteriin. Olen kuitenkin edelleen orkesterissa, tosin eri orkesterissa, Harju naurahtaa ja lähtee kohti seuraavia harjoituksia.

keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Iitin musiikkijuhlijoiden kuulumisia: Lauralle lakki, Helmillä häät

Iitin musiikkijuhlien taiteellinen johtaja Laura Mikkola näyttää tiistailounaalla erityisen hehkeältä. Syy voi olla aamu-uinti: sata vetoa kotijärvessä. Tai sitten syy on se, että Iitin juhlat ovat hyvässä kuosissa. Taiteilijoista muut paitsi laulajat ovat paikalla - terveinä - ja edessä on taas paljon annettavaa yleisölle. Yleisö puolestaan on jälleen osoittanut kiinnostuksensa Iitin tarjontaan: muutama konsertti on loppuunmyyty, ja parista peruutuslipusta syntyy ihan kilpailua.

Taiteellinen johtaja soittaa itse festivaaleilla joka päivä. Häntä innostaa kaikki laidasta laitaan.
- Odotan innolla Beatles-konsertteja. Tietenkin Kaija Saariahon teosten esitykset erilaisissa kokoonpanoissa kiinnostavat erityisesti. Dvorákin pianokvintetto kirkossa, Puimalan yllätyksellinen ohjelma - kaikkia näitä odotan yhtä kovasti. Asiat ovat esityspaikkojenkin suhteen oikein hyvin, vaikka tilat ovat hieman vaihdelleet vuosien mittaan, Laura kertoo.

Laura Mikkola on jälleen kerran itse suunnitellut ohjelmiston ja saanut paikalle tasokkaan muusikkojoukon omien suhteittensa ja neuvottelutaitojensa ansiosta. Taiteilijat tulevat mielellään Iittiin, mutta Matti Salmisen ja Kaija Saariahon kanssa on yritetty sovittaa aikatauluja yhteen monta vuotta. Nyt onnisti.
- Matti Salmisen kanssa meillä oli hyvin haasteellinen tapaaminen Töölön torilla viime syyskuussa. Hän lupautui laulamaan jopa kolmessa konsertissa Iitissä - huikeaa. Hän oli tutkinut tarkkaan Iitin aikaisempia ohjelmistoja ja oli tosi innokas tulemaan. Todennäköisesti hän ampaisee ensimmäiseksi golf-kentälle, Laura nauraa hauskaa, käheää nauruaan.

Tämän energiapakkauksen omat kuulumiset ovat hatunnoston arvoiset. Hänhän on opiskellut Sibelius-Akatemiassa, Curtis-instituutissa Philadelphiassa ja Bloomingtonin musiikkikorkeakoulussa Indianassa. Mutta vielä piti hoitaa yksi homma valmiiksi.
- Kirjoitin lopultakin ylioppilaaksi. Kävin vuoden aikana lukion kurssit läpi, ja sitten minulla oli lakkiaiset! Laura hehkuu.

Laura on samalla soittanut suuritöistä pianokonserttoa Ranskassa ja Sveitsissä Lyonin orkesterin kanssa ja konsertoinut muuallakin paljon, mm. Kairossa.
- Edessä on tosi tiivis kesä, soitan kymmenellä festivaalilla Suomessa ja Tanskassa.

Lauran kuusivuotias esikoinen on jo tottunut kuuntelemaan musiikkiharjoituksia ja lähtee joskus äitinsä kanssa myös esiintymismatkoille. Musikaalisuus kulkee verenperintönä: Fredrika on jo kolme vuotta soittanut viulua, itse valitsemaansa instrumenttia. Lauran tyttäret ovat mukana Iitissä nytkin ja nauttivat täysin siemauksin maallaolosta ystäväperheen hoivissa. Äidille jää näin aikaa emännöidä musiikkijuhlia, harjoitella päivän mittaan omia kappaleitaan ja esiintyä konserteissa. Ja käydä aamu-uinnilla saamassa kunnon herätys.

Viulisti Helmi Kuusta kiehtoo ihmisen käytös

Helmi Kuusi soittaa viulua Helsingin kaupunginorkesterin ykkösviulusektiossa ja nauttii uuden musiikkitalon hienosta akustiikasta. Hän on soittanut kaupunginorkesterissa pari vuotta mutta on myös intohimoinen kamarimuusikko. Kamarimusiikkia hän on eri kokoonpanoissa soittanut monilla festivaaleilla, mm. Kuhmossa ja Naantalissa. Iitissä Helmi Kuusi on nyt toista kertaa esiintyjänä. Hänellä on viulistintehtäviä neljässä konsertissa, keskiviikkona ja lauantaina.

Muusikontyöt eivät ole Helmin ainoa intohimo. Viime vuonna hän aloitti psykologian opinnot Turun yliopistossa ja on tehnyt musiikkityötään puoliviralla.
- Jouduin käden takia pitkälle sairaslomalle ja päätin toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni psykologiasta. Se on ollut kivaa vastapainoa.

Helmi kertoo olevansa hurjan kiinnostunut ihmisen käyttäytymisestä, myös suhteessa musiikkiin.
- Kun ihmisellä on pitkä historia instrumenttinsa kanssa, se myös muokkaa hänen kehitystään. Minua kiehtoisi alan tutkimustyö tulevaisuudessa. Minulla on pitkä ura vielä edessä viulistina, ja muusikon työhön liittyy paljon fyysisiä vaivoja, joten tutkimustyö antaa vaihtoehdon, Helmi suunnittelee.

