keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Else Kalske: Kansanhuollossa oppi täsmällisyyttä

Kuusankoskelainen Else Kalske on sisukas ihminen. Sisua vaativat nuoruuden evakkoreissut, sisua vaati työn hakeminen kouluttamattomana uudella paikkakunnalla, ja erityisesti sisua vaati työ Kuusankosken kansanhuollossa. Siellä kun tavalliset arjen käytöstavat tuppasivat usein asiakkailta unohtumaan.

Else Kalskeella on tallella elintarvikekortteja.
Else, silloinen Tarvainen, tuli Kuusankoskelle vuonna 1944 Karjalan evakkona Harlusta. Siellä oli Kymi-yhtiön ostama paperitehdas, ja moni tehtaalaisperhe tuli sodan jaloista Kuusankoskelle. Elsen isäkin pääsi täällä yhtiölle töihin.
- Tarvaiset, Tirroset, Hämäläiset, Nybergit, Sommarbergit, Timoset, Kaartinen, Else Kalske luettelee vaivattomasti entisiä läskeläläisiä ja kertoo saman tien perheiden nykykuulumisiakin.

Läskelässä Else ehti olla jonkin aikaa töissä tehtaan laboratoriossa.
- Olin 17-vuotiaana kolmivuorotyössä erään rouvan sijaisena, kun hän ei kestänyt kuunnella pommitusten ääniä. Mutta pian muutimme koko perhe pienen kierroksen jälkeen Voikkaalle Yrjönojalle. Meitä muuttajia oli isä, äiti, ja nuorempi veljeni Holger. Birger, vanhempi veljeni, oli silloin armeijassa. Isä pääsi korjauspajan mestariksi Kymi-yhtiölle, koulujakäymätön, itseoppinut mies, Else kertoo.

Tämä 92-vuotias on varsinaisessa iskussa. Elsen sujuvaa, sivistynyttä kielenkäyttöä ja rentoa juttelua kuunnellessa on vaikea uskoa, että osaaminen on tullut käytännön töistä eikä yliopistoista. Mainion vireytensä syynä hän pitää sisua ja myönteistä ajattelua. Ja sitä että jumppari-tyttäret patistavat liikkumaan ja oikaisevat virheasentoja.


Kymmenen kynttä ristissä työpaikkojen saamisesta


Ensimmäisestä Voikkaan-kodista Yrjönojalta jäi hyvät muistot. Else piti paljon yhtiön rakennuttamista neljän perheen taloista ja ympäristöstä.
- Se oli hienoa paikkaa. Mikä hienointa, lämmitys toimi keittiön hellasta kodin joka kolkkaan, avonaisen portaikon kautta jopa yläkerran huoneeseen. Siitä muutimme väljempään asuntoon Jatkolaan. Se oli rivitalon tapainen rakennus, joka oli saanut nimensä siitä että sitä oli joskus jatkettu.

Kuusankosken kansanhuollon toimisto kunnantalossa
Else Kalske on ollut kiitollinen siitä, että on saanut tarvitessaan töitä. Kuusankoskellakin hän pääsi heti kansanhuollon korttijakeluun kunnantalolle.
- Meidän perhe meni takaisin Harluun välirauhan aikana -41, ja kerkisin olla siellä pienen aikaa kansanhuollossa. Siksi varmaan pääsin täälläkin samaan työhön, kun vain ilmoittauduin, hän arvelee.

Korttijakelu oli monitahoista hommaa. Kuusankoskelaisia oli sodan jälkeen lähes 20 000.
- Kun heidän ostokorttinsa tulivat, kaikki piti tarkistaa, niin että joka numero löytyi eikä välistä puuttunut kortteja. Sitten ne leimattiin ja pantiin jakeluun, Else kuvailee työmäärää.

Kotit olivat elintarvikekortteja: yleisostokortti, jauhokortti, voikortti. Oli pikkukortteja kuten tupakkakortti, maitotuotteiden kortti, jalkineiden kortti. Kahvi ja sokeri olivat varmaan yleisostokortissa. Minä onneton olin sillä osastolla, jossa jaettiin pyöränkumeja ja kenkiä varten kortteja, Else Kalske muistelee.

Liha-, sokeri- ja jalkinekortteja
Hankalia tilanteita

Pyöränkumien korttien jakajan osa ei ollut helppo. Asiakkaat eivät tahtoneet uskoa, etteivät korttityöntekijät vieneet välistä tavaraa itselleen.
- Pitkän tiskimme ääressä yksikin mies tuumi, että kyllähän tänne niitä kortteja mahtuu. Se oli taistelua, kun väki luuli, että kansanhuollon ihmiset saavat enemmän kuin muut. Mutta tiedän, ettei yksikään saanut yhtään enempää kuin hänelle kuului, Kalske sanoo painokkaasti.

Kenkälupien jakajan piti usein esitellä omat risat kenkänsä, jotta hakija uskoi ettei virkailija ole paremmassa asemassa. Kun Elsen veli pääsi armeijasta, tämän jalkineista teetettiin Elselle saappaat. Sitten Else hankki sukset ja meni kysymään kansanhuollon johtajalta, eikö hänenkin olisi aika saada uudet monot. Vastaus tyrmistytti.
- Hän sanoi, että uudet kengät voi naulata suksiin, niinhän ryssätkin tekee. Sanoin, etten ole ryssä, vaikka olen rajalta tullu. Sen koommin en lupaa kysellyt, Else kertoo vieläkin pahastuneena.

Korttijakelupäivät olivat kuumeisia päiviä kunnantalolla. Kukin sai omat korttinsa ja ne kirjattiin muistiin. Kansanhuollon apulaisjohtaja tunnisti Elsessä komentajan ominaisuuksia ja käski tämän mennä pistämään porukkaa ojennukseen.
- Se oli sellaista ryntäilyä. Hirveä mekkala oli toimistossa välillä, siellä kunnantalon kolmannessa kerroksessa.

Joskus syyttely kävi niin kovaksi, että Else vaati anteeksipyyntöä.
- Eräs mies osoitti minua sormella ja sanoi, että olemme käyttäneet osan hänen kortistaan ja saaneet niillä pyöränrenkaita. Niistähän oli kova pula kaiken aikaa. Hän sanoi, että tuo silmälasipäinen on sen ottanut. Sitten hän paineli käytävään. Mutta minä menin johtajan huoneeseen ja vaadin, että rähisijän piti perua puheensa lehdessä, koska toimistossa oli ollut asiakkaita kun hän minua syytti. Näin hän sitten teki, Kalske kertoo.

Kalle Kalskeen vaatekortti
 Nykyihmiset eivät Else Kalskeen mielestä voi ymmärtää, kuinka varpaillaan kansanhuollossa piti olla kaiken aikaa.
- Se oli tiukka paikka. Päävastuu oli ostokorttiosaston hoitajalla, ja kerran hän joutui sairaalaan. Tilalle tuli Helsingistä nuori nainen. Jonkin ajan kuluttua huomattiin, että kortteja hävisi, erityisesti tupakkakortteja. Siitä seurasi paniikki ja selvitykset, ja kävi ilmi, että helsinkiläisnainen oli pannut kortteja syrjään miesystäväänsä varten. Se pilasi joksikin aikaa Kuusankosken kansanhuollon maineen. Sijainen tietysti joutui pois, Else muistelee.

Tiukkaa oli myös asiakkailla. Jos joltakulta kortti katosi, hänen oli ilmoitettava heti poliisille asiasta.

Työntekijöitä Kuusankosken kansanhuollossa oli puolenkymmentä. Naiset teettivät itselleen vaatturiliikkeessä omin rahoin  samanlaiset työasut, ruskeat leningit, joissa oli valkoiset kaulukset ja kalvosimet. Kansanhuollon toimintaa riitti Kuusankoskella vuoteen 1950. Sitä ennen säännöstely oli vähitellen loppunut tavaralta kerrallaan.
- Jaoin yksin viimeiset kortit koko Kuusankosken jengille, Else selvittää.

Else ja maalaus aviomiehen kotipihasta Heinosen takana
Kortteja sai muttei aina tavaraa

Kortin saaminen ei tarkoittanut, että olisi kohta saanut edes siihen merkittyjä niukkoja annoksia kaupasta tai jakelupisteistä. Kaikesta oli pulaa, ja joskus tavaraa ei ollut lainkaan. Kauppoja ei Kuusaan puolella ollut montakaan.
- Oli Heinonen & Laurikainen ja Kauppayhtiö, ja siinäpä ne melkein olivat, kunnes tuli myös Osula kirkon lähelle. Voikkaalla oli sitten ihan toista, Else Kalske kertoo.

Kuusaan nykyinen keskusta oli muutenkin aika harvaan rakennettua Elsen aloittaessa työuraansa. Kunnantalo oli rakennettu keskelle aukeaa maisemaa. Viereisellä mäellä oli kirkko, ja kunnantalon toiselle puolelle ilmestyivät poliisitalo ja KOP:n talo.


Voikkaa eli 40-50 -luvuilla kukoistustaan.
- Voikkaa oli loistopaikka. Täällä oli viisi pankkiakin. Oli kaksi kirjakauppaa, monta ravintolaa, kultasepänliikkeitä, värikauppaa. Ruokakauppoja oli useita, vaatturiliike Seuratalolta eteenpäin, kaksi lihakauppaa. Lapinmäellä Osuusliike kolmonen oli varsinainen tavaratalo. Oli iso tori, ja tietysti Lapin kenkäkauppa, Else luettelee.

Kaikki siat 60-kiloisia

Katselemme Elsen suvulta säästyneitä pistekortteja ja erikoisostokortteja, jotka on säilytetty Keron kaupan antamassa pahvikotelossa. Kaikkia jalkine-, liha- ja rasvakortteja ei ole näköjään tarvittu - säännöstely on lopetettu ja tavaraa on alkanut saada ostaa ilman viranomaisten lupaa.

Suomen kansanhuolto seurasi kunnallisten toimistojensa toimia mutta määräsi myös asukkaita. Näiden piti luovuttaa tuottamiaan elintarvikkeita jaettavaksi. Else muistaa esim. kananmunien ja sikojen luovutukset.
- Kaikki paikkakunnan siat painoivat 60 kiloa, hän virnistää.

Sioilla oli painorajat, ja luovutusmääräyksen alin paino oli 60 kiloa. Satakiloisestakin siasta suuri osa hävisi ihmeellisesti teurastuksen yhteydessä, Else Kalske kertoo.
- Jos oli kanoja, piti luovuttaa munia. Muistan kuinka emäntä löi pussista kuolleen kanan tiskiin ja parahti että "luovuta nyt munia kun kana on kuollut".

Säännöstelyn ja luovutuspakkojen aikaan ihmiset varmasti hamstrasivat ja pistivät sivuun omia tuotteita perheen tarpeita varten. Vieraille he eivät uskaltaneet myydä ohi määräysten, koska pelättiin ilmiantajia ja seurauksia sääntöjen rikkomisesta. Tästä Elsellä on kokemuksia Savosta, jossa perhe asui jonkin aikaa sotavuosina.
- Kun menimme takaisin Karjalaan vuonna 1941, se oli parasta aikaa. Siellä sai maitoa, ja pääsin jopa kirnuamaan voita. Ei meillä pula-aikana oikeastaan nälkää nähty, ei vain ollut kaikkea. Kerran ravintolassa Haapakoskella söin kalasoppaa ja totesin, että onhan tämä kalasoppaa mutta siitä on vain kalat uineet pois, Else nauraa.

Korvikkeen makuunkin tottui aika nopeasti, olihan siinä vähän  oikeaa kahviakin joukossa.

Korttipussissa ostoluvat olivat tallessa
Myös Kuusankoskella kansanhuollossa sai pitää kielen kurissa.
- Sellainen paikka se oli, ettei voinut heittää mitään sivuhuomautuksia, älä inahdakaan mitään turhaa, oli mottona. Se oli kokemus se kansanhuollon aika. Tärkein oppi sieltä oli täsmällisyyden oppi, kaikki oli niin jämptiä.

Lapsilisiä pistotuskoneella

Kansanhuollon toiminnan lakattua Else Kalske pääsi töihin kunnan rakennustoimistoon.
- Ajoimme äskettäin Pilkanmaassa hakemassa yhtä kuntoilijaa, ja sanoin että muistan kun tätä tietä rakennettiin. Hoidin sen hankkeen papereita rakennustoimistossa, Kalske kertoo.