Psykologian opiskelu antaa myös näkökulmaa orkesterissa toimimiseen, jossa on muitakin virityksiä kuin soitinten: ihmisten väliset suhteet.
- Olen kovasti miettinyt orkesterityöyhteisöä ja vuorovaikutusta. Tuli palava halu ottaa selville, mitä dynamiikassa tapahtuu, kun kauhean erilaiset ihmiset soittavat yhdessä ja yrittävät tulla toimeen. Siinähän tulee kaikennäköisiä ristiriitoja ja erilaisia tapoja toteuttaa ammattia.

Helmi Kuusi ei allekirjoita ehdotusta, että taiteilijat olisivat persoonina aina erilaisia kuin tavan ihmiset.
- Erilaisuus johtuu varmaan siitä, että me olemme olleet pienestä asti tekemisissä työmme kanssa - minäkin aloitin viulun soittamisen viisivuotiaana. Monihan miettii vasta lukion jälkeen, mikä hänestä tulee isona, mutta muusikolla soittaminen on pienestä asti suuri osa identiteettiä. Se sitten näkyy ihmisen käytöksessä ja vuorovaikutuksessa, Helmi Kuusi analysoi.

Elokuussa Helmi viettää häitään: puoliso Tuomas Ylinen on monivuotinen Iitin musiikkijuhlien sellistivieras. Muistattehan Tuomaksen esittelyn itsestään: "Suomen suurin sellisti - lähes parimetrinen." Kahden muusikon on varmaan helpompaa elää yhdessä kuin eri alojen ihmisten: tietää miksi toinen käyttäytyy nyt noin?
- On ihanaa, kun vallitsee ymmärrys siitä mitä toinen kokee. Mutta emme me kyllä kotona kovin paljon töistä puhu, nuori kesämorsian säteilee.

tiistai 10. kesäkuuta 2014

Perttu Kivilaakso - yhdessä yössä hevipersoonasta kamarimuusikoksi


 

Apocalyptican soolosellisti Perttu Kivilaakso ehtii muusikkolounaalle Iitin Niskaporttiin vähän myöhemmin kuin muut soittajat. Syy on pätevä: vielä sunnuntaina hän esiintyi yhtyeen kanssa Leipzigissa. Nyt hän on kuitenkin täysillä läsnä: metalliyhtyesoittajasta on yhdessä yössä kuoriutunut klassisen musiikin sellisti. Hevimiehestä muistuttavat tatuoinnit, risapolvifarkut ja hulmuava letti. Iloinen hymy taitaa kuulua vakiona vapaa-ajan ilmeeseen.
- Kerkisin yöksi Turkuun vaihtamaan vaatteet ja katsomaan vähän, mitä minulle on tänä vuonna pantu Iitissä pään menoksi. Muodonmuutos yhdessä yössä, äärilaidasta toiseen, Perttu naureskelee.

Kivilaaksolle roolinvaihdos ei tuota ongelmia, samat sävärit antaa niin kovaa luukutettu hevimetalli kuin herkkänä soitettava Beethoven.
- Minulle musiikki on aina tunnetila, johon uppoaa. Samalla hartaudella soitan aina, Kivilaakso kertoo.

Kivaa kun saa leikkia sellolla

Vuosi sitten Apocalyptica oli pitänyt taukoa soittamisesta, ja Kivilaakso oli ehtinyt palautua juurilleen klassisen pariin. Ja heti Iitin jälkeen alkoi taas neljän sellistin metalliyhtyeen toiminta konserttimatkalla Saksaan. Nyt hevi ja klassinen kulkevat rinnan.
- Pari vuotta olen saanut toteuttaa itseäni monella lailla, ja se on hienoa, Perttu iloitsee.

Vuosi metalliyhtyeen kanssa on mennyt uusia biisejä tehden ja elokuun levytystä valmistellen. Uusi kiehtoo.
- Bändissä on ehkä paras juttu juuri se, että on vapaat kädet ryhtyä sekoilemaan ja miettimään, millaisiin ilmaisuihin selloa voi vielä yrittää saada taipumaan.

Viime viikonlopun keikalla Apocalyptica esitti jälleen Wagner-spektaakkelin, jonka se teki jo viime vuonna. Sen live-levy ilmestyi viime joulun alla Wagnerin 200-vuotisjuhlien kunniaksi. Saksalaiskoreografi Gregor Seyffer on tehnyt esitykseen parillesadalle tanssijalle koreografiat.
- Lavalla on mittaa 70 metriä ja siellä on hirveästi porukkaa, orkesteri, tanssijat, kuoro. Pääsääntöisesti se on Apocalyptican uutta musiikkia, jossa Wagner on vahvasti länsä. Ei siitä aina Wagneria tunnista, mutta esim. Tannhäuserin osuudet ja Reininkullan alkusoiton hoksaa heti.