Käsin tehtiin kaikki työt toimistossa siihen aikaan, kynää, paperia ja leimaa käytellen. Kirjoituskone oli vain toimiston pomolla. Sen jälkeen Else oli verotuksen töissä.
- Verotoimistona meillä oli juhlasali, jonne kannoimme mapit kun veroja laskettiin, Else viittaa kunnanviraston valtuustosaliin.

Verotoimistoajoista Elselle on jäänyt mieleen eräs veroilmoitus. Lomakkeen kohtaan "muuta" eräs rautatieläinen oli kirjoittanut "katso virsi se ja se, säkeet ne ja ne". Else muistaa hyvin virren sanat: "Mä sain niin ylen runsaasti, ne kaik´on menetetty. Tuhansiin nousee velkani, ne turhiin hävitetty. Nyt olen köyhä, rahaton, on maksupäivä tullut."

Else Kalske oli mukana myös ensimmäisten lapsilisien maksamisessa. Kunnantalon kellarissa oli ehkä reikäkorttikoneen esiaste, jolla napsaistiin saajien kortteihin merkit.
- Pistotuskoneessa oli ratti, josta väänsimme esiin oikeat numerot ja kirjaimet, ja sitten poljimme laitteella merkit lisien saajien kortteihin. Kylmässä kellarissa teimme työkaverin kanssa kahta vuoroa, kuusi tuntia päivässä.


Else Kalskeen tullessa kunnantalolle töihin siellä oli vilkasta elämää. Talossa oli kolme asuntoa: talonmiehen, lääkäri Yrjövuoren ja kunnankamreeri Matti Kuusiston.  Alakerrassa oli säästöpankki, sosiaalitoimisto ja kassa sekä kunnankamreerin toimisto. Toisesta kerroksesta Else Kalske muistaa juhlasalin - valtuustosalin - ja kunnanhallituksen kokoushuoneen. Näitä käytettiin ajoittain myös kansanhuollon ja verotuksen työtiloina. Toisessa kerroksessa oli myös kahvio.

Kunnantalossa käytiin myös käräjät. Silloin talo oli täynnä väkeä, ja tunnelma oli levoton ja meno Kalskeen mielestä vähän siivotonta.


Sisulle käyttöä

Työolot muuttuivat ajoittain hankaliksi uuden kunnanjohtajan tullessa.
- Mikkonen oli aivan ulalla, Kalske täräyttää.

Else kutsuttiin kunnanjohtajan huoneeseen kuulemaan, että hänet aiotaan lomauttaa kuukaudeksi seitsemän vuoden palveluksen jälkeen. Nuori nainenpa ei alistunutkaan tilanteeseen.
-  Sanoin että ei onnistu. Minulla on kaksi ikälisää, ja täällä on minu
n jälkeeni tulleita. Jos on tarvetta, heitä voi lomauttaa. Puhuimme pitkään ja kunnanjohtaja kertoi, että hallitushan sen päättää.

Hallituksen kokouksen jälkeen Else kuuli, ettei häntä aiota lomauttaa, mutta kunnanjohtaja antoi ymmärtää, että lomautus olisi kuitenkin odotettavissa.
- Tällaista on naisihmisen elämä: jos et pidä puoliasi, ei tule mitään. Ei kunnanjohtaja tullut läksiäisiinikään, kun kaksi vuotta myöhemmin irtisanouduin ja jäin kotiäidiksi. Tilanne muuttui aivan toisenlaiseksi, kun Eero Salmenoja tuli kauppalanjohtajaksi.

Kotirouvaksi Else Kalske päätti jäädä jo avioliiton alkuvuosina, kun pariskunta tuli aina talvella töistä kylmään kotiin Kymenrantaan. Kukaan ei ollut lämmittämässä taloa päiväsaikaan, ja illalla oli ensimmäiseksi tehtävä tulet uuneihin. Kotona oli pian paljon tehtävää, kun perheeseen syntyi kaksoset ja vielä toinen tyttö.

Nyt Else Kalskeella on omaa aikaa vaikkapa kuntoutuksessa käynteihin. Aamulla hän tarkistaa iPadistaan ensimmäiseksi sään ja pelaa ehkä vähän pasianssia. Kuvatiedostoihin on kertynyt tuoreita muistoja sukulaisten tapaamisista. Elsellä on aikaa myös auttaa sukulaisia ja vieraita muistojen ja perinteen tallentamisessa. Hänellä kun on kokemusta ja tietoja ajoista, joista alle yhdeksänkymppiset ovat vain lukeneen kirjoista.

Kansanhuollon henkilökunta kävi valokuvaajalla itse teettämissään virka-asuissa. Kuvassa ylhäältä vas. Kirsti Pekkola, Else Tarvainen (ny. Kalske), T. Hirvonen, E. Lehtoranta, A. Eskola, Hilkka Ehkola ja Saima Tani.
Alarivissä vas. Elvi Mäkelä, Irma Rihu, V. Järvinen ja Aino Hartama.



perjantai 23. toukokuuta 2014

Airi Vilhunen: Näe lähelle ja katso kauas

Airi Vilhunen on Kuusaan tyttöjä. Se kannattaa mainita aina, leveillen, kun tulee puhetta hänen pitkästä urastaan Yleisradiossa. Airi on juuri jäänyt eläkkeelle, ja nyt tarmonpesä suuntaa energiansa uusiin kohteisiin. Reissun päällä on aikaa summata tähänastista ja luodata tulevaa. Nyt lähdetäänkin selvittämään Airin elämää latvasta kohti tyveä, kuusaalaisjuuria.

Tänään on lennetty Lontooseen ja sännätty sieltä suoraan Windsoriin. Kuninkaalliset viettävät usein linnassa viikonloppujaan, eikä ihme, niin sympaattinen vanha linna on puistoineen ja alapuolella leviävine pikkukaupunkeineen.  Joen toisella puolen levittäytyy Eton. Sen collegen teini-ikäiset opiskelijat painelevat opinahjoonsa kuin juhliin pukeutuneina. Ollaan englantilaisen sivistyksen ytimessä.

Airi  siemailee vadelmalimsaa ja yrittää laskea, monesko käynti Britanniassa hänellä on meneillään. Ei siitä valmista tule, sillä työuran aikana reissuja BBC:hen ja kokouksiin on kertynyt lukuisia ja perheen kanssa lisää. Yhtä toivotonta on yrittää muistaa, missä muissa maissa ja monestiko Airi on ehtinyt käydä työkeikoilla äsken päättyneen Yle-työuransa aikana. Se kuitenkin on varmaa, että matkustaminen kannattaa. Myös vapaa-ajalla.

Windsorin linna
Tälläkin retkellä on paljon annettavaa tottuneelle matkustajalle.
- Ihan hirveän paljon saan tästä, enhän minä ole ollut Englannin maaseudulla aikaisemmin. Olen ollut täällä isoissa kaupungeissa, ja nehän ovat erilaisia kuin maaseutu, jossa näkee kaunista luontoa, Airi Vilhunen hehkuttaa.

Työelämässä, varsinkin lastenohjelmien aikanaan, Airi Vilhunen matkusti kokouksiin vuosittain vähintään kolmesti. Sen lisäksi oli lyhyempiä kokousmatkoja muihin Pohjoismaihin, joiden kanssa oli tiivistä yhteistyötä. Pohjoisvisio-kokouksia järjestettiin vuoroin Ruotsissa, Tanskassa, Norjassa, Islannissa ja Suomessa, kahdesti vuodessa. Näissä sovittiin Pohjoismaisen yhteisistä TV-tuotannoista, ei siellä huvin vuoksi kokoonnuttu. Samaan aikaan kokousten osallistujat olivat Airille myös tärkeä viiteryhmä, koska kollegat tekivät omissa maissaan samaa työtä kuin hän.
- Sieltä sai paljon ideoita, ja sieltä tuli virkistyneenä takaisin. Silti näin jälkikäteen ihmettelen, miten me työmatkojeni lisäksi matkustelimme myös perheen kanssa lomilla aika paljon. Mutta tyttäret olivat siinä iässä, että heille halusi näyttää erilaisia paikkoja maailmalla. Sen vaiheen jälkeen työmatkat riittivät minulle matkustustarpeen tyydyttämiseen pitkän aikaa.

Kerran vuodessa EBU järjesti ison kokouksen vuoroin eri jäsenmaissa, ja Airi oli tietysti mukana.
- Työmatkoilla kävi kuitenkiin välillä niin, ettei nähnyt juuri muuta kuin kokouspaikan. Olen käynyt Istanbulissa ja nähnyt Hagia Sofian mutten juuri muuta, Airi hymähtää.

Näki paljon tai vähän, Eurooppaa tuli kierrettyä EBUnkin ansiosta. Irlanti, Portugal, Kreikka, Slovenia, Norja, Unkari ainakin olivat kokouspaikkoja. Tiedeohjelmien festivaaleilla Airi on illastanut Pariisissa Eiffel-tornin ravintolassa iloisena siitä, että Suomen lastenohjelmat arvosteltiin toiseksi parhaimmaksi. Cannesissa hän kävi useaan kertaan TV-messuilla. Joku työmatka vei Tokioon, toinen Australiaan, yksi New Yorkiin.

Tuttuja ohjelmia Airin johdolla

Oxfordin kadut ja rakennukset huokuvat sivistystä, kun seuraavan päivän retkikohde on saavutettu upeiden maaseutumaisemien läpi ajellen. Ylikomisario Morsen kantapubin White Horsen  fish and chips -annos tuntuu lisäävän älykkyyttämme, tai ehkä se on oluttuopillisten vaikutusta. On aika ryhtyä selvittämään, mitä muuta tämä Kuusaan kasvatti on työelämässään tehnyt kuin matkustellut. 

Morsen kantapub on kuusaalaisistakin kiva paikka.
 Eläkkeelle Airi Vilhunen lähti näkyvältä Ylen paikalta, TV1:n ja Teeman ohjelmapäällikkyydestä.
- Vuonna 2011 tulin TV 1:n ohjelmapäälliköksi, ja seuraavana vuonna tehtäviini lisättiin Teeman ohjelmapäällikkyys, Airi aloittaa.

Tätä ennen Vilhunen toimi Ylen kulttuuriohjelmien parissa.
- Olin ensin vuodesta 2004 päällikkönä television kulttuuriohjelmien osaamiskeskuksessa - sellaisia oli juuri perustettu tuottamaan ohjelmia Ylen kanaville. Meillä tuotettiin kulttuurin, tieteen, klassisen musiikin ja opetuksen ohjelmia Ylen omin työntekijöin. Jo vajaan vuoden kuluttua organisaatiouudistus liitti osaamiskeskukseen myös radion kulttuuriohjelmat ja klassisen musiikin.

Katsojille tuttuja ohjelmia ovat olleet mm. Strada,  K-rappu ja K-reppu, erilaiset kulttuuridokumentit.
- Tyytyväisin olen siitä, että Radion Sinfoniaorkesterin ohjelmia lisättiin koko ajan televisioon - ajatuksena että televisioidaan suorana kaikki Hannu Linnun johtamat konsertit, Airi kertoo.

Radion puolella tehdyt kulttuuriuutiset Airi Vilhunen olisi halunnut pitää kulttuuritoimituksen tekeminä ja pystyi lykkäämään niiden siirtoa uutisiin. Viivytystaistelu loppui Airin lähtiessä TV 1:een, ja kulttuuriuutiset siirtyivät uutistoimituksen tehtäväksi.

Lista pitenee, tähän tarvitaan jo espressot. Ystävällinen tarjoilija heilauttaa ne pöytään hetkessä.

No niin, ennen osaamiskeskusten syntyä, vuodesta 2001, Airi Vilhunen oli Ykköstoimitukseksi kutsutussa työpaikassa, josta tuli viikottaisohjelmien osaamiskeskus. Siellä tuotettiin TV 1:lle paljon ohjelmaa.
- Ne olivat arjen tavallisia ohjelmia, kaikenlaista Uutisvuodosta Kuningaskuluttajaan. Senioriohjelma Vierivät kivet, Mirja Pyykön eri ohjelmasarjat, Lauantaivekkari ja Sunnuntaivekkari olivat kokonaan Ylen omaa tuotantoa. Lisäksi oli monta indie-tuotantoyhtiöiden ohjelmaa, joita tehtiin Ylen tekniikalla. Näin tehtiin Uutisvuoto, Tervo ja Päivärinta - minun aikanani pelkkä Päivärinta - Antiikkia, antiikkia, Jaakko Selinin ohjelmat, Arto Nyberg, Voimala. Nämä kaikki lähetettiin viikottain, Airi luettelee.