Perttu Kivilaakson mielestä pitää harkita, mikä sopii klassisen musiikin variointiin, mikä ei.
- En pidä sellaisesta klassisen raiskaamisesta, että komppi päälle mutta soitetaan muuten kuten ennen. Mutta esim. melodia on uskomaton juttu asiayhteydestään irrotettuna - sen kanssa voi tehdä vaikka mitä. Joku hidas biisi voi toimia äärimmäisen hyvin, jos sen soittaa viisinkertaisessa tempossa, tai päinvastoin. Musiikin muokattavuus ja monimuotoisuus ovat asioita, joiden kanssa Apocalypticassa pääsee paljon leikkimään, Perttu kertoo.

Edellä sanottu käy toteen aina kun Apocalyptica pääsee soittamaan yhtä lemppareistaan, Griegin Vuorenpeikkojen luolassa.
- Se on ollut aina meidän viimeisenä kappaleena, viimeiset 15 vuotta. Siinäkin melodia on irrotettu ja tehty siitä thrash-metallia. Sekin toimii.


Samat elämykset isoista ja pienistä esityksistä

Leipzigin yleisö hullaantui esityksiin tälläkin kertaa. Lavalla tapahtuu paljon - iso kakku, paljon seurattavaa.
- Yhdeltä katsomalta on varmaan vaikea tajuta, kun rock-bändi esiintyy. Mekin pyörittiin ja soitettiin Wagner-wageneissa. Ne on jotain ihme vaunuja, jotka liikkuessaan aina tärisivät hirveästi. Kun soitti piano pianissimoa, oli pakko opetella vastatärinä, että jousi pysyi kielillä. Mutta on minut upotettu suohon, olen soittanut hyisessä meressä selloa, ja kerran sytytettiin tuleenkin. Vastatärinä ei sen rinnalla haitannut.

Miten suuren spektaakkelin jälkeen pystyy eläytymään kamarimusiikin pienimuotoisuuteen ja -eleisyyteen?
- Se ei ole mikään ongelma minulle. Kun pääsee soittamaan Beethovenin upeaa musiikkia, se on vielä isompi elämys. Minulla on musiikkiin sellainen suhde, ettei mitään väliä missä ja kenelle sitä teen. Musiikki houkuttelee esiin sellaisia tunneminän syövereitä, joita en muuten tavoita. Siksi soittaminen täällä Iitissä tai Apocalypticassa tai itsekseni tai Helsingin kaupunginorkesterissa on tuntunut samalta riippumatta musiikkilajista.

Kivilaakso tunnustaa, ettei nyt ihan kaikki sentään sykähdytä yhtä voimakkaasti. Mutta onneksi kamari- ja sinfoniakirjallisuudessa riittää valinnanvaraa.
- Dvorákin kvintettokin on ihan hirveän kaunis kappale, ei mitään ongelmaa uppoutua siihen ja alkaa vain nauttia siitä mitä saa tehdä, Kivilaakso hehkuttaa lauantain kirkkokonsertin viimeistä sävellystä.

maanantai 9. kesäkuuta 2014

Verlasta Suomen filmikylä

Vanhoja kuusaalaisia maisemia, ihmisiä ja koneita, työntekoa ja juhlia kuuden lyhytfilmin verran. Tätä tarjosi Verlan Elävän kuvan päivä lauantaina 7.6.2014. Ilouutinen lupasi, että tämä ei jää tähän - jatkoa seuraa tulevina kesinä. Onhan Verlan nyt jatkuvasti lunastettava arvonimensä, jonka yleisö taputti hyväksytyksi jo ennen kuin oli kuullut kulttuurineuvos Eero Niinkosken perustelut ehdotukselleen "Suomen  filmikylä".

Taustaa filmikyläksi julistautumiselle antaa se, että tehdasmuseossa esitettävä elokuva "Näin tehtiin Verlassa käsipahvia" on pyörinyt siellä yli 40 000 kertaa. Sitä on siis näytetty ylivoimaisesti enemmän kuin mitään muuta lyhytelokuvaa Suomessa, ja sen on nähnyt yli puoli miljoonaa katsojaa.

Yleisöä riitti lauantaina molempiin näytöksiin, eikä moni tahtonut tuolillaan pysyä, kun rainoilla vilahteli tuttuja kasvoja ihmeellisesti nuortuneina ja nostalgisia näkymiä menneiden vuosikymmenten Kuusankoskelta ja vähän kauempaakin. Eero Niinikosken välijuonnot sisälsivät sisäpiirin tietoa ja maukkaita tarinoita filmien tekoajoilta - olihan miehellä itsellään ratkaiseva osuus elokuvien synnyssä tai saamisessa käyttöön. Hän oli työnsä puolesta mukana käsikirjoittajana, selostusten laatijana, musiikin toimittajana tai tilaajana. Kuvaamisesta vastasivat paikallisista osaajista Kalevi Pihkala ja Heikki Jokiniemi.

Ensimmäinen näytös ohi, yleisö kiittelee Niinikoskea (vas.)
Elokuvista ensimmäinen, "Vanhaa Kymintehdasta" vuodelta 1928  tuli Kymiyhtiön filmiarkistoon Elokuva-arkiston lahjana. Yhtiö nimittäin lahjoitti sinne 70-luvulla vanhan filmiprojektorinsa, ja saaja tarjosi vastalahjaa. Asiaa toimittanut Niinikoski ehdotti sitten näkemäänsä lyhytfilmiä vanhasta Kymintehtaasta vastalahjaksi, ja tätä kautta se oli nyt Verlankin yleisön nähtävänä. Esityksen aikana kuultiin huokauksia, kun mennyt maisema heräsi henkiin silmien edessä: Myllyhuokon talot, Kymintehtaan sauna, tehtaansairaala... Erityisen veikeitä kohtauksia elokuva tarjosi 20-luvun lastentarhoista, joissa niin tädit kuin lapsetkin liikehtivät eloisasti, suorastaan ylivilkkaasti.
- Tuossa kuvaaja on varmasti pyytänyt, että nyt vähän liikettä, Niinikoski nauratti mykkäfilmin yleisöä.

Satavuotisjuhlat häkellyttävät nykykatsojaa 

Yli 40 vuotta sitten osattiin todella järjestää juhlia. Sen osoittaa elokuva satavuotista historiaansa juhlistavasta Kymiyhtiöstä, joka piti väelleen 16 eri tilaisuutta. Häkellyttävin on pääjuhla, jonka lounastilaisuudessa oli 7400 yhtiöläistä puolisoineen. Tilaisuus on päässyt Quinnessin ennätyskirjaan Suomen suurimpana lounastilaisuutena, ja siltä se myös näyttää. Tehdassaliin on katettu pöytää kilometreittäin, ja juhlavieraiden rivistöt tuovat mieleen Pietarintorin väkimassat Vatikaanissa paavin joulurauhan julistuksen hetkellä.

Hämmästyttävää oli sekin, että 2400 yhtiöläisveteraania tuotiin paikalle henkilöautoilla, sellaisilla amerikankaaratyyppisillä. Bussilakko nimittäin esti linjurien käytön. Juhlafilmin jälkeen nähtiin esitys erikoisesta tukkirautatiestä, jota pitkin yhtiö siirsi puuta vesistöstä toiseen Honkataipaleella. Siitäkin on kulunut vasta 40 vuotta, kun lämmittäjä mätti veturin uuniin lapiolla koivuhalkoja motin reissua kohti.

Toiseenkin näytökseen riitti yleisöä.
Vielä häkellyttävämpää oli katsella elokuvaa "Tekijät esiin" vuodelta 1981. Voikkaan paperikone 4 toimi vuodet 1903-1979. Loppuun asti paperinteko tuolla koneella oli lähes käsityötä - ja jalkatyötä - puhumattakaan kiipeilystä, kurottelusta, pujottelusta koneen alle ja työsuojelumielessä kyseenalaisten konstien käytöstä. Aika nimeltä "ennen vanhaan" on siis niin lähellä.

"Verlan Maria" muistuttaa tehtaan historiasta, joka päättyi 50 vuotta sitten. Sen selostajana oli maankuulu kuusaalainen, näyttelijä Eeva-Kaarina Volanen. Eero Niinikoski kertoi, miten hän oli äänityksissä Jokiniemen ja Volasen kanssa, ja Eeva-Kaarina alkoi selailla studiorakennuksen aulan tiskillä olevaa kirjaa: "Onko tämä teidän vieraskirjanne?" Tiskin takana oleva tyttö hätääntyi, ettei kirjaan saa koskea koska se on hänen varauskirjansa. "Mutta kyllä meillä vieraskirjakin on. Se on johtajan huoneessa, ja se haetaan aina kun meillä on oikein suuria tähtiä." Eeva-Kaarina oli Eeroon vilkaisten todennut tytölle: "Vai on teillä sellainen vieraskirja."

"Paperifantasian" modernin tanssin esitys Jorma Uotisen tanssiryhmältä viittaa Kymin paperitehtaan PK9:n käynnistymisjuhliin vuonna 1989.

Elokuvien jälkeen jäi miettimään, miten tärkeää on tallentaa nykyhetkeä. Ei aikaakaan, kun se on jo nostalgista muisteluaineistoa saman ajan kokeneille ja valtava tietolähde uusille polville. Yksi kuva kertoo - ja valehtelee - enemmän kuin tuhat sanaa, mutta entäs kun kuvia vilisee silmien editse 24 kuvan sekuntivauhdilla äänen kanssa? Silloin voi vai ihmetellä, miten äkkiä kaikki onkaan muuttunut.

Siis lisää ja joutuin, jos saa pyytää.

Peruskorjattu seuratalo on hieno esityspaikka.



sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

Rakennusmestarifunkis Kuusaan erikoisuus - paikkakunnan rakennusperinnöstä kirja

Sankarifunkista ja Sudeettialueen omaleimaisuutta, klassisismia ja ripaus jugendia, siinä riittää kirjantekijälle haastetta Kuusankoskella. Täällä on tänä vuonna ihmetelty, mikä mies oikein katselee rakennuksia tarkkaan ja välillä kuvaakin niitä. Huoli pois, hän on Kuusankosken rakennusperintöä kartoittava arkkitehti, tietokirjailija Rurik Wasastjerna ja hyvällä asialla.

Wasastjernan edellinen kirja esitteli Kouvolan keskustaajaman - sen entisen Kouvolan - rakennusperintöä, ja sille myönnettiin Iittalan XV Valtakunnallisilla Taidekirjapäivillä vuoden 2011 parhaan taidekirjan Eliel Aspelin -palkinto ja seuraavana vuonna Kaakkois-Suomen rakennus- ja ympäristötaidepalkinto.