Airi Vilhunen on ylpeä myös Suurin suomalainen -kilpailusta.
- Se oli BBC:ltä ostettu formaatti. Tosi mielenkiintoinen projekti, iso tuottaa, ja siksi tuottaminen oli Yle-painotteista. Suurin suomalainenhan oli sitten Mannerheim. Epäiltiin Ylen manipuloineen tuloksia, Airi naurahtaa.

Suurin suomalainen aiheutti valtavan määrän lehtikirjoittelua, ohjelmat itse saivat paljon katsojia.
- Sitä myös siihen aikaan paheksuttiin: voiko vakavilla asioilla tehdä ihan hömppää? Dokumenttitoimitus suhtautui alkuun hyvin nuivasti, mutta kun ohjelma menestyi, he olivatkin sitä mieltä että olisivat voineet toteuttaa sen itse, ex-päällikkö virnuilee.

Oxfordissa sivistyy jo katuja mittaillessa.
Viikottaisohjelmien vaihe työhistoriassa on jäänyt Airille mieleen mukavana aikana.
- Ohjelmat eivät olleet jatkuvasti lehdissä tai ylistettyjä. Mutta ihmiset katsoivat kovasti näitä tavallisen elämän ohjelmia. Niiden tekeminenkin oli siten reilua meinikiä: mennään ja tehdään.

Airi päivittelee edelleen kaameaa osaamiskeskus-nimeä, jota toimitus ei välittänyt ulospäin edes käyttää. Hänen tehtävänsä oli johtaa toimitusta ja toimia ihmisten esimiehenä.
- Silloin ei ollut vielä tuottajajärjestelmää, joten olin myös virallisesti tuottajana. Moni ohjelma kuitenkin hoiti itse itsensä ilman tuottajan tuottamista. Niinpä vieläkin saatan nähdä televisiosta jonkin pienen välikeohjelman, josta ihmettelen mikä tämä mahtaa olla, ja ai jaa: tuottaja Airi Vilhunen!

Viikottaisohjelmien vaiheessa Airi osallistui myös journalistiseen työhön. Noin neljänkymmenen toimittajan ja muun työntekijäporukan kanssa kehiteltiin uusia ohjelmaideoita, joita esiteltiin kanavien tilaajille.  

Mutta tauko on ohi, pakitetaan lisää Airin elämässä, kun yksi Oxford Universityn collegeista on koluttu sisältä.

Lastenohjelmien vaihe oli hienoa aikaa


Balliol Collegen ruokasali on kuin suoraan Harry Pottereista. Selvähän se, että oppilaat syövät lakattujen tammipöytien ääressä, että peräseinällä on holvikaaren muotoinen ikkuna, jonka lasimaalaukset esittävät vaakunoita, että vastakkaisella seinällä on urut.

Paikka vie ajatukset lasten ja nuorten ohjelmiin - Airi Vilhunen toimi TV 1:n lasten ja nuorten ohjelmien päällikkönä syksystä 1994. Astrid Gartz tuli TV 1:n johtajaksi ja halusi, että myös TV 1:llä pitää taas olla lastenohjelmia.
- Lastenohjelmilla oli pitkä perinne TV 1:llä, mutta minun aikaani edelsi lyhyt muutaman vuoden väli jossa lastenohjelmat olivat osa isoa Fiktiota. Kun tulin toimitukseen, TV-ykkösellä ei ollut muita säännöllisiä viikottaisia lastenohjelmia kuin sunnuntaiaamun Veturi. Kakkosellahan oli Pikku Kakkonen ja muita pienten lasten ohjelmia. He toimivat Tampereella, me Helsingissä. Myös silloisella FST:llä oli hyvät ja vahvat lastenohjelmat, Airi Vilhunen kertoo.

Kun toimitus pääsi vauhtiin, Ykkönen tuotti 90-luvulla todella paljon lastenohjelmia.
- Oli Veturi kera Ansan ja Oivan, oli Pikku Veturi, alkoi varhaisnuorten ohjelma Tiikeri, tyttöjen oma ohjelma Iines. Ainakin kahtena kesänä tehtiin suorana aamuisin Kesäkuu Oulusta -ohjelmaa koululaisten kolmena ensimmäisenä kesälomaviikkona. Niistä tuli heti suosittuja, ja saimme säkkikaupalla kortteja nuorilta katsojilta, Airi muistaa.

Myöhemmin Ykkönen aloitti FST:n kanssa kaksikielisen ohjelman Vaasasta ja seuraavana kesänä Helsingistä, Suomenlinnasta. Silvia Modig  ja Sampo Sarkola olivat kaksikielisiä ja juonsivat niin, että asia tuli selväksi kummankin kieliryhmän lapsille ilman että juontajat  olisivat kääntäneet osuuksiaan.
- Napin päässä oli tuottaja, joka huolehti että kaikki asiat kävivät selväksi sekä suomen- että ruotsinkielisille lapsille pinnistelemättä. Oma tyttönikin katseli sitä innostuneena, Airi kertoo.

Jatkoa seurasi Summerin muodossa. Ja toimitus teki myös draamaa ja nukkeanimaatiota.
- Draamasarjoista olen ylpeä, Airi Vilhunen sanoo onnellisen näköisenä.

Ulkona Balliol Collegen nurmikolla istuu opiskelijaporukkaa keskustellen ihan kuin elokuvien yliopistokohtauksissa. Aiheita emme kuule, mutta täytyyhän niiden olla jotain korkeasti sivistynyttä näin kunnianarvoisten muurien sisäpuolella, ikivanhojen tammien alla. Yksi ryhmä keskittyy pelaamaan krokettia. Onkohan tämä lavastusta ihan meitä vieraita varten...

Yli vuosikymmen koulutelevisiolle   

Seuraavassa pikkukaupungissa, Wallingfordissa, on ihana karkkikauppa. Onkohan John Nettles käynyt täällä hakemassa naposteltavaa ylikomisario Barnabyksi pukeutuneena Midsomerin murhien kuvaustauoilla? Noudatamme kahdeksankymppisen paikallisen sedän esimerkkiä ja ostamme evästä. Englantilaisen toffeen voimalla jatkamme takaperoista matkaa Airi Vilhusen vuosiin 1983-94. Mitäs silloin tapahtui?

- Olin Koulu-tv:ssä toimittajana ja tein kaksi lasta, Airi kiteyttää.

Airi teki ohjelmia, joista ensimmäinen taisi kertoa ammatinvalinnasta.
- Tein kaikenlaista, esim. maantiedon ohjelman Kotkasta. Sen nimi oli Joki, saha ja satama - ohjelma kertoi puun matkasta. Olin tuottajana NYTissä, koululaisten uutis- ja ajankohtaisohjelmassa. Siitä sitten siirryin lastenohjelmien päälliköksi vuonna 1994, Airi kertaa.

Päälliköksi siirtyminen pani miettimään. Ohjelmien tekeminenhän oli palkitsevaa, ja tulevan toimituksen tilanne oli hankala.
- Lastenohjelmien toimitus oli iso, mutta se oli jäänyt jotenkin sivuun ja tunnelma oli alamaissa, Airi Vilhunen kertoo.

Ruotsinkielisen kanavan kollega Ingegerd Pesonen kuunteli Australian-matkalla, kun Airi rakensi itselleen takaporttia: ainahan voin palata ohjelmantekijäksi, jos ei päällikkyys ala sujua.
- Hän sanoi minulle: "Älä petä itseäsi, et sinä siirry. Ei se helppoa olisi." Oikeassa oli, enhän päällikköaikani jälkeen olisi välttämättä edes osannut tehdä enää ohjelmia. Johtamisen tehtävä on oma tehtävänsä, siinä pitää vahvistaa ja kouluttaa itsessään toisia asioita kuin toimittajana, Airi pohtii.


Airi Vilhunen tietää, että joukkoja johdetaan edestä.
Alku olikin jähmeää, vaikka tuore päällikkö oli päättänyt, että nyt ponnistetaan ja näytetään mihin porukasta on.
- Vuoden kuluttua ajattelin, että tämä on kuin vetäisi kivirekeä, eihän noista ole mihinkään. Sitten aloin oivaltaa, että eihän tämä niin mene, että tässä on ohjelmat ja sitten ihmiset niitä tekemään. Tämän pitää mennä niin, että ihmiset ensin. Minun tehtäväni oli toki ajatella ohjelmia, mutta päällikkönä ja esimiehenä ensisijaisesti ihmisiä, ja siitä ohjelmat lähtevät syntymään. Olin vain aluksi niin kokematon, etten tajunnut tätä heti, Airi ottaa vastuuta.

Käytännössä tämä merkitsi uudenlaista ajattelutapaa.
- En voinut olla kärsimätön. En voinut ajatella, että itse tekisin tuon noin, jukra kun ei muut osaa. Minun tehtäväni oli innostaa ja hyväksyä, ettei kaikki tapahdu sormia napsauttaen. Vaikka minulla olisi 20 hyvää ideaa, en päällikkönä voisi toteuttaa niitä itse, Airi Vilhunen kertoo silloisesta oivalluksestaan.

Oivallus tarkoitti myös ajatusta, että ohjelmien on oltava tekijöidensä näköisiä, ja ne väistämättä ovat.
- Ei voi osoittaa, että tässä ohjelmat, tehkää. Jokaisella on oma tapansa työskennellä, ja se näkyy lopputuloksesta. Myös minulla, byrokraatilla, on ollut oma tapani tehdä johtamistyötä, sydämestäni paneutuen. Jossain vaiheessa minua yritettiin saada vetämään viihdeohjelmia ja kevyttä musiikkia. En voinut, koska se ei ollut minun juttu, en olisi ollut siinä hyvä.

Airi määrittelee päällikön tehtävät ainakin omalla kohdallaan selkeästi.
- Minun tehtäväni oli olla perälautana, omieni puolella. Suuret suomalaiset -sarjan karonkassa puheen pitänyt tuottaja antoi mieleenpainuvan kiitoksen: he ovat aina tienneet, että perälauta ei petä. Mutta oli niitäkin jotka lähtivät sillä tunteella, ettei heille löytynyt oikeanlaista tekemistä, Airi Vilhunen täsmentää jottei kuulostaisi liian Strömsöltä.

Alkukankeus ei ihmetytä, kun  kuulee, ettei Ylellä ollut Airin päällikköaikojen alussa lainkaan johtamiskoulutusta. Työnohjausta oli jossain muodossa, joka ei lainkaan toiminut. Myöhemmin,  ryhmätyönohjauksessa, oli niin mukavaa, että Airi odotti perjantai-iltapäiviin sijoitettuja kokoontumisia ihan innoissaan. Astrid Gartz aloitti sitten johtajaksi tuntuaan johtamiskoulutuksen .
- Muistan kuinka imin sitä todella hyvää koulutusta. Sen jälkeen olen saanut monenlaista johtamiskoulutusta, sitä on ollut tarjolla ehkä liikaakin. Mutta vasta 90-luvun puolivälin jälkeen koko tämä koulutustarve vasta oivallettiin.

Lastenohjelmien toimituksen päällikkyydestä Airi Vilhunen piti kovasti - olisi mielellään jäänyt vaikka eläkkeelle siitä hommasta. 2000-luvun alussa tuli kuitenkin taas organisaatiouudistus, joka siirsi lastenohjelmien pääosan kakkoselle Tampereelle. Helsinkiin jäi muutama varhaisnuorten ohjelma ja nuortenohjelmat.
- En ollut mikään nuortenohjelmaihminen, se ei ollut minun juttu, Airi toteaa lähtöhaluistaan.

Tuore eläkeläinen kaivaa esiin puhelimensa, nappaa kuvia collegen seinillä kukkivasta sinisateesta ja suuntaa bussiin. Aika vaihtaa maisemaa.

Piirretäänkö enkelille siivet?
 