Me kuusaalaiset odotamme omastamme tietenkin vähintään yhtä upeaa teosta. Tämä tuskin helpottaa Wasastjernan oloa. Kirjanteko on nimittäin siinä vaiheessa, että materiaalia on valtavasti, lisää olisi tarjolla jatkuvasti, mutta pikku hiljaa pitäisi ryhtyä seulomaan sitä kirjaksi.

Kaaoksen kautta

Kuusankoskella on tuhansittain rakennuksia, eri-ikäisiä, julkisia ja yksityisiä, kauniita ja rumia. Miten niistä pystyy louhimaan ne, mitä kannattaa esitellä?
- Jos tekisin tätä kymmenen vuotta, osaisin vastata tuohon. Ihan kaaosmenetelmällä etenen. Onhan Kuusankoskella yleiskaavaprojektien yhteydessä tehtyjä inventointeja, joihin on listattu 60-70 kohdetta. Ja samat paraatikohteet ovat myös Kymenlaakson rakennuskulttuuri -kirjassa. Näistä saan apua. Muuten sitten kuljeskelen ja räpsin, ja sitten poimin mielestäni edustavia esimerkkejä mitä sattuu tarttumaan filmille, Wasastjerna kuvailee.

Alussa Wasastjerna vain käveli, ajeli ja katseli ympärilleen. Lähestymistä auttoi kaupungin paikkatietokanta, jota hän kuvailee äärimmäisen käteväksi ja hienostuneeksi. Kaupunki on myös jaettu 54 "suupalaan" joiden mukaan voi edetä järjestelmällisesti.

Materiaalia kertyy, kaikki on Wasastjernalle ennestään tuntematonta. Vaikeusastetta lisää, että Kuusankosken inventoinnin on tarkoitus olla kattava, jotta se palvelisi kaavoitusta paremmin kuin kaupunginosa-inventointi.
- Välillä tulee epätoivoinen olo, ettei hahmota tätä ollenkaan, kaaos on ihan kaameeta, Rurik puistelee päätään.

Kouvolaa esittelevä teos kertoo kohteista myös sanoin. Sellaista tietoa Wasastjerna hankkii nytkin monista eri lähteistä. Hän löytää faktoja myös talojen piirustuksista.
- Aika paljon palstamillejä käytän myös siihen, että vain kuvailen sitä mitä kuvissa on. Kuulostaa varmaan pöljältä, mutta ehkä joku saa siten siitä enemmän irti.

Koskenrannassa sijaitseva Villa Ruths on yksi esimerkki tietojen penkomisesta. Se on Gunnar Asplundin suunnittelema talo, jonka toteutukseen sekaantui mahdollisesti Selim A. Lindqvist - tämä nimittäin vaikutti paikkakunnalla rakennuksen suunnitteluvaiheessa.
- Välillä saan vihjeen jostain kirjasta tai muusta tietolähteestä, syntyy ketjureaktio jossa vihje johtaa johonkin, se taas seuraavaan. Monesta kohteesta ei kuitenkaan löydy yhtään mainintoja, Wasastjerna kertoo.

Tutkittavaa kaikkialla Kymenlaaksossa

Ennen Kouvolan penkomista Wasastjerna tutki Alvar Aallon suunnittelemaa Sunilan aluetta. Kouvolasta häneltä on ilmestynyt siis ensimmäinen kirja, Muutakin kuin rautatieristeys. Kuusankosken rakennusperintöä esittelevä teos lähti liikkeelle eri tavoin kuin Kouvolaa esittelevä.
- Kouvolassa tehtiin ensin inventointia rakennuskannasta kaavoittajan tarpeisiin. Kun tilaaja näki valokuvat, ne haluttiinkin esitellä myös yleisölle. Kuusankoskella on lähdetty suoraan kirjantekoon, ja siinä kertyvän materiaalin syötän samalla inventoinnin tarpeisiin, Wasastjerna kertoo.

Jos kaikki menee niin kuin alan ihmiset toivovat, Kouvolan rakennusperinnön kartoitus jatkuu Anjalassa, Inkeroisissa ja Myllykoskella. Ihan yksin Wasastjerna ei työtään Kuusaalla tee. Kaupungin ja Kymin 100-vuotissäätiön rahoittamassa projektissa on ollut pari kertaa harjoittelija syöttämässä tietoja tietokantaan, ja paikallisten tietoniekkojen apua hän kiittelee erityisesti. Projektilla on myös työryhmä, jossa on virkamiehiä kaavoitusosastolta ja kaupunginmuseosta sekä edustaja maakuntamuseosta.

Pääkirkko vuodelta 1929

Alkuperäinen hahmo tärkeä kriteeri

Rakennussuojeluväki puhuu autenttisuudesta talon arvoa punnitessaan.
- Mielestäni voi käyttää myös termiä aitous - joka tietysti on yhtä epämääräinen enkä pysty sitä itsellenikään määrittelemään. Usein se tarkoittaa, että talon hahmo on säilyttänyt alkuperäisyytensä. On tietysti muitakin arvoja, joista rakennuksen merkitys syntyy. Myös myöhemmät kerrostumat ja kulumat kuuluvat aitouden piiriin. Mystiikka piileekin siinä, milloin muutokset rikastuttavat, milloin tuhoavat perintöä, arkkitehti Wasastjerna kertoo.

Muuttumattomuus on joka tapauksessa Wasastjernan ohjenuorana, kun hän arvioi rakennuksia.
- Alussa kuljin kartan kanssa ja väritin siihen eri värein ne, jotka olivat säilyneet alkuperäisinä tai olleet muutosten kourissa. Oikein herkut - jos talo oli säilynyt ilman isoja muutoksia materiaaleissa ja ikkunoissa - väritin tummanpunaisella. Näin sain epävirallisen arvohierarkian, Rurik kertoo.

Tämä inventoija katsoo taloja hyvin tarkasti. Pienetkin muutokset saattavat sattua silmään.
- Joskus rintamamiestaloon on vaihdettu alumiinipokaiset ikkunat. Vaikka valinta onkin ymmärrettävä kestävyyden kannalta ja yleensä huolehditaan, että jako pysyy samana, se silti aina hiukan koventaa ilmettä, Wasastjerna selventää.

Kuusaan kauniit ja rumat

Kuusankoskella Wasastjernan silmää miellyttää moni yhtiöön liittyvä alue: Naukio, osa Pilkanpeltoa, Kangastien katunäkymä, jossa on pari tosi hienoa taloa.
- Toinen on paperityöntekijän rakentama. Hänellä on ollut silmää ja halua tehdä jotain spesiaalia kodistaan, arkkitehti ihailee.

Rumaa on vaikeampi osoittaa.
- Yksittäisiä rakennuksia ei kannata luetella. Rumuus on syöpä, joka leviää kaikkialle. Se on uusia materiaaleja, värejä, muovipinnoitettua peltiä, vinyylilautaa... Kun rautakauppojen tarjonta räjähti 80-luvulla esiin, ihmiset innoissaan ostivat kaikkea mitä tarjottiin, jännän näköisiä uutuuksia. Mainoksessakin vihjattiin, että asutaan kartanossa vaikkei asutakaan, kun laitetaan ritilöitä  ja moniruutuisia ikkunoita, kuistia ja pilaria - ihan kiva, Wasastjerna ironisoi.

Koskela - funkista tämäkin
Kuusaan keskustan betonibunkkereista Wasastjernalla ei ole pahaa sanottavaa, vaikka tyrkytän siihen mahdollisuutta.
- Tuon ajan taloille on käynyt mielenkiintoinen ilmiö. Nehän ovat kohtuullisen pieniä mittakaavaltaan. Alun perin kauhistelin näitä betonisia rakennuksia, joiden ankeutta loskakeli tehostaa. Mutta nyt olen jotenkin kiintynyt niihin, Rurik naurahtaa.

Ikä sinänsä ei määritä rakennuksen arvoa Wasastjernan silmissä.
- Ihailen modernia. Mutta viisikymmenlukuun olen heikkona. Olen syntynyt 50-luvun alussa, ja sen ajan arkkitehtuuri on imeytynyt ihohuokosten kautta vereeni. Sen yhtä suunnittelijaa, Arne Helanderia ihailen kovasti. Sitten 60-70 -lukujen vaihteessa tänne tuli Bertel Gripenberg, joka teki Koskenrannan kolme tasakattoista huvilaa, johtokunnan huvilan laajennuksen ja "minkkitarhan". Viimeksi mainittu on tosin muuttunut melkein tunnistamattomaksi, mutta näitä muita fanitan kovasti, älyttömän tyylikkäitä, minimalistisia, Wasastjerna hehkuttaa.

Minimalismi sanoo arkkitehdille kaiken, mutta maallikko tarvitsee vähän selitystä, mistä sen rakennuksissa tunnistaa.
-  Julkisivusommittelu on äärimmilleen pelkistettyä, pelkkää lasia tai pelkkää muuria. Tai jos on pakko olla kumpaakin, tehdään mieluummin nauhat päästä päähän kuin reikiä. Tasakatto on ehdoton, RurikWasastjerna kuvailee.

Yksi hauska minimalismin ilmiö ovat liukulasi-ikkunat - tuplaikkunat, joissa lasit liukuvat, ei tarvitse tehdä pokia, on vain ohut karmi. Kaikki pyritän tekemään mahdollisimman sirona, ohuena ja kevyenä.
- Nehän ovat ihan karmeita energiasyöppöjä, kun eivät ole tiiviitä, Wasastjerna sanoo mutta lisää kuulleensa juuri, että minimalismi tekee paluuta.

Siis tekeekö tasakatto paluuta uudisrakentamiseen?
- Jos arkkitehdit ihailevat jotain piirrettä, se ei vielä tarkoita mitään. Mutta jos suuri yleisö ihailee tasakattoja niin mikäs siinä. Sehän on hyvä katto jos on vain teknisesti kunnossa, Wasastjerna vakuuttaa.


Yhtiö ja arkkitehdit muovanneet kaupunkikuvaa

Punatiiliarkkitehtuuri on Kuusankosken arkkitehtuurille leimallinen piirre, kuten monen muunkin samankaltaisen paperitehdastaajaman. Lisäksi rakennusperintöä elävöittää moni yksittäinen rakennus.
- Täällä on ainutlaatuisia kohteita kuten Kymi-yhtiön ammattikoulu ja Kotiseututalo. Mustavuori on ainutlaatuinen alue, talot ovat niin persoonallisia. Koskela ja Koskelankujan talot ovat hienoja, mutta samankaltaisia löytyy muualtakin. Kirkko, ammattikoulu ja kaupungintalo muodostavat paraatikolmikon. Voikkaalla vastaava ovat paloasema, seuratalo ja klubi, Wasastjerna luettelee.