Nyt meiltä uhkaa jäädä väliin ajanjakso 1979-83, vuodet juuri ennen Yleä. Eipä jääkään, bussissa kohti Churchillien sukukartanoa on aikaa ihailla rullaavia alkukesän maisemia ja muistella Airin vuosia kustannusalalla, oppikirjatoimittajana Weilin+Göösillä.
- Toimitin mm. ympäristöopin ja kansalaistaidon oppikirjoja. Ympäristöopissa neuvottiin ensi- ja toisluokkalaislle arjen taitoja: miten toimia liikenteessä, koulussa jne. Kuvittajana toimi vastavalmistunut Kristiina Louhi.

Myöhemmin Airi päätyi toimittamaan uskonnon uutta kirjasarjaa. Se oli yksi syy, joka pani hänet miettimään muualle hakeutumista.
- Meillä oli hyvä työyhteisö, joka pitää vieläkin yhtä. Mutta minua ahdisti uskonnonkirjojen toimittaminen. Piti miettiä esim. onko piirroksissa enkeleitä ja miten niiden siivet kuvataan. Olihan minulta kysytty työhaastattelussa, onko minulla jotain uskonnonkirjojen toimittamista vastaan. Kukahan siinä tilanteessa sanoisi, että on? Sitten tuli Koulu-TV:n paikka auki...

Melkoisen hyvä taustahan Airilla oli siihenkin tehtävään. Hän oli valmistunut äidinkielenopettajaksi, ja nyt hänellä oli kokemusta koulusta, oppikirjoista käyttäjänä ja toimittajana. 

Blenheimin palatsi Woodstockissa, Churchillien koti
Mutta bussi saapuu Churchillien kartanon pihaan,  jatketaan kierroksen jälkeen.

Kuusaalla opettajana oli kivaa


Opiskeluaikanaan 70-luvulla Airi Vilhunen oli opettaja Leena Wessmanin sijaisena Kuusankoskella. Valmistumisvaiheessa hän oli syksyn töissä koulussa Kankaanpäässä ja loppulukuvuoden Tampereella Tipalassa.
- Sitten muutin Helsinkiin tekemään gradua, koska mieheni Jukka oli jo silloin siellä. Loppumetreillä graduntekoa, vuonna 1978, sain jälleen sijaisuuden Kuusaalta, tällä kertaa vuoden mittaisen. Tykkäsin työstä niin, että lähdin keväällä itkien työpaikasta. Jukka tuli minua hakemaan ja kysyi vähän loukkaantuneena, halusinko jäädäkin Kuusaalle.

Kuusaalla Airi opetti historiaa ja suomen kieltä seiskalla ja kasilla. On hänen täytynyt työstään pitää, jos itkun kanssa lähti - sen verran vaativaa on yläkoululaisten opettaminen yleensä opettajien puheiden mukaan. Mutta uusi työ Weilin+Göösillä oli jo odottamassa - heti seuraavan kuun alusta.

Churchillin suvulla on ison linnan kokoinen kartano hallittavanaan. Nyt sitä ylläpidetään osin vierailevan yleisön tuella. Nähtävää riittääkin, englantilaistyyliin osaavat ja hauskat oppaat kuljettavat vieraita yhä uusien loistokkaiden salien läpi. Seinien värit ja taideteokset vain vaihtuvat, komeus ei matkan edetessä ainakaan vähene. Häkellyttävin on monikymmenmetrinen kirjasto, mutta erityisen mielenkiintoinen Winston Churchillia esittelevä näyttely. Siinäpä kaiken muun lisäksi vielä taitava taidemaalarikin! Airi pysähtyy heti alkumetreillä lukemaan näyttelytekstejä suuresta kriisiaikojen johtajasta.

Opettajakutsumus iski Tammelan torilla 

Shakespearen koti Stratford-upon-Avonissa
Tiesittekö, että Willian Shakespeare ei ollutkaan mikään nälkäkurki-taiteilija vaan taitava bisnesmies?  Kun William peri isänsä talon, hän perusti siihen pubin ja väsyneitä asiakkaita varten majoitustilat - lausutaan olkipatjat - saman katon alle. Siinä sivussa hän kirjoitti järkäleen maailmankirjallisuutta, joka elää ja voi hyvin edelleen. Liikkeenharjoittaminen oli Shakespearella varmaan verissä, koska hänen isänsä oli menestyvä hansikkaiden valmistaja. Eloisa opas esittelee Shakespearen kotitalon verstaassa hansikkaita, joiden hinnalla olisi voinut ostaa auton - jos autoja silloin olisi ollut. Ymmärrätte silti varmaan vertauksen.

Airi Vilhunen tutustui maailmankirjallisuuteenkin opinnoissaan. Hän pääsi Tampereen yliopistoon heti tultuaan ylioppilaaksi Kuusaan lukiosta, ei tosin toivomansa lehdistö- ja tiedotusoppi pääaineena vaan suomen kieli. Ajan tavan mukaan Airi kasasi opinto-ohjelmaansa nipun kiinnostavia yhteiskuntatieteellisiä aineita "koska humanistithan eivät silloin olleet yhtään mitään".
- Minulla oli lehdistö- ja tiedotusoppia, sosiologiaakin kai, tilastotiedettä jonka loppukoe oli minulle matikkalinjalaisella naurettavan helppo varsinkin kun tenttiin sai ottaa kirjan mukaan, Airi pyörittelee päätään.


Sitten Vilhunen bongasi uuden oppiaineen nimeltä kirjastotiede ja informatiikka. Sepäs kuulosti hienolta!
- Sen approon kuului bibliografioitten kurssi. Niistä luennoi vanhemmanpuoleinen naisopettaja pienessä harjoitushuoneessa yliopiston alakerrassa. Opettajan ääni hurisi samalla tavalla kuin ilmastointilaite. Kahdessa viikossa ymmärsin, että tämä ei ole minun alani. Kävelin kotiin pimeässä Tammelantorin halki. Torin kello näytti vartin yli kahdeksaa, kun päätin ryhtyä opettajaksi. Kutsumusammattiin siis, Airi hihittää.

Opettajaksi ryhtyminen tarkoitti myös historian lisäämistä opiskeluihin.
- En ole koskaan katunut sitä päätöstä. Oppi monenlaista, auskultoidessa erityisesti suunnittelusta ja esiintymisestä, oppi tarkkailemaan itseään. Historia, suomen kieli, kirjallisuustiede - kaikki hyödyllisiä aineita.

Matka jatkuu Stratford-upon-Avonista Bathiin. Roomalaisten perustamassa kylpylästä ei ole pitkä matka Jane Austen -museoon. Hyviä kohteita henkilölle, jolla on historian ja kirjallisuuden taju, ja jota huvittaa  pohdiskella kylpyaltaiden veden väriä siinä missä Austen-filmien näyttelijävalintojakin.

Kuusaalla toiset juuret

Airi, silloin vielä Vahter, lähti Kuusaalta 19-vuotiaana Tampereelle opiskelemaan ja muutti sieltä Villensä, tämän kuusaalaislähtöisen Jukan, kanssa aikanaan Helsinkiin. Molempien vanhemmat ovat nyt kuolleet, ja Kuusaalla asuu enää muutama vanha ystävä ja sisko Hillevi.
- Silti koen, että olen kuusaalaistyttö. Tehdaspaikkakunta on antanut juuret siihen maahan, tiedon mistä se leipä tulee, turvallisen lähtökohdan.

Airin isä Jorma, isänisä, äidinisä, setä ja kaikki enot ovat olleet yhtiöllä töissä.
- Koko suku on ollut vahvasti tehtaalaisia, ja se on määritellyt lähtökohtani. Isä oli sähköasentaja, ay-aktivisti ja sosialidemokraatti. Se kaikki oli voimakkaasti kotona läsnä, Airi kertoo.

Vaikka Airi oli jo nuorena yhteiskunnallisesti valveutunut, ja itse asiassa samalla puolella isänsä kanssa, hän tietenkin kapinoi kotona. Jälkeenpäin häntä säälittää kiltti isänsä, joka joutui kuuntelemaan tyttären kiihkeää oikeassaoloa.
-  Muistan miten viereisestä huoneesta huutelin isän ja äitipuolen keskustelun joukkoon kommentteja, ja joskus se sai isän ärsyyntymään. Sanomista tuli myös palestiinalaishuivistani, joka pani isän kommentoimaan jotakin terroristiliinasta ja siitä, miten en tiedä kaikkea, Airi muistelee.

Lukioaika oli suurta tiedostamisen kautta myös Kuusaan lukiossa. Biafran hätä ravisteli nuoria, saastumisuhat alkoivat pelottaa, haluttiin tehdä jotain maailman epäoikeudenmukaisuutta vastaan.
- Yhdistän kuusaalaisuuteeni sen ajatuksen, että maailma ei ole oikeudenmukainen, mutta meidän tehtävänämme on huolehtia,  että se tulisi oikeudenmukaisemmaksi, pitää huolta heikompiosaisista. Emmehän me puoluepoliittisesti koulussa toimineet, vaan olimme yleisdemokraatteja. Paitsi Vaalgamaan Lauri, joka oli kokoomuslainen - muut vastaan Vaalgamaa, Airi naurahtaa.

Mielenosoituksiinkin Airi osallistui jo varhain.
- Ihan ensimmäinen mielenosoitukseni oli osallistuminen Teiniliiton kesäkurssin kanssa Neuvostoliiton Prahan-miehitystä vastaan vuonna 1968. Koko kurssi oli kuusankoskelaistytölle melkoinen kokemus, kun opettajina oli teatterikoululaisia, ja olisi pitänyt hirveästi eläytyä. Kurssi lähti osoittamaan solidaarisuutta tsekeille ja slovakeille Tsekkoslovakian suurlähetystön eteen. Maalasimme banderolleja, ja yhteen kirjoitettiin "Alas Neuvostoliitonkin imperialismi". Mietin ihmeissäni, mitä se imperialismi oikein tarkoittaa, Airi nauraa kaksinkerroin.

Myöhemmin miekkariaktiivisuus jatkui, Airi on osoittanut mieltään myös Chilen kansan puolesta ja Allenden murhaajia vastaan. Yhteiskunnallinen ajattelutapa on monilla 60-luvun nuorilla edelleen sisäänrakennettuna, Airi Vilhusellakin.
- Ylen töissä olen ollut siinä onnellisessa asemassa, etten juurikaan ole joutunut tekemään kompromisseja, ohjelmia joita joutuisi häpeämään. Ei minulla päällikkötehtävissä ole mitään tendenssiä ollut, mutta varsinkin lastenohjelmissa olen pitänyt siitä, että ohjelmilla on hyvä vaikutus ja merkitystä yleisölle.

Airi innostuu uudelleen puhumaan lastenohjelmien tärkeydestä - hän piti paljon työstään lasten ja nuorten ohjelmien päällikkönä.
- Lasten pitäisi olla omissa ohjelmissaan keskiössä, heidän pitäisi näkyä niissä. Pitäisi vahvistaa lapsissa tunnetta, että he ovat tärkeitä, heille on omia ohjelmia joissa he ovat pääosissa. Sellaisissa asioissa tunnistan itsessäni maailmanparantajan, Airi sanoo.

Johtajalla päämäärä mielessä ja ihmiset lähellä

Seuraavana aamuna matkailijan huokailtavaksi avautuu Cotswoldin kukkulajono. Jos tähän asti on riittänyt hurmaavaa maalaisidylliä, nyt siihen tulee vaihtelua korkeuseroista. Ajatukset palaavat johtamiseen. Miten tämä Kuusaan tyttö on kestänyt päälliköntehtävissään niihin liittyvän yksinäisyyden, sen että kaikkia ei voi aina miellyttää?
- Siihen vain opitaan. En ole kuitenkaan ollut kauhean yksinäinen johtaja, minulla on ollut aina jokin tiimi lähelläni. Mutta olen tällainen kiltti enkä jyrä, halunnut sompailla. Isossa organisaatiossa päällikkö on rajapinnalla omien ja esimiesten välissä, Airi Vilhunen määrittelee.

On monenlaisia hyviä johtajia.
 Työyhteisö tarvitsee johtajan johon luottaa.
- Työntekijöillä pitää olla tunne, että joku edustaa heitä ja pitää heidän puoliaan ylempien tahojen edessä. Ja toisinpäin: isossa organisaatiossa keskitason päällikkö on joissain asioissa puun ja kuoren välissä, ja siinäkin pitää osata luovia, Airi pohtii.

Vaikeinta esimiestehtävissä on Airille ollut määräaikaisuuksiin ja freelancereihin liittyvä päättäminen: saanko jatkettua jonkun sopimusta, kenet saan tekemään tämän ohjelman, voinko taata tälle ihmiselle töitä kuukauden päästä?
- Sen stressaavuuden huomasin vasta päästyäni siitä eroon kolmen viimeisen työvuoden aikana, kun pienessä työyhteisössä ei tähän edes törmännyt.

Mikä johtamisessa sitten on tärkeintä? Airi tarkentaa olleensa enemmän päällikkö väliportaassa kuin johtaja.
- Joku sen tehtävän on hienosti määritellyt: nähdä lähelle ja katsoa kauas. Olen itselleni tätä teroittanut. Pitää nähdä lähellä oleva oma työyhteisö, ihmiset. Olla oikealla tavalla viisas, myös tiukka omien kanssa. Samaan aikaan pitää olla visio siitä, mihin päin mennään. Joskus sen puolesta pitää oikein painaa: nyt meidän täytyy uusiutua, tuolla se päämäärä on.

Johtajan täytyy myös tuntea itsensä, hyvät ja huonot puolensa.
- Kun huomaa omat rajoituksensa, niille voi tehdä jotain. Koulutuksessa opimme tarkkailemaan omia ominaisuuksiamme ilman että niiden perusteella määriteltiin, olinko hyvä vai huono johtaja. Joku voi olla ulospäinsuuntautunut, toinen sisäänpäin, mutta se ei määrittele onnistumista päällikkönä. Pääasia, että tunnistaa omat piirteensä, vaikka onkin tosi vaikea hyväksyä oma itsensä. On tärkeää pyrkiä olemaan itselleen rehellinen, oma itsensä, Airi pohtii.

Loppujen lopuksi Airi on kuitenkin aina ollut sielultaan journalisti. Hänestä on hallinnossa toimiessakin ollut tärkeintä, että syntyy hyviä ohjelmia.
-  Jonkun pitää olla byrokraatti, mutta ohjelmista olen saanut sen polttovoiman. Ne ovat olleet tärkein osa minunkin työtäni. Minulla oli oltava suhde ohjelmiin viimeisessäkin työssäni, jonka moni ajatteli olevan vain ohjelmien sijoittelua. Mutta täytyihän minun vastata katsojille, kun he kysyivät mitä me taas olimme menneet esittämään, Airi kertoo.

Tässä yhteydessä moni onkin nähnyt Airin nimen lehtien palstoilla. Miksei Tuntematonta sotilasta nähty entiseen kellonaikaan, miksi ohjelmistossa on liikaa jotain tai liian vähän jotain toista? Vastaamassa oli tavallisesti Airi Vilhunen, ohjelmapäällikkö. Hän oli myös mukana päättämässä yllättävissä tilanteissa, tehdäänkö ylimääräinen uutislähetys vai miten Yle reagoi äkkinäisiin käänteisiin.

Airi Vilhusesta on pidetty eri työpaikoissa - sen kuulee hänen kollegoidensa puheista ja esityksistä syntymäpäivillä. Airi on varmasti onnistunut itselleen asettamassaan tehtävässä: näe lähellä olevan hätä, löydä ihmisille oikeita tehtäviä, pidä päämäärä mielessä.

Työyhteisöajatukset kaikuvat päässä yhä, kun tutustumme Salisburyn kirkkoon. Kirkkosali on vaikuttava, erikoinen kastemalja virtaavan veden ja peilityynen pintansa kanssa kiehtova. Puhuttelevin on sivukappelissa oleva Magna Chartan kappale. Se on lähtökohta ensimmäiselle ihmisoikeuksien julistukselle, muistutus vallanpitäjille siitä, miten muillakin kuin kuninkailla on oikeus elämäänsä koskeviin päätöksiin.

Liput liehuen eläkkeelle

Pitkän Yle-uran jälkeen Airi Vilhusen on ollut yllättävän helppo jäädä eläkkeelle. Hän oli vuosia sitten päättänyt lähteä täytettyään 63 vuotta.
- Olin joutunut muille vihjaamaan Ylen tilanteen takia sopivasta eläkkeelle lähdön ajankohdasta, ja päätin ettei minulle tarvitse kertoa sitä. Olen hämmästellyt sitä, ettei minulla ole lainkaan ikävä takaisin töihin, vaikka siellä oli niin kiva työyhteisö, Airi äimistelee.

Eläkkeelle jääminen ei ole vähentänyt Airin toimeliaisuutta. Omakotitalossa Kumpulassa Vilhusten pariskunta on kehittänyt itselleen monenlaista tekemistä myös kyläyhteisössään - tai muut ovat kehittäneet heidän puolestaan. Airi on nyt Kumposti-lehden päätoimittaja, Jukka kylätilan hallituksen puheenjohtaja. Molemmat osallistuvat innokkaasti kyläjuhlien valmisteluun. Airi on rakentanut yhdessä muiden talkoolaisten kanssa Kumpulan arkkitehdin Uno Mobergin ja puutarhasuunnittelija Elisabeth Kochin kunniaksi näyttelyä kylätilaan toukokuun lopuksi.

- Sama energiahan minulla on kuin työpäivinäni. Niiden jälkeen en jaksanut enää olla aktiivinen muualla, nyt jaksan. Voin käyttää energiani kaikkeen siihen, mikä itseä kiinnostaa. Kumpostin päätoimittajana saan tehdä jotain uutta. Tuskin olisin tähän ryhtynyt, jos olisin jäänyt eläkkeelle aikakauslehdestä.  Ja aamulla saa nukkua pitempään, Airi huokaa onnellisena.

Sin sintonik vai min sintonik?
Bournemouthiin on tullut lämpöaalto, ja ihmiset viettävät sunnuntaita hiekkarannalla lekotellen. Mereen työntyvällä suurella laiturilla on tivoli ja ravintola. Edesmennyt kuningataräiti otti tavakseen nauttia gin tonicin iltapäivisin - ginihän pitää kuumeen loitolla. Nykyinen hallitsija Elisabet II on jatkanut terveellistä tapaa. Päätämme ottaa omat gin tonicit kuningattarien kunniaksi merenrantalaiturilla - ihan vaan lääkkeeksi.

Airi tekee myös vapaaehtoistyötä maahanmuuttajien parissa. Luetaan yhdessä -ryhmässä Itä-Pasilan asukastalossa suomalaisnaiset opettavat suomea eri puolilta maailmaa Suomeen muuttaneille naisille, ja nyt myös miehille. Eikä tässä vielä kaikki. Vilhuset aloittivat viime syksynä musiikinopiskelun Sibelius-akatemian avoimen yliopiston luentosarjassa, jota pitää Tapani Länsiö.- Se oli erittäin palkitsevaa, varmasti jatkamme sitä kunhan ensi syksyn kurssiohjelma ilmestyy. Kivaa mennä päivällä Musiikkitaloon kuulemaan teoriaa ja illalla vielä konserttiin, Airi kertoo.

Matka on ohi, Stonehengen salaisuus jää vaivaamaan. Airista, tästä meidän Aikosta, sen sijaan olen oppinut paljon lisää, nyt kun on ollut aikaa. Aikko on se pienin meidän neljän naisen ystäväjoukosta, joka on pitänyt yhtä kansakoulusta asti. Mutta Aikko on myös tarpeeksi iso voidakseen kerätä muut siipiensä suojaan. Olla se pätevä, osaava ja napakka, joka painelee kengänkannat kopisten ottamaan uudet tilanteet haltuun missä liikkuukin - yhtä reippaasti kuin teini-iässä silakoita peratessaan. Se vakaa ja luotettava. Ja samaan aikaan hauska seuranainen, joka voisi käytellä lahjojaan vaikka stand up -koomikkona nyt kun aika ei mene Yle-pomona toimimiseen.

Kumpulassa  pihaan on matkan aikana tullut kesä. Kirsikkapuut, morsiusangervo, narsissit ja tulppaanit kukkivat, ilma tuoksuu. Pihapuussa laulaa satakieli, mutta yläkerran ikkunalla on ihmeellistä katseltavaa. Mustarastas on rakentanut sinne pesän, ja Vilhusilla on päästy seuraamaan viiden poikasen kuoriutumista ja kasvua äitienpäivästä lähtien. Kumpulan kylä valmistautuu viettämään viikonloppuna kyläjuhlaansa. Niissä Aikon kumpulalaisjuuret kasvavat yhä syvemmälle nykyisen kotipaikan maaperään.

maanantai 12. toukokuuta 2014

Vesa Parvinen, itsensä näköinen galleristi

Taideruukissa Kymintehtaalla on toukokuun alun lauantaina odottava tunnelma. Kohta käynnistyy talon toinen kesäkausi, jonka tapahtumat tuovat Kymintehtaan vanhalle keskusvarastolle tuhatmäärin väkeä kerralla. Ruukkilaisten edusmies Vesa Parvinen ehtii vetää vähän henkeä - sikäli kuin rehtori-opettaja tähän aikaan vuodesta ylipäätään henkeä ehtii vetää.

Ensimmäinen iso rytinä on jo tulevana lauantaina. Silloin pop up -ravintolapäivä ja lastenteatteritapahtuma näkyvät myös Kymintehtaalla, jonne tulee Kuulas-tapahtumaan liittyviä lasten työpajoja.

Kesäkuun 7. päivä vietetään kesäkauden avajaisia, ja kesänäyttelyt avautuvat. Tänä kesänä näyttelyyn tuovat töitään jo nimekkäät tekijät, mm. Anu Mykrä, Maaria Oikarinen, Daniel Enckell, Tuomo Laakso. Näyttelyn avajaispäivänä Taideruukkiin tulee myös nelisensataa partiolaista omiin tapahtumiinsa.
- Sinä päivänä alueella liikkuu toistatuhatta ihmistä. Ja on silloin teatteritapahtumaakin ja muuta ohjelmaa, Parvinen kertoo.

Elokuussa Taideruukki osallistuu Taiteiden yöhön. Vesa Parvinen on vielä salaperäinen ohjelman suhteen, mutta vihjaa, että jos kerran paikalla on Piia Kleimolan juttuja, koko perheen kannattaa olla paikalla.
- Näyttää siltä, että saamme myös kaupungin järjestämänä jatkuvan bussiyhteyden Kouvolaan. Tuntuu mahtavalle! Kaupunki alkaa ymmärtää, miten Kymintehtaan avulla tehdään paikkakuntaa tunnetuksi ja saadaan euroja. Ulkopuoliset asiantuntijat näköjään jo tajuavat miljöön arvon, Parvinen sanoo.

Ihmeesti on Vesa Parvisessa virtaa tähän aikaan keväästä. Moni uuvahtaisi tehdessään täyttä koulupäivää, johtaessaan kuntosaliyritystä, hoitaessaan taide- ja käsityöläisyhteisön asioita ja hoivaillessaan kuvataiteilijoita markkinoinnin sokkeloissa. Jaksamiseen auttaa varmaan se, että Parvinen ei suostu olemaan muuta kuin oma itsensä, kekkalointi veisi turhaan energiaa. Siksi tätä kuusaan murretta suoltavaa tarinaniskijää on niin viihdyttävää kuunnella. Ja Hauskalla Seuramiehellä tarinoita riittää.

Opettajapersoonat muistoissa

Vesa Parvinen on ollut oma itsensä näköjään nuoresta asti. Iästä pitää kyllä puhua varovasti, koska tällä miehellä on jomottava ikäkriisi.
- Se tulee salilta. Siellä käyvät kaksikymppiset ovat vanhoja oppilaitani ja muistelevat, että "silloin joskus nuoreen siä olit vahva". En itse muuten edes huomaisi, etten ole nuori, Parvinen virnuilee.

Tosi kuusaalainen
 Mennäänpä vuoteen 1968. Parvisen perheeseen syntyi vesa, joka on tosi kuusaalainen, vaikka kävikin syntymässä Joutsenossa.
- Isä on voikkaalainen, äiti kouvolalainen, sisko on syntynyt Kuusaalla. Minut on käyty tekemässä niin, että synnyin Joutsenossa - tahra on pois Kuusaan kartalta. Sitten minut vaan tuotiin tänne. Vanhemmat opiskelivat muualla, se selittää asian.