Paikkakunnalla vaikuttaneet arkkitehdit - enimmäkseen yhtiön palkkaamat - ovat lyöneet leimansa kaupunkikuvaan.
- Selim A. Lindqvist, Arne Helander, Bertel Liljequist, Bertel Gripenberg, Valter Thomé ja myös kirkon suunnitellut Armas Lindberg, jolla Liljequist oli jossain vaiheessa töissä, Wasastjerna luettelee.

Mutta täytyy kunnan arkkitehtuurikin mainita, Wasastjerna huomaa.
- Ensimmäisiä esimerkkejä on Liljequistin suunnittelema Kunnalliskoti. Georg Jägerroos taas suunnitteli kunnantalon, Keskustan kansakoulun ja Kymintehtaan kansakoulun. Kunnantalo edustaa myöhäisklassisismia vielä 30-luvun alussa rakennettuna. Eletään jo funkiksen aikakautta mutta tehdään vielä tällainen eduskuntataloa muistuttava rakennus. Sillä haluttiin kuulemma ottaa etäisyyttä yhtiöstä, Rurik kertoo.

Kuusankosken kunnantalo on myöhäistä klassisismia.
Wasastjerna arvostaa kovasti Jägerroosia, jonka suunnittelema Keskustan koulu on hänestä aivan fantastinen rakennus.
- Luokkien muotoilu on erikoinen. Ovista tullaan käytävälle kuin moottoritiellä liittymästä valtaväylälle, liikenteen suuntaisesti. Perusteltu ja toimiva ratkaisu. Rakennuksen ilme on puhdaspiirteistä funkista. Tyypillisiä kliseitä ovat valtava lasiseinäinen aula, tyylikäs betoniportaikko joka tuntuu leijailevan ilmassa, siipirakennuksen pyöreät parvekkeet. Tyylikäs tatsi on myös katos - siiven ensimmäinen kerros on vedetty sisään ja alle jää pylväin rajattu katos.

Keskustan koulun juhlasalin ovet jäävät mieleen.
- Tuollaista julkista sisätilataidetta täällä on myös paljon, Rurik sanoo.

Keskustan koulu
Rakennusmestarit loivat kestävää arkkitehtuuria

Oma erikoisuutensa Kuusankoskella on rakennusmestarifunkis.
- En tiedä siitä esimerkkejä muualta Suomesta, lähinnä Viro tulee mieleen. Monet rakennusmestarit ja muutamat muutkin ei-arkkitehdit suunnittelivat laatikkotaloja. Kunnanrakennusmestari Eino Niininen oli hyvin tuottelias ja teki runsaasti myös funkista. Noin puolet parhaiten säilyneistä on hänen käsialaansa. Ihailen Niinisen taitoa tehdä samasta pohjakaavasta erilaisia ratkaisuja.

Kunnanpellon funkistalot ovat säilyneet harvinaisen hyvin, samoin Pilkanmaan kolme funkistaloa. Heinharjussakin on yksi hieno funkisyksilö.

Kuusankoskella on myös moderneja rakennuksia.
- Kuusi- ja seitsenkymmenluvun kantaa on hyvin. Vielä tuoreemmista Kuusankoskitalo ja kirjastotalo ovat erinomaisen ansiokkaita. Kirjasto on kaikista tuntemistani taloista yksi lemppareita. Sisätilassa minulla on parhaat fiilikset mitä olen missään saanut.

Kirjastossa miellyttävät mittasuhteet ja valo.
- Se valoisuus tai jokin määrittelemätön... Sitä yritän avata sikäli kuin itsekään ymmärrän. Tykkään myös sen pinnoista, lakatusta betonista ja maalatusta teräksestä. Ne tuntuvat siellä, jos eivät nyt kodikkailta, niin pehmeiltä, käteen käyviltä.

Entä keskustaan nousseet asuinkerrostalot - mitä tyyliä ne edustavat?
- Ne ovat liian uusia jotta niihin voisi lyödä tyylileimaa. Yleensähän tyylinimitykset ovat vastustajien keksimiä haukkumanimiä - näinhän impressionismi-termikin syntyi, Wasastjerna selittää.

Tavallinen ja tyypillinen

Arkkitehti-kirjailija Wadsastjerna ei juokse vain erikoisuuksien perässä. Tavallinenkin kiinnostaa. Paikkakunnallemme tyypillinen piirre onkin yllättäen moninaisuus. Täältä löytyvät säntillisesti kaavoitetut tehtaan alueet kuten Naukio ja Myllykallio, ja ilman kokonaissuunnitelmaa rönsyilevät työläiskaupunginosat Sikomäki, Mäyrämäki ja Kolarinmäki, poikkeuksellisen vaihteleva topografia, joka vaikuttaa paljon rakennusten sijoitteluun.
- Sekin näkyy, että täällä on ollut kolme tehdasta - ja kaksi ja puoli keskustaa, Wasastjerna lisää.