Muisto koulun jumppasalista palvelee taidetta.
 Poika kävi peruskoulunsa alkuun Valtakadulta käsin Kuusaalla ja loput Voikkaalla perheen muutettua sinne. Vesa muistelee Voikkaan koulun opettajapersoonia, jollaisia ei hänen mielestään enää ole. Kuten Tupla tai kuitti -mies Toivo Hurme.
- Jos sellaisia opettajia vielä olisi, he eivät opettaisi viikkoakaan.  Vanhan kansan mies, joka jäi persoonana mieleen. Kurinpidossa lapset kunnioittivat häntä, eikä hänen tarvinnut yleensä oman olemuksensa ansiosta tehdä muuta. Mutta jos hihat paloivat, mentiin ehkä rajan yli. Fiksu mies, mutta loppupuolella pilasi itsensä.

Pelkästään hyvällä Vesa muistaa paikallisen taiteilija-opettajan Juha Lapin, Martti Varpaman - Hajamielisen professorin - ja rehtori Pertti Kajanderin. Päättikö Vesa heidän esimerkistään ryhtyä itsekin opettajaksi?
- No en, voin sanoa rehellisesti. Koulussa oli kyllä kivaa mutta en ikipäivinä ajatellut ryhtyväni opettajaksi.

Elämä tulee luo

Parvisen käsivarteen on tatuoitu Kuusankosken vaakunan kanssa kaverin tarinasta poimittu ajatus: ei kannata juosta elämän perässä, kyllä se tulee luo. Samaa ajatusta hän on alitajuisesti noudatellut kaikissa ratkaisuissaan. Ei kannata potkia tutkainta vastaan, voi mieluummin luoda tuttavuuksia, tapailla ihmisiä, kuulostella missä nappaa.

Isä patisti tuoreen ylioppilaan heti inttiin, että se tulisi hoidetuksi. Sissikoulussa pojasta tehtäisiin mies. Poika epäili ettei pärjää mutta isä neuvoi että pärjäät kun puret hammasta. Vesa uskoi, hakeutui isän tutun reserviläismiehen Laineen Matin auttelemana Immolaan rajavartiolaitokseen.
- Ajattelin, että minulla ei ole hinkua aliupseerikouluun, mutta jos pääsen niin ihan sama. Huokasin jo helpotuksesta, kun pääsin vain varasijalle. Mutta lomilta palattuani sain kuulla, että olin päässyt peruutuspaikalle AUK:iin. Taas ajattelin, että ei se mitään, mennään sitten sinne.

Muutama ammatti kävi mielessä isän neuvon jälkeen. Tämä opasti, että jos poika haluaa elämän, kannattaa hakeutua muualle kuin tehtaalle. Jos taas ei niin väliä elämästä vaan haluaa hyvän tilin, voi pyrkiä tehtaalle. Vesa halusi elämän ja pohti kellosepän tai kultasepän ammattia. Porvoon oppilaitoksen ovet eivät kuitenkaan auenneet. Seuraavaksi hän kaavaili lakimiehen työtä - tenttikirjan 20 ensimmäisen sivun jälkeen asia oli selvä: ei tätä. Papin ammattikin kiehtoi, siinä saisi olla ihmisten kanssa tekemisissä eivätkä uskonasiatkaan tuntuneet vierailta. Mutta sitten joku vinkkasi opettajakoulutuksesta, johon olisi helppo päästä, koska opinnoissa oli mieskiintiöt.
- Jos rehellisiä ollaan, minulle opettajan ammatti ei ollut kutsumus. Se oli vain helpoin vaihtoehto.Yksi kirja piti lukea, se oli täyttä höttöä. Sen luin, ja loppu perustui pääsykokeisiin, jossa piti antaa näytteitä osaamisesta. Ajattelin että eihän tämä ole kuin teatteria ja ryhdyin esiintymään. Niin sitten pääsin Hämeenlinnan opettajankoulutuslaitokseen, Tampereen yliopiston alaiseen yksikköön. Mietin että ei tässä mitään, onhan opettajalla ainakin pitkät lomat, Parvinen filosofoi.

Vesa kokeilee rajojaan

Parvinen törmää ammatissaan kaikenlaiseen käytökseen. Sellaisesta ei hevin hätkähtä, jos ei ole itsekään ihan pulmunen aina ollut. Kavereiden kanssa tuli Hämeenlinnassa tehtyä kaikenlaista eri vänkää. Yhden kirjan lukemalla kuulemma selvisi tenteistä, kun muisti vain jaaritella ja pyöritellä aihetta tarpeeksi pitkästi. Parvisen kaveritkaan eivät ottaneet opisntoja liian vakavamielisesti.

Erään ideansa ansiosta Vesa oli lentää ulos koko koulusta. Opettajanahan saa tottua siihen, että lapset yrittävät joskus väärentää vanhempien nimiä erilaisiin todistuksiinsa. Silloin muistuu Parvisella mieleen oma vekkuli temppu.
- Opettajankoulutuslaitosken ilmoitustaululla julkaistiin aina tentin tulokset. Huomasin kerran, että kaverit olivat päässeet läpi hilkun kilkun. Muutin heidän ykkösensä i:ksi, hylätyiksi. Joku kavereista oli mennyt valittamaan  rehtori Kari Uusikylälle, miksi hänet oli hylätty. Uusikylä ilmestyi ruokapöytämme viereen ja sanoi, että hänellä on tunne, että syyllinen istuu lähellä. Tenttilistan töhrijän pitäisi tulla hänen luokseen. Minä sitten menin.

Uusikylä oli kysellyt, miltä tuntuisi erottaminen koulusta. Parvinen puolestaan oli ihmetellyt, että näin vähäisen syynkö takia.
- Kari sanoi, että Parvisella on vartti aikaa korjata sotku kirjoittamalla lista uudelleen puhtaaksi. Sen jälkeen hän harkitsee, erotetaanko minut määräajaksi vai lopullisesti. Sain jatkaa, ja lopulta meille syntyi sellainen yhteisymmärrys, että pyysimme pyysimme häntä gradun ohjaajaksi. Hän sanoi että kysytte ensin kaikkia muita, ja jos ette muita saa, suostun. Eihän me keneltäkään kyselty ja mentiin viikon päästä uudelleen Uusikylän luo. Hän tiesi, ettemme olleet kysyneet muita mutta suostui lopulta naureskellen ottamaan joskus näinkin huonoja opiskelijoita ohjattavakseen, Parvinen muistelee.

Päättöharjoittelussa Parvinen törmäsi äidinkielen opettajaan, joka ei sietänyt Parvisen murteenkäyttöä, koska lapset saisivat siitä huonoa mallia.
- Sanoin että voit pyytää minulta kirjakieltä niin monta kertaa kuin tahdot mutta miä puhun omaa murretta ja se on siinä. Sain opetustaidon arvosanaksi 2 -, tosi huonon. Siitä kävin kyllä valittamassa rehtorille, mutta tämä neuvoi että anna olla, elämme niitä aikoja että kakkosellakin mies saa töitä. Pidä se numero ja poistu kotiseudullesi, Uusikylä evästi minua.

Ja niinhän siinä kävi, että Parvinen sai heti valmistuttuaan Kuusaalta töitä. Tähteen koulun opettajaa Matti Tuomea hänen on kuulemma kiittäminen paikastaan opettajana. Tähteessä vierähti pari vuotta, sitten aukesi paikka Pilkanmaan koulussa. Muutaman vuoden kuluttua hänestä leivottiin vararehtori, ja varsinaisen rehtorin virkavapauden aikana hän huomasi olevansa rehtorina.
  

Rehtoreilla erikokoiset kuormat 

Pienessä koulussa rehtori joutuu tekemään kahden ihmisen työt - tätä epäkohtaa Parvisen mielestä pitäisi tuoda enemmän esille.
- Isossa, esim. 300 oppilaan koulussa rehtori on virkarehtori jolla on hyvin vähän opetusta, ehkä vain viisikin tuntia viikossa. Pilkanmaan sadan oppilaan koulussa rehtorilla taas on minimiopetusmäärä, ja se on 18 tuntia viikossa. Kuitenkin minulla on samat hallinnon työt kuin isompien koulujen rehtoreilla. Isommilla kouluilla saattaa olla neljänä päivänä viikossa apuna koulusihteeri. Meillä hän on yhden päivän viikossa.

Viimeisten kymmenen vuoden aikana työmäärä on paisunut pullataikinan tavoin. Se vaatii työntekoa skitsofreenikon tapaan.
- Joko hoidat reksin työn hyvin ja suht koht aikataulussa ja jätät luokkaopetuksen vähemmälle. Yrität sitten luovia luokassa niin että selviät joten kuten hengissä ilman että tulee kintuille vanhemmilta. Tai sitten valitset että olet luokassa ja jätät hallinnon. Kumpaakaan ei näin pysty tekemään hyvin. Itse teen painottaen vuorotellen kumpaakin, luokkaa tai hallintoa.

Repivä tilanne on pannut Parvisen miettimään, olisiko hänen vapaa-ajan sivujuonteistaan kokopäiväiseksi työksi, tai pitäisikö ryhtyä pelkästään luokanopettajaksi. Toisaalta rehtorin hommassakin on puolensa.
- Ei palkka kovin ihmeellinen ole. Mutta siinä on vapaus valita itse, miten työtä tekee. Saa osallistua enemmän koulutyön suunnitteluun. Saa paremmin mielipiteitään julki kuin pelkästään opettajana, rehtoriahan kuunnellaan ehkä tarkemmin, Parvinen tunnistaa asemansa hyviä puolia.

Erityisen mukavaa tästä rehtorista on se, että saa olla ihmisten kanssa tekemisissä. Palaute voi joskus olla niin rajua, että pari päivää menee miettiessä, oliko se oikeudenmukaistakaan.
- Mutta kun senkin asian saa mietittyä ja hoidettua eteenpäin, huomaa että tämähän on hienoa ihmisten kanssa tekemistä. Minusta olisi tylsä ratkoa matematiikan ongelmia, mutta minusta on kiva ratkoa ongelmia ihmisten kanssa. Aina ei ole yhtä oikeaa vastausta, vaan pitää jutella. Siksi varmaan viihdyn koulunkin puolella, kun siellä saan olla sosiaalinen.

Esimies joskus kyseli, miten Vesa Parvinen haluaisi kehittyä uralla eteenpäin. Isojen koulujen rehtorina ehkä?
- Vastasin että haluan kehittyä uralla eteenpäin, mutta se ura ei ole koulun puolella, siellä olen ihan tyytyväinen nykytilanteeseeni. Jos minulle tarjottaisiin virkarehtorin paikkaa, saattaisin sanoa kiitos ei. Mutta ei sitä tarjota, kun olen rääväsuu, Vesa nauraa.

Näyttelytilassa on toukokuussa naisenergiaa.


Lapsissa näkyy muutos  

Koulun tehtävänä alaluokilla on Vesa Parvisen mielestä opettaa lapset tulemaan keskenään toimeen. Myöhemmin matkan varrella ehditään kyllä lukea asiatietoa.
- Itse en ole parhaimmillani aineopettajana. Minusta on tärkeämpää oppia elämää. Tämän päivän lapset eivät oikein hallitse yhdessä tekemistä.

Opettajana Parvinen näkee, että lapset ovat muuttuneet kärsimättömämmiksi. 
- Lasten elämästä on tullut hektistä. Urheilussa vain voitto merkitsee, koenumerot samoin. Lapset pettyvät hirveästi jos saavat huonon numeron, vaikka siihen saattaa olla inhimillisiä syitä, vaikka jännittäminen. Minä sanon isän moitteita pelkäävälle lapselle, että sano isälle että tällä asialla ei elämässä tee yhtään mitään. Kun opit sietämään tämän pettymyksen, se on isompi asia kuin että sait matikankokeesta kutosen.

Lapsista on tullut yhä enemmän individualisteja. Lapset ovat edelleen sosiaalisia, mutta he hoitavat sen puolen verkossa.
- Ennen pojat ottivat pallon ja alkoivat pelata. Siinä tuli ongelmia, jotka ratkottiin silmätysten. Nyt pelataan verkossa, ja siellä lapset pystyvät antamaan toisilleen sellaista palautetta, jota ei kasvokkain annettaisi. Tuntuisi pahalle, jos sanoisi toiselle päin naamaa "häviä siitä", mutta verkossa "katoa kentältä" en tunnu miltään.

Todellisessa elämässä yhdessäolon taidot sitten häviävätkin osalta lapsista.
- Joku saattaa valittaa jo pelkästä katsomisesta, että tuo tuijottaa. Me yritämme selittää, että ainahan ihmiset katsovat toisiaan. Siksi minusta on tärkeämpää opiskella sitä että opimme sietämään toisiamme kuin jotain pientä matematiikan osa-aluetta. Maitokaupassa ei enää tarvitse osata desimaalipilkun siirtämistä, mutta pitää osata kysyä nätisti myyjältä, jos tuote on loppu, Parvinen linjaa.

Monet vanhemmat luulevat koulua vielä samaksi paikaksi kuin omassa lapsuudessaan. Silloin opettajaa toteltiin.
- Silloin ADHD-lapsetkin istuivat paikallaan, kun tiesivät että jos liikahtaa, lähtee kynnet. Nykyään lapsen ongelmista tiedetään enemmän ja tukiverkot ovat laajat. Vaikka loppujen lopuksi ne ongelmat saattavat olla ihan pieniä, Parvinen selvittää.

Vesa Parvisen koululla on hyviä kokemuksia kuumasta erityisopetuksen kysymyksestä: kaikki lapset yleisopetukseenko?
- Meillä erityistä tukea tarvitsevat lapset ovat osan aikaa omassa ryhmässään ja osallistuvat yleisopetukseen siinä missä pärjäävät muiden joukossa. Vielä kymmenen vuotta sitten puhuimme meidän erityisoppilaista, tarkkailuluokan oppilaista. Emme enää. Siirsimme heidät samaan rakennukseen muiden kanssa, lapset ovat osin samoilla tunneilla. Ei kukaan enää puhu "tarkkiksen pojista". Mutta näille lapsille pitää saada lisää avustajia luokkaan, Parvinen vaatii.

Pilkanmaan koulussa on opettajien kesken hyvä henki.
- Olemme erilaisia ja keskustelemme tiukastikin menetelmistä. Mutta me osaamme toimia yhdessä, olemme hitsautuneet yhteen, omalaatuinen huumori ja epävirallisuus on meidän tapamme tehdä töitä. Me teemme irtiottoja normaalikuvioista, järjestämme vaikka taidepäivän ammattilaisten avulla, että lapset saavat tehdä yhdessä, rehtori kertoo.

Oma sali olisi kiva

Vuodesta 1995 Parvisella on ollut oma kuntosali yhdessä Jari Lindströmin ja Jari Lampisen kanssa.
- Selkäni oli kipeä, ja naprapaatti sanoi sen paranevan, kun alan käydä punttisalilla. Kuusaan punttisalin talous oli heikossa jamassa, ja me kolme mietimme miten kiva olisi omistaa oma sali. Voidaan treenata kun huvittaa, ja muutkin voisivat käydä siellä. Näin tyhmästi mietittiin, Vesa hymähtää.

Kaverukset päättivät ettei salin tarvitse tuottaa voittoa, kun kaikilla oli päätyöt muualla. Parikymmentä vuotta on voitu kolistella omilla laitteilla, ja viimeiset vuodet ovat menneet jo oikein kivasti. Asiakkainakin käy muita kuin vain omia kavereita - enimmäkseen vieraita. Lindström jäi porukasta päästessään kansanedustajaksi.
- Kollega epäili alussa, kun meikäläinen silmät kiiluen uhosi omasta salista. Mutta me ajattelimme, että jos joskus luovumme salista, näemme silloin vasta mitä saimme. Emme koskaan ole laskeneet etukäteen, mitä meidän pitää saada salilla. Enemmän se on antanut kuin ottanut - siellä käyvien ihmisten tarinat, Parvinen kertoo.

Selkäkin on parantunut, jos Vesa viitsii tehdä liikkeet oikein. Hän käy salilla nelisen kertaa viikossa. Ja nauttii  sekä kuntoilusta että salin sosiaalisesta elämästä.
- Joskus pystyy jopa neuvomaan jotain reenaamisessa, Vesa iloitsee.

Ei enää ikinä päättäjäksi

Takavuosina Parvista pyydettiin seurakuntavaaliehdokkaaksi, ja hän lähti mukaan uteliaisuuttaan. Paikka tuli, ja seuraavaksi hänet houkuteltiin kunnallisvaaliehdokkaaksi. Kaupunginvaltuustopaikkakin tuli. Neljän päättäjävuoden aikana miehelle kirkastui, että tämä ei ole hänen juttunsa.
- Yksi varmimpia asioita, minkä elämässä olen päättänyt on se,  että toista kertaa en sinne mene. Tuli tunne,  että asiat on päätetty jossain paljon ennen valtuustoon tuomista. Mielipiteitä sai sanoa, mutta ei sinua loppumetreillä kuitenkaan kuunnella. Sellaisessa en halua olla mukana, pahan mielen saa pyytämättäkin, Parvinen pyörittelee päätään.


Oivallus vaikuttamismahdollisuuksien pienuudesta oli kuitenkin opettava kokemus.
- Mukana olo oli varmin tapa todeta, että ei koskaan enää. Seurakunnan päättävistä elimistä jäi paljon parempi mieli kuin kaupungin, vaikka seurakunnassakin edustetaan eri ryhmiä ja alueita. Siellä kuitenkin kuunnellaan ja mietitään yhdessä. Kunnallispoliitikot voisivat harjoitella neljä vuotta ensin seurakunnan puolella, jossa ei voi niin paahtaa omaa kantaa esiin vaan pitäisi oikeasti päättää asioista. Kunnallispolitiikassa ei nimittäin saa olla eri mieltä ilman seurauksia, Parvinen analysoi.

Ei ikinä -päätöstä on vahvistanut viime aikainen yt-neuvotteluista kohkaaminen.
- Otetaanko ensin talo pois ja sitten irtisanotaan sen työntekijät vai päinvastoin - lopputuloshan on sama! Itse ajattelen, että katsotaan ensin tarvitaanko rakennusta ja sitten vasta henkilötilanne.

Gallerian tarjontaa
Yksi taulu mullisti maailman

Nuorena Vesa Parvinen ei omistanut tauluja eikä ollut niistä kiinnostunut.
- Minulle olisi ollut kammotus joutua taidenäyttelyyn. Ja rehellisesti sanoen vieläkin on välillä taidenäyttelyssä tunne, etten kuulu sinne. Tarkoitan sitä idiotismiyleistystä, että taidenäyttelyissä käydään pikkurilli pystyssä ja juodaan punaviiniä ja ollaan hienoja, eikä sinne voi mennä sandaaleissa ja sortseissa ja pikkasen hielle haisevana.

Parvisen ymmärrys taiteesta aukeni, kun hänen äitinsä kuoli ja poika peri yhden taulun. Sen innoittamana hän teki ensimmäisen reissunsa Salmelaan Mäntyharjulle vuonna 2005. Hän näki punktaiteilija Sampsa Sarparannan töitä.
- Katsoin, että jumankekka, taide voi olla muutakin kuin perinteinen metsä ja kukka. Ostin yhden työn ja päätin että tutustun kaikkiin taiteilijoihin, joiden töitä haluan ostaa. Minulle on tärkeämpää tykätä taiteilijasta persoonana kuin hänen töistään. Jos taiteilijalla on hienoja tarinoita, saatan mieltyä ensin tyyppiin ja sitä kautta hänen töihinsä.

Tapaaminen taiteilijoiden kanssa Salmelassa osoitti, että näille omien töiden myyminen on vaikeaa. Parvinen innostui auttamaan, teetti nettisivut ja alkoi markkinoida nuorten taiteilijoiden töitä niiden kautta. Sitten Minna Metsärinne vei hänet katsomaan tiloja nykyisessä Taideruukissa Kymintehtaalla. Sinne Parvinen päätti tietenkin perustaa gallerian syksyllä 2012.
- Päätin että jos kuntosalilta jää rahaa, käytän sen taidetilan pyörittämiseen. Ja jos ei jää, olen taas yhtä kokemusta rikkaampi, Vesa nauraa.

Nykyisin taiteilijat saattavat itse ottaa yhteyttä Vesaan ja tarjota töitään myytäväksi. Alussa juttu meni toisinpäin.
- Soitin kiinnostaville tyypeille ja he ihmettelivät, että mikä heebo sieltä ottaa yhteyttä. Vielä enemmän tuntuivat hämmästyvän, kun sitten menin tapaamaan heitä salicollegessa ja lenkkitossuissa. Eivät oikein ottaneet todesta kun sanoin olevani galleristi. Mutta kun on tutustuttu, taiteilijat näkevät että minulla on vilpitön halu yrittää. Itse en tiedä vielä taiteesta paljoakaan, mutta taiteilijathan työn tekevät, minä vain pidän niitä esillä. Taiteilijoiden kuuluu saada raha ensin, sitten vasta minun.

Parvinen sanoo saavansa taiteen edistämisestä paljon tärkeämpiä asioita kuin rahaa. Hän puhuu kauniisti toisten työn arvostamisesta ja uuden oppimisesta, siitä miten saa hyvän mielen kun oikeat ihmiset kohtaavat. Kun ei tarvitse tuijottaa euroihin, voi nauttia vapaudesta taiteen esittämisessä.

- En pelaa varman päälle. Otan sellaistakin taidetta, että jonkun silmät muljahtavat ja tämä kääntyy ympäri jo näyttelytilan kynnyksellä. Sekin on hieno palaute, taulu on silloin herättänyt hirveän reaktion ihmisessä. Haluan mieluummin säväyttää, ei taiteesta aina tarvitse tulla hyvä olo, Vesku pohtii.

Parvinen ei osta töitä kuuluisan nimen perusteella.
- Kaikella kunnioituksella, ei kiitos Kaj Stenvallin ankkatauluille. En osta jotta joku tulisi katsomaan, kuinka hieno Juhani Palmun työ minulla on. Ostan siksi, että joku sanoo että sinullahan on hiton omituinen taulu ja se tuo kauheita ajatuksia mieleen. Siitähän syntyy hienot keskustelut.

Kuvataidetta ja taidelasia galleriassa
Muualta tulevat ihastelevat Taideruukkia

Kymintehtaan vanhaan keskusvarastoon on parin viime vuoden aikana rakentunut taiteilija-, yrittäjä- ja käsityöläisyhteisö, joka saa uusia jäseniä. Kaikesta saa kiittää Vesa Parvista, joka päätti laajentaa verkossa toimivaa taiteilijoiden tukemistaan perustamalla taidegallerian. Nyt sen vieressä on jo vuokrattava näyttelytila, ja ideoita pulppuaa lisää kaiken aikaa. Parinkymmenen hengen porukka tekee omia töitään mutta järjestää myös yhteisiä tempauksia.

Parvista ihmetyttää, että oman paikkakunnan väki suhtautuu Taideruukkiin nihkeämmin kuin muualta tulevat.
- Ulkopaikkakuntalaiset tulevat tänne, että "vau, aivan mahtavaa". Onko tehdasmiljöö irtisanotuille ja heidän läheisilleen liian arka kohta, kun moni heistä sanoo ettei ikinä enää tule tehdasalueelle? Ainakin kuusaalaisia on vaikeampi saada pistäytymään kuin muita. Kun kesä alkaa, tulee varmaan viime vuoden tapaan hirveä määrä mökkiläisiä muualta katsomaan Taideruukin tarjontaa, Parvinen ennustaa.

Kateuskin selittää suuren osan kommenteista.
- Kuusaalaiset ajattelevat, että täällä tehdään jotain sellaista, jota heillä ei ole. Tännehän saa kuka vaan tulla kokeilemaan. Luulisi, että tämä olisi kuusaalaisille ylpeydenaihe, jota tsempattaisiin ja tuupattaisiin eteenpäin.

Ruukkilaiset lupaavat olla lannistumatta.
- Joku saattaa pelätä taide-sanaa. Mepä järjestämme sellaisia tilaisuuksia, joihin tullaan muilla periaatteilla ja yhtäkkiä huomataan, että täällähän onkin taidetta, Vesa virnistää.