Siis tavallinen ja tyypillinen ansaitsee tulla huomatuksi paraatirakennusten rinnalla. Kuusankoskella on tästä kiinnostavia esimerkkejä.
- Sudeettialue on sekä tavallinen että erityinen. Perusratkaisultaan se on samanlainen kuin kaikki muutkin 40-luvun lopun talot. Mutta kun silloin yleensä jo tähdättiin jonkiasteiseen elementtituotantoon, niin Sudeetin talot ovat pitkästä tavarasta, täysin käsintehtyjä. Ja ratkaisu, että taloussiipi on kiinni päärakennuksessa, on aika harvinainen.

Mikä mies

Meitä paikallisia hivelee, kun joku ulkopuolinen - ja vielä alan ammattilainen - kehuu jotain omaamme. Ja kukas tämä kehuja itse sitten onkaan? Kotkaan asettunut Wasastjerna on alun perin Vaasan poikia. Vaikka hän muutti jo 14-vuotiaana lääkäri-isänsä ja historiaa ja arkeologiaa opiskelevan äitinsä mukana Helsinkiin, juuret ehtivä työntyä syvälle Vaasan maaperään. Veli Frej oli muuttanut jo aiemmin opiskelemaan.
- Kun matkustan junalla Vaasaan, tuntuu niin hienolta, kun alan kuulla kanssamatkustajilta sikäläistä murretta. Siis suomenruotsin murretta. Sielläpäin on kyliä, joilla on niin omat murteensa, että ulkopuolisen on vaikea ymmrtää heidän puhettaan.

 Entäs mitä sukua ollaan sille 60-luvun lopun "Laululle 20 perheestä" - muistattehan: Wasastjerna, Ehrnrooth, Schauman, Grönblom...? 
- Joo, samaa perhettä. Mutta minä en ole rikas, Rurik Wasastjerna virnistää.

Ruotsista lähteneestä suvusta on hienoja tarinoita. Varhaisin Wasastjerna oli Abraham mutta sukunimeltään Falander. Suomen sodassa 1808 häneltä vaadittiin uskollisuudenvalaa keisarille, mutta hän julisti olevansa uskollinen vain Ruotsin kuninkaalle. Hän sai kuolemantuomion, joka kuitenkin muutettiin maastakarkotukseksi. Tässä yhteydessä hän tapasi Ruotsin kuninkaan Kustaa IV Adolfin.Tämä antoi uskolliselle alamaiselleen nimen Wasastjerna - Vaasan tähti - miehen kotikaupungin mukaan.

Wasastjernat ovat olleet mm. Tampellan omistajasukua.
- Suvulla oli sahaa, rautaruukkia ja laivanvälitystä, ehkä myös tupakkatehtaan osakkuutta, Rurik luettelee.

Arkkitehdin ammatti on varmaan ollut Rurik Wasastjernan haaveena jo lapsesta, niin innostunut hän on edelleen aiheesta?
- No ei. Pyrin Helsingin teknilliseen korkeakouluun arkkitehtilinjalle, koska se oli ainoa paikka mihin ei tarvinnut lukea, Rurik kuittaa.

Tarkennetaanpas nyt. Ei arkkitehtilinjallekaan  niin vain kävelty ovesta sisään. Lukion todistuksilla oli jokin merkitys, mutta pääsykokeisssa piti piirtää, ja se taito ratkaisi. Arkkitehti-tietokirjailijalla näyttää olevan taipumusta itsensä vähättelyyn, koska hän väittää myös olevansa Pohjois-Euroopan huonoin arkkitehti.
- Olen tehnyt omia töitä vähän, olen vain suunnitellut remontteja, laajennuksia ja muuta pientä. Vasta nyt vanhalla iälllä olen huomannut, että parempi kun vaan kuvaan ja inventoin muiden töitä, Rurik naureskelee.

Miten niin juuri Pohjois-Euroopan huonoin?
- Olisiko urbaania legendaa, mutta väitetään että Etelä-Euroopassa on arkkitehtikouluja joihin pääsee ilman pääsykokeita. Valmistuneista monet päätyvät taksikuskeiksi, ehkä arkkitehtiosaaminen on heillä vielä heikompaa, Rurik veistelee.

Jotain hänenkin on varmaan pitänyt työpaikalla tehdä, koska on työskennellyt Arkkitehtuuritoimisto Jaakko Laapotti Ky:ssä ja Rakennushallituksessa ja sen seuraajassa Engelissä ennen kuin perusti oman toimistonsa vuonna 2001.

Kotkaan Wasastjerna rantautui vuonna 2000 - minkäs muun kuin - arkkitehtuurin perässä.
- Huomasin ilmoituksen Alvar Aallon Sunilaan suunnittelemista asunnoista ja päätin muuttaa. Meillä on avovaimon kanssa koti Sunilassa Aallon suunnittelemassa - pitkälti Keijo Strömin piirtämässä - asunnossa. Asuinalue on ollut 1990-luvulla oudon huonossa maineessa, mutta kokemut sittemmin osittaista renessanssia. Sunila ansaitsisi vielä paljon enemmän arvostusta, sehän on loistava ympäristö lapsiperheillekin - isoja siirtolohkareita kiipeiltäväksi ja puistomaista ympäristöä.


Penan kirjeitä Eilalle 16. Sisustuspuuhia

Pentti Niemisen viimeinen opiskeluajan joululoma on takanapäin. Kevätlukukausi -47 käynnistyy ikävöinnin merkeissä - kuinkas muuten. Nyt 13....