Lisää Taideruukista täältä:
http://www.taideruukki.fi/

Iso mies punastuu

Vesa Parvisella on kaunis, tilava koti Kuusaalla. Seinillä on valtavasti nykytaiteilijoiden tauluja, joita ei ole ostettu sohvan värin mukaan kivoiksi sisustuselementeiksi vaan haastamaan ajatteluun. Mahtuisihan huusholliin emäntäkin, huomautan täti-ihmisten ikiaikaisella röyhkeällä uteliaisuudella.
- Noh, kun, eh, siis, minä tulen toimeen ihmisten kanssa paremmin pienen etäisyyden päästä, Parvinen aloittaa. Sitten värivalojen keskeltä alkaa purkautua niin kryptistä selitystä seurustelun nykyvaiheesta, että paatunutkin täti ymmärtää luovuttaa.

Jossain siis on salaperäinen nainen. Kissasta onkin jo helpompi puhua. Siitä Selmasta, joka on antanut nimensä myös Taidetupa PikkuSelmalle. Sen kuvan näkee vaikka täältä
 http://taidetupapikkuselma.com/



Vielä pari viikkoa aikaa ottaa rauhallisemmin - sikäli kuin rehtori-opettaja lukuvuoden lopulla pystyy. Sitten alkaa rumba kesänäyttelyn kokoamiseksi. Tähän näyttelyyn Parvinen on itse kutsunut taiteilijat, joiden ei tarvitse maksaa mitään. Koulupäivien jälkeen hän ajelee ympäri pakettiautollaan keräämässä työt.
- Hienoa ajella kevätöinä ympäri maata radiota kuunnellen, Vesku hehkuttaa.





torstai 8. toukokuuta 2014

Kymin työski oli Heikki Hämäläisen silmäterä

Muualta muuttanut näkee asioiden arvon joskus kirkkaammin kuin synnyinseudullaan asuvat. Hänellä on vertailukohtia muualta, häneltä puuttuu sidoksia, joilla ei ole mitään tekemistä itse asian kanssa mutta jotka vaikuttavat päätöksiin. Heikki Hämäläinen yritti pelastaa Kymintehtaan työväentalon ehkä noista syistä. Valitettavasti paikkakuntalaiset päättivät toisin.

Heikki Hämäläisen tuntevat kaikki kuusaalaiset, ainakin ulkonäöltä. Jos ei parrasta tunnista, niin rättisitikasta viimeistään. Alkuperäinen kuusankoskelainen tämä ex-nuorisotoimenjohtaja ei kuitenkaan ole. Heikki tuli Kuusaalle vasta vuonna 1965, kolmikymppisenä. Hän syntyi Säkkijärvellä, lähti viisivuotiaana evakkoon pitkin Suomea. Sodan jälkeen perhe asettui Hämeenlinnaan. Valmistuttuaan Hämäläinen pääsi nuorisotyöhön Varkauteen. Ja kun hän sieltä lähti hakeutumaan muualle, tarjolla oli kolme vaihtoehtoa.
- Olin ykkössijalla Mänttään, Lahteen ja Kuusankoskelle. Kävin neuvotteluissa Mäntässä ja tulin sen jälkeen Kuusankoskelle. Kuusankoski tarjosi niin hyvät edut, etten enää mennyt Lahteen työpaikkahaastatteluun.

Palkka ja asunto eivät olleet ainoat asiat, jotka vahvistivat Heikin päätöksen. Hän kierteli paikkakuntaa, tutustui ihmisiin ja paikkoihin. Ja tuli Kymintehtaalle, Koppelinnotkon, Mäyrämäen ja Öljymäen maisemiin.
- Nousin Mäyrämäelle, josta näkyvät tehtaat ja asutus. Koin elämyksen, että tällaista maisemaa en ole nähnyt missään muualla, enkä tällaista yhteisöä koskaan.

Tuore Kuusankosken kauppalan nuorisosihteeri osasi heti antaa arvoa omintakeiselle miljöölle. Notkon ja viereisten mäkien omakotitalot kiehtoivat.
- Ne ovat suureksi osaksi tehtaan työntekijöiden itsensä rakentamia. Jokainen on rakentanut tarpeittensa ja varojensa mukaan ja sijoittanut talon parhaalle mahdolliselle paikalle rinteessä. Tätä ei ole arkkitehti suunnitellut, vaan asukkaat ovat rakentaneet tämän itsensä näköiseksi alueeksi, Hämäläinen kuvailee.

Kymintehtaan työväentalo. Kuva: UPM, Kymin keskusarkisto

Suomea kierrellyt mies koki, ettei ollut nähnyt missään muualla näin yhtenäistä asuinaluetta, jolla oli oma kulttuurinsa.
- Se liittyi Kymintehtaan työväentaloon ja sen toimintaan. Aihe veti puoleensa niin, että jäin seuraamaan alueen elämää, vaikka oma asunto oli muualla, Kuusaalla Vuorilaaksontiellä.

Sylipainia Kymin työskin tapaan

Koppelinnotko - Koti mäkien sylissä -kirja kertoo Kymintehtaan työväentalon monipuolisesta toiminnasta. Alueelle oli perustettu Kymintehtaan työväenyhdistys vuonna 1903, ja se oli ostanut ensin pienen mökin tiloikseen. Koettelemusten jälkeen yhdistyksellä oli lopulta vuonna 1916 käytössään komea rakennus, jonka oli suunnitellut itse Wolmar Forsberg, Kymin Oy:n päärakennusmestari.

Kymintehtaan työväentalon ulkonäkö, kauneus ja yksityiskohdat eivät kuulemma pääse oikeuksiinsa edes valokuvissa, ne olisi pitänyt kokea paikan päällä. Kun rakennus peruskorjattiin vuonna 1941, sen saliin mahtui lähes 300 istumapaikkaa. Talossa oli näyttämö maskeeraushuoneineen, ravintola, eteinen vaatesäiliöineen, talonmiehen asunto, kokoushuone, musiikin harjoitussali, lehteri puolipyöreine soittoparvekkeineen, paini- ja nyrkkeilytila, varastotiloja ja kylpy- ja pesuhuoneet, kyläkirja kertoo.

Kymintehtaan työväentalo. Kuva: UPM, Kymin keskusarkisto
Tanssilattia oli luistavaa tammiparkettia ja ahkerassa kulutuksessa vielä senkin jälkeen kun yhdistyksen juhlat tai suuret paini- ja nyrkkeilykilpailut oli siirretty muualle. 1940- ja 1950-luvulla työskille tultiin naapurikunnista asti, milloin Motilla, milloin amerikanraudoilla, milloin linjurilla - aina sankoin joukoin. Maankuulut artistit ajelivat paikalle omilla pirsseillään, ja asukkailla riitti katseltavaa. Eipä 70-luvun nuoriso tajunnut talon suosiosta ja merkityksestä pätkän vertaa vitsaillessaan kaljupäiden kiitoradasta.

Purku-uhka työskin yllä

Vuosikymmenten varrella työski tarjosi tilat yhdistyksen monille harrastusryhmille. Oli urheiluporukoita, oli Työväen Näyttämön ja Kansan näyttämön esityksiä sadoittain, oli musiikinharrastajia, monien järjestöjen toimintaa - puhumattakaan isoista vuosittaisista työväen juhlista. Kuten Aimo Aartelo sanoo: "Kymintehtaan työväentalo eli Koppelinnotkon korkeakoulu toimi yli 70 vuotta paikallisena kulttuurikeskuksena ja monitoimitalona."

Kymintehtaan Työväenyhdistyksen talousvaikeudet johtivat työskin sulkemiseen vuonna 1956.  Yhdistys rakensi Kuusankosken työväenyhdistyksen kanssa Kansantalon keskustaan. Kymin työskille jäi edelleen käyttäjiä: bingo, tanssijat, satunnaisten tilaisuuksien pitäjät. Mutta elämä valui talosta ulos samaan aikaan kuin sadevesi Kolarinmäeltä sisään. Vuonna 1981 yhdistys myi työväentalonsa Kuusankosken kaupungille - purettavaksi. Kaupunki oli piirtänyt asemakaavaan tien, joka kulki työskin yli.

Heikki ja Mari Hämäläinen Kymin työskin tontilla
Heikki Hämäläinen ei voinut hyväksyä komean talon purkuajatusta, joka leijui ilmassa jo 70-luvun alkupuolelta.
- Kirjoitin lehteenkin aika rajun kirjoituksen, jossa ihmettelin, miksi tällainen rakennus aiotaan hävittää. Tämä yhteisö tarvitsee tällaisen talon. Kritisoin työläispaikkakunnan mentaliteettia: kun työläinen pääsee johtavaan asemaan ja päättäviin elimiin, hän haluaa näyttää, miten hienosti rakennetaan uutta ja hävitetään vanhaa ja mukamas käyttökelvotonta.

Päättäjien arvostelusta ei hyvää seurannut.
- Vähään aikaan Kymintehtaan Työväenyhdistyksen johtohenkilöt eivät edes tervehtineet minua, kun suuttuivat niin arvostelustani. En kuitenkaan ollut yksin käsitysteni kanssa. Kun yhtiö alkoi remontoida omistamiaan asuintaloja ympäri kaupunkia, se teetti maalaussuunnitelman arkkitehti Jatta von Konowilla. Hän sanoi, että tämä alue on ainutlaatuinen Suomessa, ja tämä pitää säilyttää. Hän kirjoitti tästä valtakunnalliseen lehteenkin.

Hämäläistä sanoo, että Kuusaalla tehtiin työväentalon kanssa toisin kuin muualla maassa siihen aikaan.
- Muilla teollisuuspaikkakunnilla kunnat ostivat työväentaloja ja antoivat niitä erilaisten toimintojen käyttöön. Kuusankoskella pieni piiri päätti, että talo saa mennä kokonaan. Kun aate ja raha pantiin vastakkain, raha voitti. Ei tajuttu, että perinne ei ole rasite.

Jonkun on jaksettava rassata

Nyt tyhjällä tontilla kasvaa pusikkoa, ja tien laidalle mahtuu hyvin parkkiin Hämäläisen rättisitikka. Mies kertailee kokemuksiaan nuorisotyön parista. Paljon hienoa tuli tehtyä: Hämäläisen tullessa Kuusaalle käynnistyivät nuorisovaltuustot, hän järjestti työkavereineen radikaalin itsenäisyyspäiväjuhlan, keksi uusia toimintamuotoja piittaamatta siitä, että moni työnteli kapuloita rattaisiin. Nuoret viihtyivät, ja heidän hyvinvointinsa oli tärkeintä.

Miksi Heikki Hämäläinen jaksoi jauhaa leirikeskuksen rakentamisesta ja työväentalon säilyttämisestä tai käräjöidä avustusmäärärahoista vaikka näki, että vastassa oli järkkymätön muuri, jonka motiiveja oli vaikea ymmärtää? Miten hän jaksoi järjestää Voikkaan Vesaan toistakymmentä uutta liikuntalajia, joita muut seurat eivät tarjonneet, vaikka virkamiehet tekivät parhaansa jotta toiminta kuihtuisi?
- Jos kukaan ei jaksa yrittää, mikään ei muutu, Heikki vastaa yksiselitteisesti.

Hämäläinen ehti olla niin monessa mukana, usein etunenässä uutuuksia tuomassa, että onneksi hän on kirjannut kaiken ylös kahteen elämäkertateokseensa Kunnallinen nuorisonvillitsijä ja Nuorisotyöntekijänä paperikaupungissa. Kannattaa käydä kirjastosta lukemassa, sieltä näkee mm. miten Hämäläinen kumppaneineen on kaiken muun ohessa tuonut judon Kymenlaaksoon.

Hämäläisen pariskunta istuu takaisin punaiseen rättisitikkaansa, itämaiskuvioisin matoin sisustettuun. Vuonna -97 naimisiin mennyt pari vaikuttaa vastarakastuneelta - lähes kahdeksankymppinen mies nuorikkoineen. Heikkiä naurattaa, kun Mari muistelee heidän ensitapaamisiaan ja varmistaa, että isännän Suomi-Pojat - Finska pojkar -voimisteluryhmäharrastus tulee mainittua.
- Me esiinnyimme viime vappunakin. Meidän esitys oli illan paras, lausuu hän vaatimattomaan tapaansa.

Palokunta marssi - syksy on virallisesti alkanut

Kuvat: Raine Martikainen UPM Kymin tehdaspalokunta on jälleen marssinut syykauden alkaneeksi. Veteraaneista, aktiivipalokuntalaisista, a...